Part 2

Eräänä perjantaina, noin kolme viikkoa Sardiniakadun kappelissa sattuneen turhanpäiväisen tapahtuman jälkeen, nuo huoneet Fetter Lanella, N:o 39, tulivat sietämättömiksi. Ne muuttuivat peloittavan pieniksi, seinät kutistuivat kokoon ja liikkumatila katosi kokonaan. Kadulta kuuluvat äänetkin kuuluivat tarkoituksettomilta. Ne olivat niin äänekkäitä ja kolisevia, että hukkuivat toisiinsa.

Perjantaisin tuli sitäpaitsi klarinetinsoittaja. Se oli hänen päivänsä, eikä mikään voinut muuttaa sitä. — Tänä erikoisena aamuna klarinetinsoittaja tuntui aivan sietämättömältä.

Melkein joka viikossa on päivä, jolloin esineet, joita on tottunut aina näkemään, äänet, jotka on kuunnellut kuulematta, maisemat, joita on katsonut näkemättä, tulevat yhtäkkiä selviksi ja viiltäviksi. Silloin kuulemme nämä äänet kaksi kertaa suurempina kuin pitäisikään, näemme esineet eloisammin kuin on aihetta. Silloin tulee juuri sana »sietämätön» aivan merkityksensä ylikuormittamana. Ja juuri sellainen päivä oli tämä perjantai huhtikuun keskivaiheilla — samantekevää kuinka monta vuotta sitten.

John oli ollut työssä, kirjoittanut lyhyen kertomuksen — kertomuksen, jota ei tahtonut helpolla saada kokoon. Se oli melkein lopussa, huone oli tullut pienemmäksi ja pienemmäksi, äänet kadulta yhä itsepintaisemmiksi. Posetiivi oli juuri lähtenyt edelleen, jättäen katuliikenteeseen hiljaisuuden, joka oli ainakin yhtä sietämätön kuin soittokoneen vavahteleva ulvonta; ja silloin klarinetinsoittaja rupesi puhaltamaan —

»Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan» — »Charlie on mun armaan', tuo nuorin urhokas.»

Tämä oli yksi hänen tuntemistaan neljästä melodiasta. Loput ovat helpot arvata. Hän soitti ne aina läpi, toisen toisensa jälkeen, aina samassa järjestyksessä — »Charlie on mun armaan'», »Arethusa», »Salli on mulle kallis», »Hei tyttöset, pojat, tulkaa». Hän oli viisukauppias. Hän oli viisukauppiaan näköinenkin — mutta hän soitti viisunsa klarinetilla. John Leech on piirtänyt hänet jo kauan sitten »Punchin» sivuille — avarat housut, alhaalta poimuissa, kauhtunut musta takki, jota ei ainakaan oltu leikattu niitä olkapäitä vasten, joilla se nyt sattui roikkumaan, jokainen vaatekappale kotoisin yleisestä armeliaisuudesta luovutettu tosin vasta rappion viimeisellä asteella.

»Oi, Charlie on mun armaan', mun armaan', mun armaan' —».

Hän sai siihen mahtumaan jonkinlaisen odottamattoman mollisävyn; se olisi saattanut olla valitusvirttä. Aivan kuin hän olisi laulanut sen. Nämä katusoittajat ovat surullisia luontokappaleita; heidän elämänsä on kovaa, kurjaa, ja se painaa leiman heidän musiikkiinsa.

Onneton olio, joka soittelee katukäytävällä kohisevassa sateessa, voi saada iloisimpaankin sävelmään sopimaan karmivan epätoivoisen sävyn. Taide on useimmiten yksilöllisyyden sisin huuto.

Klarinetinsoiton alkaessa John löi kirjansa kiinni, nousi tuoliltaan ja meni ikkunaan. Ikkunat olivat puhdistuksen tarpeessa. Neljän ikkunan pesu maksaa vain yhden shillingin — usein on vaikeata löytää sen tekijä — vielä useammin on vaikeata löytää mainittua shillingiä.

Joku heitti ikkunasta pennyn kadulle. Musiikki lakkasi äkkiä. Soittaja sai vierivän lantin kiinni aivan viemärin reunalta ja seisoi sitten suorana näyttäen punaiset ja kiitolliset kasvonsa.

Hän nuolaisi huuliaan, pisti pennyn taskuunsa ja alkoi taas. Tämä penny oli ansainnut työtä vielä ainakin toiset viisi minuuttia. Aurinko paistoi alas kadulle. John otti hattunsa ja lähti rappuja alas. Maailmassa ei ollut, enää muuta paikkaa kuin Kensington Gardens.

Ulkona hän sivuutti soittajan, kun tämä pudisti pois kosteuden suukappaleesta. Eipä ihme, että klarinetin puhaltaminen on niin janoista ammattia. John ei ollut oikealla tuulella voidakseen panna arvoa tälle tarpeelliselle soittokoneen puhdistukselle. Tällä hetkellä kaikki katusoittajat olivat tarpeettomia ja heidän tapansa inhoittavia. Hän pysähtyi.

