Part 11

Siinä oli kylliksi. Ei tarvittu kertoa lisää. Tässä oli vastaus kysymyksiin, jotka John oli tänä aamuna tehnyt äidilleen. Isä ei saanut enää töitään kaupaksi. Valon välähdyksessä hän näki koko tarinan, paljon liikuttavampana kuin mitä koskaan olisi tullut hänen ruskeasta väritutkielmastaan.

Samassa hetkessä, kun asia valkeni hänelle kokonaisuudessaan, John tunsi kyynelten karvastelevan silmissään. Seisoessaan tuota pientä kauppaa vastapäätä hän loihti esille koko taulun mielikuvituksensa reippailla vedoilla.

Oli tullut päivä, jolloin isä ei voinut enää myydä taulujaan. Sitten kaksi valkoista päätä nyökkäilivät innokkaasti toisilleen eräänä iltana, ennenkuin Claudina oli tullut laatikkoineen. Hämmästyneempinä kuin milloinkaan he olivat huudahtaneet: — »Ette kai tahtone väittää, että kello on jo kymmenen, Claudina?» Ja Claudina vahvisti sen heilauttamalla korvarenkaitaan; pani laatikon pöydälle ja alkoi työntää aarteita yksitellen yöpaitoihinsa. Viimein, katsellessaan eräänä iltana dresdeniläisen paimentytön makuullemenoa, vanha herra löysi pääsytien vaikeuksista.

He eivät olleet ratkaisseet sitä heti. Tämäntapaiset ehdotukset tulevat vain päästä, ja niiden täytyy käydä sydämen ankaran tuomioistuimen edessä, ennenkuin ne saavat vahvistuksen. John voi hyvin kuvitella, kuinka karvas tuomioistuin se oli ollut. Kuinka järkkymättömästi nuo kaksi kelpo sydäntä olivat pohtineet ankaraa pulmaa; kuinka päättäväisesti he lopulta olivat antaneet suostumuksensa.

Sitten John näki heidät keskustelemassa vilkkaasti siitä, kerrottaisiinko asiasta hänelle. Isä pelkäsi menettävänsä pojan kunnioituksen, äiti kauhistui ajatusta, että John katsoisi olevansa velvollinen auttamaan heitä.

Lopulta tuli päivä, jolloin Aarreaitta avattiin ja hänen isänsä, taiteilija, jonka luonteessa kuvastuivat ihmisen hienoimmat tunteet ja vaistot, oli lähtenyt liikkeeseensä.

John saattoi nähdä elävästi lähtöhetken. Mitään ei oltu sanottu. Hän oli juuri ottanut vanhan valkohapsisen ladyn syliinsä ja suudellut häntä. Siinä kaikki. Näytti aivan yhdenlaiselta kuin tuona aamuna, jolloin hän oli sanonut Johnille menevänsä valvomaan taulujen kehystystä. Kukaan ei olisi saattanut huomata, että hän oli menossa kärsimään jumalan tuomiota, koska oli vanhalla iällään epäonnistunut taiteilijana.

Näin John maalasi sielussaan kohta kohdalta koko kuvasarjan.

Äkkiä verhot puodin ikkunassa jakautuivat taas. Johnin silmät kiinnittyivät ja huulet avautuivat hänen pidättäessä hengitystään. Dresdeniläinen paimentyttö tuli taas esiin, tehden kumarruksensa yleisölle kuin marionetti. Sitten seurasi hänen isänsä pää ja hartiat. Hänen kasvoillaan elehti hymyily, ylpeän tyydytyksen paiste. Ne eivät olleet ostaneet sitä. Hinta oli ollut liian korkea. Dresdeniläinen paimentyttö houkutteli monta ostajaa Aarreaittaan soitellen luutullaan suloisia säveliään, mutta se livahti niiltä aina karkuun ikäänkuin kiinniottoleikissä. Se tanssi takaisin paikoilleen ikkunan keskelle, ja vanhat norsunluiset shakkinappulat kuuntelivat tylsinä ympärillä seisten sen houkutusmusiikkia. Olisi halunnut nähdä niiden edes nyökkäävän hyväksymisensä.

John tunsi palan kohoavan kurkkuunsa äkkiä. Hän tunsi juuri samaa mitä isäkin; hänen sielussaan liikkuivat samat väreet. Hän sai juuri saman helpotuksen tunteen, kun paimentyttö tuli takaisin ikkunaan. Jollei se olisi tullut, niin hän ei olisi voinut vastustaa haluaan kävellä puotiin ja toistaa joka sana keskustelusta, jonka oli kuullut.

Mutta se oli pelastettu taas kerran, ja huokaisten tyydytyksestä hän lähti kävelemään Rialtoa kohden, pää painuksissa.

Iltapäiväteetä juotaessa hän ei tehnyt mitään huomautusta isän poissaolosta. Pieni valkohapsinen lady vapisi pelätessään hänen kysyvän, mutta aivan suotta.

Vasta illalla, kun Claudina tuli suorittamaan juhlamenoja ja hän sanoi hyvää yötä, hän pani kätensä isän olkapäille ja suuteli hetken mielijohteesta hänen otsaansa. Sitten hän poistui huoneesta.

