Part 1

language: Finnish

KIHLASORMUS

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

I

Ennen sitä päivää, jolloin Heini-serkun kihlasormus katosi Surpaeusten huvilalla, Niemenkivessä, oli käynyt huumaavan voimakas kevääntulo. Maaliskuun keskivaiheilla oli Heini-serkun kihlailmoitus ollut lehdissä — Heini Surpaeus, Halvor Vasara — ja jo silloin oli ihmeellinen kevät alkanut. Silloin oli myöskin Heini luvannut lähimmille sukulaisilleen kevään kuluessa käydä heitä tervehtimässä — eli »näyttämässä itseään», niinkuin hän oudon heleällä äänellään puhelimessa huusi Niemenkiven tädille, kun tämä häntä onnitteli.

Heini-serkku oli suvun lemmikki, sentähden suhtauduttiin jokaisessa sukulaisperheessä hänen kihlaukseensa ikäänkuin olisi ollut kysymys omasta tyttärestä. Luutnantti Vasara tuskin aavisti, minkä arvostelun alaiseksi hän morsiamensa suvussa oli joutuva. Hänestä ei tiedetty eikä voitu sanoa mitään pahaa, kuitenkin tuntui mahdottomalta, että hän olisi Heinin arvoinen, joka tapauksessa hän — se täytyi tunnustaa — mahtoi aavistaa Heini Surpaeuksessa löytäneensä aarteen, koska hän Heinille antoi sen kallisarvoisen vanhan timanttisormuksen, jonka hänen äitinsä oli saanut esiäideiltään. Suvussa puhuttiin tästä sormusasiasta paljon, niinkuin kaikesta muustakin, mikä koski kihlausta. Niemenkivessäkin oli tietysti puhuttu sormuksesta. Toiset olivat sitä mieltä, että timantit merkitsivät kyyneleitä ja että ainoa oikea kihlasormus oli se sileä, jommoista ennen vanhaan käytettiin — ilmanko nykyaikana oli niin paljon onnettomia avioliittoja, kun jo kihlasormuksetkin olivat kadottaneet vakavan leimansa — toiset katsoivat erittäin hienoksi, että tuollainen vanha sormus annettiin kihlasormuksena ja vieläpä morsiamelle, jolle tuskin oli maailmassa vertaa. Tätä mielipidettä puolusti muun muassa kiivaasti Lida Surpaeus, Heini-serkun paras ystävä, vanhin Niemenkiven lapsisarjassa. Heiniä odotellessa elettiin Niemenkiven huvilalla kevään onnellisia päiviä, ei sellaisia jotka kestäessään jakavat meluavaa riemua, vaan sellaisia, joiden korkea ilo tajutaan jälkeenpäin.

Kevät tuli, kuten sanottu, sinä vuonna varhain ja huumaavan voimakkaana. Maaliskuun hanget sulivat silmin nähden ja samalla saapuivat suven linnut. Huhtikuussa uitiin huviloissa ja kaupungin uimalaitoksilla. Tuntui mahdottomalta ja suorastaan pelottavalta. »Ilot maksetaan kalliisti, laskut tulevat jälkeenpäin», oli Niemenkiven herralla, Surpaeus-vainajalla ollut tapana sanoa, ja tämä kevät varmaan oli maksettava ankaralla takatalvella. Talon täysikasvuiset naiset muistelivat, ihmetellessään kevään tuloa, kuolleen sanoja, mutta kukaan ei lausunut niitä ääneen. Haavat kalliin vainajan menetyksen vuoksi olivat vielä liian verekset. Kuolema varjosti vielä taloa.

Äidin silmistä ei suru enää näyttänyt poistuvan. Hänessä oli yhä sama säikkyvä mielenherkkyys kuin punaisena aikana, samalla kun hänen liikkeensä olivat tuskallisen hiljaiset. »Kunhan hän raivoaisi», ajatteli hänen vanhin tyttärensä usein tätä katsellessaan, »se olisi paljon parempi. Tuo kuluttaa hänet loppuun.» Äiti pelästyi, kun Letta juoksi sisään palmikot leiskuen ja huusi: »Käki on tullut, se kukkui vuorella!» Hän pelästyi, kun näki palvelustytön seisovan tuijottamassa iltaruskoon, joka oli punainen kuin heinänteon aikaan. Hän tuskin sai sanaa suustaan, kun hänelle tultiin ilmoittamaan: »Se kulkee taas siellä aidan takana se herra, joka on sukua.» Hänen lävitseen kulkivat kylmät väreet joka kerta kun porttikello soi. Vieras kuitenkaan tuskin olisi tästä kaikesta mitään huomannut. Vain se, joka tunsi Tekla Surpaeuksen, saattoi nähdä jotakin. Koko pelästys ilmeni silmissä, liikkeet vaikenivat. »Kaikki käy hyvin», toisti hän tavallisesti selviytyessään pelästyksestään. Hän sanoi sen ääneen muille ja hän äänteli sitä kuulumattomasti itselleen. Nämäkin sanat olivat jääneet hänelle punaiselta ajalta. Silloin niitä kipeästi oli tarvittu, nimittäin oli tarvittu uskoa lempeään kaitselmukseen, isä kun oli tappotuomiolla ja poika valkoisella rintamalla. Ja äiti näkyi yhä tarvitsevan lohdutuksen yksinkertaisia sanoja, jotka kova aika oli hänelle opettanut.

