Part 9

Joku autonkuljettaja kiipesi yli aidan pyytämään ämpärillistä vettä, kun hänen koneestansa oli loppunut vesi. Minkätähden täällä oli portti lukossa, ettei sisään päässyt? Oli ollut niin paljon ajoa, kun täällä oli tulossa suojeluskunnan juhlat. Ei tullut huomatuksi ottaa vettä kaupungissa. Ämpärit olivat ties missä olivat. No, olihan tuossa yksi, mitä siinä olikaan. Neitien valkeita pukuja liossa. Sopi ottaa pois pieneksi aikaa, kyllä hän heti tuo ämpärin takaisin, tai heittää sen aidan tälle puolen. Kyllä hän menee yli aidan, ettei tarvitse tulla avaamaan porttia. Mutta pitääkö se varkaita tuollainen aita? Kyllä siitä sisään pääsee, jos tulla tahtoo.

Taidekauppias oli kuvasta hyvin huvitettu. Tosin ei nyt ollut aika, jolloin taidetta ostettiin, mutta joka tapauksessa tällä taululla oli nimi. Kuitenkaan ei rahanaikojen ahtauden vuoksi kannattanut maksaa kovin paljoa. Taidekauppias lupasi ottaa auton ja tulla katsomaan.

Olipa onni, että sisarukset kaikki pysyttelivät talon edustalla. Täti oli pukeutunut — minnekähän hän nyt aikoi? Rouva Surpaeus haki luettelosta ostajan nimen ja soitti. Niin, kyllä he ajattelivat Niemenkiveä, mutta missään tapauksessa ei siitä kannattanut maksaa sellaista hintaa. Kyllä hinnan täytyi tuntuvasti pudota. Oikein noin sadoissa tuhansissa. Ja pian sinne tietysti oli päästävä asumaan, jos sen kerran osti. Heillä oli kyllä juuri tarjolla toinenkin huvila, joka ei ollut meren rannalla, mutta joka oli aivan uusi ja jossa oli aivan sellainen palatsimainen rakennus ja viisikymmentä nuorta omenapuuta.

Asianajotoimistosta vastattiin, että he kyllä mielellään suostuvat välittämään huvilan myynnin, mutta he tahtovat silloin yksinomaisen myyntioikeuden esimerkiksi lokakuuhun asti. Jos olisi ollut tiedossa tämä huvila aikaisemmin, tässä oli jokin viikko sitten suuri kysyntä. Nyt menevät ihmiset maalle ja järjestävät asiansa vasta syksyllä. Näyttää siltä kuin hinnat syksyksi laskisivat. Ainakin ihmiset sitä odottavat. Mutta kyllä he koettavat myydä huvilan ja heidän kauttaan se menee, jos se yleensä menee, heillä on siksi suuri ostajapiiri ja vanha tunnettu nimi.

Rouva Surpaeus soitti vielä toiseen ja kolmanteen toimistoon. Silloin hänet valtasi suuri lamaantuminen niin että hänen olisi tehnyt mieli huutaa Letitsia tätiä avukseen. Hän kokosi kuitenkin voimansa ja päätti pyytää Mikaelia tai Gabrielia viemään huoneilmoituksen sanomalehteen. Herrat nousivat ylös portaita, kun hän asettui sitä kirjoittamaan. »Vuokrattavana nyt heti kaunis sali ja kamari...»

Silloin tuli vieraita, rouva Laamanen ja hänen tyttärensä. He olivat hyviä ihmisiä eivätkä liikkuneet juuri minnekään kotoa. Oikeastaan tuli Anli tervehtimään Heiniä, hän kun oli kuullut, että Heini oli kaupungissa. Niin, se oli hyvin ikävää, että tytöt olivat poissa. Tuskin heitä saattoi odottaa ennen päivällistä. No, kyllä he saattoivat odottaakin, kun kerran olivat tulleet tämän pitkän matkan. Heinihän oli nyt kihloissa, senkintähden heidän niin teki mieli tavata häntä. Ikävää, että Niemenkivessä sattui olemaan hiukan levoton päivä. Niin, ei muuten, mutta sattui kaikenlaista... Tyttö sotki parastaikaa taikinaa — heillä oli nyt yksi ainoa tyttö vain, Ja sitten oli luvannut tulla muuan herra. No, se ei mitään, heidän tähtensä ei tarvinnut tehdä yhtään mitään, he vain halusivat puhella Teklan kanssa.

Tekla Surpaeus tunsi kuinka hänen hermonsa venyivät. Mikael ja Gabriel — missä he olivat? He olivat tietysti säikähtäneet niinkuin heidän tapansa oli, ja lähteneet pois.

