Part 7

He puhuivat enemmän hänen kirjoistaan. Hän oli hyvin mielenkiintoinen. Hänen mielipiteensä olivat itsenäisiä. Oli todellakin hirveän sääli, ettei hän tahtonut sanoa olinpaikkaansa, mutta Mrs. Crossthwaite ei näyttänyt välittävän siitä. Aluksi hän oli ilmaissut hyväksymisensä Mrs. Dealtryn toimenpiteiden johdosta; mutta sitten — John oli Marttyyriklubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli myöskin saman klubin jäsen, ja Mr. Crossthwaiten paras ystävä oli tietysti melkein yhtä ihmeteltävä persoonallisuus kuin Mr. Crossthwaite itse. Niin että mitä oli oikeastaan väliä sillä, missä hän asui? Miehen asema on hänen klubinsa. Mrs. Crossthwaite selitti, ettei hän ollut ollenkaan utelias Johnin asuinpaikkaan nähden.

Sitten, Jill ei ollut koskaan nähnyt _Bohèmea_. Hänen vanhempansa eivät olleet musikaalisia. He vihasivat sitä. Hän taas rakasti sitä. Tämä oli nyt hänen elämänsä suuri tilaisuus. John toisi hänet tietysti takaisin tanssiaisiin, eikä kenenkään tarvitsisi tietää hänen poissaolostaan. Ja oopperan väliajoilla he puhuisivat hänen teoksistaan. Muusta he eivät koskaan puhuneetkaan. Hän tunsi Johnin kunnianhimon, hänen kaikki toiveensa. Kerran tai pari John oli hyväksynyt hänen neuvonsa, vaikk'ei hän todellakaan ymmärtänyt mitään. Hän oli vain tuntenut niin; mutta John oli tuntenut silloin samalla tavalla, ja muutos oli tehty. Hän sanoi, että Jill auttoi häntä, ja se olikin ainoa seikka heidän välillään. Tärkein asianhaara oli, ettei Jill ollut koskaan nähnyt _Bohèmea_ eikä tulisi koskaan näkemäänkään, jos hän nyt kieltäytyisi tästä tilaisuudesta.

Kaikki nämä eri kohdat Jill esitti hiljaisella, voittavan suostuttelevalla tavalla — yksinkertaisesti ja rehellisesti; mutta pääasiallisin syy, jonka vuoksi Mrs. Crossthwaite suostui ottamaan osaa tähän salaliittoon oli se, ettei hän uskonut Jillin puheesta yhtään sanaa.

Niin saatiin siis asia, järjestetyksi. Tanssiaishuoneiston eteishallissa John virallisesti esiteltiin »esiliinalle», ennenkuin hän kuljetti tämän aarteen pois. Sitten he astuivat vaunuihin.

»Oopperaan», sanoi John huolettomasti, niinkuin hän olisi ajanut sinne jokseenkin joka ilta koko elämänsä ajan; sillä kun olette vaihtanut leipänne ja voinne ooppera-aitioon, niin nälkä saa teidät puhumaan sillä äänellä. Tämäkin on ilo, jonka menetätte tilatessanne aition koko vuodeksi.

Ja kun he olivat joutuneet liikenteen pyörteeseen — tuohon toistensa sivuuttamiseen, joka on kuin kuva elämän virrasta — ja kun hänen sydämensä oli lakannut lyömästä hieman vähemmän — kuin pelästyneen leivosen siivet häkkinsä ikkunoita vasten — Jill katkaisi hiljaisuuden.

»Mitä Mrs. Crossthwaite sanoi teille, kun minä menin hakemaan kappaani?» hän kysyi.

»Hän oli niin ystävällinen, että pyysi minua käymään tervehtimässä heitä.»

»Ah! — Olen iloinen siitä! Sanoiko hän muutakin?'

»Hän kysyi, asunko minä Lontoossa ympäri vuoden. Minä sanoin asuvani — paitsi yhtä kuukautta, jolloin matkustan aina Venetsiaan. Sitten hän kysyi, missä osassa Lontoota minä asun.»

»Kysyikö hän?»

»Kyllä.»

Jill oli vaiti muutamia hetkiä. Naisen elämässä on aina mielenkiintoinen hetki, jolloin saa tietää jotakin omasta sukupuolestaan.

»Ja mitä te vastasitte?» hän kysyi.

John nauroi. Hän arveli selviytyneensä siitä aika ovelasti.

»Oo — minä sain huoneiston», hän oli sanonut, »juuri St-Paulin ja Strandin väliltä». Joka saattaa olla vaikka Inner Temple, jos te ajattelette asiaa ystävällisellä mielellä. Hän kertoi vastauksensa Jillille, ja tämä hymyili.

»Ja onko se St Paulin ja Strandin välillä?» hän kysyi.

»Summittain sanoen — kyllä — mutta hyvin summittain sanoen.»

