Part 9

Korokkeella salin toisessa päässä jouhikvartetti soitti huonoa musiikkia — sellaista, jota kuulee kuuntelematta. Vähitellen nuo sävelmät löysivät tiensä Johnin mieleen ja muodostivat kiinnekohdan hänen ajatuksilleen. Mitäpä oli väliä sillä, mitä hän oli kuvitellut? Mitä väliä sillä, kuinka alas ihanne oli pudonnut? Hän ei voinut erottaa mitään tämän hetken ulkopuolelta, ei mitään muuta kuin että hän oli yksin, että häneltä oli ryöstetty suurin, korkein toive, minkä hänen koko olemuksensa oli omaksunut. Mitä oli väliä millään nyt, kun hän oli menettänyt sen?

Ja sitten alkoivat viimeistä kappaletta seuranneesta hiljaisuudesta soida _La Bohèmen_ sävelet. Hän pani veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja nojautui kuunnellen taapäin tuolissaan.

Se soi erilaiselta — miksi? Mikä oli muuttanut sen tuon oopperaillan jälkeen? Nyt sen joka tahdissa oli aistillisuutta, joka hullaannutti hänet. Samat sävelkulut, jotka olivat vaikuttaneet ihanilta, kun hän kuunteli niitä yhdessä Jillin kanssa, tuntuivat nyt olevan täynnä mitä kehnoimpia mielikuvia. Syntiset ajatukset kohisivat hänen veressään. Hänen aivojaan polttivat villit ja käsittämättömät toiveet. Oliko syy soittajissa ja heidän esitystavoissaan vai hänessä itsessään?

Hän kutsui tarjoilijan, pyysi laskun, maksoi — ja asteli taas kadulle.

Hän ei osannut mennä minnekään, yhdenkään ystävän seura ei haluttanut häntä tällä hetkellä. Lopulta hän suuntasi askelensa aivan huomaamattansa takaisin Fetter Lanelle.

Vanhan miehen väsynein askelin hän kiipesi rappuja ylös, huomaamatta edes hiekanväristä kissaakaan — sanomatta sille edes hyvää iltaa.

Avattuaan huoneensa oven hän näki. Mr. Chestertonin, mukavasti majoittuneena nojatuoliin, puolustaen nähtävästi omavaltaisuuttaan sillä, että luki yhtä Johnin kirjoista.

Mutta Mr. Chesterton oli erittäin nöyrä ja kohtelias mies. Hän nousi ylös Johnin tullessa, sillä hän huomasi sen olevan epäilemättä Johnin yksityisen nojatuolin. Se oli ainoa nojatuoli koko huoneessa. Pikkuinen ulosottomies oli pannut sen merkille. Itse asiassa hän oli tästä syystä jättänyt sen hienotunteisesti pois tehdessään kalustoluettelon.

»Minä — minä olin juuri lukemassa erästä teidän kirjaanne, Mr. Grey», hän sanoi, »ja jos sallitte minun sanoa, niin olen lukenut huonompiakin historioita. Olen varmasti. Minä pidän riivatusti tästä kertomuksesta. Sennäköistä sattuu elämässä vaikka kuinka usein, se on niinkuin se kuva oli minun näköiseni, jonka poikani otti minusta viime viikolla viiden shillingin kameralla; kuinka kummalla te onnistutte tekemään sen, on minulle sula arvoitus. Onko teillä levy valmiina päässänne ja sitten painatte sen suoraan paperille? 'Henki liikkuu', sanoo muijani välistä, ja sitten hän painelee ulos hakemaan olutpulloa. Mutta se on tietysti kuvaannollista. Minä tarkoitan, kirjoitatteko te sen mitä liikkuu omassa päässänne, vai otatteko palasia muista kirjoista?» Hän kietoi kätensä tytön kaulaan ja syleili häntä intohimoisesti. »Sen minä olen lukenut vaikka kuinka monesta kirjasta. Minä luulen, että ne saavat sen toisiltaan.»

»Löysittekö sen minun kirjastani?» kysyi John.

»No, en — enpä uskalla väittää sitä. Mutta heidät on vasta juuri esitelty toisilleen. Etteköhän te tule vielä siihen, niinkuin kaikki muutkin.»

»Se on totta», sanoi John. »Siihen tulemme kaikki. Sitä ei voi välttää. Oletteko jo syönyt?»

»En — mutta minulla on hiukan ruokaa laukussani. Jos sallitte, menen syömään sen välikössä.»

»Oo, ei», sanoi John, »syökää täällä vain. Ei sillä ole väliä».

