Part 12

Viimeinkin kello soi äänekkäästi. Sen kilinä kaikui peloittavasti seinämästä toiseen heidän sydänkammioissaan. Vanha rouva korjasi päähinettään kahdennenkymmenennen kerran; kahdennenkymmenennen kerran vanha herra vetäisi suoraksi liivinsä, sitten hän hiipi ovelle ja katosi suureen saliin.

»Claudina menee juuri!» hän kuiskasi taakseen. »Hän avaa oven. Se on John!»

Hän tuli nopeasti takaisin tuolilleen, ja kun nuoret astuivat sisään, niin molemmat vanhukset istuivat toisiaan vastapäätä rauhallisina, järkkymättöminä, ikäänkuin maailmassa ei pystyisi tapahtumaan enää mitään. Harvoin on neljä sydäntä sykkinyt niin vilkkaasti tällaisissa rauhallisissa kehyksissä.

»Tässä on Miss Dealtry», sanoi John, samalla äänellä, millä hän käski ajurin ajamaan oopperaan.

Vanha herra oli noussut tuoliltaan ja astui esiin sellaisella kohteliaisuudella, että se saa naisen tuntemaan itsensä kuningattareksi, vaikka sattuisikin olemaan vain pesijätär, — otti Jillin käden, kumarsi syvään puristaen sitä varovasti ja johdatti hänet sisemmälle huoneeseen, kumartaen sitten taas uudelleen juhlallisesti.

»Vaimoni», hän sanoi, tavoittaen tarkalleen Johnin äänensävyn.

Pieni valkohapsinen lady tarjosi molemmat kätensä, ja kun Jill näki kärsineet, hennot sormet, hänen sydämensä värähti säälistä. Mutta ennenkuin hänen säpsähdystään huomattiin, hän oli kumartunut ja suudellut noita ryppyisiä kasvoja — ja siitä hetkestä he rakastivat toisiaan.

Naisten kesken tällaiset asiat käyvät välittömästi. Nainen saattaa olla suutelevinaan toista naista; hän saattaa työntää poskensa esille, mutista liikutettuja sanoja ja suudella ilmaa huulillaan. Eikä kumpaakaan petetä sillä tavoin. Katsojat tietävät yhtä hyvin, että nuo kaksi vihaavat toisiaan, ja esiintyjät ovat siitä itsekin selvillä. Mutta kun kahden naisen huulet yhtyvät, silloin heidän sydämensäkin koskettavat toisiaan.

Tämä suudelma oli sinetti heidän liitolleen. Molemmat rakastivat Johnia, ja tällä suudelmalla he kertoivat sen toisilleen. Äiti ei halunnut enempiä todisteita. Silloin kaikki mustasukkaiset tunteet haihtuivat. Tällä suudelmalla hän toi äidin uhrin, viimeisen, mitä luonnon lakkaamaton vaatimus asettaa hänen sukupuolensa kannettavaksi. Hän jätti rakkautensa poikaansa toisen naisen haltuun. Ja kun Jill nosti taas päänsä, oli vanhan rouvan sydän rauhoittunut, rauhoittunut taas hiljaiseen rauhalliseen tahtiinsa, ehkä hiukan hiljaisempaan kuin ennen. Hänen elämänsä oli päättynyt. Jäljellä oli vain odotus, ja hänen vielä kirkkaat silmänsä etsivät Johnin silmiä — mutta ne olivat suunnatut kiinteästi Jilliin.

IX. LÄHTÖ VENETSIASTA.

Ennenkuin nämä pienet teekutsut olivat ohitse, olivat nuo molemmat vanhukset voittaneet Jillin sydämen. He olivat kuin kaksi lasta, uskoen elämän kaikkein juhlallisimpiin seikkoihin. Niinkuin lapset he katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, kun jotakin tapahtui tai jotakin sanottiin. Niinkuin lapset he nauroivat tai olivat juhlallisen totisina syventyneet leikkiinsä. Niinkuin lapset he vain tuntuivat leikkivän olevansa vanhoja, vanha herra päätään nyökyttelemällä ja rouva kutistuneine vartaloineen ja kuihtuneina käsineen.

Väliin — he saattoivat katsoa toisiinsa ja hymyillä Johnin sanoessa jotakin. Se oli muistuttanut heitä ehkä jostakin vuosien takaisesta asiasta, josta John enemmän kuin Jillkään eivät tietäneet mitään. Tässä he olivat taasen kuin lapset, joiden kasvoilla usein viivähtää kaukainen muiston katse — hyvin ihmeellinen ja viisas katse — niinkuin he näkisivät taaksepäin aikojen pimentoon, josta kohtalon käsi on heidät tuonut.

Mutta ei se ollut ainoastaan tämä yksinkertaisuuden ihmeellinen viehätys — vaan joka kerta kun Jill katsahti ylös, hän huomasi heidän katseittensa olevan hellästi häneen kiintyneet. Hänestä näytti, ikäänkuin he olisivat koettaneet äänettömästi kertoa hänelle, kuinka paljon he pitivät hänestä.

