Part 6

Mutta John ei voinut mitenkään maksaa heidän matkalippujaan. Tuskinpa hän olisi voinut maksaa omaansakaan. Ainakaan ei seuraavaksi päiväksi olisi jäänyt yhtään ateriaa. Ja olkoon nyt sitten tällä kohdalla kerta kaikkiaan sanottu, että John oli todellakin aina köyhä, paitsi juuri tultuaan panttilainastosta, ja ehkä viisi päivää sen jälkeen, kun oli nostanut palkkion teoksistaan. Siitä saatte ainakin olla varmat, että John helisteli rahoja taskussaan ja tunnusteli hopearahojen reunoja, kun hänellä niitä vain sattui olemaan. Jos hänellä oli kultaraha, niin voitte nähdä hänen ottavan sen esille pimeän aikana katulyhdyn valossa, vakuuttautuakseen siitä, ettei sovereign ollut shillingi. Mutta muulloin hän oli todellakin köyhä, siitä voitte olla vakuutetut. Niin ollen hänen oli heti peruutettava tarjouksensa saattaa Mrs. Rowsea ja hänen tyttäriään Denhamiin.

»Ei», hän sanoi, »toivoisin voivani tulla, mutta pelkään sen olevan mahdotonta. Minun täytyy tehdä työtä.»

Heti sen jälkeen Mrs. Rowse lähti.

»Huvitelkaahan nyt vahvasti», sanoi John.

»Niin teemme aina maalla», vastasi Mrs. Rowse pannessaan hattua päähän oven ulkopuolella. Ja sitten — »Hyvästi, sir — —» ja hänkin oli mennyt. Katuovi paukahti taas kiinni, ja koko talossa ei ollut muita kuin punainen kissa, musta kissa ja John.

Hän istui siellä hiljaisuudessa. Kissatkin väsyivät leikkimiseen ja asettuivat lepoon. Sitten tuli sade, sade muuttui lumirännäksi, joka pieksi kattoja ja koetti näyttää lumelta piiloutumalla savupiippujen suojaan. John ajatteli Kensington Gardensin tulpaaneja. Kevät voi tulla iloisesti Englantiin — mutta se voi tulla myöskin karvaana. Ihmisraukat, jotka olivat lähteneet maalle! Mutta ehkä maalla ei ollutkaan niin ruma ilma kuin täällä? Ja vaikka olisikin, eivät he sittenkään olisi niin yksin kuin hän. Mr. Morrell voi jutella Mrs. Brownin kanssa, ja Mr. Brownilla oli Mrs. Morrell seuralaisena. Ja Mrs. Rowsella oli Lizzie ja Maud. Ehkäpä he onnistuivat saamaan junassa oman osaston ja Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma». Ja Maud laskisi mielessään savukkeita ja pakkaisi niitä, tai luultavammin unohtaisi savukkeiden olemassaolonkin nähdessään lehteen puhkeavien pensasaitojen ihanuuden. Mutta kyllähän te joka ainoa tunnette orapihlajat ja niitten tenhon yhtä hyvin kuin minäkin.

Niin, kaikilla muilla paitsi Johnilla tuntui olevan kumppaninsa. Hän otti taskustaan äitinsä viimeisen kirjeen, joka oli tullut Venetsiasta — levitti sen eteensä. Kunpa vain hän olisi täällä! Jospa vain hänen kirkkaat ruskeat silmänsä olisivat lähettyvillä, niin heillä olisi tuhansia asioita haasteltavana! Millaisen määrän novelleja ja uusien kirjojen alkuja John lukisikaan hänelle! Ja kuinka osaaottavasti hän osaisi kuunnella! Kuinka usein hän pistäisikään rakkaat voimattomat kätensä Johnin lujiin kouriin, tämän lukiessa paikkoja, joista hän erikoisesti piti!

»Poika kultani — —»

John kuuli hengessä hänen hellän äänensä — samantapainen ääni, jonka voitte kuulla vanhoista kiinalaisista kupeista — hän kuuli sen sanelevan kirjettä miehensä kirjoitettavaksi:

»Nyt olen alkanut laskea päiviä sinun saapumiseesi. En ole uskaltanut alkaa ennemmin — liian monet numerot sekaannuttavat minut tyystin. Siihen on tänään juuri kolme kuukautta. Isäsi voi nyt paljon paremmin ja on näinä päivinä hiukan työskennellytkin.»

Tähän oli isä lisännyt pienen sivuhuomautuksen —

»Hän sanoo sitä työksi, poikaseni, vain miellyttääkseen minua. Mutta kun vanhat miehet leikkivät, heitä huvittaa kuulla sanottavan sitä työskentelemiseksi. Sinä olet saanut minun työni tehdäksesi. Nyt äiti huomasi, että minä kirjoitan tähän muuta kuin mitä hän saneli. Koetan taivuttaa hänet jättämään tämän tähän siitä huolimatta paikoilleen.»