Niin että Mr. Chesterton avasi laukkunsa ja otti esille eväänsä. Kaksi kylmää makkaraa, voi ja leipä muodostivat hänen ateriansa, jonka hän nautti ilmeisellä ruokahalulla ja käyttäen pöytätapoja, joita närkäs ihminen tuskin olisi hyväksynyt. Voi hyvin kuulla hänen syövän, esimerkiksi. Samalla hän kehui, kuinka hyviä makkarat ovat kylminä. Hän jatkoi muijansa ruoanlaittoa kehuen samaan suuntaan, niin että Johnista lopulta tuntui, kuin kädet kaipaisivat pesemistä, ja hän lähti toiseen huoneeseen. Kun hän tuli takaisin, oli eväslaukku pantu syrjään, ja vieras kaiveli hampaitaan huoneen kaukaisimmassa kolkassa.

»Onko teillä tammipeliä, Mr. Grey?» hän kysyi selviydyttyhän siitä puuhasta. John nyökkäsi.

»Tulkaapas sitten», sanoi pikkumies. »Otetaanpa peli vai mitä?»

II. AMBER.

Mutta tammipelistä ei löydä unohdusta. Muutamia päiviä John kesti rakastettavan Mr. Chestertonin seuraa. Hän kuunteli tämän kertomuksia vierailuistaan muissa taloissa, joissa hänet oli pantu tekemään milloin mitäkin, niinkuin kiilloittamaan veitsiä ja saappaita y.m.s. Ainoa kerta, jolloin hän oli päättäväisesti kieltäytynyt tekemästä mitään, oli silloin kun hän oli viettänyt seitsemän päivää neiti sanomalehtimiehen luona, jolla oli hiukan partaa ja kauniit hennot viikset.

»Minä en olisi ajanut hänen partaansa», sanoi Mr. Chesterton, »vaikka hän olisi rukoillut sitä polvillaan».

Nämä saattavat olla huvittavia juttuja; mutta kaikella on aikansa ja paikkansa. Näissä huoneissa, joissa Jill oli istunut muutamia päiviä aikaisemmin — tänä ajankohtana, jolloin toivo oli matalimmillaan ja masennus riemuitsi, John ei löytänyt siitä mitään huvittavaa.

Hän toivoi unohdusta. Elämä oli kerta kaikkiaan mennyttä — hän toivoi jotakin, joka olisi pyyhkinyt siitä pois muistonkin, niinkuin suljetaan loppuun luettu kirja. Mutta se ei onnistunut pelaamalla tammipeliä Mr. Chestertonin kanssa. Eikä sitä saanut niilläkään tavoin, mitkä useimmat miehet valitsevat. Hän oli koettanut niitä, huomannut kelvottomiksi ja viskannut syrjään.

Silloin hän muisti tytön, joka oli ollut hänen ystävänsä, ennenkuin hän tuli tuntemaan Jillin, ja olikin ollut suora ja vilpitön ystävätär. Jollei hän olisi kohdannut Jilliä — jollei hän olisi rakastanut — jollei hän olisi löytänyt Jillissä ihanteensa toteutumista — Amber olisi ollut vielä paikallaan. Ja nyt — nyt kun hän oli menettänyt kaiken — miksi ei voisi palata vanhaan? Sehän olisi maailman inhimillisimpiä asioita. Elämä ei ollut mahdollista yksistään ihanteiden varassa.

Näin hän päätteli pimeyden hitaasti ohentuessa — mutta katkeruus oli vielä jäljellä.

Eräänä iltana hän sitten jätti Mr. Chestertonin lopettamaan kirjansa lukemista. Hän otti ensimmäisen kohtaamansa ajurin ja kyyristyen istuimen nurkkaan hän veti syvän helpotuksen huokauksen ajaessaan eteenpäin.

Mutta sitten virisi pelko, ettei hän löytäisikään Amberia, että tämä olisi kadottuaan hänen elämästään muuttanut mielensä, löytänyt uusia mielenkiinnon esineitä, tai ettei hän sattuisi olemaan kotona juuri nyt. Ja nyt, kun kerran päätös oli tehty, hän pelkäsi ankarasti kohtalon pettävän hänen toiveensa.

Hän hyppäsi reippaasti vaunuista, maksoi kyydin, juoksi raput vauhdilla ja kolisti kirjelaatikon kantta. Se oli ystävien tapa koputtaa. Kaikki ne, jotka soittivat ovikelloa, olivat velkojia, eikä niille avattu, ennenkuin oli huolellisesti kurkistettu pitsiuutimien raosta.

Muutamia hetkiä hänen sydämensä työskenteli vilkkaasti. Ei kuulunut ääntä, ei näkynyt valoa. Sitten kuului äkkiä korkeakantaisten kenkien tapsutus. Hän huokasi helpotuksesta. Ovi avautui. Hän näki Amberin hämmästyneet kasvot pimeässä.

»Sinä!» huudahti Amber. Ovi avautui selälleen. »Tule sisään.»

John otti hatun päästään ja astui sisään. Hänen esiintymisensä oli omituista, ja hän tunsi sen itsekin.

Hän ymmärsi kysymyksen Amberin silmissä — ne heijastivat hänen omia ajatuksiansa.

»Oletko yksin?» John kysyi.

Amber nyökkäsi.

