Part 14

»Ajatelkaa nyt tätä, rakkaani, ja kertokaa sitten minulle huomenna tai ylihuomenna. Tiedän, että olette aikoneet järjestää minulle kaiken mukavaksi pienessä talossanne; mutta ajatelkaa asiaa vielä kerran minun näkökannaltani.»

Eivätkä he voineet sanoa mitään. He olivat ääneti kuunnelleet, kuinka suunnatonta voimaa vanha valkohapsinen lady osoitti, valmistuessaan kohtaamaan suurta yksinäisyyttä puolison kuoleman jälkeen. Ääneti Jill kumartui alas ja suuteli häntä. Tämä oli ollut viimeinen ruoskansivallus hänelle. Hän ei voinut puhua. Mielenliikutus, jota sanotaan sydämen murtumiseksi, oli tukahduttaa hänen hengityksensä. Kokonainen mielenliikutusten armeija oli kolkuttanut hänen sydämensä portteja koko tämän ajan. Hänen kuultuaan isän siunauksen olivat portit avautuneet selko selälleen. Nyt olivat taas mielenliikutukset tallata hänet jalkoihinsa. Eikä hän voinut edes itkulla lievittää tuntemaansa katumusta ja tuskaa.

Johnille tämä hiljaisuus myöskin oli julmaa kidutusta. Pieni vanha lady teki nyt uhrauksen, jota hänellä ei ollut oikeutta ottaa vastaan. Tämä pakollinen vaikeneminen oli lopultakin ankaraa katumuksentekoa. Sitten hän tuskissaan sulki vanhan ladyn syleilyynsä ja huudahti:

»Pikku äitini — asia ei voi jäädä tälleen — ei voi! Jotakin täytyy tehdä. Minä koetan keksiä sen, mutta jotakin on tehtävä!»

Sitten hän suudeltuaan uudestaan ja uudestaan laski hänet pois sylistään kuin pienen nuken kehtoonsa — pienen nuken, jota jokin ajattelematon käsi on pidellyt pahoin.

Äänettöminä he astuivat rappuja alas ja gondoliin, joka oli jo odottanut yli tunnin portaitten juurella.

John mainitsi gondolierille hotellin, jossa Jill asui, ja kohta gondoli keinui mustaa vettä pitkin. Siellä täällä vilkutti tuli lämpimästi vinnin ikkunoista.

»Ja huomenna», virkkoi John äkkiä, »on sinun lähdettävä? Se on melkein kovinta kaikesta.»

»En minä lähde vielä muutamaan päivään», vastasi Jill rauhallisesti.

John katsahti hänen valkoisiin kasvoihinsa nopeasti. Vaistomaisesti hänen kätensä etsi Jillin kättä. Jill oli kuin norsunluuveistos mustalla pohjalla, siinä liikkumattomana eteensä tuijottaessaan.

»Siinä sinä teet kauniisti», John sanoi kiitollisena. »Sinä olet ollut sanomattoman hyvä minulle.» Hän toisti sen, ja hänenkin silmänsä upposivat samaan kaukaisuuteen kuin Jillin. »Mutta olisihan minun pitänyt tietää se.»

Jill värisi. Johnin kiitos haavoitti häntä enemmän kuin mikään muu. Hän värisi aivankuin tuuli olisi jäätänyt häntä.

Pitkän vaitiolon jälkeen John virkkoi taas:

»Mutta kuinka se onnistuu? Mitä aiot tehdä?»

»Minä kirjoitan.»

»Kotiinko?»

»Ei — Mrs. Crossthwaitelle.»

»Onko se varmaa?»

»Luulisin.»

»Mutta sinä et saa joutua ilmi», sanoi John nopeasti. Omatunto veti häntä ensin yhtäänne, sitten toisaanne. Vaisto kehoitti häntä omaksumaan Jillin tarjouksen kysymyksittä. »Et saa antautua liian suureen vaaraan. Miksi sen tekisitkään.»

Sanat putosivat hitaasti. Hän tunsi itsensä sekä iloiseksi että surulliseksi, saatuaan ne sanotuksi. Elämän murhenäytelmä on päättämättömyys. Itsemurhaajat haudataan tienristeyksiin, sillä niissä vaanivat juuri murhenäytelmät — epäröinti, minkä tien valitsisi.

Vihdoin Jill käänsi päänsä ja katsoi häneen. Käsi, jota hän piteli, sai eloa. Hän tunsi Jillin sormien jäykistyvän kädessään.

»Ajatteletko sinä minua?» Jill kysyi.

»Minun täytyy», hän vastasi.

»Sinä katsot sen velvollisuudeksesi, koska minä olen täällä yksin?»