Sitten kirje jatkui keskeytymättä:

»Minua ilahduttaa, että työsi sujuu niin hyvin. Minusta viimeinen kertomuksesi oli melkein liian surullinen. Täytyykö kertomusten päättyä onnettomasti? Sinun kertomuksesi päättyvät aina. Mutta isäsi sanoo, etten minä saa pahoittaa sinun mieltäsi tällä, ettet sinä voi maalata kullalla siinä missä näet harmaata, ja sen, minkä nyt näet harmaana, tulet jonakin päivänä näkemään kullanhohtoisena.»

Sitten tuli taas välihuomautus.

»Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan, poikaseni. Minä olen lukenut kertomuksen ja minä ajattelin, ettei sen olisi pitänyt päättyä surullisesti. Nyt sinä epäilemättä sanot: 'Oh, hän on vanhamuotinen eikä tiedä, että surullinen loppu on taiteellinen'. Mutta ei se johdu minun vanhanaikaisuudestani, vaan siitä, että minä aivan yksinkertaisesti olen vanha. Kun olette nuoria, niin te näette vain onnettomia loppuja sen vuoksi, että olette kylliksi nuoria kantamaan niiden tuskan. Kun sinulla on ollut surusi, joita taiteilijana toivon sinulle, sitten sinä kirjoitat toisessa äänilajissa. Jatka vain surullisia loppujasi, älä välitä meistä. Kaikki työsi tulevat kerran olemaan onnellisia, muista: sinä et kirjoita meille vaan meidän tähtemme.»

Nyt siirryttiin taas saneluun.

»No niin, vaikka en tiedäkään siitä mitään, niin sinä kirjoitat ikäänkuin rakastaisit. Kerrothan minulle, etkös kerrokin, jos asia on niin? — Minusta se on ainoa tapa kirjoittaa, yleensä ainoa tapa tehdä jotakin. Isäsi sanoo, että hänen nykyisiltä tauluiltaan puuttuu varmuus ja joustavuus; mutta minusta ne ovat yhtä kauniita; ne ovat niin hillittyjä.»

Sulkumerkit —

»Ei voi aina olla rakastunut, niinkuin kaksikymmentäkuusi-vuotiaana. —»

»Hän kirjoitti taas jotakin, John, eikä tahdo sanoa, mitä se on. Jos hän sanoo olevansa liian vanha rakastamaan, niin älä usko häntä. Hän kumartui juuri ja suuteli minua otsalle. Pakotin hänet kirjoittamaan tämän. Kertomuksesi tytöstä kappelissa ja viimeisestä kynttilästä huvitti meitä suuresti. Minua erikoisesti. Jos minä olisin ollut tytön sijassa, olisin heti paikalla rakastunut sinuun, koska olit niin hienotunteinen. Minkänäköinen hän oli! Oletko nähnyt häntä sen jälkeen? Minusta tuntuu, ettei tuo kohtaus sattunut turhan vuoksi. Minäkin olen koettanut ajatella, mitä hän mahtoi rukoilla Pyhältä Josefilta, mutta en osaa arvata. Ei ole naisen tapa rukoilla itselleen rahaa. Ehkä jollakin hänen sukulaisistaan oli rahahuolia. Olen ajatellut asiaa joka päivä sen jälkeen kuin sain kirjeesi, mutta en pääse pitemmälle. Jumala siunatkoon sinua, rakkaani. Odotamme kiihkeästi sinun uuden kirjasi arvosteluja. Milloin se ilmestyy — tarkalleen sanottuna? Tahtoisin rukoilla sen puolesta esirukouksen, niin että anna minulle ajoissa tieto. Ja jos tapaat vielä Pyhän Josefin neidon, niin sinun täytyy luvata kertoa minulle kaikki. Isäsi haluaa käyttää lopun paperista. Niin että Jumala siunatkoon sinua aina.»

»Älä lue arvosteluja, kun ne ilmestyvät, John. Lähetä ne minulle, ja minä valitsen parhaat ja lähetän takaisin luottavaksesi. Mikäli ymmärrän asiaa, niin monet arvostelijat käyttävät arvosteluissaan persoonallista sävyä, ja niiden lukemisesta ei ole mitään hyvää, olkoot sitten moittivia tai kiittäviä. Tietysti lähetät minulle ensi tilaisuudessa kappaleen kirjaasi. Sinua rakastava isäsi.»

Tähän kirje päättyi. Vaikka olikin pitkä, se olisi saanut olla vieläkin pitempi. Nämä kaksi vanhaa ihmistä olivat hyviä tovereita, ja he puhuivat hänelle ohuitten paperiarkkien avulla, keskeyttäen tämän tästäkin toisensa asianmukaisella kohteliaisuudella, juuri kuin sanotaan jokapäiväisessä keskustelussa: »Lopeta vain, mitä aiot sanoa, rakkaani!»

Ja nyt hekin olivat menneet maalle — jättäneet hänet yksin. Kääriessään kirjettä kokoon hänestä tuntui, ikäänkuin ulko-ovi olisi paukahtanut kiinni kolmannen kerran.

