Part 3

Hän pommitti Johnia kysymyksillään. Hyväksyttyään tämän ystäväksi oli ensimmäinen tehtävä saada selville kaikki häntä koskevat seikat. Olisi hyvä, jos ihmiset yleensä tahtoisivat kysyä; mutta tässä asumusten sekamelskassa, jossa jokainen tietää lähimpien naapurien elämästä enemmän kuin parhaimmista ystävistään, se tuskin maksaa vaivaa. — Hän luuli kyselevänsä siksi, että hänen velvollisuutensa on tietää. Mutta se oli erehdys. Hän tahtoi tietää. Hän oli halukas tietämään. Siinä on ero asiassa.

»Enkä minä ole liian tiedonhaluinen?» hän virkkoi pehmeästi. Se on vain keino saada kysymyksiinsä vastaukset. Voitte sanoa sitä kautta rantain kysymiseksi. Mutta asian nimi ei merkitse, mitään vaan sen vaikuttavaisuus.

Samassa John oli tulvillaan anteeksipyyntöjä hetkellisen vaikenemisensa vuoksi.

»Tiedonhaluinen? Ette ollenkaan! Se on vain uusi sensatsioni.»

»Mikä uusi sensatsioni?»

»Että joku tahtoo tietää jotakin minusta itsestäni. Siellä, missä minä asun, on toisella puolella katua papukaija; joka sunnuntai se pistetään ulos ikkunalaudalle, ja siellä se huutelee: 'Tahdotteko tietää, kuka minä olen? Tahdotteko tietää, kuka minä olen?' Ja joukoittain pieniä poikia ja tyttöjä, vetelehtiviä miehiä ja naisia seisoskelee alhaalla ja matkii papukaijaa saadakseen sen taas puhumaan: 'Tahdotteko tietää, kuka minä olen, Polly?' — Voi, hyvä luoja, kuinka se on itse elämän kaltaista! Ei koskaan vastata: 'Kuka te sitten olette?' Joka ainoa kysyy häneltä, tahtooko hän tietää, ketä he ovat — juuri kun hän halajaa saada kertoa heille oman elämäntarinansa. Se on elämän kaltaista, eikö olekin?»

»Tehän osaatte kertoa kauniisti! Minusta tuntuu, ikäänkuin te muovaisitte ne puheessanne — mutta ne ovat hyvin somia! Vai niin, tämä on siis teille uusi sensatsioni?»

»Kyllä — varmasti on. Joku kysyi lopultakin: 'Kuka te sitten olette?' Ja minä en todellakaan tiedä, mistä aloittaisin.»

»Niin, minä kysyin, miks'eivât he menneet naimisiin, ennenkuin äitinne oli neljäkymmentä. Tehän sanoitte hänen olleen jo neljänkymmenen ikäinen.»

»Nyt muistan — niin, se on totta. Katsokaas, isäni oli aikaisemmin naimisissa erään rikkaan naisen kanssa. He asuivat täällä Lontoossa. Pelkään, etteivät he sopineet oikein hyvin yhteen. Syy oli isässäni. Hän sanoo niin, ja minä uskon sen. Voin hyvin ymmärtää, miten kaikki kävi. Teidän täytyy rakastaa paljon rahaa voidaksenne elää yhdessä sen kanssa, kun se ei ole teidän omaanne. Hän ei rakastanut sitä kylliksi. Hänen vaimonsa rahat tulivat heidän väliinsä. Syrjäisen on tosin vaikea koskaan tietää yksityisseikkoja tällaisissa tapauksissa, eikä kukaan osaa niitä tarkalleen selittää. Minä sanoin ymmärtäväni, mutta se ei ole totta. Niitä sattuu vain naimisissa. Olen varma siitä, ettei vaimo koskaan lyönyt miestään vasten kasvoja ylvästelyllään. Isäni puhuu hänestä aina ihailtavana naisena; mutta epäsointu oli olemassa, siinä kaikki. Kulta on tärkeä metalli, tehän tiedätte — vaarallinen metalli myös arvelen. Puhutaan onnettomuutta tuottavasta opaalista — se ei ole mitään verrattuna onnettomuutta tuottavaan kultaan, johon opaali on kiinnitetty. Teidän täytyy todeta sen ehdoton arvottomuus —; se ei ole enemmän arvoista kuin tina, rauta tai lyijy tai mikä muu metalli hyvänsä, jonka lapionpisto kaivaa maasta esiin. Jollette ajattele näin, jollette tunne ehdotonta ylenkatsetta sitä kohtaan, niin se on myrkkyä, se on kultaa. Se on ovelaa, kuolettavaa myrkkyä, joka löytää raskaan tiensä puhtaimpaankin ihmissydämeen ja saastuttaa ihmisten kalleimmat ja viattomimmat ajatukset. Sanotaan, että läheinen tuttavuus aiheuttaa ylenkatsetta. Mutta kultaan nähden on aina päinvastoin. Ainoa tapa, jolla oppii halveksimaan kultaa, on se, ettei omista sitä, ja jos sattuu saamaan sitä, niin antaa mennä sen taas. Te tartutte siihen, kamppailette sen puolesta, annatte sille hetkeksi paikan alttarillanne, ja joudutte kokemaan, että teidän täytyy uhrata esikoisenne sen sammumattoman intohimon tyydyttämiseksi.»

