Part 10

Heinin kihlasormus oli totisesti tullut kummalliseksi välikappaleeksi. Heini oli uhrannut sen. Se vaelsi nyt tuntemattomilla teillä. Oliko se pelastava Tommin? Lettako sen oli kuljettanut ulkopuolelle pihan piirin? Saattaako täti uuden kerran mennä veteen? Oliko sormus vielä tarjoilijatytön sormessa? Missä viipyi Tommi?

Äiti teki jo samanlaisia kysymyksiä kuin hänen pieni poikansa. Hänen ajatuksensa hyppelivät järjettömästi toisesta asiasta toiseen.

Ystävä, oletko sinä siinä!

Ikäänkuin se olisi tietänyt, että hänen oli vaikea olla, se tuli ja etsi kylmällä kostealla kuonollaan hänen kättänsä.

Sinun tähtesi on vaikeaa jättää tätä kotia. Tämä on ollut sinun pihasi ja porttisi. Ja sinä, jos kuka, olet suojellut tätä kotia. Tämä on ollut sinun maailmasi. Herra toi sinut pienenä raukkana takkinsa sisällä.

Kyyneleet eivät saa tulla. Nyt on aivan toista ajateltavaa. Nyt maksetaan laskuja, nyt on se aika. Tahtoa tarvitaan ja tarmoa. Onko tuo pieni poikakin jo sairas? Hänen kysymyksensä eivät ennen ole olleet juuri tällaisia. Silmien eteen aukeaa niin outoja näköaloja: kuinka tämä lapsi kerran on totuudenetsijä Mikael Surpaeuksen tapaan. Hertta ja Ellida — heistä tulee ehkä jotakin sentapaista kuin isä ja äiti. Tommi ja Letta, mitä tulee heistä? Aika on sairas — tahtoa, tahtoa ja tarmoa!

Niin, ilta tuolla ulkona on taasen ihmeellinen. Ei enää näe tehdä työtä eikä hentoisi sytyttää tulta. Puut ovat käyneet aivan vihreiksi. Omenapuut kukkivat. Mehiläiset eivät asetu lainkaan levolle. Linnut tekevät pesää, satakieli yksin vaikenee. Autot ajavat alas mäkeä ikäänkuin suoraan mereen. Vesi on kuin verta.

Tekla Surpaeus seisoi keskellä pihamaata ja kaikki ratkaisemattomat asiat velloivat kuin aallokko hänen ympärillään. Hän toisteli sanoja tahto ja tarmo, mutta hänellä ei ollut kumpaakaan. Heini ja Lida seisoivat yhtäkkiä hänen edessään.

— Äiti, missä täti saattaa viipyä? sanoi Lida. — Tämä on niin kummallista. Hänellähän ei ole tuttavia eikä hän koskaan ole tahtonut käydä missään. Hän on kuitenkin ollut niin hyvä meille. Minä olen niin levoton.

— Ehkä hän on mennyt setien luo.

— Eihän heillä ole hänelle tilaa yöksi. Ettei hänelle vain olisi tapahtunut jotakin, jokin auto... tai juopunut.

Oli todella paljon juopuneita liikkeellä.

— Mutta entä jos täti on huoneessaan? johtui äidin mieleen.

— Ei hän ole voinut päästä sinne kenenkään näkemättä.

Hertta nousi keinusta ja läksi yläkertaan.

— Äiti, jatkoi Lida, käsi ystävättärensä olkapään ympärillä, — Heini ei itse tahdo sitä sanoa, mutta hän haluaisi tämän yön olla muualla... Häntähän on niin pyydetty sinne — no, tietäähän äiti. Älä puhu mitään nyt, Heini, vaan lähde. Minä saatan sinua, en ensinkään pelkää. Kyllä äiti ymmärtää, ei hän pahastu. Tulemme saattamaan Hertan kanssa.

— Niin, täti, alkoi Heini, — minä olen kauhea ihminen. Paha, paha minä olen. Täti ei kysy minulta, huomenna se on ohi. Minä nukun sen pois. En voi sanoa sitä. Oi täti, täti, jos se olisi ollut joku muu, mutta Tommi! Kun minä olen aina niin paljon pitänyt hänestä. Jos minä olen täällä, niin minä en jaksa hillitä pahaa kieltäni, vaan minä sanon hänelle, että hän on... että minusta hän... Sentähden menen pois, kunnes olen voittanut sen.