Hän nojautui taapäin tuolissaan huoaten tahdottomasti. Kylläpä tässä maailmassa oli lopultakin vähän oikein tuttuja ihmisiä! Kuinka vähän oli sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsisivat hänen toveruuttaan tällaisena päivänä! Hän nousi ja nosti molemmat kätensä ylös — tämä oli —

Hän pysähtyi. Hänen sydämeensä oli tunkeutunut ääni ja saanut sen lyömään kiivaammin. Kello oli soinut! Hänen oma sähkökellonsa! Sähkökello, joka oli kohottanut hänet toiselle tasolle Mrs. Morrelliin ja Mrs. Browniin nähden, joilla oli vain yhteinen kolkutin käytettävissä.

Se oli soinut, ja seuraavassa sekunnissa hän oli jo alhaalla. Mutta oven luona hän jäi nauttimaan hetkeksi iloisesta, jännittävästä odotuksestaan.

Entä jos se olisikin Jill? Hullu, toivoton houre! Eihän Jill tietänyt hänen asuntoaan. Taikka jos jokin kohtalonoikku olisi ilmaissut sen hänelle? Ja tulisiko hän koskaan tänne, vaikka tietäisikin? — Ei tämä oli liian valtava toive — liian suuri — liian suuri.

Sitten hän avasi oven.

Siellä ei ollut ketään. Katu oli tyhjä. Hän katsoi oikealle ja vasemmalle. Ei näkynyt muuta kuin leskivaimo, joka kantaen kääröä käsivarsillaan kulki hitaasti Holborniin päin.

Kiusallinen ajatus, että jollei hän olisi vitkastellut avatessaan, tahtoen nauttia kauemmin mielenkiihoituksestaan, hän olisi saanut kiinni tuon näkymättömän pienen karkuripaholaisen.

Hän kiipesi taas hitaasti rappuja ylös, koettaen hakea lohdutusta filosofiasta. Hän sanoi itselleen, että jollei olisi sattunut tuota salaperäistä soittoa, ei tänään olisi tapahtunut minkäänlaista aikakirjoihin merkittävää sensatsionia. Ja sitten hän suuttui äkkiä kaikkeen ja kellon lyödessä yhtä pisti hatun päähänsä, tuli kadulle ja lähti lunchille Marttyyriklubiin.

XVII. KÄRPÄNEN MERIPIHKASSA.

Lumiräntä oli muuttunut kunnialliseksi lumeksi niihin aikoihin, kun John lopetti lunchinsa. Marttyyriklubissa ei ollut sillä kertaa muita kuin pari vanhaa, originellia jäsentä, jotka onnittelivat toisiaan, kun olivat älynneet ottaa turkit yllensä ja jäädä kaupunkiin. John jätti klubin heti syötyään.

Ovenvartija nousi haluttomasti jaloilleen hänen ohikulkiessaan — niin haluttomasti, että John tunsi melkein olevansa pakotettu pyytämään anteeksi klubin etiketin puolesta. Kadulla hän käänsi päällystakkinsa kauluksen ylös ja otti päättäväisen vauhdin, näyttääkseen ovenvartijalle, että hänellä oli varma päämäärä ja hyvin vähän aikaa sen tavoittamiseksi.

Päästyään kulman taakse hän alkoi laskea mielessään ihmisiä, joita voisi mennä katsomaan. Jokainen, jonka hän muisti, joko asui liian kaukana taikka ei ollut muuten hyväksyttävä. Lopulta hän huomasi vaeltavansa Holborniin päin. Siellä asui hänen pieni konekirjoittajattarensa, joka oli luvannut kirjoittaa kaksi novellia puhtaaksi pääsiäisen aikana. Hän olisi varmaan yhtä iloinen kuin Johnkin seuraa saadessaan. Hän lopettaisi mielellään hetkeksi yksitoikkoisen nakuttamisensa, ja he puhelisivat keskenään ihmeellisistä uusista teoksista, jotka piti puhtaaksikirjoittaa. John hakkaisi jotakin hänen vuokrapianollaan. Minuutit kuluisivat ja emäntä keittäisi teetä pienen kaasullekin päällä, joka oli hänen makuuhuoneessaan. John kuvitteli hänen siellä usein lukevan aamurukoustaan, samalla kun taikina rätisee pannussa siinä vierellä. Voi olla että »amen» tulee niellyksi, kun keitos uhkaa kiehua ylitse. Tällaiset rukoukset juuri kuuluvat taivaaseen asti. Ne ovat niin inhimillisiä.

Siis hän päätti mennä pienen konekirjoittajattaren luo. Ei haitannut, vaikkeivät kertomukset tulisikaan valmiiksi pääsiäisen aikana; ne saisivat odottaa.