Huumorintaju pelasti hänet sanomasta enempää. Äkkiä hän kääntyi ja katsoi kumppaniinsa — ja nauroi. Ainoa tapa käsitellä kultaa on halveksia sitä, ja jos sattuu saamaan sitä, antaa sen mennä taas.

Ne ovat juhlallisia sanoja, kun taskussa on yksi penny tuolin vuokran maksamiseksi — niissä on jonkin verran hienoa kerskausta. Jos taivaasta tai jalavanoksilta sattuisi tippumaan helmaanne rahaa, niin ei olisi pelkoa silloin, ettei tulisi noudattaneeksi saarnansa ajatusta — rahan panemista välittömään käytäntöön.

Havaitessaan tämän ja nähdessään toverinsa juhlallisen ilmeen John purskahti nauruun. Hänen hieno sanaparaatinsa oli hyvin inhimillinen, hän tunsi sen. Jokainen meistä tekee sen päivittäin. Koskaan ei ole niin hienoa armeijaa uljaita miehiä kuin rauhanaikana; ei kukaan ole sellainen tuhlari kuin se, jolla ei mitään ole. Tämä on oikean elämäntaistelun huumoria. Köyhän miehen ainoa viisausoppi on: kun ei ole mitään, niin toivon vielä vähemmän. Niin te puijaatte pikku jumalilta heidän naurunsa ja vihellätte pätkän näyttääksenne kuinka vähän kaikesta välitätte.

John nauroi.

Neitonen katsahti nopeasti ylös.

»Te nauratte? Miksi?»

»Kun te näytätte niin juhlalliselta?»

»Niin olinkin. Se on kaikki niin totta, mitä te sanoitte, aivan totta. Mutta mitä voi tehdä, kun koko ympäristö on ottanut kullan tunnussanakseen — kun ihmiset ovat hyvällä tuulella vain silloin, kun heillä on rahaa, ja ärtyisiä ja häikäilemättömiä, kun sitä puuttuu? Mitä voi silloin tehdä?»

»Täytyykö kulkea heidän talutusnuorassaan?» kysyi John. »Kuinkas muuten? Yhteiskunta hallitsee, eikö niin?»

»Niin sanotaan. Mutta hallitseminenkin on asia, joka täytyy oppia, ja jonkun täytyy opettaa se yhteiskunnalle, niin että yhteiskunta tulisi taitavaksi ammatissaan. Kun olette joutunut tällaisten ihmisten yhteiskuntaan, niin teille ei jää muuta tehtävää kuin murtautua sieltä ulos. Se on samantekevää, mikä on yleistä hyvää tai pahaa, se ei kelpaa yksilön ojennusnuoraksi.»

»Mitä teidän isänne teki?»

»Oo — hän ei totellut yhteiskunnan lakia. Hän lähti tiehensä. Karkasi vaimonsa luota.»

Neitonen heitti nopean katseen hänen kasvoihinsa.

»Ettekö käytä nyt liian ankaria sanoja?»

»Asia oli niin. Se on kai asianmukainen teknillinen lauseparsi. Hän karkasi. Asuskeli pelastusarmeijan yömajoissa ja teki työtä. Hän ei mahdollisesti ollut mikään malli tai esikuva, ennenkuin hän kohtasi äitini. Eikä yksikään mies ole, ennenkuin kohtaa _sen_ naisen, jolla on suuri sydän ja ymmärtämyksen lahja.»

»Ettekö te ole kohdannut häntä vielä?»

»En — olen vasta kaksikymmentäkuusi vuotta.»

»Luuletteko milloinkaan tapaavanne häntä?»

»Kyllä — kerran.»

»Milloin?»

»Ooh — Kohtalon määräämään aikaan.»

»Ja milloin se on?»

»Sitten kun se on myöhäistä.»

»Eikö tuo ole pessimististä?»

»Ei — minä puhun vain ajasta. Aika ei ole mitään. — Aikaa ei lasketa. Te voitte tosin laskea sen — tavallisesti teette sen kelloksi nimitetyllä koneella — mutta se ei laske itseään. Yhteiskunnan kannalta katsottuna saattaa olla liian myöhäistä, mutta ei ollenkaan liian myöhäistä muuttamaan koko elämää. Tärkein hetki on hänen kohtaamisensa, hänen tuntemisensa. Muu ei merkitse mitään. Kun kerran tunnette hänet, hän on yhtä voimakkaasti astunut elämäänne kuin mitä häät ja muut sellaiset pienet muodollisuudet voivat koskaan häntä siihen tuoda.»

Neitonen katsahti taas ylös.

»Kylläpä teillä on omituisia ajatuksia.»

»Onko?»

»Ne ovat omituisia minulle. Siis teidän isänne kohtasi äitinne liian myöhään? Kuinka pian hän kohtasi hänet — poislähtönsä jälkeen?»

