Part 3

Se onnistui hänelle huonosti, sillä tuomari-setä oli aina ollut hänelle vieraampi kuin toiset sedät. Lieventääkseen mielensä kylmyyttä rupesi hän nyt nopeasti kertomaan sulhasensa suvusta. Lulu tuli hänelle avuksi, pani pään hänen syliinsä ja kutkutteli hänen leukaansa ruohonkorrella. Gabriel-setä otti poikaa jaloista kiinni ja nosti hänet ilmaan. Hän ei huutanut, oli vain hyvin punainen kasvoiltaan, kun hänet jälleen laskettiin maahan. Hänen äitinsä sensijaan oli käynyt valkoiseksi. Hertta ja Letta häärivät hekin Heinin ympärillä. Lida ja äiti tarjoilivat. Oli kotona valmistettua leipää ja oli leipää Niemestä, Heinin kotoa.

— Jaa, jaa, »rooneja», sanoi eversti ja murenteli ohuita leivoksia, vieden joka palan suuhunsa ikäänkuin se olisi ollut rippileipä. — Näitä minä ensi kerran söin isoäidin luona ja sitten Niemessä. Ne ovat aina aivan samanlaisia. Sinun äitisi on kauniisti vaalinut perhetapoja. Jaa, jaa.

Hän joutui jonkin muiston valtaan ja vaikeni.

— Joka ajalla on muotinsa kahvileivästä hiuslaitteeseen asti, sanoi tuomari-setä. — Koska te aiotte viettää häitä?

— Halvor tahtoisi jo syksyllä, mutta isä ja äiti eivät vielä päästäisi minua.

— Toivovatko ehkä, että tulisit järkiisi ja jäisit kotiin? sanoi eversti-setä, yhtäkkiä havahtuen.

Heinin kasvot lensivät tulikuumiksi, mutta hän loi setään kirkkaan katseensa, naurahti, ravisti päätään ja kieritteli oikean kätensä hyppysillä kihlasormustaan.

— No, näytä nyt se sormus, houkutteli eversti-setä.

Letitsia-täti oikaisi nopeasti kätensä, ikäänkuin ehkäistäkseen jotakin onnettomuutta.

Heinin katse laskeutui sormusta kohden ja hänen kasvoillaan oli sellainen onnen hohde, että olisi luullut hänen sillä hetkellä katselevan rakastettuaan silmästä silmään. Muisteliko hän hetkeä, jolloin hänen sydämensä valittu painoi sormuksen hänen sormeensa? Hänen ilmeensä oli täynnä ihmettelyä ja kiitollisuutta — oliko rakkauden ihme jaksanut pysyä hänelle ihmeenä läpi viikkojen? Hänessä oli jotakin, joka silmänräpäykseksi pysähdytti puheensorinan. Keväinen lehto, lintujen laulu, illassa välkkyvä lahti, tuoksu, joka kohosi kuokitusta maasta, kaikki liittyi omituisesti häneen ja säesti häntä.

— Vanha rovasti tulee vihkimään meidät, sanoi Heini. — Halvorilla on kyllä velikin, joka on pappi, mutta kun vanha rovasti on minut kastanutkin...

— Se on aivan asianmukaista, huomautti tuomarisetä, ikäänkuin pannen pisteen hänen lauseensa perään. — Sen asian määrää morsian.

Nyt kuului yksityisiä huudahduksia. Ne putoilivat kuin pisarat taivaan sinestä. Taivas oli korkea ja puhdas ja ihmiset tunsivat tarvetta äännähdellä.

— Jaa, jaa, teitä naisia ja teidän rakkauksianne!

— Korpirastas — se se oli! Pian alkaa sen laulu.

— Ihmeellinen kevät!

— Meillä laulaa kuhankeittäjä.

— Sielläkö kalliolla taas?

— Siellä.

— Niinkuin ennenkin. Jo silloin, kun me olimme lapsia.

— Me pelkäsimme, ettei se tulisi takaisin. Se oli poissa kapinakesän.

— Täältäkin olivat linnut poissa, mutta ne ovat tulleet takaisin.

Letta veti sormuksen Heinin sormesta ja piteli sitä aurinkoa vasten.

— Mikä ihana sormus!

— Kylläpä se todella on kaunis.

— Ja se sopi ikäänkuin se olisi ollut tehty.

— Enok-setä!

Pieni Lulu karkasi ylös ja juoksi aidan luo. Koira haukkui. Joku mies käveli pensasaidan takana ja pysähtyi katsomaan. Hän meni. Ehkei se ollutkaan Enok-setä. Poika juoksi koiran kanssa takaisin.

— Miksei Enok-setä uskalla tulla? kysyi poika.

