Part 2

Isä oli kylvänyt varhain, hän oli kaiken aikaa luottanut siihen, ettei takatalvea tulisi. Noin sata vuotta sitten oli ollut tällainen vuosi eikä tullut takatalvea. Daaja oli saanut varsan, mutta se ei ollut valkoinen niinkuin äiti, vaan ruskean kirjava, hyvin omituisen näköinen. He, tytöt, olivat kaikki siihen ihastuneet ja olivat päättäneet pitää sen ratsuhevosenaan. Pojat sitä halveksivat, isäkin nauroi sen lasimaisille vaaleille silmille. Varmaan siitä kuitenkin saattoi odottaa hyvää ratsuhevosta, äiti kun oli niin erinomainen. Halvorkin oli sanonut, että Daajalla on kaikki hyvän ratsun ominaisuudet. Monta omenapuuta oli kuollut viime talvena — kumma kyllä, sillä eihän ollut erityisen kylmä. Puutarhaportille oli istutettu jasmiinikuja, äiti sitä kauan oli tahtonut. Niemeä täytyy hoitaa ikäänkuin se olisi oma, niin sanoi aina isä, ja oikeinhan se olikin. Halvor piti Niemen niin erinomaisena ja harvinaisena, hän sanoi, ettei varmaan sellaista kruununpuustellia ole koko maassa. Mutta tavallisestihan he kaikki unohtivatkin, ettei se ollut oma ja pitivät sitä perintötilana. Halvorin vanhemmatkin olivat niin ihastuneet Niemeen, — he kävivät juuri nyt isä lainasi pappilasta vaunut heitä vastaan ja päätteli jo, että kuitenkin olisi pitänyt hankkia vaunut taloon He, lapset, olivat niin monta kertaa turhaan pyytäneet isää niitä ostamaan, mutta isä oli ollut itsepintainen — siinä hän sen nyt sai! Sellainen tekee alustalaiset katkeriksi, oli isä aina vain sanonut. Tietysti, mutta sittenhän oli tuhat seikkaa, jotka myös tekivät toiset katkeriksi, koko sivistyneistön elämäntapa yleensä oli omiaan tekemään sitä.

Heini puhui lakkaamatta. Mutta kun he sitten äkkiarvaamatta tulivat peräkamariin ja talon herran viimeksi otettu kuva siellä katseli alas kirjoituspöydän yläpuolelta, niin sai liikutus hänet valtaansa ja hän lankesi tätinsä kaulaan ja he itkivät kaikki. Vainaja oli ollut niin kaikessa mukana, pienimmästä suurimpaan asti, kaikkialla läsnäolevana. Niin, niin, mahdotonta oli käsittää, että hän oli poissa! Saattoi odottaa, että nyt juuri portti paukahtaisi, tarmokkaat askeleet narskuisivat hiekalla, noustaisiin ylös portaita ja... Mutta hän ei koskaan, ei koskaan enää tule.

Heinin ensimmäinen yö Niemenkivessä kuului ystävättärelle, Lidalle. Silloin sai toinen tytöistä kuulla miten kihlaus oikeastaan oli tapahtunut — kuin ihmettä se oli! Miten nuori jääkäri silloin vapaussodassa pienen valkoisen joukon kanssa oli metsästä pelastanut Niemen asukkaat. Halkopinojen takana he olivat olleet useita päiviä. He näkivät tulipalon loimotuksen puiden latvojen yläpuolella, he eivät saattaneet muuta uskoa kuin että koko koti olisi tuhkana. Mutta sitten myöhemmin... Niin, tietysti nuori jääkäri jo silloin oli tehnyt heihin kaikkiin syvän vaikutuksen. Pari kirjettä oli vaihdettu sittemmin. Kerran olivat he tavanneet toisensa raitiovaunussa, Heini ja Halvor, aivan sattumalta. Heini oli hänen lähtiessään vaunusta ojentanut hänelle kukan ja sopertanut jotakin. Ja Halvor oli luonut häneen katseen... Katseen, jota hän ei ikinä unohda. Sitten he tapasivat toisensa, kun patsas sankarihaudalla paljastettiin. Luutnantti oli tietysti kutsuttu juhlavieraaksi, oli yleensä koetettu saada koolle kaikki, jotka olivat valkoarmeijassa tulleet vapauttamaan paikkakuntaa. Halvor otti vastaan suojeluskunnan paraatin, juhlapäivällisillä joutui hän, Heini, istumaan Halvorin vieressä, ja niin se sitten meni... Ja kyllä oli sanomattoman ihanaa rakastaa. Ei varmaan ollut mitään tähän verrattavaa onnea, ainakaan ei naiselle. Halvorkin oli niin liikuttava onnessaan. Heini oli hänen ensimmäinen rakkautensa — tuntui uskomattomalta, että Halvor, niin kaunis nuori ihminen, oli sillä tavalla voinut kulkea elämän läpi. Mutta niin se oli ollut. Ja niinhän Heininkin oli, ettei hän ollut kehenkään koskaan voinut kiintyä, aivan niinkuin he molemmat olisivat odottaneet toisiaan. Halvor oli antanut Heinille äitinsä sormuksen, eikö se nyt ollut ihmeen kaunis, ja sopi käteen ikäänkuin olisi ollut tehty sitä varten. Kallisarvoinen se oli, rahallisestikin, saatikka sitten vanhuutensa tähden. Halvorin äiti myöskin oli tahtonut, että Heini saisi sormuksen. Kas, Halvorin vanhemmat olivat olleet niin kiltit ja heti pitäneet Heinistä, tyhmästä, vähäpätöisestä maalaistytöstä. Kyllä vain Halvor olisi voinut saada paljon paremman. Mutta olisiko joku enemmän voinut rakastaa Halvoria, sitä ei Heini uskonut. Halvorin tädit olivat olleet suuttuneita siitä, että sormus annettiin vieraalle, jopa vaatineet, että jos kihlaus puretaan, sormus ehdottomasti on annettava takaisin. Niin kovat he olivat olleet, että sanoivat tämän Heinille itselleen. Halvorin äiti oli onneksi aivan toisenlainen.