Kun vanha herra ojensi hänelle teekupin, jonka hän tunsi Johnin kuvauksesta, hän kääntyi hymyillen Johniin.

»Ovatko ne juuri nämä kupit?» hän kysyi hiljaa.

John nyökkäsi ja yritti myöskin hymyillä. Vanha rouva pani merkille heidän hymyilynsä. Hänen silmänsä eivät jättäneet heitä hetkeksikään.

»Minulle on kerrottu näistä kupeista», Jill selitti toisiin kääntyen. »Poikanne kuvaili ne minulle eräänä päivänä, kun — kun hän kertoi teidän asuinpaikastanne.»

»Ne ovat oikeata Kiinan porsliinia», sanoi vanha herra. »Tietysti John mainitsi teille sen.»

»Niin — ei — kuvaus ei ollut niin yksityiskohtainen — paitsi —» äkkiä hän tunsi veren lainehtivan poskilleen. »Minä — minä tiesin, että ne olivat korvattomia.»

Miksi hän punastui? Pieni vanha rouva oli tietenkin nähnyt tuon äkillisen värinmuutoksen. Miksi hän oli punastunut? Jonkin muiston vuoksi? Jonkin Johnin lausuman sanan vuoksi? Hän katsahti nopeasti Johniin. Tämän silmät seurasivat koko ajan Jillin kasvoja.

Ah niin, he rakastivat! Ei voinut erehtyä sen suhteen. Heidän välillään oli salaisuus; salaisuus, joka oli punannut Jillin posket ja tuonut tarkoittavan katseen Johnin silmiin. Mikä muu salaisuus saattaisi olla pojan ja tytön välillä kuin rakkaus?

Ennenkuin tee oli juotu, he olivat ilmaisseet sen pienelle vanhalle rouvalle tuhansin eri tavoin. Kun vanha herra kilpaili Johnin kanssa vieraan hyvänä pitämisessä ja pakotti hänen ottamaan tarjoamaltaan lautaselta, silloin hän taivutti päänsä ja hymyili nähdessään miehensä ylpeyden ja John-paran pettymyksen.

»Hän rakastaa Johnia! Hän rakastaa Johnia!» kuiskaili sydämessään »Hän on juuri oikea vaimo Johnille!»

»Ihastuttava neitonen!» kuiskasi vanhan miehen turhamaisuus, hänen auttaessaan varovasti lautasta takaisin pöydälle. »Juuri se vaimo, jonka olisin itse valinnut Johnille.»

Ja Johnin valtasi lohduton ihmettely, miksi Jill oli niin ilmeisesti hylännyt hänen tarjouksensa, jos hän kerran rakasti häntä.

Miksi hän oli kieltäytynyt? Vanha valkohapsinen lady tiesi sen. Jill halusi miellyttää hänen isäänsä, koska rakasti Johnia. Tämä oli heidän salaisuutensa. Mitä sillä oli tekemistä sinivalkoisten kuppien kanssa, sitä hän ei saattanut arvata, mutta tämä oli heidän salaisuutensa — he rakastivat.

Vain mitä suurimmalla itsehillinnällä hän saattoi kieltäytyä vetämästä Jilliä viereensä ja kertomasta hänelle kaikkea, minkä oli nähnyt, minkä oli arvannut ja mitä toivoi.

Äkkiä tilaisuus tarjoutui aivan etsimättä. He olivat syöneet marmeladikakkuja, jotka Claudina osasi leikata niin ohuiksi, että ne melkein tuntuivat tarvitsevan parsimista. Ne sulivat suussa, mutta ne tekivät myös sormet tahmeiksi. Jill katseli surkeana käsiään, kun teenjuonti oli päättynyt. Pitäen niitä käsivarren mitan päässä hän teki pienen irvistyksen. Lapsena on suu parhain, nopein ja koetelluin apukeino tällaisissa tapauksissa. Ehkä hän olisi halunnutkin tällä kertaa olla lapsi, mutta se pysähtyi toivomukseen. Hän pyysi lupaa saada pestä ne.

»Haluatteko tulla minun huoneeseeni», sanoi vanha pieni rouva innokkaasti ja vei pois hänet sinne, minne John ei voinut heitä seurata.

Ah, kuinka ovela äiti olikaan saatuaan hänet yksin haltuunsa! Mitä viekkaita pikku kohteliaisuuksia hän sanoikaan! Teidän on vaikea uskoa, kuinka nokkela hän tosiaankin saattoi olla.

»Tässä on teidän pikku alttarinne», sanoi Jill kuivaten kätensä. Kun hän meni sen luokse, niin vanha rouva tarttui hänen käsivarteensa. Siitä hänen oli helppo sujahuttaa kätensä Jillin käteen. Hakiessaan Jillistä tukea hän osasi näyttää sadoin hellin tavoin, kuinka rakastettavana ja suloisena hän piti Jilliä.