Jill oli taas hiljaa. Olikohan siihen syynä todellakin hänen köyhyytensä — tai ettei hänellä ainakaan ollut niin paljoa, että olisi voinut asua hyvämaineisessa kaupunginosassa? Tätäköhän hän mahtoi olla rukoilemassa Pyhältä Josefilta kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta? Mutta hän oli Marttyyriklubin jäsen ja nyt hän oli tilannut aition Covent Gardenista. Hän vilkaisi nopeasti Johnin kasvoihin. Tässä oli enemmän salaperäisyyttä kuin mitä hänen tiedonhalunsa saattoi oikeastaan sietää.

»Muistatteko, mitä sanoitte minulle kerran», hän aloitti, »naisesta, jolla on ymmärtämyksen lahja?»

»Kyllä; ensimmäisenä päivänä tavatessamme toisemme Kensington Gardensissa.»

»Hyvä; pidättekö minua ehdottomasti lahjattomana tässä suhteessa?»

John tutki tarkkaan hänen silmiään. Muistikohan Jill kaiken, mitä hän oli sanonut naisesta, jolle Jumala on suonut hyvän ymmärtämyksen lahjan? Tajuksiko Jill myönnytyksen sisältämän tunnustuksen — sillä hän uskoi Jillin omaavan tuon lahjan? Jill oli nuori kylläkin — tyttönen, lapsi, vauva — juuri kaksikymmentäyksi-vuotias. Mutta ymmärtämys on Luojan lahja eikä riipu kokemuksesta. Se on lahja samoinkuin nerous ja juuri samanluonteinen. Ehdoton yksinkertaisuus on sen lähde, ja mukanaan se tuo palkkana sydämen nuoruuden, joka ei riipu vuosista. Kokemus näyttää teille, että maailma on täynnä pahaa — ajatusten ja tekojen syntejä. Mutta jos teillä on jumalallinen ymmärtämyksen lahja, niin teidän lapsensydämenne kykenee näkemään hyvää kaikessa.

Sellaista kohtaan ei voi olla salaisuuksia eikä tekojaan voi piilottaa; sillä ei kukaan tahdo tehdä pahaa, mutta se kasvaa hänen sisäistä tahtoansa voimakkaammaksi. Ja tätä eivät monet ymmärrä, niin että tunnustus jää useimmiten tekemättä.

Ja jos John tunnustaisi, että hänellä oli tuo lahja, niin täytyisi hänen kertoa myöskin kaikki, mitä oli oppinut pääsiäissunnuntaina. Kysyikö Jill mahdollisesti siitä syystä? Halusiko hän tietää? Omalla tavallaan John oli aikonut kertoa hänelle, mutta ei tällä tavalla. Ja siksi hän etsi Jillin silmiä, mutta sai etsiä turhaan.

»Miksi sitä kysytte?» hän sanoi lopulta.

»Siksi — jos luulette minulla olevan ensinkään ymmärtämystä, ettekö luule minun käsittävän, vaikka sanoisitte asuvanne —» hän ei osannut ajatella kyllin köyhää asuinpaikkaa; tuskinpa hän tiesikään sellaista.

»Bedford-puistossa?» ehdotti John.

»No, — vaikka — Bedford-puistossa.»

»Te haluatte siis tietää, missä minä asun?»

»Kyllä.»

»Miksi?»

Jill katsoi häneen aivan kirkkaasti.

»No hyvä — ylpeyttä, luullakseni. Me olemme hyviä ystäviä, ainakin toivon sitä. Minusta tuntuu, että voisin kertoa teille mitä hyvänsä, ja luullakseni olen hiukan loukkaantunut, koska ette kerro. Teillä on varmasti pätevät syynne, miksi ette kerro vanhemmilleni, mutta se ei ole estänyt minua pitämästä teitä ystävänäni vastoin heidän toivomuksiaan. Minä myönnän, etteivät he ymmärtäisi. Mutta enköhän minä voisi. Olen varma siitä että voisin.»

Hänen valkohansikkainen kätensä lepäsi vaunun ovea vasten hänen edessään. John katsoi sitä hetkisen ja sitten, sydän sykkien pelosta, ilosta, yllätyksestä — tuhansista liikutuksista, jotka virtasivat yhteen, hän otti sen omaan käteensä ja puristaen kunnioittavasti antoi sen taas pudota.

»Tiedän, että voitte», hän vastasi syvään henkäisten. Ja sitten hän kertoi.

Muistiko Jill Wrigglesworthin? Unohtaisiko hän sitä koskaan? Korkeaselkäiset tuolit, papukaija häkissään keskellä huonetta, sahajauhot lattialla! Ja kukapa voisi unohtaa nimen Wrigglesworth?

Muistiko hän pienen vihanneskaupan, jonka John oli näyttänyt hänelle, ja kuinka hän oli sanonut haluavansa yhtä sellaista rusoposkista omenaa, joita oli ladottu ikkunaan? Mutta John oli vastannut välttelevästi, osoittamatta lainkaan halua sen hänelle lahjoittamiseen? Kyllä, hän muisti.

No, niin — sen vuoksi, että hän asui juuri tuon vihanneskaupan yläpuolella Fetter Lanella — kaupan kohdalla olevat kaksi ikkunaa olivat hänen.