»Noin kahden vuoden kuluttua.»

»Oh — hän oli siis jo vanha?»

»Ei — aivan nuori.»

»Mutta tehän sanoitte heidän menneen naimisiin, sitten kun äitinne oli neljäkymmentävuotias.»

»Aivan niin. He eivät voineet mennä naimisiin ennen sitä. Nähkääs, he olivat molemmat katolilaisia. Kahdeksantoista vuotta kului, ennenkuin he joutuivat naimisiin.»

Neitonen piirteli kuunnellessaan kuvioita hiekkaan päivänvarjonsa metallikärjellä. Kun John tuli kertomuksessaan tähän saakka, hän piirsi ykkösen ja kahdeksikon.

»Niin», sanoi John katsoessaan niitä. »Se oli aika pitkä aika odottaa, eikö totta?»

Neitonen nyökkäsi ja hävitti hitaasti kuviot.

»Nuo salaiset paperit olivat siis osoitetut isällenne?»

»Aivan niin.»

Neitonen ajatteli muutamia silmänräpäyksiä. Hän oli hyvin halukas tietämään paperien sisällyksen; aivan yhtä utelias kuin tuo toinen merimieskin oli ollut. Mutta kun on päässyt vissiin ikään, ei sovi enää olla utelias — joka on hyvin ikävää! Se vie puolet elämän miellyttäväisyydestä. Hänen teki niin äärettömästi mielensä tietää. Sama salaperäisyys, joka ympäröi John Greytä Fetter Lanella, soi hänen läheisyydessään Kensington Gardensissakin. Hän tunsi olevansa yhtä utelias John Greyhin nähden kuin Mrs. Meakin ja Mrs. Morrel ja Mrs. Rowse, ja pelkäsi samoin kuin nämäkin näyttävänsä sen.

Äkkiä hän jätti hiekassa raaputtelemisensa ja nosti päänsä katsellen kaipaavasti lammikon yli.

»Ronald oli iloissaan saadessaan kuljettaa salaisia papereita», hän sanoi miettivästi.

»Oliko?»

»Kyllä — hän lukee juuri Stevensonia — salaiset paperit kuuluvat juuri hänen mieliharrastuksiinsa.» Johnin silmät välähtivät.

»Luuletteko hänen kertoneen toiselle pojalle?» hän kysyi.

»Oi ei — olen varma siitä, ettei hän kertonut.»

»Eikö sittenkään, vaikka hän oli antanut tuon toisen pojan leikkiä Thomas Greyn osaa — ja rauhoittanut sillä lailla omaatuntoaan?»

»Ei — koska hän luovutti paperit teille. Olen vakuutettu, ettei hän vilkaissutkaan niihin. Te olette ainoa, joka tiedätte salaisuuden.»

Johnin silmät välähtivät uudelleen. Hän näytti olevan todellakin utelias tietämään.

»On kauheata olla tällaisen salaisuuden ainoa omistaja», lausui John juhlallisesti.

Neitonen katsahti häneen vilkkaasti.

»Niin, jos se on sellaista, jota te ette saa kertoa», hän sanoi. Siinä saattoi kuulla kysymyksen; vain viivähtävän kysyvän sävyn, mutta kysymys oli siinä. Todellakin, ellei voinut kertoa sitä, niin mitä pikemmin hän sai tietää sen, sitä parempi. Te voitte turmella toisessa niinkin köyhän tunteen kuin uteliaisuuden, ja kun nainen tulee ylpeäksi, hän ei tuhlaa teille sitä ollenkaan.

Jos John olisi säilyttänyt salaisuutensa hetkeäkään kauemmin, olisi toinen epäilemättä vetäytynyt kuoreensa; mutta juuri samassa tuli näköpiiriin pieni miehenkuva haalistuneessa, likaisessa univormussa, lippalakissa, ja hänen hyppysissään oli kohtalokas kassalaatikko. Kaksi tuolia, ja Johnilla oli vain yksi penny! Mitä voi tehdä tällaisessa tilanteessa? Hän etsi avuttomana pääsytietä mielessään. Katsoipa maahankin löytääkseen jonkun armeliaan ihmisen jättämän piletin — hän teki aina edes tämän tuntemattomien köyhien hyväksi. Te ette voi aavistaakaan, kuinka paljon Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain yksi penny taskussaan. Mutta hän katseli turhaan. Siellä ei ollut muuta kuin päivänvarjon piirtämät kuviot hiekassa.

Hän ajatteli sanoa ostaneensa jo piletin ja hukanneensa sen. Tuollainen pieni tuulenpuuska, joka tanssi jalavien alla, olisi kyllä todistanut hänen kertomuksensa uskottavaisuutta; mutta tähän aikaan vuodesta oli puistossa vain yksi maksunkerääjä, ja hän tietäisi kyllä. Hän arveli ruveta etsimään ankarasti taskuistaan ja näyttelemään sellaisen miehen epätoivoa, joka on pudottanut viimeisen kultarahansa. Ja vahtimestarin laahustava olemus tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Mutta ah, hän tuli niin ovelasti, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä tuon musertavan suorituksen kanssa, joka uhkasi tätä lopen köyhtynyttä, romaania rakentavaa nuorta miestä.