Tommin äiti katsoi Heinin suloisiin kiihtyneihin kasvoihin, jotka rukoilivat anteeksi, että hän ei ollut voinut luopua kihlasormuksestaan ilman kärsimystä. Tommin äiti nosti käsivartensa, joka nyt tuntui kovin painavan, etsi kädellään Heinin vasemman käden ja haki sanoja. Hän löysi vain jotain tyhjää.

— Rakas lapsi, sinun ei olisi pitänyt antaa sitä, kun se on sinulle niin vaikeaa. Sinun ei olisi pitänyt... Enhän minä voi vastata, saatko sen takaisin.

Heini varisti kyyneliä silmistään ja nauroi.

— Huomenna olen taas kiltti. Olenkin ollut niin tyhmä. Olen sähköttänyt Halvorille. Ehkä hän huomenna on täällä. Menen nyt yöksi muualle, täti kulta suo minulle anteeksi. Huomenna olen taas kiltti tyttö. Ehkä myös saan kuulla jotain Titsia tädistä. En tiedä, miksi olen niin levoton. »Kuolemanpäivä on parempi kuin syntymäpäivä» — ne sanat soivat lakkaamatta korvissani. Varmaan ne ovat raamatusta. Hyvää yötä, rakas täti.

Tytöt läksivät ja äiti oli yksin nuorimpien lastensa kanssa.

Hänen ajatuksensa tarttuivat heti siihen asiaan, joka oudosti kaivellen oli aamusta lähtien liikkunut hänen sisimmässään: eikö lasten isän rakkaus kuulunutkaan niin yksinomaan hänelle kuin hän oli luullut? Kiinteää yhteistä elämää he olivat eläneet. Ainoastaan lasten rankaisemisesta he olivat olleet erimieliset. Isä oli aina ollut ankaruuden puolella ja äiti aina hyvyyden. Nyt oli liian myöhäistä. Isä oli usein lähettänyt lapset tädin luo — äiti muisti sen nyt, silloin ei hän ollut kiinnittänyt siihen huomiota. Loukattu ylpeys, joka hänet oli vallannut tädin puhuessa, alkoi muuttua suruksi. Eikö hän miehensä eläessä ollutkaan omistanut miestään? Ja nyt, hänen kuoltuaan, ei hän omistanut lapsiaan. Mitä varten hän siis eli? Elämä seisoi ja tarjosi rautaista sormustaan. Loppujen lopuksi ei hänelläkään ollut muuta tehtävää kuin paikata ja parsia lapsilleen ja rakentaa omaa itseään. Mitä varten? Kuolemaako? Kuoleman päivä on parempi kuin syntymäpäivä.

Minä en tiedä mitä varten minä elän, mutta minä tiedän, että minulla on edessä ilonpäiviä, jos lapseni kääntyvät sille tielle, mitä heidän isänsä kulki. Minun täytyy kaukaa ja näkymättömästi johtaa heidät sinne, koska minä tiedän, että se tie vie mielenrauhaan.

Mielenrauhaan!

Ei ole mitään muuta maailmassa, jota kannattaa tavoitella kuin mielenrauha. Se on se, jonka vanhemmat ovat velkaa lapsilleen.

Äiti tapasi itsensä istumassa portailla pienen poikansa ja koiran kanssa. Käden koskettaessa lapsen hiuksia hän yhtäkkiä muisti, mitä oli tapahtunut ja kuinka suurten vaikeuksien edessä hän oli. Mielenrauha — oliko hän keskellä hätäänsä löytänyt sen sanan, joka hänet pelasti? Oliko hänelle annettu tämä vilvoittava sana, jottei hän menehtyisi? Siinä oli kaiken päämäärä, koko elämän tarkoitus.

Mutta mielenrauhaan päästään vain puhtain sydämin. Ja muistin palatessa hän yhtäkkiä käsitti, että hänen vaelluksensa oli täynnä tahraa ja että hän tänään viimeiseksi oli kulkenut poispäin mielenrauhasta, elämän ainoasta tavoiteltavasta arvosta: hän oli solvannut ihmistä, joka hänen miehelleen oli ollut kuin äiti. Miten ihminen saattoikaan tehdä jotakin sellaista.

— Lulu, lapseni, sanoi hän säikähtäen, — oletko sinä sairas? Onko sinun poskesi kuuma? Mitä — itketkö sinä? Ethän toki. Mutta Lulu! Katsohan kuinka Ystäväkin tulee surulliseksi. Miksi sinä itket tuolla tavalla? Sano toki äidille. Lulu, Lulu — mutta nyt ei äiti yhtään ymmärrä!

