Part 7

— Minä tahtoisin päästä eroon tästä asiasta, eikö täti ymmärrä! sanoi Heini kiihkolla, jommoista ei Niemenkiven rouva ollut hänessä ennen nähnyt. — Minä en tiedä miksi, mutta tämä asia on minulle vastenmielinen. Se vaivaa minua. Ja kun rupean ajattelemaan, niin voin tehdä jonkin tyhmyyden. Kuvittelen ties mitä. Minä olen luullut olevani niin järkevä ja terve, ettei minuun mikään pysty, mutta minä huomasin viime yönä, että olen... olen... aivan kelvoton kappale. Tässä tulee nyt vielä kolmas kirje. Se on oikeastaan Lidan kirjoittama. Tämä alku on taas sama ja sen minä olen kirjoittanut. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä hiukan ikävä tapaus. Älä sentään pelästy, ei kukaan ole menettänyt henkeään, ei edes kättä tai jalkaa. Muuan esine vain katosi, tosin kaikkein rakkain mitä minulla oli, koska olin saanut sen sinulta. Olen surrut sitä äärettömästi, olenpa käyttäytynyt suorastaan lapsellisesti. Olen nimittäin ollut taikauskoinen. Kaiken iltayön me Lidan kanssa yhdessä valvoimme ja surimme. Mutta kun aamu tuli, muistin, että sinä toki elät ja olet omani ja että se vain oli kuollut pieni esine, joka katosi. Varmaan tiedät jo, mikä esine se oli, niin ettei minun tarvitse sitä sanoa. Rakas se oli ja kaunis ja oma syyni oli, että se katosi. Olenkin itseäni niin syyttänyt. Tuskin ansaitsisin, että se löytyisi. Hiukkanen toivoa meillä vielä on. Mutta jollei sitä nyt löytyisi, niin annathan minulle toisen ja lisäksi anteeksi, annathan Heinillesi.» Tämän on oikeastaan Lida kirjoittanut, sillä näin kauniisti en minä koskaan pystyisi kirjoittamaan. Ja kyllähän minä niinkin voin ajatella kuin Lida, nimittäin voisin siis lähettää tämänkin kirjeen. Mutta ehkä on sentään rehellisintä lähettää ensimmäinen, koska itse olen sen kirjoittanut. Voi sentään, minäkin puhun rehellisyydestä!

— Mutta Heini!

Rouva Surpaeus säikähti, sillä Heinin viime sanat olivat kuin sairaan voihkahdus. Hän ei ollut itse asiassa koskaan ottanut Heiniä vakavasti lukuun tässä sormusasiassa. Heini oli hänen silmissään ollut onnenlapsi ulkopuolella kärsimyksen, lapsi, joka on täydellinen hyveissä ja avuissa ja jota kaikki kohtelevat sen mukaan. Vaistomaisesti oli hänestä tuntunut siltä, että Heinillä on niin paljon, ettei yhden sormuksen menetys hänelle merkitse sitä eikä tätä. Tai myöskin, että hän on niin terve, etteivät hänen hermonsa tunne niin ärtyneesti ja kipeästi kuin hänen ja hänen lapsensa, jotka ovat läpikäyneet isän menettämisen. Nyt näki hän yhtäkkiä kärsimyksen syvällä Heinin silmissä.

— Minäkin puhun rehellisyydestä! toisti Heini vielä kerran.

Ja hänen äänensä oli soinnuton. Oliko hän menettänyt lauluäänensä — miten hän puhuikin kuin ihminen, jota vaivaa alituinen käheys. Heinillähän oli ollut erikoisen heleä ääni. Sen erotti kaikkien muiden äänistä, kun hän puhelimessakin puhui. Ja nyt...

— Mutta Heini, sanoi rouva Surpaeus eikä ymmärtänyt miten hän jatkaisi. — Mitä te olettekaan Lidan kanssa ajatelleet viime yönä. Oliko tuo sormus sinulle niin rakas? Älä lähetä, lapsi, mitään kirjettä. Sormus ehkä vielä löytyy. Ja varmaan löytyykin.

— Ei täti, ei se ole sitä. Ei se ole sitä. Tietysti minä myöskin olen onneton sormuksen tähden, mutta muutenkin. Voi, en minä saata siitä puhua.

— Minä kyllä tiedän mitä sinä tarkoitat.

— No, eikö se sitten ole kauheaa. Tällainen suvun rappeutuminen on jotain hirvittävää. Ja minä kun en koskaan ennen ole sitä ajatellut. Enkä huomannut mitään. Mutta tämä sormusasia näyttää olevan annettu meille, jotta me näkisimme tilamme — niinhän setä sanoi. Kuka tietää mitä minussakin kytee. Kuka tietää mitä minunkin lapseni kerran tekevät. Ja mistä ne minua syyttävät... Kunhan Halvor tulisikin tänne. Minun täytyy hänet tavata.