John pudisti päätään.

»En tunne velvollisuutta. Sitä ei olekaan. Ihmiset tekevät mitä he tekevät. Kun tehtävä on vastenmielinen, niin se saadaan tuntumaan tekemisen arvoiselta nimittämällä sitä velvollisuudeksi. Mutta kaikki on tehtävä rakkaudesta, rakkaudesta itseensä ja rakkaudesta muihin ihmisiin. Velvollisuus on vain nimi, sen takana ei ole mitään todellista eikä inhimillistä. Minä en tunne velvollisuudentunnetta, niinkuin muut, ja siksi minä en koskaan koeta asioita, jotka ovat minusta vastenmielisiä. Punnittu asia on minusta inhoittava. Juuri nyt on kaikki hirmuisen ankaraa — nyt juuri minä en tiedä minkä tien valitsisin. Vanha valkohapsinen lady sulkee minut syliinsä, ja minä tunnen, etten voi antaa hänen mennä. Sinä pidät minua kädestä, ja minä tunnen voivani panna taivaat ja maat liikkeelle pelastaakseni sinut hetkenkin onnettomuudesta.» Epäröiden hän päästi Jillin käden ja suoristautui. »Nyt olemme perillä; minä sanon tässä hyvää yötä. Sinun täytyy tuumia, ennenkuin kirjoitat tuon kirjeen.»

Jill torjui kädellään.

»Käske hänen soutaa takaisin sinun asunnollesi. Minä saatan sinut vielä takaisin. Minulla olisi paljon puhuttavaa sinulle.»

John hymyili vähäuskoisesti. Hän ei olisi voinut pyytää taivaalta suurempaa lahjaa. Hänen sydämensä oli sairas. Edessäpäin ei näkynyt muuta kuin haihtuneiden unelmien pirstaleita. Hänen oma pettymyksensä oli jo tullut, mutta valkohapsisen ladyn pettymys tuli olemaan raskaampi kantaa kuin hänen omansa. Hän tunsi jo edessään kauhunpäivän, jolloin hänen pitäisi tulla Venetsiaan ilman Jilliä, ja hänen täytyy selittää hänen poissaolonsa uusilla teeskentelyillä tai alastomalla totuudella.

Saada pitää Jill luonaan vielä edes haihtuvan hetken, oli lievitys, jota hän ei ollut rohjennut toivoakaan.

»Tarkoitatko sitä todellakin?» hän sanoi kiihkeästi.

»Kyllä.»

John antoi määräyksen. Gondolieri ei hymyillyt, vaan hoiteli ääneti airoansa.

John istuutui takaisin Jillin viereen.

»Ah! Tekee oikein hyvää», hän sanoi puoliksi ääneen, puoliksi itselleen.

»Mikä tekee hyvää?» Jill kuiskasi.

»Saada olla hiukan kauemmin sinun läheisyydessäsi. Minä pelkään tänä iltana ja minä pelkään monia tulevia öitä. Minä tulen näkemään isän silmät ja kuulemaan hänen äänensä soinnun, kun hän kutsui sinua. Minä tulen näkemään uljaan katseen äidin silmissä, ja koko hänen puheensa uhrauksestaan äsken ovella seisoessamme. Hyvä Jumala! Mitä ihmeellisiä olentoja naiset voivatkaan olla rakastaessaan!»

»Hän on niin suloinen ja niin uljas», virkkoi Jill.

»Uljas!» toisti John, mutta hän ei saanut siihen mahtumaan läheskään kaikkea, mitä tunsi. »Suuri luoja! Ajattelehan häntä nyt, yksin. Kaikki muu paitsi me hävinneenä hänen elämästään; äkillinen repeämä pilvissä — salama vain, ja hän on tullut rutiköyhäksi. Vain me jäljellä. Ja sitten hän hymyily silmissään luopuu siitäkin vähästä. Ja minun täytyy ottaa se vastaan. Luoja! Mikä hullu minä olen ollut. Minä muistan tuon päivän, kun Mrs. Morrellin kissa käveli laiskasti huoneeseen, juuri kun minä olin saanut kirjeen, jossa hän sanoi lopettavansa sinusta puhumisen. Minä otin tuon kirotun kissan uskotukseni. 'Pieni vanha lady kaipaa rakkauskertomusta', minä sanoin. Ja silloin minä aloitin. Mikä lapsi minä olin! Ei vaaleanharmainta aavistustakaan tulevaisuudesta! Ei ajatusta seurauksista! En olisi koskaan osannut uskoa sen johtavan tähän. Voi taivas! Isä oli lapsi, äiti on lapsi — minä olen myöskin lapsi! Me olemme koko perhe lapsia, joilla ei ole mitään tietoa elämän vastuunalaisuudesta!»