Lida puolestaan uskoi ystävättärelle omat surunsa. Hän oli niin rikki, koko elämä kodissa oli niin rikki, äiti kulki hilliten itseään ja kului loppuun kärsimyksessään. Huolet aineellisesta toimeentulosta veivät voiton kaikesta henkisestä harrastuksesta, joka esinettä tarvitessa täytyi kysyä itseltään, voiko sitä ostaa, jokaista taidenautintoa ajatellessa täytyi ottaa lukuun, voiko olla sitä vailla. Hän, Lida, oli vakavasti aikonut heittää lauluopintonsa, ottaa kurssin konekirjoituksessa ja kirjanpidossa ja hakea tointa jossakin konttorissa. Onneksi hän oli ehtinyt tulla ylioppilaaksi, kaikki muut olivat vielä koulussa ja koulumaksut olivat nykyään kalliit. Hyvin heidän kaikkien sentään onneksi kävi, Tommi oli kerrassaan etevä, hän luki, totta puhuen, hyvin vähän mutta hän osasi hyvin. Vahinko vain, että hänellä nykyään oli ikävä toveri, no se liikemies Laxin poika aina he olivat yhdessä, ammuskelivat maaliin, purjehtivat ja ties mitä. Äiti ei tahtonut kieltää, koska uskoi kiellon usein vaikuttavan päinvastaiseen suuntaan. Lidaa opettajat kyllä kehoittivat jatkamaan lauluopintoja ja olihan hänestä aina tuntunut, ettei hän mihinkään muuhun työhön kelpaa. Mutta hän oli nykyään niin voimaton, hänestä tuntui, ettei hän jaksa taistella velkojen kanssa, parasta tarttua kiinni leipäkannikkaan ja pitää laulu lepohetkiä varten. Ei, sellaista rakasta olentoa, jolle tahtoisi kokonaan kuulua, sitä ei ole eikä tule. Ei ole rakkaus enää samanlainen kuin ennen, onnelliset avioliitot ovat harvinaiset — niin, niin. Ehkäpä Heini ja hänen sulhasensa saattavat tulla onnellisiksi. Lida näki edessään harmaan arkipäiväisen elämän jossakin konttorissa. Mutta mitäpä siitä, kaikki on niin nopeasti ohitse.

Aurinko jo nousi ja lintujen laulu täytti aamun, kun ystävättäret vihdoin malttoivat nukkua.

