Part 5

Tällaisia ajatuksia risteili laiskasti Johnin mielessä hänen istuessaan odottamassa pienellä rautatuolilla Kensington Gardens'issa. Silloin tällöin hän tunnusten taskunpohjaltaan puolikruunujen ja floriinien reunoja.

Ja sitten tuli Jill. Hän tuli yksin.

John erotti hänet jo kaukaa Broad Walkin rinteeltä, jossa vanteet pyörivät niin mainiosti. Ja — hän tuli yksin!

Sitten — samassa hetkessä — puisto tuli aivan tyhjäksi. Eikä John ollut kuitenkaan tietoinen siitä, että niin kävi. He olivat — muuten oli tyhjää. Alas pitkää katua myöten, joka häipyi jonnekin äärettömän kaukaiseen pisteeseen, liikkui vain hänen olentonsa, hiljaa astellen — siellä tuli _hän_ heidän ratkaisevaan kohtaukseensa.

John ei tuntenut ihmettelyä, ei ilmaissut hämmästystä heidän äkillisen yksinäisyytensä johdosta. Kun olette keskellä romaania, ette ole oikein tietoisia sen esittämistä ihmeistä. Ette kummastele taikamaton salaisuutta, joka voi yhdellä tuulenhenkäyksellä viskata teidät tuhansien peninkulmien päähän; ette ole yhtään ällistynyt, vaikka loihditut vaatteet piilottavat teidät koko maailmalta tai koko maailman teiltä. Kaikki tällainen on itsestään selvää; sillä kun romaani saapuu luoksenne, se tulee rehellisesti ja mutkattomasti, elämän arkipuvussa, ettekä te tule tuntemaan loihtuvoimaa, joka on ollut hallussanne, ennenkuin se on taas poissa.

Ei Johnkaan, vaikka hänen toimensa elämässä olikin etsiä romaania muiden elämästä, tuntenut sitä jälleen nyt omassaan. Hän oli kohdannut monta naista, rakastanutkin muutamia, mutta tämä oli romaani, eikä hän tuntenut sitä.

Hänen suonensa sykkivät lämpimin, nopein iskuin, kun hän nousi, aikoen mennä Jilliä vastaan. Mutta jos tämä loukkaantuisi siitä? Jos hän olisikin muuttanut mielensä. Hän ei ehkä tullut ensinkään kohtaukseen? Ehkäpä maatessaan valveilla tänä aamuna oli loukkaus ajatella hänen maanneen ollenkaan valveilla ehkäpä hän oli muuttanut mielipidettään Pyhän Josefin toimittaman esittelyn sopivaisuudesta.

Oli kai parempi olla tarttumatta hänen käteensä, ennenkuin se tarjottaisiin, tuumi John.

Niinpä hän istuikin takaisin tuoliinsa ja katsoi, kun Jill astui matalan aidan yli.

Hän tuli kuitenkin Johniin päin. Hänen hameensa taivutteli lyhyitä ruohonkorsia. Pää oli painuksissa — nyt hän nosti sen — ja nyt hän näki Johnin!

Nämä viimeiset neljäkymmentä yardia sen jälkeen, kun heidän silmänsä olivat kohdanneet toisensa, olivat kaikkein vaikeimmat saada menemään. Jill hymyili ja katsoi ylös jalavien latvoihin; John hymyili ja katsoi alas nurmikkoon. He eivät voineet huutaa toisilleen: »hyvää päivää!» — Heltymättömästi, ilman sääliä kohtalo määräsi, että heidän oli kestettävä tämä neljänkymmenen yardin äänettömyys, ennenkuin saivat puhutella toisiaan. Jill tunsi veren virtaavan kohisten poskiinsa. John tunsi elävästi omaavansa kädet ja jalat; että pää oli paikoillaan olkapäillä eikä voinut kääntyä minnekään, ellei ruumis seurannut mukana. Oikea sana luullakseni tämän tilanteen määrittelemiseksi on — tylsä. Olen vakuutettu siitä, että tunnette olonne tylsäksi, kun joudutte samaan tilanteeseen, jos teillä on vähäänkään herkkyyttä.

Jos ihmiset yleensä milloinkaan tuntevat olevansa tylsiä, niin nämä kaksi kyllä olivat nyt. Tuo matka säilyy heidän mielissään tuuma tuumalta.

Vihdoinkin heidän kätensä yhtyivät.

»Minä olin aikeissa kirjoittaa», Jill aloitti heti.

»Mutta minä en tietänyt teidän osoitettanne.»

»Olitte aikeissa kirjoittaa?»

John lykkäsi esille toisen tuolin, aivan lähelle omaansa?

»Niin — minun piti kirjoittaa ja sanoa teille — olen hirveän pahoillani, mutta minä en voikaan tulla tänä aamuna — —» ja hän istuutui samalla.

Syvimmän pettymyksen ilme näkyi Johnin kasvoilla hänen istuessaan toiselle tuolille. Hän ei yrittänytkään salata sitä toverinsa silmiltä.

