Part 8

— No niin, no niin, päästäkäämme läsnäolevat rauhaan. Se mitä halusin sanoa oli, että jos me pidämme tarkasti huolen siitä, että asia ei tule maailman korviin, niin kaikki oikeastaan on järjestyksessä. Heinillä on sormuksensa, äiti pitää huolen siitä, että Tommi saa oikaisunsa ja me kaikki koetamme kiilloittaa yhteistä kiipeämme, jos niin saan sanoa, voimiemme mukaan. Etsivät olen jo vannottanut, etteivät he lavertele.

Eversti oli onnistunut hetkeksi jälleen keventämään mielialaa huoneessa. Kaikki olivat tyytyväisiä hyvän aterian jälkeen ja valmistautuivat nousemaan. Mikael Surpaeus ainoastaan ravisti, salviettia käyttäessään, malttamattomana päätään.

— Täytyy ihmetellä, sanoi hän, huolellisesti taittaen kokoon salviettinsa, — täytyy ihmetellä herra everstin kevytmielisyyttä. Tuon kaiken hän lateli, hyvin tietäen mistä juurista me kasvamme esiin. Isoisän isän emäntä oli sairas ihminen, mutta hän oli myöskin epärehellisen kauppias Hompon tytär. Rikkaudet, jotka hänen kuollessaan jäivät lapsille olivat...

Lida ja Heini nousivat. Heillä oli jo kiire kaupungille.

— No minä jätän, minä jätän, kiirehti tuomari puhumaan. — Mutta pyytäisin teitä, hyvät veljentyttäreni, olemaan läsnä siinä, mitä vielä sanon. On saatu selville, mikä oli sormuksen kohtalo, kun se joutui ulkopuolelle porttia. Mutta ei ole yritettykään ottaa selkoa siitä, kuinka sormus vaelsi sinne.

Tekla Surpaeus seisoi jo kooten lautasia. Hän hillitsi itseään äärimmilleen ja sanoi sentähden luonnottoman tyynenä:

— Mutta Mikael hyvä, emmekö jo selvittäneet sitä asiaa. Joku lapsista kuljetti ajatuksissaan sormuksen portille. Kävimme kaikki hiukan hajamielisiksi sentähden, että kapteeni ja Tommi juuri silloin tulivat. Lapset eivät voi muistaa kenellä sormus silloin oli.

Huoneessa vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Vanha täti kokosi vuorostaan toisessa päässä pöytää lautasia, mutta hän teki sen äänettömällä tottumuksella niinkuin vain se tekee, joka vuodesta vuoteen ja päivästä päivään on tehnyt samaa työtä, aina peläten häiritsevänsä. Heini piteli tuolin selustan takana oikealla kädellään kiinni sormustaan ikäänkuin peläten sen olevan vaarassa.

— Onko todistettu, jatkoi Mikael-setä hellittämättä kyselyään, — ettei se lapsista muista, joka sormuksen kuljetti?

— Kyllä se Letta on ollut, sanoi Lida, — mutta ei ole sanottu, että hän sitä muistaa. Setä kulta, ei hän olisi uskaltanut tahallaan ottaa sormusta, jos olisi tahtonutkin.

— Rakas lapsi, sanoi taasen äiti, kääntyen vanhimman tyttärensä puoleen, — saatatko nyt sanoa sellaista, että sisaresi ehkä olisi voinut tahtoa? Kuinka voit sellaista ajatella?

Nyt puhuivat kaikki yhtaikaa. Eversti kysyi, oliko palvelija jo tullut torilta ja kehoitti läsnäolevia seuraamaan kirjastohuoneeseen, ettei hän kuulisi. Lida rukoili, ettei tällä kertaa puhuttaisi tästä asiasta. Heini pyyteli, että jätettäisiin hänen sormuksensa rauhaan, hän alkaa muuten pelätä, että se tuottaa onnettomuutta. Äiti vaati langoltaan joitakin todistuksia, sillä tämä alkoi jo käydä liian rumaksi. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Letitsia Surpaeukseen, joka oli avannut ikkunan ja seisoi ulos katsellen ja päästäen sisään lintujen laulua. Mikael Surpaeuksen ja hänen kälynsä välillä syntyi vihdoin keskustelu.