Kahvipöydässä otti Niemenkiven vaitelias ja kaunis vanha Letitsia-täti haltuunsa veljentyttären. Hän ei nytkään sanonut paljon, mutta hän antoi työnsä levätä — hän parsi aina sukkia — ja katseli sensijaan pitkän aikaa Heinin sormusta. Heini tunsi, ettei hän siitä pitänyt, ja hänen oli paha olla. Kuitenkin taisteli hän tukalaa tunnetta vastaan ja kertoi sormuksen tarinan, kuinka Halvorin isoäiti jo oli kantanut sormusta, se oli luultavasti vanhaa turkulaista työtä ja eikö se nyt ollut kaunis, niin yksinkertainen ja jalo sinertävine helmineen ja timantteineen. Hän vain ei ollut ensinkään arvokas sitä kantamaan. Siihen sanoi täti: no, no; ja lisäsi: kihlasormusta ei pidä koskaan ottaa kädestään. Heini painoi säikähtyneenä sormuksen takaisin sormeensa. Hän oli näyttänyt sitä ties kuinka monta kertaa ja kuinka monelle ihmiselle. Heini sai nyt kertoa jokaisesta sisarestaan ja veljestään erikseen. Lopuksi huomautti täti, että hän oli pahasti unohtanut ruotsinkielen ja kysyi, puhuttiinko Niemessä todella nyt vain suomea. Sitä sanoessaan hän nyökkäsi päätään, tuijotti hetken eteensä ja painui sitten jälleen työhönsä. Hän oli hyvin kalpea. Heini ei uskaltanut kysyä, oliko tädillä nytkin tuskia. Täti ei koskaan valittanut ja alkoi heti hymyillä, jos häneltä sitä kysyttiin. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hänellä oli vaikeaa särkyä. Hän oli kerran ollut hukkumaisillaan jäihin ja kylmettynyt pahasti. Joku oli ollut tietävinään, että hän oli ollut hukuttautumaisillaan. Heinillä oli kyyneleet silmissä, kun hän näki tädin kokoavan rikkinäiset sukat kainaloonsa ja vaivalloisesti nousevan ylös portaita toiseen kerrokseen. Täällä Niemenkivessä oli mieliala nykyään sellainen, että oudosti itketti.

Aamiaistunnilla hämmästyttivät pikkutytöt kotiväet tulemalla väliajaksi kotiin. Konsuli Lax oli aamulla, mennessään kaupunkiin, ottanut heidät autoonsa ja luvannut tuoda heidät kotiin aamiaiselle. Ja määrännyt paikan, missä piti odottaa, ja odottanutkin siinä. Oli ollut kovasti hauskaa ajaa autossa, se oli suurenmoinen auto, kaikkein hienoin koko kaupungissa, seitsemänkymmentäviisi hevosvoimaa, hinta satakahdeksankymmentätuhatta. Konsuli oli ollut kovasti kohtelias — kunhan hän vain ei olisi ontunut ja kun ei hän olisi pukeutunut vaaleihin kenkiin. No, totta se oli, että hän ontui ja että hänellä oli vaaleanharmaat kengät. Hän ei ontunut paljon, mutta kyllä sen verran, että sen huomasi. Hän oli kysynyt pääsevätkö tytöt luokalta. Sitten hän kysyi, pitävätkö he ilotulituksesta ja kertoi, että heille tulee paljon vieraita ja ilotulitus. Ei, raketit eivät vahingoita kun putoavat. Sitten hän oli kysynyt, oliko se todella Surpaeus se sellainen vanha herra, joka kävi keräämässä ilmoituksia sanomalehtiin. Hän tietysti tarkoitti Enok-setää. Hän siis kerää ilmoituksia. Ja käy Laxilla. Hertta olisi kuin olisikin ollut valmis sanomaan, että se kai on eräs setä, joka ei koskaan käynyt talossa isän eläessä ja joka paljon onkin ollut kaukaisilla matkoilla. Hän on kai kapteeni. Mutta Letta sanoi, ettei sellaista Surpaeusta löydy, joka kokoaa ilmoituksia sanomalehtiin. On vain kaksi setää, Gabriel Surpaeus ja Mikael Surpaeus ja vielä Albert Surpaeus, mutta hänellä on kartano maalla, tai kruununtila oikeastaan, vaikka se jo on ollut kauan suvussa ja hän aikoo sen ostaa, jos vain tulee sellainen laki. Mikael-setä on tuomari, vaikkei hän voinut olla siinä toimessa, kun ei tahtonut tuomita lain mukaan, kun ei laki ollut oikeudenmukainen, sillä Mikael-setä on hyvin oikeudentuntoinen mies ja laki on sellainen kuin se luetaan. Gabriel-setä taas on eversti ja hyvin hieno mies hänkin. Muita ei ole. Konsuli väitti että literatööri oli Surpaeusten näköä, Niemenkiven nuoren herran ja myöskin hänen isänsä näköä. Letta vakuutti, ettei sellaista setää ole. Kunhan ei nyt Tommi menisi mitään sekoittamaan ja kertomaan, että sellainen Enok-setä todella löytyi. Konsuli oli menossa taidenäyttelyyn — ajatella vain: Lax taidenäyttelyyn! »Yks' pitää olla kallis taulu!» Hän etsii nyt tuota yhtä kallista taulua.