— Lapsi, sanoi rouva Surpaeus yhtäkkiä ja tarttui nuoren tytön käteen, — älä tee mitään tyhmyyksiä. Kuulehan, me lähdemme hiukan sisään, niin saamme puhua. Etkö kirjoittanut tyttöjen muistikirjaan jotakin, mitä sinun nyt sopii muistaa? Tytöt näyttivät minulle. He kysyivät, eikö se ollut ihmeellistä, että molemmille kirjoitit ihan saman lauseen ja merkitsikö se sitä, että olit todella niin proosallinen kuin itse väitit olevasi — ettet keksinyt mitään muuta. Minä sanoin, että lauseessa oli niin syvä totuus, ettei sitä voinut paremmin sanoa ja siksi sinä olit sanonut sen erikseen molemmille serkuille. Eikö se ollut oikein selitetty? Mitä itse kirjoitit Hertan ja Letan muistikirjaan? Minä olen niin kiitollinen että annoit tytöille juuri nuo sanat. Olet antanut ne myöskin minulle ja nyt ne kelpaavat itsellesi. Sano nuo sanat ääneen. Muistathan mitä kirjoitit? No mutta muistathan.

— En minä tiedä. Jotakin tyhmyyksiä. En minä keksinyt mitään kunnollista. Ja siitähän on niin kauan.

— Toissapäivänä.

— Toissapäivänä! Kun siitä on tapahtunut niin paljon.

— Sanohan nyt nuo sanat.

— No, kyllä minä ne muistan.

— Mutta sano ne ääneen.

— En minä voi. Tietäähän täti ne.

— Tiedän. Olen ne kuullut ennen satoja kertoja. Panttileikeissä, kun vaadittiin sananparsia, kuulin ne. Ne olivat silloin tyhjiä ääniä, mutta nyt niissä on sisältö. Me tarvitsemme kaikki sitä sisältöä niinkuin lääkettä sairaina aikoina. »Oman onnensa seppä»... Se on totta, se on totta...

— Jospa minä itse vielä voisin siihen uskoa, sanoi Heini. — Minusta tuntuu nyt, että isoisät ja isoäidit ovat takoneet meidän kohtalomme...

— Ovat kyllä, mutta kun korun kuumentaa, niin sitä voi takoa uudelleen.

Rouva Surpaeus oli puhunut itselleen, vaikka hän kaiken aikaa osoitti sanat mies-vainajansa veljentyttärelle. Hän tarvitsi itse uskoa ja hän takoi sitä mieleensä väellä ja voimalla. Yhtäkkiä otti hän Heiniä kädestä ja katsoi häneen. Heini kalpeni ja tuijotti häneen mykkänä.

— Voisitko sinä sen tehdä? sanoi rouva Surpaeus hiljaa ja hänen tummat silmänsä näyttivät täyttävän koko hänen kasvonsa. — Tahtoisitko sinä sen tehdä?

— Mitä? sai Heini vihdoin suustaan.

Rouva Surpaeus pani kätensä hänen olkapäittensä ympäri ja johdatti häntä läpi huoneiden. Heini tunsi että hän pyysi häneltä jotain uhria, hän vain ei voinut käsittää mitä. Antaminen oli aina ollut hänelle ilo, mutta nyt häntä pelotti. Tekla tädin koko elämä tuntui siirtyneen silmiin, jotka rukoilivat sillä tavalla, ettei niiltä voinut kieltää. Myöskin pitkät kalpeat sormet kuljettivat toista, tehden hänet kuin tahdottomaksi. He tulivat makuuhuoneeseen ja pysähtyivät vanhan peilipiirongin eteen. Heini näki hyllyllä tutut pienet porsliinikorut ja setä-vainajansa nuoruudenkuvan. Hän näki myös peilissä kahdet kasvot, jotka oudossa jännityksessään hämmästyttivät häntä. Toiset olivat vaaleat ja hehkuvat, toiset tummat ja pehmoisen kalpeat — hän itse ja täti Tekla Surpaeus.

— Kuule lapsi, eikö ole kauheaa, jos nuori elämä menee hukkaan? sanoi täti hiljaa ja tarttui piironginlaatikon kahvoihin.

Heini ymmärsi, että hän ajatteli Tommia ja sanoi täydestä sydämestä:

— On.