»Tätini asuu täällä», hän selitti, »mutta hän on mennyt jo makuulle. Hän sai makuuhuoneen. Minä nukun vierashuoneen lattialla. Tule vain sisään.»

John seurasi häntä vierashuoneeseen. Lattialla oli hänen vuoteensa — patja, lakanat ja huopapeite. Siinä kaikki.

»Nukutko sinä tuossa?» kysyi John.

Tyttö sanoi — »hym» viskaten hiukan niskojaan ja maailman luonnollisimmalla tavalla. Kun John luuli olevansa köyhä, niin se oli itsensä pettämistä. Hän oli jäänyt välistä päivällisettä, mutta hän ei ollut koskaan nukkunut lattialla.

»Eikö siinä ole kova nukkua?» hän kysyi. »Saatko ollenkaan unta?»

Amber nauroi hiljaa.

»Taivaan isä, mainiosti! Minä olen tottunut siihen. Mutta mitä varten sinä tulit?»

Hän istuutui vuoteelleen jalat ristissä kuin räätäli ja katsoi Johniin. Ensin tämä ei tietänyt, kuinka esittäisi asiansa. Sitten hän purkautui kömpelösti.

»Toivoisin, että tulisit taas tapaamaan minua Fetter Lanelle!»

Tyttö hymyili ylpeästi. John oli lähettänyt hänet pois Fetter Lanelta. Kaikki tuo oli mennyttä — ohitse —.

»Tämä on jokseenkin odottamatonta, eikö olekin?»

»En voi auttaa sitä», huudahti John kuohahtaen.

»Mutta kaiken sen jälkeen, mitä puhuit viimeksi?»

»En voi sille mitään, että puhuin yhtä ja toista. Se ei pidä paikkaansa enää. Minä otan kaikki takaisin.»

Tyttö nousi nopeasti polvilleen. Arvokkuus voittaa usein naisessa inhimillisyyden, mutta sääli on molempia voimakkaampi. Johnille oli tapahtunut jotakin. Johnin entinen vaikutusvoima häneen sai taas vahvistusta hänen tuntemastaan säälistä. Hän pani kätensä Johnin olkapäälle.

»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi. »Kerro minulle, mikä sinua vaivaa.»

John painui istumaan patjalle ja kertoi hänelle kaiken. Kertoi hänelle, kuinka alas hänen ihanteensa olivat vaipuneet viime päivinä. Hän riisui koko sielunsa toisen pisteltäväksi, jos tätä haluttaisi; hän riisui sen niinkuin lapsen alastomaksi kuritusta varten.

Kun John oli lopettanut, Amber istuutui takaisin entiseen asentoonsa. Hän tuijotti tyhjään tulisijaan.

»Ihmettelenpä», sanoi hän, — »ihmettelenpä, löytyykö ylipäänsä miestä, joka voisi kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi?»

Tämä oli ainoa kuritus, minkä hän antoi. Ja vaikka hän ei satuttanutkaan sitä suorastaan Johniin, sattui se kuitenkin tämän alastomaan sieluun kirvelevänä iskuna. Hän kiemurteli sen alla. Se sai hänet ikävöimään, että hän olisi ollut juuri tuo mies.

»Miksi sanoit tuolla tavalla?» hän kysyi.

»Koska minä luulin sinun olevan toisenlaisen», sanoi tyttö.

»Minä olen ihminen niinkuin muutkin», sanoi John. »Minä olen epävakainen olio, mutta niinkuin ihmiset yleensä ovat. Tuletko taas katsomaan minua?»

Tyttö nousi taas polvilleen. Hän vapisi, mutta sitä peittääkseen hän otti Johnin käden omiinsa ja puristi sitä kovasti.

»Mitä sinä sitten sanoisit jälkeenpäin?» hän kysyi hiljaa. »Mitä sinä tuntisit? Katuisit katkerasti — vihaisit itseäsi. Mihin joutuisi ihanteesi?»

»Ei minulla ole sellaista», John huudahti umpimähkää.

»Niin minäkin sanoin kerran», tyttö kuiskasi, — »ja sinä sanoit minun olevan väärässä, että minulla on ihanne, että jokaisella on, mutta monet ovat kadottaneet sen näkyvistään.»

John muisti sen kyllä, vieläpä, perustelunsakin. Hän tiesi sen olevan totta vielä nytkin.

»Nyt sinä olet kadottanut näkyvistäsi omasi», jatkoi Amber. »Mutta se tulee vielä esille, huomenna jo taas uskoisit siihen, ja sitten — voi taivas, kuinka sinä vihaisit minua! Kuinka sinä vihaisit itseäsi!»

John tuijotti häneen pitkään. Olivatko kaikki naiset yhtä hyviä ja hienoja kuin tämä? Oliko hän itse ainoa kehno olento koko luomakunnassa? Mitä Jill ajattelisi, jos saisi nähdä hänen sielunsa kuiluun tällä hetkellä? Hän oli vajonnut niin syvälle, että tuntui mahdottomalta päästä enää kohoamaan ylöspäin.