— Pyydät todistuksia, Tekla, sanoi tuomari. — Minä olen jo kauan katsellut sitä tyttöä. Eikö hänestä liene nousemassa kaunein koko perheestä. Naistuntijamme eversti kai sen voisi parhaiten todeta. Mutta minä olen seurannut jotakin muuta, mikä kehittyy tämän kauneuden turvissa. Sanoisinko sitä kiemailuksi... Ei, ei, ei, lopetan heti. Luulet varmaan, Tekla, että tyttäresi tänään on istunut uskonnontunnilla koulussa. Minä näin hänet tullessani tänne Esplanaadipaviljongissa Laxin pojan seurassa. Mehulasit ja jotakin muuta heillä oli edessään. Ei, minä en erehtynyt. Letan palmikkoja ei ole kovin monella eikä hänen avokaulaista mustaa leninkiään. On ehkä syytä, Tekla, että sinä pidät silmällä myöskin tätä nousevaa kaunotarta.

Tekla Surpaeus ei puhunut mitään. Hän kokoili tavaroita tarjottimelle ja huojutteli päätään, tapaillen hymyä, jonka turvissa hän oli läpäissyt punaisena aikana niin monesta vaikeasta tilasta. Hymy ei tahtonut tulla, mutta pään huojutus sanoi: en usko, en usko, en usko. Ja huulillaankin hän äänteli jotakin sentapaista. Vihdoin hän sai hymyn valtoihinsa ja lausui levollisesti:

— Se on kaikki mahdollista. Minulle selviää tässä entistä selvemmäksi, että minun lastenkin tähden täytyy asettua kaupunkiin. On ollut paha, että he ovat olleet pakotetut syömään aamiaisen muualla.

Eversti selitti jälleen nauraen, ettei se nyt ole koko maailman asia, jos rikas koulupoika tarjoaa sievälle tytölle lasin mehua. Sellaista on tapahtunut maailman alusta ja tulee tapahtumaan maailman loppuun. Nuorten katkismus on sellainen, sille eivät mitkään koulutantat mitään mahda. Letta on kaunis, hänen ohitseen ei kulje kukaan sitä huomaamatta. Ja Laxinkin pojalla on silmät päässä.

— Kuinka tämä kaikki on kauheaa! vaikeroi Heini tuolille lyyhistyneenä. — Täällä oli kaikki niin hyvin, kun minä tulin ja nyt on paljasta onnettomuutta.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Letitsia-täti sulki ikkunan ikäänkuin hän nyt ulkoa olisi saanut sen voiman, jota tarvitsi. Hän oli hyvin kalpea, kun hän astui pöydän ääreen ja hänen kätensä vapisivat niin, että hän tarttui tuolin selustaan, saadakseen ne pysymään kurissa.

— Koska nyt näyttää tulleen tällainen selvittelypäivä, sanoi hän, — niin ehkä minäkin saan lausua pari sanaa. Tekla, tahdon vain sanoa, että pääset rauhaan minusta.

Minä olen valmis lähtemään. Olen viipynyt liian kauan. Minun olisi pitänyt ymmärtää lähteä heti, kun veljeni oli kuollut. Hän tarvitsi minua ja minä olin liiaksi kiintynyt hänen kotiinsa.

Molemmat nämä naiset, joiden mielissä vuosien kuluessa hiljaa ja keskeytymättä oli patoutunut katkeruutta toisiaan vastaan, seisoivat nyt vihdoin vastatusten. Se oli vanhaa kaunaa ja he unohtivat tykkänään salata mitään kuulijoilta. He olivat kuin kahden.

— Niin olit, vanha täti, sanoi Tekla Surpaeus. — Jos sinulla olisi ollut hiukkasenkin hienotunteisuutta, niin et olisi tunkeutunut välillemme.

— Ei, ei Tekla, hän oli vain niin tottunut minuun. Hän oli niin heikko lapsena. Ja sittemmin hän aina tahtoi säästää sinua.

— Hän sääli sinua! Hän ei tarvinnut sinua, sitä sinun on turhaa uskotella minulle. Mutta sinä olet aina ollut raukka, joka et ole kyennyt pitämään itsestäsi huolta — minne olisit joutunut...

— Et tiedä, et tiedä mitä sanot. Sen saa siitä, että on uhrannut elämänsä muiden hyväksi. Etkö luule, että olisin voinut kulkea omia teitäni ja löytää onnen...

— En, suoraan sanoen en. Olit liian romanttinen ja hysteerinen. Pelkään, että olet vaikuttanut meidän lapsiimme enemmän pahaa kuin olet tahtonut. Tarinat kauniista tädistä, josta olisi voinut tulla suuri näyttelijätär ja joka jonkin rakkausjutun tähden heittäytyi järveen...

Sedät yrittivät molemmin puolin sovittaa kiihtyneitä naisia, mutta he olivat päässeet selvittelyn alkuun, joka vuosikausia oli heissä valmistunut, ja jatkoivat hellittämättä.

— Mikset ruvennut näyttelijättäreksi? sanoi rouva Surpaeus kylmästi.