Täti veti auki laatikon ja etsi oikeanpuoleisesta nurkasta. Sieltä tuli esiin vanha luinen, hopealla silattu rasia. Heini, jolle äsken oli alkanut jotain valjeta, joutui taasen aivan ymmälle. Hän koetti tunkea Tommin äidin ongelmallisen ilmeen läpi eikä huomannut mitä täti askarteli, ennenkuin kalpea käsi hänen edessään piteli sormusta, jonka hän luuli tuntevansa omaksi kadotetuksi kihlasormuksekseen.

Häneltä pääsi riemun huuto, mutta samassa se tukahtui, sillä hän luuli näkevänsä harhanäyn. Hän oli jo käymäisillään kiinni sormukseen, mutta pidättyi ja huudahteli, vuoroin katsellen ihmiseen, jonka kädessä ihmeellinen esine oli, vuoroin viettelevään esineeseen. Vihdoin tarttui hän siihen kiinni, katseli sitä, käänteli ja pani sormeensa. Kaiken aikaa piti hän epämääräistä pientä ääntelyä, naurahteli ja vuodatti kyyneliä, kunnes vihdoin puhkesi voitolliseen huudahdukseen:

— Se on se, se on se! Totisesti! Mutta täti kulta, mistä täti on sen saanut? Onko tämä nyt todella totta? On, on! Mutta miten se on tapahtunut? Löytyikö sormus täältä? No mistä sitten? Minun sormukseni, minun oma sormukseni! Nyt en enää ikinä ota sitä kädestäni, en vaikka mikä olisi. Oi, että se löytyikin, kyllä Halvor nyt tulee iloiseksi. Hyvä oli, ettei kirjettä lähetetty. Kyllä minä olen onnellinen, kyllä minä olen iloinen...

— Et annakaan sitä museoon? sanoi Tommin äiti.

— En, en! nauroi Heini, irroittamatta katsettaan sormuksesta.

— Et taida enää muistaa, että niin päättelit.

— Kyllä minä muistan, mutta se oli sellaista epätoivoa.

— Mitä sanoo talon viisas vanha-täti nyt, kun ei hänen rautainen sormuksensa kelpaakaan?

Heini pusersi kiinni vasemman kätensä ikäänkuin peläten, että sormus karkaisi ja katsoi Tekla rouvaan. Hän näki heti paikalla, että täti ei ollut iloinen ja hän tunsi, että täti ei pitänyt Letitsia-tädistä.

— Niin, se rautainen sormus, puhui Heini hiukan hämillään, — mutta en minä tästä pidä sen rahallisen arvon vuoksi, vaan... niin, tietäähän täti miksi. Se on minun kihlasormukseni.

— Ja minä kun luulin, että sinä tosissasi aioit pyytää sulhaseltasi rautaista sormusta ja luopua tästä. Elämähän kihlaa raudalla. Eikö se kuulu kauniilta?

— Täti, sanoi Heini, — täti sanoisi selvemmin, sillä minä en ymmärrä. Miksi täti on suuttunut Titsia-tädille? Hänhän on niin hyvä, aina hän parsii ja _paikkaa_...

— Niin, niin, ehkä sinä tahdotkin ottaa hänet uuteen kotiisi, kun menet naimisiin. Kyllä saat hänet mielelläsi. Hän onkin jo ollut meillä toistakymmentä vuotta.

— Onko hän ollut täällä tiellä?

— Pidä sinä häntä kodissasi yhtä kauan, ehkä tiedät sitten. Nythän ei sillä enää ole väliä, nyt, kun setäsi on poissa. Minä vain hiukan väsyn hänen viisauteensa. Hänellä on hyvää aikaa ajatella siinä palkatessaan.

Mutta tarkoitukseni oli puhua aivan toisista asioista. Sinä hyvä, hyvä Heini, voisitkohan, tahtoisitkohan auttaa minua. Pyydän sinulta kyllä hyvin paljon. Pyydän sinun sormustasi, niin, niin, juuri tuota, jonka vasta olet saanut takaisin. Et anna! Näen sen kyllä, ettet anna. Pitääkö sitten nuoren elämän mennä hukkaan? Eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin kuollut esine? Olen aina pitänyt sinua niin järkevänä tyttönä... Mutta olen pyytänyt sinulta liikaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää. Kuinka tämä oli tyhmää...

Tommin äiti oli puhunut itsekseen. Hänen ei muuta tarvinnut kuin katsahtaa Heiniin, niin hän sai takaisin mielenmalttinsa. Heini näytti uutta puolta luonteessaan: hän oli taipumaton ja ynseä. Ikäänkuin hän olisi pelännyt tädin käyvän väkivalloin kiinni sormukseen, piteli hän oikeaa kättään puserruksissa vasemman käden päällä ja hänen poskensa hohtivat suuttumusta.

