Part 11

Hän kyllä tiesi kuka se oli ja hän pusersi käden nyrkiksi taskussaan.

Antakaa te minun mennä, ette kutsu minua rukouksilla takaisin. Älkää kuluttako polvianne, se on turhaa. Seuratkaa te omaa katkismustanne, minä seuraan omaani. Teidän katkismuksenne perustuu sanoihin: ei sinun pidä — minun katkismukseni sanoihin: sinun pitää. Minulla on tällä hetkellä yksi ainoa tärkeä asia, kaikki muu on roskaa, kaiken muun minä revin rikki kuin hämähäkinseitin. Harsot ja pitsit, kaikki minä revin rikki — minä tahdon elää.

Huomenna minä pelastan kotini. Se on hauskaa vaaraa univormupirujen juonien keskellä. Mutta tänään minä suutelen naisen valkoista jalkaa. Hän sanoo ettei koskaan ole rakastanut muita kuin minua — ehkä se on totta. Hän kietoo minut hiustensa mantteliin. Hänen hiuksensa tuoksuvat, hänellä on maailman kauneimmat hiukset.

Tommi Surpaeus tunsi yhtäkkiä, että lehtokin tuoksui. Hän näki yhtäkkiä, että koivutkin värisivät. Hän näki purot ja kukkaset ja heikon rusotuksen korkeudessa tiheän hämärän takana. Onko tuo jo aamua? Kaikki oli hiljaista onnen odotusta. Hän itsekin hiljensi askeliaan ja hengitti. Yön ilma oli kuin yksi ainoa vilpoinen ja tuoksuva suudelma. Hänen tuli ikävä, niin että hänen täytyi juosta. Ja siinä juostessaan hiersi hän toisella kädellään valkovuokkoja, joita oli riipaissut mukaansa. Pyörryttävä kaipaus ajoi häntä eteenpäin. Ei, tätä sormusta ei hän enää anna pois, se on hänen oma sormuksensa. Tänä yönä se on Rainan kädessä, mutta se on hänen ja Raina on hänen.

Mitä perhanaa — Rainan huoneessa on tulta. Tuli syttyy ja sammuu. Sillä on jokin tarkoitus. Se on merkinanto, se on varoitus. Pirut ja paholaiset, sinne on tullut joku, hän ei ole yksin, kaikki on mennyttä! Tai leikkiikö hän, tervehtiikö hän? Kuka sinne olisi voinut tulla tähän aikaan yöllä? Konsuliko ja hänen poikansa? Raina, sinä, leikitteletkö, vai mikä on? Minä en anna pois sinua, on jo myöhäistä, en enää voi...

Siellä on tulta muissakin huoneissa, uutimien raoista sen näkee. Siellä on vieraita. Olisiko Yngven ja rakennusmestarin retki epäonnistunut? Tulta, selvästi.

Tultuaan vakuuttuneeksi tästä pysähtyi Tommi puun suojaan ja puri kokoon hampaansa. Raivostuttavaa se oli. Äskeisen odotuksen huuma vaihtui silmänräpäyksessä vihaksi, Rainaa vastaan, konsulia, Yngveä, kaikkia vastaan. Yngveä varsinkin. Jos hän olisi ollut lähettyvillä, olisi hän lyönyt häntä kasvoihin. Hän pusersi sormusta käsissään niin, että luuli sen litistyvän. Juuri niin: litistyä sen piti, kihlasormuksen, joka ei saanutkaan kihlata! Jalkain alle se oli poljettava, rikki helmet ja timantit.

No niin — roskaa, ilmaa! Tulee toisia öitä. Älkää luulkokaan, te rukoilijat, että olette minut lannistaneet. Te olette tällä kertaa minut voittaneet, mutta minä sanon teille: sinun pitää rakastaa niin kauan kuin veri virtaa suonissasi — huomenna saatat olla kylmänä.

Hän naurahti ja paiskasi ruohot kädestään. Häntä hävetti tämä epäonnistuminen ikäänkuin joku olisi ollut sitä näkemässä ja nauranut häntä. Ja taittaakseen tältä naurulta kärjen, hän nauroi itsekin.

No niin, lähdetään kotiin nukkumaan. Ei tämä koko maailman asia ole. Kaunis ilta, kaunis niitty ja tuollahan on kuukin. Mennään huomenna kiltisti kouluun. Olisi sentään hyvä päästä kunnialla luokalta. Kunhan eivät saisi vihiä siitä huomisiltaisesta. Mutta mistäpä ne. Kyllä se niin taitavasti on järjestetty. Ja sitten rahat pöytään ennenkuin asianajaja ehtii pesiä Niemenkiveen. Letta, se pahuksen tyttö, se tietää jotakin ja sen kieli ei ole luotettavimpia.