Niin hellät, niin ilmeiset olivat nämä merkit heidän välillään, että Jillin omaantuntoon pisti, ja hän ihmetteli syyllisyydentuntoisena, mitä he mahtaisivatkaan ajatella hänestä, jos tietäisivät kaiken. Heidän ei pitäisi saada tietää. Hän ei voinut sietää ajatusta, että nuo kaksi vanhusta, vaikka asuen kaukana Venetsiassa, kantaisivat häntä kohtaan sydämessään muita tunteita kuin sen mieltymyksen, jota he olivat osoittaneet tänä iltana.

»Minä olin juuri rukoilemassa ennen teidän tuloanne», sanoi vanha rouva kuiskaten.

Jill pusersi kuihtunutta kättä.

»Tiedättekö, mitä minä rukoilin?»

Äkillinen pelko valtasi Jillin. Hän tunsi otsansa kylmenevän.

»En», hän yritti hymyillä. »Mistä minä tietäisin?»

»Minä rukoilin Johnin puolesta.» Hän katsoi ylös Jillin kasvoihin yksinkertaisesti. »Hän on niin kultainen poika, ettette tiedäkään. Ajatelkaas esimerkiksi matkaa, jonka hän tekee joka vuosi meidän luoksemme — Lontoosta saakka. Sitä ei jokainen poika tekisi. Vai luulisitteko?»

Hän kysyi niin viattomasti, aivan kuin vaikka asiasta olisi ollutkin epäilyksiä, niin hän ei halunnut kuulla niitä. Hänen omassa mielessään siitä ei ollut pienintäkään epäilystä.

Mutta pieni kotialttari on vaarallinen paikka sellaiselle keskusteluaiheelle. Jill veti häntä hellästi pois ovea kohden.

»Luuletteko kenelläkään muulla pojalla olevan sellaista äitiä?» hän sanoi. »Miksi ette tee itsellenne sitä kysymystä?»

Vanha rouva katsahti ylös silmät välkähtäen. »Luulin teidän ehkä ymmärtävän paremmin minun tavallani», hän vastasi. »Muuten — on helppoa olla äiti. Teidän tarvitsee vain omistaa poika. Ei ole niin helppoa olla poikana, koska te tarvitsette enemmän kuin äidin sitä varten.»

Jill katsoi häneen hellästi ja kumartui sitten suutelemaan hänen poskeaan.

»Minä luulen Johnin olevan hyvin teidänlaisenne», hän kuiskasi. Hän ei voinut pidättää sitä. Ja tämä olikin kaikki mitä pieni valkohapsinen lady oli odottanut. Pää voitonriemuisesti pystyssä hän tuli Jillin kanssa takaisin toisten luo.

Kohta senjälkeen Jill selitti, että hänen täytyi lähteä — ystävät olivat jo varmaan odottaneet häntä.

»Mutta milloin —» alkoivat vanhukset puhua samassa henkäyksessä, ja pysähtyivät sitten kumpikin.

»Sano sinä, rakkaani», vanha herra virkkoi. »Minä voin odottaa.»

Oi ei, hän ei tahtonut kuullakaan siitä. Vanhan herran oli puhuttava ensin. Tämä pudisti päätään ja kumarsi. John tavoitti Jillin katseen, ja he koettivat olla nauramatta.

»Milloin sitten» — molemmat alkoivat taas yht'aikaa, mutta nyt he päättivät lauseensa, — »milloin saamme nähdä teidät taas?»

Meillä on usein samat ajatukset, kun tunnemme toisemme oikein hyvin. Oli herttaista nähdä näiden kahden vanhuksen seisahtuvan tielle antaakseen toisen kulkea ohitse, aivan kuin he olisivat olleet menossa eri suuntiin, huomatakseen sitten, että he lausuivatkin vain toistensa ajatuksia.

Kaikki nauroivat, mutta nauru kuoleutui pois, kun Jill ilmoitti, että hän matkustaisi ylihuomenna Milanon kautta Englantiin.

»Ettekö viivy muuta kuin kolme päivää?» huudahti pieni vanha rouva ja katsoi Johniin. Mutta John oli saanut kuulla sen jo, hänen kasvoillaan ei näkynyt hämmästystä. Hän huokasi syvään ja katsahti ikkunasta ulos vanhaan italialaiseen puutarhaan, siinä kaikki.

He pyysivät Jilliä tulemaan huomenna lunchille — teelle, jos häntä haluttaisi — jäämään tänne koko päiväksi. John katsoi häneen hartaasti odottaen hänen vastaustaan.

»Mutta minä en voi jättää ystäviäni koko päiväksi», Jill sanoi epäröiden. »Minä tulen lunchille; koetanpa jäädä teellekin — mutta enempää en luvata.»