— Ja tuollaista täti vielä säälii! puhui hän. — Mitä hänestä tulee, jollei häneen tartuta kovin kourin. Kyllä minä sanon hänelle. Jahka se junkkari tulee kotiin, niin kyllä hän kuulee kunniansa. Ettei ensinkään häpeä. En minä olisi voinut uskoa. Eilen tuolla ruokasalissa... Hän istuu sormus taskussa... Ei, en ikimaailmassa olisi voinut uskoa. Kyllä minä hänet läksytän...

Rouva Surpaeus seisoi ja katseli kuvaa vastapäätä vuodettaan. Hälveneekö hänen elämästään sumu koskaan? Hänen olkapäänsä painuivat painumistaan ja käsivarret tulivat oudon pitkiksi. Kun Heini vihdoin lopetti, hymyili hän ja huomautti, että tyttöjen täytyi syödä aamiaista ennenkuin lähtevät — pitihän heidän Lidan kanssa lähteä kaupungille, eikö niin?

Ja ikäänkuin ei sormuksesta olisi ollut mitään puhetta, jatkoi rouva Surpaeus:

— Se on sellaista täällä Niemenkivessä, että tämä pitkä matka on niin hankala. Varmaan käy paljon mukavammaksi, kun asuu kaupungissa. Sekin on niin tärkeä asia, että lapset saavat käydä kotona syömässä. Kunhan vain löytäisi huoneet. Kyllä niitä on, mutta ne ovat niin kalliit. Täytyy ruveta kuulostelemaan. Ja kuinka nyt sitten saa tämän huvilan myydyksi.

Heiniä yhä suututti, että täti noin keskeytti. Hän olisi mielellään kuullut, miten sormus oli tullut tänne, mutta ei hän nyt tahtonut ruveta kysymäänkään. Hän halveksi Tommia, ei ikinä hän ollut ketään niin halveksinut, ja hänen kielelleen kerääntyi kukkuralleen sanoja, joita hän halusi latoa Tommin eteen. Tommin äitiäkin hän halusi soimata. Kehtasikin antaa hänen kulkea jännityksessä — jo sekin oli hävytöntä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään muuta tarkoitusta. Ja vaikka loppujen lopuksi todella olisi aikonut pitää sormuksen, myydä tai ties mitä. Kauheaa sitä oli ajatella.

Täti meni omille teilleen ja Heini riensi näyttämään sormusta Lidalle, ystävättärelleen. Sormus oli siis löytynyt. Kenenkään ei kuitenkaan ollut hyvä olla.

Ei tullut sen parempi, kun sedät saapuivat. He tulivatkin aivan heti. Tytöt istuivat keinussa puhkeavien omenapuiden alla keskellä linnunlaulua ja itkivät.

— No, sanoi eversti-setä ja tervehti keikarimaisesti. — Ettekö te vielä tiedä?

Heini nosti vasemman kätensä, nyökytti päätään ja antoi auringon välkytellä aarrettaan.

— No, ja itkette? Nainen, nainen, hänestä ei koskaan saa selvää. Sormus on löydetty ja sinä itket, rakas veljentyttäreni. Kuuluuko se ensimmäiseen rakkauteen? Ja Lida tietysti itkee ystävättärenä. Eikö se nyt ole ihmeellinen juttu? Olin sellaisessa jännityksessä, kun etsivät kertoivat, etten ikinä ole ollut mokomassa. Sanotaan sitten, ettei elämä ole yhtä jännittävää kuin romaanit. No, ettekö te ole kuulleet? Ettekö todella tiedä? Mutta ovathan he kertoneet kaikki äidille täällä. Vai eikö hän ole sanonut teille mitään? Niin, niin. Hm. Äidin rakkaus on rakkaus sekin. No, pyyhkikää kyyneleenne, niin saatte kuulla. Mitä sinä sanoit, Mikael? Mutta hyvä veli, ovathan he nyt suuria ihmisiä. Toinen on kihloissa ja toinen on kihlatun ystävätär. Kyllä kai heille voi kertoa. Hän, tuo lakitieteen sälli, on sitä mieltä, että tämä asia täytyy pitää kovin salassa. Ja samaa mieltä olen minä tietysti. Otan sen aivan yhtä vakavasti kuin hän. Suvun kunnia on minulle aivan yhtä kallis kuin hänelle. Ja ehkä jonkin verran kalliimpi, koska olen upseeri. Mutta ei ole helppoa katsella nuoria tyttöjä kukkivien omenapuiden alla täydessä itkussa. Siksi aioin kertoa hiukan salapoliisijuttuja. No olkoot vain minun puolestani, olkoot vain. Hän aikoo keksiä baromeetterin, tuo tuossa, nimittäin koneen, jolla mitataan ihmistahtoa. Hän jättää tykkänään kirjallisen esityksensä ja se on varsin viisasta. On tietysti paljon parempi, jos koneella voi määrätä tahdon rikollisuuden tai puhtauden. Silloin hän ehkä jälleen voi ruveta jatkamaan lakitieteellisiä opintojaan ja valmistua tuomariksi. Lisäksi hänestä tulee rikas mies, sillä tätä konetta tullaan ostamaan yhtä paljon kuin kampaa tai partaveistä. Ajatelkaa vain konetta, joka numeroilla osoittaa, minkä verran vilppiä, minkä verran rehellisyyttä on ihmisessä!