— Hohoi — hohoi!

Se on Raina. Hän huutaa ikkunastaan. Onko hän hullu? Ja nyt huutaa joku toinenkin, mitä perhanaa he tarkoittavat? Tietysti ei auta muu kuin lähteä perille ja näyttää rehellistä naamaa. Raina on sentään katala, kun asettaa hänet tällaiseen välikäteen. Mitä hemmettiä tässä nyt sitten sanoo syyksi yölliseen kävelyyn? Sammakkoja metsästämässä — hm. Ei juuri muita elukoita ole liikkeellä. Katselemassa yön kauneutta — ja miksi juuri märällä niityllä Miramarin alla? Täytyy kuin täytyykin tekaista jokin hyvä juttu. Jotakin poliisien silmälläpidosta voi keittää kokoon, — jotakin valmistuksista huomista ehtoota varten.

Turha vaiva, hän huomasi ojentaessaan Yngvelle kätensä, että Raina oli pitänyt huolen kaikesta. Yngve tuli vastaan aidalle, paiskasi savukkeen ojaan ja rupesi heti puhumaan:

— Missä hiidessä sinä niin olet viipynyt. Siitähän jo on runsas tunti, kun äiti sinulle soitti. Sinähän tarvitset pukeutuaksesi yhtä paljon aikaa kuin paras primadonna. Täällä on helkkarin puute miehistä. Hyvä joka tapauksessa että tulet. Voit jäädä tänne yöksi. No, skruuvaamiseen tietysti, mihinkäs muuten. Pappahan on afäärimatkalla niinkuin tiedät ja palaa huomenna vasta. Oikeastaan ei hänen sopisi vielä huomenna tulla, mutta on diplomaattikutsut illalla eikä hän voi olla niistä poissa. Joko olit ehtinyt sänkyyn? Suuttuiko mammasi hyvin? Kyllä minä hänelle selitän, kun tavataan. Täällä on auto pihassa, pitää lähteä faareja kyytiin. No, niitä on täällä sekä lähtemään että jäämään — talo täynnä. Meidän Rainan jalka on vähän pipi, niinkuin tiedät, mutta mukana hän silti on, toinen jalka tohvelissa.

Yngve puhui luonnottoman ääneen, ikäänkuin julistaakseen tärkeitä totuuksia näkymättömille olennoille, jotka yön peitossa niitä odottivat. Salapoliisit tietysti. Tommista tuntui kuitenkin, että nämä varokeinot olivat liian läpinäkyvää laatua ja hän ryhtyi heti parantelemaan.

— Hittoako sinä huudat, kuulenhan minä vähemmällä. Luulin minä nyt täällä olevan parempiakin asioita kuin skruuvaaminen. Hälytetäänkö ihmisiä nyt vuoteesta skruuvaamaan. Minä menen kotiin yksintein.

— Etkä menekään, ne ovat lyöneet vetoa, selitän heti. Kehenkä sitten turvaa, jollei naapuriin. Veto on veto, ei se mikään turha ole. Se on se rakennusmestari, joka sotkee ja tahtoo pois. Tai totta puhuen, hänellä on kokouskin, niin, keskellä yötä.

— En minä rupea. Lähden kotiin.

Yngve veti häntä kovakouraisesti käsivarresta ja he astuivat auton ohi, jonka etuistuimella tuttu kuljettaja nuokkui. Tommi torui kaiken aikaa vastaan ja Yngve pyysi ja vakuutteli. He olivat niin kovaääniset, että olisi voinut uskoa poliisin väliintulon piakkoin tarpeelliseksi. Samaan aikaan oli kuitenkin liike tiellä käynyt vilkkaaksi, jopa remuavaksikin, juhlat pallokentällä kun nyt olivat loppuneet ja iloisin osa yleisöä palasi. Mahdollisesti täytyi siis järjestyksenvalvojien pysytellä siellä.

Eteisessä, joka ei ollut valaistu, seisoi talon emäntä, yllään pitkät vaaleat vaatteet, käsi ojennettuna tulijaa vastaan.

— Anna anteeksi, sanoi hän kuiskaten, — että minä näin myöhään hälytin sinut tänne, mutta...

Tommi ehti ajatella: jo kaksi viikkoa sitten tiesit tämän päivän ja lupasit minulle tämän yön. Silloin kävi Yngve kiinni keskusteluun, kuiskaten hänkin:

— Nuuskijat ovat kierrelleet nurkissa. Toissayönä olivat puhutelleet piikoja ja nämä naudat menivät vastailemaan heille. Mahlajan asunnossa oli tänään tarkastus. Sentähden ei poika voi lähteä huviretkelle, vaan sinä lähdet sensijaan. Tekeehän mielesi rahaa, tiedänhän minä. Tuoss' on takki ja lakki, kukaan ihminen ei tunne sinua, kaikki on valmistettu ensiluokkaisesti, niinkuin huomisiltaakin varten. Jos tahdot, niin saat Mahlajan keltaiset saappaatkin. Varmasti sopivat. Pistäpäs jalkaasi...