Hän soitti kelloa, ihmetellen, mahtoiko tuon neitosen sydän keikkua samalla lailla kuin äsken hänen soiton kuullessaan. Hänen korvansa ponnistelivat kuullakseen lähestyvät askelet puuportailla. Ei kuulunut mitään. Hän soitti uudelleen. Sitten alkoi kuulua porrasaskelmien narahtelua. Hän oli tulossa — oh, mutta kylläpä se kävi hitaasti! Luultavasti hiukan harmissaan, kun sai keskeyttää työnsä.

Ovi avautui. John näki vanhan naisen, joka tähtäsi häneen punareunaisin silmin epäluuloisesti ovenraosta.

»Onko miss Gerrard kotona?» John kysyi.

»Mennyt maalle — tulee tiistaina», kuului vastaus.

Mennyt maalle! Ja hänen työnsä ei tulisikaan valmiiksi pääsiäisaikana! Oh, tuo ei ollut oikein kaunista!

»Voinko toimittaa asian?» kysyi vanha taloudenhoitaja.

»Ette», John sanoi, »ei ole mitään tärkeää», ja asteli tiehensä.

Kohtalo oli päättänyt, että hänen täytyi käydä työhön — kohtalo ajoi hänet takaisin Fetter Lanelle. Nyt tuntui täydellinen yksinäisyys aivan sietämättömältä. Se oli pikemminkin yksinäisyyttä, jota hän ei osannut selittää. Oli ennenkin ollut pääsiäispäiviä; ennenkin oli satanut lunta ja räntää — mutta tämänlaatuista yksinäisyyttä hän ei ollut ennen tuntenut. Se ei ollut masentumista. Mutta masennuskin odotti kynnyksellä, valmiina astumaan sisään ensimmäisestä kutsuvasta äänestä. Mutta toistaiseksi se pysyi kynnyksellä, ja tämä — tämä lyijypaino sydämellä, kahle, joka sitoi tarmon — tämä oli yksinäisyyttä, jommoista hän ei ollut ennen tuntenut.

Miksi hän oli mennyt tapaamaan pientä konekirjoittajaa? Miksi hän ei ollut valinnut miestä, joka kuvittaa hänen kertomuksensa, tai jotakuta muuta toveria, joka on kaupungissa vuodet umpeensa eikä koskaan lähde maalle?

Hän oli kaivannut naisellista seuraa. Miksi? Minkä vuoksi sen tarpeellisuus oli valjennut hänelle nyt juuri? Miksi hän oli kadehtinut Mr. Brownia, koska tämä sai puhella Mrs. Morrellin kanssa? Miksi hän oli ilostunut Mrs. Rowsen tulosta ja tullut yhä yksinäisemmäksi hänen lähdettyään? Minkä vuoksi hän oli aikonut lähteä maalle heidän kanssaan, iloiten ajatuksesta, että Lizzie laulaisi »Lemmi mua, niin mun on maailma»?

Kysymykset risteilivät hänen päässään vastausta odottamatta, kunnes ne kärjistyivät kaikki musertavaan totuuteen: Jill!

Kokonaisen viikon ajan he olivat tavanneet toisensa joka aamu, ei ainoastaan Kensington Gardensissa, vaan mitä ihmeellisimmissä paikoissa — vieläpä kerran Wrigglesworthilla, hämäräperäisessä ruokapaikassa Fetter Lanen varrella. Eikä Jill tietänyt, että he olivat silloin sangen lähellä hänen asuntoansa. Hän oli lukenut Jillille kertomuksiaan ja antanut hänelle kaksi julkaisemaansa kirjaa. Sitten he olivat keskustelleet vakavasti. Jill sanoi olevansa varma siitä, että John kävi suurta tulevaisuutta kohti. Ja onhan se aina lohduttavaa.

Siis tämän aiheutti Jill. Ja koko pääsiäispäivän synkkyys ja yksinäisyys oli johtanut tähän.

Selvä järki oli estänyt hänet ajattelemastakaan Jillin etsimistä tänä aamuna. Mutta sydämensä syvimmässä sopukassa hän oli kaivannut juuri Jilliä, tämän seuraa hän oli himoinnut ja luullut löytäneensä sen ensin Mrs. Rowsessa, sitten pienessä konekirjoittajassa.

Suljettuaan huoneensa oven hän meni suoraan istumaan tuolille tulen ääreen. Mitä tämä tarkoitti?

Mitä ihmettä tämä oikeastaan tarkoitti? Silloin tällöin hän oli kyllä rakastunut; mutta tämä ei ollut samaa. Tämä ei ollut rakastumista. Rakastuminen on äkillistä, nopeaa — se on leimaus, joka polttaa kaiken työhalun, rätisee hetkisen, hävittäen kaiken muun. Mutta tämä oli hidasta, hiipivää, jotakin kasvavaa, joka ei vaatinut äkillistä tyydytystä, vaan ihmeellisiä, sanoin sanomattomia asioita.

