Part 12

Mutta juuri siksi, että Raina on niin hyljätty, hän hänet kihlaa. Köyhyys on hirvittävä asia kauniille naiselle. Ja Rainan liikuttavia silkkisiä hiuksia voivat he kaikki kadehtia... Olivat jo saaneet Rainan nauramaan, Mahlaja seisoi hänen edessään ja liehutteli, pitäen kiinni kahdesta kulmasta, hänen pientä nenäliinaansa, jotta se muka kuivuisi. Ja Raina sanoi, että hän oli hirveän herttainen tuossa uudessa somassa takissaan, joka oli juuri kuin pääskysen mallin mukaan. Niin, niin, eikö pääskysellä ollut juuri tuollainen vaalea rinta niinkuin nyt rakennusmestarilla liivit ja raitaiset housut, ja sitten tuollainen pitkä musta selkä niinkuin rakennusmestarin takki. Pääskynen varmasti on antanut tuon mallin. Jestapoo, kuinka se olikin somaa!

— Se pitää gentlemannilla olla pääskystakki, sanoi Mahlaja ja nauroi leveän hyväntahtoisen naurunsa.

— Sellaista se on kun on rikas, sanoi Raina, temmaten uudelleen silmilleen nenäliinan, jota rakennusmestari kuivatteli.

No siinä se oli! Nyt tuo konsulinna taasen väänsi kranat auki ja nyt sieltä tulee vaikka kuinka paljon. Herrat eivät kuitenkaan enää ottaneet surua todeksi, vaan nauroivat ja taputtelivat häntä.

He uskalsivat! Mutta odottakoot, kauan eivät he enää sitä tee. Raina on hänen kihlattunsa tästä hetkestä...

— Mitä hemmettiä, pauhasi nuori Lax — tappelut ovat määrätyt minuutilleen aivan niinkuin kanonaadi, ja täällä ei kukaan ole tietääkseen. Joka nyt ei lähde autoon, se olkoon lähtemättä, minä menen yksin — mutta korjaan rahat kanssa yksin!

Tommi kumarsi nopeasti konsulinnalle ja piti hiukan kauan kättään hänen kädessään. Raina pusersi kiinni kätensä ja loi Tommiin kiitollisen kyynelkostean silmäyksen. Kuin pyörryksissä säälin onnesta, juoksi Tommi Surpaeus alas portaita, puki ylleen kaikki mitä Yngve käski, ajattelematta muuta kuin sitä, että hänen nyt on vastattava Rainasta. Rainalla oli jo hänen sormuksensa, hän oli kihloissa!

Yön ilma sivalsi viileällä kädellä yli hänen otsansa ja herätti hänet. Hän istui autossa juuri Laxin vieressä ja toisella puolen ajuria oli rakennusmestari. Vastapäätä hyräili Martomaa unisesti jotain ja kuljettajan viereltä näkyi Yngve Laxin selkä ja pää, joka oli verhottu vieraaseen lakkiin. Mentiin huimaa vauhtia, tienkäänteissä kallistuivat kaikki toistensa syliin. Lax oli väellä ja voimalla työnnettävä paikalleen, sillä hän nuokkui ja nukkui. Vastusta ei hänestä ollut, koska hän kaiken aikaa oli unen maailmoissa. Oliko kuljettaja suuttunut? Vuorosanat, joita he Yngven kanssa vaihtoivat, viittasivat siihen. Oliko myöhästytty? Niin, miksi lähdettiinkin niin myöhään? Mitä kummaa yleensä olikaan tapahtunut?

Raikas ilma yössä, joka paraikaa kääntyi aamuksi, ja vinha vauhti autossa olivat siinä määrin huumanneet Tommi Surpaeuksen, että hän hetkeksi unohti kaikki mitä äsken oli tapahtunut. Tämä kulku ja tämä vilpoinen hämärä, jonka verhon takaa paljastui taivaankaaren väreihin syttyvä taivas, vaikuttivat niinkuin uinti vaikuttaa keväällä, kun vesi vielä on kylmää. Kaikki unohtuu ja on vain hopeinen aalto ja käsivarsien riemullinen voima. Tommi tiesi, että jotain tärkeää on tekeillä ja että hänen pian on kaikkine ajatuksineen antauduttava tähän tärkeään. Mutta ensin täytyy kuljettaa pois nuo muut ihmiset. Sitten tulee Tommi tänne hänen viereensä ja sitten he sopivat kaikesta. Mitä ihmettä: hänellähän on revolveri taskussa. Tietysti. Sehän on hyvin tärkeä tällä retkellä.

Hän muisti jo kaikki tyynni.

Sen, että Enok-setä moottorillaan on saapunut saaren taakse ja tulee soutuveneellä rantaan, sen, että hän, Tommi, jokaisesta tällaisesta retkestä saa kymmenentuhatta markkaa, sen että hänellä huomenna on samanlainen ansio, sen, että hän tarvitsee paljon rahaa, äitiä varten, Lettaa varten, niin, ja Rainaa varten...