»Arveletko olevasi huonompi senvuoksi?» Jill kysyi hellästi.

»En tiedä.» John kohautti olkapäitään. »Sieluni kautta, se tuntuu minusta nyt suurimmalta rikokselta, mitä mies voi tehdä. Täysikasvuisten ihmisten maailmassa, jotka maksavat vuokransa ja veronsa, suorittavat laskunsa ja kokoovat rahaa, on lapsena pysyminen ääretön, häpeällinen rikos.»

»Vain niille, jotka eivät ymmärrä», Jill vastasi.

»No niin — ja kuka ymmärtää?»

»Minä.»

»Luuletko? Kyllä minäkin tiedän sen — mutta sinä et voi auttaa. Sinä olet jo tehnyt enemmän kuin tuhat naista olisi tehnyt sinun sijassasi. Sinä autoit minua tekemään hänen lähtönsä onnelliseksi; enempää sinä et voi tehdä. Sinä jäät tänne useammaksi päiväksi, auttaakseen hänen hullua lastaan vieläkin enemmän. Tämä todistaa, että sinä ymmärrät — Jumala siunatkoon sinua.»

Hän vaipui itseensä toivottomana. Itsetuomitsemisen ankara kidutus sai hänet painamaan kädet kasvoilleen. Äkkiä hän tunsi Jillin liikahtavan. Hän otti kädet pois ja näki Jillin istuvan jaloissaan, norsunluunvalkoiset kasvot ylöskäännettyinä ja silmät kyynelissä.

»Sanoisitko sitä ymmärtämiseksi, jos minä jättäisin sinut nyt, pikku lapsukainen?» hän kuiskasi, ja hänen äänensä helisi kuin kauan sitten uneksitun unen kaiku, joka aamulla oli unohtunut eikä ollut sittemminkään palannut mieleen.

Hitaasti John otti kätensä kokonaan kasvoiltaan. Nyt hän tunsi jälleen äänen. Koko uni tuli takaisin. Oli suvi — suvi Englannissa. He olivat niityllä, jossa karja kävi laitumella isojen jalavien varjossa. Sinikelloja kasvoi ruohossa kurotellen hoikkia varsiaan. Siellä täällä kämmekkä pilkullisine lehtineen — kaikki olivat hiukan painuksissa päivän kuumuudesta. Jill istui ommellen pieniä vaatteita, ja hän makasi laiskasti selällään katsellen loputtomaan sineen, jossa valkoiset hattarat purjehtivat kuin laivat matkalla kaukaiseen satamaan. Ja ommellessaan Jill jutteli ihmeellisiä asioita — seikkoja, joita naiset väliin ilmaisevat miehille elämänsä pyhimpinä hetkinä.

Tämä oli hänen unohtamansa uni. Nukkuessaan hän oli unohtanut sen olevan unta; oli tuntenut, että tämä täytyi muistaa iät kaiket. Mutta aamulla hän oli unohtanut uneksineensa mitään. Nyt nuo kaksi Jillin sanomaa sanaa — pikkuinen lapsi — ja kesäpäivä, karjalauma, hentoisten vaatekappaleiden valkoinen hulmuaminen, niittyjen tuoksu ja Jillin äänen kaiku oli palannut välähdyksessä.

»Mitä sinä tarkoitat?» hän kysyi hitaasti — »jos sinä jättäisit minut nyt, — mitä sinä tarkoitat? Mitä sinä tarkoitat — pienellä lapsukaisella?»

Jill ojensi molemmat kätensä ja upotti ne Johnin käsiin. Kyynelet kuivuivat hänen silmistään. Jumalan edessä ja suurina hetkinä silmät unohtavat kyynelensä; huulet eivät vapise; ääni on kirkas ja puhdas.

»Etkö muista, mitä hän sanoi? Eläkää elämänne rakkaudessa, niinkuin minä olen elänyt omani. Luuletko, että minä olisin voinut kuulla noita sanoja häneltä tuntematta samaa, mitä sinä äsken juuri sanoit, ettei ole olemassa velvollisuutta?»

John tuijotti häneen. Hän ei uskaltanut keskeyttää. Hän ei uskaltanut edes vastata hänen kysymykseensä peläten äänensä murtavan Jillin ajatusten ketjun.

»Minä aion nyt käydä toteuttamaan hänen sanojaan; tähän saakka minä en ollut ymmärtänyt niiden merkitystä.»

»Mitä sinä aiot sanoa?» John kysyi tohtien tuskin hengittää. »Mihin tämä tähtää? Tämä kaikki johtaa johonkin. Mutta mihin?»