Tähän tunteeseen eivät sopineet mitkään tavalliset määritelmät, joita hänkin oli tähän saakka käyttänyt. Hän oli ajatellut, että rakkaus löytää ilmaisunsa sen kaipauksen tyydyttämisessä, jolla se on alkanut, tai että se päättyy niinkuin hänen kertomuksensa onnettomasti. Sitten tämä ei voinut olla rakkautta. Tämä ei päättynyt tyydytyksellä eikä onnettomasti. Tämä oli loputonta. Tämänkö oppimista äiti oli tarkoittanut?

Sitten, hänen istuessaan tulen ääressä ihmettelemässä näitä uusia löytämiään ajatuksia, kello soi taas. Se ei herättänyt vastakaikua tällä kertaa. Hän käänsi hitaasti päätään. Toista kertaa häntä ei petettäisi. Hän nousi rauhallisesti tuolistaan, käveli ikkunan luo, avasi sen hiljaa ja katsoi yhtä hiljaa ulos. Hän näki alhaalla naisen hatun — harmaata samettia, johon oli taitavasti punottu hiukan turkista — hatun, jonka hän tunsi ja jonka hän oli usein ennenkin nähnyt.

Hän sulki ikkunan rauhallisesti ja lähti hätäilemättä vaeltamaan rappuja alas. Ennenkuin hän oli ehtinyt ovelle saakka, kello soi taas. Sitten hän avasi oven.

Siellä oli nainen, jonka auttamiseksi turkki oli saanut maksaa kunniavelan.

Nainen tuli arvelematta sisään, naurahtaen mielihyvästä tavatessaan hänet kotoa; kääntyi ja odotti, kunnes John oli sulkenut oven, ja sitten tarttui hänen käsivarteensa heidän noustessaan rappuja ylös.

»Minä tulin arviolta», nainen sanoi. »Oletko iloinen nähdessäsi minut?»

Tuli sekunnin paussi, ennenkuin John vastasi — paussi, joka naiselle merkitsee vastausta.

»Kyllä», John sanoi, »minä olen hyvin iloinen».

»Mitä puuhailit?» nainen kysyi nopeasti. »Olitko kirjoittamassa?»

»En; en ollut. Koetin, mutta siitä ei tullut mitään.»

»Sitten sinä odotat jotakin?»

John katsahti häneen hymyillen, avasi huoneensa oven ja pyysi häntä astumaan sisään.

»Ja kaikki tämä vain siksi, että en vastannut heti kysymykseesi, olenko iloinen sinut nähdessäni, vai kuinka?» John naurahti.

Nainen istuutui kevyesti tavalliseen tuoliinsa. Hän alkoi vetää neuloja pois hatustaan, kuten nainen tekee tuntiessaan olevansa kotona. Kun hattu oli irti punertavasta hiuspaljoudesta, hän heitti sen pöydälle, pudisti päätään ja pyyhkäisi kiharat otsaltaan. Ja John seisoi vieressä hymyillen, ajatellen, kuinka pieninkin kysymyksen varjo saisi hatun lentämään takaisin punertavan tukan peitoksi, kuinka hattuneulat pistettäisiin taas paikoilleen ylpeästi, ja kuinka kiihkeä käsi tempaisi pöydältä pienen käsilaukun, valmiina loukkaantuneeseen lähtöön.

John antoi hymyn haihtua ja uudisti kysymyksensä.

»Niin», sanoi nainen. »Minä luulin, kun sinä et vastannut heti, ettet ollut erikoisen halukas näkemään minua.»

»Ja jos minä nyt sanoisin, etten ollut erikoisen halukas, niin lähtisitkö heti?»

Naisen kulmakarvat kohosivat, ja hän liikahti tuolissaan. Toinen käsi alkoi jo ojentua samettihattua kohti.

»Niinkuin nuoli!» hän vastasi.

John nyökkäsi.

»Sitä minä ajattelinkin», sanoi John.

Nainen nousi ylös nopeasti.

»Jos tahdot minun lähtevän, niin miksi et sano suoraan?»

John tarttui hänen olkapäihinsä ja painoi hänet hiljaa takaisin tuoliin.

»Mutta minä en tahdo, että lähdet», hän vastasi. »Minulla on sinulle paljon puhuttavaa.»

»Jos sinä alat puhua kehitysopista, niin — —» nainen aloitti.

John nauroi.

»Jotakin sinnepäin, todellakin», hän sanoi.

Nainen huoahti alistuvasti, otti esiin savukelaatikon ja sytytti yhden, vetäen ensimmäisen sauhun syvälle — syvälle keuhkoihinsa.

»Hyvä — aloita», hän sanoi.

»Onko sinulla riittävästi savukkeita?»

»Kyllä täksi päiväksi.»

»Eikö eilen ollut?»

»Ei, — äiti ja minä kaivelimme tuhasta esille kaikki paperossinpätkät, ja minulla oli juuri penny savukepaperin ostoa varten.» Hän nauroi.