»Miksi ette?» hän kysyi alakuloisesti. »Miks'ette voi tulla?»

»Oh — te ette ymmärtäisi, vaikka kertoisinkin sen.»

Tällä hetkellä olisi tarvittu päivänvarjon vartta tai elegantin kengän kärkeä. Mutta päivänvarjo oli jäänyt kotiin ja kengät — niin no, hänhän ei voinut tulla tänään, joten oli samantekevää, mitä pisti päällensä. Kengänkärki vilahti esille hameen alta, mutta koska sitä ei katsottu kyllin hienoksi, se vetäytyi kainosti takaisin. Siispä hänen oli turvauduttava uudelleen sanoihin. Hän toisti lauseensa korostaakseen sitä.

»Te ette ymmärtäisi, vaikka sanoisinkin sen», hän sanoi uudelleen.

»Tuo ei ollut, kauniisti sanottu», John virkkoi, »ennenkuin edes tiedätte, puuttuuko minulta ymmärtämystä».

»Ei, mutta minä tiedän, että te ette ymmärtäisi. Sitäpaitsi — se johtuu teistä.»

»Syykö, jonka vuoksi ette voi tulla?»

»Niin.»

»Mikä se on?

»Minä kerron sen joskus toiste — mahdollisesti.»

Mutta oi, se ei käy koskaan päinsä. Ette voi kertoa ihmisille asioita »joskus toiste». He eivät halua kuulla niitä sitten.

»Voitte kertoa sen nytkin», John ahdisti.

Jill pudisti päätään.

»Ei ole olemassa muuta kuin yksi hetki asioiden kertomiseen», sanoi John.

»Milloin?»

»Nyt.»

Jill aikoi juuri alkaa. Hän henkäisi syvään alkuun päästäkseen. Sanat tulivat hänen silmiinsä.

»Ei — minä en voi sanoa — älkää kysykö.»

Mutta hän kyseli. Hän jatkoi kyselemistä. Kun tuli seisahdus, hän kysyi taas hellästi. Hän aloitti pistäen sanat toisen suuhun, ja kun hän oli jo puoliksi vastannut toisen puolesta, hän kysyi taas.

»Miksi te oikeastaan kyselette?» Jill sanoi hymyillen.

»Koska minä tiedän!» John sanoi.

»Tiedätte?»

»Niin.»

»Miksi sitten —?»

»Koska haluan kuulla sen teidän suustanne, ja koska tiedän vain vähäisen. Minä en tiedä kaikkea. Minä en tiedä, mitä teidän äidillänne on minua vastaan, vai eikö hän hyväksy Pyhän Josefin välitystä? Minä en tiedä, sanoiko hän teille, ettemme saa tavata koskaan enää.»

Hämmästyksen ilme Jillin silmissä palkitsi nopeasti ja kauniisti hänen umpimähkäisen arvaamisensa. Kaksikymmentäyksi vuotta vanhoilla neitosilla on äidit — valitettavasti. Hän oli vain arvellut niin. Ja äiti, jolla on sen ikäinen tytär, on juuri saavuttanut iän, jolloin elämä on juossut valmiille ladulle, ja hän tahtoisi vetää sinne kaikki muutkin mukanaan. Hän on mahdollisesti noin neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha ja tuntien miehensä tarkoin hän tuomitsee kaikkia muita miehiä samalla mitalla. Mutta kaikki miehet eivät ole aviomiehiä, onneksi heille itselleen ja onneksi jokaiselle. Aviomiehet muodostavat tyypin, itsenäisen luokan; yksikään muu mies ei ole heidän kaltaisensa. Heidän tapansa ovat ärsyttävät, eikä yhdenkään naisen pitäisi arvioida muita miehiä samaan kaavaan valetuksi. Niinkuin hän itseasiassa harvoin tekeekin. Kun hän tahtoisi riidellä, on vastassa Jobin kärsivällisyys. Kun hän tahtoisi olla rakastettava, ei se huvita heitä ollenkaan. He ovat harvoin rehellisiä, tuskin koskaan uskollisia. Sillä avioliitto tuo usein miehestä esille hänen huonoimmat ominaisuutensa.

Sielunsa kätköissä John tunsi erään naisen näkymättömän tuomion itsestään, lähtien tästä oikeasta näkökohdasta. Nähdessään Jillin silmien hämmästyksen hän huomasi olleensa oikeassa.

»Miksi tulitte niin yllätetyn näköiseksi?» hän kysyi hymyillen.

»Koska — no, miksi te sitten kysytte, koska tiedätte?»

»Luulisitteko minun sitten kysyvän, jollen tietäisi?»

»Kuinka niin?»

»Oo—en. Ei ole hyvä tehdä naiselle kysymyksiä, kun ette tiedä, kun teillä ei ole hämärintä aavistusta vastauksesta, jonka hän aikoo antaa. Hän tietää vallan hyvin ja tarkalleen, kuinka tietämätön te olette, ja sitten hän siirtää tämän tietämättömyyden nopealla ajatustensiirrolla itseensä. Niin että jos jatkatte suoranaisten kysymysten tekemistä, tulee lopulta hetki, ettei hän todellakaan enää tiedä mitään: Sitten hän sepittää jotakin tai sanoo unohtaneensa sen. Onko tämä totta?»