Jotakin pelottavaa olikin itse asiassa tässä oudossa keväässä, joka tuli kuin juovuttavan voimakkaana. Niitä päiviä, jolloin aurinko suven kylläisyydellä vuodatti lämpöään hankiin! Niitä aamuja, jolloin kesän lintukuorot raikuivat yli talven lumien. Niitä iltoja, jotka vielä olivat pimeät, vaikka luonto jo kukki, niitä öitä, jolloin keltainen täysikuu hehkui yli valkoisten tuomilehtojen. Tästä keväästä tulivat lapset ja lapsenlapset vielä puhumaan, tällaista ei tämä sukupolvi ollut nähnyt. Kunpa siitä vain olisi uskaltanut iloita. Kummallinen se oli, sitä suorastaan ei saattanut lakata ihmettelemästä. Jo maaliskuun viime päivinä toi myrsky Niemenkiven uimahuonetta kohden sellaisen jääröykkiön, että pojat vaivoin saivat uimahuoneen pelastetuksi. Ei Tommi, vaikka hän oli niin suuri ja voimakas, mitenkään olisi selviytynyt niistä yksinään, mutta Yngve Lax tietenkin oli valmis auttamaan. »Joskus hänestäkin on hyötyä», kuiskailivat Hertta ja Letta katsellessaan poikain työtä ylhäältä puiston kaltaalta. Ja Tommi oli aina niin valmis soittamaan hänelle ja pyytämään häntä. Tähän työhön hän nyt kyllä todella soveltui. Uimahuone oli toiselta laidaltaan ihan pystyssä. Pojat hakkasivat jäätä rautaseipäillä. Puolessa tunnissa oli kaikki tehty. Pieni Lulu juoksi koiran kanssa vesisohjossa pitkin rantaa, huutaen ja laulaen. Oli hauskaa, kovin hauskaa! Eikä ollut kulunut montakaan päivää, kun Tommi ja Yngve jo uivat — ei Niemenkiven rannassa, vaan Miramarissa, Yngven luona. Päivämäärä merkittiin seinään, niin varhaista päivämäärää ei ollut entisten muistiinpanojen joukossa eikä tuskin missään uimahuoneessa kaupungissa. Vesi kyllä oli kylmää, viilsi kuin veitsellä kun siihen hyppäsi. Viikkoa myöhemmin ui Tommi kotona virallisesti ensi kerran ja tämä päivämäärä tuli Niemenkiven uimahuoneen seinään. Ei tarvinnut pelätä, että äiti joutuisi Miramariin näkemään mitä sinne oli kirjoitettu.

Menivät ne ihanat päivät, jolloin laastiin nurmet puhtaiksi. Hiljaisessa sateessa seisoivat tytöt, valkoiset huivit päässä, Lida haravoiden ja Letta ja Hertta seuraten luudat käsissä. Lakastuneitten lehtien alta paljastuivat nurmen idut ja lehtisilmut päiden päällä paisuivat pihkaa tuoksuen. Uskaltaisikohan jo alkaa toivoa, että takatalvea ei tulisikaan?

Menivät yhdessä humussa nekin päivät, jolloin ikkunat päästettiin papereistaan ja huvila-alueen kaikilla laidoilla harjattiin ja koputeltiin vaatteita ja mattoja.

Hiekka pihamaalla helotti kuumana kuin kesällä. Koira makasi siinä, makuuasennostaan haukahdellen ohikulkijoita.

Aamuisin oli hento nurmi hopeisessa kasteessa niinkuin sydänkesällä.

Vanhalle tädillekin oli kevät käynyt ylivoimaiseksi, niin että hän oli jättänyt työnsä ja nostanut parvekkeelle korituolinsa. Hän istui siinä kotiturkissaan, kasvot ja ummistetut silmät tähdättyinä aurinkoa kohden. Hän unohti siinä kaiken, mikä hänen elämässään oli mennyt rikki, unohti ne rikkinäiset vaatekappaleet, joiden paikkaamisessa hänen päivänsä nykyään kuluivat, ja lepäsi auringon hyvyydessä ja kevään laulelussa.