Tämä on kunniallista köyhyyttä. Hän ei tahtonut ottaa rahaa yhdeltäkään mieheltä. Sillä samoin kuin varakkuuden hyve tuottaa usein saituuden synnin, niin köyhyyden kirous usein saa esille itsekunnioituksen hyveen. Tässä maailmassa syntyy pahasta yhtä paljon hyvää kuin konsanaan hyvästä itsestään. Tämä on yksi niitä seikkoja, jotka tekevät synnin tarpeelliseksi.

»No niin mitä sinulla on sanottavaa?», nainen jatkoi. »Anna tulla niin pian kuin mahdollista. Minä en kyllä ymmärrä siitä puoltakaan.»

»Sinä ymmärrät sen kokonaan», John sanoi. »Sinä et luultavasti tunnusta sitä. Sinä et tunnusta omaa kunniallisuuttasi — etkä mahdollisesti minunkaan.»

Nainen kiinnitti silmänsä Johniin. Hän puhui niin käsittämättömiä asioita. Todellakin, John oli sanansaivartelija. Hän tiesi sen — piti sitä selviönä — mutta mitä tämä oli tarkoittanut hänen kunniallisuudellaan?

»Minä en varasta», sanoi nainen. »Mutta minä olen velkaa viisitoista puntaa ompelijattarelleni ja kolmetoista Derry Tomsille ja vielä kuusi jonnekin muuanne enkä luule koskaan kykeneväni niitä maksamaan. Sanotko sitä kunnialliseksi?»

»En minä tarkoita sellaista kunniallisuutta. Se on kunniallisuutta, jonka taakse kunniaton mies kätkeytyy. Sinä maksaisit ne, jos minä antaisin sinulle rahoja maksamista varten, tai jos joku muu antaisi sinulle rahat, tai jos itse ansaitsisit ne. Sinä olit aikonut maksaa. Mahdollisesti arvelit voivasi maksaa ne, kun asiasi järjestyvät.»

Nainen katsoi häneen ja nauroi.

»Voi sinä vanha veitikka! Enpä usko, että sinulla on juuri kahta pennyä enempää taskussasi. Sinä et voisi antaa niitä minulle.»

»Minulla on kaksi puntaa yhdeksän shillingiä», kertoi John. »Mutta pääasia on, että vaikka voisinkin antaa ne sinulle, niin sinä et ottaisi vastaan. Ja juuri siitä kunniallisuudesta minä puhun. Ojennusnuoran, tunnuslauseen kannalta, jonka mukaan arvioit elämäsi — se on kunniallisuutta; etkä sinä koskaan poikkea siitä. Ja, tavallaan, minun lippulauseeni on ollut melkein sama — tähän saakka.»

»Tähän saakka?» nainen toisti sen hiukan epäluuloisesti.

»Niin, tähän saakka. Minä ajattelin, että nämä asiat olivat kunniallisia — nyt minä olen muuttanut lippulauseeni ja pidän myöskin niitä erilaisina.»

»Mitä sinä tarkoitat?»

Naisen silmät katsoivat edelleen häneen, ja hän seisoi katsoen kiinteästi takaisin.

»Sinähän et rakasta minua — ethän?» John sanoi äkkiä.

Nainen piti pienen paussin, ennenkuin vastasi.

»En», hän sanoi.

»Enkä minä ole koskaan väittänyt rakastavani sinua?»

»Et — koskaan.»

»Ja nyt, yllättäisikö sinua, jos tässä olisi kysymys juuri sellaisesta?»

»Oh — saattaa hyvinkin olla. Muutamat ihmiset teeskentelevät tietävänsä siitä kaiken. Minä ajattelen, että sinä olet ystävällisin ja parhain ihminen, mitä koskaan olen tavannut — se riittää minulle.»

»Tahtoisitko mennä naimisiin kanssani?» kysyi John.

»En — koskaan.»

»Miksi et?»

»Koska juuri naineet ihmiset tuntevat olevansa sidottuja, he näkevät toisensa eri valossa. Epäilys onnen pysyväisyydestä alkaa hiipiä väliin. Meidän laitamme on aivan toisin. Minä tulen katsomaan sinua, milloin hyvänsä haluat minun tulevan. Jollei tämä voi jatkua, niin ei kumpikaan saa haavaa; jos taas pysyy, niin antaa pysyä aikansa. Minä en halua sen loppuvan tänään — mutta huomenna saatan kohdata jonkun, josta pidän enemmän.»

»Ja silloin sinä lähtisit?»

»Tietysti täytyisi.»

»No hyvä, olettakaamme, että tapaisit jonkun, jonka kanssa tuntisit voivasi yhdistyä pysyväisesti, jolta toivoisit löytäväsi sellaista, mikä jatkuu läpi vuosien ja kellonlyöntien, — haluaisitko silloin mennä naimisiin?»

Nainen tuli aivan hänen luoksensa ja pani kätensä hänen olkapäillensä.