Jonkin aikaa Jill tuijotti häneen hämmästyneenä; sitten hän kiinnitti katseensa ulkopuoliseen liikenteeseen. Hänen mielessään risteilivät ne uudet kiihdyttävät kokemukset, joita hän oli tuntenut ollessaan Johnin vieraana lunchilla. Salaperäisyys, uutuus, ummehtunut pieni ravintola, kaikki tuo oli näyttänyt silloin äärettömän romantilliselta. Pöytäliina ei ollut moitteettoman puhdas, mutta korkeaselkäiset tuolit olivat olleet siellä lähes kaksi vuosisataa. Tarjoilija oli tuttavallinen; mutta John selitti hänelle, että se kuului asiaan eikä siitä maksanut loukkaantua enemmän kuin papukaijankaan huomautuksista. Kaikki ne yhteensä muodostivat Wrigglesworthin; ja hän oli hyväksynyt kaiken Romaaniin kuuluvana. Mutta asua siellä! Hän muisti äkkiä, minkälaiset ihmiset olivat kulkeneet siellä sisään ja ulos ovista; sitten hän taas käänsi katseensa Johniin.

»Te olette siis hyvin köyhä?» hän virkkoi hiljaa.

»Jos tarkoitatte, ettei minulla ole paljon rahaa», John sanoi.

»Niin.»

»Sitten köyhä on oikea sana.»

Hän istui ja vartosi hiljaisuudessa. Jill ajatteli kiinteästi. John voi seurata hänen ajatuksiaan silmistä, samoinkuin näkee pilven varjojen liukuvan veden halki. Juuri nyt hän vaistosi Jillin ymmärtävän huolimatta kaikista istutetuista, perinnäisistä mielipiteistä. Mutta hän odotti Jillin puhuvan ensiksi. Hetki oli tämän. Hän uskoi Jillin saavan siitä esille parhaan mahdollisen.

»Miksi ette pyytänyt minua mukaanne katsomaan huoneitanne, kun olimme syöneet Wrigglesworthilla?» kysyi Jill äkkiä — ja Johnkin, joka odotti yksinkertaisuutta ja toivoi ymmärrystä, meni hämilleen.

»Pyytää teitä sinne? Noihin huoneisiin? Pienen vihanneskaupan yläpuolelle? Ylös noita matottomia portaita?»

Ja samassa he huomasivat olevansa oopperatalon portaitten edustalla; seuraavassa hetkessä ihmistungoksessa eteisessä; sitten ahtaan käytävän kautta kolmannen rivin etuaitiossa.

Vahtimestari avasi oven. He astuivat sisään kuin lapset, joiden on sallittu tulla salonkiin päivällisen jälkeen. Ja kaikki oli hyvin ihmeellistä, säkenöivä valopilvi ja ihmismeri heidän alapuolellaan. Oli todellista romaania tulla päästetyksi pieneen aitioon seinän vieressä, — pieneen aitioon, joka sulki heidät syliinsä niin turvallisesti ja erotti heidät penikulmien päähän ympäröivistä ihmisistä. Jillin sydän leiskui odotuksesta ja pelosta, sillä olihan tämä kiellettyä hedelmää. Ensimmäisinä kymmenenä minuuttina hän tuskin olisi hämmästynyt, jos aition ovi heidän takanaan olisi avautunut ja äiti ilmestynyt siinä vihan ja oikeuden peloittavassa hahmossa. Muutamat asiat tuntuvat liian suloisilta ollakseen totta.

Siitä hetkestä kun esirippu nousi paljastaen noiden neljän huolettoman boheemin elämän, hetkenä jolloin se laski Rudolfon ja Mimin lähdettyä kahvilaan, nämä kaksi istuivat aitiossaan kuin hiiret häkissä, liikuttamatta sormeakaan ja räpyttämättä silmiään. Vain Johnin sieraimet värähtelivät, ja Jillin kurkku nielaisi kerran, pari.

Vihdoin väliverho laski, hetkisen hiljaisuuden seurasi ja kättentaputuksen myrsky hajoitti hiljaisuuden tuhansiksi pieniksi kappaleiksi.

Musiikki on rohdos, viekas juoma, joka juodaan tietämättä, kuinka voimakas vaikutus sillä on verenkiertoon. Muutamiin se vaikuttaa harmittomasti, miellyttävästi, kulkien suonistossa kuin suihku kylmää lähdevettä. Toisille se on viiniä, kuohuvaa ja suloista, tuoden näkyjä mieleen ja hypittäen sydäntä, petkuttaen miesten huulet rakkauteen ja naisten silmät alistumiseen. Toisille taas se on huumausaine, tuoden mukanaan mitä villeimpiä ja mahdottomimpia unia.

Sillä aikaa kuin käsienpauke vielä väreili läpi salongin ja väliverho aukeni yhä uudelleen, John pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotakin nopeasti, ja kun Jill kääntyi väliverhon lopullisen sulkeutumisen jälkeen, huomasi hän äkkiä edessään samettisella aition kaiteella pienen kupariukon. Tällä oli toinen käsi nostettu ylväästi lanteille ja toinen tarjoutui aivankuin puristamaan hänen kättänsä.