— Miehesi rukoili, etten tekisi sitä.

— Sitä en voi uskoa.

— Usko tai ole uskomatta. Pienet kädet hän kietoi kaulaani. Minä olen aina niin sanomattomasti rakastanut lapsia.

— Kuka nyt kuulee lasten pyyntöjä. Vanhempana hän olisi kiittänyt sinua siitä.

— Sinä et tuntenut hänen taistelujaan.

— Ja sinäkö tunsit?

— Minä tunsin. Hän sääli sinua ja säästi sinua. Hän ei viattomalle vaimolleen tahtonut näyttää, mitä on rikollisuuden perintö...

— Sinä valehtelet, minä jaoin hänen kanssaan ilot ja surut.

— Riittihän niitä sinunkin osallesi, varsinkin viime vuosina. Ilot sinä sait kaikki. Suruista vaikeimmat sain minä. Siksi että tunsin ne ennestään. Tekla, koeta ymmärtää tämä. Erotaan ystävinä.

— Ei koskaan. Sinä olet vuosikausia täällä nakertanut minun kotionneani...

— Oi, oi, oi, olisit vain sanonut...

— Olisit saanut sen itsestäsi ymmärtää, sinä joka olet yhtä viisas kuin olet ollut kaunis.

— Koetin pysyä niin hiljaa loukossani. Koetin auttaa sinua.

— Paikata ja parsia sitä sinä koetit tehdä.

— Niin, koetin paikata ja parsia särkynyttä elämääni...

— Siinä se tuli esiin! Omaa särkynyttä elämääsi sinä ajattelit.

— Ehkä olet oikeassa. Ehkä olen ajatellut vain itseäni. Olen koko ikäni vain varjellut sormustani ruostumasta. Olen elämässä rakentanut vain oman itseni. Olen valmistanut itseäni kuolemaa varten. Ja tässä minä nyt olen. Tällainen vaivainen olen. Ehkä olet oikeassa: olen ajatellut vain itseäni. Mutta nyt ajattelen sinua: sinun täytyy päästä minusta. Minä menen.

— Olen hyvin kiitollinen. Kun vain uskaltaisin uskoa, että pidät sanasi.

— Hän on tervetullut meille! huusi Heini kyynelten vallassa.

— Ja meille, Tekla! sanoi tuomari. — Me emme ole tätä tietäneet. Uhrautuvaisuutta se on ollut meidän puoleltamme, kun olemme antaneet hänen olla täällä. Tarvinnut olen häntä aina, minä, vanhapoika. Ja sitten kun hänkin muutti Suomeen, tuo eversti, niin on meitä kaksi vanhaapoikaa. Tekla, tiedätkö, olemme kovin kiitolliset, jos saamme Titsian paikkaamaan ja parsimaan sekä sukkiamme että elämäämme. Et näy tietävän, Tekla, mitä sukkaparit nykyään maksavat ja mitä on usko elämään Hyvänen aika, jos vain olisimme aavistaneet. Titsiahan on ollut meille kuin äiti. Ja saanhan minä sen sanoa sisareni? Anna minun nyt se sanoa. Anna minun kertoa, mitä sinulle on merkinnyt annettu sana...

— Ei! sanoi Letitsia Surpaeus käheästi. — Et mitään sinä saa sanoa. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta uskotaan. En ole koskaan kaivannut muiden kunnioitusta kuin omaani. En tule paremmaksi enkä huonommaksi, jos minusta uskotaan hyvää tai pahaa. Olen mikä olen. Ja pidän huolen itsestäni.

Heini tuli ja kiersi kädet hänen kaulaansa.

— Täti, sinä tulet meille. Tulethan! Tai sinä tulet minun kotiini...

— Kiitos, lapsi. En mene enää kenenkään luo.

— Ja minne sitten, jos saan kysyä?

— Se on minun asiani. Yhden vielä sanon sinulle, Tekla Tanker. Kun alat oikoa lapsiasi, Tommia ja Lettaa, niin...

— Jätä se asia minulle!