Hän ei voinut ajatella eteenpäin, sillä kun vain hänen äitinsä ja Raina yhtaikaa johtuivat mieleen, niin nousi hänen tunnossaan sellainen epäsointu tai suorastaan riita, että täytyi kokonaan lakata ajattelemasta. Se johtuu siitä, että äiti on kova ja säälimätön koko sitä maailmaa kohtaan, mistä Raina on kotoisin. Tämä tosiasia on kuin ylipääsemätön muuri. Mutta vielä on vähän aikaa, jolloin ei ole pakko ajatella mitään. Aamu valkenee, koivut häämöttävät keltaisessa kajastuksessa, petäjien rungot punertavat, kuusenlatvat palavat kuin sinipunervalla liekillä. Aamurusko tekee tuloaan. Käki kukahtaa. Onpa ihana tämä kevätaamu.

Sillä hetkellä jolloin Tommi Surpaeus oli ikäänkuin saanut käsiinsä kevään maljan ja maistanut sen laidasta, näki hän rumuuden siinä miehessä, joka nuokkui hänen vierellään. Hän näki myös, että kaikki muut tässä hänen ympärillään olivat vieraat, vieras koko se maailma mistä he tulivat, vieras Rainakin. Mutta hän on kuitenkin jo antanut sinne kihlasormuksen, toisin sanoen kihlautunut sinne. Ja miehen täytyy pitää sanansa.

Ne rukoilijat ne ovat, jotka pidättävät häntä, äiti ja täti Letitsia! Ne eivät päästä häntä vapaaksi, ne ajattelevat häntä, ne huutavat häntä kotiin.

Roskaa, ilmaa!

Ajetaan jo kaupungissa. Auto hyppii ja hytkii epätasaisella kivityksellä. Kadut ovat autioina. Poliisit astuskelevat unisina. Kukaan autossa ei puhele, on kiire, käännytään yhtäkkiä syrjäiselle kadulle. Ei näy ainoaa ihmistä. Puutaloissa ovat uutimet alhaalla. Pysähdytään. Kaikki astuvat autosta, Lax täytyy laahaamalla laahata alas ja hänelle sanotaan, ettei saa mukista. Kuljettaja katoaa auton taakse, ottaa pois numerolaatan ja asettaa sijalle toisen. Hän silmää ylöspäin ja sammuttaa lampun.

Yngve Lax ja Tommi Surpaeus kättelevät muita ja asettuvat mukavasti takaistuimelle. Vällyjä ja peitteitä otetaan esiin.

Ja nyt alkaa oikein sellainen hiivatin vauhti, sellainen, ettei maa tunnu gummien alla. Menköön syteen tai saveen — tällaisen aamun takia istuu vaikka linnassa! Tommi Surpaeus on päässyt kaikista ajatuksista, hauskoista ja ikävistä, hän on myös vapaa kaikista siteistä. Tulkoon vaikka mitä tämän aamun jälkeen, mutta nyt on hauskaa! Seikkailulle mennään!

— Noh, huusi yhtäkkiä Yngve Lax hänen korvaansa, — mitäs sanot, eikös olekin hauskaa. Ja kaikki on niin perhanasti valmistettua, että menee kuin rasvattu. Mutta yhden minä olen unohtanut sanoa: sinun täytyy ottaa aineet teille Niemenkiveen. Ymmärrätkö?

Surpaeus huomasi kyllä, ettei tämä tiedonanto ollut myöhästynyt unohduksesta, vaan tarkoituksella. Mutta seikkailu oli ottanut hänet valtoihinsa ja sitä hauskempaa oli, mitä enemmän nyt tuli vaaroja. Hän huusi Laxille, että all right ja hänen sydämensä teki korkeita hyppyjä ilmassa. Puut notkuivat, taivaanranta aaltoili, nukkuvien huviloiden valkoiset portit hyppelivät. Hih!

Yhtäkkiä hiljeni vauhti ja molemmat nuoret miehet oikaisivat päätään sivulle: kaksi ratsastavaa järjestyksenvalvojaa tuli juhlallisesti ajaen tien käänteessä. Nuoret miehet kuulivat verensä kohinan ohimojen kohdalla ja nojasivat huolettomasti vaunun selustaan. Silmänräpäykset tuntuivat pitkiltä ja kohtalokkailta. Miehet hevosenselässä kääntyivät katsomaan auton jälkeen. Auton vauhti oli taasen pyörryttävä. Ajettiin meren rantaa pitkin. Yngve katsoi kelloaan.

— Kahden minuutin perästä alkaa ensimmäinen tappelu. Turha vaiva, poliisit menivät juuri.