— Oliko se sitten Enok-setä? sanoi äiti kalpeana.

— En tiedä.

— Ei se ollut hän! kiirehti Lida rauhoittamaan.

— Isä ei pitänyt hänestä! huusi Hertta.

— Aivan niinkuin ei isä pitänyt Laxeista, säesti yhteen kyytiin Letta ja juoksi porttia kohden.

— Se on sittenkin hän! huusi tyttönen samassa. — Päästänkö minä hänet sisään?

— Aja hänet pois! kuiskasi Hertta.

— Se nyt puuttuisi! pääsi Lidalta.

Sedät ja Letitsia-täti olivat ääneti, antaen tapausten mennä kulkuaan. Heini seurasi niitä hämmästyksissään.

— Hän on Tommin kanssa! kuului Letan huuto taasen.

Silloin äiti nousi ja astui äänettömin askelin, käsivarret riipuksissa, porttia kohden. Hertta ja Lulu juoksivat hekin portille. Surpaeus-sisarukset jäivät Heinin kanssa paikoilleen. Sisarukset puhelivat kuiskaten.

— Olisi parempi, ettei Tekla päästäisi häntä sisään, sanoi sisar.

— Yhdentekevää, sanoi eversti ja heilautti kättään. — Hän on nyt kerta kaikkiaan täällä.

— Eihän Tekla toki ole niin hullu, sanoi tuomari.

— Hän on aina tuonut mukanaan ikävyyksiä, äänsi sisar soinnuttomasti. — Mutta sitä ehkei voi välttää.

— Aih, ei se ole niin vaarallista, koetti eversti naurahtaa. — Meidän veljemme oli hiukan turhantarkka. Ei kukaan nykyaikana pidä lukua sellaisista.

— Vainajan tahdolle täytyy olla uskollinen, kuiskasi sisar ja hänen suuret teräksensiniset silmänsä tuijottivat ankarina.

— Sinä Mikael, hymähti eversti ilkeästi tuomarille, — sinä langetat tässä lopullisia tuomioita. Kuka näkee hänen ytimiinsä? Kuka tuntee hänen tahtonsa syyllisyyden?

— En langeta mitään tuomioita, jyrähti tuomarin huulilta, — olen vakuuttunut siitä, että tuomitsisimme häntä väärin. Mutta kun ei kätemme ulotu hautoihin. Siellä, siellä ne ovat syylliset! Minä vain suojelen velivainajamme työtä. Aivan käytännöllisesti. Kaikki meidän työmme on ollut turhaa, jos tuo tuolla tunkee lasten seuraan. Tartun hätäkeinoihin. Tartun kieltolakiin, tartun avioliittoon. Meidän täytyy toimittaa hänet paikkakunnalta.

— Hän ei tottele meitä. Hän totteli vainajaa. Ei meitä.

Se oli Letitsia Surpaeus.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini kalpeana.

— Yhdentekevää! sanoi eversti ja heilautti kättään. — Kuka nykyään kysyy hyvää nimeä ja persoonallista kunniaa. Ne kuuluivat samaan aikakauteen kuin roonit ja voffelit. Alas kieltolait. Eläköön vapaa rakkaus! Luuletko sinä nostavasi maailman entisille saranoilleen.

— Mitä hän on tehnyt? kuiskasi Heini ja hampaat hänen suussaan kalisivat.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sisarukset koettivat saada selvää siitä, mitä portilla tapahtui. Alussa ei kuulunut mitään, mutta sitten kävi puhe kovaääniseksi.

— Minä voin ehkä auttaa teitä, puhui Enok Surpaeuksen ääni, joka niin suuresti muistutti Niemenkiven herra-vainajan kaunista, kuuluvaa ääntä.

— Et mitenkään, kuului naisen ääni vastaan.

Tekla-rouvan puhe oli niin soinnutonta ja tylyä, että sitä tuskin tunsi.

— Äiti, sanoi Tommi Surpaeus kiihkeästi, — antaisit sedän nyt tulla. Minä selitän sitten kaikki. Sinä ymmärrät vielä kaikki.

— En koskaan, emme tarvitse hänen apuansa. Sinä tulet kotiin nyt, sinä Tommi. Olen huonosti valvonut sinua. En ole kieltänyt sinulta mitään. Mutta nyt sinä tulet ja hän menee.

— Minä en tule, äiti. Sitten ajat kadulle minutkin. Sillä minulla on asioita hänen kanssaan.

— Sinä tulet kotiin!

— Minä en voi. Tuomitset setää väärin. Isäkin on tuominnut hänet väärin.

