Part 4

Äiti säikähti itsekin näitä sanoja, jotka olivat päässeet hänen huuliltaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, ikäänkuin toinen olisi ne lausunut. Hän oli valmis soimaamaan suuta, joka oli sanat ääntänyt, aivan niinkuin hän äsken oli närkästynyt vanhalle tädille. Hän kiihtyi viattomien lastensa puolesta, hän tunsi epäluulossa solvauksen vainajaa vastaan. Ennenkuin Tommi oli ehtinyt mitään sanoa, puhui hän syvällä vakaumuksella:

— Minä tiedän, että te kaikki pidätte isänne nimen puhtaana. Koko teidän isänne elämä tarkoitti tämän nimen puhdistamista. Teissä elää isänne henki, te olette hänelle uskolliset. Älköön kukaan tulkokaan muuta sanomaan.

Tommi naurahti pimeässä.

Äiti oli jo mainitsemaisillaan Letitsia-tädin nimen, mutta hän vaikeni kuitenkin ajoissa. Heinin sormus johtui samassa hänen mieleensä. Hän oli todella sen kokonaan unohtanut. Kuinka hän oli voinutkin. Hän piti kuitenkin niin paljon Heinistä. Heini varmaan ei tänä yönä saanut unta. Tyttö raukka. Puhelivatko tytöt vielä ylhäällä huoneessaan?

— Niin, kuule, lausui hän yhtäkkiä, — ajattele, kun Heinin kihlasormus tänään katosi. Meidän juodessamme kahvia. Sitä katseltiin ja ihailtiin ja Heini otti sen, varomattomasti kyllä, sormestaan. Me istuimme, niinkuin tavallisesti, lehmusten alla. Sitä etsittiin niin että ruohokin nyhdettiin maasta, mutta ei voitu löytää. Etsimme kaikki. Tietysti se Heinille oli suuri suru. Ja meille kaikille. Sedät lupasivat molemmat heti huomenaamuna tulla etsimään. Mikael-setä lupasi seuloa mullankin. Pelkään kuitenkin, ettei se auta. Sormus meni kuin maan alle.

Kului hetki ennenkuin Tommi Surpaeus puhui:

— Sekö Heinin timanttisormus? Sehän ei ollut mikään sileä kihlasormus. Niin, niin, se josta on niin paljon kiistelty. Totta puhuen minä en muista minkä näköinen koko sormus oli... Tai ehkä minä sentään näin sen. No, Heinihän on niin järkevä. Luutnantti Vasara antaa hänelle toisen sormuksen. Hän oli hyvä mies, pojat pitivät hänestä. Kannoimme yhdessä haavoittunutta metsästä kilometrin matkan. Hän kuoli siinä, hänellä oli kauheat tuskat, mutta hän ei valittanut. Hän oli päässyt pakoon punaisilta ja oli siitä onnellinen.

Äidin silmät tähtäsivät vilkkumatta poikaan.

— Muistathan toki Heinin sormuksen, puheli hän. —

Siinä oli keskellä helmi ja ympärillä pieniä timantteja. Tiedätkö jotakin? Onko sormus löydetty?

Poika tuijotti häntä suoraan silmiin.

— Kuinka niin? kysyi hän närkästyneenä. — Eikö se pudonnut pihamaalle? Minähän olin poissa, äskenhän tulin kotiin, itsehän olit minua vastassa.

— Kun ei varmaan tiedetä, olisiko sormus joutunut ulkopuolelle aitaa. Sitä koetettiin etsiä sieltäkin.

— Olisiko sormus voinut joutua ulkopuolelle porttia? kysyi Tommi.

— Te tulitte juuri silloin, kun sormusta katseltiin, tytöt ja pieni veljesi läksivät minun kanssani. Joku olisi voinut ajatuksissaan kuljettaa sormusta käsissään. Minä en tiedä, sormus ei ensinkään joutunut minulle. Heini oli kyllä hyvin varomaton, kun otti sormuksen kädestään. Me hätäydyimme kaikki hiukan, kun kapteeni tuli sinun seurassasi. Sedät arvelivat, että mahdollisesti juuri siinä joku olisi voinut ajatuksissaan viedä sormuksen muassaan.

— Olisiko joku nyt ollut niin hajamielinen, sanoi Tommi.

— Hertta syytti Lettaa ja Letta Herttaa. Pieni veljesi lausui sen oudon olettamuksen, että... Mutta yhdentekevää. Mitäpä sinä sormuksesta tietäisit.

— Minkä olettamuksen? kysyi Tommi nopeaan.

— Ei siitä kannata puhua. Hän on lapsi.

— Mutta äiti sanoisi nyt.

— Mikä sinulle tuli?