Niin paljon oli tapahtunut siitä kun kohdattiin. Haudalla he kyllä olivat — ei suinkaan Tekla ollut sitä huomannut. Kyllä elämä oli niin kummallista. Mikä siinäkin oli tarkoitus. Yli punaisen ajan hän säilyi ja sitten piti mennä niin äkkiä. Itkettiin. Tekla ajatteli, että hänen välttämättä täytyy päästä panemaan kahvipannu tulelle ja järjestämään makuuhuonetta, missä taideteos on. Sillä nyt ei hän voi tuoda sitä saliinkaan nähtäväksi. Kun oli hetkinen itketty, niin hän ehdotti, että vieraat menisivät katselemaan luontoa siksi aikaa kun hän täällä hiukkasen... He menivät ja hän liikkui kuin liekki, kulkien juoksuaskelin ja ajaen työtä käsistään. Oli miltei valmista, kun he palasivat. Mitä oli tehty pihamaalla? Sieltä oli nurmi niin kummallisesti pengottu... sieltä lehmusten alta. Niin, tottakin, siellä oli etsitty erästä pientä esinettä — mikä se nyt olikaan, kultainen kalvosinnappi, tai jokin sellainen. Puhuttiin Heinin sulhasesta ja muista, puhuttiin kaihista ajasta ja ihmeellisestä keväästä, puhuttiin juomisesta ja kieltolaista, puhuttiin Niemenkiven lapsista jokaisesta erikseen. Oli se yhtäkaikki onnellista, että he menestyvät niin hyvin. Tommihan oli oikea nero — ja niin kaunis ja hyvä poika sitten! Ja Letta — aijai, hän se vielä panee monen pojan pään pyörälle. Aikoiko Lida todella heittää lauluopintonsa? Niin, kyllä kai se viisainta oli. Entä Lulu sitten? Vieläkö hän niin auttoi äitiään kaikessa, vieläkö hän kokosi paperossinpätkiä ja muuta törkyä, mitä ohikulkijat viskasivat aidan yli huvilan puolelle? Vielä, vielä, kyllä hän oli hyvä poika. Vaikka tahtoivat nykyaikana lapset kehittyä ennen aikaansa. Ja Hertta sitten — vieläkö hän sanoi rupeavansa lääkäriksi? Kyllä kai hänellä sellainen ajatus oli, vaikkei tiedä mitä hän myöhemmin ajattelee, kun tulee tosi eteen. Olipa se onnellista, että lapset kaikkikin menestyivät niin hyvin. Mutta saattoihan sen käsittää — sellaisen isän ja sellaisen äidin lapset. Täällä Niemenkivessä oli ihanaa, varsinkin näin keväällä. Oikein hengitti vastaan rauha, kun tänne tuli. Ei mitään tietoa maailman myrskyistä. Täällä oli oikein sellainen pyhä tunnelma. Ja kuinka täällä maistui kahvi.

Puhelin soi. Lida puhui Heinin puolesta. He olivat jo vieneet sormuksen sinne... Sinne, niin — äitihän tiesi. He tahtoivat vain sanoa tämän, että äiti voisi kasvattaa poikaa niinkuin näki hyväksi. Letitsia tädin sanat olivat tehneet heihin niin syvän vaikutuksen. Letitsia, Letitsia — rouva Surpaeus tunsi kuinka hänen mielessänsä omituisesti nousi ja laski. Hän vastasi yksityisillä pienillä sanoilla eikä muistanut sanoa tyttärelleen, että he Heinin kanssa koettaisivat kiirehtiä kotiin. Laamaset olivat hyviä ihmisiä, olisi pitänyt olla aikaa ja rauhaa heitä varten.

Taidekauppias tuli. Rouva Surpaeus avasi itse hänelle portin ja huomasi vasta nyt, kuinka rumaksi piha oli poljettu ja pengottu. Taulu miellytti häntä, se näkyi kuuluvan taiteilijan voimakauden tuotantoon, hän ei ollutkaan ennen sitä nähnyt. Kyllä hän oli valmis ottamaan sen salonkiinsa — saattoi sattua, että joku kysyi tauluja näin kesälläkin, varsinkin saattoi tämä miellyttää iloisine väreineen, jotka näkyivät sumun takaa. Kahdeksantuhatta — sen hän saattoi luvata. Ja jo etukäteen antaa pari tuhatta, jos kamreerska halusi. Hänellä oli tapana aina antaa kuitti ja jokin summa. Kahdeksantuhatta — niin, olihan se suuri summa, varsinkin entisaikaan, mutta hän oli ajatellut, että olisi ehkä voinut saada jonkin verran enemmän. Ehkä viisitoista, tai ainakin kaksitoista. Sanat takertuivat rouva Surpaeuksen kurkkuun, kun hän tätä kauppaa teki. Taidekauppias hymyili ja kohautti olkapäitään. Niin, se riippui tykkänään siitä, miten sai taulun myydyksi. Saattoi ajatella, että se meni huomenna, meni esimerkiksi Ruotsiin. Silloin kyllä saattoi maksaa aina viiteentoistatuhanteen, kurssi kun nyt oli niin korkea. Ja tätä taiteilijaa kyllä joskus ostettiin Ruotsiinkin. Mutta saattoi olla yhtä mahdollista, että taulu jäi vuosikausiksi makaamaan tänne. Rouva Surpaeus oli kiitollinen, että hän otti taulun. Rahoja hän ei kuitenkaan tahtonut etukäteen. Ehkä hän vielä saattoi saada takaisin taulun, jos onnistui järjestämään toisin. Ehkä koko tämä toimenpide oli liian äkillinen.