— Et tiedä mitä sanot! Minä en aja häntä talvipakkaseen, en aja häntä köyhyyteen, sillä hän ei näytä nälkäiseltä eikä nääntyneeltä. On lämmin kesä. Mene, Enok. Kunnioita velivainajasi tahtoa.

— Kyllä, kyllä! Tämä nuori mies minut oikeastaan tänne toi. Tapasimme tuolla konsulin luona. Hänessä näyttää piilevän liikemiehen lahjat. Minä ajattelin, että voisin auttaa hänet jalkeille.

— Hän ei ole langennut mihinkään. Häntä ei tarvitse auttaa jalkeille. Hän on isänsä poika.

— Epäilemättä, epäilemättä. Kaikella kunnioituksella. Toivoin voivani olla hyödyksi velivainajani perheelle. Mutta koska ei, niin ei. All right. Jää sinä tänne, poikaseni. Ehkä kerran tapaamme, kun olet kuluttanut lapsenkenkäsi. Nyt sinun täytyy jäädä tänne. Good bye.

— Äiti, minä en voi häntä päästää. Minun täytyy häntä seurata. Minä selitän sinulle. Sinun tähtesi, meidän kaikkien tähden minä sen teen. Äiti ymmärrä minua. Minä palaan pian. Älä ole pahoillasi, älä ole surullinen. Äiti, sinun tähtesi, isän tähden, meidän kaikkien tähden minä menen hänen kanssaan...

Äänet hiljenivät. Kuului vain askelten narskunaa tiellä. Askeleet etenivät.

Koira palasi jo nurmelle, missä sisarukset ja kihlattu nuori neito odottivat. Äiti nuorimpien lastensa kanssa lähenivät, hekin. Silloin kuului yhtäkkiä parahdus:

— Minun sormukseni!

Ja Heini Surpaeus paiskautui suulleen maahan ja alkoi haroa sormillaan nurmessa. Ja ikäänkuin ei olisi uskonut menetystään todeksi hän silloin tällöin oikealla kädellään pusersi vasemman kätensä sormia ja paiskautui taasen nurmeen ja haki. Hänen kasvoillaan oli epätoivo. Hän tunsi, vaikka hän haki, ettei hän löytäisi.

— Älä ole levoton, rauhoitti häntä eversti-setä. — Sormuksen täytyy löytyä.

Heini voihkaisi ja kulki sormineen läpi nurmen. Hänen kätensä olivat jo multaiset. Hän ei nostanut katsettaan maasta.

— Se löytyy, se löytyy! sanoi tuomari, polvillaan maassa vastasilitettyine vaatteineen, joiden oli määrä kestää koko hänen ikänsä. — Minä lupaan sinulle, hyvä veljentytär, että se löytyy. Kuuntele toki kaiken järjen nimessä. Sormus ei ole voinut mennä maan alle. Se ei ole voinut joutua pois tältä pihamaalta, tältä paikalta. Täällä ei ole käynyt ketään vieraita.

— Se ei löydy! voihkaisi Heini. — Voi minua onnetonta!

— Seis, kaikki! komensi nyt vuorostaan eversti. — Kukaan ei saa liikkua. Otetaan asia järjestyksessä. Kenellä sormus viimeksi oli? Sinä, Letta, sinä sen vedit Heinin sormesta.

Letta saattoi itkultansa tuskin puhua.

— En minä tiedä. Enhän minä ottanut sormusta.

— Älä siinä valehtele, oikaisi hänen sisarensa, — sinä sen otit, mutta sitten se oli minulla ja olihan se sedälläkin...

— Oli, oli, sanoi tuomari-setä, — ja minä annoin sen Heinille. Pitääkö paikkansa, Heini?

— Minä annoin sen uudestaan jollekin — kuka sen ottikaan? Voi minua onnetonta. En koskaan saa sitä takaisin!

— Seis! komensi taasen eversti. — Kuka otti sormuksen Heiniltä? Sinä, Lulu, sinä näytät niin syylliseltä.

Lulu ei vastannut, ainoastaan haki ja haki.

— Kuuletko, poika, mitä sinulta kysytään.

— Sano, lapseni, kehoitti äiti, — oliko sormus sinulla?

Lulu lakkasi hakemasta ja sanoi suuttuneena:

— Se oli meillä kaikilla, Letalla ja Hertalla ja minulla ja...

— Olisiko Ystävä voinut sen viedä? sanoi Lida jotakin sanoakseen.

— Seis! kehoitti eversti kymmenennen kerran. — Siis te ette kukaan muista. Koettakaahan kuitenkin miettiä. Selvältä näyttää, että joku teistä kolmesta on syyllinen. Missä äsken istuitte? Nyt etsitään siitä. Tehdään strateginen suunnitelma. Jokainen etsii oman terrenginsä. Ei yli sen. On se ihme ja kumma, jollei sormus löydy.