— Ei mikään. Mikä minulle sitten olisi tullut.

— Menemmekö nyt vihdoinkin nukkumaan.

— Minä en mene ennenkuin sanot, minkä viisauden Lulu lasketti.

— Hyvänen aika, lapseni. Kun ei se ole minkään arvoinen asia.

— Tietysti te taas epäilitte jotakin ihmistä.

— Emme. Kuulethan, että se oli pieni veljesi.

— Jos sinä tietäisit äiti, kuinka sinä hermostutat tuolla tavallasi. Sinä alat kertoa ja yhtäkkiä keskeytät. Se on ilkeää.

— Saathan sinä sen tietää, jos välttämättä tahdot.

— Tahdon, kyllä minä tahdon.

— Pieni veljesi vain sanoi, että ehkä kapteeni on ottanut sormuksen.

— Vai niin, vai niin.

— En olisi tahtonut sinua kiihdyttää, sinä kun nyt kerta kaikkiaan puolustat häntä.

— Mitä minä nyt siitä kiihtyisin. Jos hän olisi nähnyt sormuksen tiellä, niin olisipa hän ollut aika pölkkypää, jollei olisi ottanut sitä ylös. Mahdotontahan hänen olisi ollut tietää, että se oli Heinin. Toinen asia on tietysti, olisiko hän pistänyt sen taskuunsa ja mennyt poliisikamariin ilmoittamaan sitä. Ehkä hän olisi mennyt.

— Mutta ehkä hän todella on löytänyt sormuksen? kuiskasi äiti ja tarttui poikansa käteen.

Se ei ollut niin kuuma kuin äsken.

— Niin, ehkä, sanoi Tommi ja veti pois kätensä. — En kuitenkaan usko. Kai hän olisi jotakin maininnut, jos olisi sormuksen löytänyt. Mutta voinhan minä kysyä häneltä.

— Sinä siis tapaat hänet?

— Niin, kyllä kai. Ehkä jo huomenna.

— Jos Heini saisikin takaisin sormuksensa!

— Oliko hän hyvin surullinen?

— Oli. Ajattele nyt: kihlasormus. Ja vielä lisäksi niin kallisarvoinen.

— Oliko se todella niin kallisarvoinen?

— Kyllä se oli.

— Oikeinko Heini sitten aikoo ruveta suremaan tuota sormusta?

— En tiedä. Kyllä hän eilen oli hyvin surullinen.

— Ei suinkaan hän niin hullu ole, että rupeaa suremaan. Hänhän on niin järkevä ja miesmäinen.

Äiti kävi uudelleen kiinni poikansa käteen.

— Kuule, tiedätkö jotakin Heinin sormuksesta? sanoi hän. — Minusta tuntuu niin kummalliselta... Ikäänkuin sinä tietäisit. Onko hän, kapteeni, sittenkin löytänyt sormuksen?

Tommi painoi äitinsä kättä niin että miltei koski. Pojan kädet olivat aivan kylmät.

— Voinhan minä kysyä häneltä, sanoi hän. — Mutta uskon, että se on turhaa. Ehkä sormus vielä löytyy pihamaalta. On hyvin vähän luultavaa, että se olisi joutunut aidan taakse. Jahka nyt sedät huomenna seulovat mullan, niin eiköhän kadonnut lammas löydy. Jollei olisi niin pimeä, niin alkaisin etsiä vielä tänä yönä.

‒ Ei, portithan ovat kiinni, ei kukaan nyt yöllä tule tänne.

— Mutta eikö sitten eilen käynyt ketään? Eikö ketään juoksupoikaa tai kerjäläistä, tai... yleensä ketään vierasta?

— Ei ketään. Hyvää yötä nyt, rakas lapseni. Meidän täytyy tästäpuoleen paneutua ajoissa nukkumaan. Tämä valvominen ei ole terveellistä. Varsinkin näin lukukauden lopussa.

— Kuule, äiti, kun minun niin tekisi mieli ruveta etsimään Heinin sormusta. Entä jos minä löytäisin. Otan lyhdyn.

— Mitenkä sinä löytäisit! Meitä on ollut kymmenen henkeä etsimässä.

— Mutta jos minä sittenkin löytäisin. Olen varma, että löytäisin.

— Tommi, lapseni, tiedätkö jotakin sormuksesta?

Poika rupesi nauramaan, tarttui äitiään hartioista kiinni ja ravisti häntä.

— Mitä ihmettä sinä puhut? Mistä minä tietäisin? Ethän luule, että minä olen löytänyt sormuksen?

— Kuinka sinä sitten voit sanoa olevasi varma, että löytäisit sormuksen?