»Ettekö tunne muita lauluja kuin nämä, jotka soitatte joka perjantai?» hän kysyi.

»En, sir.» Ääni oli nöyrä ja yhtä surullinen kuin soittokin.

»Hyvä — mutta ettekö usko, että me kaikki väsymme niihin vähitellen?»

»Olen ajatellut sitä useinkin. Monesti olen ajatellut, sir. Mutta tehän kuulette ne vain perjantaisin.»

»Tarkoitatteko, että te itse kuulette ne joka viikon päivä?»

»Sitä minä juuri tarkoitan, sir.»

Asioita voidaan katsella aina kahdelta näkökannalta. Sen voitte oppia missä hyvänsä aina uudestaan, kadulla kuljeskellessanne yhtä hyvin kuin muuallakin. Mies, joka törmää teihin katukäytävällä, on menossa omaan suuntaansa samoin kuin te omaanne, eikä ole niinkään helppo päätellä, törmäsittekö te häneen vai hän teihin. Joka tapauksessa voitte olla varma, että hänellä on oma mielipiteensä tapauksesta.

John hymyili.

»Ja tekin olette jo kyllästynyt niihin — vai?»

Katusoittaja kiersi huolellisesti suukappaleen kiinni koneeseensa, joka soitteli noita kultaisia sävelmiä.

»No hyvä — jos suvaitsette, sir, olen jo oikeastaan sivuuttanut tämän asteen. Ne ovat näihin aikoihin jo veressä, niin sanoakseni. Ne soivat aina. Nukkuessani kuulen soittokuntien soittavan niitä kadulla. Ne jatkuvat itsestään, — ja välistä on aivan järkyttävää kuulla, millä _tavoin_ ne soittavat niitä. Voisitte oikeastaan sanoa, että minä en ansaitse rahoja, joita ihmiset antavat, soittamalla tällä klarinetilla. Mutta se, että minä soittelen niitä aina päässäni, — se on ammatti, josta minulle maksetaan.»

John katsoi häneen. Miehellä oli elämänkatsomus. Hän osasi nähdä sisäisemmän puolen asiasta, ja sen osaavat hyvin harvat. Johnin alkuperäinen aikomus hänen tullessaan kadulle, nim. sanoa miestä kiusanhengeksi, katosi hänen mielestään. Hän tunnusteli taskujaan. Siellä oli yksi kuudenpennyn raha. Sormieltuaan sitä hetken hän tarjosi sen.

»Ostakaa itsellenne jokin uusi laulu», hän sanoi, »ja antakaa sen soida ensi perjantaina. Se ajaa entiset ulos.»

Mies otti sen, katsoi häneen, mutta ei sanonut sanaakaan kiitokseksi. Sanat vain turmelevat lahjan. John käveli pois tuntien arvonantoa.

Kadun päässä hän muisti, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pennyä tuolia varten Kensington Gardensissa. Mitä tehdä? Hän käveli saman matkan takaisin. Katusoittaja veteli parhaillaan »Arethusan» viimeistä säettä.

Lopetettuaan hän katsahti taakseen.

John sammalteli. Hänen mieleensä välähti, että hän kerjäsi nyt ensimmäisen kerran elämässään, ja totesi, että kutsumuksena se mahtaa olla aika työlästä harjoittaa.

»Voisittekohan antaa minulle pennyn takaisin siitä kuudenpennyn rahasta?» hän kysyi; ja saadakseen sen kuulumaan vähän paremmalta, hän lisäsi: »minulta on myös aivan lopussa».

Mies kaivoi viivyttelemättä esiin rahan.

»Ottakaa se vain kokonaan takaisin, sir», hän virkkoi nopeasti. »Se on teille enemmän tarpeen kuin minulle.»

John pudisti päätänsä.

»Antakaa minulle penny, jonka saitte kiinni katuojan reunalta.»

VI. KENSINGTON GARDENS.

Matka Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin on niin ankara asia, että minua voidaan syyllä moittia, jos sattuu silloin tällöin tekemään väärän käänteen. Löydämme äkkiä itsemme umpikujasta, ja meidän on pakko palata samaa tietä. Meillä oli mitä rehellisin aikomus omistaa edellinen luku Kensington Gardensille. Se alkoikin aivan kunniallisesti niissä merkeissä. Kensington Gardens on romaanin kotipaikka. Mikä voisikaan olla sen avonaisempaa? Mutta sitten sukeltaa jostakin esiin katusoittaja, ja hänestä täytyy suoriutua ensin, ennenkuin voimme astua askeltakaan eteenpäin.

Mutta nyt me voimme taas lähteä jatkamaan matkaamme tuohon kaukaiseen kaupunkiin, joka uinuu Adrianmeren helmassa.

Jos asutte Fetter Lanella, tarvitsette seuraavat ohjeet. Kävelkää suoraan Fetter Lanea Holborniin; kääntykää vasemmalle ensimmäisessä kulmassa ja jatkakaa Oxford Streetiä ja Bayswateria pitkin, kunnes saavutatte Victoria Gaten puiston aitauksen äärellä. Menette portista sisään. — Tämä on matkan alku.