John oli melkein tuon viimeksimainitun keinon puolella. Voihan kuka hyvänsä kadottaa viimeisen kultarahansa. Mutta silloin hän tuli valehdelleeksi sekä puhetoverilleen että piletinmyyjälle. Oliko se kaunista? Piletinmyyjä tuijottaisi vain häneen järkkymättömästi kivisellä silmällään — varsinkin kun hän oli kuullut tämän kertomuksen niin monta kertaa ennen, eikä piletinmyyjä halua menettää saalistaan. Sitten nainen maksaisi — ei, se ei olisi kaunista. Sitten —

»Minä aion maksaa näistä tuoleista», sanoi Pyhän Josefin neito.

»Oh, ei!» John sanoi kiivaasti. — »Miksi sen tekisitte?»

Eiköhän hän voinut nousta ylös ja sanoa istuutuneensa siihen aivan sattumalta, hänellä ei ollut ollenkaan ollut aikomusta istua kauempaa?

»Kyllä minä maksan», sanoi neitonen. »Minä olen teille velkaa pennyn Pyhän Josefin kynttilästä.»

Ah, siinä oli pelastustie! Näettehän, kun vain rukoilette kyllin vakavasti, niin Pyhä Josef on velvollinen kuulemaan rukouksenne. Tämä oli hänen vastauksensa Johnin hienotunteiseen tarjoukseen. Minä en ensinkään epäile sitä. Eikä hänkään.

IX. SALAISET PAPERIT.

Piletinmyyjän kello kilahti, ohuet paperisuikaleet reväistiin rullasta ja ne vaihtoivat omistajaa. Tämän päivää, ainakin niin kauan kuin heitä halutti istua täällä, nämä tuolit kuuluivat heille; vastaanväittämättömästi.

Tunnette epäilemättä ostaneenne jotakin, kun olette maksanut sen viimeisellä pennyllänne. John nojautui tuolinsa selkänojaan helpotuksesta huokaisten, kun piletinmyyjä käveli edelleen. Se oli ollut hirveä hetki. Ette koskaan pääse vapautumaan tunteesta, että tässä maailmassa voi olla enintään yksi ainoa ystävä, joka ei arvostele teitä taskunne sisällyksen mukaan; ja kun tuttavuus on kestänyt vasta muutamia hetkiä, niin vaikka olisikin kysymyksessä Pyhän Josefin neito, on uhkapeliä tunnustaa olevansa yhden pennyn onnellinen omistaja.

Ihmettelettekö hänen helpotuksen huokaustaan? Ihmettelettekö, jos hän sydämensä syvyydessä sattui lukemaan pienen kiitosrukouksen Pyhälle Josefille? Vain pienen, äänettömän rukouksen — tuskin ajatellun — mutta joka tapauksessa rukouksen. Samoin kuin tiedätte perhosen kätkeytyvän koteloon. Nyt siinä näkyy vain liikkumaton toukka, joka ei tiedä perhosensiipien hennosta liitelystä eikä loistosta — mutta jonakin päivänä siitä kehkeytyy perhonen. Sillä tavoin Johnin huokaus suhtautui rukoukseen.

Kulmiensa alta hän salaa vilkaisi toveriinsa. Tämä ei ajatellut pennynrahoja, tämä! Kun olette saanut naisen uteliaaksi, ei penny kykene tuomaan hänelle mielenrauhaa takaisin. Hän alkoi taas piirrellä kuvioita päivänvarjon kärjellä. Miksi nainen voi niin paljon paremmin ilmaista ajatuksensa elegantin kengän kärjellä tai päivänvalolla? Muu ei juuri kelpaa. Anna hänelle puhe, ja hän punoo sillä itsensä solmuun kuin villalankakerän — ja valittaa sitten, ettei häntä ymmärretä. Mutta hienon kengän kärjellä — huomatkaa, sen täytyy olla hieno, muuten on keksittävä jotakin muuta — hän voi ilmaista kokonaisen maailman mielenliikutuksia.

Hän oli alkanut taas raapia hiekkaa. John tarkkasi hänen itsetiedottomia mielenliikkeitään innokkaasti. Kuva toisensa jälkeen syntyi ja sotkettiin taas. Ensin laiva, rakennettu ihmeellisemmin kuin yksikään laiva ennen tai jälkeen sitä. Tietystikin »Albatross». Sitten tuomiokirkon ääriviivat. Tätä John ei ymmärtänyt. Hänen olisi pitänyt tietää, että taiteilijalla oli kerran ollut kuvakirja, jossa löytyi Santa Maria della Saluten kuva — muuten tämän piirroksen tarkoitusta oli mahdoton käsittää. Hän luuli sitä mehiläiskeoksi. Tietysti olette arvanneet, että tämä johtui Venetsiasta. Sitten taiteilija alkoi piirtää kirjaimia. Ensin syntyi G. Toinen oli R. Silloin hän luuli tuntevansa Johnin katseen ja katsahti nopeasti ylös, mutta John tuijotteli etäisyyteen kauas pyöreän lammikon taakse. On parempi, ettei katso, kun naiset sattuvat ilmaisemaan tunteitansa tahdottomasti, muuten he tulevat aroiksi. Mutta toiselta puolen teitä pidetään tyhmyrinä, jollette näe. John katseli kaukaisuuteen. Mutta siitä huolimatta neitonen hävitti kirjaimet. Nähdessään tämän John lopulta armahti häntä.