Lapsi ravisti päätään äidin kainalossa ja itki hillittömästi.

— Sinä et... saa sanoa... saa sanoa Lulu! Minä olen Ludvig. Et saa, et saa! Kaikki nauravat, kun meillä on kaikilla sellaiset nimet!

Vihdoin käsitti äiti, että koulussa oli puhuttu. Ja naurettu.

— Niinkö, sanoi hän, — no, me sanomme sitten Ludvig! Sinä oletkin jo suuri poika. Katso, sanoimme »Lulu» vain siksi, että sinä itse niin sanoit, kun olit pieni.

— Mutta Letta ei tottele! sanoi poika ja lakkasi itkemästä.

— Kyllä hän tottelee, kun ymmärtää.

Mielenrauha.

Jumala itsekö antoi hänelle ihmeellisen sanan. Ja niin yksinkertainen oli asia, mutta niin suuri hätä oli ihmisellä täytynyt olla ennenkuin hän sen löysi. Mikä vapahdus ja kevennys. Mielenrauha — olisivat ihmiset tietäneet, mikä määrä oli kaikella. Tämä ihana, vilpoinen päämäärä. On niinkuin tomu putoaisi yltä, kun vain ajatteleekin tätä sanaa. Jos voisi lapsilleen neuvoa sen tienpään, joka vie mielenrauhaan. Yhdentekevää missä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat, mitä työtä he tekevät, kunhan vain kulkevat kohti tätä määrää. Jumala, Jumala, sinä olet hyvä.

Äiti nousi, nosti käsillään painavan pienen poikansa korkealle ilmaan, nauroi ja pani hänet alas. Ja kuiskasi hänelle, että hän juoksisi hakemaan pallon. Niin, niin, pallon! Se oli Ludvigin omassa kamarissa. No, miksei lapsi totellut. Palloa äiti pyysi. Leikkiä heidän täytyi, kun oli näin kaunis ilta. Ei ole niin pimeä, ettei vielä näkisi.

— Ja tuo Letta mukaan! huusi hän lapsensa jälkeen.

Ja hän seisoi pihalla ja otti vastaan pallon, kun poika tuli. He asettuivat vastatusten hiekkakentälle ja alkoivat heitellä palloa. Ja he juoksivat molemmat ja nauroivat. Ja koira juoksi ja leikki. Letta tuli portaille eikä saanut aikaa jurottelemiseen, sillä äiti paiskasi pallon suoraan häntä päin ja hänen täytyi ottaa se käsiinsä, jollei mielinyt saada sitä otsaansa. Mutta hän oli suuttunut ja tahtoi sen näyttää, ja heitti pallon suinpäin jonnekin. Ja se lensi puun oksien väliin ja kaikki lehtisilmut värähtivät, kun se oksien raoitse etsi tietä maahan. Äiti juoksi ottamaan palloa, lapsi juoksi myöskin, kilpaa he juoksivat, mutta Ludvig ehti perille pikemmin ja sai pallon. Neulat lensivät äidin hiuksista, mutta ei ollut aikaa ottaa niitä ylös.

— Tuossa on maali ja tuossa on maali! huusi poika. — Nyt minä poltan sinut, äiti!

He eivät kumpikaan huomanneet, että joku tuli portista ja asettui vaahterakujan päähän katselemaan. Vasta kun pallo lensi sinnepäin, juoksi lapsi puukujaa ylös.

— Tommi! huusi hän ja karkasi samassa takaisin leikkiin.

Ja ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut jatkoivat he. Äiti tiesi, että odotettu rakas oli saapunut ja hänen mukanaan selvittelyn pelätty hetki, mutta hän oli vielä velkaa varhaisvanhalle lapselleen ja juoksi ja nauroi.

— Kun et sinä, äiti, osaa heittää palloa! huusi lapsi. — Aina menee ohi. Muuten sinä kyllä väistät niin, että minun on verraten vaikea polttaa sinua.

— No, kultaseni, sanoi äiti ja pysähtyi hengästyneenä, — joko lopetamme.

Tommi astui nyt ulos lehtikujasta ja virkkoi hymyillen:

— Kas, kas, äiti leikkii.

Äiti ajatteli, että se todella oli kummallista, että hän oli joutunut leikkimään tällaisena elämänsä vaikeana hetkenä. Ja ihmeteltävästi leikki tuntui auttavan häntä tällä hetkellä. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä, hymyili vain ja tunsi, että hänen koko olentonsa oli nuortunut ja virkistynyt.