Molemmat vanhukset tuijottivat toisiinsa hänen mentyään. Mitä tämä tahtoi sanoa? Miksi hän oli tehnyt sen?

»Mitä ihmettä — hän ei ole suudellut sinua sitten kuin kahdeksanvuotiaana», sanoi äiti.

Vanha herra pudisti päätään miettien. — »Ei — en ymmärrä ollenkaan. Muistatko ensimmäistä iltaa, kun hän kieltäytyi, kun aioin kumartua suutelemaan häntä, punastui ja tarjosi peräytyen kätensä?»

Äiti hymyili.

»Sinua se ensin haavoitti hiukan.»

»Kyllä — mutta kun sinä sanoit sitten — 'John luulee olevansa jo aikamies', niin se tuntui minustakin aivan luonnolliselta. Eikä hän ole tehnyt sitä koskaan sittemminkään — ennenkuin nyt. Ihmettelenpä, miksi.»

Vanha herra meni tänä iltana vuoteeseen hyvin hiljaisena, ja vielä kauan sen jälkeen, kun Claudina oli vienyt lampun mukanaan, hän saattoi tuntea Johnin huulien polttavan otsallaan ja veren tulvahtavan poskiinsa. Jotakin oli tapahtunut, mutta oli vaikea ymmärtää, mitä. Jokin muutos päivänselvästi. Hän tunsi itsensä aivan noloksi, mutta vaipuikin uneen, ennenkuin ehti todeta, että hänen tunteensa olivat aivan samat kuin Johnin kahdeksanvuotiaana. Tässä juuri oli tapahtunut muutos. Lapsi oli nyt miehen isä, ja mies tunsi lapsen ensimmäistä noloudentunnetta — niin että nyt oli viimeinen rengas taottu peruuttamattoman menneisyyden ja kuluvan iäisyyden välille.

VI. KYNTTILÄ PYHÄLLE ANTONIOLLE.

Jos tiedätte jotakin Venetsian historiasta, jos teille merkitsee mitään ammoin eläneiden muurahaisten uupumattomat ponnistukset luoda maailmaan jotakin kaunista ja pysyvää; jos voitte nähdä kasvoja ja uneksia unia liekkien värileikissä, joka hehkuu ja häipyy Ajan sulatusastiassa, — silloin ei ole ajan tuhlausta istua yksin aurinkoisena aamuna Piazzettalla, kasvot käännettyinä San Giorgio Maggioreen päin ja auringon räiskytellessä kipinöitä läikehtivästä vedestä.

Tällä tavoin John vietti erästä aamupäivää, kun työ ei maistunut, kun pieni valkohapsinen lady neuvotteli talousasioista Claudinan kanssa ja isä oli lähtenyt aikaavievään työhönsä, taulujen kehystämiseen.

Aurinko oli kuin sulatusuunista lähtenyt hohtava kiekko. Muutamia valkoisia pilvenhattaroita oli pysähtynyt turkoosinsiniselle pohjalle. John istui räpytellen silmiään, ja San Giorgion talojen ikkunat iskivät silmää takaisin unisen tuttavallisesti, ikäänkuin kuumuus olisi ollut mahdoton kantaa. Giudeccasta päin näkyivät alusrykelmien paljaat mastot kohoavan tyyneen ilmaan — jättiläismäisten meriruokojen tavoin, jotka myrskyn puuska saattaa niittää alas kuin rannalla kasvavat kaislat. Niiden varjot tanssivat vedessä kuin käärmeen pesät, mikä oli ainoa liikehtiminen tänä unisena päivänä. Muuten oli kaikki hiljaa.

John tuijotti kaikkeen tuohon puoliksi suljetuin silmin, kunnes Campanilen kellotorni veden toisella puolen näytti sulautuvan värisevään autereeseen, ja kirkontorni oli kadonnut valoon, jota aurinko valutti sen ylitse. Mikä oli muuttunut? Mitä erilaista näkivät hänen silmänsä kuin niiden tuhansien työmuurahaisten, jotka olivat hääränneet, eläneet ja kuolleet, saadakseen kohoamaan tämän ajattoman valon kaupungin, Suloisen Järjettömyyden Kaupungin? Mitä oli vaihtunut? Ehkä muutamat harjareunakkeen kivet, joitakin mosaiikkeja oli uudistettu; mutta siinä olikin kaikki. Kaikki oli samaa kuin Kymmenen Neuvoston päivinä; juuri samaa, mitä Petrarca oli nähnyt ikkunastaan Riva degli Schiavonin varrelta, katsellessaan suunnattomien galeerien lähtöä loistossaan ja vaakunakoristuksissaan soljumaan helmen- ja opaalinväristä laguunia.

Kohta olisi nykyisyys häipynyt hänen tajunnastaan. Hän olisi ollut joukon mukana odottamassa Piazzettalla Domenico Michelin loistokasta paluuta Pyhältä maalta, tuoden Pyhän Isidoren siunatut jäännökset Kioksesta ja Pyhän Donaton tomun Cephaloniasta. Seuraavassa hetkessä hän olisi ollut lastaamassa heidän ihmeellisiä tuomisiaan Idästä, hyviä hajuja ja ryytejä, silkkejä ja sandaalipuita, jollei nykyaikaisin kaikista nykyajan katukaupustelijoista olisi koskettanut hihnallaan hänen olkapäätään, valiten hänet uhrikseen.