Hämmästys ja kysymykset täyttivät hänen silmänsä. Hän katsoi Johniin. Hän katsoi pieneen kupariukkoon ja kupariukko katsoi takaisin häneen. Tämä ei luultavastikaan nostanut hattuaan; mutta nähtävästi hän oli juuri tehnyt sen.

»Tekö tämän pistitte tänne?» Jill kysyi.

John nyökkäsi. Jill otti sen käteensä, ja heti kun hänen sormensa koskettivat ukkoa, sen ylhäisyyden lumous oli tiessään.

»Mikä hän on? Mistä John oli saanut sen? Mitä hän mahtanee tarkoittaa?» Kysymykset satelivat peräkkäin.

»Se on minun pieni kupariukkoni», John sanoi. »Hän on toista sataa vuotta vanha vekkuli.» Ja hän kertoi Jillille koko historian.

Hänen päästyään loppuun väliverho nousi taas — oltiin kahvila Momuksen ulkopuolella keskellä lasten melua ja ihmisjoukon naurua — sellaista elämää, jota ainoastaan Thamesin eteläpuolella oleva kaupunki saattaa tuntea tai ymmärtää. Koko näytöksen ajan pieni kupariukko seisoi uljaasti Jillin edessä kaiteella. Väliajalla hän kääntyi taas Johniin.

»Ettekö tunne itseänne aina hyvin kurjaksi, kun teidän on — erottava hänestä?» hän kysyi.

»Hyvin. Hän tuleekin takaisin niin pian kuin mahdollista. Mutta minä olen tehnyt päätöksen.»

»Minkä?»

»Minä aion tallettaa hänet loukkauksien saavuttamattomiin. Hänen ei tarvitse vaeltaa enää koskaan lunastamattomuuden kappeliin.»

»Mitä te sitten aiotte tehdä?»

»Antaa hänet teille. Te olette ainoa tuntemani ihminen, jolla on kyky ymmärtää köyhyyttä.»

»Minulle?» Vaistomaisesti Jillin sormet takertuivat ukon ympäri. »Minulle?» hän toisti.

John hymyili ja kumarsi. »Hän sinetöi meidän ystävyytemme», hän sanoi.

Tällä tavalla hän kertoi Jillille huomanneensa, että tämä ymmärsi. Lahjan täydellinen järjettömyys — mitätön kuparikuvio, joka oli maksanut seitsemän shillingiä ja ostettu takaisin kuudella lukemattomia kertoja — se ei merkinnyt mitään. Kaikki tässä maailmassa on järjetöntä, kun arvostelee sitä ulkonaisten merkkiensä mukaan. Sisäinen merkitys vasta antaa kuolleille kappaleille, kuten kruunulle ja vihkisormukselle arvonsa.

Sillä tavoin nämä kaksi järjetöntä lasta leikkivät lasten maailmassa — kolmannen rivin aitiossa. Jill tunsi kirkkaasti, mitä lahjaa pienen kupariukon täytyi tarkoittaa — _chevalier d'honneur'in_. John olisi saanut vannoa tuhansia kertoja, että hän tunsi Jillin myötätunnon ja ymmärtämyksen suuren voiman, mutta sellainen on nyt lapsen luonto, että hän ymmärsi tämän pienen kuparisymbolin kautta paljon selvemmin »ystävyys» -sanan merkityksen.

»Tahdotteko ottaa sen?» kysyi John hiljaa.

Jill katsoi vakavasti häneen.

»Yhdellä ehdolla.»

»Ja se on?»

»Että jos lakkaamme olemasta ystäviä, niin se on palautettava teille.»

XIX. TUO MR. CHESTERTON.

Johnille oli aika ponnistus saada kokoon Venetsian matkaan tarvittavat seitsemäntoista puntaa heinäkuuhun tultaessa. Mutta suurempi ponnistus oli koottuaan ne kävellä muutamat päivät ennen lähtöään pitkin katuja — ja olla niitä tuhlaamatta. Sillä raha on vettä sellaiselle, jolla sitä ei ole, ja se valuu sitkeimmänkin siannahkakukkaron läpi, tulee taskuun ja kerran sinne päästyään on seulassa, jonka avarat silmut eivät pidätä mitään.

Näinä muutamina päivinä ennen jokavuotista matkaansa John aina juoksi suoraan päin esineisiin, joita mieluimmin olisi halunnut ostaa. Kauppiailla oli paha tapa asettaa viettelevimmät tavaransa ikkunoiden huomattavimmille paikoille. Ja itse asiassa kaikki tuntui olevan huokeampaa heinäkuussa. Ja seitsemäntoista puntaa tuntui olevan niin ääretön summa, ettei kolmekymmentä shillingiä voinut tehdä siihen kerrassaan minkäänlaista lovea.