Jill katseli häntä koko ajan hänen puhuessaan. Hän saattoi puhua nyt pötyä. Mahdollisesti puhuikin; mutta siinä tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista totuuden kajastusta hänen omasta mielestään. Hänestä tuntui, että hänelle itselleen oli käynyt monta kertaa juuri sillä tavalla. Mutta mistä John oli saanut tietää tuon? Hän itse ei ollut koskaan huomannut sitä ennen.

»Mitä te sitten teette, kun ette tiedä ettekä halua kysyä?»

John otti irtonaisen savukkeen taskustaan ja sytytti sen hitaasti.

»Ah! — silloin teidän on turvauduttava tuohon ihmeelliseen hakemismenetelmään. Se on vaikeata, äärimmäisen mahdotonta, ja siksi se on niin mielenkiintoista. Aluksi te uskottelette, ettette haluakaan tietää mitään. Sen täytyy olla ensimmäisenä askeleena. Kaikki muut — ja niitä on sadoittain — seuraavat tämän jälkeen; mutta teidän täytyy ehdottomasti uskotella, ettette haluakaan tietää, muuten hän ei kerro koskaan. Mutta minä olen varma, että äitinne on puhunut jotakin minusta, ja sen minä todellakin tahtoisin tietää. Kuinka hän tuli tietämään minusta?»

Hän tunsi, että olisi helpompaa alkaa tällä. Yksikään nainen ei tahdo kertoa, ellei se ole helppoa.

»Kerroitteko te ensin hänelle?» hän vihjasi hiljaa, tietäen hyvin, ettei asian laita ollut siten.

»Oi, ei; en minä. Ronald sanoi sen.»

»Ahaa! Hän kertoi kaiken?»

»Niin — aamiaisella — kaiken papereita koskevan.»

»Ja teidän täytyi selittää?»

»Niin.»

»Oliko äitinne suuttunut?»

»Kyllä — melkein. Niin — luullakseni se kuulostakin jokseenkin hullunkuriselta, näettekös.»

»Te kerroitte hänelle Pyhästä Josefista?»

»Minä sanoin, että me tapasimme Sardiniankadun kappelissa.» Hän hymyili Johnille epäröiden. »Ette kai ajatellut minun kertoneen hänelle, että Pyhä Josef esitteli meidät toisillemme, ettehän?»

»Miksi en? — Pyhä Josef on kelpo mies.»

»Kyllä — alttarinsa luona, mutta ei Kensingtonissa.»

»No hyvä — mitä hän sanoi?»

»Hän kysyi, missä te asutte.»

»Ahaa!»

On mahdotonta tehdä vertailuja Walesin Prinssin Terassin ja Fetter Lanen välillä punastumatta — varsinkin kun juuri te satutte asumaan Fetter Lanella.

»Ja te sanoitte hänelle, ettette tiedä.»

»Tietysti.»

Hän sanoi sen niin odottavasti, toivoen Johnin paljastavan tuon hirveän salaisuuden, joka merkitsi niin paljon heidän vastaiselle tuttavuudelleen.

»Ja mitä hän sanoi tähän?»

»Hän sanoi tietysti, etten minä saa tuntea teitä, ennenkuin olette tullut säädyllisesti vieraskäynnille taloomme, eikä hän voinut kutsua teitä, ennenkuin saisi tietää osoitteenne. Luullakseni se on aivan oikein.»

»Niin minäkin luulen», sanoi John. »Joka tapauksessa te olette yhtä mieltä hänen kanssaan?»

»Niinpä luulisin.»

Se merkitsi, ettei hän ollut. Kukaan ei tee koskaan sitä, minkä luulee olevan oikein; siitä ei ole mitään tyydytystä.

»No hyvä, minut tapaa aina Marttyyriklubista.»

John kuului todellakin mainittuun klubiin. Tullakseen sen jäseneksi häneltä oli ryöstetty kokonaisen vuoden vuokra.

Hänen taloutensa horjui vieläkin tuon iskun voimasta.

»Asutteko siellä?» Jill kysyi.

»En. Ei kukaan asu siellä. Jäsenet menevät sinne torkkumaan, mutta eivät koskaan käy vuoteeseen. Siellä ei ole vuoteita.»

»Missä te sitten asutte?»

John kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Jos hänellä oli ylipäänsä sympatiaa, luottamusta Johnia kohtaan, niin sen täytyi tulla nyt esille.

»En voi kertoa teille, missä asun.»

St. Maryn Abbotin kello julisti keskipäivää. Hän tarkkasi Jillin kasvoja nähdäkseen, kuuliko tämä. Yksi — kaksi — kolme — neljä — viisi — kuusi — seitsemän — kahdeksan — yhdeksän — kymmenen — yksitoista — kaksitoista! Hän ei ollut kuullut siitä helähdystäkään ja he olivat istuneet täällä jo kokonaisen tunnin.