Juuri tämän suunnan otti John Grey mainittuna huhtikuun aamuna, sellaisena vuonna, josta historia näyttää vaikenevan.

Tiedätte kai, että Lontoossa käytetään erästä matkustustapaa, joka ei tosin ole aivan sopusoinnussa ankarimpien kunniallisuuskäsitteiden kanssa, sillä se perustuu vääriin olettamuksiin. Ja jos nyt nykyaikaisen romaanin sankari alentuisi käyttämään sitä apukeinona matkalla Suloisen Järjettömyyden Kaupunkiin, niin hänelle täytyy antaa anteeksi kahdesta syystä. Ensimmäinen syy on se, että hänellä on vain penny taskussaan, ja se tarvitaan välttämättömästi istuinta varten Kensington Gardensissa. Toiseksi tämä inhimillisin kaikista puolusteluista, että kohtalon vainotessa mies eläköön nerollaan, niin kauan kuin ottaa kurituksenkin vaaran kannettavakseen.

Tässä on siis se menetelmä, jonka John Grey keksi jonakin puutteen innoittamana hetkenä. Ehkäpä sen ovat keksineet sadat muutkin tarvitsevaiset ja kaduneläjät — sen laita olkoon kuinka hyvänsä — mutta joka tapauksessa John Grey löysi omasta älystään tämän petollisen tavan huokealla matkustamiseen — ehdottomasti huokein tapa minun tuntemistani.

Olette matkalla Holbornesta Victoria Gatelle — hyvä. Teidän on noustava ensimmäiseen raitiovaunuun, jonka näette menevän aikomaanne suuntaan; tarttukaa kaiteeseen ja nouskaa hitaasti katolle, vakuuttauduttuanne ensin siitä, että konduktööri ei ole siellä. Jos olette tehnyt sen taitavasti ja harkitun suunnitelman mukaisesti, niin vaunu on ehtinyt taivaltaa jo yhden pysäkin ohi. Sitten kysytte kohteliaasti konduktöörin huomatessanne, onko vaunu menossa sinne suuntaan, minne ette itse varmastikaan aio. Keskustelu voi sujua esimerkiksi tähän tapaan:

»Meneekö tämä Paddingtonin asemalle?»

»Ei, sir; me ajamme suoraan Shepherd's Bushiin.»

»Mutta minä luulin, että näillä vihreillä vaunuilla pääsee Paddingtoniin?»

»Vihreät menevät kyllä, mutt'ei nämä.»

»Oh — tosiaankin — nyt minä muistan — niillä on keltainen raita — teillä on punainen, eikö niin?»

»Aivan oikein.»

»Voi, olen pahoillani» — ja te alatte kömpiä hitaasti rappusia alas.

»Mutta me sivuutamme Edgware Roadin, ja sieltä voisitte ottaa ylimenon Paddingtoniin.»

Pari silmänräpäystä seisotte rapulla ja koetatte selittää hänelle tehottomasti — tai tehokkaasti, samantekevää, kunhan vain saatte ajan kulumaan miksi pidätte parempana suoraan määräpaikkaanne menevän vaunun. Sitten olettekin saapunut jo seuraavalle pysäkille ja siinä astutte alas. Tämän toistatte niin usein kuin tarvitaan, ja lopuksi huomaatte matkan suoritetuksi, ja penny on vielä jäljellä tuolia varten Kensington Gardensissa. Menetelmä täytyy jättää omantuntonne asiaksi. Mutta vaikka kieltäytyisittekin itse sitä käyttämästä, niin olette saanut kuitenkin ilon tuomita sellaisia, jotka siihen turvautuvat, niin että paljastuksesta on kuitenkin ollut jotakin hyötyä. Omasta puolestani, sitten kun John Grey kertoi sen minulle, olen tehnyt kumpaakin — tuntenut pelkkää iloa tuomitessani noita syntisiä ja käyttänyt sitä useasti tilanteessa, jolloin taskussa on ollut yksi penny tuolin vuokraamiseksi Kensington Gardensissa.

Tätä kulkuneuvoa käyttäen John Grey siis saapui Kensington Gardensiin perjantaiaamuna — tuona perjantaiaamuna, joka tuli olemaan niin käänteentekevä tämän kertomuksen kehitykselle.

Kuukauden alku oli ollut liian kylmä, jotta olisi voinut aloittaa teentarjoilua isojen sienimäisten päivänvalojen alla. Niin vaatimattomalla summalla kuin yhdellä shillingillä siellä saa iltapäiväteen, josta koko joukko varpusia ja kyyhkysiä syö samalla itsensä kylläisiksi. Mutta tänä päivänä olisi kaupan saattanut aloittaa suurella menestyksellä. Joka tuulen leyhkässä oli lämmin keväinen tuntu, se liiti tanssiellen pitkin puiston polkuja. Tulipunaiset tulpaanit nyökyttelivät sille, pääsiäisliljat keimailivat, kumartelivat ja huojuivat, saaden tartunnan tanssivan kevättuulen askelista. Kun kevät tulee iloisesti meidän maahamme, ei maailmassa ole paikkaa sen vertaista. Browninginkin täytyi kirjoittaa itse Suloisen Järjettömyyden Kaupungin sydämessä —

»Oi, jos koton' oisin, on siellä huhtikuu!»