»Kerronko minä teille noiden paperien salaisuuden?» hän sanoi hymyillen.

Ah, mikä kiitollisuus loisti hänen silmistään!

»Kertokaa», hän vastasi.

»Se on lyhyt kertomus.»

»Lyhyt kertomus? Kirjoitatteko te? Miksi ette ole kertonut sitä ennemmin?»

»Mutta se on vain lyhyt kertomus», John virkahti, »jota ei kukaan viitsi lukea».

»Eikö sitä julkaista?»

»Ei, — ei koskaan.»

»Miksi?»

»Kosk'eivät ihmiset pidä siitä.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Olen varma siitä. Minä tiedän mistä ne pitävät.»

»Lukekaa se minulle, ja minä sanon, pidänkö siitä.»

Lukea hänelle! Istua Kensington Gardensissa ja lukea ääneen omaa kertomustansa Pyhän Josefin neidolle! John otti sen taskustaan enemmittä puheitta ja luki sen paikan päällä.

Se oli tällainen: —

TIETEEN IDYLLI.

Maailma on saanut aika monta hiustaan harmaaksi etsiessään ikiliikkujan salaisuutta. Kuinka moni onkaan tullut vanhaksi ja voimattomaksi koettaessaan terävästi keksityillä avaimillaan saada auki tuota Siniparran kamaria: kunnes heidän uteliaisuutensa sammui nääntyneenä heidän kerallaan. Voitte luetella niitä, alkaen Worcesterin markiisista, joka huvitti mekaanisilla leikkikaluillaan kuningasta ja hovia, Orffyreus; piispa Wilkins Addeley, ja kaikki muut, saapuen lopulta Ranskan Akatemian määritelmään, että — »ainoa mahdollinen ikiliikkuja... tulisi olemaan hyödytön keksijöittensä tarkoituksiin —», ja joudutte tekemään johtopäätöksen, että ihmiskuntaa hallitsee sama uteliaisuus kuin sen alapuolella olevia eläimiä, ja että se sanoo sitä tieteeksi, vaikka maailma nauraisi.

Tässä idyllissä teille kerrotaan eräästä, joka löysi salaisuuden ja näytti sen minulle yksin. Antakaa mielikuvituksenne kärsivällisesti vaeltaa läpi Irlannin maaseudun, harhailla sinne tänne ilman lopullista päämäärää, toivomatta mitään lopullista. Ja kertomus sokeasta kerjäläisestä, joka keksi ikiliikkujan salaisuuden, valkenee teille; kaikki uteliaisuus ja tiedonhalu, mikä koskaan on teitä villinnyt, rauhoittuu, tulee tyydytetyksi.

Koko maaseudulla ei ollut ketään, joka olisi tietänyt hänen nimensä. Nimetkää mies Irlannista ja samalla paikallistutatte hänet; Murphy, ja hän tulee Gorkista; Power, ja hän tulee Waterfordista. Mitäpä heistä enää luettelemaan! Mutta sokealla kerjäläisellä ei ollut nimeä. Ei ollut paikkaa, joka olisi omistanut häntä. Korkeine silkkihattuineen, jonka joku pappi oli hänelle lahjoittanut, pitkine mustine takkeineen, jonka tämän murheellisen maan ainaiset sateet olivat värittäneet vihertäväksi; koukkusauvoineen, joka kopsutteli raskasta, yksitoikkoista valitusvirttään ja haalistunut punainen nenäliina kaulassa — hän oli hyvin tunnettu ilmiö kolmessa tai neljässä maakunnassa.

Yksikään kylä ei tunnustanut häntä omakseen. Mutta koko maaseutu oli saanut eri vuodenaikoina kuulla koukkukepin tuttua kopsutusta, nähnyt sokeitten silmien himmeän välähtelyn silkkihatun hajonneen reunan alta. Päivän tai pari hän oli tuttu olio kullakin paikkakunnalla; silloin asukkaat pistivät kernaasti muutamia kolikoita hänen herkkätuntoiseen kämmeneensä, mutta seuraavana aamuna hän oli jo tiessään. Minne hän oli mennyt? Kuka oli nähnyt hänen lähtevän? Ei kukaan! Epätasaisen katukivityksen ei tarvitsisi kajahdella koukkukepin tapsuttamisesta noin vuoteen.