»Harvinaisia rahoja, signor», hän sanoi — »rahoja jokaisesta maailman äärestä».

Ja yhden liiran hinnasta hän tarjosi Johnille englantilaista pennyn rahaa.

John mittaili häntä ylhäältä alas asti.

»Tämäkö on teidän käsityksenne huumorintajusta?» hän kysyi italiaksi.

Mies pudisti juhlallisesti päätään.

»Oo ei, signor! Tämä on harvinainen raha.»

John kääntyi pois ikävystyneenä.

»Menkää ensin opettelemaan ammattianne», hän virkkoi. »Tuo on englantilainen penny, arvoltaan kymmenen centesimiä.»

Kaupustelija kohautti olkapäitään ja vaelsi tiehensä. Hän oli saanut rahan eräältä kreikkalaiselta, jonka laiva majaili Giudeccassa. Ei ollut hyvä kertoa, mitä kreikkalainen oli sanonut. Signor ei uskoisi häntä.

John katseli hänen poistuvaa olentoaan sekavin tuntein — hiukan nolona, sillä mies luuli häntä varmasti englantilaiseksi hulluksi — hiukan nolona senkin vuoksi, että kaupustelija oli ilmaissut hänelle hänen huumorintajunsa puutteellisuuden.

Tarjota Englannin pennyä yhdestä liirasta! Ja kertoa aivan totisena, että se on harvinainen raha! Ja ottaa kaikki vastaan yhtä totisesti — erehtyä sanomaan loukkaavalla äänellä, että se on vain kymmenen centesimin arvoinen! Näinkö syvälle hän oli vajonnut? Oliko hänen huumorintajunsa kadonnut niin tyystin? Olihan se tietysti harvinainen raha! Eikö ollut sattunut useita kertoja, että penny olisi voinut pelastaa hänet sangen tukalasta tilanteesta? Kuinkas olikaan tuolin laita Kensington Gardensissa? Entä ystävä, jonka hän luuli ilomielin maksavan raitiotiekyydin? Totisesti se oli harvinainen raha! Olipa aikoja, jolloin se olisi ollut sadan liiran arvoinen!

Hän huusi kaupustelijan takaisin.

»Antakaa minulle raha», hän sanoi.

Mies otti sen esiin yllätyksestä irvistäen.

»Se maksoi minulle puoli liiraa, signor», hän valehteli silmää räpäyttämättä.

»Luuletteko, että sillä saisi kynttilän Pyhän Antonion alttarille?» kysyi John.

»Olette kadottanut jotakin, signor?»

Hän sanoi sen kovin myötätuntoisesti.

»Huumorintajuni», sanoi John ja lähti San Marcon toria kohti kaupustelijan jäädessä ihmettelemään.

Jollei äänessä ole naurua, niin se on kuin murtunut ruokohuilu; jollei sydämessä ole naurua, niin se on säröihin mennyt kivi; jollei rukouksessa ole naurua, ei siinä ole myöskään kirkkautta eikä kantovoimaa nousemaan taivasta kohti.

Mahtaakohan olla naista, joka ei olisi joskus rukoillut Pyhää Antoniota kaikessa juhlallisuudessa jonkin menetetyn pikkuesineen vuoksi, jota olisi ollut viisainta kysyä lähimmästä löytötavaratoimistosta? Miksi ei muiden mahdottomien asioiden ohella voisi yhtä hyvin rukoilla kadonnutta huumorintajuaan takaisin? Maailmassa ei ole sellaista toimistoa, joka tällaista arvokasta omaisuutta voisi toimittaa takaisin, kun se kerran on päässyt livahtamaan sormien lomitse. Pyhällä Antoniolla itsellään on runsaasti sitä tajua. Ajatelkaahan esineitä, jotka hän on antanut löytyä teidän omasta kädestänne, ilmaissut kadonneiden jalokivien olevan kaikessa rauhassa kaulallanne ja niin edespäin. Varmasti hänellä täytyy olla huumorintajua.

Samassa kuin John oli saapunut Pyhän Antonion alttarin luo, samassa kuin penny kilahti arkkuun italialaisten rahojen joukkoon, samassa kuin rukouksen ensimmäiset sanat kohosivat hänen huulilleen, naurukin alkoi pilkistellä hänen silmissään. Hän oli löytänyt jälleen huumorintajunsa, hän oli löytänyt kerran vielä naurun lahjan. Se oli hänen omassa rukouksessaan. Ennenkuin hän ehti lausua sitä, häntä hymyilytti ajatus, että Pyhää Antoniota varmaankin huvittaa koko tämä juttu. Sitten hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin olla kiitollinen, ja painaen pään käsiinsä hän ilmaisi kiitollisuutensa rukoilemalla muita asioita.