Hänen oli yhtäkkiä tullut vaikea luopua taideteoksesta. Kun vieras herra tottuneesti nousi tuolille ja otti sen alas, nieli rouva Surpaeus nielemistään jotakin, joka nousi kurkkuun, ja kun hän kulki vieraan herran kanssa porttia kohden, oli hänestä kuin hän olisi saattanut hautaan osaa siitä onnesta, mikä vielä oli hänellä jäljellä. Hänen oli mahdoton sanoa vieraille, miksi taulu vietiin pois. Hän valehteli jotakin kehyksestä ja muisti, ettei hänen tahtonsa valehdellut, vaikka suu valehteli.

Häntä alkoi oudosti väsyttää, silmäluomia painoi ja pää oli raskas. Häntä pyörrytti.

Täytyi lähettää sana, että mies tulisi korjaamaan piikkilankaa. Tyttö oli päivällisvalmistuksissa, mutta hänen täytyi mennä. Niin, ja vieraita täytyi taas pyytää katsomaan puutarhaa — vaikkei siellä ole muuta katsomista kuin aukaisemattomia lavoja.

Missä ovat nyt tahto ja tarmo? Tämä ilta ei lopu, kaikki menee nurin — mutta missä ovat silti tahto ja tarmo?

Laamaset olivat kunnon väkeä, he ymmärsivät kaikki niin hyvin eivätkä pahastuneet mistään. He ryhtyivät suorastaan auttamaan tytön poissaollessa avaamalla portin niille, jotka nyt soittivat. Käsirattaat tuotiin takaisin. Puhelinlaskukin tuli. Puhelimessakin Anli kävi vastaamassa. Eräs asianajaja pyysi tavata rouva Surpaeusta. Se oli tietysti ostaja, hän pyysi huomiseksi vastausta, mikä oli viimeinen hinta. Huomiseksi? Huomiseksi — hyvä.

Vähää ennenkuin lapset saapuivat koulusta, tuli ventovieras, vanha ihminen, joka selitti olevansa »se Surpaeuksen Fiina» ja pyysi kyynelsilmin, että hän saisi tavata rouvaa. Ja kyynelsilmin hän syleili rouvaa, joka vihdoin muisti nähneensä hänet pari kertaa morsiamena, ja sitten alkoi kyseleminen ja vastaileminen ja loppumaton anteeksipyytäminen siitä, että hän näin oli uskaltanut tulla. Mutta kun se Hugo, se kamreerivainaja oli lapsena niin rakas, niinkuin kaikkikin nämä Surpaeukset olivat. Ja kun Titsiakin oli täällä ja sanottiin Enokinkin, sen merimiehen, nyt olevan. Ja hänen tähtensähän hän oikeastaan oli tullut. Heinin kotona hän kyllä oli käynyt, tämä vanha Fiina, mutta ei toki koskaan täällä kaupungissa. Eikähän hän ollut paljon päässyt mihinkään, kun oli se mies-vainaja sellainen kivulloinen. Ja juuri siinäpä ne menivät säästöt — se vähä, mitä heillä oli ollut sitten kun he ensin menettivät koko omaisuutensa, niin että Niemen herra se oli antanut nytkin matkarahat.

Rouva Tekla Surpaeus kuunteli vanhan mustapukuisen vaimon haihattelevaa kertomusta eikä ymmärtänyt, minkätähden hänkin juuri tänä päivänä oli lähetetty tänne vastukseksi. Nähtävästi elämä nyt oikein tahtoi koetella, mihin hän, Tekla Tanker, kelpasi. Surpaeusten vanha palvelijatar ei kuitenkaan istunut ristissä käsin vaan hän ryhtyi työhön ikäänkuin olisi vuosikausia työskennellyt tässä keittiössä, ja siinä tehdessään työtä hän kaiken aikaa kertoi, mimmoista Niemessä oli ollut ja kyseli mimmoisia olivat sen Hugon, kamreerin lapset ja poikkesi taas puhumaan, miten raskaaksi hänen elämänsä oli käynyt sairaan miehen vaimona, kun he menettivät kaiken omaisuutensa. Ja he eivät olleet ainoastaan toimeentulevia, saattoi sanoa, että he olivat varoissa. Ja hänen, Fiinan, syy se oli, että se vainaja otti pankista rahansa ja antoi ne lainaksi. Ja nyt hän oli tullut tänne siinä toivossa, että voisi saada takaisin edes jotakin.