— ... niin on toista heistä kohdeltava hienosti, kaukaa, niin ettei hän aavista, että kätesi johtaa häntä. Jos minä nyt uskallan sanoa... Sormus täytyy viedä sinne, minne Tommi oli sen vienyt. Jos häntä taitavasti johdetaan, niin hän itse tuo sen takaisin. Lettaa taas on pideltävä ankarasti ja kovakouraisesti. Hän on paljon karkeampaa, halvempaa ainesta. Ota hänet, Tekla, heti koville ja rankaise häntä... Ja sinä itse, sinä itse näytät nyt olevan oikealla tiellä. Elämä näyttää mielistyneen sinuun ja tarjoavan sinulle sormustaan. Hyvä siitä tulee, Tekla Tanker, sillä sinä olet hyvää ainesta. Ja nyt minä lähden valmistamaan itseäni matkaan. Onkin jo aika, olen kiintynyt tähän kotiin ja näihin lapsiin liiaksi. Siinä menettää ihminen vapautensa... Rakkaan Hugon vaalilause oli: hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide ja kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Hän oli viime sanoillaan mykistyttänyt läsnäolijat. Kaikki näkivät hänen oikaisevan selkänsä ja korottavan päänsä ja raskaasti nojaten kaidepuuhun astuvan yläkertaan. Jokaiselle tuli silmien eteen kuva siitä, kuinka hän astuu pieneen huoneeseensa, missä ei ole uunia ja ikkunasta vain puolikas, missä seisoo hänen siro pitsitetty vuoteensa, nukkemainen kirjoituspöytä täynnä valokuvia, ja piirongilla ja hyllyillä pieniä muistoesineitä sellainen määrä, että huoneessa tuskin saattaa kääntyä. Mitä hän tekee, kun tulee ylös? Lysähtääkö vuoteen laidalle ja alkaa itkeä? Vai seisooko keskellä lattiaa ja ajattelee asemaansa? Jokaiselle tuli tunne, ettei lohdutuksen tarpeessa ole vanha täti, vaan koti, joka hänet menettää. Kenenkään mieleen ei johtunut lähteä vanhan neidin mukaan, vaan kaikki karkasivat eri haaroille punnitsemaan, mitä olisi tehtävä.

— Kaikki on minun syyni, vaikeroi Heini keinussa omenapuiden alla. — Että minä tulinkaan tänne, minä onneton. Minun tekisi mieli lähteä takaisin heti paikalla. Kaikki oli niin hyvin ja nyt on kaikki nurin.

— Jos sähköttäisit Halvorille, ehdotti Lida.

— Sen minä teenkin, valkeni Heinille. — Halvor tulee, jos hän ikinä voi. Ja miksei hän voisi. Hän sanoo minulle mitä minun on tehtävä. Tiedätkö, Lida rakas, se on kauheaa, mutta tämä sormus ei enää anna minulle rauhaa. Se polttaa minun käsissäni. Minä pelkään, että minun täytyy viedä se sinne, minne Tommi sen jätti, jotta hän itse toisi sen takaisin. Uskotko että hän tuo? Jos sormus jää sille tielle? Minä pelkään vanhaa tätiä, kun hän sanoo jotakin, niin täytyy totella. Mitä minä teen?

— Odotat kunnes Halvor tulee.

— Kyllähän minä tiedän mitä hän sanoo. Hänestä on ihmisen elämä tietysti tärkeämpi kuin tämä sormus.

— Odota nyt joka tapauksessa.

— Mutta jos Tommille sillä aikaa tulee jokin vahinko. Minun on paha olla. Salapoliiseille kai sitten täytyisi uskoa koko asia. Meille taitaa jo tulla kiire. Pitäisikö kuitenkin ensin mennä Titsia-tädin luo? Minne luulet hänen menevän?

— Ei äiti päästä häntä meiltä.

— Hän ei jää tänne.

— Hän jää, kun me kaikki pyydämme. En voi ajatella Niemenkiveä ilman häntä.

— Mutta jos huvila myydään.

— En voi sitäkään ajatella.

— Se on kai välttämätöntä lasten koulunkäynnin vuoksi. Ja ehkä velkojenkin.

— Mutta vaikka meidän kotimme olisi missä, niin Titsia-täti kuuluu sinne. En luule Tomminkaan suostuvan siihen, että hän lähtee.

— Hän näytti siltä, ettei häntä mikään taivuta. Ehkä hän menee Mikael-sedän ja Gabriel-sedän luo. Aikookohan hän lähteä pian. Oi jos hän tulisi meille Niemeen. Tämä kaikki sai alkunsa minun kihlasormuksestani. Eikö se nyt ole kauheaa? Sormus polttaa kädessäni.

— Lähdetään sähköttämään Halvorille.

Veljekset seisoivat kamreeri-vainajan työhuoneessa ja puhelivat kuiskaten.