Pöydästä noustua veivät tytöt kiireesti Heinin kamariinsa ja pyysivät häntä kirjoittamaan muistoalbumiinsa. Heini ei osannut maalata eikä hän ulkoa muistanut yhtään runoa eikä osannut kirjoittaa mitään. Mutta hän katseli muiden runoja ja kirjoituksia ja lupasi ajatella jotakin. Hänessä ei ollut yhtään kirjailijan vikaa. Eikä hän erikoisesti pitänytkään runoista. Aivan totta, niin tyhmä hän oli. Se oli aina ollut hänestä hullunkurista lausua asiat tahtia lyöden ja lopussa töksäytellä tulemaan sitä mitä kutsuttiin loppusoinnuksi. Niin tyhmä hän oli. Tytöt kuuntelivat ihmeissään. Hertta oli, totta puhuen, ajatellut samaa, mutta ei hän toki koskaan olisi kehdannut sitä sanoa. Sitä olisi pidetty tyhmänä. Jos hän olisi sanonut sen koulussa, maisterille, niin mitä siitä olisi tullutkaan. Luokalle hän olisi jäänyt ilman armoa. Letta puolestaan sanoi, että runo oli kaunista, äärettömän kaunista, ei hän muuta tietänyt ja onnellinen hän olisi ollut, jos olisi osannut sitä tehdä. No niin, kaunista se tietysti monen mielestä oli, taidetta se oli, mutta sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja Heini kuului niihin, hän ei osannut kirjoittaa proosaakaan, saatikka sitten runoa. Letta kysyi arasti ja punastuen, kuinka hän sitten voi puhua sulhasensa kanssa, kun he olivat erossa. Heini punastui hänkin ja sanoi, että vaikeaa se oli, sellaisia ikäviä kirjeitä hän vain sai kokoon. Ei hän muuta osannut kuin vähän neuloa ja keittää ruokaa, hän oli niin proosallinen. Ohoh, vastustivat Niemenkiven pikkutytöt, osasipa hän laulaa kauniisti ja... niin, sitten hän oli itse niin suloinen, että he kaikki olivat häneen ihan rakastuneet. Sedätkin olivat häneen niin mieltyneet. Saa nähdä vain, että he pian ovat täällä, he ovat odottaneet Heiniä kuin päivän nousua. Kunhan vain se Enok-setä ei tulisi, se literatööri — konsuli sanoi hänen maininneen tämän arvonimen ja kysyi heiltä, mikä se oikein oli se sellainen nimitys. Eivät hekään oikein sitä tietäneet. Kyllä sillä täytyi olla jotakin tekemistä kirjallisuuden kanssa. Etteihän hän vain ollut kirjailija, kuka ties hän oli kirjoittanut jollakin salanimellä matkoillaan, kirjailijoitahan nykyään oli niin paljon. Itse puolestaan olivat tytöt levottomat siitä, etteivät saisi välttämättömiäkään vaatteita kesäksi. Kaikki puvut olivat käyneet pieniksi ja hatut haaltuneet jo viime kesänä. Olivatko heidän asiansa niin äärettömän huonolla kannalla? Se oli sentään kurjaa, että he kaikki olivat niin köyhät, koko suku oli henkistä proletariaattia. Tuollainen Lax, joka tuskin osaa lukea ja kirjoittaa, hän pitää ilotulituksia, hän... Heini nauroi ja sanoi, että ne ovat pieniä asioita. Sen he kaiken voivat itse korjata, kun tulevat suuriksi. Sitten he voivat rakentaa itselleen sellaiset kodit kuin he itse tahtovat ja ostaa mitä he tahtovat. Tytöt kävivät vähäksi aikaa sanattomiksi. Sitten he kysyivät, oliko se Heinin mielestä heidän tehtävä eikä äidin? Kyllä kai vanhempien asia oli antaa lapsille mitä he tarvitsivat. Niin, mutta jollei heillä ollut mitä antaa. Täytyi vain oppia tekemään työtä ja kuluttamaan vähän. Sitten kun itse ansaitsi, sitten oli toista. Tai eihän kai sittenkään ollut oikeutta heittää rahaa menemään. Mutta sitä ei kai tehnytkään. Jos itse oli kovalla työllä ansainnut varoja, niin ei niitä pannut menemään kuinka tahansa, vaan tiesi niiden arvon. Niin, hän oli niin käytännöllinen ja runoton ihminen, tämä Niemen Heini. Heidän täytyi Halvorin kanssa elää hyvin säästäväisesti, upseerien palkat olivat pienet. Mutta se olikin kaunista, upseerin pitääkin olla köyhä ja askeettinen, hän ei saa kiintyä mihinkään, sillä hänen täytyy aina olla valmiina luopumaan kaikesta. No tietysti siten, että voi tulla sota ja silloin hänen täytyy olla valmiina lähtemään... Niin, ei vaimoonsakaan hän saa kiintyä liiaksi. Sillä tavalla he ajattelivat — sellaista rakkautta se oli.