— No, hyvänen aika, kun se täällä on hukkunut, niin sen täytyy täältä löytyä! Ette ole osanneet etsiä.

— Nyt me menemme levolle. Minun on paha olla, en ehkä ole aivan terve. Yhden asian vain sanon sinulle, lapseni... Kuuletko? Ethän toki aio tänä iltana ruveta etsimään.

— Olisi hauskaa huomisaamuna ottaa Heini vastaan lahja kädessä.

— Sinun täytyy kuunnella mitä sinulle sanon: jos sinä otat kapteenilta rahaa... tai jotakin apua pelastaaksesi huvilaa, niin saat olla varma, että minä myyn sen. Myyn kylmällä sydämellä.

— Äiti, voisitko myydä kotimme?

— Kylmällä sydämellä. Olen asunut täällä kahdeksantoista kesää ja viisi talvea, olen istuttanut puut, olen nähnyt teidän kaikkien kasvavan. Mutta minä lähden täältä ilman kaipausta, jos se on tarpeellista.

— Kova sinä olet, äiti.

— No katso nyt, Tommi — oletko todella aikonut turvautua kapteenin apuun?

— Koska minä olen sen sanonut? Sinä kuvittelet, äiti. Ja kärsit turhanpäiten.

— Tänään elän — huomenna ehkä olen kuollut. Sitä se on.

— Senhän me kaikki tiedämme. Senpätähden: tee elämä niin hauskaksi ja siedettäväksi kuin mahdollista.

— Se on sodan opetus. Minun oppimestarini on ollut rauha: tee kuolema niin sovinnolliseksi ja iloiseksi kuin suinkin.

— Kummallista joukkoa te olette te naiset. Niin monenlaisia teissä tapaa. Ja aina te pyritte pitämään kuolemaa silmienne edessä. Ikäänkuin ei siihen ehtisi.

— Kun kaikki on niin pian ohi.

— No mutta juuri siksi. Ei kannata ottaa asioita raskaasti, ei kaivella vanhoja syntejä ja ylitsekäymisiä. Niinkuin ei nyt niitä olisi jokaisella. Minä olen nuori, minä. Emme tiedä, minä päivänä sota jälleen puhkeaa. Paise ei vielä ole lainkaan poissa. Vieläkö tytöt ovat ylhäällä?

Äiti istui arkulla, jota aina näin keväisin ympäröi naftaliinin haju. Hänen kasvonsa saattoi erottaa selvemmin kuin äsken. Aamun vihertävässä kajastuksessa olivat ne keltaisen kalpeat. Mutta hän hymyili. Oli mahdoton tunkea hänen hymynsä läpi ja tietää, oliko hän iloinen vaiko surullinen, levollinen vaiko levoton.

— Heini raukka kai ei saa unta.

— Hän ajattelee tietysti sormustaan!

— Ehkei hän niin paljon sure sulhasensa tähden kuin sukulaisten, joille sormus oli perhekalleus.

— Pitää koettaa löytää Heinille hänen sormuksensa.

Äiti ojensi pojalle istualtaan kätensä. Molemmat hymyilivät ja molempien kädet olivat jääkylmät. Ikkunalla saattoi jo erottaa punaiset kukkaset, jotka kuin pienet verta tihkuvat sydämet riippuivat oksillaan. Ulkona valkeni verkalleen kevätaamu. Nuoret lehdet, kukkivat tuomet, koko ennen aikaansa eloon herännyt luonto seisoi kuin jäätyneenä taivaan kuvun alla, jolta tähdet vasta olivat sammuneet ja joka oli kolea ja lumenkarvainen. Äiti tuijotti hymyillen aamua kohden, ikäänkuin hän olisi kuunnellut leivosta. Hän kuunteli itse asiassa sydämensä lyöntejä, peläten että ne ilmaisisivat hänet. Hänen sydämensä ei laulanut, se huusi hädässä. Hänen huulensa tapailivat joitakin tuttuja sanoja. »Kaikki on niin pian ohi», »kaikki käy aina hyvin». Mutta ne tulivat tyhjästä ja menivät tyhjään. Hän ei nähnyt edessään tietä, kaikki oli täydellistä korpea.

Mitä oli hänen lapsellensa tapahtunut, sodan poikaselle, joka vailla nuoruutta oli astunut keskelle elämää?

* * * * *

Sillaikaa juoksi Tommi täynnä voimaa ylös portaita vinttikamariinsa. Hän olisi tahtonut viheltää ja laulaa ja lisäksi huutaa ja painiskella. Hän muisti kuitenkin, ettei se mitenkään käynyt päinsä näin keskellä yötä ja äidin ollessa tuolla päällä. Niin, niin, hän oli surullinen! Vaikka hän hymyili, niin hän oli surullinen. Sitähän hän nykyään aina oli. Jos joku oli kuollut, niin katsoivat omaiset velvollisuudekseen vuosikausia olla surullisia. Täytyi siis olla hiljaa.