Jos sattuma on vienyt teidät ympäröiville laidunmaille, ja jos se on antanut teille oikean suunnan niin löydätte hänet tallustelemassa nummea pitkin — mutta voi, kuinka hitaasti! — olkapäät kyyryssä ja pää nyökytellen; kuin mekaaninen leikkikalu, joka on päässyt karkuun keksijänsä käsistä ja jatkaa tuntematonta vaellustaan, minne koneisto suuntaa.

Kuinka lienee tullut tunnetuksi, että hän oli keksinyt ikiliikkujan salaisuuden, siitä minulla ei ole selkoa. Se näytti kuuluvan hänen tiettyihin ominaisuuksiinsa yhtä erottamattomasti kuin vaatteet usein ilmaisevat miehen ammatin. Näitte hänen tulevan vastaanne katua pitkin, ja sana »ikiliikkuja» suhisi korvissanne. Itse hän oli asiasta arasti vaiti; mutta nähtävästi hän oli heikkona hetkenä kertonut jollekin, ja joku oli kertonut minulle. Kuka? Jonkun Rathmoren kylän asukkaan oli täytynyt levittää huhu. Kukahan se olisi ollut? Foley, kirvesmies? Burke, kalastaja? Fitzgerald, tullimies? Froy, tilanomistaja? En voi muistaa, kuka minulle kertoi. Mutta joka vuosi hänen saapuessaan kylään päiviksi, jolloin juhlittiin paikkakunnan suojeluspyhimystä, minä sanoin hänet nähdessäni: »Tuossa on sokea kerjäläinen, joka koettaa keksiä ikiliikkujaa.» Ajatus liittyi erottamattomasti mieheen.

Vuosi vuodelta hänen liikkeensä kävivät voimattomammiksi; hänen päänsä painui käydessä yhä alemmaksi. Saattoi nähdä Kuoleman kulkevan hänen jäljissään, saavuttaen häntä tuuma tuumalta, kunnes sen varjo lankesi jo hänen etupuolelleen.

Oli aikoja, jolloin olin yrittänyt vetää hänet keskusteluun, hetkiä, jolloin luulin jo voittaneeni hänen luottamuksensa; mutta ratkaisevassa silmänräpäyksessä nuo valottomat silmät tuntuivat katsovan minun lävitseni, ja hän antoi minun kulkea ohi. Oli varmaan ollut aikoja, jolloin maailma oli kohdellut häntä pahoin. Luulenpa itse asiassa kuulleenikin kerrottavan hänestä sellaista; mutta itse hän ei uskoutunut kenellekään. Vuosi vuodelta hän saapui Rathmoreen helluntaijuhlille, ja vuosi vuodelta minulle jäi hänen salaisuutensa tuntemattomaksi.

Lopulta, kun näin Kuoleman koskettavan hänen olkapäätään, minä puhuin, suoraan asioiden ytimeen, peläten, ettei seuraava vuosi toisikaan häntä enää tänne.

Hän oli tulossa kappelista, jossa oli ollut vapisevin polvin osoittamassa kunnioitustaan pyhimykselle, jonka alttaria hänen sokeat silmänsä eivät olleet koskaan nähneet. Tässä tarjoutui etsimäni tilaisuus. Jo nähtyäni kaukaa hänen kumaraisen, huojuvan olemuksensa olin tehnyt päätökseni.

Kun hän tuli kohdalleni, pudotin shillingin hänen puoliksiavattuun kouraansa. Sillä tavoin me määräämme hinnan ystävällisyydellemme. Vaisto on eläimellinen, mutta juurtunut. Me sanomme hyvettä ja kunniaa lahjomattomaksi ainoastaan itseemme nähden; mutta tarvitaan aika paljon vakuuttamaan meille, etteivät ne ole lahjomattomia muihin nähden. Minä lahjoin sokean kerjäläiseni shillingillä! Katsoin, kuinka hänen kuihtuneet sormensa puristuivat sen ympärille, hieroen rahan reunaa, jotta tuntisi sen arvon.

»Tämä voitti hänet», minä ajattelin.

Ah, mikä raaka käsitys Jumalan käsityöstä! Ostaa shillingillä ikiliikkujan salaisuus! Enpä olisi uskonut, että luonto tahtoisi myydä salaisuuksiaan niin vähällä! Minä tein sen. Tämä on alaston totuus.

»Kuka antaa minulle tämän?» hän kysyi sormiellen sitä vielä, aivan kuin se olisi polttanut.

»Ystävä», minä sanoin.

»Jumala siunatkoon teitä», hän vastasi, ja sormensa sulkeutuivat lopullisesti sen ympärille. Hän jätti sen kouraansa; mikään tasku ei ollut kyllin varma tällaisen aarteen säilyttämiseksi.

»Jäätte luultavasti Rathmoreen juhlien loppuun saakka», minä aloitin.

Hän nyökkäsi ja koputteli sauvallaan.

»Tahtoisin kysyä teiltä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoin.

Hän pysähtyi, huomasin epäluulonilmeen hänen kasvoillaan.

»Joku on kertonut minulle — —» minä tahdoin nyt kömpelösti päästä kiinni korvaukseeni. »Joku on kertonut minulle, että te olette keksinyt ikiliikkujan salaisuuden. Onko se totta?»