Pikkutytöt kuuntelivat juhlallisina kuin saarnaa. Kyllä se oli kaunista rakkautta, mutta niin surullista, arveli Letta. Entistä suuremmalla kiihkolla pyysivät he nyt, että Heini kirjoittaisi heidän muistikirjaansa. He olivat uteliaat näkemään, mitä Heini kirjoittaisi. Heini piteli molempia muistikirjoja käsissään ja mietti. Mutta todella se mikä hänen mieleensä tuli, oli niin tavallista, että se vain olisi häirinnyt kaikkien niiden kauniiden värsyjen joukossa, mitä kirjassa oli. No, se ei tehnyt mitään, muutaman sanan vain he tahtoivat Heinin käsialaa, Heini kun oli heidän sukulaisensa ja niin kultainen. Oi voi, hänellä oli niin huono käsialakin! Se nyt oli ihan sama, eihän tämä ollut mikään kaunokirjoitusvihko. Ja nyt tuli kello niin paljon, että nopeasti täytyi lähteä kouluun. Täältä kun oli niin pitkä matka. Pitikö kirjoittaminen tosiaan jättää toiseksi kerraksi? Silloin Heini äkkiä aukaisi molempien kirjojen viimeisen sivun ja kirjoitti. Sitä tehdessä olivat hänen poskensa hohtavan punaiset ja hän ujosteli kirjoitustaan siinä määrin, että läiskäytti kiinni aukeaman ennenkuin muste oli alkanutkaan kuivua. Pikkutytöt kiittivät hiukan väkinäisesti, sillä he eivät ymmärtäneet miksi Heini, täysikasvuinen ihminen ja luutnantin morsian, käyttäytyi sillä tavalla. Saattoiko hän olla niin ujo? Kun he pääsivät huoneeseensa, riuhtaisivat he kirjat auki. Niin, tietysti kaikki tahriintunutta! »Ihminen on oman onnensa seppä», sen oli Heini kirjoittanut. Eihän se mitään tyhmää ollut eikä runotontakaan, ei sitä olisi tarvinnut niin punastuen kirjoittaa. Mutta hyvänen aika: molemmissa vihoissa oli sama lause! Eikö hän nyt ollut voinut keksiä mitään muuta? Tai oliko asia hänestä niin tärkeä, että juuri se oli sanottava molemmille.

Heini-serkun lause antoi tytöille paljon ajattelemista. Ei sentähden, että se olisi ollut uusi, vaan sentähden, että se oli molempien vihossa. Tytöt istuivat ja odottivat tiepuolessa Laxin autoa. Tuolla se jo tulikin, äiti ei pitänyt siitä, että siihen meni, mutta olisipa äiti koettanut astua tätä pitkää matkaa! Miramarin auton tunsi kaukaa, edessä lepatti ihka uusi siniristilippu. Yngve oli isänsä kanssa autossa. Heillä oli varaa pukeutua, heillä!

Heini-serkku ei sinä päivänä lähtenyt minnekään. Hän valmisti kahvileipää Lidan kanssa ja lauloi hänen kanssaan duettoja. Lida oli hänen mielestään suuresti edistynyt, kyllä hänen täytyi saada syksyllä jatkaa. Nyt oli totisesti muiden veljien aika auttaa niemenkiveläisiä — tähän asti se oli ollutkin Hugo-setä, joka oli pannut itsensä alttiiksi kaikkien muiden puolesta. Niin, niin pannut itsensä _alttiiksi_, se juuri oli oikea sana. Hullua vain, että heillä oli kaikilla verraten vähän, he ylpeilivät köyhyydestään, Surpaeukset, se oli sellaista kummallista ylpeyttä. Heillä Niemessä oli kyllä hyvä toimeentulo, mutta heitä oli niin paljon lapsia. Ja sedät, niin, hehän olivat suorastaan vannoutuneet elämään köyhyydessä. Mutta kyllä heiltä Niemestä sentään jotakin täytyi riittää, ja entä jos saisi sedätkin ryhtymään tuottavaan työhön, olihan liian hullunkurista elää kuvittelujensa vallassa ja kirjoittaa teoksia, joiden tarkoitus oli parantaa maailma. Ei maailmaa paranneta teoksilla, joita kaksi vanhaa virasta eronnutta suomalaista herraa kirjoittelee. Maailma on kuin onkin mullinmallin. Mutta he voisivat hyödyttää, jos rupeaisivat ansaitsemaan ja elämään tervettä elämää. Eikö tuomari-setä voisi saada virkaa? Hän ei ehkä ollut suorittanut loppuun lukujaan, joku oli väittänyt hänen olevan ylioppilaan.

Heini puhui ja puhui. Hän ei aavistanut, mitä päivän kuluessa tulisi tapahtumaan. Hänelle ei näytetty minkäänlaista ennettä, hän ei saanut mitään varoitusta.

Lida ja Heini kattoivat kahvipöydän nurmeen lehmusten alle ja toivat Titsia-tädin korituolin. Pöytäliina levitettiin suoraan maahan, sellainen oli tapa täällä Niemenkivessä ja sellainen se oli Niemen puustellissa. Ihmiset istuivat hekin maassa, kaikki keskellä lämpimintä auringonpaistetta.