— Siinä sinä nyt sait! sanoi eversti, silmät seisoen päässä ja käsiään heristellen. — Nyt on perhe hajalla. Iankaikkisella penkomisellasi olet saanut sen aikaan. Mitä sinä menet mullistamaan maailmanjärjestystä. Nyt näet, mihin se vie. Anna ihmisten juoda ja ottaa sormuksia ja tehdä epärehellisiä vararikkoja ja nauttia mehua paviljongeissa ja tehdä, mitä he ikinä haluavat. Kuka sinut on asettanut susivoudiksi? Sinä itse, ei kukaan muu. Mikä sinä olet syyttämään heitä tai tutkimaan heidän tahtojaan? Pidä huolta itsestäsi ja anna muille sama vapaus. Piru vie, kuinka minä raivostun, kun ajattelen miten hyvin me kaikki elimme ennenkuin sinä rupesit tutkimaan ihmistahtoa. Mihin panet nyt Titsian asumaan? Meillä on kaksi huonetta — asutko sinä hänen kanssansa? Vai tarkoitatko, että minä asuisin sinun kanssasi? Etkö räjähdä heti paikalla, kun minä tulen kotiin kaupungilta ja sinä tunnet, että olen ottanut hiukkasen alkoholia? Minä en sinun takiasi tule ottamaan lukuun mitään rajoituksia. Teen kaikkeni saadakseni tämän maailman nurinkurisimman lain rikki. Ja jos sinä olet tunkenut huoneeseeni, niin auta armias, jos hiiskahdatkaan, piru vie.

— Mutta Gabriel, rauhoitu, yritti vanhempi veli. — Minunko syyni tämä kaikki on? Minunko syyni on, että veljeni yhdessä maan muiden edesvastuullisiksi lukeutuvien kansalaisten kanssa urheilee lainrikkomuksessa? Eikö Suomessa osattu juoda ennen kieltolakia? Tiedätkö miltä sairas nykyaika maassamme näyttäisi ilman kieltolakia? Onko minun syyni, ettei sinun everstinjärkesi ylety ymmärtämään tätä? Onko minun syyni, ettei Suomen sivistyneistökään käsitä tätä? Onko minun syyni, ettette pidä omasta arvostanne kiinni, vaikka puhutte kunniasta. »Hyvä nimi on parempi kuin hyvä voide», sanoo vanhan testamentin viisas, mutta meidän aikamme viisaan mielestä on huonokin voide parempi kuin hyvä nimi. Onko tämä minun syyni? Kuka meistä julisti tuhannen markan palkinnon sormuksen löytämisestä — minäkö? Mistä nyt otat tuon tuhat markkaa? Ehdotat tietysti että jaamme menon, ja minä olen tietysti valmis jakamaan sen. Niinikään olen valmis pitämään huolta sisarestamme. En vielä tiedä millä tavalla. Jos veljemme Enok nykyään todella ansaitsee, niin ehkä hän voisi alkaa maksaa velkojaan, joiden tähden me olemme joutuneet tähän köyhyyteen.

— Ahaa — Enok! Sinulle ei mahtane olla tuntematonta, millä tavalla veljemme Enok ansaitsee, jos ansaitsee. Etkö tunne tässä ansaitsemisessa spriin hajua? Spriitä se poika kuljettaa, menee yli, milloin mistäkin. Mutta minun puolestani all right. Minua ei omatunto vähääkään soimaa.

— Minkä olen luvannut, sen olen luvannut: pidän sisarestamme huolen. Mutta kumpiko meistä nyt menee hänen luokseen puhumaan, kumpiko Teklan?

— Hän saa kesäksi lähteä Niemeen, Titsia. Menen ja sanon hänelle sen.

— Mutta osaatko tehdä sen hienotunteisesti? Muista, mitä hän on ollut meille kaikille. Mitä olisimme ilman häntä.

— Mitä olisimme — ja mitä nyt sitten olemme?

— No, onhan meissä edes muutamia kunniallisia ihmisiä.

— Sinä — ei kumminkaan muita.

— Onko tämä hammasteleminen mielestäsi vanhojen miesten arvoista. Tahtosi ei ole niin huono kuin sanasi ovat. Kohtele sisartamme kauniisti. Muista ettei hän ole koskaan ajatellut itseään.

— Muita siis aina vain! Se kuuluu kyllä kauniilta. Mutta siinäpä hän nyt on ilman kattoa päänsä päällä ja kiittämättömyys palkkana. Sinä joka tunget ihmisen ytimiin, olet joskus hämmästyttävän muistamaton omiin teorioihisi nähden. Enkö nytkin saa sinua kiinni epäjohdonmukaisuudesta, joka todistaa mistä sinun tieteesi on kotoisin. Otapa sisaremme koekaniiniksesi, niin ehkäpä näet, mitä hän on oikeastaan tahtonut. Hän on tahtonut tappaa kaiken, mikä hänessä oli voimakasta. Ja hän onkin onnistunut. Hän tappoi rakkautensa sentähden ettei hän tahtonut pettää ystävätärtään. Hän tappoi luonnonlatujansa sentähden että hän tahtoi pelastaa sielunsa. Mitä tällä on voitettu? Emilie Hall sai pitää sulhasensa ja istuu nyt mielisairaalassa. Letitsia Surpaeuksen elämäntyö on ollut sukkien parsiminen. Jos Letitsia Surpaeus olisi ottanut Hallin kaiken uhalla, niin, piru vie, nyt voisi maailmassa olla kymmenkunta kaunista, lahjakasta nuorta Hallia. Tai Letitsia Surpaeus olisi _joku_, tekijä yhteiskunnassa. Etkö ymmärrä tätä, sinä munaskuiden penkoja ja psykologisten koneiden näpertelijä!