Amber tarkkasi hänen kasvojensa vaihtelevia ilmeitä. Hän oli tehnyt äärimmäisensä. Enempää hän ei voinut tehdä. Jollei John kyennyt taistelemaan itseään irti painajaisestaan, niin silloin asiat saisivat mennä menojaan. Silloin sen täytyi tapahtua.

Yhden asian hän voisi vielä tehdä: puhua Venetsiasta. Mutta miksi hän sanoisi sen. Tämä oli Johnin taistelu eikä hänen. Hän oli antanut Johnille aseita taistelemaan häntä itseään vastaan. Miksi hän sanoisi sen? Mutta samassa parempi minä voitti. Tässähän oli yhtä hyvin kysymys hänen omasta ihanteestaan.

»Milloin lähdet Venetsiaan?» hän kysyi käheästi.

John kertoi hänelle tuhlanneensa jo osan rahoista; oli mennyt jo enemmän kuin punta.

Amber haki esille kukkaronsa, nopeasti, kuumeisesti.

»Milloin sinä voisit sitten päästä lähtemään?» hän kysyi.

»En toistaiseksi.»

»Eikö äitisi tule pahoilleen — tuo vanha valkohapsinen lady?»

John koetti saada niellyksi liikutuksensa; sitten hän äkkiä tunsi kädessään jotakin kylmää ja kovaa. Hän katsahti alas. Se oli sovereign.

»Sinun täytyy ottaa tämä», sanoi Amber hengästyneenä. »Maksa takaisin sitten joskus ja mene matkusta huomenna Venetsiaan.»

John katsoi suoraan hänen silmiinsä.

»Ja sinä väität olevasi kärpänen meripihkassa», hän sanoi. Sitten hän puristi Amberin sormet lujaan rahan ympärille, suuteli niitä ja lähti ovea kohti.

»Minä matkustan Venetsiaan tavalla tai toisella», sanoi hän. »Aion olla se mies, joka kantaa pettymyksensä tulematta tuollaiseksi. Sinun ei tarvitse hävetä minun tähteni.»

Hän tuli vielä kerran takaisin ja puristi Amberin kättä. Sitten hän riensi ulos.

Amber kuunteli oven paukahdusta. Hän kuuli Johnin askelet tyhjältä kadulta, sitten hän vaipui patjalleen vierashuoneen lattialle.

»Ooh — sinä hullu!» hän kuiskasi hengittäen syvään. »Voi, sinä hullu!»

Mutta viisaus ja hulluus — ne ovat monesti läheisiä sukulaisia. Maailman ihmeellinen tyydytys oli noiden sanojen takana: — »Ah, sinä hullu!»

KOLMAS KIRJA.

KAUPUNKI.

I. PALAZZO CAPELLO.

Teille sanotaan — tulkaa Venetsiaan yöllä; sillä silloin te voitte hiljaa tunkeutua sen ihmeelliseen mysteeriin; silloin tunnette vuosisatojen painon jokaisessa varjossa, joka vaanii syvissä porttikäytävissä; silloin te tajuatte murhenäytelmät, joita täällä on esitetty, romaanit ja mustat teot, joilla sen historia on kudottu. Kaiken tämän saatte tuntea, jos tulette Venetsiaan yöllä.

Mutta sitten on vielä toinen Venetsia, kaupunki, jonka saatte nähdä, jos saavutte sinne aikaisin aamulla — valon ja ilman kaupunki, kimaltelevan veden kaupunki, auringossa saippuakuplien lailla välkähtelevien kirkkojen kaupunki.

Tulkaa Venetsiaan aikaisin aamulla, ja te saatte nähdä kaupungin kylpevän valomeressä. Se on niinkuin aalloista kohoava merenneito, jonka olkapäiltä vielä valuvat sädehtivät pisarat. Silloin se ei ole varjojen ja mysteerin kaupunki. Varhaisena aamuna se on kuin ruusunvärinen opaali, jonka läpi katsotaan aurinkoa.

Silloin syvinkin varjo saa kullan hohteen, kirkkain valo esiintyy hopeaisessa sumussa. San Marcon ja Santa Maria della Saluten kirkot sulavat muodottomiksi hehkussa.

Grand Canalelta, juuri Palazzo Babarigon kulmassa, eroaa yksi noita lukemattomia pieniä polkuja, jotka puikahtavat salaa irti suuresta, leveästä vesitiestä. Kun käännytään tälle, Rio San Pololle, seurataan sen juoksua siltojen alitse ja käännytään ensitilaisuudessa vasempaan, niin kuuliainen gondolien saa teidät melkein yhdellä pitkän aironsa vetäisyllä käännetyksi Rio Marinille.

Hän voi valita tosin polveilevia teitä, vedoten teidän kauneudentajuunne ja käyttäen aikaa sivutulona. Mutta kuka hyvänsä voi kertoa teille, että tämä tie Rio San Polon kautta on lyhyin.