Heinin silmässä välkähti pieni kipuna toivoa. Täytyihän sormuksen löytyä.

Kaikki etsivät, kääntäen yksitellen tieltä sekä kuloheinää että nuoria ruohonkorsia. Heini itse nyhti tantereen paljaaksi maata myöten. Hän oli hiessä, hän hengitti vaivalloisesti. Kyyneleet sekaantuivat hikikarpaloihin. Toivo hänen rinnassaan syttyi ja sammui.

— Mutta jos te, tytöt, kuljetitte sormuksen mukananne kun menitte portille! keksi yhtäkkiä Lida.

Toivo tuikahti jälleen. Etsiminen nurmessa pysähtyi. Tytöt nousivat nopeasti ja silmät tähdättyinä maahan astuivat he hitaasti porttia kohden. Eversti sytytti savukkeen ja lähti mukaan.

— Koettakaa muistella: kenellä sormus viimeksi oli. Sinullako, Letta? Tai sinulla, Hertta? Tai sinulla, Lulu?

Letta rupesi yhtäkkiä juoksemaan, ikäänkuin jokin muisto olisi alkanut hänessä herätä.

— Katsos nyt, tarttui setä ankarasti kiinni asiaan, — sinä olet varmaan kuljettanut sormuksen kädessäsi tänne. Kävitkö portin ulkopuolella?

— En! huusi Letta.

— Kävitpä! huusi Hertta takaisin. — Sinä kävit toisella puolella tietä ja huusit vielä perässäsi Ystävän.

— Mutta sormusta ei minulla ollut! Se on yhtä hyvin voinut olla Lululla tai Hertalla tai Lidalla...

— Se on valhe! huusi Hertta.

Minulla ei sormus ollut kuin pienen hetken, vakuutti Lulu. — Se ei ollut minusta mikään kaunis enkä minä ymmärtänyt, miksi siitä pidettiin niin suurta ääntä.

— Tyhmeliini! sanoi Hertta.

— Jos se on joutunut tuolle puolelle porttia, niin se on mennyttä, äänteli Heini hiljaa ja tuijotti hiekkaiseen tiehen.

— Ei ole sanottu, koetti Lida lohdutella, — en toki uskoisi, että Letta, suuri tyttö, on voinut ajatuksissaan kuljettaa sitä tänne. Vai oletko sen tehnyt? Koeta Jumalan tähden muistella. Etkö näe kuinka onneton Heini on.

— No näenhän minä. Mutta mitä te kaikki minua syytätte! Olihan siinä muita. Kaikki katselivat sormusta, kaikkien käsissä se kulki. Mutta minua te kaikki...

— Ei sinusta tiedä, murahteli Hertta, — sinä olet sellainen, sinä et tunnusta. Etsit vain sellaisella kiihkolla, että taidat muistella jotakin. Sinä sen oletkin taitanut hukata.

Ohikulkijat alkoivat nyt kysellä, oliko jotakin kadotettu, ja etsivät jo mukana. Autoista kääntyivät ihmiset taakseen katsomaan. Korpirastaan vihellykset helähtelivät jo viilenevässä illassa. Lida kietoi käden ystävättärensä vyötäisten ympärille ja asteli hänen kanssaan takaisin huvilalle. He tuijottivat molemmat tiehen, joka oli moneen kertaan etsitty.

— Sormus löytyy, saat nähdä! kuiskasi Lida.

— Ei, se ei löydy, vastasi Heini eikä enää itkenyt. — Se on minun oma syyni, mitä minä aina otin sen sormestani ja näytin sitä.

— Se oli niin kaunis, että kaikki tahtoivat sen nähdä.

— Sentähden ohikulkijakin on sen niin helposti huomannut.

— Mutta jos se nyt onkin tällä puolella. Etsitään vielä.

— On jo pimeä. Minä hullu, sormushan oli minun, mitä se kuului muihin ihmisiin. Jos se olisi ollut tavallinen kihlasormus, niin ei kukaan olisi sitä kysynyt Nehän ovat kaikki samanlaiset, eihän niissä ole mitään... Minä hullu, minä hullu!

Vanha täti oli jo poistunut. Äiti kanniskeli keittiöön kahvitarpeita. Ei kukaan auttanut häntä. Tuomari-setä yhä etsi nurmesta, joka oli repelöity ja pengottu. Hänen vanha, huolellisesti säästetty musta pukunsa oli mullassa ja ruohossa.