»Etten minä koskaan aio jättää sinua, pikku lapsi. Että jos yleensä velvollisuutta on olemassa, niin hän näytti sen minulle.»

Gondoli törmäsi taas rappuja vasten. Gondolierin ääni ilmoitti, että oli saavuttu määräpaikkaan.

John nousi vilkkaasti seisomaan.

»Menkää takaisin — samaan hotelliin.»

Lähdettiin taas liikkeelle, ja gondolieri katsoi tähtiä hitaasti airoa liikuttaessaan ja hyräili vaimennettuja säveliä. John jäi hetkiseksi seisomaan. Jill ei aikonut jättää häntä enää koskaan. Tämä oli suuri, riemuitseva ajatus hänen sielussaan. Mutta tuhannet pienet ajatukset tanssivat siellä kuin tomuhiukkaset auringossa; hän muisti asuntonsa Fetter Lanella, Mrs. Morrellin kissan ja Mrs. Brownin, kun tämä ilmestyi papiljotit päässään ja teki valittuja huomautuksia naapureista, jollaisia voi tehdä vain tällä erikoisella tukkalaitteella varustettuna.

Mutta nämä arvelut tekivät vain tuon suuren ajatuksen todellisemmaksi. Hän voisi muuttaa asuntoa tai siirtyä vaikkapa maalle todellisuudessakin. Hän voisi tehdä työtä kahta ahkerammin. Nämä vaikeudet voittaisi kyllä kunnianhimo, kun Jill vain ei jättäisi häntä.

Hän tarttui Jillin käteen istuutuessaan.

»Luuletko todellakin kestäväsi kaiken?» hän kysyi; sillä kiitollisen lahjansaajan ensimmäinen vaisto on lahjan palauttaminen. Ei ole tarkoituksenakaan luopua siitä; mutta vaikeuksia tuottaa sen vastaanottokin.

Jill nyökkäsi.

»Kaikki kurjat olosuhteeni? Köyhyytenikin?»

»Kaiken.»

»Ja vielä —?»

»Ja vielä», Jill vastasi. »Ei mikään muu kuin sinun pyyntösi voi muuttaa mieltäni.»

John katsoi häneen tuijottaen, juuri ja juuri pidellen hänen käsiään. Vain tosikertomuksissa ihmiset lankeavat toistensa kaulaan tällaisissa tilaisuuksissa. Kun kaikki on täydellistä järjettömyyttä, silloin ihmiset ovat erilaisia — ehkä he ovat hillitympiä — ehkäpä kaiken ihmeellisyys on valtavampi silloin.

John istui vaieten hänen vieressään ja koetti ymmärtää. Se oli niin odottamatonta. Hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan näin rohkeasti.

»Milloin sinä aloit ajatella näin?» hän kysyi äkkiä.

»Juuri — ennen hänen kuolemaansa.»

»Kun hän siunasi meitä?»

»Niin.»

»Miksi et ole sanonut sitä aikaisemmin?»

»En voinut. Minä en ole kyennyt puhumaan. Näin äkkiä asiat todellisina —»

»Keskellä kaikkea järjettömyyttä — —»

»Niin; näiden muutamien tuntien kuluessa olen tullut tuntemaan kuoleman ja rakkauden, enkä ymmärrä, mikä muutos minussa on tapahtunut, mutta minä olen erilainen. Olen tullut aikaihmiseksi. Olen ymmärtänyt. Sanoit minun ymmärtäneen jo ennenkin; mutta minä en ymmärtänyt mitään. Minä en olisi koskaan tullut tänne viime vuonna, jos olisin ymmärtänyt. En olisi koskaan jatkanut kohtauksiamme Kensington Gardensissa, jos olisin ymmärtänyt. Tytöt eivät koskaan leikkisi rakkaudella, jos he ymmärtäisivät. Minä tunsin äkkiä, että minä kuulun sinulle, ettei minulla ole oikeutta mennä naimisiin kenenkään muun kanssa. Näiden muutamien tuntien aikana olen tuntenut ulkopuolisten voimien määräävän elämästäni, ja minua peloitti. En osannut sanoa mitään. Kun sinä sanoit minua lapseksi, silloin löysin äkkiä kieleni taas. En ollut enää peloissani. Minä tunsin sinun olevan lapsen minun pienen lapsukaiseni — ei isäntäni.»

Äkkiä hän kiersi kätensä Johnin ympärille ja hautasi kasvonsa hänen olkapäähänsä.

»En osaa selittää sitä enää», hän kuiskasi. »Minä en löydä enää sanoja sille.»