Matka Fetter Lanelta Kensington Gardensin kukkakentille on huikea. Ah, teillä ei ole aavistustakaan, mitkä maanosat ovat näitten kukkatarhojen ja Fetter Lanen välillä! Matkaa on mahdollisesti kolme mailia — mutta samoinkuin iäisyyteen nähden ei ole aikaa, samoin avaruutta ei voi mitata välimatkoilla. On olemassa vain eroavaisuus — ja kärsimys. Ne mittaavat kaiken.

John meni ensin katsomaan kukkasistutuksia, nauttimaan noiden ihmeellisten kasvien väreistä ja tuoksusta, jotka kohoavat aarteineen mustan mullan salaperäisestä povesta. Jos käsittelee turvetta, se likaa kädet — missä siinä piilee voima, joka antaa tulpaaneille sen heleän punan? Onko persialainen runoilija arvannut salaisuuden? Onko se haudatun Caesarin verta? Sitä voi sanoa mysteeriksi — kaikki maailman suuret asiat ovat mysteerejä. Mistä sitten tulpaani saaneekaan värinsä, niin joka tapauksessa sitä on lämmittävää tarkastella ja ajatella tultuaan nokisten, tympeitten tiilitalojen taikapiiristä Fetter Lanelta.

John seisoi keskellä kukkasarkoja, ja hänen silmänsä juopuivat värien yltäkylläisyydestä. Siellä oli punaisia tulpaaneja, keltaisia tulpaaneja, sinipunaisia, ruskeanpunaisia. Pieni kyttyräselkä oli jo siellä myös niitä maalaamassa, kumartuneena melkein kiinni taulunjalustaan, kiinnittäen enemmän värejä sydämeensä kuin ehkä koskaan oli onnistunut kiinnittämään kankaalleen.

Hän tuli aina, tuo pieni kyttyräselkä, joka vuosi ja joka vuodenaika; ja kevät ja kesä, syksy ja talvi näki hänet maalaamassa Kensington Gardensissa; ja keväät ja kesät, syksyt ja talvet tulevat vielä näkemään hänet maalaamassa rakastamaansa puistoa. Ja eräänä päivänä puisto odottaa häntä turhaan. Hän ei saavu enää koskaan. Musta multa ottaa hänet samoinkuin tulpaanin siemenen, ja ehkäpä hänen silmistään, jotka ovat juoneet niin kauan kukkien väriloistoa, jokin tulpaani saa kerran punaisen värinsä.

Ei suinkaan tällaisessa väitteessä ole herjausta? Meidän kaikkien on kuoltava. Jos pieni kyttyräselkä sattuu lukemaan tämän, hän ei varmaankaan vaadi minulta vahingonkorvausta, ellei hän kuulu helluntailiikkeeseen tai muuhun lahkoon, joka koettaa uhmata Ajan hävitystä. Ja kuinka hän voisikaan? Onhan hän nähnyt tulpaanien kuihtuvan.

Kukkasaralta John suuntasi kulkunsa lammikolle. Laivat olivat purjehtimassa. Karaistuneet merimiehet pitkät ruokovavat käsissään laskivat vesille aluksensa suoraan päin raikasta tuulta. Hei, noita uljaita laivoja ja reippaita sinisilmäisiä miehenalkuja, jotka seurasivat jännittyneinä Daisyn tai Kesäheilan palaamista aavan ulapan toiselta puolen — tai minkälaisia hullunkurisia nimiä noilla laivoilla mahtoikaan olla!

John otti tuolin tarkkaillakseen heitä. Pari harmaata purjehtijaa miehiä, joilla oli laaja kokemus laivoihin ja syvän veden purjehtimiseen nähden — sivuutti hänet alukset kainalossa.

»Minä purjehdin Friscoon viidessä minuutissa», sanoi toinen — »vien Friscoon rautalastin».

»Mitä rautaa sinä käytät?» kysäisi toinen sellaisen lastin vaatimalla juhlallisuudella.

»Sisareni antoi minulle muutamia tukkaneuloja», kuului tuima vastaus.

Siinä on teille romaania! Matkalla Friscoon rautalastin kera!

Ajatelkaapas, mikä uhkarohkeus, mitkä vaarat, mikä suunnaton omaisuus kyseessä! Hänen sisarensa tukkaneulat! Mikä maailma, mikä Suloisen Järjettömyyden Kaupunki, kun vain omaa tuollaisen uskon!