Sitten John saattoi hänet alas gondolin luo. Holvikäytävässä, ennenkuin he tulivat _fondamentalle_, hän otti Jillin käsivarren ja puristi hänet lähelle itseään.

»Oletko varma siitä, että se on liian myöhäistä?» hän virkkoi käheästi. »Oletko varma, ettei voi tehdä mitään asioiden muuttamiseksi — eikö ole enää mitään mahdollisuuksia?»

Jill kietoutui häneen levollisesti. Pimeydessä hänen silmänsä näyttivät tutkimattoman syviltä; ne tuntuivat etsivän kaukaisimpiakin mahdollisuuksia näköpiirin rajoilta, mutta eivät nähneet muuta kuin polun, jota niin monet naiset ennen häntä olivat saaneet kulkea.

»Liian myöhäistä», hän kuiskaili. »Ah, minun ei olisi pitänyt tulla! Minun ei olisi koskaan pitänyt nähdä sinun ihmeellisiä vanhempiasi! Nyt minä vasta tiedän, mitä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki tarkoitti. Sinä elävöitit sen jo melkein minulle Fetter Lanella, mutta nyt minä tunnen sen. Ah, en ihmettele, että sinä rakastat heitä! En ihmettele, että sinä palaat tänne joka vuosi — vuosi vuodelta heitä katsomaan! Jos minun isäni ja äitini olisivat tällaisia, kuinka toisenlaista kaikki silloin olisikaan.»

»Eikö sinulla ole rohkeutta jättää kaikkea ja murtautua vapaaksi?» kysyi John rauhallisesti —, »ottaaksesi minun vanhempani omiksi vanhemmiksesi? Jollen minä voisi pitää sinua Lontoossa, niin sinä asuisit täällä heidän luonaan, ja minä tekisin täällä niin suuren osan työstäni kuin mahdollista.»

Jill katsoi kiinteästi hänen silmiinsä.

»Luulisitko meidän tulevan siten onnellisiksi?» hän kysyi. »Olisitko sinä onnellinen, jos sinun pitäisi hylätä heidät, voidaksesi mennä minun kanssani naimisiin? Eivätkö heidän kasvonsa ahdistaisi sinua täydellisimpinäkin onnen hetkinä? Eivätkö heidän silmänsä seuraisi sinua kaikissa töissäsi? Eivätkö nuo kuihtuneet kädet aina tavoittelisi sinun sydäntäsi? Ja jos sinun vielä pitäisi ajatella, että he olisivat köyhiä — —»

»Mutta he ovat köyhiä», sanoi John. Hän muisti Aarreaitan; liikuttavan olennon sen pimennossa, joka ei tahtonut myydä tavaroitaan, koska rakasti niitä liian paljon.

»Voisitko jättää heidät köyhyyteen sitten?» Jill kysyi.

»Siis kaikki on myöhäistä?» John toisti.

»Minä olen antanut sanani», vastasi Jill.

John nosti hänen kätensä uljaasti huulilleen ja suuteli sitä.

»Sitten sinä et saa tulla huomenna», hän sanoi rauhallisesti.

»Enkö saisi nähdä heitä enää?»

»Et. Lähetä jokin anteeksipyyntö. Kirjoita äidilleni; Sano hänelle, että ystäväsi ovat päättäneet pysähtyä päiväksi Bolognaan Milanon matkalla ja että teidän on heti lähdettävä. Hän rakastaa jo sinua — ja hän luottaa jo liian paljon sinuun. Kestää aikoja, ennenkuin minä saan ajetuksi hänen päästään pois ajatuksen, että sinusta tulee minun puolisoni. Enkä minä mielelläni kertoisi hänelle, että sinä menet naimisiin jonkun muun kanssa. Sitä hän ei ymmärtäisi. Hän kuuluu vanhaan kouluun, jolloin kiharat ja päähineet ja kainosteleva pieni musta kenkä ja valkoiset sukat vaikuttivat ihmeellisellä tavalla käytökseen. Hän ei voisi ehkä ymmärtää, miksi sinä haluat tulla heitä tapaamaan näissä olosuhteissa. Hän voisi tuskin uskoa, että sinä välität minusta, ja vaikka uskoisikin, niin ajattelisi, ettei meidän sovi tavata toisiamme ehkä kaiken jälkeen. Ei, sinun ei pidä tulla tervehtimään heitä enää huomenna. Totuuden kuuleminen tulee kyllä melkein murtamaan hänen sydämensä kerran, mutta melkein ei ole kokonaan.»

»Enkö saa sitten nähdä heitä enää koskaan?» Jill kysyi tukahdutetusti.

Hän pudisti päätään.

»Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinä näet ketään meistä.»