XV. MITÄ AAMUPUKU VOI KÄTKEÄ.

Lisätkää Romaania valmistettaessa siihen salaperäisyyden tuntu; olettakaa, että kohtaukset ovat oikeastaan kiellettyjä, niin tapahtumat kehittyvät niin nopeasti, että ennenkuin ehditte sanoa »Jack Robinson», kuten pienokaiset lastenkamarissa, niin tuli on syttynyt ja sen liekit kiertelevät suonissanne.

Kun nyt Jill ikäänkuin hiljaisesta sopimuksesta, lakkasi kyselemästä hänen asuinpaikkaansa ja jatkoi kiellettyjä kohtauksia, kuunnellen hänen teoksiaan, joita hän luki ääneen, antaen neuvojaan ja hyväksyen — hän huomaamattaan, ehkäpä tahtomattaankin — lähti kiitämään kohti lopullista ja välttämätöntä päätöstä.

Ei saa luulla, että hän olisi tahallaan ollut tottelematon äitinsä jyrkälle määräykselle olla tapaamatta Johnia enää, tämän toisen kohtauksen jälkeen Kensington Gardensissa, kun John oli rehellisesti kieltäytynyt ilmaisemasta asuinpaikkaansa. Kohtalon täyttymys ei välitä tottelemattomuudesta. Olosuhteiden ja yhteensattumusten langat käsissään Kohtalo voi kutoa kankaansa huolimatta mistään muusta laista kuin luonnon käskyistä.

Jill oli sanonut tuona aamuna:

»Sitten me emme voi tavata enää.»

»Luuletteko niin?» John kysyi.

»Minä en voi auttaa sitä», huokasi Jill surullisena. »Minä olen lopultakin riippuvainen kotiväestäni. Minun täytyy kunnioittaa heidän toivomuksiaan. Jos te vain tahtoisitte sanoa minulle — — —»

»Mutta minä en voi», keskeytti John. »Siitä ei olisi hyvää; paljon parempi, kun jäätte tietämättömyyteenne. Miks'ei Marttyyriklubi tyydytä teitä? Siinä on jäseniä, jotka asuvat Carlton House Terassilla. Se on osa heidän marttyyriudestaan. Onko teidän mielikuvituksenne saavuttamattomissa oletus, että minä voisin asua esim. Bedford-puistossa tai — tai jossakin hiilikellarissa?»

Jill nauroi, mutta sitten kuvitellessaan mielessään äitinsä jäykän, sovinnaisen olemuksen ja muistaessaan tämän lausunnon eräästä ompelijattaresta, joka asui Bedford-puiston tienoilla, nauru katosi hänen silmistään. — »Ihmisraukka!», oli äiti sanonut. »Hän asuu Bedford-puistossa. Kyllä elämä voikin kohdella muutamia ihmisiä häpeällisesti!» — Tämä säälinilmaisu ei johtanut sen pitemmälle, kuin ettei ompelijatar saanut enää työtä; ei ollut kai tarpeeksi halpa.

»Eikö nykyinen asuntonne ole yhtä hyvä kuin Bedford-puisto?» Jill oli kysynyt Johnilta yksinkertaisesti.

John jäi äänettömäksi. Hän muisti erään Mrs. Meakinin huomautuksen, kun tämä oli tarjonnut hänelle punaposkisen omenan, saadakseen tällä ovelalla lahjomisella hänet puhumaan jotakin itsestään.

»Eikö teistä tunnu ikävältä asua täällä aivan yksin?» tämä oli kysynyt.

»Missä hyvänsä asuttekin», John vastasi kartellen, »olette yksin. Tungoksessa olette yhtä yksin kuin tyhjässä kirkossa.»

Mrs. Meakin oli nyökäyttänyt, poiminut esiin ison espanjalaisen sipulin ja kuorinut pois ulkopinnan saadakseen sen raikkaamman näköiseksi.

»Mutta minä olen tuuminut», hän oli jatkanut miettivästi, »— olen tuuminut, kuinka te oikeastaan olette tullut asettuneeksi tällaiseen paikkaan».

Ja kaipa se olikin — todellakin, se oli mitätön paikka. Mutta jos Mrs. Meakin oli ajatellut siten ja Jill itsekin saattoi puhua halveksivasti Bedford-puistosta, joka kuitenkin oli parempi paikka kuin Fetter Lane silloin oli parasta jäädä yksin Fetter Lanelle.

»Te olette siis tehnyt päätöksenne?» hän oli sanonut rauhallisesti. »Te olette päättänyt, ettette halua nähdä minua enää?»

»En minä ole päättänyt sitä», Jill vastasi.

»Mutta te aiotte totella?»

»Minun täytyy.»

»Te ette tule enää huomenna samaan aikaan?»

»En. En voi — en saa.»