Kaikki kevään laulajat olivat tulleet. Niin pian kuin päivä kallistui iltaa kohden, alkoi niiden kukunta, visertely, piipatus, raksutus ja huilumainen huhuilu. Kauimmin lauloi korpirastas. Kun käki jo oli lakannut kukkumasta ja viileä yö hetkeksi pysähdytti kevään kiireisiä askeleita, vihelteli korpirastas. Korkeimpien puiden latvoista hallitsi se yksinään seutua. Ihmishälinä alhaalla kulki kulkuaan, autot nostivat ilmaan tomupilviä, kaupungin yli kiiteli huristaen lentokone — lintu puunlatvansa suojassa ei siitä välittänyt. Monenmoisilla äänillään näytti se haluavan uskotella, että laulajia oli kymmenittäin: yksi joka vihelteli, yksi joka viserteli, yksi joka kaihersi, yksi joka... Eikä kuitenkaan ollut kuin korven laulaja, joka oli eksynyt tänne kaupunginlaitaan.

Niin täynnä pyhää huumaa olivat illat, että ihmiset Niemenkiven huvilalla liikkuivat kuin varpaisillaan ja toisiaan vältellen. Jokaisella oli puistossa oma paikkansa, mistä hän yksikseen seurasi yön tuloa. Kun vahingossa satuttiin vastatusten, kuljettiin sanaa lausumatta ohi. Äiti se aina oli, joka lopulta särki äänettömyyden. Hänen täytyi, sillä hän ei saanut unohtaa eikä levätä. Hänen sanojensa täytyi aina pudota keskelle illan hiljaisuutta, häiriten ja muistuttaen.

Äitien onnenhetket ovat lyhyet, vielä lyhyemmät kuin muiden, äitien onnenhetket aiheutuvat toisista syistä kuin muiden ihmisten. Tavallisesti lepäävät äidit silloin, kun joku heidän pelkonsa osoittautuu perättömäksi.

Eräänäkin iltana tätä huumaavaa kevättä seisoi Lida Surpaeus laiturilla, missä kaislojen terävät torvet nostivat päitään liejusta ja kuu soudatti kuvaansa nukkuvassa aallokossa suurena ja keltaisena kuin syksyllä. Talon pikkutytöt Hertta ja Letta istuivat keinussa — kunhan vain ei olisi ollut sääskiä, niin olisi ollut ihanaa! Titsia-täti käveli äärimmässä päässä puutarhaa ja äiti nousi taimilavan äärestä, helmoissaan Lulu, jonka oli uni mutta joka ei mennyt maata ennen muita. Koira kulki ryhmästä ryhmään, kaikkialla ilmaisten mielisuosiotaan ja uskollisuuttaan.

Kuin lumottu oli taaskin ilta. Korpirastas vihelteli metsän laidassa, taivaan tummennossa paistoi kuu. Värähtämättä seisoivat tuomet kukissaan.

Äiti virutti käsiään ruiskukannussa ja tuli, sivellen kosteutta pois vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään, keinulle tyttöjen luo.

— Eikö Tommi vielä ole tullut?

— Kyllä kai häntä tänään saa odottaa, vastasi Hertta.

— Laxille on mennyt autoja, toinen toisen jälkeen, lausui samaan menoon Letta, huitoen ympärilleen haavanoksilla ja huoaten.

Äiti jäi seisomaan aivan hiljaa ja tytötkin vaikenivat. Korpirastas oli lakannut laulamasta ja nyt saattoi selvään kuulla mieslaulua pianon säestyksellä.

— Sieltä se on, kuiskasi Hertta.

— Siellä on mukana taiteilijoita ja kirjailijoita. Kaikkea saa, kun on rikas.

— Martomaa laulaa.

He kuuntelivat. Saattoi erottaa kokonaisia säveljaksoja. Korpirastas alkoi jälleen vihellellä.

— Ettekö jo menisi nukkumaan, kuiskasi äiti. — Te tiedätte miten vaikeaa nouseminen aina on.

— Mutta huomennahan on pyhä, etkö nyt sitä muista? huusi Letta niin ääneen, että korpirastaan laulu taasen lakkasi.

— Niin, aivan oikein, huomennahan on pyhä.

— Minä soitan Laxille, sanoi Hertta ja nousi tarmokkaana keinusta. — Äiti ei kuitenkaan mene nukkumaan ennenkuin Tommi on kotona. Tommi on hävytön, kun antaa tällä lailla...

— Mutta lapset, sanoi äiti hyvin hiljaa ja sillä omituisella hitaalla painolla, jolla hän oli puhunut punaisena aikana, — miksei Tommi saisi olla Laxilla. Siellä on kaunista laulua, siellä...

— Älä viitsi, sanoi Hertta ja hyppäsi alas, älä viitsi, äiti, niinkuin emme me tietäisi...

— Niinkuin emme me tietäisi, toisti nauraen Letta, — mitä sinä ajattelet.