Pidellessään Jilliä sylissään John ajatteli näkemäänsä unta, niittyjä ja karjalaumaa, purjehtivia pilvenhattaroita — ja taas kuuli hän Jillin äänessä saman helyn kuin hänen ilmaistessaan tuon ihmeellisimmän asian koko maailmassa. Sitten hän huusi gondolierille:

»Tehdäänpä vielä kierros laguunilla, ennenkuin mennään takaisin.»

XV. PYRKIMYS REHELLISYYTEEN.

Kun he olivat tulleet takaisin hotellin rappujen luo, ja John sanoi hyvää yötä Jillille, oli heidän mielissään enää vain yksi pahoittelu, että siunaus, jonka he olivat vastaanottaneet vanhan herran kädestä, oli tullut liian aikaisin. Että he olivat olleet sen saadessaan pettäjiä, arvottomia niin läheiseen kosketukseen iäisyyden kanssa.

Rehelliselle mielelle ei löydy mitään tuskallisempaa, ja sitä täytyy koettaa jollakin tavoin hyvittää ja korjata jälkeenpäin omantunnon rauhoitukseksi.

»Meillä on vain yksi seikka tehtävänä», sanoi John, ja jos hyvät aikomukset painavat edes vähäisenkään oikeuden herkässä vaakakupissa, niin merkittäköön nyt yksi hänen hyväkseen.

»Minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa», vastasi Jill.

Tietysti hän tiesi. He olivat jo alkaneet ajatella samalla tavalla.

»Meidän täytyy kertoa hänelle.»

Jill nyökkäsi.

»Me emme voi pettää häntä», John jatkoi, »oli jo kylliksi ilkeää, kun petimme isää. Ja nyt — nythän asiat ovat aivan toisin. Hänen täytyy ymmärtää. Etkö luulisi hänen käsittävän?»

Jill myönsi puristamalla hiljaa hänen kättään.

Kumpikin kuvitteli hänen tulevan iloiseksi tästä tiedosta, koska he molemmat olivat niin iloisia voidessaan sen kertoa. Tällä tavoin rehellisinkin pettää itseään, kuvittelemalla toiselle tunnelman, joka vallitsee hänen omassa mielessään. Viattomuudessaan ja ihmisluonnon tuntemattomuudessaan hekin kuvittelivat äidin ilostuvan kuullessaan jutun päättyneen näin onnellisesti.

»Milloin me kerromme hänelle?» kysyi Jill.

»Jaa — ei aivan heti; parin päivän kuluttua. Ehkä silloin kun sinä lähdet.»

»Ja luuletko hänen antavan minulle anteeksi?»

John hymyili hellästi hänen kysymykselleen.

»Luuletko sinä tietäväsi mitään vanhasta valkohapsisesta ladystä, kun kysyt tuolla tavalla? Minä kerron sinulle erään esimerkin. Hän inhoaa juopottelua — vihaa sitä — ja teoriassa hän ei löydä sille minkäänlaista anteeksiantoa. No niin, heillä oli kerran parempina päivinään puutarhuri. Venetsiassa ei ole siihen ammattiin koulua, niinkuin hyvin voit kuvitella. Tito ei osannut kerrassaan mitään; hän oli aivan arvoton. Hän saattoi hyvin repiä ylös parhaat taimet luullen niitä rikkaruohoiksi. Mutta siellä hän vain sai oleskella. Eräänä päivänä Claudina ilmoitti hänen olevan juovuksissa! Tito juovuksissa! Heidän puutarhassaan! Oo — tämähän oli hirveää — inhoittavaa! Sitä oli vaikea uskoakin. Mutta Claudinan sanaan täytyi luottaa ja Tito sai lähteä. Äiti ei voinut sietää ajatusta, että hän olisi vielä talossa.

»'Tito, minä olen kuullut niin ja niin — onko se totta?' äiti tutkisteli.

»No hyvä — Tito jutteli, ettei hän voi oikein hyvin ja etteivät hänen asiansa olleet hyvällä kannalla ja niin edespäin. Lopulta hän tunnusti.

»'Sitten teidän täytyy lähteä', sanoi äiti — 'saatte viikon palkan.'

»Mutta Titon kasvoille tuli säälittävä ilme, ja hän painoi päänsä nöyrästi alas ja pyysi — 'Voi, älkää lähettäkö minua pois, _egregia signora!_ Ja hänen itkunsa koski niin äitini sydämeen, että hän painoi Titon pörröpään olkapäätään vasten pelkästä säälistä. Ja sinä kysyt, antaako hän sinulle anteeksi? Hänen kykynsä antaa anteeksi on loputon! Minä ajattelen usein häntä, kun puhutaan synneistä, joita Jumala ei voi armahtaa.»