Tommi kourasi sormillaan liivinsä taskua ja astui nopeasti. Tuskin hän malttoi odottaa, että sai esiin avaimen ja pääsi sisään. Hän astui oikopäätä ikkunaan ja otti taskustaan pienen esineen.

Sormus. Siinä se oli. Ja Heinin kihlasormus se tosiaan oli. Hän muisti kyllä nyt selvästi, että ennenkin oli nähnyt tämän, vaikkei hän ottaessaan pienen esineen maasta ollut tullut ajatelleeksi, että se voisi kuulua jollekin tutulle. Niin, sitä hän todella ei ollut voinut aavistaa. Aivan ajatuksissaan hän oli pistänyt sormuksen taskuunsa, kun se sattui hänen silmiinsä. Se oli kaunis. Ja se oli kallisarvoinen. Kun hän sen näki maassa, luuli hän sitä tuskin sen arvoiseksi, että viitsi ottaa ylös. Kaunis se oli, ei ollut ihme, että Heini itki.

Täällä se oli ollut hänen taskussaan kaiken aikaa, jolloin he kaikki etsivät sitä kuin hullut. No niin, huomenna on hauska hetki, kun he taasen hakevat. Sedät seulovat multaa, väittelevät kieltolaista ja muista hullutuksista. Silloin hän menee ja paiskaa sormuksen keskelle seulaa.

Tommin täytyi nauraa, kun hän ajatteli setiä ja mullan seulomista. Sellaista sanojen ja asioiden ainaista seulomista se oli heidän elämänsä.

Ei, on sittenkin hauskempaa antaa sormus Heinille itselleen, Heini varmaan karkaa kaulaan ja suutelee keskelle suuta, niinkuin ennen maailmassa. Tänä vuonna ei Heini suudellut. Se on sitä, että hän on kihloissa. Ei, ei enää tule hyväilemään serkkuaan. Oli sekin aikaa, kun hän, Tommi, oli rakastunut tähän Heiniin, vaikka hän on niin paljon vanhempi. Nyt hänellä on Raina. Ja Raina on taasen häntä vanhempi. Vielä paljon vanhempi kuin Heini oli. Mikä perhana siinä pitääkin olla, että hän aina hullaantuu vanhoihin ihmisiin! Roskaa! Heinihän on itse heleä nuoruus ja nuori on Rainakin. Ja kauniit ovat molemmat. Ikävää asiassa on se, että Raina on gulashin rouva. Vähät sentään siitäkään. Ilmaa! Roskaa! Kaunis olisi tämä koru Rainan täyteläisessä kädessä. Se ei sopisi muuta kuin pikkusormeen. Heinillä on kovin kapeat sormet. Raina ihastuisi. Jos hän käyttäisi sitä pikkusormessaan, niin ei mieskään voisi kysellä. Mutta onko sormuksessa ehkä luutnantin nimi? Perhanan pimeää täällä vielä on. Kivääri — jäikö se alas? Kivääri, hitto vie, sehän on maksettava tämän korun hinnalla. Sehän hänellä oli selvänä tarkoituksena, kun hän otti sormuksen maasta, että hän nyt voi lunastaa kiväärin. Ja sen hän myöskin heti laski, että niin paljon tällä korulla varmaan saa, että maksaa pyssyn Martomaalle. Äh sentään — ties mitä tässä oikein nyt tekee!

Olisi hauskaa paiskata sormus setien seulaan, hauskaa antaa se Heinille itselleen, hauskaa antaa se Rainalle. Mutta kultasepälle se olisi myytävä ja Martomaalle annettava rahat. Totta puhuen, eiköpähän hän sentään ajatellut ottaessaan sormuksen maasta, että hän sillä maksaa kiväärin. Hän arvosteli heti sormuksen sen arvoiseksi, että kivääri sillä tulee maksetuksi. Hän uskoi silloin, että sormus oli tuntemattoman. Mutta tämän tuntemattoman omaisuuden perustuksella tuli kivääri hänen omakseen. Millä hän sen maksaa, jos antaa pois sormuksen?

Täytyy antaa pois kivääri myös!

Tuoko, jota hän niin on kaivannut? Ei, sehän ei ole tässä, se jäi alas.