Siinä sitä sitten oltiin koolla Heinin ympärillä — morsiamen — ja jokainen onnitteli ja osoitti myötätuntoaan minkä ehti. Äiti oli ainoa, jonka ilo ei pulpunnut vapaasti: Tommi puuttui taasen, hän oli toisten lasten kanssa lähettänyt sanan, että oli pyydetty päivälliselle erään toverin luo. Äiti pelkäsi, että tämä toveri ei asunut kaukana, ja hänen silmänsä harhasivat levottomina portille. Hän ei käsittänyt mikä Tommille oli tullut. Poika tiesi varsin hyvin, ettei perhejuhla ilman häntä ollut täysinäinen. Ja hän meni vieraisiin. Sedät vain itse asiassa nyt näkivät Heinin ensi kerran hänen suuren tapauksensa jälkeen, mutta muut säestivät heidän onnittelujaan ikäänkuin hekin vasta nyt olisivat saaneet lausua julki sydämensä ilon.

Heini istui valkeassa puvussaan suurella huopapeitteellä ja punastui lakkaamatta vastatessaan setien kysymyksiin ja huomautuksiin. He olivat molemmat, sekä tuomari että eversti, pukeutuneet juhla-asuun eivätkä oikein tietäneet kuinka veljentytärtä oli kohdeltava.

— Niin, niin, sanoi eversti ja veteli sileäksi ajettua leukaansa ikäänkuin siinä olisi ollut piikkiparta, — tuntuu oikein juhlalliselta. — Sinä olet nyt nainen, Heiniseni, koska rakastat. Nainen on vasta nainen, kun hän rakastaa. Tuntuu aivan erikoiselta, kun nainen ensi kertaa rakastaa. Onnittelen sinua, pikku Heini. Olet kaunis tuossa punastuessasi ja minä suljen sinut sulhasesi uhallakin syliini niinkuin silloin kun olit lapsi. Eilenkö se oli? Muistatko kun piilotit sapelini, sinä veitikka? Ensin veit sen sänkyysi ja sitten paremmaksi vakuudeksi ruokasäiliöön joulukinkkujen taakse. Se oli siellä Niemen puustellissa. Oliko se eilen? Et ole nyt paljon suurempi, mutta olet nainen ja rakastat. Rakastat ensi kertaa. On se kummallista. Ei ole enää yhtä lyyrillistä, kun seuraavat rakkaudet tulevat. Niin, niin, et tietysti usko, että ne tulevatkaan. Siltä näyttää nyt. Mutta älä puhu mitään. Minä tunnen naisen. Ja naisen sydämen. Kaksinkerroin, kolminkerroin, kymmeninkerroin on nainen nainen rakastaessaan uudelleen ja uudelleen. Naista pitää ymmärtää. Tuomiot eivät ole naista varten. Muistatko, kun me ratsastimme yhdessä. Sinä et yhtään pelännyt. Niin, pikku Heini! Mutta silloin sinä pelkäsit, kun yritin panna sinut taskuuni — minulla oli sellainen kauhea kauhtana. Mutta sitä et sinä muista, sait silloin juuri hampaita ja olit pahalla tuulella. Äitisi suuttui minulle, äitisi on kokonaan huumorin puutteessa niinkuin nainen yleensä. Sinä huusit. Olen pitänyt sinusta siitä asti. Sinun pikkuinen pystynenäsi on muodostunut varsin viehättäväksi. Yhteen aikaan olivat tällaiset nenät Pietarissa muodissa. Jaa, jaa, pikku Heini! Toisen kerran puhumme sulhasestasi. Teit hyvin, kun et tuonut häntä tänne. Ehdimme vielä häneen tutustua. Hän olisi vain rikkonut mielialaa. Kestää aina hetken, ennenkuin tuollainen rievä taikina sulaa yhteen perheen vanhan sakan kanssa. Hän ei, kuulen minä, haavoittunut sodassa, tuo sinun luutnanttisi. Siinä hän teki viisaasti. Ota sinä haltuusi hänen sapelinsa, sinä olet mestari kätkemään sapeleita. Lapsesi voivat leikkiä niillä... No, no, no, kyllä minä lopetan. Te katsotte minuun kaikki ikäänkuin varastaisin teiltä jotakin tällä puheellani. Päivä on vielä korkealla, jokainen ehtii vielä puhua meidän rakkaan kihlattumme kanssa. Vai olisiko sinulla, veli Mikael, ollut etuoikeus alkaa, koska olet vanhempi? Minusta on nuoruus tässä tapauksessa etuoikeus. Sillä nuorelle rakkaudelle minä olen puhunut. Saanko tarjota sinulle savukkeen, tyttöseni? Et polta? Eikö »hän» salli? Onko hän vanhanaikainen? No, no, no, minä lopetan. Aih, teitä naisia, ja teidän rakkauksianne, ensimmäisiä ja tulevia!