Jill katsahti ylös ja hymyili.

»Kerrotko sinä aina pienen kertomuksen, kun tahdot selittää jotakin?» hän kysyi.

»Aina — pienille lapsille.»

Jill sulki silmänsä nauttiakseen sanoissa piilevästä hyväilystä.

Sitten hän avasi ne taas. »No hyvä — me kerromme sen hänelle ylihuomenna.»

»Onko se sinun lähtöpäiväsi?»

»Kyllä — minun täytyy lähteä silloin. Ja saanko minä sanoa erään asian?»

»Saatko sanoa? Saat sanoa kaikki muut paitsi yhtä!»

»Mikä se on?»

»Että minä olen nähnyt unta koko illan.»

»Ei, sinä et ole nähnyt unta. Kaikki on totta.»

»Mitä sinä siis aioit sanoa?»

»Ettei pientä valkohapsista ladya jätetä elämään yksin. Minä tulen asumaan hänen luonansa niin suuren osan vuodesta kuin sinä sallit — vaikka kokonaan, jos sinä tahdot.»

John vaikeni hetkeksi; tyydytyksestä, ei epäröinnistä.

»Luoja tuntuu antaneen minulle niin paljon tänä viimeisenä tuntina, ettei mikään minun tarjoukseni voisi enää tuntua anteliaalta sellaisen lahjan jälkeen. Jos sinä toivot, niin saat olla hänen luonaan koko vuoden. Minä olen hänelle velkaa tämän ja enemmänkin.»

Hän otti Jillin käden ja painoi sen huulilleen.

»Hyvää yötä, armas. Ja ylihuomenna me sitten kerromme hänelle kaiken.»

XVI. KANGASTUKSEN LOPPU.

Kun ovi oli sulkeutunut heidän jälkeensä, pikkuinen vanha rouva seisoi pää painuksissa kuunnellen poistuvien askelten kaikua. Sitten hiipien korkean ikkunan luo, joka avautui Rio Marinille — saman ikkunan, josta käsin hän oli lähes vuosi sitten yhdessä miehensä kanssa seurannut Jillin lähtöä — hän painoi kasvonsa ruutua vasten jännittäen katsettaan nähdäkseen heidät mahdollisimman kauan.

Oli hyvin pimeä. Silloin kun John auttoi Jillin gondoliin, hän saattoi erottaa heidät erikseen; mutta sitten syvä varjo telttakatoksen alla häivytti heidät hänen silmistään. Yhä vielä hän seisoi siinä tuijottaen airon jättämiin vesirenkaisiin, gondolin jo kadottua varjojen helmaan. Hän tarkkasi kauan, niinkuin ne tarkkaavat, jotka ovat kauan sitten lakanneet näkemästä. Ja kauan aikaa senjälkeen, kun he olivat hävinneet näkyvistä, hänen valkoiset kasvonsa ja vielä valkoisemmat hiuksensa olivat painuneet korkeata ikkunaa vasten, aivan kuin hän olisi unohtanut, miksi hän siinä seisoi, ja odottelisi nyt muistinsa palaamista.

Sellaisen vaikutelman olisi voinut saada hänestä, niin kutistuneelta ja hennolta hän näytti tuossa avarassa huoneessa. Mutta hänen sielussaan ei ollut muiston puutetta. Hän tajusi kaiken.

Eivät ne ole ainoastaan filosofit, jotka kääntävät parhaaksi elämän murheellisimmat hetket. Naisetkin voivat olla filosofisia; vanha valkohapsinen lady oli siis filosofinen tuijottaessaan illan tyhjään pimeyteen. Ja kuitenkaan ei nainen ole todellisuudessa filosofi. Ensiksikin, filosofiassa ei ole mukana ollenkaan sydäntä; se on katkeruuden kuivettunutta viisautta, josta järjen polttava aurinko on imenyt kaiken veren ja ravinnon; ja se, missä ei ole sydäntä, ei ole oikeata ravintoa naiselle. Naiselle on kaikki sydäntä, tai hän ei ole mitään. Jos hän osaa laskea yhteen kaksi ja kaksi ja kertoa sen, niin antakaa hänen tehdä se, mutta ei elämänne kirjan sivuille, jos pidätte arvossa paperia, jolle elämää kirjoitetaan. Sillä kun hän huomaa osaavansa laskea oikein, niin hän vie kynänsä muualle. Hallitsemisen toivo naiselle on sairaus, kun hän on kerran saanut maistaa sitä.