San Marco on yksi niitä harvoja kirkkoja maailmassa, joissa todellakin voi rukoilla — yksi niitä harvoja temppeleitä, joista Jumalaa ei ole ajettu ulos niinkuin rahanvaihettajia, kiiltokullalla ja kirjavilla koristeilla. Messu pääalttarilla on todellakin se mieltäylentävä kärsimysnäytelmä, joksi se on tarkoitettu. Se esitetään näyttämöllä, jota ei verhoa räikeät värit eikä ylen koreat jalokivet. Tuo ihana näytelmä on löytänyt tyyssijan Pyhän Markuksen kirkosta; mikään murhenäytelmä ei ole niin traagillinen kuin messu peloittavassa ylevyydessään Pyhän Markuksen tuomiokirkossa. Kun kohotetaan hostiaa, kun soinnukas kello on julistanut sanomansa ja tuhat päätä ja kaksituhatta kättä ovat vaipuneet rukoukseen — silloin sielu todellakin kohoaa valonsäteen siivillä Jumalansa luo.

John oli vaipunut rukoukseensa pää kumarruksissa, silmät suljettuina. Hän ei huomannut ohikulkevaa matkailijaparvea. Hän nosti taas päänsä, mutta silmänsä olivat suunnatut eteenpäin pientä alttaria kohti. Hän ei huomannut, kuinka muuan erottautui joukosta hiljaisesti ja tuli takaisin muiden mentyä, istuutuen tyhjälle tuolille Johnin viereen.

Vasta kun rukous oli päättynyt ja Pyhä Antonio oli kuullut kaikki, mitä hän oli menettänyt, koko hänen sydämensä pakottavan tarinan, hän kääntyi katsomaan mitä Pyhä Antonio oli suonut hänelle.

Hänen huulensa vapisivat. Hän hieroi silmiään hieromistaan.

Tuolilla hänen vieressään, kädet puolittain vedoten, silmät valmiina kohtaamaan hänen silmiään, istui Jill.

VII. IGNATIAN OMINAISUUKSIA.

Hämmästyksissään John ojensi kätensä ja kosketti häntä varmistuakseen siitä, ettei tämä ollut näköhäiriö. Jillin käsi vastasi tarttuen hänen sormeensa ja antaen sen sitten pudota.

»Oletko pahoillasi?» hän kuiskasi.

John katsoi Pyhän Antonion kuvaan, sitten takaisin häneen; ympäri kirkkoa ja sitten taas takaisin häneen.

»Mistä sinä tulet?»

»Kotoa — Lontoosta.»

»Milloin?»

»Eilisiltana.»

»Yksin?»

»En, en! Herra ja rouva Crossthwaiten kanssa.»

»Mutta mitä sitten on tapahtunut?»

»Miksi niin? — Ei mitään ole tapahtunut — ja —» Jillin ääni painui alapuolelle kuiskauksen — »ja kuitenkin on tapahtunut vaikka mitä.»

»Sinä aiot mennä naimisiin?»

Se ei soinut hänestä vähemmän hirveältä siksi että hän tiesi sen.

»Niin.»

»Miksi sitten tulit tänne?»

»Mr. ja Mrs. Crossthwaite olivat lähdössä tänne. He pyysivät minua mukaansa. Tämä oli minun ainoa mahdollisuuteni päästä näkemään — meidän kaupunkimme — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki — minun täytyi tulla.»

Vielä John tuijotti häneen kuin näköhäiriöön. Ei ole aina helppo uskoa omia silmiään, sillä on tapauksia, jolloin halu näkemiseen lisää näkemysvoimaa. Hän ojensi taas kätensä.

»Minun on vaikea uskoa sitä», hän sanoi. »Kerroin tässä juuri, minuutti sitten Pyhälle Antoniolle kaiken, mitä olin kadottanut. Sinut — parhaan seikan elämässäni — ihanteeni — ja siksi myöskin huumorintajuni.»

Jill meni hämmästyneen näköiseksi. Hän oli kyllä rukoillut Pyhältä Antoniolta hyvinkin omituisia asioita — sellaisia, joille vain nainen voi panna arvoa. Mutta rukoilla kadotettua huumorintajua! Hän kosketti Johnin tarjoamaa kättä.

»Sinä olet hullunkurinen», hän sanoi hiljaa — »sinä olet kujeilija. Luuletko löytäväsi takaisin huumorintajusi?»

»Löysin jo», sanoi John.

»Jo?»

»Niin — nyt jo.» Toinen silmä vilkutti Pyhälle Antoniolle.

Sitten hän kertoi katukaupustelijasta ja harvinaisesta rahasta — pennystä — ja kahden minuutin kuluttua he nauroivat kumpikin päät käsiin piilotettuina.

Kirkossa nauraminen ei oikeastaan ole sopivaa. Ainoa, mihin voitte ryhtyä on, että piilotatte kasvonne ja etsitte nopeasti käsille hautajaistoimituksen rukouskirjastanne ja luette sitä — jos nimittäin ymmärrätte latinaa. Muussa tapauksessa kelpaa avioliittoon vihkiminen yhtä hyvin.