Jill pani kätensä hänen olkapäilleen. Sitten hän painautui Johnia vasten ja katsoi häntä aivan läheltä kasvoihin, aivankuin painaakseen hänen kuvansa sieluunsa ikiajoiksi. John sulki silmänsä. Hän ei uskaltanut suudella tyttöä. Kun huulet yhtyvät, niin vuolaat virrat, joita ei voi vaimentaa, murtavat patonsa. John sulki silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, vaikka Jillin tukan kosketus ja hänen lämmin hengityksensä pyrkivät horjuttamaan hänen päättäväisyyttään.

»Kuinka minä voisin taipua siihen?» kuiski Jill. »Minusta tuntuu, kuin minun olisi nyt jäätävä; ikäänkuin en koskaan tahtoisi mennä takaisin kotiin».

John ei virkkanut mitään. Hänen äänensä sävykin olisi voinut vaikuttaa pakottavasti Jilliin. Hitaasti tämä antoi sormiensa hellittyä ja yhtä hitaasti vetäytyi erilleen Johnista. Tämä oli viimeinen silmänräpäys, jolloin hän olisi voinut voittaa Jillin. Sillä Jill oli hänen, niin totta kuin veri kuohui hänen suonissansa, niin totta kuin Jillin suonet sykkivät villisti hänen suoniensa tahtiin. Mutta rakkaudessa — sodassa saattaa olla toisin — ei näitä asioita voida ottaa siten. Jokin epämääräinen, mystillinen hyvyyden käsky ei salli sitä.

»Sinun täytyy mennä nyt», sanoi John hellästi. »Me emme voi seisoa täällä.»

Hän johti Jillin ovelle. Kun se aukeni ja valo tulvi sisään, silloin hän tunsi, että kaikki oli lopussa.

Jill astui odottavaan gondoliin, ja gondolieri lykkäsi sen irti rapuista. John seisoi liikkumattomana fondamentalla, kunnes se katosi näkyvistä. Väliin Jill katsoi taakseen ja vilkutti nenäliinallaan. John vastasi siihen taivuttamalla päätään.

Mutta kumpikaan heistä ei huomannut kahta valkoista päätä, jotka olivat vieri vieressä ylhäällä ikkunassa kuiskaillen toisilleen onnellisina, tietämättä mitään kurjuudesta, jota pieni valkoinen nenäliina ilmaisi.

»Näethän, kuinka kauan he viipyivät rapuissa», vanha rouva kuiskutteli.

»Ooh — enpä tiedä voiko siitä mitään päätellä. Nuo raput ovat sangen pimeät ja vaivalloiset, kun ei vaan ole tottunut niihin».

Pieni valkohapsinen lady otti hänen käsivartensa ja katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen ruskeat silmänsä säikkyivät.

»Ne ovat hyvin pimeät — melkein yhtä pimeät kuin siinä talossa, missä minä asuin, kun me ensiksi tapasimme toisemme.»

X. HELMIKUUN KUUDESTOISTA PÄIVÄ LONTOOSSA.

Luonto kammoo tyhjää tilaa, mutta se ei ole mitään sen inhon rinnalla, jota se tuntee päättämätöntä työtä kohtaan. Ajan ikuisessa kutomuksessa ei sallita yhtään irtonaista langanpäätä. Ja niinkin epäjohdonmukaisessa aiheessa kuin on tarina Suloisesta Järjettömyydestä täytyy saada aikaan jonkinlainen lopullinen pyöristys, lankoja ei voi jättää riippumaan, jottei kuvan säännöllisyys turmeltuisi.

Kun John sanoi Jillille hyvää yötä _fondamentan_ rapuilla, kun nenäliinan viimeinen liehaus oli sumentunut läikähtelevän veden heijastuksiin, hän oli kääntynyt takaisin taloon siinä uskossa, että tarina oli auttamattomasti lopussa. Viimeinen sana oli kirjoitettu. Mitä Jilliin tuli, hän saattoi sulkea kirjan ja kiittää kohtaloa, että se oli näyttänyt hänelle ihanteen, paljon korkeamman elämän keskitasoa.

Mutta hän ei ollut näissä laskelmissaan ottanut huomioon kahta valkoista päätä ylhäällä ikkunassa.

Mikäli hänen silmänsä saattoi tajuta, niin kohtalo oli täyttynyt, tyhjentänyt sakkansa viimeiseen pisaraan. Mutta vanhuksien laita oli toinen. He eivät olleet vielä tyydytettyjä, heille oli tarina vasta juuri alkanut. Heille se oli viimeinen sukkula, jonka viuhkominen edestakaisin kutoisi menneisyyden nykyisyyteen ja siten täyttäisi heidän lopullisen tarkoituksensa.

Tästä lähtien pieni valkohapsinen lady katsoi eteenpäin Johnin avioliittoon Jillin kanssa kuin koko elämänsä toiveiden summaan. Hän eli — hän ajatteli — hän järjesti olemassaolonsa vain sen huomioonottaen. Hänen pettymyksensä oli liikuttava, kun hän sai Jillin pienen kirjeen, jossa tämä kertoi lähdöstään seuraavana päivänä. Mutta hänen uskonsa ei horjunut; hänen toiveitaan ei oltu tuhottu. Hän näki vielä romaaninsa viimeisen leimahduksen, ennenkuin liekki alkaisi vavahdella ja sammuisi lopulta tyystin.