Mutta pikkuisen vanhan rouvan sielussa liikkui aivan muuta kuin filosofisia laskelmia tänä hänen elämänsä surullisimpana ja yksinäisimpänä hetkenä.

Kun hän nojautui ikkunaan tuijottaen mustaan veteen joka ympäröi taloa, oli hänen mielessään melkein riemua. Hän oli menettänyt kaiken, mutta hän oli tehnytkin kaiken. Hän oli äärimmäisen yksin; mutta vain siksi, että hän oli elänyt oman maailmansa ohitse. Ja vihdoin hänellä oli riemua sydämessään siksi, että hänen maailmansa oli täydellinen. Hän ei osannut pyytää siltä enää mitään. Hänen romaaninsa oli syttynyt uudelleen, hän oli nähnyt sen jo kukoistamassa. Hän oli nähnyt sen ainoan käden, jolla oli valta siunata, siunaavan tuon liekin. Mitä muuta hän voisi enää toivoa?

Hän muisti, kuinka hän laski aikaa epäilyksen ja pelon päivinä, jotta riittäisikö se, kunnes John ottaisi puolison. Hän muisti epäilleensä, etteivät he eläisi kyllin kauan nähdäkseen niin suuren onnen toteutumisen.

He olivat vanhoja. Ja kun todellakin se päivä oli koittanut, ei Johnin avioliitto ollut tullut hetkeäkään liian aikaisin. Jos se olisi joutunut liian myöhään; jolleivät he olisi saaneet vastaanottaa siunausta, jota samoin kuin harakanlennolle ja kuunkääntymiselle hänen yksinkertainen sielunsa piti taikauskoisessa arvossa, hän olisi todellakin nyt suruissaan tuijottanut ison huoneen ikkunasta.

Mutta ei — se onnettomuus ei ollut tapahtunut. Täydellistymisen elävä tunne täytti hänen sydämensä ja sai sen hetkeksi vilkastumaan.

Ja tässä on naisen filosofia ja stoalaisuus, että hän tahtoo kohdata elämän peloittavan yksinäisyyden sydän tyytyväisenä ja lämpimänä.

Kuka olisi voinut aavistaa tällaista alistuvaisuutta, kulkiessaan alhaalla ohitse pitkin mustaa vettä ja nähdessään nuo kalpeat kasvot häämöittävän korkeasta ikkunasta? Kuka olisi voinut loihtia mieleensä kuvan koko hetkestä? Vanha herra makaamassa pienessä huoneessaan kädet ristissä rinnalla ja lamppu palaen vielä alttarilla — viimeisessä unessaan; ulkona laguunilla ajelehtimassa kaksi rakastavaa, nuorta, täynnä elämänhalua, huumautuneina onnen äkillisestä toteutumisesta, ja pieni valkohapsinen lady yksinään isossa, raskaassa huoneessa, sydämessään kohottava kiitollisuus keskellä kaikkea lohduttomuutta. Kiitollisuutta siitä, että hänen elämänsä oli täyttynyt, että hänen suurin työnsä oli tehty ja korkein toivomuksensa saavutettu. Kukapa olisi voinut loihtia mieleensä kaiken tämän, nähdessään kalpeat, hauraat kasvot ruutua vasten painettuina?

Ja kuitenkin, nämä yksinkertaiset asiat ovat elämää. Ikkunasta tuijottavat kasvot, käden vavahtaminen kosketuksesta, äkillinen nauru, äkillinen hiljaisuus — ne voivat kertoa suuria asioita, jos kellä on silmät lukea.

Hän seisoi siinä enemmän kuin puoli tuntia melkein liikahtamatta, paitsi silloin, kun hän painoi kysyvästi käden sydämelleen tunteakseen sen sykinnän. Äkkiä hän värisi, ikäänkuin olisi nyt vasta huomannut ison huoneen autiuden takanaan, ja lähti liikkeelle.

Vielä olivat hänen askelensa vakavat, ja pää oli pystyssä hänen mennessään pieneen huoneeseen, jossa he olivat istuneet miehensä kanssa ilta illan ja vuosi vuoden perästä jutellen, kunnes heidän täytyi mennä vuoteeseen.

Huone oli epäjärjestyksessä; sillä sairauden aika on samanlainen kuin piirityksenkin. Ei ole aikaa järjestellä tavaroita, kun kuolema alkaa piirittää taloa.