Nähtävästi vieraiden takia vanha palvelijatar ei puhunut asiaansa loppuun, vaan ainoastaan viittaili siihen. Rouva Surpaeus käsitti yhtäkkiä päivällispöydässä minkätähden tuo uskollinen ihminen oli tullut. Kaikki tapahtumat liittyivät kummallisesti lomikkain. Kesken sitä melua ja iloa, joka aina tuoksahti taloon, kun nuoriso palasi koulusta, ymmärsi hän, miten vieraitten läsnäolo helponsi hänen kohtaustaan molempien niiden lasten kanssa, joita hänen täytyi ryhtyä kasvattamaan. Hän oli pelännyt hetkeä, jolloin hänen täytyisi nähdä Tommin ja Letan kasvot salaisuuksineen ja nyt hukkui tämä hetki tervehdysten tulvaan. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: vanha Surpaeusten Fiina, huomatessaan, etteivät vieraat lähdekään pois, unohti yhtäkkiä varovaisuutensa ja kävi suoraan asiansa ytimeen.

Se Eenokki Surpaeus — kapteeni vai mikä hän nyt oli — hänhän kuului nyt kuljettavan laivaa ja kovasti rikastuneen. Niin että eiköhän häneltä nyt voisi saada jotakin takaisin. Hänhän oli saanut koko heidän säästörahansa, kolmekymmentätuhatta markkaa — siitä oli nyt viisitoista vuotta huhtikuussa. Eikä velkakirjaa antanut eikä yhtä penniä korkoa ollut lähettänyt. Ja teki sitten vararikonkin, jossa kaikki vanhan herran lapsetkin menettivät perintönsä. Ja kyllä siellä Suurpään puolessa vähän moni joutui kärsimään. Kun hän oli niin hyvä puhumaan ja niin tuttu kaikissa mökeissä. Ja niin hän osasi selittää ja vakuuttaa, että vanhat muijat antoivat hänelle viimeiset säästönsä, mikä viisisataa markkaa, mikä tuhannen. Ja antoihan hän heille velkakirjat, mutta mitäpä arvoa niillä lapuilla sitten oli, kun ei niissä ollut takaajia eikä laillisia todistajia. Kyllä siellä moni vanhus itki, kun hän sitten hävisi näiltä mailta, ja katui tyhmyyttänsä, että sillä lailla häneen uskoi. Mutta kyllä kai hän itsekin luuli ne kaikki voivansa maksaa takaisin, ei hän paha ollut, Enok herra, avulias hän oli ja puhelias niinkuin isoisänsäkin ja hänen isänsä, Suurpään-isäntä vainaja. Mutta outo vimma hänelle tuli, kun hänen piti rakennuttaa se sellainen suuri laiva, jonka piti mennä Amerikkaan asti. Siihen laivaanhan ne hukkuivat kaikki Surpaeusten rahat ja Suurpään vanhojen palvelijoiden ja alustalaismuijien säästöt. Ja oikein ne olivat ikäänkuin yhdessä kehoittaneet häntä, Fiinaa, lähtemään tänne katsomaan, voisiko häneltä mitään saada takaisin, koska hän nyt kuului kotiin tulleen. Ja Niemen herrakin sanoi, että paras mennä vain, ehkä sieltä jotain lähtee. Eihän niitä vanhoja enää monta ole elossa, mutta on vielä se sokea Matti, joka oli Suurpäässä voutina, ja Leena — ei suinkaan kamreerska sitä muista, eikä taitanut koskaan nähdäkään, Titsia neiti sen muistaa, hän ompeli niin hyvin, ettei kaupunginkaan ompelijat tee sitä sen paremmin, kaikki neitien hienot puvut hän ompeli ja morsiamenkapiot — niin, se Leenakin antoi kaikki tälle Enokille ja olisi nyt kovin tarpeessa. Ja kyllä se Titsia neiti olisi kiirehtinyt kotiin, jos vain tiesi Fiinan täällä olevan.