— Älä sinä sure, hyvä veljentyttäreni, — minä tulen omilla käsilläni seulomaan mullan tässä puistossa. Sinä saat sormuksesi, koska se on sinulle niin suuriarvoinen. Tietystikin suuriarvoinen, asian luonnon mukaisesti, lisäsi hän pelästyen, että taasen oli rikkonut tunnelmaa.

— En saa sormusta takaisin, sanoi Heini hiljaa ja kyynelittä. — Minä tunnen sen.

Etsijät palasivat meluten portilta. Lulu oli löytänyt kalvosinnapin ja Letta kymmenenpennin kuparirahan. Eversti-setä julisti juhlallisesti, että portin tuolla puolen ei sormus ole, sieltä ei enää kannata etsiä. Ja koska ei se ollut siellä, niin sen täytyy olla täällä.

— Jollei joku ohikulkija ollut sitä ehtinyt ottaa, sanoi tuomari-setä.

— Tietysti edellyttäen, ettei sitä kukaan ole ottanut, vastasi eversti suuttuneena. — Mutta aika oli niin lyhyt, ettei ole luultavaa... Eikä ole luultavaa, että sormus yleensä joutui sinne.

— Se se juuri on luultavaa, pani tuomari vastaan. — Sillä täällä ei se ole. Sormillani olen jo seulonut hiekan. Se ei ole täällä.

Nyt tuli äiti pyytämään päivälliselle. Hänen kasvonsa tuntuivat entistä kalpeammilta ja tummat hiukset olivat valuneet yli korvien.

— Kaikki käy hyvin, sanoi hän Heinille ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

Lehmusten alla neuvoteltiin yhä minkä ehdittiin. Sedät kiistelivät, tytöt syyttivät toisiaan. Ihmiset portin takana eivät olleet hajaantuneet, vaan hakivat yhä. Äiti kutsui uudelleen syömään. Huomattiin, että puiden alla jo oli pimeä ja että täytyi jättää kaikki huomiseksi.

Täytyi panna portit lukkoon ja pitää koira ulkona. Yhtäkkiä tuli Lulu juosten äitinsä luo ja huusi:

— Mutta jos _hän_ on sen ottanut!

Äiti pudisteli multaa hänen valkoiselta kaulukseltaan ja kysyi hämmästyneenä:

— Kuka hän? Ketä lapsi tarkoittaa?

— Hän setä Enok!

Äiti säpsähti ja pudisti päätään. Hän otti nuorintaan kädestä ja läksi edellä sisään. Epäilys oli hänessä kuitenkin herännyt. Mutta kuinka sormus olisi joutunut portin taakse?

Letitsia-täti istui ikkunassa ja parsi sukkia. Hänen työnsä ei koskaan loppunut. Äiti lähetti lapsen pesemään käsiään ja astui Heinin kanssa tädin luo.

— Tiedätkö, täti, mitä hän sanoi? kuiskasi hän vanhukselle.

Letitsia Surpaeus nosti katseensa.

— Hän sanoo, että entä jos Enok on ottanut sormuksen. Ajattele.

Silloin loi täti silmäyksen yli pöydän, näki, että ruoka oli pöydässä ja otti silmälasit silmiltään. Hän katsoi nyt pitkään veljensä vaimoon ja vastasi:

— Se on joku sinun lapsistasi.

— Kuinka uskallat sanoa niin, vanha täti?

Kun Tekla Surpaeus sitten siinä taisteli suuttumuksen, surun, epäilyksen ja pelon välillä, nousi täti raskaasti tuolistaan ja otti Heinin käden.

— Gold gab ich für Eisen — elämä antaa usein kullasta rautaa.

Hän hymyili heille molemmille, äidille ja morsiamelle, alakuloista, alistuvaa hymyään. He seisoivat katetun pöydän ääressä, joka oli ajateltu juhlapöydäksi.

— Mitä täti tarkoittaa? kysyi Heini.

— Etkö muista: Gold gab ich für Eisen. Sodan aikanahan kerran kultaiset kihla- ja vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin. Elämä kihlaa meidät raudalla.

— Kultaa minä annoin raudasta, toisteli Heini. — Elämä kihlaa meidät raudalla.

Äiti oli paininut kapinoitsevien tunteittensa kanssa ja alkoi hymyillen määräillä kullekin paikkaansa. Heinin paikka oli tuomari-sedän ja eversti-sedän välillä.

Ulkona läheni tämän oudon varhaiskevään aurinko veripunaisena laskuaan. Lintujen laulu raikui toiselta taivaan ääreltä toiselle. Korpirastaan huilu soi yli muiden äänien. Omenapuiden vasta avautuvat ja tuomien varisevat kukkaset hohtivat hämärässä. Aidan ulkopuolella törähtelivät autot nostaen ilmaan tomupilviä. Lentäjä kuljetti päristellen konettaan yli kaupungin. Niemenkiven huvilan aidan sisäpuolella vallitsi eristetyn alueen rauha. Rauha oli luonnossa, mutta ei ihmisten sydämissä.