— Niitä voi olla useampia liikkeellä, vastasi Surpaeus, käsi revolverin ympärillä.

Ajettiin ylös mäkeä. Linnut lauloivat. Kiiltävässä vedessä, jonka pinta hiljalleen väreili, kohosi saari, puunlatvat punertaen aamuruskossa.

— Se on tuo! sanoi Yngve Lax.

Mäen alla alkoi koira kiivaasti haukkua. Mies ja nainen, jotka sitä seurasivat, jäivät seisomaan. Tappelu! Metsiköstä kuului hirveitä huutoja. Auto suhahti ohi, kiinnittämättä siihen huomiota. Huusiko joku poliisia? Auto ajoi kesähuvilan ohi, jonka valkeitten pöytä- ja tuoliryhmien pinnat kasteisina kiilsivät valjenneessa aamussa. Lahdella näkyi vene. Se suuntasi kulkunsa saarta kohden. Oliko Enok-setä veneessä? Sitä oli mahdoton tietää. Auto hävisi metsikköön ja sukelsi seuraavassa silmänräpäyksessä esiin niemenkärjessä, jonka ympäri tie kääntyi. Siellä se pysähtyi.

— Mitä perhanaa, nehän menevät saarta kohden, sanoi Surpaeus, kädet kylminä, ohimot kuumasti takoen.

— Katso eteesi, tiuskasi Yngve Lax.

Rantakivien joukossa, joita kohden meri hiljaa henki, oli kolme isoa keltaista matkalaukkua, aivan kuin jokin haaksirikko olisi matkustajalaivasta viskannut ne tänne. Ne näyttivät viattomasti sisältävän paitoja ja sukkia.

— Ovatko ne noin kauhean isoja, sanoi Surpaeus kuiskaten, — niitähän ei mitenkään voi kätkeä.

— Mitä perhanaa varten meillä sitten on vällyt ja peitteet. Ei suinkaan omaa nahkaamme varten.

— Olisi pitänyt kuljettaa pimeällä.

— On niitä kuljetettu sekä pimeällä että päivällä, niin että kyllä se tunnetaan, mikä on parasta. No, käy hiidessä kiinni.

Iloinen seikkailu alkoi tuntua vakavalta. Miehet saivat panna liikkeelle koko voimansa ja varovaisuutensa. Kolinaa kuului sittenkin. Mihin tässä nyt asettaa jalkansa? Jos poliisi sattuu tulemaan, niin ovat he mennyttä!

Koko lastaus niemenkärjessä oli kestänyt jonkin minuutin, mutta tuntui siltä kuin olisi kulunut tunteja. Jalat epämukavasti oikoisina matkalaukkujen päällä istuivat nuoret miehet entisillä paikoillaan vällyjen alla, käsillään koettaen tukea tasapainoaan. Heidän oli vilu, sydän jyskytti. Tuontuostakin haki käsi taskuun, missä revolveri oli. Eikö tuo ollutkin kavioiden töminää? Vaunu kiiti vimmatusti. Kuoppaisissa kohdissa töyssähtelivät ihmiset lastineen korkealle ilmaan. Posket kylminä ja huulet sinisinä tuijottivat nuoret miehet eteensä, sydän lyöden vasarana rinnassa.

Tappelu — toinen tappelu, no, nyt se alkoi.

He olivat sen tykkänään unohtaneet.

— Hiidessä, sanoi Surpaeus, — tuohan herättää kaikki ihmiset, kuinka olette voineet olla noin tyhmät.

— Älä nyt siinä ole niin viisas, vastasi Lax äkäisesti. — Kyllä se on oikein laskettu. Jos poliiseja nyt tulee vastaan, niin huudamme heille, että humalaiset siellä puukottavat toisensa kuoliaaksi. Kunnon huligaanit, kylläpä ne kirkuvat.

Ei kuulunut poliiseja. Huudotkin heikkenivät heikkenemistään, auton loitotessa vaaralliselta paikalta.

— Mutta mihin kummaan minä Niemenkivessä panen nämä tavarat? sanoi Surpaeus, yhtäkkiä muistaen, mitä hän oli luvannut. — Sinä tiedät kummoista meillä on: jos joku meillä saa tämän tietää, niin hän ilmiantaa meidät.

Tommi Surpaeus ei ollut saanut lausutuksi äitinsä nimeä. Lax lausui sen häikäilemättä.

— Ei äitisi sinua ilmianna.

Ja hän naurahti.

Tommia raivostutti. Taasen oli Yngve uskaltanut. Hän oli sanomaisillaan, ettei ota haltuunsa mokomaa likaista roskaa. Mutta hänen mieleensä muistui rahat.

— Koetetaan nyt sitten puuliiteriä, sanoi hän.

— Sitä juuri minäkin olen ajatellut. Nostetaan tavarat teidän vanhaan rekeenne, sehän on siellä perällä. Pannaan halkoja päälle. Ylihuomisyönä siirrämme pois mitä ennätämme.