Tekla Surpaeus ei uskaltanut katsoa vanhimpaan poikaansa, jottei tämä huomaisi, miten äiti iloitsi siitä, että Tommi vihdoinkin sai kuulla, kuka hänen ystävänsä kapteeni oli. Niin oli siis tähän helteiseen päivään tullut vilvoittava hetkensä! Tekla Surpaeuksesta alkoi taasen tuntua siltä, että kaikki ehkä jotenkin kääntyy hyväksi. Kunhan ei nyt vanha täti menisi tekemään mitään tyhmyyksiä.

Vanha palvelijatar oli joutunut kuulijakunnan eteen, jonka uteliaisuus mitä suurimmassa määrin kiihoitti kertomaan lisää. Lida ja Heini varsinkin edistivät kertomusta kysymyksillään ja siveellisellä suuttumuksellaan. Tommi ei tahtonut uskoa vanhuksen kertomusta todeksi Tämä antoi hänelle aihetta tuoda esiin yhä uusia todistuskappaleita. Nuori herra naurahteli ja sanoi jokseenkin suoraan, että kaikki tyyni oli naisten kahvikestiloruja, mutta silloin vanhus vakuutti, että vaikka hänet vaadittaisiin siinä paikassa viimeiselle tuomiolle, niin hän on puhunut totta. Lida alkoi ahdistaa äitiään siitä, ettei heille oltu kerrottu tätä kaikkea. Silloin rouva Surpaeus hiljaisesti vastasi, että lasten isä oli koettanut hyvittää kaikkea niin paljon kuin hän ikinä voi eikä tahtonut, että näihin asioihin kajottaisiin. Hän oli useamman kerran lähettänyt rahoja enimmän kärsineille ja niin olivat Mikael ja Gabriel sedät ja ehkä myöskin Titsia täti tehneet, mutta heitä oli niin monta, ettei oltu voitu heitä hyvittää. Eivätkä he ehkä olleet tietäneetkään kaikista. Heini ymmärsi nyt yhtäkkiä, että hänenkin isällään oli ollut rahaläpiä, joista ei heillä, lapsilla, ollut ollut aavistusta ja tuskinpa heidän äidilläänkään.

Talo oli hämmästyksen ja kiihkon vallassa. Vanha vaimo oli puhunut itsensä kuumaksi ja ammensi tyhjentymättömästä lähteestä. Nuoret häärivät hänen ympärillään, kysyen kovaäänisesti ja liikkuen niin että paikat kolisivat. Rouva Surpaeus ajatteli: antaa heidän kuulla! Ja askarteli ääneti. Hän ei Tommin eikä Letan kasvoista voinut nähdä minkäänlaista syyllisyyden merkkiä. Letta hosui niinkuin Herttakin ja syyteli sadatuksia miehen niskoille, joka oli voinut olla niin hävytön ja roistomainen. Sataan kertaan sai Tommi kuulla: ja se on sinun ystäväsi, sen kanssa sinä seurustelet ja olet ja elät. Tommi pudisteli sisarten kädet ympäriltään niinkuin otus pudistelee ajokoirat kupeiltaan. Hän silmäili tuontuostakin kelloaan ja sanoi vihdoin, että hänen täytyy mennä katsomaan erästä sairasta toveria. Siihen sanoi äiti, että hän mielellään tahtoisi neuvotella hänen kanssaan vielä tänään eräästä asiasta, ja Tommi sanoi pian palaavansa kotiin.

Lida ja Heini loivat toisiinsa katseen, joka sanoi: nyt hän menee Fannin luo.

Rouva Laamanen, se hyvä sielu, alkoi nyt tyttärensä kanssa ottaa jäähyväisiä. Hänen mieleensä johtui myöskin, että jos Niemenkivessä oli vaikea saada yösijaa Fiinalle, niin heillä kyllä saattoi saada. Ja sydämellisten vakuuttelujen ja kaikinpuolisten onnentoivotusten jälkeen lähtivät rouva Laamanen, Anli ja Fiina talosta.

Suloinen pieni raukeus tuli hetkeksi. Kaikki huomasivat, että oli kevät ja että linnut lauloivat. Tytöt kulkivat kaulatusten ja pieni poika tarrautui äitinsä helmoihin. Kaikki tunsivat omituisesti yhteenkuuluvaisuutensa ja muistivat kiitollisina, ettei yleisessä hälinässä kukaan ollut kysynyt onnetonta sormusta. Niinikään huomasivat kaikki, ettei satakieli tänä iltana laulanut. Mutta mitenkä se olisi voinutkaan laulaa, kun oli suojeluskuntajuhlat pallokentällä, nimittäin kun liike tiellä oli niin meluavainen. Ratsastajatkin olivat liikkeellä. Eikä aidan korjaajaa kuulunut, vaikka hän oli luvannut heti tulla.