Mutta kun tämä tapahtuu Pyhän Antonion kuvan edessä, jolta olette juuri rukoillut kadotettua naurunlahjaa — no niin, luulen hänen antavan sen anteeksi. Sehän on lopultakin vain kohteliaisuus hänen kyvylleen. Pyhimyksen täytyy osata suhtautua inhimillisyyteen ja sietää pikku heikkouksiakin silloin tällöin.

Vihdoin viimein, kun Jill oli vastannut kaikkiin Johnin kysymyksiin ja päinvastoin, he nousivat ylös vitkastellen.

»Minun täytyy mennä takaisin heidän luokseen», sanoi Jill katuvasti.

»Mutta tapaanhan minä kai sinua vielä?'

»Ah, kyllä.»

»Saako Mrs. Crossthwaite tietää, että sinä olet tavannut minut?»

»Kyllä. Mutta hänen miehensä ei saa. Hän ei ymmärtäisi.»

John hymyili.

»Miehet eivät koskaan ymmärrä. Heillä on liian ahdas käsitys siitä, mikä on muille ihmisille sopivaa. Milloin saan tavata sinua?»

»Tänä iltana.»

»Missä?»

»Jossakin — —» Jill keskeytti.

»Sinä aioit sanoa jotakin», sanoi John nopeasti, »— mitä se oli?»

Jill katsoi poispäin. Tämän maailman säännöttömyyksien joukossa on sellainenkin seikka kuin velvollisuus itseään kohtaan. Sitä ei ole uskallettu panna katekismukseen, sillä kielen riittämätön sanavarasto antaisi helposti aihetta väärään tulkitsemiseen. — Mutta Jill oli ajatellut tätä velvollisuutta tuhansia kertoja. Sen lauseet muovautuivat valmiiksi hänen mielessään; se rakentui aivan itsestään suurella helppoudella; sanat sujuivat iloisesti.

Hän oli kysynyt itseltään, täytyikö hänen uhrata oma onnellisuutensa niiden ihmisten hyvinvoinnille, jotka olivat saattaneet hänet maailmaan? Kuinka he voivat vaatia häneltä mitään, kun eivät olleet koskaan kysyneetkään, haluaisiko hän ylipäänsä olla olemassa?

Tämä oli helposti sanottu, ja sen oikeudenmukaisuus on ilmeinen. Ja jollei hän olisi voittanut mitään itselleen tässä asiassa, niin se olisi ollut helppo täyttää. Mutta tietoisuus siitä, että hän täyttäisi oman sydämensä palavan toiveen toisten hyvinvoinnin kustannuksella, täytti hänet pelolla, että hän oli keksinyt tämän velvollisuuden vain omaksi tyydytyksekseen, omantuntonsa nukutusaineeksi.

Naisten kasvatus on niin tarkoin ajanut itsekkyyden heidän luonteestaan, ettei naisella, joka huolehtii vain itsestään, ole suurtakaan sijaa nykyaikaisessa yhteiskunnassa.

Jillillä oli veressään tämä itsekkyyden puute, tämä ehdoton jättäytyminen kohtalon haltuun. Vaikka häntä haluttikin taistella, ei hän kuitenkaan voinut panna omia toivomuksiaan vanhempiensa toivomuksien edelle; hän ei saattanut nähdä onnensa perusehtoa voitossa joka murskaisi Ronald-veikon mahdollisuudet.

Ja niinpä hän oli antanut suostumuksensa avioliittoon miehen kanssa, jota hän olisi pitänyt kyllä arvossa ystävänä, jota hän kunnioitti kaikin tavoin, mutta jolla — no niin, koska lyhytsanaisuus on hyve — jolla oli samoin kuin Pyhällä Josef-parallakin ruskea parta.

Tämä kaikki oli kiertänyt Johnin kysymystä seuranneen hiljaisuuden aikana tuhannennen kerran Jillin ajatuksissa, saaden hänet taas epäämättömästi toteamaan velvollisuutensa muita kohtaan. Niinpä hän pudisti päätään.

»Mutta sinä aioit sanoa jotakin», ahdisti John.

»Minä arvelin kysyä sinulta», hän sanoi, »etkö ottaisi minua mukaasi vanhempiesi luo». Hän arveli hetken — »minä — minä haluaisin juoda teetä heidän luonaan pienistä sinivalkoisista korvattomista kupeista. Tahtoisin mennä pienen valkohapsisen ladyn kanssa yhdessä ostamaan pitsiä holvikäytävän kaupoista.»

John rutisti hänen kättään, niin että kipenöitsi.

»Sinä et ole unohtanut! Sinun on tultava tänään iltapäivällä.»

Ja Jill lähti hymyillen, Johnin jäädessä seisomaan Pyhän Antonion vaikenevan kuvan eteen. Hän polvistui uudelleen alas, ja kiitollisuus täytti hänen sydämensä. Kun Jill katsoi taakseen, oli John haudannut päänsä käsiinsä.

Pieni valkohapsinen lady odotti jo päivällispöydän ääressä hänen palatessaan. Isä oli syönyt ja lähtenyt taas jättäen äidin yksin pitämään Johnille seuran. Hän istui kärsivällisesti pöydän päässä, ja hänen sivullaan oli tyhjällä lautasella pieni pullo täynnä valkoisia pillereitä, jotka hän peitti nopeasti kädellään Johnin tullessa.