— Niin, mutta ei ole oikeutta ajatella pahaa ihmisistä, jotka eivät ole tehneet meille mitään pahaa, kuiskasi äiti.

— Isäkään ei käynyt heillä, piti Hertta puoliaan, — mutta Tommi käy — sopiiko se?

— Tommi saa olla ja tehdä mitä tahtoo. Soittaisit hänet kotiin, äiti.

— Hän kyllä tulee, sanoi äiti sillä äänellä, jolla hänen oli tapana lopettaa keskustelu.

— Se on se Raina, joka ei päästä Tommia. Rouvan on ikävä.

— Ole sinä vaiti.

— Niinkuin en minä tietäisi.

— Mitä sinä sitten olet tietävinäsi?

— Onhan sinulla itselläsikin silmät päässä. Nuori rouva ja vanha herra. Yngvekin oli sanonut, ettei hän luule uuden äidin kauan pysyvän. Ettei vain Tommille ja Yngvelle tulisi riita hänestä.

— Pidä nyt jo suusi kiinni.

— Ja mikä sinä olet minua käskemään. Rouva kuuluu rupeavan maalaamaan. Sentähden herrakin nykyään hakee taiteilijoiden seuraa.

— No, sehän olisi hyvä, niin hän jättäisi meidän ihmiset rauhaan.

— Pelotatte linnut, sanoi äiti vihdoin.

Korpirastas oli siirtynyt ja vihelteli vuorella, toisella puolen tietä. Sen ääni kaikui oudon likeltä, ikäänkuin vuorenseinä olisi ollut kaatumaisillaan Niemenkiven huvilan päälle ja viheltely olisi kuulunut vuoren sisältä. Toiselta puolen huvilaa kuului mieslaulu ja piano ja jostakin kaukaa sen takaa torvisoitto. Torvisoitto tuli kaupungista asti.

— Äiti, virkkoi nyt Lulu niin unisena, että sanat hänen suussaan kangersivat, — miksei sanota Tommille: mene! Silloin Tommi ei menisi. Äiti, Mikael-setä sanoo... Mikset sinä sano Tommille: mene Yngven luo, mene, siellä on laulua...

Titsia-täti astui nyt kaukaa kaartaen ohitse. Hän viittasi vain kädellään hyvää yötä ja hiljaisuudessa kuului, miten hiekka hänen askeltensa alla narskui ja porraspalkit sitten narahtelivat. Kun ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, alkoi Lulu taasen:

— Minä sanoisin Tommille: mene Laxille! Sitten ei Tommi menisi...

— Me menemme nyt nukkumaan, keskeytti hänet äiti, — äidin pieni poju on niin uninen, ettei tiedä mitä puhuu. Ja tekin tytöt, pitäkää varanne, ettette puhu tyhmyyksiä.

Äiti veti poikaa jonkin verran kovakouraisesti perässään ja yritti työntää hänet sisään keittiön portaista. Poika tarttui kuitenkin hänen helmoihinsa ja laahasi hänen perässään pienen matkaa rantaa kohti, minne äiti suuntasi askeliaan. Uninen lapsi potki ja tuskitteli. Äiti tarttui häneen nyt samalla tavalla kuin kerran talvella, silloin kun punaiset tulivat viemään isää. Ei tänä talvena. Eikä olisi uskonut, että äiti sillä tavalla hentosi, Lululta meni koko kiukku ja säikähdys tuli sijaan. Silloin talvella ei hän pitkään aikaan saanut sanaa suustaan. Nytkään ei hän hetkeen uskaltanut puhua äidille. Vasta kun äiti laski hänet maahan, hän rupesi puhelemaan:

— Miksi sinä olet surullinen? Eihän se siitä parane. Isä on taivaassa. Kun minä isältä kysyin, meneekö hän taivaaseen... niin, kun minä kysyin, niin isä sanoi: »Lepoon». Tämän sinä aina unohdat. Onhan lepo samaa kuin taivas, olet itse sanonut. Minun ei enää ole uni. Minä olen suuttunut Tommille ja minä sanon hänelle että hänen pitää mennä Laxille, että äiti pitää siitä.

— Poju ei puhu tyhmyyksiä. Odota tässä nyt.

Äiti tarttui lastaan olkapäihin sillä tavalla, ettei Lulu vastustanut, sitten äiti taipui pyykkinuorien alitse ja meni uimahuoneen sillalle Lidan luo. Lulu kuuli kaikki mitä he puhuivat.

— Sinä kylmetyt täällä.

— Olethan itse sanonut, että pitää ottaa hetkestä kiinni.

— Sinä olet tänään harjoitellut niin paljon.

— Nämä päivät ovat niin nopeasti ohi.

— Kaikki on nopeasti ohi, ilo, kärsimys, kaikki.

— Niin kai, mutta kyllä ne voivat tuntua pitkiltäkin.

— Tarkoitan vain: älä huoli surra. Ehkä voit syksyllä jatkaa. Kaikki käy vielä hyvin.