— Mutta mitenkä me saamme avaimen?

— Liiterihän on auki, etkö sen vertaa tiedä.

— Mutta koira?

— No, ei kai se omaa väkeä hauku.

— Eikö vain olisi parempi, että vietäisiin tavarat teille.

— Älä sinä rupea jänistämään. Ei niitä kymmeniä tuhansia niin ilmaiseksi oteta.

Tommi Surpaeus tunsi ilkeän kylmyyden leviävän alas selkäänsä ikäänkuin jotain märkää olisi laahattu pitkin hänen pintaansa.

Kyllä olen nyt verkossa, ajatteli hän. Kyllä olen nyt myynyt sieluni.

Hetkeksi kiihtyi heidän jännityksensä jälleen, mutta auto, joka tuli heitä vastaan, ei ollut vaarallinen. Näyttipä melkein siltä kuin se olisi liikkunut samoilla asioilla kuin he.

Lahdella välkkyivät hopeiset soimut yli purppuraisten pilvenkuvien, jotka kertautuivat veteen. Luonto alkoi yön juhlallisesta vakavuudesta sulaa päivän nauravaan iloon. Tommi Surpaeus ei nähnyt mitään tästä kaikesta. Hän näki nukkuvan kotinsa. Hän näki sen oudossa viattomuuden tilassa. Ei milloinkaan ennen hän ollut huomannut, kuinka se oli hiljainen ja vakava.

Sellainen kuin hänen isänsä kasvot olivat kuoleman unessa.

Sellainen kuin hänen äitinsä hymy oli ollut silloin kun hän hänet viimeksi näki. Kauan sitten. Kauan, koska siitä oli tapahtunut niin paljon.

Häpäisijä! sanoi hän itselleen.

Hän avasi portin ja he alkoivat raastaa arkkuja sisään. Ei kukaan herännyt, he olisivat saaneet ryöstää talon puti puhtaaksi. Vanha kuuro koira nukkui rauhan unta. Tommi säikähti, kun vaahteran oksa pyyhkäisi yli hänen päänsä ja vei pois hatun. Auto puhkui ulkopuolella, liiterin ovi natisi. He kolistelivat pahasti, astuessaan kelkkojen, lapioiden ja muiden kesäkorjuuseen pantujen tarvekalujen lomitse reelle. Tommin rinnassa takoi sydän kuin moukari. Talossa nukuttiin hyvän omantunnon unta, arkut kalliine tavaroineen jyskähtivät maahan eikä kukaan kuullut. Nuoret miehet tulivat onnellisesti ulos liiteristä, painoivat oven kiinni ja pysähtyivät vaahteran luo. Yngve Lax pyyhki hikeä otsaltaan ja Tommi Surpaeus otti lakkinsa maasta.

— Menipä hyvästi, menipä hyvästi, puhkui Lax. — Ei yhtä nuuskijaa, ei yhtä laukausta. Menipä mainiosti. Jos sinulla on tällainen onni matkassasi, niin sinusta tuotapikaa tulee rikas mies.

Tommi ajatteli, että sitä hän juuri oli odottanut, että olisi poliiseja ja vaaroja. Jonkinlaiseksi pieneksi sotatapaukseksi hän oli retken kuvitellut. Ja sitten meni kaikki lysyyn. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

— Sinulla on onni matkassasi, perhananmoinen onni, jatkoi Lax, paperossia sytyttäen. — Ja tämä liiteri on niinkuin tätä varten tehty. Täällähän on tilaa huomisiltaiselle lastille ja vaikka kuinka monelle.

Surpaeus havahtui ajatuksistaan.

— Oletko hullu?

— En kuin viisas.

— Se ei tule tapahtumaan, että tästä tehdään varasto.

— Mutta se tulee tapahtumaan. Mikään poliisi ei lähde tarkastamaan kamreeri Surpaeuksen kotia.

— Kuinka sinä uskallat!

— Mitä? Mikä on, etten uskaltaisi? Täällä ovat tavarat turvassa.

— Minä viisi niiden turvaamisesta!

— Niin, niin — mutta rahasta toki välität. Ehei, kyllä meidän nyt on välittäminen, sinä et taida tietää mitä sakot ovat. Pidä sinä silmällä tätä vajaa. Paras olisi, että avain hukkuisi muutamaksi päiväksi. Ja sitten, kuule — katso sinä, että minä saan tavata Lettaa. Etkö luule minun tietävän missä väleissä te olette meidän mamman kanssa. Etkö luule minun nähneeni, että äskenkin hyvästi sanoessasi pistit kirjelipun hänen käteensä. En häiritse teitä, tehkää mitä tahdotte. Mutta minä tahdon Letan minä!

Tommi Surpaeus hyppäsi hänen eteensä nyrkit pystyssä.