— Lasi teetä, kuiskasi talon emäntä, — me olemme kaikki yläkerrassa minun luonani. Saanko nojata käsivarteesi, Tommi... Jalka on yhä kipeä, en saa sukkaakaan ylleni. Luulen että huomenna kutsun tohtorin. Soittaisitko, poikeliini, kyökkiin, että tuovat teetä. Koetatte saappaat sitten. Teillä on aikaa yllinkyllin. Tappeluthan on tilattu kello yhdeksi, eikö niin? Mainio juttu, olen ollut pakahtumaisillani nauruun. Ei nyt luulisi siihen aikaan olevan liikkeellä niin paljon konstaapeleja, että heitä riittää rantaan. Hehän tekevät viime kierroksensa kello yksi ja ovat tietysti jo silloin unissaan. Yhtäkkiä alkaa sillan luona aika rähäkkä: kaksi humalaista tappelee, huutavat hengen hädässä. Tuskin ovat konstaapelit saaneet pukarit toisistansa eroon, kun kahvilan takana taasen alkaa aika meno. Sill'aikaa ajaa auto rantaan ja korjaa saaliin. Hui hai, ei kenelläkään ole aikaa ajatella autoa. Mahlaja on jo maksanut haavoistakin. Veren täytyy vuotaa, muuten eivät nuuskijat usko. Mutta kun he näkevät veren vuotavan, niin he uskovat. Oi joi, joi, että pitääkin olla tämän jalan kipeänä. Jestapoo, minä olisin pukeutunut pojaksi ja tullut mukaan. No, ratsastuspuvusta kelpaisi alapuoli ja yläpuoleksi otettaisiin konsulin kauhtana. Siihen mahtuu vaikka jauhosäkki. Aijes sentään, sehän on hänen yllään. No niin, enhän minä missään tapauksessa pääse mukaan tämän koipeni tähden, mutta jesta sentään kuinka minä olen nauranut. Yngve hoi, käske tuoda voileipää ja hummeristahan tämä Tommi pitää. Mutta kiiruusti... Oi kulta pikkinen, kuinka olen onneton, että tämä näin kävi, koko viikon olin iloinnut. Mutta ne juukelit eivät voineet lähteä ohjelman mukaan. Ukkeliinin täytyi ja hänestä päästiin, hänellä oli rakkaat kesehtinsä, mutta poikeliini jäi. Ne syyttävät tarkastusta Mahlajan luona, Mahlaja ei sentähden voinut lähteä ja sitten piti ottaa minun pikki muruseni. Mutta kyllä me ne vielä petämme. Jestapoo, kyllä minä sen sanon, että jos ovat viisaita, niin olen viisas minäkin. Ukkeliinihan on aina matkoilla, mutta kyllä täytyy alkaa reissata poikeliininkin, koska hänkin nyt rupeaa afäärimieheksi. Saakos hän sen teidän korean Letan konttoriinsa? Kehuu, että saa. Älähän hätäile, niitä on nyt siellä poikia koolla, skruuvaavat ja pikkisen ryyppäävät...

Raskas verho meni umpeen heidän takanaan ja he olivat pimeissä portaissa, joitten alapäästä erotti Yngven astunnan ja yläpäästä herrain puheensorinan. Tämä rajoitettu ala oli vastaiseksi ollut rakastavaisten ainoa turvattu kohtaamispaikka, täällä oli nuori Surpaeus ensi kerran kaksi viikkoa sitten temmannut syliinsä konsulin rouvan ja vain täällä oli hänen sittemmin onnistunut ryöstää itselleen ne muutamat lyhyet huuman hetket, jotka antoivat hänen aavistaa, mitä mahtoi olla kokonainen tunti, päivä, yö tämän naisen seurassa. Monta retkeä oli hän tehnyt Miramariin, toivoen edes kerran tapaavansa Rainan yksin. Mutta hänen ympärillään oli aina ihailijoita tai ystävättäriä, auto kuljetti niitä yöt päivät — niin, yötkin, sillä Martomaan ja muiden taiteilijain päähän pisti joskus tulla yölläkin. He kohtelivat häntä, Tommia, kuin lasta. Hän vihasi heitä ja ajatteli: kyllä minä teille näytän! Ja pian hän näyttikin, sillä Rainan hän ryösti heiltä kaikilta, rippeitä he häneltä saivat, hymyjä ja rahaa ja sensellaista. Mutta hän, Tommi, hän koppasi hänet uhkarohkeasti syliinsä ovenavauksissa tai suuren kaapin takana pari askelta koko seurasta. Ja täällä yläkerran porraskäytävässä, täällä omisti hän hänet kokonaisen minuutin, muistamatta, että on olemassa konsuleita tai muita arvohenkilöitä tai mitään maan päällä. Nytkin sukelsi hän Raina Laxin huuliin, hiuksiin, niskaan, povelle, sukelsi, upposi ja rukoili saavansa menehtyä, koskaan näkemättä muuta kuin tämän kuuman, tuoksuvan merenpohjan, joka keinutti ja pyörrytti.