— Äiti, oliko se totta, mitä Fiina sanoi Enok-sedästä? Kuinka ei Enok-setä ole vankeudessa? Onko Enok-setä huligaani? Tuleeko Tommista huligaani? Äiti, onko Enok-setä gulashi? Tuleeko Tommistakin? Äiti, onko konsuli gulashi ja huligaani? Eroaako konsuli Rainasta? Ottaako Tommi sitten Rainan? Äiti, onko hauskaa huutaa? Onko suojeluskuntajuhlilla hauskaa? Ovatko ne kaikki rikkaita, kun ajavat autossa? Äiti, miksei satakieli tänä iltana laula? Pelkääkö se? Äiti, miksi meillä kaikilla on niin kummalliset nimet? Miksi me kaikki olemme niin kummallisia? Äiti, miksemme enää etsi sormusta? Onko Enok-setä ottanut isän rahat? Olisiko isä rikas, jos ei Enok-setä olisi ottanut rahoja? Miksei Enok-setää panna vankeuteen? Olisiko vanha täti myöskin rikas? Äiti, miksi vanha täti on niin kauan poissa? Voiko vanha täti uuden kerran mennä järveen?

Tähän tapaan puheli, pieniä väliaikoja pitäen, talon nuorin lapsi. Tuoksun täyttämässä kevätillassa tuntuivat hänen kysymyksensä kaameilta kuin syytökset tai ennustukset. Se, mitä äiti hänelle vastasi, oli tyhjää hätävalhetta. Hän toisteli itse ääneti samoja kysymyksiä ja molemmat vanhemmat tytöt näyttivät siltä kuin hekin olisivat tehneet samoin.

Nyt alkoi vuorostaan Letta.

— Äiti, minä olin tänään kovasti kipeä, kirjoita minulle todistus huomiseksi. En ymmärrä mikä minulle tuli... Mutta äiti, enkö minä nyt saisi pitää näitä helmiä? Isähän itse on ne antanut. Nehän ovat niin kovin vähän punaiset, melkein valkoiset. Niin, kyllä sinä lupaat, mutta olet niin surullisen näköinen. No niin, minä en tiedä, mikä minulle tuli, mutta rupesin voimaan kauhean pahoin. Pyörrytti ja oli aivan mustaa. Vihko on pöydällä makuuhuoneessa. Olin poissa kaksi tuntia. En olisi jaksanut mennä iltapäivälläkään, mutta menin sitten kuitenkin, kun tuo Hertta aina niin kauheasti morkkaa.

Äiti aikoi juuri vetää esiin tiedon, jonka Mikael setä oli hänelle antanut, mutta yhtäkkiä hän muutti menettelytapaa. Hän halusi nähdä, miten pitkälle Letta oli joutunut.

— Olitko, lapseni, sanoi hän, peläten, että ääni ilmaisisi hänet. — Tuliko pahoinvointi keskellä tuntia?

— Ei, vaan välitunnilla — tai kyllähän minä jo edelliselläkin tunnilla voin hiukan pahoin.

— Te nukutte, lapset, liian vähän. Illalla aina valvotaan. Tästäpuoleen pannaan varhain nukkumaan.

— Mitä vielä, äiti! Tuleehan nyt sellaista. Meillä on sattunut, että on pyörryttykin. Varsinkin näin lukukauden lopulla. Nyt minä lähden vähän kävelemään tyttöjen kanssa. Tulen kyllä pian kotiin.

— Kävelemään? huudahti äiti. — Sellaisen kohtauksen jälkeen. Ei toki, lapseni. Sinä menet sänkyyn nyt. Ehkä sinulla on kuumetta?

— Kaikkea vielä. Olen ihan terve. Tytöt odottavat.

— Odottakoot. Sinä tulet nyt vuoteeseen. En ikinä uskalla antaa...

— Mutta huomenna on sunnuntai. Minä en tule vuoteeseen. Oletko hullu, äiti!

— Mutta lapseni, sellaisen kohtauksen jälkeen!

— Mitä se nyt sitten oli. Se on ohi jo!

Hertta sekaantui äkkiä keskusteluun:

— Tekeekö mielesi suojeluskuntajuhlille Laxin pojan kanssa? Sano suoraan vain! Se on mennyt äkkiä se rakastuminen. Tässä pari viikkoa sitten vielä hän yhdessä minun kanssani nauroi Yngveä, ja nyt...

— Suu kiinni! huusi Letta.

— Yngveltäkö se on se lahja, jota et sinä uskalla tuoda kotiin?

— Jollet sinä ole hiljaa...

— Mikä se on? Onko se kaulus vai huivi...? No, näinhän minä koulussa. Pulpetissa se säilytetään.