Mutta vanhat ihmiset kadottavat kokonaan kyvyn pettää tai piilottaa jotakin, vaikka ovatkin viisaita sukkelalla, lapsellisella tavallaan. He palaavat lapsuuteen luullessaan, että jokin esine on piilossa, kun se on poissa näkyvistä. Niin ei ole ollenkaan asian laita. On hetkiä, jolloin piilottaminen on liian myöhäistä, jolloin uteliaisuus tuo piilotetun esineen kahta vilkkaammin esille.

Miten olikaan, Johnin silmät liikkuivat nopeammin kuin hänen kätensä. Äiti teki aran yrityksen salata myöskin hämmennystään, kysyen missä John oli ollut. Mutta se ei käynyt päinsä. John ei voinut antaa tämän pikku petoksen luiskahtaa ohi. Vastaamatta äidin kysymykseen ja asettumatta paikalleen pöydän ääreen hän tuli pöydän päähän ja laski kätensä äidin kaulan ympärille.

»Mitä sinä piilotit, rakas?» hän kysyi.

Niinkuin lapsi, joka on tavattu luvattomilta näpistelyretkiltä, äiti veti kiltisti kätensä pois. Siinä seisoi viaton pieni pullo kaikessa alastomuudessaan. John katsoi siihen kysyvästi — sitten äitiinsä.

»Täytyykö sinun nauttia noita, rakkaani?» hän kysyi. »Etkö voi hyvin?»

»Kyllä, minä voin mainiosti», sanoi äiti leikitellen hermostuneesti pienen pullon korkilla. Tämä oli arka asia. Hän toivoi melkein, ettei olisi koskaan sekaantunut siihen. Mutta luja usko antaa todellista rohkeutta, ja hän uskoi koko yksinkertaisen sydämensä hehkulla omaksumaansa taikauskoon, niin että tuo heikko toive katosi hetkessä kuin kupla.

»No, mitä on pullossa?» tiukkasi John.

»Ignatiaa.»

Ääni kuului vielä raukeana kuiskauksena. Rohkeus ei ollut palannut vielä täydellisesti. Lujassa uskossaankin vanhat ihmiset pelkäävät, että heitä voitaisiin pitää hiukan hulluina. Uusi sukupolvi peloittaa heitä aina; se tietää niin paljon enemmän kuin he.

»Ignatiaa?» John toisti.

»Niin — minä — minä toivoisin, että sinä ottaisit sitä.»

Hän alkoi avata pullon korkkia.

»Minä? Minkä vuoksi? Minähän voin hyvin. En ole ollenkaan sairas.»

»Ei — mutta —» Hän keskeytti.

»Mutta mitä?»

»Se tekisi sinulle hyvää. Koetapas, minun mielikseni.» Hän painoi valkoisen päänsä Johnin takkia vasten. »Mutta rakkaani, mitä varten?»

»Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan ignatiasta?»

John pudisti päätään.

»Se on eräs kasvi. Se on homeopaattista lääkettä. Sillä parannetaan kaikkea mahdollista. Ihmiset nauttivat sitä, kun hermot ovat huonot, tai unettomuutta vastaan. Se auttaa myöskin — rakkaussuruja vastaan.»

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti, peläten Johnin nauravan; mutta nauru oli mahdoton, kun John katsoi alas ja näki hänen silmistään paistavan toivon. Hän pakotti naurun takaisin, vaikka sieraimensa värisivätkin.

»Ja haluatko sinä parantaa minut rakkaudestani?» hän kysyi vakavoitunein kasvoin.

»Ehkäpä sinä olisit onnellisempi, jos pääsisit siitä, rakkaani.»

»Ja sinä suosittelet ignatiaa?»

»Minä olen nähnyt sen tekevän ihmeitä», hän puolustautui. »Claudina raukka oli hirveästi rakastunut erääseen arvottomaan lurjukseen — Tinaan, gondolieriin — tietysti sinä muistat hänet. Hän asui Giudeccassa.»

John nyökkäsi hymyillen.

»No hyvä, Claudiaa itki minulle eräänä päivänä sydämensä tyhjiin. Hän selitti rakastavansa koko Venetsian kurjinta miestä.»

»Unohtakaa hänet, Claudina», neuvoin minä. »Mutta hän vakuutti sen olevan mahdotonta. 'Hän voi kääriä minut pikkusormensa ympärille', hän sanoi, ja hänen täytyi mennä miehen pienimmästäkin viittauksesta, vaikk'ei muuta, niin sanoakseen, kuinka kurja mies hän oli. No niin, minä määräsin hänelle ignatiaa, ja hän oli terve viikon kuluttua. Hän nauraa vain nyt kun puhutaan Tinasta.»

Johnin täytyi hymyillä, mutta hymy kuoli yhtä nopeasti pois.

»Ja niinkö sinä haluaisit minunkin tekevän?» hän kysyi. »Toivoisitko minunkin voivan nauraa puhuessani Pyhän Josefin neidosta? Jos minä niin tekisin, niin sinä olisit siitä yhtä pahoillasi kuin minäkin. Se haavoittaisi sinua yhtä paljon kuin minuakin.»