Rio Marinin kumpaakin rantaa kulkee pieni ahdas jalkapolku. Täällä talot eivät sukella aivan veden rajaan, valolla on enemmän liikkumatilaa, ja astelijan kiirehtiminen jalkatiellä antaa hetkeksi eloa ja puhelahjan paikalle, jossa kaikki on muuten mykkää ja hiljaista.

Tyhjäntoimittajat parveilevat silloilla katsellen alla keinuvia gondoleja. Täällä myöskin on mysteeri, joka hallitsee yöllä, ajettu tiehensä. Aurinko, avara kappale taivasta, joka ei enää ole vain talojen päätyjä sitova sininen kaistale, nämä yhtyvät uhmaamaan Rio Marinin mysteeriä. Ruusupuut ja kukkivat pensaat reunustavat harmaita muureja; ne kohottavat värirunsautensa pilvetöntä taivasta kohden ja hymyilevät teille alas muurintakaisesta puutarhastaan.

Melkein tämän pienen vesitien loppupäässä, vastapäätä Chiesa Tedeschiä, on Palazzo Capello, avara ja jokseenkin ruma talo, katsellen järkkymättömänä kuvaansa tyynestä vedenpinnasta. Siihen ei liity mitään suuria historiallisia tapahtumia. Mikään runoilija ei ole sepitellyt säkeitään sen ikkunassa istuen; opaskirjat eivät tiedä kertoa mistään murhenäytelmistä, eikä verta ole roiskutettu sen seinille. Te ette löydä siitä mainintaa mistään Venetsian kuvauksista; sillä ei ole koristelurikkautta, joka vetäisi silmän puoleensa. Mutta Venetsialle ominaisella komeilulla ja rehentelyllä se nimitettiin vuosisatoja sitten 'palatsiksi', ja vain sille, joka tuntee sen sisäpuolelta, saattaa nimi näyttää oikeudenmukaiselta.

Iso ovi voi jakaa harmaakivisen etuseinän, ja sille johtaa raput jalkapolulta — raput, joiden rakosista pilkistelee vihreää sieltä täältä, ollen täydellisessä sopusoinnussa kuluneiden askelmien kanssa. Tämä ovi on aina suljettu, ja koska sen kummallakaan puolella ei ole ikkunoita, ainoastaan leveä muuraus, saa paikka erittäin kolkon leiman, muistuttaen vankilaa tai kasarmia. Mutta kun tämä avara ovi avataan, tulee ikkunoiden puute selitetyksi osittain, ja teiltä pääsee varmasti ihastuksen huokaus. Tämä ei olekaan sisäänkäytävä taloon, vaan tunneliin, joka kulkee läpi talon pohjakerroksen, jonka toisessa päässä näette ihmeellisen takorauta-aitauksen läpi vanhan italialaisen puutarhan ihmemaan, joka välähtelee ja värehtii auringossa.

Holvikäytävää synkistyttävät raskaat varjot tehostavat vain sen takana paistavaa valoa. Vastakohdat aiheuttavat oikean päivänpaisteen purkauksen ja saavat autereen väreilemään tiivistettyjen väriyhtymien yläpuolella.

Mutta vielä ette ole sisällä talossa päästyänne holvikäytävään. Molemmin puolin tätä viileää, kosteaa tunnelia on seinään hakattu pienet holvikäytävät, joiden ovet johtavat palatsin molempiin puoliskoihin. Valitsette vasemmanpuolisen, ja ennenkuin silmänne ovat ehtineet tottua valojen ja varjojen sokaisevaan leikkiin, luulette joutuneenne matkalle maan uumeniin. Jalkanne kompastelevat, te tunnustelette tietänne, sormet koskettelevat kylmiä seiniä; äkkiä huomaatte porrasaskelmia, jotka kohoavat ylöspäin. Näin haparoiden saavutte toiselle ovelle, joka salpaa tienne tykkänään.

Ovessa on kello, mutta ei ole sanottu, että löydätte sitä — pitkä ketju, joka riippuu jostakin päänne yläpuolelta. Kun vedätte siitä, syntyy kilinä ja kalina, joka uhkaa lukita korvanne, rikkoen tuhansiin pieniin kappaleisiin hiljaisuuden, joka vallitsee kaikkialla.

Hetken kuluttua avautuu pieni ovi, verho työnnetään syrjään, ja kuljettuanne kumarassa matalan sisäänkäytävän läpi huomaatte olevanne avarassa huoneessa, joka ulottuu läpi koko talon. Tämä huone oikeuttaa monin kerroin palatsin nimityksen. Huoneen kummassakin päässä ovat ikkunat, niin avarat, niin korkeat, että sali, joka on korkealle laudoitettu, on yhtenä lempeänä valomerenä. Säteet lyövät kipinöitä kiilloitetusta parkettilattiasta ja tomuhiutaleet tanssivat sinertävänä autereena.