Kaunis kappale, jahka sen puhdistaa. Ihmiset eivät osaa hoitaa kiväärejä. Ruostua annetaan, viikkokausia pidetään voitelematta ja puhdistamatta. Siro se on vehje. He lähtevät, Yngve ja hän, moottoriveneellä saaristoon, jahka metsästysaika alkaa. Suurilla saarilla niitä on jäniksiä niin että juoksevat toisensa kumoon. Mikä se on tuo pieni sormus sen sorean kappaleen rinnalla, jolla voi karkoittaa rosvot ja ampua riistaa. Paistit hän toimittaa kotiin, äidin ei tarvitse mennä torille lainkaan. Että unohtuikin alas se vehje. Mutta äiti piti siinä niin pitkiä puheita. Mitä se on tällainen sormus kiväärin rinnalla!

Heini tuli yhtäkkiä hänen silmiensä eteen sellaisena kuin hän näki hänet kerran talvella, monta vuotta sitten. He läksivät isän kanssa aivan odottamatta Niemeen. Oli uudenvuoden aatto ja joulukuusi oli vielä salin permannolla. Juostiin ja huudettiin, ja koira haukkui. Heini juoksi esiin tyttöjen huoneesta, hiukset hajalla ja pyyheliina — tai mikä vaate lienee ollut — hartioilla. Hän kiljahti, kun isä ja Tommi astuivat vastaan. Samassa hän kuitenkin tunsi miehet ja kävi kesyksi ja antoi isän pitää hyvänä niin paljon kuin isä tahtoi. Tommin hän sulki syliinsä ja suuteli häntä keskelle suuta. Tommi olikin silloin niin pienikasvuinen, että suututti. Hän työnsi serkkua syrjään, häntä hävetti, hän olisi suonut, että Heini olisi tehnyt sen heidän ollessaan kahdenkesken. Pyörrytti vieläkin, kun sitä ajatteli.

Hän antaa sormuksen Heinille itselleen, totisesti. Heini katsoo häneen iloisesti, Heinillä on kauniit silmät ja Heini on hyvä. Ja Vasarastakin pitivät pojat.

Helkkarin hieno sormus. Siitä saisi paljon enemmän rahaa kuin kolmesataa markkaa. Voisi ostaa kaikenlaista. Vaikkapa pari kravattia. On puute kaikesta. Vaaleat kengätkin olisivat hauskat näin suvella.

Kyllä pitäisi Rainakin sormuksesta. Hänellä on niitä paljon, konsuli kyllä on ostanut. Mutta ei yhtään näin hienoa. Raina raukka. Raina on onneton. Raina on ollut tyhmä, kun otti kauhean miehen. Raina oli köyhä ja tahtoi päästä köyhyydestä. Köyhyys ei ole mikään ilo. Eikä sitä liioin voi tekemälläkään tehdä miksikään erikoiseksi ansioksi, vaikka sedät sitä siksi koettavat. He ovat köyhää ylhäisöä ja ylpeilevät siitä. Valioproletariaattia. Ei, köyhyys ei ole mikään ilo eikä mikään hyve. Hän, Tommi, ainakaan ei tahdo elää köyhänä. Tänään ihminen elää ja huomenna voi olla kuolleena. Roskaa! Taivaalla purjehtii jo ruusunvärinen pilvi. Se on lähetetty partioretkelle. Koko taivaanlaen se näkee kuin kämmeneltään. Huomenna lähetetään Heini-serkun kihlasormus seikkailulle. Joko se lentää Heinin sormeen. Tai setien seulaan. Tai panttilainastoon. Tai Rainan käteen.

Olipa onni, ettei hän kenellekään maininnut löytäneensä sormusta, ei kapteenillekaan. Kukaan ei tiedä, että se on hänellä. Hauskaa tulee olemaan huomenna, kun ne kaikki etsivät.

Rainalle ei sitä voi antaa — se asia ei menettele! Olipa hän hullu, kun ei heti ymmärtänyt, että Raina asuu tästä pienen matkan päässä. Tiellä voisivat naiset tavata toisensa ja sitten — niin, sitten sitä vasta hukassa oltaisiin. Epäluotettavat ovat myöskin panttilainastot. Poliisit nuuskivat niissä alituiseen, ja sedät kyllä panevat poliisit liikkeelle, sen he kyllä osaavat, poliisit ja poliisikoirat.

Hitto vie, näyttää koituvan harmia ja vastusta koko sormuksesta. Vähän siitä on hyötyä, jollei sitä saa rahaksi. Pitää nähtävästi matkustaa toiseen kaupunkiin. Mutta jos hän oikein tuntee tuomari-sedän, niin tämä ilmoittaa sanomalehdissä ja panee likoon koko vaivaisen omaisuutensa saadakseen takaisin sormuksen. Hän on valmis myymään vaatteet yltään, jos niiksi tulee.

Suorinta lienee sittenkin oikopäätä huomenna antaa sormus Heinille. Mutta millä ihmeellä sitten maksaa kiväärin?