Mikael Surpaeus istui ja tuijotti kirjahyllyyn, jonka mustista nahkasoljista kaikkinaiset kultakirjaimin painetut tekijän- ja teoksennimet välähtelivät. Seinät olivat täynnä kirjoja ja jokainen kirja tiesi sieluntaistelua, ponnistusta ja haparoimista pimeydessä. Jokaisen takana oli ihminen, tai ehkäpä kokonaisia sukupolvia, jotka olivat järjestelleet ihmisen ja yhteiskunnan suhteita, järjestelleet varkautta, valhetta, juoppoutta, armeliaisuutta, rakkautta, miettineet hiuksensa harmaiksi ja järkensä sekaisin. Ja tässä sitä oltiin. Mikael Surpaeuksen silmät kulkivat keväisten päivänsäteitten mukana pitkin kirjojen selustoja ja hän kuuli ikäänkuin kuoron hymistävän: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? Lintujen laulukuoro se oli, joka antoi äänen valon ja sinen täyttämälle ilmalle, lukemattomat pienet eläimet ääntelivät varhaiskesän lämmössä. Mikael Surpaeusta paleli ja hän kuuli lukemattomien jo kylmenneiden huulten toistavan toistamistaan kysymystä, jonka he olivat vieneet vastausta vailla mukaansa kuolemaan: mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus.

— Mikä on oikein, mikä väärin, mikä on totuus? toisti hän itse eikä tietänyt, virtasiko hänen huulissaan tällä hetkellä veri, vai joko niidenkin kysymys oli kaikkien noiden joukossa, joita peitti tomu ja unohdus.

Ei hän myöskään tietänyt, miten kauan aikaa hän jo oli ollut tässä, kun hän huomasi, että kuului jotain outoa ääntä ja näkyi jotkin kummalliset kasvot. Ääni oli naurua ja kasvot esittivät hymyä. Hänen veljensähän se oli, eversti, joka puhui ulos ikkunasta ja nauroi. Hän puhui kuin lapsi — jos hän olisi ollut tarpeellisen määrän lyhyempi varreltaan, niin hän olisi voinut olla viisivuotias. Jonkun lapsen kanssako hän puhui?

— Noin, noin, noin, no onko sinun hyvä? Aijai-jai-jai, kuinka on lämmin ja hyvä...

Mikael Surpaeus tunsi voivansa liikahtaa ja ponnisti pystyyn. Kylmä läikähti läpi koko hänen olentonsa ikäänkuin hän olisi kauan ollut jossakin kellarissa. Hän tuli ikkunaan.

Hiekassa sireenipensaiden alla kellitteli koira, jalat oikonaan taivasta kohden, suu täydessä naurussa ja silmät kiiluen riemusta. Mikael Surpaeus näki ensi kerran eläimen nauravan. Sireenipensaiden keltaisten lehtisilmujen keskeltä nousi jo tumma kukkanuppu. Nauroiko sekin? Mikael Surpaeuksen suu aukeni ja vetäytyi korvia kohti. Ah, luomakunnalle oli annettu nauru. Ja kevät, ja auringon välkyntä, ja nurmen vihanta, ja orvokit, ja valkoiset kaunokit, ja omenapuut ja sininen ilma ja... Hän kulki hyvin hiljaa, koettaen varoa, etteivät hänen askeleensa kuuluisi, läpi eteisen, alas portaita ja tuli hiekalle koiran luo. Ja notkisti toisen polvensa ja rupesi leikkimään koiran kanssa ja puhumaan koiran kielellä. Ja he nauroivat ja temmelsivät niin että kyyneleet vuotivat vanhan ihmisen silmistä.