Kylmänharmailla seinillä riippuu maalauksia. Niitä on paljon, mutta huone on niin suunnaton, etteivät ne näytä kokoonahdetuilta; ne eivät tee kokoelman, taidegallerian vaikutusta. Ja huoneen molemmilla sivuseinillä riippuvat komeat, lämminväriset verhot, jotka peittävät taakseen jykevät, syvälle seinään upotetut ovet.

Kun avaatte toisen näistä, joudutte pieneen sievään huoneeseen — niin pienen pieneen, että sen mitättömyys saa teidät nauramaan, kun sitä katselee ison salin puolelta.

Sulkekaa ovi, ja huone näyttää aivan luonnolliselta. Siellä sisällä, istuen ehkä juuri iltapäiväteensä ääressä, pakinoiden ja tarinoiden aivankuin olisivat juuri tavanneet pitääkseen toisilleen seuraa, on kaksi pientä olentoa. Pieniä, koska he ovat vanhoja — toinen on vanha mies, jonka silmät näyttävät himmentyneiltä tuuheitten kulmakarvojen takaa, toinen kutistuneena ja rypistyneenä kuin silkkipuku, joka on kauan maannut laatikossa säilytettävänä, vanha pieni valkohapsinen lady.

II. KIRJE VENETSIAAN.

Näiden Palazzo Capellon vanhusten päivittäisiin puuhiin kuului eräs järkkymätön seremonia, joka toimitettiin samalla tarkkuudella ja täsmällisyydellä, kuin millä koneistolla liikkuvat olennot lyövät päivän tunnit San Marcon kellotornissa.

Kun kirkkojen kellot ilmoittivat, että kello oli kymmenen illalla, tuli pieneen huoneeseen Claudina, vanha nainen, joka hoiti näitä kahta vanhusta ja heidän talouttaan, kantaen käsissään isoa laatikkoa.

Olipa heillä askare mikä hyvänsä esillä, jokin peli tai tavallisimmin kirjeiden kirjoittaminen, heidän päänsä kohosivat hämmästyneinä, ja toinen sanoi italiaksi: »Ette suinkaan tahtone väittää, että kello on kymmenen, Claudina?»

Ja Claudina taivutti päätään nykäyksellä kuin nyökkäilevä mandariini; hänen isot korvarenkaansa heiluivat tuimasti hänen korvalehdissään, ja hän pani laatikon varovasti pöydälle.

»Si, signora», hän sanoi — aina samalla äänellä, aivan kuin hänestä olisi äkkiä tuntunut, ettei päännyökkäys ollutkaan ollut tarpeeksi kunnioittava.

Tämä ei kuulunut vielä seremoniaan, se oli vain seuraavan juhlallisen toimituksen alkusoitto. Claudina oli aseenkantaja. Hänen tulonsa ison laatikon kanssa oli merkkipuhallus.

Oli heinäkuun ilta, tänä samana vuonna, jonka on niin menestyksellisesti onnistunut piiloutua kalenterin rakosiin. Verhot eivät enää peittäneet näkyvistä kullankeltaista pilveä, johon muutamat tähdet olivat asettuneet kuin varhaiset kastepisarat. Claudina oli juuri tuonut postin jättämän kirjeen. Kello oli puoli kymmenen.

Vaikka vanha italialainen palvelija tunsikin uteliaisuutta, hän ei kuitenkaan näyttänyt sitä. Claudina poistui varovasti huoneesta tuotuaan kirjeen. Samassa kun ovi loi suljettu, seurasi erittäin sievä kohteliaisuuskilpailu.

Vanha herra sulki kirjansa.

»Se on Johnilta!» sanoi hän vilkkaasti.

Rouva nyökkäsi ja lykkäsi sen häntä kohden. Vaikka hän olisi vierittänyt maailman miehensä jalkojen juureen, ei hän olisi voinut tehdä sitä anteliaammin. Ja vaikka se olisi ollut maailma, ei vanha herra olisi ottanut sitä innokkaammin vastaan.

Hänen sormensa oli juuri vapisten ajautumassa kuoren sisälle, kun hän sattui lukemaan osoitteen.

»Mitä — sehän on kirjoitettu sinulle, rakkaani», hän sanoi, vetäen hitaasti sormensa takaisin.

Valkohapsinen lady hymyili. Hän nyökkäsi taas. Se oli tosin osoitettu hänelle, mutta jos asiat olisivat menneet oikeassa järjestyksessä, niin vuoro ei olisi ollut hänen. Jostakin tuntemattomasta syystä John oli osoittanut kaksi viimeistä kirjettään peräkkäin hänelle. Tavallista se ei ollut. Hän oli tavallisesti äärettömän omantunnontarkasti osoittanut kirjeensä vuoroin kummallekin, ensin isälleen, sitten äidilleen. Nyt hän rikkoi ensimmäisen kerran tätä kirjoittamatonta lakia. Oikeastaan tämä ei ollut äidin kirje, ja senvuoksi hän oli lykännytkin sen miehelleen. Tämä ei ollut koskaan pyytänyt saada avata Johnin kirjettä, jollei ollut hänen oma vuoronsa. Hänen käsiään usein nyki, kun nuo avuttomat kädet yrittivät avata koteloa, mutta hän ei ollut koskaan lähestynyt tuumaakaan ottaakseen sitä, ennenkuin vaimonsa ojensi sen hänelle omasta aloitteestaan.