Vihoviimeistä se on tämä köyhyys.

Kapteeni lupasi antaa työtä ja ansiota. Kunhan saisi pois koulun. Puuttuisi vielä, että Kukko rupeaisi mahtailemaan. No niin, huomenaamulla hän ehtii lukea läpi sen läksyn. Muut kyllä menevät. Se se todella puuttuisi. Mutta katsokoon Kukko omia asioitaan. Kukko istuu itse niin höllässä. Kukko voi yhtäkkiä joutua kiinni virkavirheestä. Kukko sairastaa viinatautia. Eikä punainen nenä ole luvallinen koulumiehellä. Setä ehdotti, että heittäisi luvut kesken ja antautuisi liikealalle. Miten olisikaan, jos sen tekisi?

Raina, niin, siellä sinä olet. Se on sinun kattoasi tuo punainen kulma, joka näkyy tänne. Sinä lupasit nukkua ylhäällä omassa huoneessasi. Katso nyt, minun piikani ihana, sinä saat tämän sormuksen...

Raina, olisit viisaampi, jollet yrittäisi olla muuta kuin mitä olet. Taiteilijaa ei sinussa ole enempää kuin pulskassa nuoressa lehmässä. Olisit mikä olet etkä näyttelisi maailmannaista. Ja mikä sinä sitten olet? Isäsi taisi maalata lankkuaitoja — mikä ei suinkaan ole mitään halveksittavaa. Mutta tytär ehkä ei silti ole syntynyt taidemaalariksi.

Raina, Raina, niitä liehuu sinun ympärilläsi nyt kaikenkaltaisia. Poikapuolestasi lähtien. Minä olen nuorin, minä, ja kiukkuisin.

Ole kiltti, Raina, ehkä saat minun ensimmäisen flammani kihlasormuksen...

Roskaa, ilmaa! Ovatko unohtaneet tuoda tänne ylös saippuaa. Saippua joutui uimahuoneeseen. Jos lähtisikin yhtäkkiä järveen. Ja unohtaisi kaikki, hyvät ja pahat, ikävät ja hauskat. Laskut tulevat jälkeenpäin. Äh, kaikki on niin pian ohi. Heräävät, jos vielä liikkuisi. Parasta nukkua ja huomenna päättää. Aurinkokin jo nousee. Heinit ja Rainat ja Annit ja Helmit... Aurinko nousee... Käki... Peipponen... Kukkuu, kukkuu...

* * * * *

Aurinko nousi ja kevään hetkeksi pysähtynyt juhla alkoi jälleen. Ilma värisi taasen lämpöä ja värejä. Maanpinnalla leikkivät valot ja varjot, puut ja ruohot avautuivat ja tuoksuivat taasen, linnut ja hyönteiset täyttivät ilollaan maan ja taivaan välin. Lahtikin alkoi elää, väreillä ja kuljettaa aaltoja rantaa kohden. Ihmiselämä vain oli vielä pysähdyksissä. Ei kuulunut kavioiden töminää, ei autojen törähdyksiä, ei ilmalaivojen pärinää.

Vihdoin souti lahdelle vene ja kalastaja alkoi laskea verkkojaan. Airojen vikinä soi kuin jonkin linnun hiljainen, yksitoikkoinen laulu. Tuli toinenkin vene. Se pysähtyi keskelle auringon rusotusta, sieltä heitettiin veteen onki, toinen, kolmas.

Nyt saattoi kuulla jonkin oven käyvän huviloissa rannalla. Sitten haukahti jossain koira. Sitten alettiin puutarhuriliikkeissä valjastaa torikuormaa.

Sinä aamuna sattui Niemenkiven huvilassa se harvinainen tapaus, että rouva nukkui. Lapset, jotka olivat tottuneet siihen, että äiti heidät herätti, luulivat kellon käyvän väärin ja olivat myöhästymäisillään koulusta. Äiti heräsi siihen, että kaikki juoksivat, etsivät sukkiaan, kenkiään ja kirjojaan. Hän heräsi syvästä unesta ja joutui herätessään kuin maailmaan, josta hän unensa aikana oli ehtinyt vieraantua. Tytöt toruivat toisiaan ja katselivat hiukan pelästyneinä äitiin, joka istui vuoteessaan, mustat hiukset palmikkoina olkapäillä ja totisena silmäillen eteensä, ikäänkuin hän olisi silmäillyt omiin ajatuksiinsa. Onneksi oli ruoka pöydässä, jokainen sai osansa ja läksi juoksujalan menemään. Tommin askeleet menivät nopeasti salin läpi, hän ei tullut katsomaan äitiä.