Lida naurahti ja paiskasi jotakin veteen.

— Hyvin — kyllä kai. Tätä sinä nyt olet toistellut ja kuinka on käynyt? Isä on kuollut ja me olemme vararikon partaalla.

— Kaikki käy aina hyvin.

Äiti irroitti esiliinansa ja pani sen Lidan olkapäille. Kun hän jälleen oli Lulun luona, laski hän lämpöiset kätensä pojan olkapäille ja kuljetti häntä edellään. Olikin tullut kylmä.

Lulu olisi mielellään kysynyt, mitä vararikko oli, pitikö silloin kaikki myydä, vene ja Niemenkivi ja isän kultakello ja... Ihmiset tiellä alkoivat yhtäkkiä meluta. Korpirastas pelästyi eikä enää laulanut. Joku mies huusi. Huusi kauheasti. Olisikohan pitänyt juosta auttamaan? Setä Lax sanoi, että se oli kieltolain syy, että juotiin. Niin sanoi Gabriel-setä myöskin. Ja Tommi. Jos ihmisiä kielsi tekemästä jotakin, niin he tekivät sitä. Olikohan niin, että ihmiset olisivat eläneet hyvästi, jos olisi ollut käskylaki? Mikael-setä sanoi, että olisi juotu vielä enemmän, jollei olisi ollut kieltolakia. Aina sedät siitä riitelivät. Olisikohan se auttanut, jos olisi Enok-sedälle sanonut, että pitää tulla Niemenkiveen? Olisikohan Enok-setä sitten ollut tulematta? Oliko Enok-setä todella isän veli niinkuin Mikael-setä ja Gabriel-setä olivat? Mitä hän oli tehnyt? Miksei hän koskaan käynyt täällä isän eläessä?

— Äiti, tappavatko ne toisensa? puhkesi poika puhumaan. — Minä menen ja huudan heille, että he tappaisivat toisensa. Hoooi, hoooi, miehet, tappakaa toisenne, _lyökää..._

— Mutta poju, äidin pieni Lulu, mitä lapsi nyt ajattelee. Ei saa huutaa. Poliisi tulee...

— Mutta Gabriel-setäkin sanoo, että jos kieltää, niin ihmiset tekevät sitä mikä on kiellettyä. Siksi minä käsken. Mikset sinä käske Enok-setää tulemaan tänne? Silloin ei hän tulisi. Ihan varmasti.

— Poju on oikein tyhmä!

Äiti sanoi sen niin hiljaa ja lempeästi, että Lulua rupesi itkettämään. Suuttuiko äiti vai tuliko hän näin surulliseksi? Samalla hän kulki niin nopeasti, että täytyi juosta. Lulu kaatui ja polveen sattui. Silloin sopi ruveta itkemäänkin. Mutta äiti ei heltynyt lohduttamaan, meni vain entistä nopeammin, kunnes yhtäkkiä päästi irti Lulun käden.

Tommi seisoi keskellä pihaa. Hänen leveä valkoinen paidankauluksensa paistoi hämärässä.

— Minä jo ajattelin, että nukutte kaikki, sekä koirat että ihmiset, sanoi hän sillä äänellä, millä puhutaan keskellä päivää. — Viivyin vähän, et suinkaan sinä, äiti, odottanut.

Äiti astui hyvin hiljaa Tommia kohden ja hymyili.

— Oliko siellä paljonkin vieraita? sanoi hän, jatkaen siihen kuiskaavaan tapaan, jolla kaikki olivat puhuneet korpirastaan laulaessa.

Tommi heilautti keppiä kädessään. Miksi hänellä taasen oli Yngven keppi?

— Kaikki kaupungin gulashit, sanoi hän. — Kauhean ikävää. Olisivat tahtoneet jäämään illalliselle. Oli kurkkuja ja puutarhamansikoita — niin, ja tietysti juotavaa myöskin. Ei, minä en olisi jäänyt mistään hinnasta. Päättelin jo, että saa olla viimeinen kerta...

Äiti yritti laskea kätensä hänen olkapäälleen, mutta pysäytti sen pyyhkimään takin käänteestä jotakin pientä tahraa.

— Mutta kuinka niin? kysyi hän, peläten, että sydämen tykintä kuuluisi. — Tarkoitan... eikö sinulla ollut hauskaa?

— Hauskaa? Ja vielä mitä. Yngve oli ampunut haukan, sentähden minä menin. Pidättivät ja pidättivät.

Äiti näki läpi hämärän, että kuuma puna oli Tommin kasvoilla ja että hän katsoi oudosti hänen ohitseen.

— Olitteko te pojat sitten niiden vanhojen herrojen seurassa? sanoi äiti.