— Tiedätkö, huohotti hän rouva Laxin huulia vasten, — tämä on kauheaa! Eivätkö ne pirut koskaan jätä meitä kahden. Minä en enää kestä tätä, minä teen jotakin... jotakin hirveää. Sillä minä olen raivoissani. Kuinka minä olen odottanut...

— Mutta niinhän minäkin! kuului huohotus häntä vastaan. — Meidän täytyy rauhoittua, odottaa...

— Odottaa, odottaa... Mutta jollen minä voi! Sinä et rakasta minua, jos voit odottaa...

— Pikki muruseni, olet suloinen. Mitä ne ovat nuo kaikki sinun rinnallasi...

— Mutta sinä naurat ja hymyilet heidän kanssaan, sinä annat heidän pidellä kättäsi — minä en kärsi sitä, _Raina_...

— Pikki muruseni, suutele, suutele, mitä ovat heidän kaikkien... Hiljaa, hiljaa, meidän täytyy lähteä.

— Mitä sinä aioit sanoa? Raina, Jumalan tähden, mitä sinä aioit sanoa?

— En mitään, mitäs minä sitten. Jestas sentään, kuinka sinä puserrat kättäni...

— Älä jätä minua tähän hirveään epätietoisuuteen, se tekee minut hulluksi. Mitä sinä aioit sanoa?

— Mutta muruseni, paha poika, puserrat käteni sinelmille!

— Minä rakastan sinua, kuuletko. Jos sinulla on jotakin, vaikka mitä ja kuinka pientä ja mitätöntä ja viatonta noiden toisten kanssa, niin auta armias heitä ja sinua ja minua. Minä teen jotakin hirveää...

— Mikä sinulla on kädessäsi? Kuulepas, se on sormus! Ahaa, sinulla on sormus. Kukas sen on antanut? Jestapoo, näytäpäs, annapas pikkisen kurkistaa. Tunnusta pois: se on jonkun flamman antama. Aijaijai sinua! Anna pian tänne, Yngve tulee.

Tommin pää pöyhitteli hänen niskassaan niinkuin lintu pöyhittelee untuvaisessa pesässä. Untuvaa ja silkkiä olivat nuo tuoksuvat hiukset. Rainakin oli mustasukkainen! Tommi riemuitsi hänen epäluulostaan, se todisti sentään, ettei hänelle ollut yhdentekevää, antoivatko tytöt hänelle sormuksia. Nopeudella, jonka alituinen varovaisuus ja vaaranpelko olivat kasvattaneet, hän silmänräpäyksessä ryösti itselleen kaikki, mitä siinä saattoi kaunottarelta saada ja piteli lujasti kiinni sormuksesta, nautinnolla tuntien, että Raina jää epävarmuuteen, ehkäpä tuskaan. He olivat kovaäänisessä riidassa, kun Yngve heidät saavutti. Hän ei ollut aivan helposti petettävissä, Yngve, hän aavisti heidän peittelevän todellista asiaintilaa, ja lausui sen häpeämättömästi julki.

— Vai, vai täällä te taas suutelette pimeässä. Odottakaa te, kun minä kerron papalle...

Raina nauroi ja sanoi Tommin astuneen hänen kipeälle jalalleen. Oli tehnyt niin kipeää, että hän oli pyörtymäisillään siihen paikkaan. Niin, niin, sen kun kertoo ukkeliinille, niin kyllä ukkeliini antaa Tommia korville.