Lulu sensijaan oli noussut polvilleen vuoteeseensa ja tuijotti sieltä äitiin.

— Äiti... äiti... Mikset sinä puhu? Mikset sinä sano huomenta? Mikset sinä nouse ylös? Minä tulen sinne. Oletko suuttunut? Oletko kipeä? Enkö minä saa tulla sinne? Kello on puoli kahdeksan... Äiti, käki kukkuu. Minä tulen nyt.

Äiti kuuli toki mitä hän sanoi, avasi hänelle peitteensä ja jo puhuikin.

— Minä olen nukkunut, lapseni. En moniin vuosiin ole nukkunut tällä tavalla. Se oli aivan kummallista. Kyllä se melkein niin on, että lepo on samaa kuin taivas.

— Äiti, minä muistin unissani, että Letalla oli kädessä Heinin sormus. Hän vei sen ulkopuolelle aitaa. Mikset sinä kuule, äiti?

Äiti oli unohtanut sormuksen ja oikeastaan kaikki yksityiskohdat eilisestä. Hänellä oli vain hämärä tunne siitä, että jotakin tuskallista oli tapahtunut hänen ja Tommin välillä. Kun hänen pieni poikansa mainitsi sormuksen, muisti hän kaikki.

Niin, todella, Heinin sormus. Mitä sinä sanoitkaan? Että Letta vei sormuksen ulkopuolelle aitaa. Muistaako äidin pieni poju sen varmasti?

— Muistaa. Kyllä kapteeni-setä on sen ottanut.

— Mutta kun ei lapsi eilen sitä muistanut.

— Minä muistin sen unessa.

— Mutta jos lapsi on nähnyt unta.

— Sitten Tommi on sen ottanut.

— Nyt lapsi puhuu tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Kuinka äiti sellaista kysyisi. Tommihan oli poissa.

— Niin mutta Tommi tuli juuri ja otti sormuksen maasta.

— Näkikö poju senkin unessa?

— Ei.

— No niin. Ei pidä puhua tyhmyyksiä.

— Kysy Tommilta.

— Mutta lapseni, olisihan Tommi antanut Heinille sormuksen, jos hän olisi sen löytänyt.

— Tommi ei tietänyt, että se oli Heinin sormus.

— Kyllä Tommi tiesi. Kyllä Tommi tunsi Heinin sormuksen.

— Minä kysyn Tommilta.

— Sellaista ei pieni poju saa tehdä.

— Tarkoittaako äiti, että minä kysyisin, vai että minä en kysyisi?

— Äiti tarkoittaa sitä mitä äiti sanoo. Sinä et saa kysyä Tommilta sellaista.

— Miksen?

— Tommin tulee paha mieli.

— Miksi Tommin tulee paha mieli?

— Äiti selittää sen toisen kerran. Äidillä on jo hyvin kiire.

— Äiti, saako Heini nyt toisen sormuksen?

— Kyllä kai.

— Suuttuuko Heinin sulhanen Heinille?

— Ei.

— Antaako hän rautaisen sormuksen?

— Ei äiti tiedä.

— Jos hän antaa kultaisen sormuksen, niin joku taas sen ottaa. Rautaista sormusta ei kukaan huoli.

— Niin, niin, voit olla oikeassa, lapsi.

— Saanko minäkin rautaisen sormuksen?

— Ehkä sinä saat.

— Elämäkö antaa?

— Mitä sinä nyt puhut? Etkö kuullut, että äidillä on jo hyvin kiire.

— Täti sanoi, että elämä antaa rautaisen sormuksen.

— Sanoiko. No, tuleeko äiti auttamaan. Sinä olet jo suuri poika, sinun täytyy tulla toimeen omin neuvoin.

— Äiti, onko Elämä sulhanen?

— Nyt lapsi kysyy sellaisia asioita, ettei äiti osaa niihin vastata. Jahka sinä tulet suureksi, niin sinä näet.

— Elämäkö on ollut Titsia-tädin sulhanen? Onko se antanut rautaisen sormuksen? Pitääkö sitten parsia? Pitääkö kaikkien parsia? Äiti, minä en voi mennä kouluun. Äiti, Lulu on kipeä, anna Lulun jäädä kotiin.

— Pitääkö äidin suuttua omalle lapselle, kun lapsi puhuu sellaisia? Muistatko mitä isä sanoi, kun sinä tahdoit jäädä kotiin? Hän sanoi, että täytyy voittaa pienet pahoinvoinnit. Anni menee torille, sinä menet Annin kanssa, Anni saattaa lapsen kouluun. Niin käy, kun kysyy niin paljon. Ja kun valvoo myöhään. Äiti tulee niin ankaraksi, saat nähdä, koska lapsi ei tottele hyvällä.