»Ette edes kertomaan minulle, mitä piditte pikku kertomuksestani?»

»Tiedättehän, että minä pidin siitä — äärettömästi.»

»Ja teillä ei ole halua tulla kuulemaan toista ja parempaa?»

»Kuinka minä voisin? Te ette ymmärrä. Jos te tulisitte asumaan Walesin Prinssin Terassille, niin kyllä ymmärtäisitte.»

»Minulla ei siis ole syytä tulla tänne huomenna?»

»Ei, jos tulette minua tapaamaan.»

»Hyvästi sitten.»

John nousi ja ojensi kätensä.

Jos te tunnette luopumisen täyden pakottavan voiman, jos tajuatte koko taivuttavan voiman sanassa »hyvästi», niin teillä on käytettävissänne varmin ja ovelin ase Kohtalon asevarastosta. Sitten vasta, kun on sanottu »hyvästi», kaksi ihmistä tulevat todellakin lähelle toisiaan.

»Mutta täytyykö teidän mennä nyt?» oli Jill sanonut katuvasti.

John hymyili.

»Kyllä — ensiksi, koska sanoitte, ettette voi tulla ollenkaan tänä aamuna, ja me olemme istuneet täällä jo puolitoista tuntia, ja toiseksi, koska emme tule näkemään enää toisiamme, niin eikö minun ole parempi lähteä heti? Minusta niin on parempi. Hyvästi!»

Hän tarjosi vielä kerran kättään. Jill otti sen epäröiden, ja John meni.

Seuraavana aamuna Jill heräsi tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti, ja tyhjyyden, jonkun menettämisen tunne painoi hänen mieltään. Tänä hetkenä, ennen vuoteesta nousemistaan, nainen ajattelee rehellisimmät ajatuksensa koko päivänä, on vilpittömin itsetutkisteluissaan ja viisain ajatuksiaan selvitellessään. Sitten hän nousee ylös — ottaa kylvyn — kampaa tukkansa, ja samassa kun hieno aamupuku peittää ne vaatekappaleet, jotka tekevät hänet todelliseksi naiseksi, on kaikki rehellisyys tipotiessään. Hän omaksuu heti sukupuolensa arvoituksellisuuden.

Tänä aikaisena aamuhetkenä ennen nousemistaan Jill tunnusti rehellisesti elämäänkyllästymisensä. Romaani merkitsee naiselle melkein kaikkea; sillä Romaani on alkusoitto, täynnä mitä juhlallisimpia sointuja, huokaillen mitä ihmeellisimmin muunnelmin — alkusoitto suureen tehtävään, joka hänen on välttämättömästi täytettävä. Ja tämä oli ollut Romaania. Hän oli juuri ehtinyt koskettaa sitä, juuri ehtinyt panna liikkeeseen näkymättömät sormet, jotka soittelevat sellaisella jumalaisella innoituksella kaikkia sydämen kieliä — ja nyt oli koko soitin otettu pois.

Huomatkaa, hän ei tietänyt mitään alkusoiton kehityksestä; hän tunsi hyvin vähän suuren tehtävänsä historiaa. Tämän tietoinen menetys ei tuonut elämäänkyllästymistä hänen valittavaan sydämeensä; sillä Romaani tullessaan ensimmäistä kertaa naisten luo on kuin vuorenhuippu, joka peittyy pilviin. Siinä ei ole mitään maan tuntua; sillä ei tarkoiteta maallista lausepartta »rakastua»... Kaksikymmentäyksi-vuotiaalle tytölle Romaani on kauniiden asioiden ydin ja ylipäänsä kaikkien hyvien asioiden sisin henki. Ja nyt Jill oli kadottanut sen. He eivät tapaisi enää. Hän ei kuulisi enää koskaan Johnin kertomuksia. John ei tulisi enää koskaan Kensington Gardensiin.

Mutta ajattelepas, jos hän tulisikin! Ajattelehan, jos Johnin sydän tuntisi katumusta samoin kuin hänenkin; ajattele, jos hän tulisi katsomaan paikkaa, jossa he olivat yhdessä istuneet! Kunpa hän tietäisi edes, välittääkö John hänestä sen vertaa! Jos hän tietäisi edes tämän, niin luopuminen olisi siedettävämpi kestää. Kuinka hän saisi sen selville? Lähettääkö Ronald tavalliseen aikaan Gardensiin? Hän kyllä, kertoisi, jos John olisi ollut siellä. Mutta kun Ronald pääsisi Gardensiin, hän alkaisi heti matkustella uljaalla Albatrossilla, kauas merille, silmänkantamattomiin, kuviteltuihin sumuisiin etäisyyksiin. Mutta, jos hän lähtisi itse — aivan sattumalta — vain kävelläkseen — katsoakseen — ainoastaan katsoakseen. Ja jos John olisi siellä, hän voisi hiipiä tiehensä huomaamatta. Ei sentään — ei aivan huomaamatta. John saisi nähdä hänet kaukaa, juuri kun hän katoaisi näköpiiristä.