Hän puhui tästä Johnille tietysti. Istuessaan eräänä päivänä puutarhaan avautuvassa ikkunassa hän kertoi Johnille tunteistansa; ja siinä eivät auttaneet hänen vastaväitöksensä. He rakastivat toisiaan — se oli päivänselvää! Äiti puhui arvovaltaisesti, niinkuin naiset yleensä puhuvat näistä asioista. Kukapa siihen paremmin kykenisikään kuin he?

»Luuletko hänen todellakin rakastavan minua, äiti?» kysyi John toivon äkkiä viritessä liekkiin.

Äiti otti hänen kätensä ja kietoi toisen kätensä hänen kaulansa ympäri.

»Minkä vuoksi luulet hänen tulleen Venetsiaan?» hän kysyi. »Hän voisi tehdä sinun puolestasi mitä hyvänsä — mennä mihin tahansa saadakseen tavata sinua. Etkö usko sitä?»

Lauseiden valinta ei sattunut olemaan oikein onnellinen. Oli seikkoja, joita Jill ei tekisi hänen vuokseen. Tästä hetkestä lähtien hän sulkeutui kuoreensa. Hän ei voinut pakottautua kertomaan äidilleen koko totuutta, senvuoksi oli parasta vaieta kokonaan.

»Hänen vanhempansa ovat liian rikkaita», hän sanoi tehden toivottoman liikkeen ja nousten tuoliltaan. »Heidän suhteissaan on yhtä ja toista, jota minä en voi kertoa sinulle. Minulla ei ole oikeutta yrittää voittaa häntä. Siitä tulisi vain läpeensä onneton juttu.»

Tästä hetkestä lähtien hän karttoi tätä aihetta; tästä hetkestä lähtien hän oli järkkymätön, kun vanha rouva koetti hyökätä hänen kimppuunsa maailmantuntemuksensa aseilla.

»Minä en saa Johnia puhumaan», hän valitti eräänä iltana miehelleen. »Hän ei tahdo virkkaa mitään koko asiasta.»

Vanha herra syleili häntä pimeässä.

»Sinä teet vain itsellesi pahaa mieltä, pikku vaimoseni», hän sanoi unisena. »Minä heräsin kerran viime yönä, ja sinä olit vielä valveilla. Nukuitko sinä ollenkaan?»

»Hyvin vähän», myönsi vanha rouva.

»Mutta sinä et saa surra. Anna luonnon tehdä tehtävänsä. Nuoret miehet nousevat aina satulaan ja yrittävät taittaa peitsiä luontoa vastaan, ja naiset taas koettavat avustaa luontoa. Se on ajan tuhlaamista, rakkaani. Luonto on kuin tuulimylly. Se jauhaa meidät kaikki hienoksi jauhoksi, kun tuuli puhaltaa. Ei ole hyvä käydä otteluun sen kanssa tuulisena päivänä, eikä ole hyvä yrittää kääntää sen siipiä, kun on tyyni. Tuuli rupeaa puhaltamaan —» hän haukotteli ja kääntyi toiselle kyljelle — »kyllä piankin». Ja hän painui uneen taas.

Pieni valkohapsinen lady unohti surunsa tänä iltana, luottaen miehensä filosofisiin mietelmiin. Hän kääntyi samaan suuntaan kuin miehensäkin ja nukahti myös. Ja kun tämä sattui yöllä kääntymään, niin hänkin kääntyi. Kahdenkymmenenseitsemän vuoden aikana tällaiset seikat muuttuvat koneellisiksi. Elämä on helpompaa kahdenkymmenenseitsemän vuoden kuluttua, jos vain on kestänyt siihen saakka.

Mutta ennenkuin John lähti, hänen huolensa alkoivat taas, ja uskaltamatta puhua niistä Johnille hänen oli kannettava surunsa hiljaisuudessa.

John vältteli itsepintaisesti kaikkia hänen heikkoja johtamisyrityksiään, katkaisi ne äkkiä ja poikkesi toiselle polulle.

Lähtöpäivänä hän toivoi vielä Johnin puhuvan ja hän kuiskasi hellästi häntä syleillessään: —

»Eikö sinulla ole mitään sanottavaa minulle, John?»

»Ei mitään, ei mitään, rakkahin», John vastasi lisäten hyväilyjään huomatessaan katkeran pettymyksen katseen äitinsä silmissä.