— Mene pois nyt, muuten voi seikkailua jatkua...

— Minä en sinua pelkää.

— Mene pois!

— Älä nyt viitsi — minä olisin minäkin voinut ottaa meidän Rainan, mutta kun sinun teki mielesi...

— Ota sinä hänet, ota Herran nimessä, en minä häntä huoli. Mutta mene nyt...

— Älä nyt ole olevinasi. Niinkuin en minä tietäisi. Mutta morjens nyt vain. Älä ole huolissasi, en sano Rainalle mitään, kyllä minä ymmärrän. Mutta pidä huoli siitä, että saan tavata sisartasi. Hyvää yötä.

Hänen mentyään seisoi Tommi Surpaeus hetken liikahtamatta ja hänen ajatuksensakin olivat täydellisessä liikkumattomuuden tilassa. Yhtäkkiä tarttui hän kaksin käsin kiinni hiuksiinsa ja sydän kiertyi hänen rinnassaan. Mitä hirvittäviä asioita olikaan tapahtunut?

Hän näki nyt yhtäkkiä selvällä silmällä kaksi maailmaa, jotka sovittamattomina seisoivat vastatusten. Ne olivat aina olleet tässä, hänen lapsuudestaan asti. Isän eläessä oli juopa niiden välillä ollut ylipääsemätön, mutta isän kuoltua oli hän mennyt toiselle puolelle. Häntä oli vetänyt sinne ja hän oli mennyt. Mutta hän ei saanut olluksi siellä, sillä toinen maailma piteli häntä. Perintätavat ja muistot pitelivät häntä. Ja hän oli varma siitä, että tänäkin yönä, ehkä tällä hetkelläkin joku täällä ajatteli häntä ja kahlehti häntä ajatuksillaan. Pitikö siitä iloita vaiko raivota?

Tuohon toiseen maailmaan, johon ei hän saanut tungetuksi juuriaan, sinne oli hän joka tapauksessa tänään jättänyt kihlasormuksen. Hän oli siis kihlautunut tuohon vieraaseen maailmaan ja nyt piti kai alkaa sovittaa näitä molempia maailmoja keskenään. Miten sekin tulisi tapahtumaan?

Ja mitä hän oikeastaan oli juovan toiselta puolen etsinyt? Jo isän eläessä oli hän katsellut sinne, ensin uteliaana ja sitten kaipauksella. Mitä hän oli sieltä etsinyt?

Iloa, vain iloa.

Ei mitään pahaa hän ollut tahtonut. Vain iloa hän oli ikävöinyt. Ja tällaisiin selkkauksiin hän oli joutunut.

Hän asteli varovasti vaahteran alitse ja läheni pihamaata. Täällä hänen kodissaan ne nyt ovat nuo kaihit aineet, joiden avulla sadat ihmiset aikovat vangita luokseen ilon ja riemun. Tohtorin syntymäpäivävieraat odottavat, taiteilijat odottavat, sanomalehtimiehet odottavat, ajurit ja heidän yleisönsä odottavat. Kaikki ovat tässä odotuksessa veljiä. Mitä erilaisimmat ihmiset ymmärtävät tässä odotuksessa toisensa. Eivät he tahdo pahaa, ei itselleen eikä muille. Vain hiukkasen iloa he tahtovat.

Mutta iloa mitä he odottavat ei ole. Seuraa jotain aivan toista.

Kummallista. Kuinka hän tänään näkeekin kaikki tällaisena? Illalla, kun on koolla ihmisiä ja sähkö palaa, näyttää kaikki toiselta. Tuo vieras maailma on luvallinen ja hyvä maailma. Aamu ja yksinäisyys luovat kaikkeen toisen valon. Aamu näyttää hyvän ja pahan. Yöllä ovat ne yhtä. Onko sitten todella hyvä ja paha? Onko sitten todella tunto, joka haavoittuu niinkutsutusta pahasta?

On tunto, joka muutamassa tapauksessa sanoo: häpäisijä!

Hän ei sanottavasti kärsinyt tästä, hän ainoastaan totesi, että näin oli. Mahtaa olla kovaa, jos alkaa kärsiä tällaisesta. Se on sitä niinsanottua omantunnontuskaa. Mutta sitä ei hän toki tunne. On vain niin omituista, kun noin silmillään yhtäkkiä näkee, mikä on se niinkutsuttu hyvä ja se niinkutsuttu paha.

Se on äidistä peräisin tämä hetki. Äiti on kaiken yötä ajatellut häntä. Ehkäpä hän vieläkin makaa silmät auki ja sydän lyöden tuolla avonaisen ikkunan takana. Tommi tunsi kuinka hän sekä vihasi että rakasti häntä. Eikö äiti nyt voi päästää häntä irti, eikö hän nyt voi ymmärtää, että hänen täytyy elää omaa elämäänsä?