John levitti polvilleen lyhyen kertomuksensa, luki siitä muutamia rivejä, sitten sulki sen inhoten. Mitä hyötyä oli kertomusten kirjoittamisesta, kun tuollaiset seikkailut olivat liikkeellä? Ehkäpä pieni kyttyräselkäkin tunsi sen. Mitä hyötyä oli sileän kankaan töhrimisestä punavärillä, kun Jumala on maalannut punaiset tulpaaninsa ruskeaan maankamaraan? John nosti päänsä ja kysyi taivaalta. Miks'ei hän ollut saanut sisarta, joka olisi uskonut tukkaneulansa hänen haltuunsa, niin että hän olisi saattanut liittyä elämän ankaraan hyörinään, viemään rautalasteja kaukaisiin maihin?

Hän istui laiskasti tarkaten hienon laivan lähtöä Friscoon. Sysäys ruokovavalla ja se oli matkalla — aaltojen keinuteltavana. Keväinen tuulenpuuska täytti purjeet — mahdollisesti tulpaanien tuoksulla — ja kiihdytti sen matkaa, sillä aikaa kuin huolestunut isäntä, varjostaen silmiä käsillään, seurasi sitä, kun se sukelsi mahdollisten yhteentörmäyksien saavuttamattomiin.

Missähän se laskisi rantaan? Matka kesti täsmälleen viisi minuuttia, ja viime hetkessä pasaatituuli otti sen valtoihinsa — tällaista laivaa ja lastia täytyy tietysti pasaatituulen kuljettaa — ja toi sen suoraan siihen rantaan, missä John istui.

Kapteeni riensi pitkin rantaäyrästä korjaamaan sitä, ja jalavien alta nousi nuori tyttö kävellen häntä kohti.

»Luuletko, että ne ovat kaikki tallessa?» hän kysyi. Kapteeni katsoi ylös tuntien miehekästä ylpeyttä. »'Albatross' ei ole vielä koskaan heittänyt lastiaan laidan yli», hän sanoi kirkkaalla äänellä.

Tämä oli siis hänen sisarensa. Tuosta ihmeellisestä tukasta oli siis uljaan »Albatrossin» lasti peräisin. Tyttö käänsi päänsä syrjään salatakseen huvitetun hymyilynsä. Hän katsoi Johniin päin. Heidän silmänsä sattuivat yhteen.

Hän oli turkisvaippainen nainen, joka oli rukoillut Pyhää Josefia Sardiniakadun kappelissa.

VII. ULJAAN »ALBATROSSIN» MATKA.

Tällä tavoin kohtalo ja yhteensattumisen pitkä käsi yhtyvät leikkiin jokaisen romaanin laadinnassa. Yhteensattumus järjestelee taitavasti. Onko sillä nyt sitten paljon työtä sovittaessaan yhteen Sardiniakadun kappelin ja Kensington Gardensin? Tuskin! Runoudessa ehkä ja valtateitten varsilla, saattaa olla; mutta tämä ei ole runoutta. Tämä on totta.

Romaani sitten, saadaksemme sille uuden määritelmän, on asianhaarojen ketju, joka epämääräisestä kaaoksesta sitoo kaksi elävää olentoa toisiinsa ja ohjaa ne määrättyyn loppupisteeseen. Loppuun, joka riippuu ketjusta itsestään ja saattaa olla sydän, hiuskiharainen tahi risti, tai tikari tai kruunu, — sitä ei voi koskaan tietää, ennenkuin viimeinen rengas on taottu.

Kun John katsoi Pyhän Josefin neidon silmiin — siten hän oli nimittänyt tuntematonta tuosta hetkestä lähtien — hän tunsi Kohtalon pistäneen sormensa leikkiin. Hän sanoi minulle kerran jälkeenpäin:

»Kohtaat tässä maailmassa vain ihmisiä, jotka olet määrätty kohtaamaan. Toivotteko tapaavanne heidät tai ette, on toinen seikka, eikä se mitenkään voi lahjoa Sattuman kättä.»

Hän tosin yleisti, mutta se on vaippa, jonka varjossa mies puhuu itsestään.

Olkoon kuinka hyvänsä, pitäköön tuo laki paikkansa tahi ei, he kohtasivat toisensa. John näki hänen silmissään jälleentuntevan välähdyksen; sitten hän nousi jaloilleen.

Tietoisuus siitä, että olette Kohtalon käsissä, antaa teille rohkeutta. John marssi suoraan hänen luokseen ja nosti hattuaan.

»Nimeni on Grey», hän virkkoi, »John Grey. Olen vakuutettu siitä, että Pyhä Josef on jo esitellyt meidät, mutta unohtanut sanoa teille, kuka minä olen. Jos minä olen liian herkkäuskoinen, niin sanokaa vain, ja minä ymmärrän täydellisesti.»

Niin — mitä tähän vastaisi? Te voitte sanoa miehelle, että hän on julkea; mutta tuskin, kun hän tunkeilee tällä tavalla. Sitäpaitsi hänellä oli Kohtalo takanaan, joka pani sanat hänen suuhunsa.

Nainen hymyili. Oli mahdotonta menetellä toisin.

»Luuletteko, että Pyhä Josef hyväksyttäisiin meidän seurapiiriimme?» hän kysyi.

»Siitä ei ole epäilystäkään», John vastasi. »Pyhä Josef oli hyvin siisti mies.»