Sitten hän oli mennyt. Kokonaiseen vuoteen eivät korkeaikkunainen iso sali ja siihen pilkistävä pieni asuinhuone kaikuisi hänen äänestään. Kokonaisen vuoden nämä kaksi vanhusta, ilta illan perästä, katsahtaisivat hämmästyneinä ylös Claudinan tullessa juhlamenoja suorittamaan; he huudahtaisivat aina uudelleen: — »Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?» Mahdollisesti päivien kadotessa ja vuoden lyhentyessä hämmästys kävisi hauraammaksi ja huudahdus vähemmän pontevaksi kuin tavallisesti.

Vanha rouva huoahti peläten sitä ajatellessaan. Jollei John olisi vielä vuodenkaan kuluttua viettänyt häitänsä Jillin kanssa? Hän meni makuuhuoneeseensa pienen alttarin ääreen ja aloitti esirukouksen — yhden niistä monista, jotka hän tunnontarkasti aloitti ja lopetti ennenkuin vuosi oli vierinyt loppuun.

John palasi töihinsä Lontooseen, mutta hän jätti jälkeensä voimia työskentelemään, joista hän ei tietänyt mitään. Vanha herra oli aivan oikeassa. Luonto ei tarvitse välittävää kättä. Siemen oli kylvetty vanhan valkohapsisen ladyn mieleen, ja hänessä kohtalo löysi täyttymyksen.

Ensimmäisinä viikkoina hän vältti kiellettyä aihetta tavanmukaisissa kirjeissään Johnille sitkeydellä, jota hän ei voinut koskaan toivoa voivansa säilyttää; ja sen tiesi hänen miehensäkin vallan hyvin. Tämä sitkeys ei katkennut yhdellä kertaa. Hän aloitti tekemällä viattomia Jilliä koskevia vihjauksia; sitten lopulta, kun niihin ei tullut vastaukseksi sanaakaan Johnin puolelta, hän antoi vallan intohimoiselle toiveelleen, joka kulutti häntä, ja aloitti pitkän sarjan neuvovia ja opastavia kirjeitä. Ne olivat vanhan naisen neuvoja, joka luulee maailman olevan saman paikan, kuin mikä se oli hänen tyttönä ollessaan.

»Oletko koskaan puhunut hänelle, John?» hän kysyi eräässä kirjeessään. »Silmilläsi kyllä, huomasin sen tuon iltapäiväteen aikana. Mutta silmäkieli ei riitä naiselle, joka ei ole koskaan kuullut puhutun sanan kaikua korvissaan.

»Kerro hänelle rakkaudestasi — pyydä häntä vaimoksesi, ja jos hän sanoo ei, niin älä usko häntä. Naiselle on enemmän tai vähemmän mahdotonta myöntyä ensimmäisellä kerralla.

»Sinä sanoit hänen vanhempiensa olevan varakkaita; että he ovat eri asemassa kuin sinä. Tiedänhän minä, että veri on vettä sakeampaa, mutta rakkaus voittaa ne molemmat. Ja kaiken lopuksi, he katsovat asiaa varakkuuden näkökannalta — siis ruumiilliselta. Te katsotte sitä sielulliselta. Suureita ei voi verrata.

»Makasin kauan valveilla viime yönä ja muistelin kaikkia niitä vastuksia ja koettelemuksia, joita me saimme kestää, ennenkuin löysimme oman sopukkamme maailmasta. Ja siksi minä tiedän, kuinka paljon enemmän merkitsee rakkaus kuin nuoruus tai rikkaus, huvi tai helppous.

»Luulen hänen oppineen lyhyessä täälläoloajassaan pitämään minusta. Niin harvoin kuin nainen näyttääkin sydämensä toiselle, niin eräänä hetkenä — silloin kun hän tuli kanssani pesemään käsiään marmeladikakkujen jälkeen — hän sanoi, että sinä muistutat hänen mielestään minua. Ja naisten kesken voidaan ylipäänsä vain vertauksilla määritellä asioita.»

»Lähetän sinulle rannerenkaan hänelle annettavaksi.»

»Se on hyvin vanha. Toisen kerran lähetän sen historian. Joka tapauksessa se kuului kerran eräälle venetsialaiselle vallasnaiselle Leonardo Loredanon ollessa doogina. Anna se hänelle omana lahjanasi. Lahja, olkoonpa vaikka kuinka vähäpätöinen, merkitsee paljon naiselle. Hän huomaa siinä tarkoituksen — juuri sen tarkoituksen, jonka minä lähetän tämän mukana.

»Ah, rakas poikani, etkö tahdo kertoa minulle mitään? Etkö tunne, kuinka sydämeni kaipaa kipeästi kuulla uutisia onnestasi? Tämä on viimeinen onni, mikä enää voi tulla osakseni. Älä viivytä sitä liian kauan.»

Tällaiset otteet pienen valkohapsisen ladyn kirjeistä pojalleen Johnille kolmen kuukauden ajalta hänen ja Jillin ensimmäisen kohtaamisen jälkeen voisivat täyttää monta sivua tästä kertomuksesta. Mutta nämä muutamat rivit, jotka otin tähän Johnin suostumuksella, riittävät näyttämään, kuinka kiinteästi hänen sydämellään oli Johnin rakkauskertomuksen onnistuminen.