Kaikilta pääsi helpotuksen naurahdus. Eversti painoi kiinni paksun, hopeisen savukekotelonsa, jota hän aina piteli eräänlaisella hartaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin tarkoitus olisi ollut antaa läsnäolijoille aikaa käsittää, että hänellä on tällainen komea kotelo, jonka kansi on varustettu upseeritoverien nimikirjoituksilla.

Heini oli punastunut ja punastunut. Aluksi oli hän ponnistellut heitelläkseen iskusanoja sedän puheen sekaan, mutta lopulta oli hän vaiennut huomattuaan yrityksensä turhaksi. Setä Gabriel sai puhua mitä hän tahtoi, setä Gabriel oli itse _hyvyys_, niin paljon muistoja liittyi setä Gabrieliin. Heinin silmiin yritti taasen nousta kyyneliä, kun hän tarttui vielä nuorekkaan setänsä käteen ja suuteli sitä.

— Oi setä kulta, otti hän vihdoin puheenvuoron, — oli niin äärettömän hauskaa, kun setä tuli Niemeen. Ei kukaan tuonut sellaisia karamelleja sellaisissa kauniissa laatikoissa. Ja kuinka minä aina olin sedästä ylpeä. »Eversti», se oli minusta hienointa mitä saattoi olla. Sanoin aivan hiljan vielä Halvorille — voiko setä aavistaa mitä sanoin? Että hän ei saa tyytyä muuta kuin kaikkein ylhäisimpiin arvoihin: hänen pitää tulla everstiksi ja kenraaliksi.

— Ohoo, ohoo! vastasi Gabriel-setä nopeasti, — vai kenraaliksi — eversti ei riittänyt!

— Vieläkö, keskeytti nyt tuomari Surpaeus, — vieläkö sinulla on jotakin tähdellistä lisättävää? Koska nähtävästi olet tuonut ilmi koko joukon siitä, mikä täyttää mielesi, ja aurinko vielä on korkealla, käytän tilaisuutta, minäkin, lausuakseni, että sinä Heini näinä päivinä tavallista enemmän olet antanut meille sukulaisille aihetta ajattelemaan sinua. Sillä sinä olet aina ollut kelpo tyttö. Uskon mielelläni, että vaalisi on kohdannut kunnollista miestä. Suoraan sanoen en voi jakaa ihailuasi sotilasammattia kohtaan ja oli minulle uutta kuulla, että eversti-setäsi olisi ollut ideaalisi lapsuudessasi. Et maininnut lainkaan, kuinka esimerkiksi tuon sapelivarkauden laita oli. Kun sinulta kysyin, miksi olit ottanut sedän sapelin, niin sanoit itku kurkussa: ettei setä saisi tappaa sillä ihmisiä. Se oli viisasta puhetta. Uskon tämän pohjalla, että hallitset tulevan miehesikin sapelin ja vartioit hänen askeliaan. Sillä kaikissa maissa ovat sotilaat, upseerista hamaan nahkapoikaan asti, kukkoilleet sulillaan ja halveksineet siviiliväkeä. En tahdo nyt kuitenkaan pitää mitään puhetta, vaan jätän tämän häihisi. Sensijaan pyytäisin sinulta tietoa siitä, mitä Vasaroita tämä sinun luutnanttisi oikeastaan on? Onko hän sitä haaraa sieltä Pohjanmaalta vai onko hän karjalaista haaraa. Niinikään olisi hauskaa tietää jotakin hänen äitinsä suvusta. Ja lisäksi lausun mielipahani sen johdosta, että sulhasesi ei ole täällä, olisi ollut tarkoituksenmukaista yksintein sekoittaa nuori taikina vanhaan hapatukseen, koska sen kuitenkin pitää tapahtua. Tai eiköhän sulhasesi kuitenkin olekin tulossa tänne sinua katsomaan. En ole mikään sydänten tuntija enkä varsinkaan rakastavien sydänten, mutta uskoisin psykologisesti selitettäväksi, että sulhasesi haluaisi pistäytyä tänne juuri nyt, ei suinkaan meidän, sukulaisten tähden, vaan sinun, hyvä veljentyttäreni. Olisi, niinkuin sanottu, erittäin mieltäkiinnittävää tutustua häneen. Maailma haluaa kerta kaikkiaan pysyä pystyssä ja avioliitto on se muoto, jolla yhteiskunta koettaa suojata oikeuksiaan. Se on hyvin epätäydellinen laitos, suorastaan kelvoton laitos, mutta parempi kuin ei mikään. Sanon: kelvoton. Sillä niinsanottua rakkautta ei ole voitu järjestää tähän päivään asti, niin paljon kuin lakeja onkin sitä varten laadittu Aatamin ja Eevan ajoista laskien. Eikö tässä naapurihuvilassa hiljan vedetty esiin vastasyntyneen lapsen ruumis kaivosta? Tällä en mitenkään tahdo peloittaa sinua, hyvä veljentyttäreni. Koeta parastasi, koeta parastasi. Tiedän, että sinä koetat kylvää ympärillesi niin vähän onnettomuutta kuin suinkin. Avioliitto on ies eikä onnea ole siinä enempää kuin muuallakaan, mutta kaikki kiitävät kilpaa tämän ikeen alle. Sillä maailma haluaa pysyä pystyssä? Tuoko se nyt on sinun kihlasormuksesi? Sehän kuuluu olevan niin vanha ja kallisarvoinen. Mutta te olette kaikki niin vakavat ja sisareni luo minuun mitä nuhtelevimpia silmäyksiä. Minä olen vanhapoika, Heini hyvä, tiedäthän sen — minun onnitteluni ei ole leivosen liverrystä, vaan variksen vaakuntaa. Vaaditteko, että variksen pitää liverrellä. Tällaisen väärän tuomion taas langetatte. Siinä se on koko ihmissuvun synti, juuri tässä, että se menee langettamaan tuomioita. Sanojen mukaan tapahtuu tuomio ulkonaisten olojen pohjalla, eikä kukaan tunge syiden ja seurausten ytimiin, sinne munaskuihin, sinne esi-isien ja esi-äitien veriominaisuuksiin. Jahka minun onnistuu kerran lyödä kumoon se savijalkainen hirviö, joka hallitsee tätä yhteiskuntaa: tuomio! Jahka minun onnistuu todistaa, että puhdas tahto se vain on, joka ratkaisee tekomme oikeutuksen tai hyljättävyyden. En huoli kahvia, en enää mitään — minulla on kiire.