Eihän hän ole sinua pidätellyt! sanoi ääni Tommin tunnossa. Ei hän ole sinulta mitään kieltänyt.

Niin, niin, mutta hän ajattelee minua ja se on paljon pahempaa! huusi hän vastaan.

Tommi seisoi kasvihuoneen seinivierellä ja silmäili heleän vihreälle nurmelle, jolle vaahterain oksaverkko loi varjonsa. Tuolla toisella puolen tietä oli nurmi pengottu ja poljettu: siellä oli etsitty kihlasormusta. Heini serkun kihlasormusta, tytön, joka oli ollut tämän pojan ensimmäinen rakkaus. Tommin mieleen tuli suudelma, jonka tyttö oli painanut hänen huulilleen kaikkien läsnäollessa. Hän istuutui kapealle penkille ja hänen teki mieli itkeä.

Näkyy olevan tunto, joka sanoo: roisto, konna! Eikö ollutkin silloin hänen mielensä niinkuin tämä keväinen nurmi tässä ja nyt se on niinkuin tuo maa tuolla, joka on poljettu ja tallattu.

Hän rupesi riisumaan kenkiään. Linnut eivät välittäneet hänestä, vaan lauloivat ilmojen täydeltä, suhahtelivat hänen ohitseen ja pudottelivat puunlatvoista milloin minkin ruupusen. Sukkasillaan asteli Tommi Surpaeus yli kotipihan tanteren, vaikka tämä varovaisuus tuskin olisi ollut tarpeellinen, linnunlaulu kun upotti itseensä hänen askeleensa. Kukkuu-kukkuu helskyi yli lahden, kukkuu-kukkuu vuoresta ja kukkuu-kukkuu kotoisesta kuusikosta. Kodin pieni maailma ui aamuauringon kullassa.

Kiertäessään auki lukkoa ylhäällä portaiden päässä kääntyi poika ja muisti yhtäkkiä: huomenna tämä myydään. Ei, jo tänään.

Hänellä oli nyt rahaa ja hän tiesi voivansa saada sitä enemmänkin, mutta hän tunsi samalla, että jo aikaisemmin oli myynyt osuutensa kotiin ja ettei hänellä enää ole mitään oikeutta puuttua kodin kohtaloihin.

V

Siitä päivästä lähtien, jolloin Heini serkun kihlasormus katosi, oli järjestys Niemenkiven yhteiskunnassa järkytetty. Ei mitään saattanut nähdä ulospäin. Kaikki tuntui olevan entisellään, aidat ja portit pitelivät koossa kotia ja kevät kukki ja lauloi sisäpuolella. Mutta ihmisten keskinäiset suhteet olivat menneet rikki, kukin kulki omaa tietään, toisen toisesta tietämättä ja toisen salatessa toiselta tarkoituksensa. Aidat ja portit eivät voineet pitää koossa ihmisiä. Surpaeuksen perheen jäsenet, jotka ennen olivat muodostaneet ikäänkuin touvin, mikä voimakkaasti yhteen kuuluen kannatti elämän iloja ja suruja, erkanivat nyt toisistaan niinkuin säikeet heltiävät, kun touvi on katkaistu. Jokainen oli joutunut väliaikaiseen tilaan valmistamaan tulevaa, vielä salattua itsenäistä vaellusta. Aamuisin lähti kukin haaralleen niin pian kuin suinkin ja kun aterioiden aikana jouduttiin pakollisesti koolle, puhuttiin muista asioista kuin niistä, joita ajateltiin. Jos joku vieras olisi tullut verranneeksi perheen jäsenten kasvonilmeitä joku päivä sitten ja nyt, olisi hän huomannut niiden muuttuneen. Jotakin murheen tomusta oli varissut yli kaiken. Ei enää eletty vuorokauden neljänkolmatta tunnin mukaan, vaan ne olivat mielialojen tiimat, jotka säätivät täällä lakeja, jouduttaen tai hidastuttaen tapahtumia. Korkeassa jännityksessä kulki elämä eteenpäin, ihmisten vaiteliaina vältellessä toistensa katseita. Perheen nuorin jäsen yksin puhui ja etsi toisten katseita. Lapsen varhaiskypsät kysymykset kaikuivat paljaassa rehellisyydessään tuskallisina kuin sairaan omantunnon ääni. Hän toisteli sanaa miksi. Hän toisteli sitä, kun hänelle annettiin lyhyitä ärtyneitä vastauksia ja hän toisteli sitä, kun ei hän saanut vastausta ensinkään. Päivä kului vaikeitten asioitten kuumeisessa jouduttamisessa. Yö ei tuonut lepoa. Korkea jännitys oli toimessa unenkin aikana. Ainoa joka nukkui, oli koira. Se ei syönyt eikä liikkunut. Se kaivautui kuoppaan sireenipensaiden juurelle ja makasi, makasi päivät ja yöt.