— Äiti, hän valehtelee, minä tapan hänet.

Äiti sai hänet rauhoittumaan ja vei hänet vuoteeseen. Hän makasi vaatteet yllä, silmät tuijottaen kattoon ja kädellään hypistellen korallihelmiään. Yhtäkkiä hän rupesi katselemaan ympärilleen ja sanoi:

— Mikä täältä on poissa?

Äiti istuutui vuoteen laidalle ja laski kätensä hänen otsalleen.

— Kyllä sinulla on hiukan kuumetta.

— Nyt minä tiedän, se on meidän paras taulu. Minne olet pannut sen?

Pienen hiljaisuuden jälkeen sanoi äiti:

— Meidän kai täytyy myydä se, että saisimme rahaa.

Tytön silmät suurenivat ja säikähtivät.

— Sitä sinä et saa tehdä. Kuinka sinä voit sanoa niin. Sinä tahdot kiusata minua!

Äiti huojutti ääneti päätään.

— Äsh, sanoi tyttö. — Tämä iänikuinen köyhyys!

Äiti näki, että hänen sisässään myrskysi. Hän puri hammasta, kyyneleet tulivat silmiin.

— Viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä!

Tämän lausui nuori Letta ja purskahti nauramaan. Ja nauroi siinä hirtehistä naurua.

Äiti tunsi taasen syytöksen lapsensa sanoissa eikä voinut vastata mitään. Hän oli kiitollinen, kun puhelin soi ja hän hetkeksi sai poistua huoneesta. Vanhemmat ovat naivia väkeä ja ajattelevat, että lapset ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan kovan päivän aivan niinkuin helpommankin. Mutta ei: lapset eivät tahdo kovia päiviä. Ja mitä heille vastaa, kun he huomauttavat: viisi lasta, toinen toistaan terveempiä ja nälkäisempiä, eikä ole mitä syödä! Äiti tunsi kuinka nämä sanat juottautuivat hänen mieleensä ikäänkuin ne olisivat tulleet poltetuiksi johonkin pintaan.

Puhelimessa kysyttiin Lettaa. Äiti oli juuri kertomassa, että hän on sairas eikä voi tulla, kun Letta karkasi eteiseen ja huusi:

— Minä tulen itse puhumaan. En minä ole sairas —. oi, voi, äiti, joko sinä nyt suljit. Oliko se tyttö vaiko poika?

— Naisen ääni se oli, vastasi äiti.

Ja siinä puhellessaan kiihtyneen lapsensa kanssa, mietti hän kaiken aikaa, mistä päästä alkaisi vaikuttaa häneen. Se ei ollut tehnyt mitään vaikutusta, että taulu oli lähetetty myytäväksi. Letta ei välittänyt taideteoksesta. Mikä hänelle oli rakasta? Kotiko? Äitikö? Joku sisaruksista erikoisesti? Mikä oli tälle tyttöselle pyhää?

Kiihtyneenä seisoi Letta puhelimen edessä.

— Siinä se nyt oli! Minä lähden, minä en ole kipeä. Kuinka sinä sillä lailla voit sulkea puhelimen? Kysymättä kuka puhuu. Nyt en minä tiedä missä tavataan.

— Mutta miksi sinä noin kiihdyt, lapseni?

— No, kun he odottavat ja minä tahdon mennä.

— Etkö sitten olekaan sairas?

— En, en, en! Voi äiti, minä pitäisin sinusta paljon enemmän, jos nyt antaisit minun mennä.

Äiti tarttui hänen käsivarteensa ja veti häntä tuolille viereensä.

— Kuule Letta, sinä et ehkä ollutkaan sairas? Puhutaanpa hiukan vakavasti. Sinä istuit kahvilassa — katso, kyllä äiti tietää koko jutun.

— No niin, pitihän minun jonnekin mennä, en suinkaan minä voinut kadulle jäädä. Kamalat te olette kaikki! Oli onni, että pääsin jonnekin, olisin voinut pyörtyä...

— Ja Yngve Lax pelasti sinut ja virvoitti sinua kahvilassa. Oliko hänkin ehkä sairas, vai tiesikö hän sinun sairastuvan?

— Tommi, se roisto! Se on Tommi, joka on tämän kaiken kertonut. Jos minä kertoisin mitä Tommi tekee — aijai, kyllä se on tekopyhä. Minä puhun vielä kaikki hänen salaisuutensa...

— Anna sinä veljesi olla, kyllä minä tiedän hänen asiansa. Mutta etkö yhtään ajattele isää — luuletko, että hän olisi pitänyt tästä? Sinä olet koulutyttö ja ensimmäinen velvollisuutesi on suorittaa opintosi kunnialla.