— Huomenna etsitään uudelleen, julisti eversti-setä. — Me löydämme sormuksen.

— Jollet saisikaan takaisin kultasormustasi, kuiskasi morsiamelle Letitsia Surpaeus, — niin älä sure: elämä antaa sinulle kyllä rautaisen.

II

Yöllä tapasivat äiti ja poika kodin portilla. Äiti tunsi askeleet ennenkuin poika vielä oli näkyvissäkään. Heidän puhelunsa alkoi kahden puolen aitaa.

— Mutta äiti, kuinka sinä vielä olet ylhäällä?

— Koska minä olen pannut maata ennenkuin te kaikki olette kotona?

Äiti sanoi sen hymyillen.

— Mutta se on järjetöntä. Me olemme nyt suuria ihmisiä. Ennen oli toista, kun olimme lapsia.

Portti avautui ja poika tuli sisäpuolelle. Äiti oli niin kalpea, että hän läpi tiheän hämärän ikäänkuin hohti kylmää poikaan, jonka kiihtynyttä mieltä ei kolea yökään ollut voinut vaimentaa. Äiti tunsi, että Tommin kädet hehkuivat, että hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa oli kuin kuumeessa. Hän tunsi tämän kaiken pojan avatessa ja lukitessa porttia. Tommin kädet haparoivat ja haparoivat. Kivääri, jota hän piti olallaan, oli tiellä. Äiti asteli hymyillen ja näytti hengittävän yön pysähtyneitä tuoksuja ikäänkuin hitaasti nauttiakseen jostakin korvaamattomasta ja pian katoavasta. Poika loi häneen silloin tällöin nopean, varovan silmäyksen. Hiekka heidän jalkainsa alla särisi, ikäänkuin jauhaen rikki hiljaisuutta.

Hän aavistaa jotakin, ajatteli poika. Hän teeskentelee, hän soutaa tuossa pimeässä kuin lintu. Kuvitteleeko hän, etten minä sitä huomaa? Hän tekisi viisaammin, jos yksintein puhuisi suunsa puhtaaksi. Ja ensi kertaa elämässä tunsi poika outoa vastenmielisyyttä äitiä kohtaan.

Mitä on tapahtunut? ajatteli osaltaan äiti. Mitä on tekeillä? Pitääkö minun sanoa, että minä olen levoton, että minä olen tuskasta sairas, että minun lastani uhkaa vaara? Eikö ole epärehellistä tässä näyttää tyyntä mieltä, kun sydän on pakahtua? Ja ensi kertaa elämässä tuli äidille tunne, että vastuunalaisuus lapsista on ankara asia, että ehkä olisi parempi, jollei hänelläkään olisi ollut lapsia. Hänet valtasi avuttomuuden tunne: hän ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuin hän olisi kahlannut kaamean kylmässä vedessä ja vaivoin pidellyt kaulaansa yläpuolella, jottei tukahtuisi. Hiekka askelten alla särisi ja särisi.

— Oletko sinä ollut levoton? sanoi poika ärtyneesti ja kumartui vaahteran oksan alitse.

Huimaten lensi läpi äidin pään: olen, olen, sano mikä sinun on, päästä minut kauheasta epätietoisuudesta! Mutta hän tukahdutti tämän ajatuksen, ikäänkuin se olisi ollut vaarallinen liekki, ja ravisti vilkkaasti päätään:

— En. Minä hiukan hermostuin, kun olit kapteenin seurassa. Muistathan miten isä häntä karttoi. Tiedänhän minä, että sinä hoidat asiasi, läksyt ja muutkin. Ehkä isä todella oli hänelle liian kova. Ehkä isä tuomitsi nuo naapuritkin liian ankarasti...

Tommi naurahti myrkyllisesti.

— Niin, niin, jatkoi äiti. — Isä oli sellainen joko-tahi-ihminen. Olet kyllä aivan oikeassa: minun täytyy ajoissa mennä vuoteeseen. Tämä unettomuus on tehnyt minusta yökulkijan. Nuku hyvin.

Hänen kätensä tuskin kosketti pojan kättä. Lämpimät sanat olivat räikeässä ristiriidassa käden kylmän sivellyksen kanssa, joka vaikutti kuumaan ihoon kuin pyyhkäisy märällä vaatteella.

Poika oikaisi nopeasti kätensä ja näytti äidille kivääriä. Äiti oli sen kyllä kaiken aikaa nähnyt. Poika puhui kiireesti ikäänkuin estääkseen äitiä vielä lähtemästä.