Ulospäin ei kuitenkaan näkynyt mitään. Aidat ja portit pysyivät paikallaan. Takatalvea ei kuulunut, kevät riensi kuumeisesti kypsymistään kohti, kilpaa niiden kohtalojen kanssa, joita Surpaeusten perheen jäsenet itselleen valmistivat. Kaikki tapahtui uskomattoman nopeasti, ikäänkuin pitkäaikainen helle olisi tuleennuttanut kaikki valmiiksi niin ettei tarvittu kuin lyhyt myrsky varistamaan hedelmät maahan.

Kun Letitsia Surpaeus oli lähtenyt siitä portista, josta hän oli kulkenut toistakymmentä vuotta ulos ja sisään, niin hänen mielensä lenteli kuin häkkilintu, joka on päässyt vapauteen. Hänen oli ihmeellisen kevyt olla. Hän oli hymyillen eronnut veljistään, jotka päivänpaisteessa leikittelivät koiran kanssa, hän oli hymyillen astellut ohi omenapuiden. Ei mitään velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta, ei ketään ihmistä — vapaa! Kaikki hänen aistimensa täyttyivät ilman sinestä ja hänen jalkansa etsivät auringonsäteistä siltaa korkeutta kohden.

Mutta tätä onnea kesti vain hetken. Kuolemaa ei tullut, päinvastoin tarttui elämä lujin ottein häneen kiinni ja sanoi hänelle, ettei hänellä nyt ole minne mennä, ei ketään ihmistä, ei mitään velvollisuuksia, ei mitään omaisuutta. Ja niinkuin lintu pian huomaa, ettei hän tule toimeen ilman häkkiänsä, niin huomasi hänkin, ettei hän todella nyt tiedä minne kääntyä.

Hänessä heräsi kirvelevä kaipaus. Hän muisti lapset, jokaisen erikseen, heidän hauskat vallattomuutensa ja pahantekonsa, hän muisti pienen soppensa, jonne kaikki hänen muistoesineensä olivat jääneet, hän muisti koiran, muisti veljensä. Kälyänsäkin hän yritti muistella kaipauksella, mutta silloin satoi häntä vastaan kovia sanoja. Ne suomivat kuin piiskan siima, ne ne juuri olivat ajaneet hänet kodista ja nyt ei ollut ainoaa ihmistä. Veljet — ei, ei hän voinut lähteä heidän luokseen. Ei enää kenenkään vastukseksi. Ystävätär, hän, jonka kanssa nuoruus oli ollut yhteinen, hän jonka kihlattua Letitsia Surpaeus oli rakastanut läpi elämänsä, Emilie, hän oli mielisairaalassa. Ollut jo kauan. Kuinka kauan mahtoikaan olla? Kuinka olikaan ihminen saattanut asettaa elämänsä niin, ettei hänellä ollut yhtään ainoaa ihmistä, jonka luokse olisi voinut suunnata askeleensa? Olihan kuitenkin yksi, oli tämä sama rakastettu, mielisairaan mies! Letitsia Surpaeuksessa leimahti elämä liekkiin: nyt hänellä oli oikeus mennä hänen luokseen ja viettää siellä päiviensä ehtoo! He ovat uhranneet koko voimansa kauden ollakseen uskolliset annetulle sanalleen, nyt eivät he enää ketään vahingoita. Parantumaton mielisairas ei kärsi eikä muista. Nyt on aika tullut! He rakastavat toisiaan, ovat aina rakastaneet. Nyt harmaahapsina lienee luvallista katsoa toinen toistaan silmiin, painaa toinentoisensa kättä, elää saman katon alla, ympäröidä toinen toistaan hellyydellä. Ja puhella. Paljon on patoutunut hellyyttä, paljon puhumista. Ehkä on suotu elämää vielä joku vuosi, tai viikko, tai vaikkapa päiviä vain.

Kun vanha neiti tätä ajatteli, niin oli kuin hänen sisimmästään olisi puhjennut esiin lähde, joka solisi ja lauloi. Vaistomaisesti peläten ihmisten katseita oli hän väistynyt tiestä ja tullut kaiholle, mistä näkyi kimmeltävä lahti ja sininen taivas. Siinä hän seisoi ja kuiski mielettömiä sanoja, sanoja ilman yhteyttä, valoja, jotka oli tehnyt yksinäisinä öinä, selityksiä ja vakuutuksia, jotka vuosikymmeniä olivat odottaneet ääntä.

Hän oli unohtanut ihmiset ja todellisuuden, mutta nyt tulivat ne molemmat. Ihmisiä astui paikalle ja hän muisti kaikki.

Ei, joka kerran on ottanut Elämän rautaisen sormuksen, se kantakoon sitä uskollisesti loppuun asti. Ei mitään lievennystä, ei mitään liehittelyä. Elämän sormus luovutetaan vasta suoraan Kuoleman käteen.