Raina työnsi kädellään auki oven siihen pieneen turkkilaiseen kamariin, joka kantoi rouvan budoarin nimeä. Sähkövalo, tupakansavu ja alkoholintuoksu tulvahtivat sieltä vastaan, ja Tommi Surpaeus tajusi yhtäkkiä kaikilla aistimillaan, silmillään, korvillaan, sieraimillaan ja milteipä kielelläänkin jotakin, joka tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Mitä se oli? »Suutelette pimeässä», sen hän tunsi. Siinä oli jotakin sanomattoman vastenmielistä ja tahmeaa, — kuinka hän olikin täällä? »Suutelette pimeässä» — sanat läiskivät hänen ympärillänsä ikäänkuin olisi heitelty maantien rapakkoa. Valkeilla käsillä viskeltiin likaa. Roskaa, ilmaa! Se oli hänen omaa viisauttansa, mutta se ei nyt auttanut. Mitä tekemistä hänellä oli tuon naisen kanssa, joka tuossa paljain käsivarsin ja sielu alastomana julkeni astua miesjoukkoon? Mitä tekemistä hänellä oli noiden miesten kanssa, jotka loikoilivat sohvilla ja tuoleilla? Miten hän oli täällä? Hän kumarsi ja kulki kättä ojennellen miehestä mieheen. Miksi hän sen teki? Hän näki savuavien sikarien takaa hikisiä kasvoja — miksei hän ottanut saapasta jalastaan ja lyönyt niitä?

— Tässä se nyt on! sanoi Raina, — tämä Niemenkiven ylpeän herran poika.

Hän uskalsi mainita Tommin isän! Mainita häntä äänellä, joka tuli kuin torimyyjättären ääni lihaläjän takaa. Tommi aikoi kääntyä ja hyökätä äänen kimppuun, mutta Martomaa ojensi hänelle kätensä ja sanoi jotakin hänen kivääristään. Kysyi, joko hän oli ampunut sillä ja oliko hän siihen tyytyväinen. Tommi tunsi hänen tarkoittavan, että se on maksamatta ja kai hän sen nyt maksaa kun saa rahaa. Hävytön — olisi sanonut sen suoraan, mitä hemmettiä hän tuolla lailla naamioi sanansa! Täällä olisi pitänyt kulkea saapas vasemmassa kädessä ja antaa oikealle ja vasemmalle, valkoisille käsille ja valkoisille poskille. Tuokin Martomaa oli valkoinen ja parraton kuin tyttö. Kaksikymmentä litraa konjakkia hän oli tinkinyt itselleen, hänen käsiensä kautta niiden piti vuotaa taiteilijamaailmaan, kaikkiin taskumatteihin, joita otettiin mukaan, kun mentiin istumaan. Löytösormuksellahan hän oli aikonut kiväärin maksaa — täällä sormus vielä oli. Eikä hän anna sitä pois, vaan viinarahat juuri ovat omansa siihen tarkoitukseen. Täällä, täällä on sormus. Sanoiko tuo mies, että oli antanut kalliin kiväärin liian halvasta? Kyllä se, piru vie, oli tullut maksamaan. Harmilla se oli maksettu. Tommi tokaisi hänelle jotakin siitä, että hän antaa vehkeen takaisin, mutta Martomaa vastasi, että minkä hän on humalapäissään antanut, sen hän selvänäkin pitää. Söder ojensi hänelle kouran, joka oli kuin sepän pajasta ja puhui syntymäpäivästään ylihuomenna. Piti nyt vain olla varovainen, ettei hyvät humalat mene hukkaan, tämä lasti oli muutenkin tullut niin hiton kalliiksi. Niin, niin, ei mitään epäluuloa hän tarkoittanut, mutta Surpaeushan oli ensikertalainen, sälli tässä salakuljetusammatissa. Lax oli hänkin sellainen uhkarohkea, niin monessa liemessä kuin olikin poika keitetty. Ei, ei mitään epäluuloa tai epäluottamusta. Senpätähden oli tämä nuori sotasankari tehtävään valittukin, että tunnettiin neuvokkaaksi mieheksi. Koko seura oli tervetullut syntymäpäiville — paitsi konsulinna, valitettavasti! Ei, ei millään se käynyt päinsä. Oli herrakutsut. Toisen kerran naisia mukaan, toisen kerran! Tohtorinnakaan ei saa näyttäytyä, siellä keittiön puolella täytyy pysyä. Ja kyllä hän pysyykin, hän on sillä lailla koulutettu. Kas, naiset täytyy kouluttaa, ei siitä muuten mitään tule. Ei se sovi, että ne joka paikassa ovat. Niin, niin, Raina saa antaa anteeksi, kauniille naisille ei tässä tapauksessa tehdä poikkeuksia. Toimittaja Liukko huomautti, että hänelle oli aine tarpeellisempaa kuin kenellekään muulle hänen tautinsa takia. Muille se tavallaan oli ylellisyystavaraa — ja olikin. Hänelle se oli elinehto. Sokeritauti ei ole mikään leikin asia. Mahlaja ei antanut Tommille kättä, he olivat aikaisemmin tänään tavanneet. Hän seisoi keskellä punaista mattoa, kädet raidallisten housujen taskuissa, kellonperät kauniisti vedettyinä yli valkoisten liivien, joita voimakas rinta piti koholla. Hän nauroi leveän, hyväntahtoisen naurun ja sanoi, että pojat panisivat merkille, saattoiko jätkiin luottaa, aikoivatko he täsmällisesti. He olivat saaneet niin hyvät kipurahat, että kyllä sillä hinnalla kannatti antaa hakata itsensä vaikkapa pihviksi. Jos he osoittautuvat kunnollisiksi huligaaneiksi, niin heille voi vastaisuudessa uskoa uusia luottamustehtäviä. Herra Lax vanhempi huomautti, että hän menee poikain mukaan, hän, suoraan sanoen, ei luota heihin, autonkuljettaja se tällaisissa tapauksissa kyllä on pääasia, mutta vaunussakin sentään täytyy istua miehiä eikä mitään nulikoita. Huudettiin joukolla, että sodassakin tässä nähtiin, mihin pojat kelpasivat, ja nämä osaavat molemmat ampua — sitä ei jokainen ajuri osaakaan. Ajuri ja ajuri, huusi Lax Martomaalle, mikä vika siinä ammatissa oli? Kuka herrat kotiin kyyditsi, kun eivät jaloillaan pysyneet. Parasta oli, että herrat eivät ryhtyneet pilkkaamaan ajureja, kyllä ajurit tiesivät sellaisia asioita herroista, että jos ne olisi pantu lehtiin, niin kyllä olisi möly noussut, saakeli vie.