Kuinka hyvä, etten ruvennut moittimaan enkä kyselemään, ajatteli äiti, ja hänen tuli helpompi olla. Kunhan aina muistaisin, että hän on ihminen, joka lapsuudesta on astunut suoraan miehuuteen, että hän on yksi sodan poikasia...

— Tämä tässä, puhui Tommi, — katso toki tänne, äiti, tämä on nyt minun! Nyt ei meidän tarvitse pelätä pimeinä syysiltoina. Sinä ihmettelet mistä olen tämän saanut ja miten. Olenpahan nyt vain. Hyvin, hyvin halvalla. Se taiteilija oli saanut puuskan ja osti kiväärin. Puuska meni ohi ja nyt taas piti myydä. Olemme tulleet hyviksi ystäviksi ja niin hän myi minulle. Mistä minä sain rahat? Älä nyt huoli udella. Sain nyt vain.

— Hyvä on, hyvä on. Saatko myöskin unta...

— Etkö todella ole minulle pahoillasi tuosta kivääristä?

— En. Jos sinä olet saanut sen halvalla... ja saanut irti rahat, niin mitäpä minä olisin muuta kuin iloinen.

Äidin kalpeat kasvot välähtivät pimeässä. Hänen hymynsä oli voiton hymyä. Poika tarttui yhtäkkiä hänen käteensä ja talutti häntä portaita kohti.

— Sinä olet kuitenkin kaikista rakkain, kuiskasi hän alttiisti ikäänkuin hän olisi näissä sanoissa löytänyt rauhan.

— Hyvä on, hyvä on, saatko nyt unta.

— Saatko sinä?

— Kyllä, kyllä.

Heidän kätensä erosivat ja askeleet veivät eri haaroille, mutta kuin yhteisestä sopimuksesta he hetken perästä pysähtyivät lausumaan sanoja, jotka antoivat heille tilaisuutta yhä viipymään. He leikkivät näillä sanoilla: he tunsivat molemmat, että kysymysten verkko piteli heitä.

— Mitä sinä sanoit, äiti?

— En mitään, poikani.

— Kun minä ihan luulin.

— On niin kaunista. Katso nyt noita tuomia. En ole ikinä nähnyt tuomien kukkivan kuutamossa.

— Sitä sinä et nyt ajattele, vaan jotain aivan toista.

— Mutta rakas lapsi, eikö se sitten ole kummallista?

Sinusta on paljon kummallisempaa, että tänään tapasit minut Enok-sedän seurassa!

Äiti vaikeni yllätettynä. Poika tunsi vuorostaan nyt päässeensä voiton puolelle. Häntä viehätti kiusoitella äitiä ja äidin hiukan nolot vastaukset veivät häntä yhä kauemma ja kauemma.

— No niin, tietysti sekin oli kummallista. Mutta arvaan, että tapasit hänet Laxilla.

— Mistä sinä sitten tiedät minun olleen Laxilla?

— Enhän tiedäkään — ehket ollut.

— Olin, olin kuin olinkin. Mutta sinulla ei ollut syytä uskoa minun olleen siellä, kun olin luvannut, etten enää mene.

— Sellaisia lupauksia ei aina pidetä.

— Kyllä minä pidän. Mutta en ollut siellä huvikseni, vaan asialla. Tämän kiväärin takia. Hieroimme kauppaa taiteilijan kanssa.

— Sinä näytät olevan kovin onnellinen tuosta kivääristä.

— Olen. En antaisi sitä pois mistään hinnasta. Sodassa tottui kivääriin. On melkein niinkuin puuttuisi käsi, jollei ole kivääriä.

— Pimeitä syysiltoja varten ehket sitä tarvitse. Onhan mahdollista, ettei meillä enää ole tätä kotia.

— Sitä mahdollisuutta ei ole. Ei voi olla! Kuinka me myisimme isän kodin. Ethän nyt sellaista ajattele tosissasi.

— Sellaisista asioista ei lasketa leikkiä.

— Ei tule kysymykseen, että me myisimme Niemenkiven.

— Mutta lapsi, onko meidän taloudellinen asemamme sinulle niin tuntematon?

— Kyllä minä tiedän. Mutta... mutta... jätä se minun haltuuni.

— Jos olisit vanhempi. Jos olisit toimessa... Mutta sinähän käyt koulua.

— Niin, minä olen myöhästynyt, mutta ehken ole niin kykenemätön kuin luulet. Niin, niin, äiti. Kukaties minulla on keinoja. Sen vain sanon: Niemenkiveä ei myydä.

— Sinun salaperäisyytesi pelottaa minua.