— Kuinka sinun sairas toverisi jaksoi? sanoi hän astellen Tommin vierellä.

— Mikä sairas toveri — ai niin, no kyllähän hän. Olisitte nyt vain leikkineet, se oli niin hauskan näköistä. Ja äitikin, niinkuin mikäkin nuori neiti. Niin, niin.

Äiti hymyili hiukan ujostellen ja alkoi sitten koota ajatuksiaan.

— Ei, sanoi Tommi, — suoraan sanoen en ollut minkään toverin luona, vaan Enok-sedän. Hän lupasi toimittaa rahaa tuolle vanhalle hupsulle, joka täällä soitti päivällismusiikkia. Ja niille muillekin siellä maalla. Hän oli ne unohtanut — siitähän on niin kauan. Ja useille hän sanoi lähettäneensäkin, mutta on ehkä mennyt matkalla hukkaan. Joka tapauksessa hän on luullut, että kaikki on maksettu.

Äidissä leimahti. Hänen huuliltaan oli jo luiskahtamaisillaan, luuliko hän ehkä, että hän oli sisaruksilleenkin suorittanut velkansa. Hän puri kuitenkin kokoon huulensa ja vaikeni. Hänen ajatuksensako lienee pakottanut Tommin puuttumaan juuri tähän puoleen asiasta, vai oliko siitä ollut sedän kanssa puhetta. Tommi jatkoi:

— Muuten, äiti, se on minulle aina ollut käsittämätöntä, millä Mikael-setä elää. Virkaa hänellä ei ole... Ja kuitenkin väitetään, että Enok-setä olisi hävittänyt kaikki sisarustensa perinnöt.

Kokonainen kauan ja salaa patoutunut katkeruuden tulva oli pääsemäisillään kahleistaan äidin käsistä. Hän vastasi luonnottoman hiljaa ja kylmästi:

— Hän on hävittänyt kaikki. Isäsi auttoi oikealle ja vasemmalle, minkä saattoi. Ja enemmän kuin olisi jaksanut. Mikael Surpaeuksella on ollut joitakin tilapäisiä tuloja, joitakin pesänselvittelyjä ja disponentin tehtäviä ja sellaisia. Hän tulee toimeen hyvin vähällä, niinkuin tiedät.

— Mutta minkätähden tätä kaikkea on pidetty meiltä niin salassa? kuohahti Tommi, äitinsä teeskennellyn tyyneyden ärsyttämänä.

— Isäsi tahtoi niin, sanoi äiti ikäänkuin hän olisi sieltä täältä koonnut tavut ja haparoiden asettanut ne paikalleen. — Oikea käsi ei saanut tietää mitä vasen teki. Me saimme kaikki käännellä vaatteitamme ja parsia ja paikata, jotta riittäisi jakaa muille. Kyllä minä voisin kertoa paljon, mutta unohtukoot. Isälläsi oli siitä niin paljon iloa ja lohdutusta.

Äiti puri kokoon huulensa. Hän oli kertomaisillaan kieltäymyksistä ja sisällisistä taisteluista, mitä nämä asiat vuosien mittaan olivat hänelle maksaneet. Ja siitä, miten hänen sydämensä hyvyys vähitellen oli kovettunut ja kovettunut. Mutta hänen mieleensä johtui sellaisia tuttuja lauseita kuin: kaikki on niin pian ohi, kaikki käy aina hyvin. Ja niin hän sai hymyn huulilleen ja viihdytteli mielensä läikyntää, niinkuin viihdytellään lasta.

— Me alamme sedän kanssa kovasti tehdä työtä ja ansaita. Setä tahtoo rehellisesti suorittaa kaikki. Lähdepäs sinä, Lulu, viemään pois tuo Ystävä tuosta, se tahrii vaatteeni. Ja tuo minulle kyökistä voileipä. Ei, äiti, älä mene sinä, kyllä hän sen osaa tuoda. Katso, äiti, minä olen ajatellut... ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että minä... Uskon, että isäkin suostuisi, kun tuntisi olosuhteet...

Poika oli istuutunut ikkunan alle ja silmäili verenpisaroiden lomitse lahdelle, jonka kalvo himmenevässä illassa oli kuin hopealla kirjailtu silkki. Äiti seisoi oveen nojaten ja ajatteli: nyt se tulee.