— Joko voit lopettaa? keskeytti Mikael Surpaeus, pyyhkien hikeä niskastaan.

Mutta eversti oli päässyt juttuamisen makuun ja puhui ja puhui, varsinkin kun hän näki, että tyttöjen itku alkoi vaihtua nauruun.

— Ihminen istutetaan tuohin. Yksi sähkövirta johdatetaan nyt aivoihin ja toinen sydämeen. Painetaan nappulaa ja heti alkaa kone vimmatusti hyristä ja suhista. Pian alkaa lasiputki, joka on sovitettu potilaan selkärangan taakse, liikehtiä, nimittäin aine, joka sinne on pantu — se on jotakin radiumia tai sensemmoista — ja nyt osoittavat numerot juuri millilleen, mistä aineosista potilaan olento on kokoonpantu.

— On kärsimys kuunnella sinua, yritti taasen Mikael Surpaeus, — sinulla ei ole alkeellisimpiakaan tietoja. On mahdoton käsittää, että sinä olet saanut everstin arvonimen. Koulupoika toisella luokalla voisi lyödä sinua sormille.

— Kyllä minä fysiikasta tiedän yhtä paljon kuin sinä filosofiasta, sanoi malttamattomana Gabriel Surpaeus. — Mutta tässähän onkin kysymys jostakin aivan uudesta, jonka Mikael Surpaeus luo. Ei ole vielä keksitty nimiä.

— Naura sinä, naura sinä, sanoi vanhempi veli juhlallisena, — mutta se kone keksitään kerran, se kone, sanon minä, jolla vangitaan hengenvoimat ja näytetään, mitä ihmisessä on. Minä en sitä keksi, minä en pääse luvattuun maahan, mutta minä tahdon valmistaa tietä sinne. Missä äitisi on, Lida?

Gabriel Surpaeus herkutteli kuvaillessaan, mitä tulisikaan päivänvaloon, jos esimerkiksi nykyajan nainen pantaisiin tulevaan totuudentuoliin. Näyttäisikö mittari esimerkiksi yhtaikaa jo kaikki tulevat rakastumiset, kaikki alkuosat, joista tuollainen naikkonen on kokoonpantu. Sillä rakkautta hänessä tietysti on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia.

— Missä on äitisi, Lida? huusi tuomari.

Hän sai kuulla, että äiti oli keittiössä ja kun hän vielä oli selittänyt veljelleen, että paljon ihmeellisempiä todistuksia luonteen kurjuudesta tulisi päivänvaloon, jos mittari pääsisi toteamaan, mitä erinäisissä itserakkaissa ja hulluissa vanhoissapojissa oli, niin läksi hän hakemaan kälyään.

Suurta perheselvittelyä jatkettiin nyt kotoisen lieden lähimmässä läheisyydessä, äidin askarrellessa aamiaisvalmistelussa. Hän ojensi keskeltä patojensa ja kattiloidensa höyryä käden langolleen ja vastaili sitten hänen kysymyksiinsä. Vanhin suvun miesjäsenistä meni suoraan asiaan.