Hän nousi nopeasti vuoteesta, kylpi ja kampasi hiuksensa, pukeutui herttaiseen aamupukuunsa, jonka vaaleansiniset nauhat pujottelivat somasti silmujen läpi — ja nyt hän oli taas todellinen nainen!

Aamiaisella hän mainitsi tukkansa kaipaavan pesua tänä aamuna. Siinä ei ollut kiiltoa, hän väitti. Ronald heitti siihen silmäyksen, tuhahti halveksivasti ja kiinnitti taas huomionsa kukkuraiseen puurolautaseensa. Tytöt ovat ylipäänsä hulluja! Niinkuin se mitään merkitsisi. Niinkuin kukaan pitäisi lukua, onko siinä kiiltoa vai ei! Uljas laiva Albatross tarvitsi uuden keulapurjeen ja oli paljon jännittävämpää suunnitella, mistä alusvaatteista sen saisi varastetuksi ilmitulematta. Hän oli viimeiset kuusi kuukautta kerjännyt itselleen valkoisia pellavapaitoja — valkoiset pellavapaidat ovat aina tarpeen purjehtijalle — mutta ei ollut saanut niitä vieläkään. Tämä puute johti tietysti syntiseen menettelyyn isän vanhojen valkoisten paitojen suhteen. Omiansa hänen oli mahdoton käyttää. Te ette voi panna flanellipurjetta alukseen, joka purjehtii pyöreätä lammikkoa. Muilla merillä — Atlantilla esimerkiksi — ei ollut niin suurta väliä.

Niin ei ollut ihme, että hän tuhahti, kun Jill alkoi puhua tukkansa kiillosta.

»Vai niin — mutta älä mene tuohon High Streetin liikkeeseen. Ne ovat siellä niin epasiistejä», hänen äitinsä virkkoi.

»Minä menen kaupungille», sanoi Jill. Ja hän lähti kaupungille.

Kaupungille voi mennä monta eri tietä käyden. Hän valitsi Broad Walkin aikoen Bayswateriin. Samalla hän poikkesi Pyöreälle lammikolle. Oli niin herttaista kävellä ruohikossa — mukavampaa jalalle. Eikä ollut aivan epämukava tunne sekään, että sydän hakkasi kuin leivosen siivet, kun se kohoaa taivaan sineä kohti. Sitten siipien havina lientyi. John ei ollut siellä. Hänen sydämensä aikoi laskeutua hitaasti pyörryttävästä korkeudesta, jonne se oli kiivennyt, hitaasti, hyvin hitaasti. John ei ollut siellä!

Mutta ah! Ette koskaan voi tietää, ellette itse ole leikkineet siellä, millaiset loistavat mahdollisuudet piilosilla-oloon Kensington Gardensin mahtavat jalavat tarjoavat. Jill löysi hänet äkkiä erään ison puunrungon takaa, ja siipien hiljainen lyönti vaihtui äkkiä täydelliseksi hiljaisuudeksi. Siinä hän istui tuolillaan, huulien ympärillä ja silmissä kaarteli hymy, joka oli valmis puhkeamaan nauruksi millä sekunnilla hyvänsä.

Ja Jill sanoi: — »Oh!»

Silloin hymy aukeni nauruksi.

»Mitä _teillä_ on tekemistä täällä näin aikaisin aamulla?» John kysyi.

»Minä — minun piti mennä keskikaupungille — minä aioin ensin Bayswateriin.»

Kuinka paljon hän oli arvannut? Kuinka kauan John oli nähnyt hänen kurkistelevan puolelle ja toiselle?

»Mutta mitä te täällä teette?» Hänellä oli yhtä suuri oikeus kysyä Johnilta.

»Minä odotin teidän ohikulkuanne», John sanoi.

»Mutta — —»

»Minä olin varma teidän tulostanne.»

»Kuinka niin?»

»Me olemme ajatelleet juuri samoja asioita sitten kun minä eilen sanoin hyvästit. Minä heräsin aamulla ja ihmettelin, mitä olikaan tapahtunut.»

»Niin minäkin», kuiskasi Jill aralla äänellä.

»Sitten, ennenkuin olin saanut takkiakaan ylleni, tulin siihen lopputulokseen, että minun on asuttava ja elettävä jossakin, ja pääasia on, että teen sen kunniallisesti — eikä se missä sen teen. Sitten tunsin, että te ette voisi olla tulematta Gardensiin tänä aamuna.»

Jill puri huultaan. Ylpeys pyrki heräämään hänessä.

»Miksi luulitte minun tulevan tänne?» hän kysyi.

John vakaannutti katseensa.

»No, oletin, että teidän täytyy lähteä käymään kaupungilla», hän vastasi.

»Kyllä — mutta kaupungille voi mennä Knightsbridgen kautta.»

»Todellakin. Sen minä unhotin. Mutta sittenhän teidän piti ensin poiketa Bayswaterissa.»