He kääntyivät kuullessaan kapteenin huudon, kun »Albatross» laski rantaan. Lasti purettiin viipymättä ja saatettiin riemuiten omistajalleen.

»Tämä on rautalasti», sanoi John. »Sitten me luullakseni olemme nyt Friscossa.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Kuulin annettavan purjehdusmääräyksen Lontoon satamassa kymmenen minuuttia sitten.»

Nainen katsoi vuoroon veljeensä, vuoroin Johniin, salaten hymynsä. John tarkkasi häntä. Hän harkitsi nähtävästi mielessään, mitä tekisi.

»Ronald», hän sanoi, sitten kun silmät olivat lopettaneet vaelluksensa ja tulleet tulokseen, »tässä on ystäväni, — Mr. Grey».

Ronald tarjosi känsäistä kättään.

»Hyvää päivää, sir.»

Eikö tämä selvittänyt asioita? Pyhä Josef oli kestänyt koetuksen. Hän oli sanonut — »tämä on ystäväni».

He löivät kättä tarmokkaasti. Se oli yleinen tapa niiden kesken, jotka liikkuivat valtamerillä.

»Milloin aiot lähteä seuraavalle matkalle?» John kysyi.

»Niin pian kuin saamme hiekkalastin.»

»Ja minne matka tulee?⁸

»Lagoksen satamaan — Länsi-Afrikkaan.»

»Vaarallinen maa, eikö olekin? Kuumetta? Valkoisen miehen hauta, ja kaikkea muuta sellaista?»

»Niin on määräys», Ronald lausahti järkkymättömästi, katsoen sisareensa hyväksymistä varten.

»Etköhän sinä voisi toimittaa minun puolestani erästä salaista asiaa», John virkkoi. Hän pani pienen painon sanalle salainen. »Voisitko ottaa viedäksesi yksityispapereita ja hiipiä saartoketjun läpi?»

Yksityispapereita! Salainen toimitus! Saartoketjun murtaminen! Uljas laiva Albatross oli rakennettu juuri tuollaisia vaarallisia toimituksia varten.

John otti lyhyen kertomuksen taskustaan.

»Hyvä — pyytäisin sinua ottamaan tämän mukaasi Venetsian satamaan. Venetsian satamaan Adrianmeren rannalla, ja luovuttamaan sen omakätisesti eräälle — Thomas Greylle. Jos voit pitää sen salaisena etkä puhu sanaakaan kenellekään tehtävästäsi, niin ansaitset pienen omaisuuden. Oletko halukas ryhtymään siihen, ja ottamaan osaa voittoon?»

»Teemme parhaamme, sir», Ronald vastasi.

Sitten vietiin salaiset paperit laivaan — uljas laiva Albatross purjehti tiehensä.

Toinen merimies tuli juuri, kun hän oli nostanut purjeet.

»Mitä lastia sinulla on tällä kertaa?» hän kuiskasi.

Ronald käveli edelleen.

»En saa sanoa», hän vastasi jämerästi, ja sellainen salaperäisyyden tunnustus jätti hänet alttiiksi kaikille hyökkäyksen vaaroille. Ehkäpä tuo toinen merimies otettiinkin luottamukseen osalliseksi ja hän sai sitten leikkiä Thomas Greytä lammikon toisella puolella. Vaikea tietää. Ei voi olla koskaan varma, mitä saattaa tapahtua romanttisen seikkailun maailmassa.

John seurasi heidän poistumistaan, jottei hänen intonsa saada puhutella siskoa yksin olisi ollut liian silmiinpistävä. Sitten hän kääntyi, ehdotti istuttavaksi jalavain alle, ja he kävelivät hiljaisuuden vallitessa ruohikon poikki kahden pienen tuolin luokse, jotka olivat aivan lähekkäin.

He istuutuivat, vieläkin äänettöminä, katsellen ihmisiä, jotka kävelivät lammikon rannalla risteilevillä poluilla. Lapsenhoitajia ja lapsia lukemattomat määrät, sillä Kensington Gardensissa kasvaa lapsia kuin tulpaaneja. Aurinko tuo ne esille niinkuin tulpaanitkin, ja puutarhurit istuttavat ne puiden alle. Joka toinen ohikulkija tänä aurinkoisena huhtikuun päivänä oli puutarhuri oman tulpaaninsa tai tulpaaniensa kanssa; muutamat punaisia, toiset valkoisia, jotkut vasta nupussa, toiset jo täysinpuhjenneina. Niin, niin — Kensington Gardens on ihmeellinen paikka edistämään kasvamista.

Mutta oli siellä muitakin kävelijöitä; olivat Darbyt ja Joanit, Edwardit ja Angelinat.

Sitten siellä kulki kaksi juhlallista valkoista nunnaa, korkeakantaisissa kengissä ja ristit riippuen vyötäisiltä.

Pyhän Josefin neito katsoi Johniin. John katsoi häneen.

Neito kohotti kysyvästi kulmakarvojaan.

»Protestantti?»

John nyökkäsi, hymyillen.

Tämä mursi hiljaisuuden. Sitten he juttelivat ensiksi Pyhästä Josefista.