— Mutta minäpä en aio jatkaa, äiti. Minä saan ehdot matematiikassa, tai ehkä jään luokalle. Ja ehkä tulee vielä muitakin ehtoja.

— Vai niin, vai niin — ovatpa nämä hauskoja uutisia.

— Niin. Minä olen päättänyt erota.

— Ja sinä luulet, että äitisi suostuu siihen.

— Et suinkaan sinä tahdo, että minä istun luokalla kaksi vuotta.

— En. Saat kesän aikana lukea ehtosi. Sinulle ei tulekaan loma-aikaa, koska olet laiskotellut lukukauden aikana.

— Mutta entä jos jään luokalle.

— Sitten istut luokalla kaksi vuotta.

— Äiti, minulla on jo paikka. Minä saan tuhat markkaa kuussa.

— Vai niin, vai niin. Ja mikä merkillinen paikka se on, johon otetaan koulutyttöjä ja joille maksetaan tuhat markkaa?

— Se on nyt sama se. Konttoripaikka se on. Ei siellä muille makseta sillä lailla.

— Sinä siis vain olet niin suosiossa.

— Minä!

Hän seisoi uppiniskaisena äidin edessä, hiusten runsaus valuen kuin kulta alas tummaa pukua ja kasvot hehkuen ja nauraen. Hän oli kuin itse nuoruuden uhma vanhuuden järkeilyn edessä, itse nuoruus, joka ei tahdo ottaa vastaan mitään valmiita kokemuksia, ainoastaan itse kokea. Äiti kävi yhä neuvottomammaksi häntä katsellessaan ja koetti voimiensa takaa salata sitä. Hän ei itse asiassa tuntenut lastaan. Missä olivat hänen silmänsä olleet, kun ei hän ollut nähnyt, miten rehevään kasvuun tämä tyttönen oli puhjennut. Nyt olisi hän tarvinnut vanhaa tätiä. Ei ikinä Letta olisi esiintynyt tällä tavalla, jos täti olisi ollut kotona. Sekö kauppiaantytär sieltä vuosisadan takaa kummitteli tässä tytössä? Äiti katseli häntä voittaakseen aikaa. Hänhän ei enää ollut tekemisissä lapsen, vaan kokeneen ihmisen kanssa.

— Letta raukka, sanoi hän vihdoin, — ei tule kysymykseenkään, että sinä lopetat koulun.

— Mutta Tommikin lopettaa!

— Se ei ole totta.

— Onpas, koska he perustavat osakeyhtiön.

— Älä puhu tyhmyyksiä. Huomaan, että olen ollut sinulle liian hyvä, lapsi raukka. Nyt otetaan kiinni kovin kourin. Mitään sairaustodistusta en anna, koska et ole ollut sairas.

Letta purskahti nauruun.

— Niinkuin en minä itse osaisi sitä kirjoittaa.

— Mitä sinä puhut, eihän sinun todistuksesi kelpaa.

— Minä kirjoitan sinun nimesi yhtä hyvin kuin sinä itse.

— Letta — mitä sinä sanot!

— Niin Tommikin tekee. Sinä luulet, että tuo lellipoikasi on niin kiltti ja kuuliainen. Kuuntele vain, eikö se tänäkin yönä, kun me muut nukumme, hyppää aidan yli Miramarin puolelle. Kunhan eivät vain Yngven kanssa joutuisi miekkasille. Saisit olla kiitollinen, jos minä hiukan vieroitan Yngveä kauniista äitipuolesta. Eihän ole ensinkään sanottu, että Tommi voittaisi. Entä sitten, jos juon lasin viskiä Yngven kanssa. Hän on hauska poika ja pitää minusta. Ja minä huvittelen hiukkasen hänen kanssaan. En muuta. Mutta tänä iltana minä menen.

Viime sanat kuullessaan äiti nopeasti nousi pystyyn.

— Sinä et mene minnekään.

Äiti ja tytär painivat siinä kevätillassa. Se oli siveellistä painia, mutta totta puhuen, myöskin suoranaista käsikähmää. Äiti pääsi sinä iltana voitolle, mutta hän tunsi, että hän vastaisuudessa tulee jäämään alakynteen. Koti tuskin enää kasvattaa näitä lapsia. Heillä on edessään elämän koulu. Muutenkin tuntui sillä hetkellä koti menettäneen sen sisällön, mikä sillä oli ollut. Aidat tuntuivat kaatuneen ja maailman hälinä ajoi meluten ja tomuttaen yli sen mikä ennen oli ollut suljettua pyhäkköä. Kuinka vähän suojelevatkaan kotia lukot ja aidat.

Letta makasi vuoteellaan ja itki. Häneltä ei saanut sanaa vastaukseksi, kun häneltä jotain kysyi.