— Näin se nyt sitten kävi. Suurpään suku on rappeutumassa. Olen kaiken yötä ajatellut isoisän isää. Minä muistan ukon. Oikeastaan ei hän tahtonut pahaa, mutta hän teki pahaa. Köyhät ja kiertolaiset, kaikki olivat tervetulleet Suurpäähän ja kaikki syötettiin ja juotettiin. Varsinkin juotettiin. Viina oli paras lääke, viina, terva ja sauna. Pitäjän isännät olivat aina Suurpäässä ja aina juovuksissa. Emäntä sairasteli. Siellä asui joku maisteri, josta ei ollut tullut mitään. Hän soitteli häissä. Kas kuinka minä en muista hänen nimeään! Isäntä kunnioitti suuresti tietoa ja maisteri luki hänelle sanomat. Vanhassa Suurpään isännässä kulkivat teko ja tahto aivan eri teitä. Tahtonsa perustuksella pääsi ukko taivaaseen, sillä hän ei tahtonut kärpäsellekään pahaa eikä sanonut yhdellekään ihmiselle ei. Kun torpparilta oli kuollut lehmä suohon, niin hän pyysi Suurpäästä toisen, ja sai. Eikä suinkaan huonoimpaa. Mutta talo hävisi ja muutkin talon ympärillä hävisivät ja menivät vasaran alle. Se oli kaikki Suurpään isännän tekoa. No, tuomitse sitten! Minkä mukaan on tuomittava? Ja mikä on loppujen lopuksi totuus? Sinä, Tekla, joka et ole Suurpäitä, sano sinä, jos tiedät. Vielä eilen minä haaveilin, että kerran keksitään jokin kone, jonka avulla voidaan punnita ihmisen siveellinen arvo ja että tuomiot voidaan langettaa sen mukaan... Puhuin siitä everstille — tyhmää kyllä — ja siitä hän nyt latelee ja lavertelee koko maailmalle. On, sivumennen sanoen, mahdotonta käsittää, kuinka se mies on saanut everstin arvon. Minä, suoraan sanoen, uskon, että hän jotakin naistietä on päässyt tähän. Joka tapauksessa en milloinkaan muista, kuinka lapsellinen hän on ja kerron aina hänelle. No niin, sellainen kone kyllä keksitään. Ihmiskunta kyllä koettaa parastaan. Ja vielä eilen minäkin kuvittelin, että silloin sitä päästään oikealle tielle. Mutta sitten minä taasen ajattelin Suurpään isäntää. Sano sinä, Tekla, tähän jotakin, jos ymmärrät. Mikä on totuus?

Tekla Surpaeus ei nostanut katsettaan. Hänen suupielensä vetäytyi pieneen hymyyn ja hän sanoi:

— Kysy suvun viisaalta kauniilta tädiltä. Hänhän kaikki tietää.

Mikael Surpaeus laski käsistään vanhan sanomalehden, jota hän oli hypistellyt, ja tuli lieden ääreen:

— Mitä sinä sanoit?

— En mitään.

— Oletko sinä Titsialle noin ynseä? Sen minä kuulen nyt vasta. Sitä et koskaan näyttänyt miehesi eläessä.

— Jos huvila saadaan myydyksi, niin en tiedä, minne panen hänet asumaan.

— Vai niin, vai niin. Hän pääsee kyllä Niemeen.

— Hän ei viihdy maalla.

— Omituista. Hän oli meille kaikille kuin äiti. Sinun miehesi oli häneen erikoisen kiintynyt.

— Mutta hänhän nyt on poissa.

— Niin, niin, hän on poissa.

He vaikenivat. He olivat poikenneet toisarvoisiin asioihin ikäänkuin olisivat tahtoneet koota voimia vaikeimman selvittämiseen. Lida tuli ovelle ja pyysi äitiään puhelimeen. Tytär astui äidin sijalle lieden luo ja setä kuiskasi hänelle:

Miksi äitisi on suuttunut vanhalle tädille?

— Onko hän suuttunut? sanoi Lida, pysytellen matkan päässä padoista ja kattiloista. — Onhan hän aina hiukan tuskitellut sitä, että täti on täällä. Huonetta olisi tarvittu ja...

Sitä pikkuruikkuista huonetta? Siinähän ei ole edes uunia.

— Niin, en minä tiedä.

Oli hetken aikaa hiljaista.

— Kuule, sanoi setä jälleen, — mitä Letta tänään teki Esplanaadipaviljongissa?

Lida Surpaeus kääntyi ympäri ja unohti kokonaan työnsä.

— Onko Letta ollut Esplanaadipaviljongissa? Tänään?

— Tänään, tänään. Hän istui ikkunanpuoleisen pöydän ääressä. Näin itse.

— Se ei ole mahdollista, setä. Hän meni kouluun niinkuin muutkin.

— Minä näin hänet Esplanaadipaviljongissa, kun odotin raitiovaunua.

— Setä on erehtynyt.

— Hänen palmikoistaan on vaikea erehtyä. Ne riippuivat mustalla hameella. Toisella puolen pöytää istui Laxin poika.

— Yngve?

— Niin, Yngve. Eihän hänellä ole muita.

— Mitä hän meistä tahtoo, senkin tungettelija! Ja Letta! Kyllä minä sen tytön opetan... Mutta ei Jumalan tähden sanota äidille mitään... nyt vielä. Hänellä on niin paljon tällä hetkellä. Se oli se asianajaja, joka on käynyt täällä katsomassa huvilaa...

— Rappiolle mennään... alamaata... vinhaa vauhtia.