»Rukoiletteko aina Pyhää Josefia?» John kysyi.

»Ei, — en aina — vain muutamia asioita. Minä pidän hänestä hirveän paljon, mutta Pyhä Cecilia on minun pyhimykseni. Minä en pidä hänen ulkomuodostaan, syystä tai toisesta. Minä tiedän kyllä, että hän on äärettömän hyvä; mutta minä en pidä hänen parrastaan. Hänelle annetaan aina ruskea parta, ja minä vihaan ruskeapartaista miestä.»

»Minä näin kerran harmaapartaisen Pyhän Josefin», John sanoi.

»Harmaa —! Mutta eihän hän ollut vanha.»

»Ei. Mutta tämä, jonka minä näin, oli harmaa. Se oli Ardmoressa, pienessä irlantilaisessa kalastajakylässä. Voi, teidän pitäisi nähdä Ardmore. Taivas tulee siellä lähemmäksi merta kuin missään tuntemassani paikassa.»

»Mutta teidän piti kertoa Pyhästä Josefista?»

»Oh — Pyhä Josef! Kas, siellä oli eräs rouva, joka oli hyvin kiihkeä raittiudenystävä. Hän perusti pieniä raittiuskahviloita kaikkialle maaseudulle ja pani niiden seinille Cruikshankin kertomuksesta 'Pullo' otettuja kuvia kehystettyinä. Saadakseen Kohtalottaret suopeiksi Ardmoren kahvilalle hän päätti asettaa nurkkaan St. Daeclanin, tämän seudun suojeluspyhimyksen kuvan. Niinpä hän lähetti Corkista hakemaan Pyhän Daeclanin patsasta. Mutta mainittu pyhimys ei nyt yleensä ole erikoisen laajalti tunnettu.»

»En ole koskaan kuullut hänestä», sanoi Pyhän Josefin neito.

»En minäkään, ennenkuin tulin Ardmoreen. No niin, yhtäkaikki, Corkissa ei ollut patsasta. Mutta sieltä vastattiin: 'Eikö Pyhän Josefin kuva kelpaisi yhtä hyvin?' No, hätätilassa niinkin. Aivan oikein, se tulikin — Pyhä Josef ruskeine partoineen.»

»'Kunpa olisimme saaneet Pyhän Daeclanin!' he sanoivat kuvaa katsellessaan. 'Mutta hänhän on liian nuori St. Daeclaniksi — St. Daeclan oli vanha mies.'»

»Luullakseni heidän mieleensä ei juolahtanut, ettei St. Daeclan ollut luultavasti syntynyt vanhana; mutta tällä tavoin he joka tapauksessa haastelivat. He saivat Foleylta sekatavarakaupasta maalipurkin ja maalasivat Pyhän Josefin ruskean parran harmaaksi, tehden sen liikuttavalla hartaudella. Kultakirjaimet pestiin pois ja niiden tilalle maalattiin Pyhän Daeelanin nimi.»

Pyhän Josefin neito hymyili.

»Oletteko sepittänyt tuon?» hän kysyi.

John pudisti päätään.

»No niin, kahvila avattiin ja kyläkirkon kuoro alkoi laulaa, ja kansa läheltä ja kaukaa tuli katsomaan vihkimysjuhlallisuuksia. Heillä ei tosin ollut mitään halua raittiuteen, mutta he rakastivat juhlamenoja. He kasaantuivat pieneen halliin ja ällistelivät suut auki tuota väärää kuvaa, joka kantoi St. Daeelanin nimeä. Ja vanhat mummot korottivat kätensä ja sanoivat: 'Oi, totta totisesti, ylistetty olkoon Luoja! Hän se on itse, ilmi elävänä, totisesti! Emme ole koskaan nähneet hänestä parempaa kuvaa!'»

John kääntyi ja vilkaisi seuralaiseensa.

»Ja siellä se on vielä tänäkin päivänä», hän lisäsi, »parhaana esimerkkinä vahvasta uskosta ja huonosta maalauksesta mitä koskaan olen nähnyt».

»Sepä oli sievä pikku tarina», sanoi toinen; ja hän katsoi Johniin silmin, joissa ihailu ja hämilläänolo taistelivat niin ihastuttavasti keskenään, että ne molemmat oli pakko ottaa kohteliaisuudeksi.

»Tiedättekö, te hämmästytätte minua?» hän jatkoi.

»Minä näen sen», John sanoi.

»Näette?»

»Silmistänne!»

»Näettekö tosiaankin?»

»Kyllä. Te ihmettelitte juuri, kuinka minä saatoin olla rukoilemassa Pyhää Josefia — luultavasti rahaa saadakseni — vanhassa sinisessä sarkapuvussa, johon ei todellakaan oltu tuhlattu paljon rahaa, ja nyt saatan istua täällä Kensington Gardensissa kertoilemassa teille — kuten suvaitsitte juuri sanoa — sievää pikku tarinaa.»

»Aivan niin. Sitä minä juuri ihmettelin.»