Äkkiä huomasi Mikael Surpaeus, että hänen sisarensa Letitsia seisoi heidän edessään, yllään puku, joka oli ikäänkuin uusi, mutta jota Mikael oli nähnyt hänen käyttävän jo parikymmentä vuotta. Musta puku se oli ja hatussa oli jotakin valkoista. Sisar kumartui hänkin hyväilemään koiraa ja kaikki kolme nauroivat. Mikael Surpaeus muisti, että he kaikki joku minuutti sitten olivat vaivanneet aivojaan ja tuntojaan jollakin hirvittävän raskaalla kysymyksellä jota he eivät jaksaneet ajatella loppuun, vielä vähemmin saattaa vastaukseen. Eikö siitä ollutkin vain jokin hetki, jolloin koko vainajien ja elävien kuoro yhdessä toisti jotain tuskallista kysymystä. Ja nyt nauroivat he kaikki, nauroi ihminen, nauroi eläin, nauroi taivas ja maa ja kukat haudoilla, ja aurinko antoi lämpöä kaikille. Hän ei muistanut kysyä sisareltaan, minne hän on menossa ja mitä hän aikoo. Hän vain sanoi:

— Mikä on oikein ja mikä väärin, voitko sinä sanoa?

Letitsia oli oudon nuori, kun hän siinä leikitteli koiran kanssa. Puna poskilla hän katsettaan nostamatta sanoi:

— Jossain kai ne ovat yhtä. Kun vain menee tarpeeksi syvälle.

— Tarpeeksi syvälle? toisti Mikael Surpaeus. — Siinä se taitaakin olla koko onnettomuutemme, ettemme pääse tarpeeksi syvälle.

Gabriel kysyi ikkunasta, minne sisar aikoo ja sisar vastasi menevänsä järjestämään jotakin. Mikael ei silloinkaan huomannut tarttua kiinni keskusteluun kysyäkseen, kauanko hän aikoi viipyä ja puhuakseen muista tärkeistä asioista. Hän oleili vain siinä auringossa Ystävän kanssa ja ajatteli, että jos olisikin koira, tai lintu, tai orvokki. Mutta kaikki hänen ajatuksensa olivat aivan epämääräiset ja ikäänkuin siniset ja hyvin onnelliset. Vasta sitten hän huomasi, että häneltä jäi sanomatta Letitsialle, että he tästä puoleen asettuisivat asumaan yhdessä, että hän kyllä toimittaa hänen tavaransa heille. Ehkä he voivatkin muuttaa maalle, missä on halvempaa. Heillä ei ole varaa elää täällä, Enok sai kaikki mitä heillä oli ja hävitti ne. Mutta se ei tee mitään, sillä hän ei enää aio ajatella maailman parantamista. Parantakoon sen Jumala itse, joka sen on luonutkin. Ihmisen on sittenkin parannettava omaa itseänsä ja pyrittävä tarpeeksi syvälle, sinne missä totuus on. Letitsia oli jo poissa, kun hän tämän kaiken huomasi.

— Hauskaa meille tulee, sanoi hän veljelleen, joka oli tullut portaille. — Lähde pois sinäkin. Niin, ethän tiedä mistä puhuinkaan. Ajattelen vain, että muutan sisaremme kanssa maalle, tai johonkin pikkukaupunkiin, missä on halvempaa. Täytyy ruveta tekemään jotakin työtä, vaikkapa hakkaamaan halkoja. Sellaisesta maksetaan nykyään hyvin. Ystävä sinä, nuoria me olemme, noin, noin, nauretaan, kellitellään — kevät on! Minä luulen, että elämän tarkoitus onkin sellainen hyvin yksinkertainen: nauraa ja tehdä työtä niinkuin kevät. Lämmittää ja valaista ja olla puhdas niinkuin aurinko. Noin, noin, noin Ystävä! Nuoria me olemme, iloisia me olemme!

Sillaikaa seisoi Tekla Surpaeus makuuhuoneessaan, jota ei vielä oltu yön jäljestä järjestetty, ja kokosi ajatuksiaan.