Konsulin veli iski nyrkin pöytään, hyökkäsi kälynsä luo, sylkäisi mattoon, ja puhui ikäänkuin hän olisi ollut tekemisissä kyydittävän kanssa, joka kieltäytyi maksamasta. Kaikki olivat äänessä yhtaikaa.

— Roope on hiljaa nyt, sanoi konsulinna, nousten syvästä nojatuolistaan, — Atte on kieltänyt räyhäämästä, Roope muistaa sen. Etsivät kiertävät taloa, ei saa koskea minuun, jestas sentään tuota miestä, ilmankos konsuli on sanonut, että paras pysyä kuskipukilla eikä tunkea tänne. Jestas sentään, Roope on paikalla hiljaa...

— Kuulkaas, kuulkaas, Lax, tuli Mahlaja väliin, — tulkaas tänne, kun minä puhun. Katsokaas, teidän veljenne voi menettää koko konsulinarvon, jos hänen veljestään kuullaan, että hän... Ja ettehän te toki sitä tahdo, Atte kun on siitä maksanut niin paljon kuluja. Ei, ei, ei, ei pidä kirota naisten seurassa. Kippis, otetaan tästä vielä — tuleehan sitä nyt toista. No noin, Lax. Kuulkaas, mitä te saitte maksaa uudesta kauniista liinaharjastanne? Se sopii mainiosti kuomuroskan eteen. Mutta kuulkaas, ei minun sovi maksaa niille teidän lähettämillenne ajomiehille enempää kuin kuusitoista markkaa tunnilta. Katsokaas, vakinainen työ. Niin, niin, heinät ovat kalliita, mutta vakinainen työ.

Taiteilija Hiirala puhalteli konsulinnan kättä ja koetti saattaa mielialaa tasapainoon.

— Hän on suurenmoinen, sanoi hän, — juuri niitä tyyppejä, jotka maalataan takaapäin. Katsokaa tuota niskaa, sonni voisi sitä kadehtia. Minä olen joskus etsinyt tämäntapaista mallia kautta koko kaupungin. Hän on herkullinen.

— Minä en pidä hänestä, sanoi konsulinna, — minä, suoraan sanoen, en kärsi häntä. Mieheni tulee vielä hänen tähtensä saamaan ikävyyksiä — jestapoo, katsokaa nyt mitä hän tekee... Roope, ei saa koskea taideteoksiin, se on savea, konsuli on tuonut sen ulkomailta...

Lax vanhempi seisoi hajareisin kälynsä edessä.

— Ja mistäs hän sinut on tuonut? sanoi hän ja tuijotti konsulinnaan juopunein silmin. — Mistäs hän sinut löysi? Pelastusarmeijan suojeluskodissa sinä istuit kuin lintu puurissa...

— Ulos minun huoneistani! Et enää koskaan astu tämän kynnyksen yli, senkin pakana... Kyllä konsuli...

— Konsuli ja konsuli ja konsulinna ja Hippa! Hippa on minun paras hevoseni ja konsulinna oli paras lintu koko puurissa.

— Nyt mennään tänne alakertaan. Noin, kas noin...