Maidonvalkoiset valottomat silmät takertuivat minuun valittavasti. Ääretön näkemisen kaipaus näytti vaanivan niiden takana. Liekki, joka ei ollut liekki — liekin haamu paloi niissä, ladattuna kysymyksillä. Hän ei voinut nähdä, minä tiesin, ettei hän voinut nähdä; mutta nyt nuo tyhjät pallot tuntuivat olevan tulvillaan erehtymätöntä huomiokykyä. Tänä hetkenä hänen sielunsa katsoi minun sieluuni, tutki sen rehellisyyttä, harhaili sen kaikki sopukat löytääkseen kysymykseni todellisen aiheen.

Kestin hänen tuijotuksensa. Minusta tuntui, että jos epäröisin ja kääntäisin katseeni pois ennen häntä, hän olisi punninnut minut ja havainnut köykäiseksi. Se on yksi niitä harvoja asioita maailmassa, mitä voin merkitä ansiotöilleni, että nuo tyhjät silmäkuopat huomasivat minut luottamuksen arvoiseksi.

»Kuka kertoi sen teille?» hän kysyi.

Vastasin totuuden mukaisesti, etten tietänyt sitä. »Mutta onko se totta?» minä lisäsin.

Hän siirrähti. Huomasin hänen kuuntelevan.

»Kadulla ei ole ketään», sanoin. »Olemme aivan yksin.» Hän yskäisi hermostuneena.

»Siitä on nyt kai jo viisitoista vuotta, kun rupesin ajattelemaan koko asiaa. Enpä tiedä, mikä sen lienee päähäni ajanut; kaipa se syntyi jo siihen aikaan, kun tein työtä eräässä pajassa, ennenkuin menetin silmieni valon. Siellä kai se luullakseni syntyi.»

Hän pysähtyi ja minä joudutin häntä.

»Mitä prinsiippiä te käytätte?» kysyin. »Magnetismin avullako? Millä tavoin saatte kitkan vältetyksi?»

Nyt hänen silmänsä olivat aivan ilmeettömät. Huomasin hänet sokeaksi nyt. Hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan puheestani.

»Aiotteko viekoitella minulta salaisuuteni?» hän kysyi lopuksi. »Kyllä ne ovat sitä yrittäneet. Kaikki koettavat saada sen minulta. Läkkiseppä — sama mies, joka työskenteli siinä pajassa, missä minäkin, ennenkuin menetin näköni — hän sanoi auttavansa minua koneen teossa. Mutta minä tunsin hänet jo ennen sokeuttani enkä ole menettänyt tuntoani näön mukana.»

»Valmistatteko sen sitten itse?»

Hän nyökkäsi.

»Niin hyvin kuin voin», hän jatkoi. »Mutta mihin nämä sormet pystyvät pelkällä tunnustelemisella? Minun pitäisi nähdä työhöni. Uskokaa, minulla on kaikki tarvittavat kappaleet täällä taskussani, sen kun vain saisin ne liitetyiksi yhteen. Ja minä koetan ja koetan, kunnia olkoon Jumalalle! — Mutta ne eivät tahdo mennä. En mitenkään saa sitä tehdyksi pelkästään tunnustelemalla.»

Ihmeellinen pala uhkasi nousta kurkkuuni.

»Hyvä jumala», ajattelin, »tämä on murhenäytelmää!» Ja minä etsin turhaan näkövoimaa hänen silmistään.

»Haluatteko nähdä kappaleet?» hän kysyi.

Vakuutin hänelle, että salaisuus säilyisi varmasti minun tallessani, jos hän tahtoisi olla niin ystävällinen.

»Ei kenellekään?» hän sanoi.

»Ei yhdellekään sielulle!»

Sitten hän otti ne taskustaan — yksitellen — ja latoi ne viereemme ruohopenkille. Katselin jokaista kappaletta hänen esittäessään niitä ja samalla tarkkasin hänen kasvojaan. Tässä on hänen monimutkaisen koneistonsa kappaleet, jotka hän minulle näytti: rautatankoa jalan verran, pieni tinatuoppi, kaistale rautavannetta ja rikkinäinen lukko.

»Kas tässä!» hän virkkoi ylpeästi. »Mutta jos minä antaisin nämä läkkisepälle, niin hän varastaisi salaisuuteni aivan nenäni alta. Minä en ole tahtonut uskoa häntä, ja nyt olen työskennellyt yksin nämä viisitoista vuotta.»

Kiitin luojaa, ettei hän saattanut nähdä minun kasvojani nyt. Rautatanko! Pieni tinatuoppi! Rikkinäinen lukko! Ne tuijottelivat minuun ivaten. Vain ne ja minä tunsimme salaisuuden; vain ne ja minä voisimme kertoa sen, minkä ne itse olivat minulle kertoneet. Hän oli menettänyt järkensä. Ikiliikkuja! Mies raukka oli hullu!

Ikiliikkuja näistä ruostuneista kappaleista — jotka olivat saaneet viisitoista vuotta ruostua hänen taskunpohjallaan! Ikiliikkuja!