Toivoen vaiteliaisuutensa saavan hänet vähitellen unohtamaan koko jutun ja Jillin olemassaolonkin John kierteli ja lykkäsi päivästä päivään totuuden kertomisen. Sitäpaitsi hänen täytyi tunnustaa itselleen, että noiden jokaviikkoisten kirjeiden lukemiseen liittynyt tuska tuotti myös jonkinlaista hämärää tyydytyksen tunnetta. Tämä oli taas ehkä järjettömyyttä, mutta se piti hänen sielussaan vireillä jonkinlaista todellisuuden tuntua. Hän odotti niitä ilmauksina elämästä, joka oli liian ihana muuta kuin uneksittavaksi. Ja samoinkuin itämaalainen ottaa opiuminsa ja vetäytyen luolansa himmeään varjoon luulee olevansa taivaan ilossa, John luki äitinsä kirjeitä Fetter Lanen varrella. Eivätkä Mrs. Rowsen käynnit, katukaupustelijoiden huudot enemmän kuin papukaijankaan kirkuminen kadun toiselta puolen kyenneet herättämään häntä unestaan.

Lähes kolme kuukautta, viikko viikolta hän vastaanotti noita kirjeitä, uneksi uniaan ja kirjoittaen takaisin vanhalle valkohapsiselle ladylle koetti lieventää sielunsa ikävöintiä.

Lopulta sitä ei voinut enää jatkaa. Voitte kääntää kellon viisareita taaksepäin mielihyviksenne, mutta välttämätöntä ette voi torjua. Tuli kirje, jossa äiti kertoi, ettei hän aikonut enää kirjoittaa. Siinä ei ollut kärsimättömyyttä eikä suuttumusta, mutta tuntui aivan siltä, kuin äiti olisi hiljaa laskenut ompeluksen syliinsä auringonlaskun jälkeen ja sanonut hellästi, ettei hän enää erota pisteitä.

Silloin John, tuntien mitä oli menettänyt, keksi toisen petollisen hurmauskeinon, tällä kertaa sielunhurmauksen.

Hänen vanhempansa tunsivat Jillin vain Miss Dealtrynä. He eivät tietäneet hänen asuntoaan eivätkä olleet selvillä hänen sukulaisistaan. He eivät voineet päästä yhteyteen hänen kanssaan millään tavoin.

Kauan aikaa hän katseli äitinsä viimeistä kirjettä, jossa tämä sanoi lakkaavansa kirjoittamasta Jillistä.

»Hän toivoo rakkaudenkertomusta — siunattu olkoon hänen sydämensä!» hän — sanoi miettivästi; ja kun Mrs. Morrellin kissa tuli samassa sisälle, hän toisti sen kissan mielihyviksi. »Hän toivoo rakkauskertomusta.» — Kissa räpytti silmiään, nuoleskeli hyväillen viiksiään karkealla punaisella kielellään ja istuutui kuuntelemaan hetkeksi, kosk'ei toinen kissakaan sattunut olemaan näköpiirissä.

»Ja kautta Jupiterin!» huudahti John, »hän tulee saamaan sen!»

Miss Morrell kiersi häntänsä ympärilleen ja osoitti merkillistä tarkkaavaisuutta.

»Minä kirjoitan hänelle kertomuksen», sanoi John Miss Morrellille; »kertomuksen suloisesta järjettömyydestä — hiukan totta ensin, ja loput sepitetään kertomuksen kuluessa.»

Ja siinä paikassa hän istuutui kirjoittamaan vastausta.

Oli tarpeen kohdata Jill uudelleen vanhan valkohapsisen ladyn mielenkiinnon elvyttämiseksi.

Kekseliään johdannon jälkeen, jossa hän selitti vaikenemisensa kuluneiden kuukausien aikana, hän alkoi kuvailemalla heidän toisen kohtauksensa Kensington Gardensissa — silloin kun Jill kulutti koko aamupäivän kertoessaan hänelle, ettei voikaan tulla sinä päivänä.

»Epäilemättä Luoja olisi voinut tehdä paljon sopivampia paikkoja romaanin syntymiselle kuin Kensington Gardensin», hän aloitti, »mutta tuskinpa Hän koskaan teki.»

Ja tällä tavoin kudottiin järjettömyyden viimeinen kirjaelma.

Hän kertoi tosin äidille, että kaikki oli vielä salaista. Jillin täytyi salata se vanhemmiltaan. Niinpä niin, sehän olikin totta! — Oli sitäpaitsi hyväkin, että hän oli huomannut mainita sen, sillä vanha rouva oli saattaa hänet noloon tilanteeseen. Tämä pani nimittäin hänen kirjeeseensä myöskin kirjeen Jillille ja pyysi hänen toimittamaan sen edelleen, kosk'ei äiti tietänyt osoitetta.