— Olkaa kiltti nyt Läksi! Toimitattekos minun muuttoni ensimmäisenä päivänä...

— Minä kuulun tähän samaan säätyyn ja sakkiin, tietääkös herrat sen...

— Jollei tuota miestä saa pysymään alallaan, niin me kaikki joudumme epäilyksen alaisiksi.

— Ulos ei häntä saa päästää ennenkuin hän selviää.

— Vai kuka tässä on humalassa? Herrat on humalassa, mutta ei Roope Läksi! Ja tietääkös herrat, että minä olen kanssa pannut rahaa kaljaasiin. Viisituhatta on minun rahojani kaljaasissa, joka tänään tuo konj...

— Tukkikaa hiidessä sen suu...

— Konsulinna, älkäähän toki. Tiedämmehän kaikki, että hän on humalassa. Kuulkaa... ei, mutta kuulkaahan, hyvä konsulinna... Minä elän niin suuressa jännityksessä siitä, mitä pidätte taulusta. Se on kyllä kallis taulu, mutta sitähän konsulinna toivoi...

— Ei ole varpunen tammikuussa köyhempi kuin oli tämä meidän konsulinna... Mutta nyt siitä on paisunut oikea riikinkana, oikea riikinemäkana...

— Kello on puoli yksi.

— Jaa-a, pitää alkaa lossata.

Tommi Surpaeus oli joutunut sohvaan sokeritautisen viereen ja tyhjensi siinä lusikoittain teetä lasistaan, ikäänkuin hän olisi ottanut jotakin lääkettä, jonka avulla hengittäminen täällä kävi mahdolliseksi. Kuka minä olen? Mitä minä täältä haen? — sellaisia kysymyksiä hän äänsi itselleen. Ne puhuttelivat häntä ja hän vastasi. Mutta hänen sisimmästään kuului samalla kertaa kysymys: lausuivatko ne minun isäni nimen? Ja hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut tukahtumaisillaan. Jollei hän heti pääse ulos, niin hän pyörtyy.

Vai niin, iski seuraavassa silmänräpäyksessä hänen päähänsä, ne ovat yhä polvillaan ja pidättävät minua! »Ei sinun pidä, ei sinun sovi!» Rukoilijoiden työtä tämä on. Mutta minun pitää ja minä tahdon ja minä teen mitä tahdon!

Hän syöksyi ylös matalasta turkkilaisesta sohvasta ja tuli konsulinnan eteen. Raina oli itkenyt, hänen pieni nenäliinansa oli märkä sekä kyynelistä että hajuvesistä. Se vapisi kädessä, joka pusertui rintaa vasten. Hän puhui laulajalle ja maalarille, mutta kun Tommi tuli, vetosi hän kokonaan häneen.

— Köyhä ja köyhä ja köyhä! Totta se pakana puhuu. Tuolla se sitä yhä pauhaa, sillä me emme kärsi toisiamme. Kyllä se kohta senkin sanoo, että minä olen myynyt kengännauhoja kadulla ja kerjännyt läkkikannuun vanhaa ruokaa ihmisten kyökissä. Sanokoon, sanokoon, mutta kyllä minä aina konsuli Laxille kelpaan. Ja vaikka minä olenkin veisannut Siioninvirsiä päämajan pahnoilla, niin Ihan hyvä minä sittenkin olen ontuja-Laxille. Herrajesta, jos te tietäisitte — ahhahhahhah. Ei ole muuta kuin yksi asia, jota minä vihaan vieläkin enemmän kuin ukkeliinia ja se on köyhyys. Minä vihaan vanhoja rikkinäisiä kenkiä, jotka ovat kuin sukset — herrajesta, kun ne ovat jäässä ja käyvät kärjistä kiinni katuun... Ja pumaseepuseroja minä vihaan ja kylmiä perunoita. Herrajesta sentään, kun ne rämisevät kannunpohjalla! Oivoivoivoi. Ja sitten ihmiset antavat sillinpuolikkaita ja moneen kertaan paistettua puuroa — ja kaikki yhdeksi moskaksi vain...

Raina Lax vaipui takaisin nojatuoliin ja purskahti itkuun. Hän itki katkerasti, hänen surunsa syöksyi esiin rehellisesti hänen elämänsä suurimman kärsimyksen hetteistä. Siinä itkiessäänkin hän kiristettyjen hampaiden lomitse kuiski sanoja: ette tiedä mitä on köyhyys, ette tiedä...

Tommi Surpaeus tiesi.