— Kun olisimmekin saaneet olla... Tai olimmehan sentään sielläkin, sillä ne tahtoivat kuulla juttuja sodasta. Ja sitten ukko Laxista nähtävästi on hauskaa näyttää, että hän on saanut pojan tulemaan vieraakseen, vaikkei saanut isää. Ehei, älköön luulkokaan, en minä ole voitettu. Yngve oli ampunut haukan. Hänellä on niin mainio salonkikivääri, se se vasta on vehje... Minä saattaisin saada samanlaisen. Kolmella sadalla markalla! Ajattele, äiti, kolmella sadalla markalla. Se on pilahinta. Se laulaja, se Martomaa möisi. Kas, kyllä se olisi hyvä olemassa täällä pimeinä syysiltoina, nyt kun isä on poissa.

Äiti oli sanomaisillaan, että luultavasti ei koko huvilaakaan enää ole olemassa, kun pimeät syysillat tulevat, mutta hän vain loi katseensa maahan ja alkoi oikean kätensä etusormella hangata poikansa takinkäännettä. Tommi näki vakavuuden hänen kasvoillaan ja rupesi nopeasti puhumaan toisista asioista.

— Lax oli saanut jotakin erinomaista viinaa ja kokonaista laivallista odottavat Ranskasta. Aikovat ostaa hyvin nopeakulkuisen moottoriveneen, jolla noutavat maihin tavarat. Mutta nämä ovat hyvin salaisia asioita. Kuule, äiti, älähän vain vahingossakaan mainitse niistä kenellekään. Kyllä minäkin ole tyhmä, mutta kun minä olen niin tottunut sinulle puhumaan.

— Tänään et puhu kaikkea, sanoi äiti yhtäkkiä.

Hän sanoi sen melkein ilman ääntä ja hymyili niin että koko hammasrivi paljastui, katse hellittämättä kiinnitettynä poikansa silmäteriin. Tommin silmät tähtäsivät ohitse ja äidin viime sanat hän niinikään sivuutti. Eikö hän niitä kuullut?

— Tiedänhän minä, ettet sinä ilmaise kenellekään mitä sinulle uskon, jatkoi Tommi entiseen tapaansa. — Lax toivoo saavansa konsulin arvon. »Se on niin klehjua kun ei ole titteliä», hän sanoi, kun oli saanut vähän päähänsä. Kas, jonkin sellaisen amerikkalaisen pikkuvaltion konsulinarvon saa ostaa, kun on dengiä. Jokos mennään maata, äiti?

Äiti seisoi liikkumatta, kasvoillaan jähmettynyt hymy, ja teki johtopäätöksiä.

— Eikö sinulla sitten todella ollut hauskaa? sanoi hän ja käsi siirtyi hiljaa pojan olkapäälle.

— Olisiko pitänyt? sanoi Tommi ja vei katseensa äitiin.

— Mutta olihan siellä taiteilijoita, kaunista laulua... Kuului tänne asti.

Tommi naurahti.

— Kyllähän siellä oli! Rouvan luona puhuttiin taiteesta. Rouva on saanut päähänsä, että hän voi oppia maalaamaan. Konsuli lupasi taulut kolmelle seinälle. »Alottelevia saa olla kanssa joukossa», sanoi hän rohkaisevasti niille, jotka olivat läsnä, »mutta sitten pitää olla yksi oikein kallis!» Äh sentään.

— Vai niin, vai niin, äänteli äiti, molemmat kädet pojan olkapäillä.

Siinä kylmässä hämärässä varhaiskesän illassa katselivat äiti ja poika toisiinsa ja tunsivat miten läheiset he toisilleen olivat. He olivat lisäksi yhdenpituiset ja harvinaisessa määrässä toistensa näköiset. Korpirastaan ikävöitsevä ääntely läksi kuin heidän rinnastaan. Kumpaakin painoi tarve puhua suoraan. Aidan takana kulki kaiken maailman virta, aidan sisäpuolella vallitse heidän oman elämänsä pyhitetty yksinäisyys.

»Kaikki minä kerron hänelle, joskus toisen kerran», ajatteli poika. Hän ei ääneen sanonut edes hyvää yötä, painoi vain äidin kättä ja astui nopeasti ylös portaita vinttikamariinsa.

»Minä tiedän, ettei hän tee mitään rumaa», ajatteli äiti ja onnen aalto kulki hänen lävitseen. »Hän on hyvä, hän on puhdas.» Keittiön portaissa tapasi hän pikku poikansa nukkuneena istualleen. Hän ei jaksanut nostaa häntä, niin suuri poika hänestäkin jo oli tullut! Lapsi teki itkua ja hosui ympärilleen. Äidin kädet olivat pehmoiset ja kärsivälliset. »Kaikki käy hyvin», sanoi hän itselleen ja liikutteli lapsen uneliaita jäseniä, nosteli ja peitteli, kunnes hänen nuorimpansa rauhallisesti nukkui lapsenuntaan.