Jill katsoi hyvin vakavasti häntä suoraan silmiin. Kuinka kauan John oli seurannut hänen tuloaan?

»Ehkä te luulette minun tulleen teitä tapaamaan?» hän sanoi ja alkoi kävellä Bayswater Roadia kohti.

John seurasi häntä rauhallisesti sivulla. Tämä vaati hellänvaroista kohtelua. Jill oli tulistunut. Hänen ei olisi tosiaankaan pitänyt ajatella sillä tavoin.

»En minä sanonut niin», hän vastasi tyynesti.

Sitten he taistelivat koko matkan Bayswaterin puolelle. Jokainen pieni isku oli kuin samettia, mutta sen alla piili intohimoinen kynsi.

»Luullakseni meille on parasta, ettemme tapaa enää toisiamme», Jill sanoi kerran, ja kun John myöntyi siihen, hän toisti sen vielä seuraavassa hetkessä katkerasti. John kirosi itseään myöntymisensä vuoksi. Mutta täytyyhän teidän myöntyä. Ylpeys, näettekö! Ylpeys ennen inhimillisyyttä.

Sitten John kutsui vaunut — auttoi Jillin sisään.

»Menettekö takaisin Gardensiin?» Jill kysyi sisäpuolelta sulkematta ovea.

»En — olen menossa kaupunkiin.»

»_Hyvä_ —» Jill heitti ylpeyden menemään. »Enkö voi — voinko viedä teidät sinne?»

John nousi sisään, ja vaunut lähtivät vierimään.

»Aiotteko kävelylle keskikaupungille?» Jill kysyi äkkiä pitkän, pitkän hiljaisuuden jälkeen.

»En», John sanoi. »Minä aion ajelulle — teidän kanssanne!»

XVI. PÄÄSIÄISPYHÄT.

Pääsiäissunnuntaina, heti heidän ensimmäisen luvattoman kohtauksensa jälkeen, John istui yksin huoneessaan Fetter Lanella. Morrellin ja Brownin perheet — valajan ja teatterin vahtimestarin — olivat muodostaneet yhteisen seurueen ja lähteneet maalle — tai he nyt sanoivat sitä maallemenemiseksi. Hän oli kuullut heidän keskustelevan siitä laskeutuessaan matottomia puuportaita ja sivuuttaessaan hänen ovensa.

»Me ehdimme käydä Bull and Bushissa ja joudumme takaisin viideksi», oli Mr. Morrell sanonut voimakkaasti, ja Mr. Brown oli lisännyt: »Sanotaan puoli viideksi.» Sitten Mrs. Morrell oli puhjennut pieneen laulunpätkään —:

»Sydän sykkien armotta kaipaa vaan sun luo — sun luo —»,

ja Mrs. Brown koetti tulla mukaan, vaikk'ei pysynytkään äänessä. Vihdoinkin viimein katuovi oli auennut — läjähtänyt kiinni — äänet häipyivät vähitellen kaukaisuuteen, ja John oli jäänyt yksin kuuntelemaan, kuinka Mrs. Morrellin hiekanvärinen kissa piti portaissa herttaista peuhausta Mrs. Brownin mustan kissan kanssa. Jollette ole innokas kirkonmies, mikä pakottaisi teidät käymään kirkossa kolme kertaa näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa, niin ensimmäinen pääsiäispäivä on kaikkine traditsioneineen Lontoon ilottomin päivä. Silloin ei voi tehdä kerrassaan mitään. Messukin, jos menette sinne, kestää vain noin neljännestä yli kahteentoista, ja jäljelläolevat tunnit aukenevat eteenne lohduttoman yksitoikkoisina. Painava tietoisuus siitä, että vapaapäivä seuraa heti tämän juhlapäivän kantapäillä, sälyttää hartioillenne raskaan eristyneisyyden tunteen. Vilkkaat pikkupuodit eivät ole auki huomenna, raitiovaunut eivät hyrrää edestakaisin. Suurkaupungin kadut tulevat olemaan kuolleen kaupungin katuja, ja kun te nyt mietiskelette tätä, soivat kellot ympäristössänne sävelin, joiden tarkoitus on olla iloisia, mutta jotka todellisuudessa kolkuttelevat sanoinkuvaamattoman murheellisina: Tiedätte varsin hyvin, kun tulette vain sitä ajatelleeksi, miksi ne ovat niin kiusalliset ja äänekkäät. Ne soivat siksi niin itsepäisesti, viskellen ääniä avaruuteen, että saisivat vedetyksi ihmisiä täyttämään velvollisuutta, josta monikin tahtoisi mielellään päästä.

Kaupungin kirkonkellojen täytyy olla äänekkäät, niillä on voitettavanaan suurempi elämän hämmennys. Kuunnelkaa vain St-Martin's-in-the-Fieldsin kelloja. Sen kellonsoittajat tietävät liiankin hyvin, kuinka äänten täytyy tulvia, ennenkuin he saavat kuljeskelevan jalkamiehen taivutetuksi astumaan sisään. Fetter Lanella oli sama juttu. John kuunteli niiden kilinää ja kuminaa — jokainen kello teki parhaansa päästäkseen kuuluville.