Mutta silloin tuon kaiken todellisuus selvisi minulle — valkeni totuuden tärisyttävällä voimalla. Sokea kerjäläinen saattoi kyllä olla hullu; mutta tässä silmieni edessä, noissa liikkumattomissa esineissä, oli ikiliikkujan salaisuus. Ruostetta, rappiota, muutosta — rautatangon itsepäinen metalli, tinatuopin löyhä aines, aina muutostilan alaisina; ruostuen hänen taskussaan, jossa ne olivat maanneet viisitoista vuotta — ei koskaan leväten, ei koskaan hiljaa — aina liikkeessä, liikkeessä, liikkeessä, totellen muuttumisen loukkaamatonta lakia, niinkuin me kaikki olemme jatkuvasti liikkeessä samaa lakia nöyrästi totellen, lapsuudesta nuoruuteen, nuoruudesta keski-ikään, keski-iästä vanhuuteen, sitten kuolema, viimeinen muutos! Koko tämä ihmiselon jättiläismäinen kokoomus, tämän mutkallisen koneiston ydin oli verrattavissa tuohon rautatangon kappaleeseen, joka oli ilmestynyt tomusta vuosituhansien muovailemana. Vieläkö voisi pyytää enempää ikiliikkujalta?

Katsoin ylös hänen kasvoihinsa.

»Te olette antanut minulle ihmeellisen opetuksen», sanoin rauhallisesti.

»Ah», hän vastasi, »ne ovat kaikki tässä — kaikki tässä — koko salaisuus — kun minulla vain olisi silmät, jotta saisin ne yhteen!»

Jos hänellä vain olisi silmät! Onko meillä kellään silmiä? — —

Lopetettuaan John kääri kertomuksen hitaasti kokoon ja pisti sen taskuunsa.

»No?» hän sanoi.

Hänen sydämensä oli odotuksen, pelon ja kiihtymyksen vallassa. Hetkisen hänestä tuntui, että toinen piti varmasti kertomusta hyvänä. Se oli hänen parhaansa. Hän oli saanut sen juuri valmiiksi, ja viimeinen on aina paras mielestänne. Mutta seuraavassa hetkessä hänestä tuntui, että kuulija arvelee juuri sanoa jotakin sovinnaista — sanoa sitä ihastuttavaksi — tai sanoo: »Kuinka hirveän sievä!» Olisi paljon parempi, jos hän moittisi sitä, että siihen on tullut aivan väärä sävy, että suunnitelma on heikko. Semmoista voi kyllä uskoa työstään; mutta että se on herttainen, hirveän sievä — ei koskaan!

Tällä hetkellä Kohtalon vaaka oli tasapainossa, punnitsi mahdollisuuksia. Mitä hän tulisi sanomaan! Kaikki riippui siitä.

Mutta neitonen vaikeni, istui aivan hiljaa. Hiiret ovat hiljaa, kun ne yllätetään; sitten koottuaan ajatuksensa ne livahtavat tiehensä.

Äkkiä neitonen nousi ylös.

»Oletteko täällä puistossa huomenna samaan aikaan?» hän sanoi. »Sitten kerron teille, mitä pidin siitä.»

X. SISÄISEN HAVAINNON TARPEELLISUUS.

Tässä maailmassa on kaikki, mikä on aivan täysijärkistä, lopullisen mielenkiinnotonta. Mutta — kiitos luojan! — hulluutta on kaikkialla, joka nurkassa ja joka käänteessä. Täysin terveitä ei olekaan, ja jos joku luulee olevansa, niin hänen hulluutensa on vain kiusallisempaa laatua. Häntä kohtaan ei voi tuntea sympatiaa.

Mutta järjettömämpää kuin tämä Pyhän Josefin neidon äkillinen, vaistomainen pako on vaikea kuvitella. John ei tietänyt vielä edes hänen nimeään, ja mikä vielä pahempaa, ei huomannut tätä tosiasiaa, ennenkuin Ronald ja hänen sisarensa olivat ruohokentän toisessa laidassa ja olivat saapuneet jo keskikäytävälle. Silloin hän juoksi heidän jälkeensä.

Ronald kääntyi ensiksi kuullessaan kiireiset askeleet. Kaikenlainen juokseminen kiinnittää heti poikasen huomion puoleensa, samalla kuin nainen, vaikka kuuleekin yhtä nopeasti, pitää päänsä jäykkänä. Ilmeisesti Ronald ilmoitti hänelle, sillä hän kääntyi myöskin. John huomasi äkkiä seisovansa hänen edessään. Sitten tilanteen outous valkeni hänelle, ja kysymys tyrehtyi hänen huulilleen.

Kuinka hän voisi kysyä neitosen nimeä Ronaldin kuullen, jolle hänet oli juuri esitelty ystävänä? Valtameren kulkijoista on sananpartena mielen yksinkertaisuus; mutta Albatrossin kapteeni ei sentään voinut olla niin tylsä, ettei huomaisi mitään outoa kysymyksessä.

Ja niinpä John seisoi heidän edessään toivottoman mykkänä.