— Katso nyt äiti, ei kenenkään ihmisen enää kannata antautua lukutielle. Täytyy olla rikas sitä varten. Miten luulet ihmisen tulevaisuudessa suoriutuvan lukuveloista? Sellaista taakkaa en soisi pahimmalle vihamiehellenikään, saatikka itselleni. Minä rupean afäärimieheksi. Mahdollista, että täytyy käydä vähän kauppakoulua. No, mitä sanot, äiti?

Tekla Surpaeus siveli kädellään ylös, alas oven valkoiseksi maalattua pintaa eikä uskaltanut nostaa katsettaan. Huoneen hämärä oli täynnä heidän molempien salattuja ajatuksia ja tarkoituksia. Ei kuitenkaan tuntunut tukalalta, sillä välkkyvä lahti, tähdet, kevätillan kukkeus ja molempien näiden ihmisten kiintymys toisiinsa määräsivät yhteisesti mielialan sovinnolliseksi.

— No, mitä sanot, äiti? toisti poika.

— En vielä tiedä, vastasi äiti, peläten äänellään särkevänsä hämärää. — Kerro vähän enemmän.

Lulu tuli ja toi voileivät. Hän oli ne itse tehnyt ja toi ne kädessään. Tätä ei äiti voinut katsella, vaan läksi hakemaan lautasta ja maitoa. Sill'aikaa astui eteiseen Letta. Hän viipyi pikkuisen isän huoneen ovella ja asettui sitten korituoliin vastapäätä veljeään, paljaat käsivarret ristissä yli rinnan.

— No, sanoi Tommi hiukan ärtyneenä. — Yngve läksi isänsä kanssa — tai he lähtevät kai vähän myöhemmin. Hän käski sanoa, että hän odottaa sinua huomenna tavalliseen aikaan tavallisella paikalla. Katso ettet petä häntä, niinkuin tänään. Hän oli suuttunut.

Tytön käsivarret paistoivat pimeässä ja kengänkärki värähteli levottomasti.

— Arvasinhan minä, sanoi hän, — mutta minun syyni se ei ole. Kyllä sinun kelpaa, menet ja tulet ja teet mitä tahdot. Mutta minä! Minua vartioivat lohikäärmeet joka taholla. Tyhmä minä sittenkin olin, olisin mennyt vain. Hertta se on itse päälohikäärme. Saat nähdä, äiti ei anna sinun erota koulusta, ei hän anna minunkaan. Ja köyhyydestä ja puutteesta vain puhutaan. Ei mitään toivoa näy olevan uusista kesävaatteista. En minä viitsisi Yngveltäkään ottaa — ja uskaltaako niitä sitten panna ylleen. Hertta huutaa heti niin että koko kaupunki kuulee.

— Odota nyt vähän aikaa, kyllä saatte kaikki, tiuskasi Tommi. — No, saatte, saatte.

Sisar sävähti ja painui yli pöydän veljeään vasten.

— Saamme, sanot. Mistä sinä saat rahaa? No kerro nyt. En minä puhu kenellekään. Teettekö afäärejä Enok-sedän kanssa? Niitä rahoja ei äiti huoli. Vaikka olisi aivan oikein, että setä maksaisi meille, kun hän on ottanut kaikki isän rahat. Sanokin hänelle, että hänen pitää maksaa.

— Älä nyt siinä, kyllähän hän tietää.

— Mitä hän tietää! Sellainen lurjus. En yhtään ihmettele, ettei isä antanut hänen tulla tänne. En tietänyt, että hän oli sellainen.

— Kyllä hän hoitaa asiansa, ole sinä hiljaa vain. Kauanpa se äiti viipyy.

— Onko sinulla kiire?

— Kuinka niin?

— Aiotko vielä jonnekin?

— Nukkumaan tietysti.

— Nukkumaan?

— Mitä sinä naurat?

— En mitään, en mitään.

— Minä en kärsi sitä — että tiedätkin.

— Herra jess sentään! Ei, ihan totta, häpeän silmät päästäni, kun kuljen kadulla ja kahviloissa. Kaikki katsovat. Hame on lyhyt, hattu ei ole musta vaan vihreä. Kyllä köyhyys on hirvittävä asia.

— Johan minä sanoin, että saatte rahaa.

— Kun vain uskaltaisi uskoa lupaukseesi. Jos teidät saadaan kiinni.

— Mitä sinä höpiset, luuletko meidän tekevän joitakin konnuuksia. Ehei, sellaisiin ei ryhdytä, vaan rehellistä sen olla pitää.

— Roskaa, kun on hulluja lakeja niin kuka niitä noudattaisi. Sinä luulet, etten minä tiedä.