Vanha herra nousi hiukan vaivalloisesti nurmesta ja puisteli heinänkorsia vaatteistaan. Kaikkien kädet ojentuivat häntä pidättämään. Olisi saattanut tuntua hiukan tukalalta, jollei eversti olisi sydämellisesti nauranut. Lida Surpaeus kuiskasi jotakin vanhan herran korvaan ja silloin hän yhtäkkiä ikäänkuin heräsi ja oikaisi avuttomana käsivartensa nurmessa lepäävää seuruetta kohti.

— Vai että minä olen häirinnyt kihlaustunnelmaa. Sellaista hän väittää. No, miten nyt tahdotte että sen pelastan? Vaaditteko, että teen kuperkeikan tässä kaikkien nähden? Tekisin sen kernaasti, mutta uskollinen visiittitakkini, jonka olen pukenut ylleni Heinin kunniaksi! Etkö, hyvä lapseni, tästäkin pienestä ulkonaisesta asiasta voi saada johtoa toteamaan, miten... miten, niin miten tahtoni iloitsee hullutuksestasi, nimittäin kihlauksestasi. No, uskotko, vai vaaditko kuperkeikkaa?

Iloisuus palasi. Ei kukaan vaatinut kuperkeikkaa. Mutta Lulu, jota pitkät puheet olivat ikävystyttäneet, alkoi kehitellä nurmessa, yrittäen, hän puolestaan, tehdä kuperkeikkoja.

— Niin, katsokaas, sanoi tuomari-setä, yhä koettaen parantaa tunnelmaa, — me olemme vanhojapoikia molemmat, me suvun enkelit Mikael ja Gabriel. Meillä on omat leikinlaskumme. Jos te nyt voisitte katsoa minun tahtoni pohjalle, niin näkisitte mitä tarkoitan. Kun sanon »hullutus», niin tarkoitan: teko, jonka pelkään koituvan jollei onnettomuudeksi, niin ainakaan ei niitä suotuisia tuloksia tuottavaksi, joita varten tämä nuori neiti siihen on ryhtynyt, mutta joka teko on mitä parhaimmalla tahdolla tehty ja noudattaen luvallisia ja yhteiskuntaa ylläpitäviä vaistoja. Sanat ovat sanoja, teot ovat tekoja ja tahto on tahto. Usein ne toimivat riippumatta toisistaan, mutta tuomiot langetetaan sanojen ja tekojen perusteella. Tekojen arvo ei ole paljon suurempi kuin sanojen. Meidän vanhojenpoikien, meidän ei pitäisi käyttää sanoja eikä tekojakaan, sillä meidän tahtomme jää näistä vielä kauemmaksi kuin muiden ihmisten. Me olemme poikkeusasemassa. No niin, sinä olet toivottavasti ymmärtänyt minut, hyvä veljentyttäreni.

— Olen, olen, sanoi Heini ja koetti hymyillä.