Kuolema — olisiko kuoleman aika nyt tullut? Joko olisi oikeus lähteä? Varmaan on. Ei ole minne mennä, ei enää kelpaa mihinkään. Vai olisiko vielä jotakin, jota saattaisi yrittää?

Jumala, sinä et voi vaatia, että menen pyytämään omaisiltani armoa. Minä nöyrryn sinun edessäsi, mutta et tahdo minun alentumistani ihmisten edessä. Ei, ei, ei, he eivät ole tahtoneet pahaa, eivät he ole tarkoittaneet mitä sanoivat, mutta se teki sittenkin ihan kipeää. Polttaa, kun vain muisteleekin. Jumala, olen väsynyt. Tiedäthän kaikki, ota minut jo luoksesi. Olet hyvä ja ankara isä, katso minun puoleeni: olenhan koettanut — voinko vielä jotakin? Sinä näet minut, sinä tunnet minut. Olet hyvyydessäsi antanut minun vielä nähdä kevään — annathan minun nyt tulla!

Hänen sisimpänsä kumpuili hiljaisemmin, mutta täynnä onnea, ajatellessa kuolemaa. Sydämen lyönnit tuntuivat valtavina läpi koko ruumiin. Hän painoi käden sydämelleen ja sanoi sille, että hän kiittää sitä uskollisuudesta läpi pitkän elämän ja että se kohta saa levätä.

Lepoon!

Kun hänen huulensa kuiskasivat tämän sanan, tunsi hän onnea, joka oli kuin se auringonlämpö, joka lepäsi hänen kasvoillaan. Tässä sanassa kohtasi hän myöskin kuolleen veljensä. Hänkin oli aina ja uudestaan lausunut tämän sanan. Mutta hän ei ollut lähtenyt vapaaehtoisesti, velvollisuudet olivat pidelleet häntä täällä. Hän ikävöi lepoa, mutta hän ei tahtonut pois ennenkuin lapset olisivat varttuneet suuremmiksi. Lapset — Tommi! Vainaja ei ollut jättänyt sisarelleen mitään velvollisuuksia, »sinulla on ollut tarpeeksi», oli hän sanonut. Mutta on kirjoittamattomia velvollisuuksia, ja loppuvatko velvollisuudet koskaan? Tommi — onhan hänellä äiti.

Minä en jaksa enää mitään, minä en kelpaa mihinkään. Minä en voi palata. Minä astun alas tältä kalliolta, tuossa alhaalla on sininen syvyys.

Jotta he löytäisivät sinun ruumiisi ja kauhu tulisi taloon, jotta heidän rauhansa olisi iäksi mennyt. Jotta lapsille jäisi muisto siitä ettet jaksanut loppuun asti, jotta heille jäisi se esikuva, että vastusten tullessa ihminen itse saa katkaista elämän langan!

Hän näki lasten silmien tähtäävän itseensä ikäänkuin ne kaikki olisivat olleet tuossa hänen edessään, hänen silmiensä ulottuvilla. Hänen kätensä etsivät heidän hiuksiaan ja olkapäitään ja hän kuuli pienimmän kysyvän: vanha täti, oletko sinä ollut vedessä? Onko vedessä hauskaa? Mikseivät kaikki ihmiset mene veteen?

Hänen kätensä iloitsivat koskettaessaan hentoja olkapäitä ja hän tiesi, että hän lasten vuoksi vielä jaksaa olla maailmassa, jaksaa vaikkapa menehtyä kadulle, mutta omaa henkeään ei hän ota. Rakkaat, rakkaat lapset... Hän oli niin elävästi tuntenut heidän läsnäoloansa, että hän säikähti, tuntiessaan käsiensä alla oman pukunsa villaisen nukan.

Nehän ovat tuolla muutaman minuutin matkan päässä, siellä on koti, siellä on työ, siellä on kaduttu kovia sanoja — palaa sinne, siellä ovat ihmisesi, muistosi, velvollisuutesi!

Kuollut unohtuu niin pian, niin pian täyttyy tyhjä paikka. Jos kuollut palaisi takaisin, niin ei hän ehkä enää olisi tervetullut. Vielä vähemmän elävä, joka kerran sysättiin ulos. Sinä, jonka elämä kihlasi raudalla, tao omasta kärsimyksestäsi kruunu, nosta se päähäsi ja iloitse raudan kirkasta iloa. Jolle elämä kerran ojensi rautaa, se katsokoon, ettei se ruostu. Kulta, jolla ihmiset kihlaavat, se on tunteeton ja ruostumaton, kulta kestää vaikka rakkaus pettää. Mutta rautaa täytyy vaalia joka hetki, se on tunteellinen, se ottaa vastaan pienimmänkin uskottomuuden, rautainen koru silataan ainoastaan ehdottomalla uskollisuudella.