Äiti palasi keittiöön ja käski tyttärensä etsiä mittanauhan. Ostaja tahtoi tietää salin suuruuden, nimittäin pituuden ja leveyden. Hän kysyi niinikään, eikö voisi saada vuokrata huvilaa vuodeksi.

Aamiainen vietiin pöytään ja samalla siirryttiin ruokasaliin. Keskustelu ei tahtonut lähteä liikkeelle. Eri haaroilla tartuttiin kiinni johonkin aiheeseen, mutta siihen se katkesi. Heini ei jaksanut nauraa niinkuin eilen. Eversti jauhoi yhä juttuaan totuuden tuolista. Kukaan ei kuunnellut häntä. Vanha täti ja talon emäntä välttivät toistensa katseita. Tuomari vihdoin alkoi johtaa keskustelua määrättyyn suuntaan.

— Me siis tiedämme, mitä tiedämme, sanoi hän. — Mutta onko nyt sopiva aika ja paikka pohtia, miten olisi otettava selkoa siitä, minkä vaikuttimen nojalla teko on tapahtunut ja mihin keinoihin olisi ryhdyttävä siihen nuoreen Surpaeukseen nähden, joka tässä on horjahtamaisillaan rikollisten tekojen piiriin? Näen äidin tuskastuneet kasvot ja ymmärrän hänet täydellisesti. Niin hyvin kuin tällainen vanhapoika voi ymmärtää. Vai vaaditteko, että voisin tuntea kuin äiti? No niin, jätetäänkö keskustelu Tommista?

Nuoren Heini Surpaeuksen kasvot olivat kuumenemistaan kuumenneet ja vihdoin hän keskeytti setänsä:

— Minä tässä juuri sanoin tädille, että selkäsaunan se poika ansaitsisi. Kyllä minä sen läksytän. Että kehtaakin...!

— Oikein, rakas Heiniseni, sanoi eversti. — Jätämme tuomion Heinille. Hänenhän sormus oli. On siis aivan oikein, että hän...

Lida rupesi nyt puhumaan:

— Mutta jos, kun Tommi tulee, koettaisimme keskustella sormuksesta. Jos epäilisimme kapteenia ja uhkaisimme lähettää liikkeelle poliisikoirat ja salapoliisit. Eiköhän Tommille tulisi kiire tunnustamaan, miten asiat ovat... Täti, sinä ravistat päätäsi. Mitä sinä tekisit?

Äiti nousi yhtäkkiä, laski salviettinsa pöydälle ja kääntyi lähtemään keittiöön.

Letitsia Surpaeus kävi hyvin kalpeaksi ja huudahti:

— Älä mene pois, Tekla, kyllä minä menen.

— Minä vain... minä vain, kangersi Tommin äiti. — Suola on unohtunut.

— Täällähän se on!

Miten kehnoksi minä olen käynyt! ajatteli Tommin äiti heti sen jälkeen ja pureskeli leivänkappaletta. Minä valehtelen ja petän. Ennen osasin hillitä itseni, nyt näkevät kaikki kehnouteni. Missä ovat minun tahtoni ja minun tarmoni?

Hän palasi pöytään ja pakotti itsensä hymyilemään. Niinkin pitkälle hän pääsi, että katsoi tätiin ja nyökäytti päätään.

Lida ja Heini olivat tarttuneet vanhan tädin käsiin ja pitelivät häntä pöydässä.

— Miten sinä, täti, kasvattaisit sitä pahaa poikaa? kysyi Heini.

— Kyllä elämä hänet kasvattaa, sanoi Letitsia Surpaeus.

— Ehei, rakas sisar, kiivastui eversti, — jos jätämme vekaran elämän haltuun, niin hän mielin määrin mustaa meidän nimeämme kunnes kerran istuu linnassa. Kirkas nimikilpi se on ainoa arvokas omaisuus elämässä. Poika on otettava lujille. Kyllä minä pelotan hänet. Jahka hän kuulee mitä perintöjä hän on saanut, niin kyllä hän, piru vie, säikähtää. Jättäkää te asia minun haltuuni. Kyllä minä lupaan, että miehenalulla ennen iltaa housut tutisevat.

— Antakaa minun vielä vähän aikaa ajatella, sanoi Tommin äiti. — Minä ehkä tunnen lapseni parhaiten, minä ehkä tiedän, mikä keino sopii juuri hänelle. Vai ehkäpä... joku... täällä... tietää tämänkin asian paremmin...