Mutta John oli kokemuksesta oppinut, että jos ottaa kolmekymmentä shillingiä seitsemästätoista punnasta, jää jäljelle viisitoista puntaa kymmenen, epätasainen luku, joka vaatii tuon kymmenen shillingin tuhlaamista tasoitukseksi. Sitten tuo jäänyt viisitoista puntaa on vielä yhtä ääretön, ja toimitus alkaa taas alusta, kunnes jäljellä on vain osa alkuperäisestä omaisuudesta.

Viisitoista puntaa seteleissä lompakossaan ja kaksi kullassa taskussaan John huomasi katselevansa erästä Payne and Welcomen ikkunaa, jossa pieni tyylipuhdas nankinilainen kerma-astia komeili, yrittäen vangita juuri sellaisen huomion puoleensa, joka olisi tahtonut päästä ohitse.

Tänään iltapäivällä Jill oli tulossa teelle — hänen ensimmäinen vieraskäyntinsä Fetter Lanella, ja sen aiheutti, Johnin ajatuksen mukaan, hänen kohta tapahtuva poislähtönsä. Ja tämä pieni kerma-astia pyrki myöskin mukaan.

Hän seisoi pitkän aikaa katsellen sitä. Se ei maksaisi varmaankaan enempää kuin viisitoista shillingiä — joka sekin tosin oli liian paljon. Mutta viisitoista shillingiä ei tuntuisi ensinkään niin huikaisevassa rahasummassa kuin seitsemäntoista puntaa. Ääni kuiskutteli näin hänen korvaansa, hänen takanaan — juuri olkapään ylitse.

»Sinä haluat kerma-astiaa», sanoi ääni, »ja tuo on niin kauniin sininen. Se sopii suurenmoisesti yhteen teekannun ja pienten sinivalkoisten kuppien kanssa. Ota se, mies! Ota se!» Ja se muistutti hänelle naljaillen, nauraen ovelasti poika-aikojen viisastelusta: »Makeiset ovat syötäväksi, rahat tuhlattavaksi.»

Äkkiä tullen ratkaisuun hän käveli sisään; mutta ei myyntipuolen ovesta. Hän marssi lunastamattomuuden kappelin rippituoliin. Siellä hän otti esille kolme viidenpunnan seteliänsä ja kaksi kultarahaansa laskien ne apulaisen eteen.

»Minä haluaisin näistä kymmenen shillingiä», hän lausui.

Siellä alettiin jo olla tottuneita Johnin omituisuuksiin, mutta näin hulluksi he eivät olleet koskaan luulleet häntä.

»Mitä ihmettä, siinähän on seitsemäntoista puntaa» sanoi mies.

»Oikeaan osattu», sanoi John. »Laskin ne itsekin. Saanko niistä kymmenen shillingiä?»

Kymmenen shillingiä riittäisi hänen ruokaansa viikon ajaksi. Hän purjehti taas ulos puodista kymmenen shillingiä taskussa ja seitsemäntoista puntaa varmassa tallessa ylipapilla. Muuan mies oli hänelle velkaa neljätoista shillingiä, ja kun tuli aika lähteä Venetsiaan, niin hän ehkä luovuttaisi nämä puuttuvat kymmenen lainana. Sellainen lainaa teille mielellään kymmenen shillingiä, joka on jo ennestään velkaa neljätoista; mutta velan takaisinmaksamiseen hänellä ei ole minkäänlaista halua.

Tultuaan kadulle John ei katsonutkaan kerma-astiaan päin, vaan piti päänsä jäykkänä. Hän oli tehnyt kerma-astialle kepposen, aika ilkeän. Siinä ei ollut todellakaan mitään ylpeilemistä.

Kun hän saapui takaisin numeroon 39, oli siellä eräs mies odottamassa oven ulkopuolella, puettuna vaaleanruskeaan, tuleentuvan rukiin väriseen pukuun. Hänellä oli loistavan punainen silkkikravatti ja siinä neula — helmillä koristettu hevosenkenkä. Hänen kasvonsa olivat lihavat, pyöreät ja juhlalliset — sitä lajia juhlallisuutta, joka saa teidät nauramaan. John tuli hyvälle tuulelle heti hänet nähdessään, unohtipa nankinilaisen kerma-astiankin. Joku oli jättänyt katuoven auki ja sillä tavoin mies oli päässyt sisään.

»Kuka te olette?» John kysyi.

»Jaha — nimeni on Chesterton, sir, Arthur Chesterton.»

John aukaisi ovensa lapsen viattomuudella, ja mies, seurasi sisälle huoneeseen aivan hänen kantapäillään.

»Ja mitä te haluatte?» John tiedusteli.

Mr. Chesterton ojensi hänelle paperin. John luki sen.

»Vai niin — todellakin — kahden neljänneksen vuokra. Maksetaan», hän sanoi kevyesti. »Minulle tulee rahaa ensi kuussa.»

Mr. Chesterton yskäsi kouraansa.

»Sen täytyy tapahtua nyt», hän sanoi tyynesti. »Se tahtoo sanoa — minun täytyy jäädä odottamaan, kunnes olen saanut sen.»