»Sinä et siis halua ottaa sitä?» äiti katsoi nöyrästi poikansa kasvoihin.

»En — ei mitään lemmenjuomia minulle. Muuten», hän kumartui aivan äidin korvan juureen, — »Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee tapaamaan teitä tänä iltana.»

Huudahtaen ilosta äiti sysäsi pullon kauemmaksi ja otti pojan pään vapiseviin käsiinsä.

VIII. UHRI.

Usko ignatiaan todistaa suurta taipumusta romantillisuuteen.

Pienen valkohapsisen ladyn sielu kuului aikaan, jolloin rakkaus oli koettelemus, jota ei voinut parantaa muulla kuin loihtukeinoilla ja taikajuomilla. Hän nimitti menettelyään homeopaattiseksi. Sitten hän koetti kaikessa hiljaisuudessa uskotella seuranneensa urhoollisesti aikansa tasolla, ettei keskiajan taikauskolla ollut mitään tekemistä tämän kanssa.

Hyvä niin; mutta ei löydy tieteellistä nimeä pahoille enteille harakoiden lennellessä; ette voi piiloutua kauniiden sanojen taakse, jos tunnustatte mustan kissan tuovan onnea; ette kulje urhoollisesti ajan mukana, jos heitätte suolaa vasemman olkapäänne yli. Silloin ette astele uuden sukupolven mukana. Ja kaikki nämä olivat olennaisia seikkoja pienen valkohapsisen ladyn elämässä. Harakat eivät tosin lennelleet vanhassa italialaisessa puutarhassa Palazzo Capellon takana häiritsemässä hänen mielenrauhaansa hirveillä ennustuksillaan. Mutta keinot vanhan naisen taikauskon vireilläpitämiseksi eivät rajoitu harakan lentoon. Välineitä on lukemattomia.

Juuri päivää ennen Johnin ilmoitusta Pyhän Josefin neidon tulosta hän oli nähnyt uuden kuun, hoikan hopeisen sirpin, oikean olkapäänsä ylitse. Se on oikein hyvä enne. Hän oli tullut kotiin onnellisempana jo sen vuoksi. Sen merkitystä hän tosin ei silloin vielä kyennyt ratkaisemaan. Kohtalo ei ole näissä asioissa, enemmän kuin muissakaan, aina niin avomielinen kuin pitäisi. Mutta samassa kuin John oli kertonut uutisensa, hänelle muistui kuunsirppi mieleen. Tätä se siis oli ennustanut —. Pyhän Josefin neidon tuloa.

Heti päivällisen päätyttyä John lähti Piazzalle, sovitulle kohtauspaikalle jättäen äidin ja Claudinan tekemään valmistuksia vieraan vastaanottamiseksi. Kuinka nopeasti vanhan valkohapsisen ladyn sydän silloin tykytti, on vaikea sanoa. Hän oli yhtä kiihtynyt kuin Claudinan pakatessa aarteita iltaisin yöpaitoihin. Hänen pienet ruskeat silmänsä säteilivät, sillä naimiskauppa merkitsee vanhoille ihmisille yhtä paljon kuin lapsillekin. Sen valmistukset ovat kuin puuskatuuli, joka saattaa mielikuvituksen tapahtuman pyörteeseen. Ja tällä, mihin hän nyt oli valmistumassa, oli aivan selvästi romaanin väritys.

Väliin ehkä pieni mustasukkaisuuden aalto toi lämpimän veren hänen poskilleen. Entä jollei Pyhän Josefin neito vastaisikaan hänen odotuksiaan? Jollei hän täyttäisikään niitä toiveita ja vaatimuksia, jotka hän oli mielessään asettanut sille naiselle, jonka piti tuleman hänen poikansa vaimoksi? Kuinka hän voisi sanoa sen Johnille, varoittaa häntä ajattelemattomasta askelesta? Kuinka hän voisi todistaa Johnille, että tuo nainen ei ansaitsisi hänen rakkauttaan? Siitä tulisi vaikea tehtävä; mutta hänen huulensa ohentuivat sitä ajatellessa. Hän ei koettaisikaan päästä niin vakavasta velvollisuudesta.

Mutta hän viskasi nämä epäluulot ja arvelut menemään. Hänen oikeudentuntonsa käski tuomitsemaan vasta näkemisen perusteella, ja niinpä hän sitten, lähetettyään Claudinan ostamaan muutamia leivoksia Lavenalle, pujahti makuuhuoneeseensa ja polvistui pienen kotialttarinsa eteen.

Täältä hänen miehensä löysi hänet kymmenen minuuttia myöhemmin. Hänen tapoihinsa ei kuulunut rukoileminen tähän aikaan vuorokaudesta muuta kuin erikoistapauksissa, ja vanha herra jäi odottamaan hiljaisuudessa katsellen valkoista päätä, joka oli hautautunut liikuttavan hentoihin käsiin, ja tarkaten, kuinka kuvan edessä palavan pienen värillisen lampun arastelevat säteet hopeoittivat harmaat hiukset.