»Sano vain suoraan», hän sanoi pehmeästi. »Toisen meistä oli ehdottomasti löydettävä se näinä päivinä. Toivoisin vain, että se olisin ollut minä. Voit kertoa minulle, kuka hän on. Aloita.»

John kertoi hänelle. Tätä varten hän oli kaivannut naista — ensin äitiään, sitten Mrs. Rowsea, sitten pientä konekirjoittajatarta, sitten Jilliä itseään. Sillä mies voi kertoa vain naiselle tällaisista asioista — kukaan muu ei ymmärtäisi.

Ja kun hän oli kuullut sen kaikki, hän katsoi Johnin silmiin hymyillen, vaikka kyynelet himmensivät hänen katseensa.

»Sitten minä arvaan olevani kärpänen meripihkassa», hän sanoi. »Siitä ei tule puhdasta helmeä, ennenkuin minä olen poistunut. Sitähän sinä tarkoitat?»

Ja ottaen Johnin pään käsiensä väliin hän suuteli tämän otsaa. »Sinä olet hupsu pieni poikanen», hän sanoi hymyillen vaivaisesti.

Hän oli hieno lady, koska saattoi sanoa Johnia hupsuksi pikku poikaseksi — hän oli jalo nainen, koska osasi hymyillä eikä näyttänyt haavoittumistaan. John oli halunnut häntä omalla tavallaan, heidän tavallaan, samalla tapaa kuin millä hänkin oli kaivannut Johnia. Jokainen mies haluaa jotakin naista tällä tavalla, ja löytyy hyviä naisia, jotka suostuvat täyttämään tämän tarpeen, yhtä hyvin kuin huonoja naisia, jotka kavahtavat sitä. Ja nyt, John ei tarvinnut häntä enää. Hänen oli tunnossaan taivutettava päänsä jollekin, jota hän ei voinut ymmärtää, jollekin, jota hän ei voinut täyttää. John rakasti. Ja he olivat välttäneet sen niin helposti».

»Aiotteko mennä naimisiin?» hän kysyi. Hän halusi oikeastaan kipeästi saada kysyä, minkä näköinen tuo toinen oli.

John kohautti olkapäitään.

»Etkö tiedä»?

»En. En tiedä.»

»Rakastaako hän sinua?»

»En saata sanoa.»

»Etkö ole kysynyt häneltä?»

»En, emme ole puhuneet siitä sanaakaan.»

Hän hymyili.

»Miksi sitten lähetät minut tieheni?»

»Koska — minä tunnen itseni. Tulee aika — minä en tietänyt sitä — jolloin sinä tiedät — aika jolloin sinä et löydä anteeksiantoa vetoamalla inhimilliseen heikkouteen — jolloin et haluakaan tarjota anteeksiantoa — jolloin ei tarjoudu muuta kuin yksi tie, se jonka minä olen juuri valinnut. Minä olen sanansaivartelija, totta kyllä. Sinähän olet sanonut minua siksi, ennen. Sinulle minä olen saivartelija — monille muille samoin. Mutta jossakin epäselvän pääni sopukassa minulla on ihanne — niinkuin kaikilla muillakin — niinkuin sinullakin. Mutta nyt minä olen löytänyt keinon saadakseni sen ilmi. Sinä sanot, että minä olen rakastunut — kaikki sanovat sitä sillä nimellä. Minä sanoisin mieluummin: minä rakastan — joka on aivan eri asia. Ihmiset rakastuvat ja kylmenevät taas kuin intiankautsukkipallot, jotka hyppivät vesisäteen latvassa. Mutta tämän täytyy olla pysyvää, ja vain kerran tai kaksi saattaa elämässään löytää mahdollisuudet sen ilmenemiseen. Mutta se on olemassa koko ajan; ja joskus se on tummatukkainen nainen ja toisinaan taas kultatukkainen — mutta tunne, sydän on sama. Se on sama rakkaus — rakkaus hyvään — rakkaus kauniiseen — rakkaus siihen, joka on läpeensä puhdasta. Ja kun sinä kohtaat sen, niin sinä uhraat sille kaiken. Ja jollet kohtaa sitä, niin tulet ajamaan sitä takaa koko elämäsi ajan — jollet kadota sydäntäsi tai luonnettasi tai hävitä luonteenlujuuttasi — silloin tuo ihmeellinen johtotähti sammuu. Se häipyy näkyvistäsi häipymistään, kunnes rupeat tavoittelemaan tuota toista — kuten sinä nimität sitä — rakastumista.»

»Luuletko, että meillä kaikilla on tämä ihanne?» nainen kysyi.

»Kyllä, joka ainoalla meistä.»

Nainen kohautti olkapäitään. »Sitten minä kai olen kadottanut sen?»

»Ei, en usko sitä. Näin silmissäsi kyyneliä nyt juuri.»