Hän on vielä onnellinen, hän. Kyllä kai hänkin jo jotakin aavistaa. Hänen kysymyksensä ovat heräävän ihmisen kysymyksiä. Hän herää liian varhain. Kaikki nykyaikana heräävät liian varhain ja kypsyvät ennen aikaansa. Poikasille, jotka olivat mukana sodassa, ei nuoruutta tulekaan. Tommi on niitä. Hän on jo mies. No niin, mitäpä sille voi. Kaikki on niin nopeasti ohi ilot ja surut, kaikki. Sekin vaikea ja raskas, mikä nyt on edessä: luopuminen kaikesta, mikä on ehtinyt juurtua sydämeen, luopuminen tästä kaikesta tässä ympärillä, Niemenkivestä. Vai onko se niin vaikeaa? Onko mikään enää vaikeaa senjälkeen kun hän kuoli, hän, joka oli tässä kaikessa sieluna? Onko mikään enää vaikeaa kaiken sen jälkeen, mitä koki punaisena aikana? Kun saattoi elää yli sen hetken, jolloin Tommi lähti kodista — valepuku ja väärä passi auttoivat vähän. Tai yli niiden viikkojen, jolloin punaiset vintiltä hakivat poliisikoirien avulla isää ja isä oli kiinniliimatun tapettioven takana. »Täällä on pesty lysoolilla, kyllä se perkele on täällä...» Onko tämän kaiken jälkeen vielä jotakin vaikeaa? Mitä merkitsee kodin kadottaminen? Mitä merkitsee se, että toiset ja vieraat ihmiset ensi keväänä kuokkivat ja kylvävät täällä, näkevät tuomien kukkivan ja korjaavat omenat puista, jotka he, Surpaeukset, istuttivat. Kaikki on niin nopeasti ohi ja kaikki käy sittenkin hyvin. Oudon vastenmielinen asia on Enok Surpaeuksen ilmestyminen näyttämölle. Onko hän palannut matkoilta vai onko hän kauemmin ollut täällä? Hän ei uskaltanut tulla, kun veli oli hengissä. Nyt hän tulee. Mitä hän tahtoo? Onko hän todella vaarallinen? Kivikova oli lasten isä häntä kohtaan. Ja hän on kuitenkin veli. Heittiö hän on, sanoi lasten isä. Miksi hän on alkanut kävellä edestakaisin täällä ulkopuolella?

Kaikki käy lopulta hyvin.

Varmasti, varmasti. Kaikella on tarkoituksensa.

Oliko paha, että hän päästi Enok-sedän sisään portista ja kohteli häntä ystävällisesti? Yhden ainoan kerran niin oli tapahtunut! Hän teki vainajan tahtoa vastaan. Mutta eikö ollut mahdollista, että vainaja oli ollut liian kova?

Äiti käveli ja käveli, kaikki muut olivat menneet levolle. Hän lyhensi yötään, käveli pitkin huvilan aluetta, katsoi useampaan kertaan, että portit ja varastohuoneet olivat lukossa. Kaksikymmentä vuotta sitten ei mitään lukittu. Tuleekohan halla? Vielä on kuitenkin pilviä. Kuinka suuret ovatkaan jo omenapuut, tuokin, joka istutettiin kun pieni poju syntyi. Mutta se oli silloin niin iso ja voimakas taimi. Hopeapaju näyttää alkavan kasvaa. Se on lasten istuttama isän muistolle. Hopeapajua kutsutaan myöskin itkuraidaksi. Tämä on itkuraita, surunpuu, joka aina vuodattaa kyyneliä heidän kaikkien puolesta.

— No sinäkö, Ystävä, lausui hän yhtäkkiä koiralle, joka oli pistänyt kuononsa hänen kättään vasten. — Mistä sinä tulitkaan, sinä vanha uskollinen poika? Oi voi, olemmeko paljon kokeneet yhdessä. Iloa ja surua. Niin, niin, sinä olit pikkuinen raukka, kun isäntä sinut povellaan toi. Täällä on koko sinun elämäsi kulunut. Ja nyt sinä olet harmaa...

Äiti vaikeni ja piti päätään koiran niskaa vasten. Hänen mieleensä johtui miten kodittomaksi koira jäisi, kun huvila myytäisiin, miten vaikeaa sen olisi tottua kaupungin ahtaisiin pihamaihin. Millä riemulla se oli aina lähestynyt kotia ja heiluttanut häntää kotiportilla...

Hänen kyyneleensä alkoivat vuotaa. Uskollisen eläimen kohtalo tuntui vaikeammalta järjestää kuin ihmisten. Kaikki hänen huolensa kokoontuivat yhtäkkiä keräksi, joka painoi tunnolla lyijynraskaana. Miten hän tästä kaikesta selviytyisikään. Kaikki on selvittämättä, ratkaisematta. Kun saisi unta, edes yhden yön. Ennen sitä oli yllinkyllin.

Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus tapasi itsensä seisomassa siinä missä hänen tyttärensä äsken oli seisonut. Koira istui hänen vierellään. Tyynessä, tummassa illassa kuvasti vesipeili taivasta, jossa pilvet kelluivat kuin jättimäiset möhkäleet. Jokin tähti kimmelteli vedessä. Pilviä ympäröivät hohtavat päärmeet.

Suruakin ympäröi oma hohtonsa ja murheeseenkin välkkyy tähti. Kaikki on niin nopeasti ohi, — se se on surun hohto, se se on toivon tähti. »Lepoon, lepoon.»

Mutta Tommihan on kotona, hänellä ei siellä ollut hauskaa. Heini tulee pian Niemenkiveen. Pitääkö Enok karkottaa talosta? Mikaelin ja Gabrielin täytyy siinä auttaa. Jos voisi selviytyä siten, että vuokraisi pois huoneita? Mutta silloin täytyy samalla antaa täysihoito. Sitä ei jaksa eikä ehdi.

Lepoon, lepoon!

Lintuko äännähti? Joko aamu alkaa sarastaa? Vihreä kajastus käy yli veden. Se on aamu. Jospa saisikin unta.

Kaikki käy hyvin — lopulta, sitten kun kärsimysten mitta on täysi. Mutta kaikki maksetaan niin kalliisti. Laskut tulevat jälkeenpäin.

No niin, minä olen valmis maksamaan, olen ollut onnellinen. Ja enkö ole vielä?

Hän painoi poskensa koiran niskaa kohden ja tunsi silloin tässä lämmössä, että hänen ympärillään on jäätävän kylmä. Mitä saattoi halla tähän aikaan vuodesta viedä? Yö ympärillä oli tumma ja täynnä välkettä. Tähdet välkkyivät vedessä ja taivaalla, kuu välkkyi, välkkyivät rannoilla tuomet. Kaikki tuoksu oli pysähtynyt, linnunlaulu vaiennut, liike tiellä lakannut. Yön kauneus oli totinen kuin kuoleman.

Tuntematta murhetta mielessään, tuskinpa maata jalkainsa alla, astui Niemenkiven rouva Tekla Surpaeus uskollisen eläimensä seurassa läpi puiston huvilalle.

* * * * *

Heini-serkku piti lupauksensa ja saapui sukulaisiin »näyttämään itseään». Kyllä häntä kelpasikin katsella, niin hän oli kuin maito ja mansikka ja lisäksi kiitollinen elämälle ja iloinen onnestaan. Hän täytti talon naurulla ja laululla ja myöskin kyynelillä ja osanotolla.

Ensimmäinen ilta kului yhteisesti. Heini sai nähdä joka sopen talossa ja todeta mitä muutoksia oli tapahtunut. Kaikista pikkumuutoksista puheltiin laveasti, siitä että ihmiset, puut ja pensaat olivat kasvaneet, siitä että portteihin oli teetetty lukot ja aitaan pantu piikkilanka, siitä, että puutarhuri oli pantu pois, siitä, että soittokone oli muutettu ruokasaliin, jotta voitaisiin vuokrata sali. Taulujakin oli siirrelty. Talon kalleus, maalaus, jonka Surpaeus-pari oli saanut ystäviltä lahjaksi kahdentenakymmenentenä hääpäivänään, oli siirretty makuuhuoneeseen. Tämä muutos oli tehty nyt keväällä, tuossa taulussa oli niin suuri lohdutus. »Sumut hälvenevät» — se oli taulun nimi. Taiteilija tuskin oli saattanut aavistaa, minkä avun hän oli antanut elämän taistelua käyville ihmisille näyttäessään heille auringon ja sumujen kamppailun syysaamussa. Seisottiin taulun edessä vaieten. Heini huomasi kaikki pikkuseikat. Suuresta muutoksesta talossa ei puhuttu. Kuitenkin tuntui tyhjyys siitä, joka oudokseltaan tuli tänne, pelottavalta. Joka hetki odotti, että ovi avautuisi ja sisään astuisi Hugo-setä, tuo virkeä, sädehtivä mies, joka yhtä väsymättömästi oli ottanut osaa nuortensa iloihin kuin lastensa leikkeihin, kun hän vain ei ollut työhuoneessaan kotona tai toimessaan kaupungilla. Heini oli kyllä ollut hautajaisissa. Heini oli ehtinyt totutella siihen, että hän oli poissa. Mutta täällä, missä hänen läsnäolonsa oli syöpynyt joka paikkaan, täällä huusi tyhjyys sittenkin vastaan kaikkialta. Heini hillitsi kuitenkin urhoollisesti itseään, puhellen lakkaamatta pikkutapahtumista kotona Niemessä, tai sulhasestaan.