Kun menisivät pois, että saisin olla yksin. Vaikkapa vähän aikaa. Mutta tietysti eivät he mene, vaan pian he seisovat tuossa ja neuvovat molemmat. Toinen puhuu suvun nimestä ja kilvestä ja kunniasta, toinen tahdosta ja totuudesta. Kunhan he ymmärtäisivätkin jättää minut pieneksi hetkeksi. Minulla on nyt paljon tekemistä. Sillä minä olen nyt astunut syyllisyyden piiriin, lapsistani on kaksi rikollisuuden teillä ja itse olen tänään rumasti kohdellut vanhaa neitiä, joka on tehnyt hellittämättä työtä kotini ja lasteni hyväksi. Niin, niin, minä muistan kaikki. Kun lapset olivat pieniä, niin valvoi hän niiden kanssa enemmän kuin minä itse. Kun minä läksin virkistymään kesäisin, niin jätin kaikki turvallisesti. En olisi koskaan päässyt ulkomaille, jollei häntä olisi ollut. Tämän kaiken minä tiedän ja toistelen sitä tässä kylmällä sydämellä. Minä en ymmärrä, mistä tulee tämä kylmyys ja tämä kovuus. En kadu mitään tällä hetkellä. Ehkä se kaikki tulee jälkeenpäin. Nyt tiedän vain, että seison taistelussa ja aion taistella. Kihlasormus ja kihlasormus — päivät ovat olleet täynnä keskusteluja sormuksista ja kihlasormuksista ja minullekin olisi tädin sanojen mukaan vasta nyt ojennettu varsinainen kihlasormus. Nyt vasta, kun olen elänyt lähes neljäkymmentä vuotta. Niinpä otetaan nyt sitten vastaan rautainen sormus! Ei ole ensinkään hullumpaa tulla elämän morsiameksi. Kylmää onnea se on. Sumua, joka ei hälvene koskaan. Sellaista on syyllisyys. Siitä ei pääse ulos eikä se koskaan lopu. Mitähän saisi tuosta taulusta jos myisi sen? Sen menettäminen ei enää tunnu vaikealta. Luultavasti käy välttämättömäksi se myydä. Palovakuutus täytyy maksaa ja mikä vero se nyt olikaan. Täytyy soittaa taidekauppiaalle. Se on hyvin arvokas taideteos. Hyvä oli, ettei se joutunut Tommin kamariin. Nyt ei kukaan huomaa, jos se häviää täältä. Täytyy myöskin soittaa ostajalle. Ehkä varmuuden vuoksi pitäisi kysyä asianajotoimistoista, missä hinnassa huvilat nyt ovat. Ja jollei kauppaa synny, niin täytyisi kai koettaa vuokrata pois sali ja isän huone. Paljonkohan niistä voisi pyytää? Tuhat markkaa yhteensä. Se on hirvittävä hinta, mutta nyt on kaikki niin kallista. Hirvittävämpää kuitenkin on se ikävyys, minkä vieraat tuottavat. Ja kukaties lasten takia täytyisi koettaa pitää koti koossa. He ovat nyt koulussa vielä muutaman tunnin. Siksi täytyy ratkaista, mitä sanoo Tommille ja mitä Letalle. Se ei ole tyhmä, tuo Letitsia Surpaeus, se kyllä tietää. Aivan oikeassa hän oli. Mutta mitäpä Heini antaisi sormustaan, saattoihan sen arvata. Täytyy koettaa keskustella Tommin kanssa, täytyy ottaa hänet kahdenkesken ja kertoa hänelle kaikki. Se on vaarallista, mutta ei ole muuta keinoa... Mitä he nauravatkaan, molemmat sedät? Onko nyt naurun syytä. Soiko puhelin?

Puhelin soi ja porttikello soi ja kaikki tuli yhtaikaa, niinkuin joskus tapahtuu juuri silloin, kun ei mitenkään olisi aikaa kuunnella niitä. Tekla Surpaeus sai juosta asiasta toiseen, ihmisen luota toisen luo ja tuntea hermojensa venyvän niin että luuli niiden poikki menevän. Mutta eivät ne mene — ne kestävät ihmeen paljon, ei uskoisikaan. Niin, kaikki tuli yhtaikaa, mahdolliset ja mahdottomat seikat, mitättömät pikkuasiat ja suuret ja tärkeät.

Tuli kaksi poliisia ilmoittamaan, että eräs neiti oli repinyt hameensa piikkilankaan, joka oli pingoitettu huvilan aitaan. Hame oli maksanut kaksituhatta markkaa. Hän ei vaatinut korvausta hameesta, mutta hän vaati, että lanka otettaisiin pois. Se olikin ratsastajille vaarallinen. Neidin hevonen oli pillastunut. Koko ratsastusseurue oli hyvin kiukkuinen piikkilanka-aidasta. Tuossakin näkyi hevosen jouhia, joita oli tarttunut lankaan. Mutta miksi ratsastajat kulkivat niin läheltä aitaa, olihan toisella puolella vaikka kuinka leveältä. Niin, lanka jokatapauksessa oli tehtävä vaarattomaksi. Ei nyt tietysti ollut kysymys tunneista, mutta pian se oli tehtävä. Jos tällaisia tapauksia alkoi sattua, niin epäilemättä pian ruvettaisiin vaatimaan korvausta tärveltyneistä vaatteista. Rouva Surpaeus lupasi tehdä parhaansa.

Tuli tuntematon huivipää nainen lainaamaan käsirattaita. Hän tarvitsi niitä vain vähän, hän oli tästä naapurista. Tohtorin perhe oli tarvinnut talon käsirattaat mankeliin.