Hän ajatteli maaseutua, jonne yläpuolella asuvat perheet olivat lähteneet, maalla on toisenlaista. Maalla te menisitte kirkkoon, vaikk'ei siellä olisi kelloja ollenkaan, ja tuo herkkä, juhlallinen soitto, joka kumahtelee yli ketojen ja pujottelevan joenuoman, tuntuu teistä maailman viehkeimmältä ääneltä. Teidän tarvitsee vain kuulla se ja heti näette vanhan kääntöportin heilahtelevan edestakaisin, kun kansa käyskelee hiekkakäytävää kirkonovelle. Teidän tarvitsee vain kuunnella sitä, kun se hiipii pitkin niittyjä, joilla karja käy laitumella ja syö kasteista ruohoa, nähdäksenne sielunne silmillä tuon hennon, kalpean kynttilänvalon, joka varastautuu maalattujen lasi-ikkunoiden läpi kesäillan utuiseen ilmaan. Kirkonkellot ovat aivan erilaiset maalla. John kadehti sydämensä pohjasta Mr. Brownia ja Mr. Morrellia — kadehti heitä ainakin puoli viiteen saakka.

Lopetettuaan aamiaisensa hän istui tuijottaen tunnin verran sytyttämäänsä tulennokseen, liian yksin edes työskennelläkseen. Tuota sydämetöntä tyttöhuitukkaa, masentumista, ei voida sanoa toveriksi.

Sitten tuli Mrs. Rowse korjaamaan aamiaiskaluston ja siistimään vuoteen. John katsoi ylös hymyillen hänen tullessaan.

»Minkälainen ilma on ulkona?» hän kysyi.

»Kylmä, sir, ja näyttää siltä, kuin saisimme sateen.»

Hän kolisteli kuppeja ja lautasia, ja John kääntyi tuolissaan nähdäkseen hänen puuhaamisensa. Tämä on yksinäisyyttä — tuntea toverillista myötätuntoa vaimoon, joka tulee siistimään huoneita.

»Kun mies on yksin, niin Jumala lähettää hänelle koiran», kirjoitti Lamartine. Mutta aina ei käy siten. Muutamat miehet ovat onnellisempia kuin toiset. Väliin sattuu, ettei koiraa ole saatavissa, ja silloin Jumala lähettää Mrs. Rowsen korjaamaan aamiaiskalustoa.

Mutta Mrs. Rowsella oli kiire tänä aamuna. Hän ei ollut saamassa rahaa tällä kertaa. Nyt ette olisi voinut havaita minkäänlaista vitkastelemista hänen töissään. Sekään puheenaihe, joka tavallisesti huvitti häntä enimmän — hänen tyttärensä nimittäin — ei tällä kertaa kyennyt hajoittamaan hänen tarkkaavaisuuttaan.

Hän aikoi lähteä juuri heidän kanssaan maalle — he menisivät Denhamiin tervehtimään hänen sisartaan, heti kun hän olisi saanut työnsä valmiiksi — Lizzien, joka liimasi nimilappuja marmeladipurkkeihin Crosse and Blackwellilla, ja Maudin, joka pakkasi savukkeita Lambert and Butlerilla.

Monet sanoivat Fetter Lanella, että Lizziellä olisi kaunis ääni, jos hän vain olisi saanut harjoitusta. Hän osasi laulaa »Lemmi mua, ja mun on maailma». Hän lauloi sen oikein herttaisesti. Ja Maud — niin, Mrs. Rowse oli hankkinut oikean vanhan pianon heidän pieniin huoneisiinsa Maudia varten, mutta tätä ei tahtonut saada koskaan harjoittelemaan. Tosin hän rimputti heti kaikki kuulemansa melodiat aivan oikein oikealla kädellä, mutta vasen hakkasi mitä sattui.

Mutta näistäkään suunnattoman tärkeistä aiheista ei Mrs. Rowsea saatu puhumaan tänä aamuna. Heidän täytyi lähteä puolipäiväjunassa Denhamiin, joten aikaa ei ollut tuhlattavissa.

»Sallisitteko minun tulla mukaanne, Mrs. Rowse?» kysyi John äkkiä. Yhtä nopeasti hän katui kysymystään, mutta vain sen mahdottomuuden vuoksi.

On olemassa eräs kirjoittamaton laki, joka määrää, että jos seuraatte ladyä junamatkalle, on teidän myös maksettava hänen pilettinsä. Ja jokainen nainen on lady, jollei hän kiroile eikä sylje lattialle. Teidän on nostettava hattua kadulla jokaiselle naiselle, jonka tunnette. Olkoot he sitten siistijävaimoja, liimatkoot nimilappuja marmeladipurkkeihin tai pakatkoot savukkeita pieniin rasioihin — mutta kadulla he ovat naisia — ja jokainen nainen on, edellämainitut rajoitukset lukuunottaen, lady.