— Sinähän aina pelästyelet. Kaikkia sinä säikähdät sinä pikku äiti.

— Nyt muistan: kapteeni puhui jotakin avusta. Ethän toki ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Ethän Jumalan tähden?

— Joko sinä taas alat häntä epäillä? Minun vakaumukseni on, että isä on ollut hänelle liian kova. Mitä hän on tehnyt?

— Joka tapauksessa jotain huonoa ja rumaa. Isällesi oli teidän kunniallisen nimenne suojeleminen tärkeämpää kuin mikään muu. Ehkä joskus kerron sinulle. Mutta nyt kuitenkin menemme nukkumaan.

— Te syytätte häntä epärehellisestä konkurssista. Niinkö? Sekö se on, mitä hän on tehnyt? Onko sitten todistettu, että se oli epärehellinen?

Äiti veti huivia tiukemma ympärilleen ja vilu kuului hänen äänessään, kun hän sanoi:

— Sinä puhut näistä asioista kovin keveästi. Meidän talossa on epärehellistä vararikkoa aina mainittu vain vakavissa perheneuvotteluissa neljän seinän sisäpuolella.

— Kuka sitä nyt niin rehellisenä pääsee elämän läpi.

— Sinun isäsi pääsi.

— Mutta eikö isoisästäkin puhuta jotakin? Enok-setä mainitsi jotakin.

— Lapseni, minä luulen, että me emme tänä iltana saa tätä asiaa selväksi. Sinunhan täytyy olla koulussa kello kahdeksan. Ja nyt on kello yksi.

— En minä ole ensinkään väsynyt. Vähän sinä minuun luotat, äiti, kun pidät minua kaiken ulkopuolella, ikäänkuin olisin lapsi.

— Minä usein unohdan, että olet ollut mukana sodassa. Olethan vasta seitsemäntoista vanha. Minä olisin niin mielelläni suonut sinulle hiukan nuoruutta.

— Roskaa, äiti. Anna minun tietää, mistä syytätte Enok-setää.

— Minä kerron sinulle kaikki. Vaikka en tänä iltana.

— Minä olen Enok-sedästä saanut niin hyvän käsityksen. Hän on avulias ja hyväsydäminen.

— Ehkä. Vaikka isäsi kutsui sitä heikkoudeksi.

— Hän oli kuullut, että meillä oli vaikeuksia. Ja hän oli heti valmis miettimään, miten voisimme pelastaa huvilan, joka varmaan on meille rakas.

— Lapseni, ethän vain ole ryhtynyt kapteenin kanssa mihinkään yhteistyöhön!

— Olisit kuullut, miten hän puhui isästäni. Hän sanoi, että hän olisi ollut pystyvä kaikkein tärkeimpiin toimiin ja että hän olisi ne saanutkin, jos hän olisi hiukankin tahtonut taivuttaa niskaansa.

— Niin, niin!

— Meillä olisi voinut olla yllinkyllin varoja, jos isä olisi tahtonut olla hiukan sovittelevampi.

— Niin, niin.

— Tietysti hän teki vakaumuksensa mukaan. Mutta varmaan isoisäkin teki samoin. Ihmiset ovat niin erilaiset ja vakaumus voi olla niin erilainen. Ehkäpä Enok-setäkin on tehnyt oman vakaumuksensa mukaan. Meidän ei pitäisi häntä niin tuomita.

Äiti ja poika olivat tulleet eteiseen ja seisoivat ikkunan alla, missä punaiset verenpisarankukat tummina palloina erottautuivat pimeästä. Tommi puhui hiukan kiihtyneesti, täytyi sulkea ovi, etteivät nukkuvat heräisi.

— Isäsi periaate oli, että lapsille piti jättää hyvä nimi. Et tiedä, miten hän taisteli tämän asian vuoksi.

— Roskaa, äiti. Anna anteeksi... Sinähän aivan pelästyt. No niin, en tarkoittanut mitään pahaa. Tarkoitin vain, että jokainen itse luo nimensä. Ei nimeä peritä... Ennen aikaan ehkä perittiin, mutta nyt on tykkänään toinen aika. Sota on sellainen asia, että se kääntää maailman saranoillaan. Ei sitä ymmärrä muut kuin se joka on ollut sodassa. Tänään elät — huomenna kuolet! Se on sitä. Hyvä nimi — no niin, ehkä sekin on jonkinlainen astinlauta. Mutta mikäpä Surpaeustenkaan nimen pelastaa, vaikka isä taisteli sen puolesta: Enok-setä ja isoisä ja ties kutka muut jo himmentävät sitä!

— Kunhan et vain sinä sitä tekisi eikä kukaan isäsi lapsista.