Ei koskaan hän ollut rakastanut Rainaa sillälailla kuin nyt tällä hetkellä. Hänen ulkonaista olemustaan hän oli rakastanut, hänen hiuksiaan, hänen valkeaa niskaansa, silmiä, huulia. Hän näki nyt ensi kerran Rainan sielun ja ymmärsi sen. Hän ymmärsi, minkätähden hänen täytyi saada ympärilleen silkkiä, sormuksia, hajuvesiä. Köyhyys, köyhyys oli kaikkeen syynä. Sellaisena kuin Raina tuossa nyyhki, rakasti Tommi häntä uudella tavalla. Hänelle selveni, että hänen täytyy pelastaa Raina, hänen täytyy erota konsulista ja tulla Tommi Surpaeuksen vaimoksi.

Outo juhlallinen vakavuus valtasi Tommin sillä hetkellä, jolloin hän oli tämän ajatellut. Hänen päänsä kohosi yläpuolelle kaikkia noita muita, jotka tuossa teeskentelivät osanottoa. Kukapa heistä oli valmis mitään tekemään onnettoman edestä. Ja te rukoilijat siellä kaukana jossain, oletteko nyt tyytyväiset, näettekö nyt, että tässä on tosi kysymyksessä! Olisipa saanut nuo vieraat ihmiset ulos ovesta, olisipa saanut jäädä kahden Rainan kanssa. He häärivät hänen ympärillään ja viekoittelivat häntä nauramaan. Tommi Surpaeus ajatteli, että hän nyt tarvitsee rahaa enemmän kuin milloinkaan, hän vie Rainan pois täältä, jo huomispäivänä. Minne?

Eräät kasvot kulkivat yhtäkkiä kuin kuva hänen ohitseen. Ne olivat hyvin tutut ja hymyilivät kylmästi ja taipumattomasti. Äiti, äiti ei koskaan tule tunnustamaan tätä naista, äiti ei tunne sääliä!

Hän ei tietänyt ketä hän sillä hetkellä vihasi, ketä rakasti, äitiä vaiko silkkitukkaista Rainaa. Hän tiesi vain, ettei heitä saattanut ajatellakaan yhtaikaa. Roskaa, ilmaa! koetti hän sanoa itselleen. Mutta tämä oli asia, joka piteli kuin verkossa. Ei päässyt minnekään. Oli tukalaa olla.

Yngve tuli kuin taivaasta. Hän hyppäsi ylös portaita ratsastussaappaissa, yllään jostain lainattu lyhyt takki, nenällä silmälasit ja kädessä valokuvauskone. Hän puhui kuiskaten ja torui ja pauhasi. Ne olivat juuri keittiössä — no, kutka? Keistä tässä nyt sitten saattoi olla puhe, jollei nuuskijoista. No, ne pirut olivat taas olleet kyökissä. Tai yksi vain. Vettä tietysti pyysivät juodaksensa, pyytelivät anteeksikin ja kysyivät jotain huvilannumeroa, jota muka hakivat. Niinkuin ei niitä tunnettaisi. Ja nyt oli jo hurjan kiire, mitä pahusta täällä meluttiin ja kiljuttiin ja viivyttiin? Ei yhtä kolikkoa ansainnut sellainen trokari kuin tuo Niemenkiven kamreerin poika. Ja nyt ei enää mitään helliä hyvästijättämisiä ja kavaljeerimaisuuksia — no, mitä tuo mamma nyt tuossa...? Oliko se olevinaan itkua? Hyi, älä viitsi, ei sinua kuitenkaan kukaan usko, silmäsi vain tulevat punaisiksi... Ja Surpaeus siinä, pian vain ylle määrätyt tamineet ja autoon heti paikalla.

Tommi tunsi halua lyödä ystäväänsä Yngveä. Tällaisessa hirvittävässä seurassa Raina oli. Tommin valtasi yksi ainoa ajatus: saada Raina pian pois täältä! Mutta miten lausua hänelle lohdutuksen sana ennen lähtöä. Hänellähän oli sormus taskussaan, hän antaa sen Rainalle nyt, lähtiessä. Sormuksen kautta hän sanoo onnettomalle, että hän pelastaa hänet. Raina ymmärtää sormuksen kautta paremmin kuin mistään muusta, että Tommi tarkoittaa täyttä totta. Sormus ei voi muuta merkitä kuin että hän kihlaa hänet, hän säälii häntä, hän nai hänet! Sormus on Heinin — olkoon vaikka Kiinan keisarinnan, sitä ei nyt ole aikaa ajatella. Jumaliste, Heini saa sormuksensa takaisin, Rainalle hän antaa toisen, vielä paljon kauniimman ja kallisarvoisemman. Tämä tarvitaan nyt lainaksi, hän kertoo sen kaiken sitten jälkeenpäin Heinille, Heinistä ja Rainasta tulee ystävät.

Heinistä ja Rainasta ystävät — no, tulipa ajatus! Ei koskaan.