»Ja minä», John virkkoi, »olen ihmetellyt juuri sitä samaa teistä».

Minne tämä keskustelu oli oikeastaan heitä viemässä? He olivat juuri alkaneet polkea neitseellistä multaa, josta hedelmät syntyvät ja kehkeytyvät. On ihmeellinen hetki, kun kaksi sielua koskettaa toisiaan. Voitte tuntea kosketuksen selvästi kipinöivän sormenpäissänne.

Mitähän he olisivat nyt puhuneetkaan? Ehkä John olisi nyt saanut kuulla, minkä vuoksi hän oli rukoillut Pyhää Josefia; mutta silloin tuli Albatrossin kapteeni tuoden saamansa paperit.

»Oletteko te eräs Thomas Grey?» hän kysyi.

»Sama mies», vastasi John.

»Tässä on salaisia papereita, jotka minun on luovutettava teille omakätisesti. Jos säilytätte salaisuuden voitte ansaita suuren omaisuuden.»

John otti lyhyen kertomuksensa.

»Salaisuus tulee säilymään», hän sanoi.

VIII. KOHTALOKAS PILETINMYYJÄ.

Albatrossin kapteeni katosi valmistamaan laivaansa uudelle matkalle Lagoksen satamaan lastinaan hiekkaa, jonka kapteeni itse oli kaivanut otsansa hiessä ja kynnet verillä puiston käytäviltä.

John pisti lyhyen kertomuksen taskuunsa ja sytytti savukkeen. Nainen huomasi sen olleen irrallaan hänen liivintaskussaan. Eikö hänellä ollut savukekoteloa? Hän otti tulitikun — sekin oli irrallaan — takin pilettitaskusta. Eikö hänellä ollut tulitikkulaatikkoakaan? Nainen näki hänen vielä raapaisevan tulen kengänkorostaan ja uskoi koko ajan, ettei Johnilla ollut aavistustakaan hänen katseensa suunnasta.

Mutta John tunsi sen. Hän tunsi sen vallan hyvin ja käytti toimitukseen niin paljon aikaa kuin mahdollista. Kun ilmitulon pelko sai naisen kääntämään päänsä, hän heitti tikun tiehensä. Sehän olisi ollut sitten ajan tuhlausta.

»Ettekö sanonut minulle», nainen sanoi äkkiä, »että teidän nimenne on John?»

»Niin onkin.»

»Miksi sitten sanoitte Ronaldille, että paperit on luovutettava Thomas Greylle?»

»Hän on minun isäni.»

»Asuuko hän Venetsiassa?»

Mikä ihana asia onkaan muutamien ihmisten uteliaisuus, kun on itse liiankin halukas paljastamaan kaikki salaisuudet! John vastasi kiertelemättä kaikkiin hänen kysymyksiinsä.

»Kyllä, hän asuu Venetsiassa», John sanoi.

»Aina?»

»Nykyään aina.»

»Siellä mahtaa olla ihanaa asua», nainen sanoi tuijottaen kaukaisuuteen.

John kääntyi katsomaan häntä.

»Ettekö ole ollut siellä koskaan?»

»En koskaan.»

»Ah — teidän elämässänne on sitten vielä päivä jäljellä!»

Nainen rypisti otsaansa ponnistellen ajatustaan.

»Mitä tarkoitatte sillä?» hän kysyi.

»Päivä, jolloin saavutte Venetsiaan — jos koskaan tulette sinne — tulee olemaan aivan erikoinen päivä teidän elämässänne. Siitä tulee elinvoimainen päivä.»

»Te rakastatte Venetsiaa?»

Hän tunsi Johnin rakastavan sitä. Mutta oli puoleensavetävää kuulla Johnin sanovan sen. Sävy äänessä, kun tunnustetaan voimakas mielenliikutus, kohdistukoon se sitten mihin hyvänsä, voi värisyttää tuntehikkaan kuuntelijan korvaa. Pieni kateudentunne soi mukana. Laulajan kurkusta tämän sävyn kuulee usein; sävel, joka ilmaisee intohimoa, rakkautta johonkin, saa vastaavat sävelet soimaan kuulijassa.

»Te rakastatte sitä?» hän toisti.

»Minä tunnen sen», John vastasi; »se on enemmän kuin rakkautta».

»Mitä teidän isänne tekee siellä?»

»Hän on taiteilija, mutta ei voi enää työskennellä paljoa. Hän on liian vanha. Hänen sydämensä on siis liian pehmeä.»

»Asuuko hän siellä aivan yksinään?»

»Oo, ei — äitini asuu hänen kanssaan. Heillä on ihmeellinen vanha, pieni huoneisto Palazzo Capellossa Rio Marinin varrella. Äitinikin on vanha, nähkääs, yli kuudenkymmenen. He menivät naimisiin vasta kun hän oli neljäkymmentä — ja isäni noin kymmenen vuotta vanhempi vielä.»

»Oletteko te ainoa lapsi?»

»Ainoa lapsi — olen.»

»Miksi he eivät menneet naimisiin, ennenkuin äitinne oli neljäkymmentä?»