Vanha herra tiesi nyt olevansa vuorossa, ja siksi hänen kätensä oli vallan luonnollisesti ojentunut ottamaan vastaan kirjettä, ja hänen vaimonsa antoi sen halukkaasti. Mutta valkohapsisen ladyn sydän riemuitsi, sillä kirje oli kuitenkin osoitettu hänelle. Sitä tosiasiaa ei voitu kiertää millään.

Hetkisen vanha herra sormieli sitä epävarmasti, sitten hän lykkäsi sen takaisin.

»Se on sinun kirjeesi, rakkaani», hän sanoi. »Sinun on avattava se.» Ja ottaen taas kirjansa hän oli syventyvinään uudelleen lukemiseensa. Mutta itse asiassa hän ei voinut erottaa yhtään sanaa. Jokainen hermo hänen ruumiissaan oli valmistautunut kuuntelemaan paperin kahinaa. Mutta sitäpä ei kuulunutkaan. Vielä hetkinen hiljaisuutta — ja vaimo seisoi kumartuneena miehensä tuolin takana, käsi olkapäiden ympärillä ja toinen pitäen kirjettä hänen edessään.

»Avataan se yhdessä», sanoi valkohapsinen lady.

Tällä tavoin hän sai toisen unohtamaan, että oli antanut perään. Miehen sormi tosin avasi kotelon; mutta sitten tämä pidätti kaikki tyydytyksen ilmaisut. Ja niin he lukivat yhdessä, vaimo nojautuen miehensä olkapäähän, keskeyttäen toisiaan pienillä ilohuudahduksilla ja reunamuistutuksilla, joita kynän on mahdoton tarkemmin kuvailla.

»Rakkaimpani —»

Juuri tämä sana aloitti kirjeen; mutta tuohon yhteen sanaan sisältyi jo äidille kokonainen kirje. Se sai hänen pienet ruskeat silmänsä sädehtimään, sydämen sykkimään nopeammassa tahdissa jäykän liivin alla.

»Olen jättänyt tämän kirjeen kirjoittamisen viimeiseen hetkeen, peläten etten ehkä voisikaan saapua lupaamanani päivänä. Mutta nyt on kaikki selvää. Lähden huomisaamuna ja tulen perille seuraavana päivänä tavalliseen aikaan — juuri auringonlaskun aikaan. En osaa sanoa Teille, kuinka iloinen olen päästessäni täältä erilleni. Tehän tiedätte, millainen Lontoo voi olla heinäkuussa, ja luullakseni haluan muutenkin vaihtelua. En ole osannut työskennellä ollenkaan näinä päivinä — mutta aikomukseni ei ole pahoittaa mieltänne. Taidan olla hiukan masentunut ja tarvitsen uutta ilmaa keuhkoihini. Menen huomenna ensi töikseni höyrylaivan keulaan, seison siinä suu auki ja nielen suolaisen tuntua riemulla.

»Luoja siunatkoon Sinua, rakkaani. Sano isälle rakastavat terveiset, mutta älä kerro hänelle, etten voi työskennellä. Tietysti hän sen ymmärtäisi, mutta luullakseni se masentaisi häntä yhtä paljon kuin minua itseänikin.»

Vanha herra katsoi yksinkertaisesti ylös vaimonsa kasvoihin antaessaan paperin takaisin.

»Näetkös nyt, minun ei olisi pitänyt lukea sitä», hän sanoi rauhallisesti.

Hetken mielijohteesta toimien vaimo kietoi kätensä miehensä kaulaan. Hän tunsi niin hyvin, että tämä oli haavoittanut isää.

»Mutta hänhän on vain arkatuntoinen sinua kohtaan», hän kuiskasi — »eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi halunnut sinun näkevän. Hän kertoo sinulle heti tultuaan, ettei hän ole voinut työskennellä. Saatpa nähdä, eikö kerrokin. Hän ei voi pitää sellaista takanaan. Kirjeessä hän voi, siksi että luulee sen velvollisuudekseen. Mutta kun hän on ollut täällä viisi minuuttia, on hän parhaillaan kertomassa sinulle, ettei hän ole kirjoittanut riviäkään. Ja ajattelehan, hän on täällä ylihuomenna. Ooh — kyllä hän on vain kultainen poika, eikö olekin? Eikö hän ole kultaisin poika, mitä kellään kahdella vanhuksella koko maailmassa on?»

Tällä tavoin hän houkutteli taas hymyilyn takaisin miehensä silmiin; ei tauonnut hetkeksikään, ennenkuin näki tuskan ilmeen häipyvän hänen kasvoiltaan kokonaan. Ja niinpä Claudina tapasi heidät, niinkuin niin usein ennenkin, tuijottaen kerran vielä yhdessä kirjeeseen, tuodessa tapansa mukaan sisään ison laatikon.