Kun vanha rouva viimeinkin oli lopettanut rukouksensa ja huomasi miehensä, hiipi hymyily hänen silmiinsä. Hän viittasi äänettömästi miestään tulemaan lähemmäksi. Kun tämä oli tullut hänen sivulleen, hän veti tämän hellästi myös polvilleen.

»Mitä nyt?» kuiskasi vanha herra.

»Minä rukoilin Johnin puolesta», äiti kuiskasi takaisin, sillä kun polvistutaan alttarin ääressä, olkoon se sitten tehty vaikka vanhasta laatikosta, niinkuin tämäkin, niin ollaan kappelissa tai tuomiokirkossa; ollaan Jumalan itsensä jalkojen juuressa, ja silloin täytyy puhua hiljaa.

»Minkävuoksi hänen puolestaan?» kysyi vanha herra taas.

Äiti lähensi huulensa hänen korvaansa ja kuiskasi.

»Pyhän Josefin neito on Venetsiassa. Hän tulee teelle tänä iltapäivänä.»

Ja sitten, vilkaistuaan olkapäänsä yli, oliko ovi suljettu — sillä vanhat herrasmiehet ovat arkatuntoisia tällaisissa asioissa — tämän käsivarsi soljahti hänen kaulaansa, ja molemmat vanhat päät painuivat toisiinsa. Itse asiassa he rukoilivat oman elämänsä puolesta. Jokainen oikea rukous tulee todellisuudessa koko maailman hyväksi.

Mitä he rukoilivat, kuinka he rukoilivat, mitä hentoja pieniä ajatuksia muovautuikaan heidän sieluissaan, sitä on mahdoton sanoa. Tosiasia on, että nainen tulee Jumalansa luokse uskonsa yksinkertaisimmassa pukimessa, mutta mies kantaa vielä ylpeyttään olkapäällään.

Sitten he nousivat ja menivät toiseen huoneeseen. Kaikki oli valmista. Sinivalkoiset kupit hymyilivät lautasillaan; kuparinen teekeittiö aloitteli juuri houkuttelevaa lauluaan spriiliekin yläpuolella.

»Pidätkö minun päähineestäni?» kysyi pieni valkohapsinen lady, ja vanha herra vastasi, katsellen, oliko etumuksensa liian rypistynyt, että se oli herttaisin päähine, mitä hän oli koskaan nähnyt. »John raukka tulee varmasti ujostelemaan», rouva jatkoi istuutuen ja pannen kädet helmaansa, näyttääkseen muka huolettomalta.

»John — ujostelemaan!»

Vanha herra nauroi moiselle ajatukselle ja suuteli hänen ryppyistä poskeaan salatakseen kiihtymyksensä. Johnko ujosteleisi? Hän muisti omaa kuherteluaikaansa. Hän ei ollut koskaan ollut ujo. Tämä oli melkein kuin syytös häntä itseään kohtaan. Ja mitä muuten hänen vaimonsa kaltainen ylväs nainen tekisi ujon miehen ihastuksella? John — ujo! Hän suoristi liivinsä toiseen kertaan, sillä vieraan tuloaika lähestyi. Teekeittiö uhkasi kiehua yli, ja hän alkoi tuntea itsensä hermostuneeksi.

»Sanoiko John, milloin he aikovat mennä naimisiin?» hän kysyi äkkiä.

»Herran tähden, siitä sinä et saa puhua hänelle mitään!» huudahti vanha rouva nopeasti. »Hän sanoi minulle, että he ovat vain ystäviä — ainoastaan ystäviä. Mutta minäkö en muka arvaisi! Minkä vuoksi hän tuli Venetsiaan? Hänen täytyi tietää Johnin olevan täällä. John ei vain tahdo kertoa siitä mitään. Meidän täytyy kohdella tuota neitiä vain hänen ystävänään. Mutta —» Hän pudisti päätään ymmärtäväisesti, huolimatta päättää lausettaan.

Tietysti hän arvasi kaiken — heidän tapaamisensa kappelissa — heidän kohtauksensa Kensington Gardensissa! Nuori mies ja nuori nainen eivät kohtaa tällä tavoin, jollei siihen ole jotakin painavaa perustetta. Muuten — tuo viimeinen kynttilä! Mikä nainen voisi olla rakastumatta mieheen, joka osoittaa sellaista ajatustavan hienoutta, vaikk'ei ottaisikaan huomioon tosiasiaa, että tuo mies on hänen poikansa? Nainen tietää eräitä asioita tässä maailmassa niin varmasti, ettei häntä vastaan maksa väitelläkään. Ensiksi, hän on päättänyt olla oikeassa ja toiseksi, vaikka voisikin todistaa hänen olevan väärässä, niin se vain vahvistaisi häntä mielipiteessään.

Vanha rouva tiesi vallan hyvin mitä puhui. Nämä kaksi olivat niin lopullisesti rakastuneet toisiinsa kuin he yleensä saattoivat olla. Heidän tapaamisensa täällä Venetsiassa, sitten kun John oli vakuuttanut, etteivät he näkisi toisiaan koskaan enää, oli ainoa todiste, mitä hän tarvitsi.