Tekla Surpaeus tunsi suurta halua haavoittaa ja lausua pahoja sanoja. Niitä kumpuili huulille, niitä nousi tuntemattomista lähteistä ja niissä oli outo viehätys kuin jossakin uudessa urheilupelissä, jonka olemassaolosta ei tähän asti ole ollut tietoa ja jonka yhtäkkiä havaitsee osaavansa. Samalla kuin hänen vastaherännyt urheiluhalunsa pyrki laukkaamaan eteenpäin minkä jaksoi, suhtautui hänen vanha luonteensa hämmästyneesti, jopa varsin tuomitsevasti urheilijaan. Hävetti ja suututti. Hän tappoi vallattomat sanat suuhunsa ja ehti ajatella, ettei ehkä hän itsekään ollut aivan viaton Tommin taipumuksiin, hänessäkin näytti olevan ties mitä alhaisia ominaisuuksia. Mutta nämä kaikki tajuamiset kipunoivat hyvin nopeasti hänen sielussaan.

— Äiti, ei äiti nyt viitsi! huusi Lida. — Äiti söisi jotakin, ei meidän vieraillemmekaan maistu ruoka, kun ei äiti näytä esimerkkiä.

Tartuttiin kiinni kaikkein lähimpiin tarjolla oleviin keskustelunaineksiin. Puhuttiin siitä ruuasta, mitä oli pöydällä. Se oli erinomaisen hyvää. Mitä maksoi nykyään voi? Se oli halvennut, sitä sai seitsemällä kolmatta markalla. No kyllä sitä on siinäkin. Kananmunat maksoivat markka viisikolmatta ja markka viisikymmentä penniä. Nekin olivat halvenneet. Olivatko ne todella niin halvat? Mutta sehän oli hintana ennen sotaa. Eversti ihmetteli ja iloitsi perheenemäntien puolesta. Hän sai veljeltään tietää, että tämä hinta koski munayksikköä eikä tiuta. Hetkeksi tuli Surpaeusten piirissä helpompi olla ja nauru kaikui luonnollisempana.

Silloin alkoi tuomari tuoda esiin asiaa, jota hän nähtävästi kaiken aikaa oli säästänyt, odotellen sopivaa hetkeä.

— Yksi seikka, alkoi hän, — yksi seikka tässä sormusasiassa on vielä selvittämättä. Katson olevani pakotettu siihen kajoamaan, vaikka olisikin hauskinta jo poiketa muihin aiheisiin. Kumma kyllä ei kukaan tullut sitä ajatelleeksi, enkä minäkään puhunut siitä mitään salapoliiseille, vaikka se oli mielessäni. Minä nyt kerta kaikkiaan olen se huuhkain, joka aina tuo esiin ikävät asiat. Vai ehkä joku toinenkin on tullut ajatelleeksi asiaa, josta aion puhua?

Tuomari antoi katseensa liukua kasvoista toisiin. Useimmat olivat tuskallisessa odotuksessa. Eversti rupesi nauramaan.

— Ei, sanoi hän, — varmaan kukaan muu ei kadehdi sinulta yleisen syyttäjän virkaa perheemme piirissä. Kukaan ei laukkaa sinun edellesi. Sinä pysyt aina susivoutina... Jos muuten saan avata suuni, nyt, kun arvoisa vanhempi veljeni hetkeksi on suvainnut antaa tykkiensä vaieta, niin haluaisin sanoa sinulle, rakas veljenvaimoni, että on luonnollista, että sinä harkitset ja päätät, miten perheemme nimi parhaiten voidaan suojella. Sinähän näit, miten veli-vainajamme taisteli sen puolesta, niinkuin mekin muut olemme koettaneet. Sinä tietysti tunnet poikasi parhaiten ja sinun äidinsydämesi varmaan löytää keinot, millä johdetaan hänet pienestä hairahduksesta. Tätä asiaa on nimittäin minun mielestäni käsitelty osaksi aivan liian suuresti. »Rikollisuuden teitä», joista meidän ankara tuomarimme ja munaskuiden-tutkijamme puhuu, ei tässä kannata ensinkään mainita. Poika on leikitellyt. Mutta toiselta puolen olemme taasen käsitelleet asiaa aivan liian kevytmielisesti. Surpaues-nimi ei saa joutua ihmisten hampaisiin. Nimittäin niiden Surpaeusten, joitten nimi tähän asti on ollut puhdas. Ja sitä voi täydellä syyllä sanoa kamreeri Hugo Surpaeuksen ja maanviljelijä Albert Surpaeuksen nimistä. Sitä emme voi estää, että kapteeni eli literatööri eli miksi häntä nyt kutsuisimme, sotkee nimeään minkä ehtii. Meidän rakas veljemme, jota kutsumme tuomariksi, hän puolestaan kai tekee sen jonkin verran naurunalaiseksi, mutta...

— Setäää! huusi Lida.