Ulosottomies! Ja Jill oli tulossa teelle! Puolen tunnin kuluttua hän olisi täällä! Hän tiesi Johnin köyhäksi; hän kuvitteli Fetter Lanea pöyristyttäväksi seuduksi; mutta millään mielikuvituksella hän ei voisi sulattaa tätä.

Oli ainoastaan yksi keino: selittää kaikki. Hänen luokseen oli tulossa eräs lady nyt iltapäiväteelle — lady, hieno nainen — ymmärsikö hän? Joka tapauksessa, mies nyökkäsi. No niin — oli suorastaan mahdotonta, että lady löytäisi hänet täältä — ulosottomies! Eihän ollut tietystikään hänen syynsä, että hän oli ulosottomies, mutta hänen piti huomata, kuinka mahdoton tilanne oli. Pikkumies nyökkäsi taas. No niin, eikö hän tahtoisi mennä tiehensä; vain lyhyeksi aikaa, kunnes he olivat juoneet teensä. Hän voisi palata sitten, John lupasi päästää hänet sisään. Hän tiesi, että niin pian kuin ulosottomies oli huoneiston ulkopuolella, tämä olisi voimaton; mutta tämä oli kunnia-asia. Kunniasanallaan hän lupasi päästää hänet sisään taas.

Mr. Chesterton iski silmää.

»Väliin», hän virkkoi rauhallisesti, — »väliin ne kertovat minulle, että heidän isänsä on tulossa — sitten taas, jos se on nainen, hän sanoo, että mies tulee minuutin perästä ja että mies on hirveän pahalla päällä ja valmis tekemään vaarallisia tekoja. Ja väliin se on tyttö, jota he rakastavat — aivan kuin tekin.»

»Mutta minä vannon, että se on totta!» John huusi villisti.

Mr. Chesterton hymyili.

»Eikö olisi parempi maksaa rahat kuin vannoa?» hän sanoi. »Vain viisitoista puntaa. Väliin ne pääsevät minusta sillä tapaa — ja se onkin ainoa tehokas tapa. Minä olen nyt sisäpuolella. Jos minä olisin ulkopuolella, niin te voisitte pistää ovenne lukkoon ja näyttää minulle pitkää nenää ikkunasta. Voi luoja! Kerrankin olen saanut sanoa tätä ihmisille — ja ne eivät huomaa sen totuutta — ei kukaan.»

John tunsi ihmeellistä ymmärtämystä heidän tylsyyteensä nähden.

»Te ette siis halua mennä?» hän kysyi.

Mr. Chesterton pudisti päätään, hyvin kärsivällisesti.

»Eikö teitä ole koskaan heitetty ulos kadulle?» kysyi John. Mies oli niin pieni, että tämän ajatuksen täytyi heti tulla useimpien mieleen.

Hän hymyili herttaisesti.

»Kyllä — tekeehän ne väliin niinkin. Vapauden menettäminen kahdeksi kuukaudeksi väkivallasta, tiedättehän. Minä puolestani en siitä oikein pitäisi. Mieluummin ottaisin väkivallan vastaan, se on ohi pikemmin.»

Elämässä on muutamia murhenäytelmiä, jolloin te tulette melodraamallisiksi, jollette osaa oikeaan aikaan nauraa — ja se on anteeksiantamaton synti.

John pelasti tilanteen viime hetkessä. Hän istuutui nojatuoliin ja nauroi ääneen.

»Ja kunnes olen maksanut rahat, minun täytyy majoittaa teidät», hän sanoi. »Missä aiotte nukkua? Minulla on vain oma makuuhuoneeni tämän vieressä ja välikkö, jossa ei ole muuta kuin hiilikaappi.»

Mr. Chesterton tutustui ympäristöönsä.

»Tuo seinäpenkki näyttää mukavalta», hän sanoi. »Olen nukkunut pahemmissakin paikoissa.» Hän käveli huoneen poikki ja koetteli sen kimmoisuutta nyrkillään. »Mutta täällä ei ole kyllä paljon tilaa. Pelkään olevani hiukan tiellä.»

»Hyvä luoja!» John purskahti taas. »Tänä iltana ainakin!» Hänellä olisi ollut Jillille paljon puhuttavaa. Nyt tämä murskasi kaiken. Heidän täytyisi mennä ulos juomaan teetä, koska hänellä ei ollut rahaa maksaa. Hän ei voinut lunastaa seitsemäätoista puntaansa pois ja panna niitä tähän, sillä silloin ei Venetsian-matkasta tulisi mitään. Ja pieni valkotukkainen lady odottaisi turhaan saadakseen kiertää voimattomat käsivartensa hänen kaulaansa — ei, siihen hänellä ei ollut sydäntä.

»Te ette siis usko, että eräs lady tulee tänne tänä iltana teelle?» hän kysyi kiihtyneenä.

Mr. Chesterton levitti likaiset kätensä.

»Minä tunnen tämän ladyn niin hyvin», hän sanoi.

»Hän on kiireestä kantapäähän sellainen lady, joka ei ymmärtäisi minun kaltaisiani. Mutta minuahan on niin helppo ymmärtää. Sanokaa hänelle, että minä olen teidän ystävänne. Minä en tahtoisi pilata peliä.»