XVIII. YSTÄVYYDEN SINETTI.

John osti aition oopperanäytäntöön. Hyvin järkevä temppu, kun on jo velkaa kaksi neljännestä kolmenkymmenen punnan suuruisesta vuotuiskorostaan. Aition varaaminen koko vuodeksi on tarpeetonta, tuomittavaa ylellisyyttä, sillä siitä ei ole hyötyä teille itsellenne vaan ystävillenne.

Kun John otti aition kolmannelta riviltä, niin se merkitsi hänelle voin ja leivän, päivällisen ja teen kiinnittämistä tuohon pieneen paperisuikaleeseen. Lipunmyyjä sitä ei kylläkään tietänyt, hän luuli kysymyksen olevan kolmesta guineasta. Hän otti rahat huolimattomasti kouraansa ajattelematta, että se voisi olla jotakin muuta kuin kuningaskunnan rahaa. Kukapa saattaisikaan tulla Covent Gardenin lippumyymälään tarjoamaan voita ja leipää, saadakseen sillä lipun kolmannen rivin aitioon? Mutta lipunmyyjät eivät ole herkkiä huomaamaan, sillä koko joukko ihmisiä tekee juuri sillä tavalla.

Juuri Johnin takana oli vanha rouva, joka työnsi luukusta sisään kaikki lämpimät kevät-alusvaatteensa ja pienen kauniin pitsihilkan, joka olisi näyttänyt kovasti herttaiselta hänen valkoisessa päässään saapuvina kesäiltoina.

»Minä haluan permantopaikan tiistai-illaksi», hän sanoi.

Ja samalla tajuamattomalla ja tylsällä tavalla lipunmyyjä vähääkään hämmästymättä pyyhkäisi kämmenellään kaikki lämpimät alusvaatteet ja pienen pitsihilkan sanomatta sanaakaan. Mutta varjelkoon, kuinka hän olisi loukkaantunut kuullessaan, että hän oli aivan yksinkertaisesti toisen luokan alusvaatteiden välittäjä! Häntä ei olisi paljoa lepyttänyt tieto, ettei alusvaatteita oltu koskaan pidetty, ettei niitä itse asiassa oltu ostettukaan.

Tällä tavalla juuri hän otti Johnin voin ja leivän ja antoi hänelle sijaan kolmannen rivin aition. Sinä iltana esitettiin _La Bohème_.

Samana iltana Jill oli menossa tanssiaisiin, suojelijanaan eräs naimisissa oleva koulutoverinsa — Mrs. Crossthwaite. Ja Mrs. Crossthwaite tiesi kaiken; ei siksi, että sitä olisi hänelle kerrottu. Se ei ole tapana naisten kesken. Ne kertovat toisilleen mitä ovat haluavinaan toisen uskovan — ja kuitenkin kumpikin on kaikesta selvillä.

Kyseessä oli kutsu tanssiaisiin — muuten kyllä aivan hyväksyttäviin. Mrs. Dealtry ei voinut saapua niihin, sillä hänellä oli päivälliskutsut. Jill ehdotti Mrs. Crossthwaitea suojelijakseen ja meni hänen luokseen teelle, tavattuaan ensin aamulla Johnin.

Ensin hän jutteli tanssiaisista. Mrs. Crossthwaite oli ihastunut. Hän oli tanssinut intohimoisesti sydämessään sitten naimisiinmenonsa — mutta vain sydämessään, ja naisen sydän on sentään liian mahdoton tanssilattiaksi. Sellainen tanssi väsyttää sydämen, mutta ei jalkoja.

Saatuaan hänen suostumuksensa — helppo tehtävä, kesti viisi minuuttia — Jill alkoi varovan vaatimattomasti haastella erään John Grey -nimisen kirjailijan teoksista. Mrs. Crossthwaite oli lukenut yhden hänen kirjoistaan ja arveli sen olevan huomattavasti keskitason yläpuolella, mutta se oli ollut hirveän surullinen. Hän ei pitänyt surullisista kirjoista. Elämässä on niin paljon murheellista ilmankin j.n.e.

Tästä Jill johti puheen naisille ominaisella kätevyydellä Johnin persoonaan ja heidän tuttavuuteensa. Ah, se oli hirveän vaikea tehtävä, sillä koulutoveri, joka on mennyt naimisiin, on tykkänään eri ihminen kuin se tytönheilakka, joka oli valmis kiipeämään alas räystäskourua pitkin salaiseen kohtaukseen. Ja alhaalla odotti vaaleakiharainen poika lakki uljaasti niskassa, sama, joka oli piilottanut kirjeen rukouskirjaan hautajaismenojen kohdalle. Avioliitto ryöstää tavallisesti koulutoverilta rohkeuden; sillä vaikk'ei hän koskaan kiivennytkään kourua alas, hän soisi kuitenkin mielellään teidän luulevan, että se oli tapahtumaisillaan. Hänellä oli jo toinen jalka ikkunalaudalla, mutta juuri samassa kuului opettajattaren ääni käytävästä. Ja hän menettää toisinaan rohkeutensa naimisiin mentyään. Niin että Jillin täytyi edetä varovaisesti.