Vihdoin olivat sitten kaikki lapset lähteneet kouluun ja elämä Surpaeusten huvilalla pyrki urhoollisesti vanhoille laduilleen. Kevät oli sekin heti auringonnoususta tarttunut kiinni siitä, mihin iltakylmä sen oli pysähdyttänyt, ja kiiti tuoksuen, laulaen ja kukkien kesäänsä kohden. Ihmisten ponnistukset onnistuivat työläämmin.

Hiukan kalpeina tulivat ystävättäret yläkerrasta. Heini esiintyi kuitenkin hyvin reippaana, nauroi ja sanoi, että hän jo oli mukaantunut kohtaloonsa eikä enää ensinkään odottanut sormuksen löytyvän. Hänen ei ensinkään tarvinnut tulla onnettomaksi tämän ensimmäisen vastoinkäymisen johdosta. Päinvastoin oli tämä oikein terveellinen johdanto elämään. Luultavasti Halvorin tädit tulevat suuttumaan ja vaatimaan kihlauksen purkamista, mutta onneksi hän ei ole kihloissa heidän kanssaan. Halvor on sellaisten asioiden yläpuolella.

— Minä tulen pyytämään, että hän antaa minulle rautaisen sormuksen! nauroi Heini. — Totta totisesti. Se teki minuun syvän vaikutuksen, se mitä täti sanoi, nimittäin että elämä kihlaa meidät raudalla. Täti, tietääkö täti, että se kerrassaan auttoi minut ylös kuilusta. Kukaties olisin ollut kuinkakin lapsellinen. Mitäpä me ihmiset tavoittelemme kultaa ja helmiä. Elämä on meitä voimakkaampi. On parasta, että heti alunpitäen mukaudumme... Täti, Titsia-täti, en minä ole koskaan ennen ymmärtänyt tätiä. Minä olen saanut kuin lahjan. Täti on kaunis ja hyvä. Kuinka minä olen kiitollinen. Niin kauan kuin muistan, on täti kutonut sukkia ja parsinut sukkia. Ja tädillä on ollut särkyä... Oi, voi, elämän rautainen kihlasormus on toki ihana koru, kun sitä kannetaan tuolla tavalla, noin arvokkaasti ja suloisesti...

Heinin kyyneleet vuotivat sukkaläjään, joka oli vanhan neidin edessä. Hän vaikeni, säikähtäen sanatulvaansa. Hän oli puhunut niin paljon sen tähden, että hän pelkäsi äänettömyyttä ja omaa heikkouttaan. Lida ei tänään ollut mikään hyvä toveri, hän piti sormuksen katoamista pahana enteenä, ja täti, nimittäin Tekla-täti, kulki oudosti omissa ajatuksissaan, ikäänkuin hänkin olisi miettinyt jotakin tuskallista. Äänettömyys voi joskus olla kiusallinen asia. Heini pelkäsi sitä tänään ja puhui ja puhui. Sai olla kiitollinen, jos Titsia-täti vastasi edes hymyilyllä. Hän vastasi tänään, hän oli tyyni ja lempeä.

— Olisi parempi, puhui Heini taasen, — jolleivät sedät tänään tulisi. On kuitenkin aivan turhaa etsiä. Eikä sormus enää ole minulle sen arvoinen kuin eilen. Pidän enemmän rautaisesta sormuksestani... Kun tuntee molemmat vanhimmat Surpaeus-veljekset, niin saattaa odottaa, että he todella seulovat mullan. Oi voi, jos saattaisi saada heidät järkiinsä. Mutta sitä ei kai voi mikään maan mahti. Täti kulta, eikö täti väsy? Tuossahan on kauhea läpi...

Vanha neiti katsoi häneen silmälasiensa yli ja huojutti päätään.

— Työ kuin työ.

— No niin kyllä. Mutta kun minä ajattelen, että täti olisi voinut hurmata yleisöä, esittää suuria osia näyttämöllä. Mikä komea kuningatar täti olisi ollut!

— Kuka sen on sanonut, että se työ olisi ollut hyödyllisempää. Tai onnellisempaa.

— No niin. Raudalla. Raudalla.

Heinin silmät seurasivat vanhuksen valkoisia käsiä, jotka kääntelivät rikkinäisiä sukkapareja. Yhtäkkiä katsahti vanha neiti häneen pitkään.

— Älä estä everstiä ja tuomaria etsimästä sormusta. Sormus ei voi olla kaukana. Katsele kaikkia serkkujasi syvälle silmiin — ehkä voit saada tietää jotakin.

— Luuleeko täti? Mutta johan minä olen katsellut. Kaikkihan ovat olleet etsimässä.