Oh! Tämä oli hullunkurista! Nauru yritti taas varastautua Johnin huulille, mutta sammui yhtä nopeasti pois. Oli liian paljon kyseessä. Hän oli kuvitellut kaikki niin selvästi. Jill olisi tullut pettyneen näköiseksi kuullessaan Johnin lähdöstä. Hän olisi kysynyt minkä vuoksi tuo katse oli sumentanut hänen silmiään. Jill olisi vastannut välttelevästi, ja sitten, sana sanalta ja katse katseelta, hän olisi johtanut Jillin sydämensä ovelle, kunnes sydämen huuto — »minä rakastan sinua» — olisi vastustamattomasti purkautunut esille.

Ja nyt tämä järkkymätön vihollinen ulosottomiehen hahmossa oli tullut viemään karille suurimman hetken hänen elämästään.

John tarkasteli häntä ylhäältä alas asti.

»Minkälaisena ystävänä minun pitäisi esitellä teidät?» hän kysyi.

»Arveletteko muistuttavanne minun ystäviäni?»

Pikkumies vilkaisi kenkiinsä, vaaleanruskeihin housuihinsa, joiden lahkeet oli käännetty ylös ja näyttivät parin villasukkia, värisävyltään hyvin lähellä kravattia.

»No hyvä — eiköhän?» hän sanoi. »Minä jään tänne, enkö jääkin? Ne sanoivat teidän olevan kirjailijan — kirjoitatte kirjoja. No hyvä, oletteko koskaan nähnyt näin hyvin puettua henkilöä, joka kirjoittaisi kirjoja? Minun piti kerran saada vuokra eräältä naiselta — hän nimitti itseään sanomalehtimieheksi. Hänelle oli kasvanut kyllä hiukan partaakin — ja, koira vieköön, hän oli pukeutunut niin kummallisesti, ettei minun muijani koskaan työntäisi sellaista päälleen. Minua melkein hävetti, kun piti jäädä hänen luokseen.»

John nauroi taas; nauroi katketakseen. Mr. Chesterton oli niin huvitettu tuosta muistosta, että nauroi myöskin. Äkkiä heidän naurunsa taukosi, niinkuin kivikynä katkeaa. Ovelta kuului arka, hiljainen koputus.

»Se on hän», John kuiskasi. »Alaovi oli auki — hän on tullut rappuja ylös. Mitä perhanaa minä nyt teen?»

Viimeinkin pikkumies uskoi häntä. Hän saisi tosiaankin nähdä tällä kertaa ladyn, ladyn, joka ei koskaan ymmärtäisi hänen kaltaisiaan, ja hän alkoi tuntea olonsa hiukan hermostuneeksi. Hän alkoi hävetä ulosottomiehen ammattia.

»Esitelkää minut ystävänä», hän kuiskasi. »Se menee hyvin, esitelkää minut vain ystävänä.»

»Istukaa sitten, tuolle seinäpenkille.»

Sitten John aukaisi oven ja Jill astui arvellen huoneeseen. Mr. Chesterton nousi kömpelösti jaloilleen.

Tämä oli nyt lopultakin ruumiillistunut lady. Tottuneena ammatissaan arvioimaan ihmisten laadun yhdellä katseella hän määritteli Jillin yhdessä silmänräpäyksessä. Äänen rauhallisuus hänen sanoessaan: »Melkein pelkäsin koputtaa, sillä luulin tulleeni väärälle ovelle», hellyys silmien syvyydessä, jotka eivät sallineet äkillistä tutustumista, huulien luja mutta hieno kaarros ja koko kasvojen ilme, joka puhui mielen puhtaudesta — kaikki tuo todisti epäämättömästi Mr. Chestertonille, että tässä oli todellakin lady, joka ei ymmärrä hänen kaltaisiaan.

John puristi Jillin kättä. Mr. Chesterton huomasi kaiken pienillä juhlallisilla silmillään. Hän oli tiellä; hän ei ollut koskaan ollut niin paljon tiellä kuin nyt. Kun heidän kätensä koskettivat, hän tunsi Johnin juuri kertovan ladylle, kuinka tiellä hän oli.

»Saanko ehkä esitellä teidät?» John sanoi sitten kääntyen. »Tässä on ystäväni, Mr. Chesterton, Miss —» hän keskeytti. Hänestä tuntui pyhyydenloukkaukselta sanoa Jillin nimi ulosottomiehelle, ja pikkumies tunsi voimakkaasti saappaissaan joka sekunnin tästä keskeytyksestä. Hänen punaiset sukkansa polttivat häntä; hän saattoi nähdä kravattinsa värin heijastuvan kaikkialta — nyt se pyrki nousemaan hänen poskiinsa.

»Miss Dealtry.»

Hän aikoi astua esiin ja puristaa kättä, mutta Miss Dealtry vain kumarsi. Sitten tämä, huomattuaan hänen hämmennyksensä, ojensi ystävällisesti ilman muuta kätensä.