Kaksi vanhaa päätä kohosi ylen hämmästyneinä.

»Ette suinkaan tahtone väittää kellon olevan jo kymmenen, Claudina?»

Sillä vanhoilta ihmisiltä tunnit kuluvat hyvin nopeasti; he ovat tuskin päässeet hereille, kun tulee jo makuullemenon aika. Aika rientää heidän ohitseen niin nopein, rauhallisin askelin, sipsutellen varpaisillaan, jottei häiritsisi viimeisiä rauhallisia hetkiä, jotka Luoja on suonut vanhoille ihmisille.

Claudina asetti ison laatikon pöydälle. Hän nyökkäsi, ja korvarenkaat heilahtivat.

»Si, signora», hän vastasi, kuten tavallisesti.

Vanha valkohapsinen lady piilotti kirjeen, pisti sen jäykän mustan liivinsä alle. Sitten he molemmat nousivat, ja juhlamenot, jotka Claudina oli julistanut, saivat alkaa.

Ensiksi avattiin puinen laatikko ja siitä poimittiin esille paljon pieniä valkoisia liinapusseja, kaikenkokoisia ja -muotoisia. Valkoisiako? No niin, ne olivat kerran olleet valkoisia, mutta pitkäaikainen palvelus näissä juhlamenoissa oli muuttanut ne harmaiksi.

Jokainen pussi oli numeroitu, ja numero oli ommeltu ulkopuolelle. Jokainen pussi oli tehty sopivankokoiseksi säilyttämään jotakin erikoista pientä koristusta tästä huoneesta, verhoamaan sitä, suojelemaan sitä tomulta yön aikana — siis aivan todellinen yöpaita niille. Kymmenen aikaan kalleudet pantiin vuoteeseen; kalleuksien jälkeen vasta vanhukset — mutta aarteet tulivat aina etusijassa. He seisoivat ääressä katsellen, kun Claudina kokosi ja kääri ne, toinen toisensa jälkeen, ja tämä antoi heidän tuntea tuota herkullista jännitystä, jota ainoastaan hyvin vanhat ihmiset ja lapset saavat tuntea — jännitystä, kun toiset menevät nukkumaan ennen heitä, ja he saavat jäädä istumaan hetkeksi.

He eivät tosin huomanneet tuntevansa tätä jännitystä juuri sillä hetkellä. Mutta teidän olisi pitänyt olla näkemässä, kuinka he kääntyivät hymyilemään toisilleen, kun iso dresdeniläinen paimentyttö oli kääritty kapaloonsa — silloin heidän sydämensä tunsivat varmasti tuota jännitystä.

Varsinkin tänä iltana heidän hymynsä oli säteilevämpää kuin koskaan. Vanha rouva unohti päästää tavanmukaisen kauhunhuudahduksensa, kun Claudina ei saanut dresdeniläisen paimenettaren päätä mahtumaan pussiin tai kolautti niitä vastakkain. Vanha herra unohti tyynen varoituksensa. »Olkaa varovainen, Claudina, olkaa varovainen? Sillä milloin hyvänsä hänen vaimonsa oli erikoisen kiihdyksissä, hän itse vakuuttautui olevansa aivan rauhallinen, erinomaisen hallittu. Mutta kumpikaan ei tuntenut tavallista levottomuutta tänä heinäkuun iltana. Kahden päivän kuluttua — viimeistään — John olisi täällä. Tätä hetkeä he olivat odottaneet kokonaisen vuoden; ja kokonainen vuosi on hyvin, hyvin pitkä aika vanhoille ihmisille, niin nopeasti kuin sen yksityiset hetket vierinevätkin.

»On eräs seikka», sanoi vanha herra äkkiä, kun viimeiset kalleudet olivat rivissä pöydällä valmiina astumaan yöpaitoihinsa. »On eräs seikka, josta minä en ole oikein selvillä.»

Vaimo pisti käden hänen kainaloonsa ja kysyi kuiskaten, mitä se olisi. Ei olisi tarvinnut ensinkään puhua kuiskaamalla, sillä Claudina ei osannut sanaakaan englantia; mutta hän arvasi tämän koskevan Johnia, ja Johnista äiti puhui melkein aina kuiskaamalla.

»Se on — kauppa», vastasi vanha herra; »minä — minä en tahtoisi kertoa siitä Johnille.»

»Oo mutta miksi et?» Vaimo painautui häneen kiinteämmin.

»Ei siksi, etten luulisi hänen ymmärtävän, mutta tunnen samantapaista kuin hän kirjoittaessaan tuon lauseen minusta. Pelkään häntä haavoittavan ajatuksen, etten minä voi enää myydä maalauksiani. Uskon hänen alkavan moittia itseään ja ajattelevan, että hänen olisi pitänyt antaa meille rahaa, jos hän saisi tietää minun avanneen tämän harvinaisuuksien kaupan olojamme parantaakseni.»