Toisessa tilaisuudessa häntä olisi suututtanut tämä näky. Maailma sisältyy usein vanhan ladyn ompelukoriin, ja sen sotkeminen on samalla hänen maailmansa ylösalaisin kääntämistä. Mutta nyt pikkuinen valkohapsinen lady vain huokasi nähdessään sekasorron. Hän istuutui tavalliseen tuoliinsa ja katsoi vastapäiseen tyhjään tuoliin, jolla vanha herra oli vielä istunut samana aamuna, jolloin hän oli aikoessaan mennä puutarhaan Titoa haastattelemaan kaatunut isossa salissa, mistä hänet oli kannettu suoraan vuoteeseen.

Nyt se oli tyhjä. Koko huone oli tyhjä. Hän kuuli ääniä, joita ei koskaan ennen ollut huomannut. Hän kuuli kellon tikutuksen ja ihmetteli, miksi ei ollut kuullut sitä ennen. Hän kuuli Claudinan liikkuvan keittiössä. Hän kuuli gondolierin laulun kanavalta.

Äkkiä hän nousi ja käveli hitaasti laatikolle, joka oli kauan ollut suljettuna. Avaten sen hän otti esille vanhan keskentekoisen pitsivaipan, joka oli maannut laatikossa siitä päivin, kun Luoja oli sallinut hänen käsiensä kuihtua, ja ne tulivat voimattomiksi työhön.

Ottaen sen mukaansa hän istuutui taas tuoliinsa ja piteli sitä sylissään. Tämä oli ainoa päättämätön työ hänen elämässään. Muistot kirkastuivat, kun hän katseli sitä. Hän melkein muisti — ainakin uskotteli muistavansa — viimeisen piston, kun hänen oli täytynyt se jättää.

Ja siitä Claudina löysi hänet tullessaan toimittamaan välttämättömiä juhlamenoja.

Pieni valkoinen pää liikahti vilkkaasti, silmät kirkastuivat äkillisestä helpotuksen tunteesta.

»Kello on varmaankin yli kymmenen, Claudina?» hän sanoi.

Ja Claudina pudisti vakavasti päätään.

»Ei, signora. Muutamia minuutteja vaille. Mutta minä ajattelin, että jos Giovanino on mennyt, niin teidän pitäisi käydä vuoteeseen.»

Hänelle oli laitettu kuntoon toinen pieni huone makuuhuoneeksi; mutta ensin hän tahtoi käydä vielä kerran katsomassa miestään.

Alttarilampun valossa hän löysi tien vuoteen ääreen. Itkemättä ja epäröimättä, niinkuin tekevät ne, jotka on äkkiä tuotu kuoleman läheisyyteen, hän nosti lakanan hänen kasvoiltaan. Oli melkein kuin hän olisi odottanut näkevänsä hänet nukkuvana.

Hetken hän seisoi siinä, katsellen tyynesti rauhallista näkyä, sitten hän kumartui alas, ja Claudina näki hänen kuiskaavan jotakin miehensä korvaan. Lopuksi hän teki vapisevilla sormillaan ristinmerkin, painoi taas lakanan paikoilleen ja kääntyi pois ääntä päästämättä.

Hän oli kuin pieni lapsi Claudinan käsissä. Hänet riisuttiin kuin lapsi, pantiin vuoteeseen kuin lapsi, peitettiin lämpimästi, annettiin rukousnauha käteen.

Pitäen kynttilää päänsä yläpuolella Claudina jäi hetkeksi seisomaan ovelle. Lämpimät kyynelet valuivat hänen poskilleen, kun hän näki valkoisen pään yksinään tyynyllä ja ajatteli äänetöntä olentoa, jonka he olivat juuri jättäneet toiseen huoneeseen.

»_Buona notte, signora_», hän sanoi niin uljaasti kuin saattoi.

»_Buona notte_», vastasi pikkuinen valkohapsinen lady.

Claudina tuli aamulla tavalliseen aikaan pieneen huoneeseen. Tunnustellen tiensä ikkunan luo hän avasi verhot. Valovirta tulvahti huoneeseen ja muutti kaiken huikaisevan valkoiseksi. Claudina tunsi olevansa siitä kiitollinen. Oli uusi päivä. Oli ihana päivä.

Hän kääntyi vuoteeseen. Valkoinen pää oli siellä vielä yksin tyynyllä, voimaton käsi näkyi peitteellä pidellen vielä kiinteästi rukousnauhaa.

»_Buon giorno, signora_», hän sanoi, koettaen saada kaiken tuntemansa hellyyden mahtumaan ääneensä.

Mutta siihen ei tullut vastausta.

Kauempaa kuului kaupungilta gondolierin huuto. »Ohee —» — ja ikkunasta liihotteli sisään valkoinen perhonen, joka oli tarttunut siivistään verhoon ikkunan ulkopuolella. Se lensi huoneeseen keinuen ja tanssien juuri syntyneen päivän kirkkaudessa.