»Oletteko te myöskin kirjailija?» hän kysyi.

John aikoi tulla väliin; mutta pikkumies tahtoi olla hyvissä kirjoissa ladyn kanssa. Hän tunsi, että punaiset sukat ja kravatti ja ruskea takki täytyi saada jollakin tavalla selitetyiksi — ja mikäpä olisi luonnollisempi selitys kuin tämä?

»Kyllä, minä olen kirjailija», hän virkkoi nopeasti. »Kirja — ja, tiedättehän — vähäisen sanomalehtiin myös — noin vain — että juuri hengissä pysyn. Samalla huvikseni. Sanomalehtityö on vaihtelua, näettekös, niin sanoakseni lepoa, kun aina kirjoittaa kirjoja.» Sitten hänen mieleensä juolahti määritelmä, mutta mistä, sitä hänen oli tuiki mahdoton sanoa. »Ja kirjojen kirjoittamisella, näettekös, — ainakin niin sanotaan — sillä ei ole koskaan loppua.» Ja hän hymyili tyytyväisenä itseensä.

»Mutta, tosiaankin, minähän tunnen teidän teoksenne», sanoi Jill. »Oletteko te _tuo_ sama Mr. Chesterton?»

Pikkumiehen kasvot säteilivät. Sillä nimellähän häntä juuri sanottiin — _tuo_ Mr. Chesterton.

»_Aivan_ niin», hän sanoi ilostuneena, »no niinkuin ota ja anna». Ja kuuluisuuden ja neron manttelin suojassa hänen omituisuutensa muuttuivat sukkeluuksiksi, hänen tyhjänpäiväisimmät lauseensa tuntuivat paradokseilta.

XX. MIKSI JILL RUKOILI PYHÄÄ JOSEFIA.

Vaikka teidän lienee vaikea kuvitella sitä, niin Mr. Chestertonin kellanruskeitten liivien alla sykki kuitenkin sydän. Hänen vanha muijansa olisi saattanut sen todistaa.

»Hänen täytyy tehdä ehkä paljonkin roskaista työtä ammatissaan, mutta hänellä on hyvä sydän, kun vain tietää, millä sitä kolkuttelee.» Se oli eukon järkkymätön mielipide.

Ja nähtävästi Jill oli osannut kolkuttaa, vaikk'ei taito ollutkaan tahallista. Hän oli vain uskonut, siinä kaikki. Hän oli uskonut miehen tuoksi Mr. Chestertoniksi, suureksi kirjailijaksi, mieheksi, jolle tuli osoittaa kunnioitusta. Tämä veitikka ei ollut koskaan elämässään herättänyt kunnioitusta. Loukkauksia tukuttain! Ja niitä niin paljon, että hänen nahkansa oli sitkistynyt ja kovettunut.

Aah! Siinä oli todellakin lady — ihastuttava nuori lady! Hän saattoi aivan hyvin uskoa, ettei tuollainen ilmiö ymmärtäisi hänen kaltaisiaan. Hän uskaltaisi vannoa, ja tekikin sen, tultuaan taas kotiin muijansa luo, ettei tämä lady ollut koskaan kuullut puhuttavankaan ulosottomiehestä.

Ja sillä aikaa kuin John laitteli kuntoon teevehkeitä, lady puhutteli häntä koko ajan kuin suurmiestä ainakin — siunattu olkoon hänen pikkuinen hellä sydämensä! Tuo Chesterton tuntui olevan hieno mies, kuka hän nyt sitten lie ollutkin, ja näytti sanoneen joukon viisaita asioita. Pikkumies lämmitteli kirjallisuuden sädekehässä tuntien samaa kuin kerjäläinen, joka herää kuninkaan makuukamarissa, kuninkaan vuoteeseen vajonneena. Mutta huomatessaan silloin tällöin sattumalta Johnin ilmeen hän tunsi taas olevansa äärettömästi tiellä.

Vihdoinkin, kun tee oli valmista ja kattila porisi jalustan väkiviinaliekin päällä, Mr. Chesterton nousi. Hän oli nähnyt noiden kahden vaihtavan katseen, josta ei voinut erehtyä — Jillin silmien mykän vetoomuksen ja Johnin epätoivoisen vastauksen. Jos olisi ollut kysymyksessä John yksin, niin hän ei olisi hievahtanutkaan. Nuorten miesten pitäisi maksaa vuokransa aikoinaan. Mutta nähdessään Jillin silmien ilmeen, todeten, että vain tämän hieno kohteliaisuus sai Jillin puhumaan hänelle niin kauniisti — vain hänen hieno kohteliaisuutensa ja sädekehä, joka oli varastettu Chesterton-nimeltä — silloin hän ei tuntenut voivansa jäädä enää. Naiset olivat aina olleet hänelle hellä paikka, sikäli kun niihin ei ollut tarttunut sanomalehtipiru tai jollei niillä ollut reiluja viiksiä. Ja nyt Jillin katse oli saanut hänet heltymään.

»Minun taitaa pitää lähteä nyt, Mr. Grey», hän sanoi.