— Et mitään sinä tiedä, ole vaiti vain. Onko täällä vielä tänään etsitty sormusta?

— Ei. Mutta kyllä se oli kaunis sormus, voi hyvänen aika kuinka se oli kaunis tuossa sormessa. Kyllä sen joku ohikulkija otti.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Enhän minä tiedäkään. Mutta minusta tuntuu siltä kuin olisin nähnyt sen kiiltävän kärryjen raiteessa ja sitten se oli poissa. Tai enhän minä tiedä, ehkei se ollut se. Mutta nyt äiti tulee, olen hänelle suuttunut enkä viitsi olla täällä.

Tommi istui lauantai-illan hiljaisuudessa, kun äiti tuli. Hän oli vienyt nuorimman lapsensa nukkumaan ja toi koko tarjottimellisen ruokaa. Hänen kasvoillaan kuvastui vielä se mieliala, mihin hän oli joutunut peitellessään Lulua. Poika oli kiertänyt kädet hänen kaulaansa ja kuiskannut: sano vain »Lulu» kun ollaan kahden. Äiti laski tarjottimen Tommin eteen eikä sytyttänyt tulta vaikka sitä oikeastaan olisi tarvittu. Hän ei tietänyt, että Letta juuri oli lähtenyt siitä mihin hän istuutui.

— Sinä epäilet Enok-setää, sanoi poika syödessään, mutta hän on paljon parempi. Hän maksaa kaikki. Aiomme ruveta yhdessä välittämään kaikkinaista kauppaa. Sedällähän on suuri kokemus. Ja hän osaa englantia. Vuokraamme huoneiston nyt ensi päivästä. Meillä on ollut harvinainen onni, saamme aivan keskustasta... No, mitä sanot?

Äiti puhui taasen hiljaa ja harvakseltaan, jottei särkisi illan kauneutta.

— Minä en tiedä, mitä sanoisin. Ajatellaan. Ja koetetaan ajatella mitä isä sanoisi. Minäkin tahtoisin teiltä lapsilta kysyä, mitä nyt teen. Jotakin täytyy tehdä. Isän eläkehän ei voi riittää. Hautajaiskustannuksista tuli velkaa ja meillä oli ennestäänkin velkaa. Koetammeko vuokrata huoneita, vai myymmekö Niemenkiven — se ostaja, joka on kysynyt huvilaa, tahtoisi vastauksen huomenna...

Tommi ei antanut äitinsä puhua loppuun. Esineet alkoivat meluta ja läiskiä hänen käsissään eikä hän ajatellut illan hiljaisuutta, kun puhui.

— Että sinä voit puhua niin, äiti. Olenhan sanonut sinulle, että hoidan nämä asiat. Minä en tahdo, että tämä koti myydään. Lapset saa kuljettaa kouluun vaikkapa autolla — hankin rahaa, hankin auton, jos niikseen tulee. Mutta en kärsi, että puhutaan myymisestä. Mistä luulet meidän saavan kaupungista huoneita? Kuonoon minä annan mokomallekin ostajalle. Vai vastausta huomenna! Ostakoon hän huvilan vaikkapa kuusta tai Venuksesta, se on sama se. Anna sinä nyt velkojen olla viikon päivät rauhassa, niin kyllä saat rahaa. Mutta älä enää koskaan puhu minulle myymisestä.

Äidin ääni oli käheä, kun hän sanoi:

— Meidän täytyy kaikessa toimia niinkuin isäsi olisi toiminut.

— Tietysti, tietysti. Mutta suoraan sanoen minä en enää jaksa noudattaa tätä alituista punnitsemista ja harkitsemista. Uni minun on, äiti. Titsia-täti siis ei ole tullut vielä? Se on kyllä kummallista, eikö olekin? Kai hän on veljiensä luona.

Äiti kokosi astioita tarjottimelle ja tunsi kammolla, että kaikki taas tänään jää ratkaisematta. Hänellä on edessä yö, jolloin epäilykset taasen saavat mielin määrin raadella häntä, ei mitään hän ole saanut selväksi. Täti on poissa, sormus on poissa, Tommin tulevaisuus on liittymäisillään kapteenin hämäriin päämääriin, huvilan kohtalo on ratkaisematta, Letta on kadonnut huoneeseensa eikä aiokaan tulla lausumaan anteeksipyyntöä. Miten hän saa loppuun tämän yön.

Hän seisoi ääneti pojan edessä ja toivoi Tommilta lievennyksen sanaa. Hän olisi ollut kiitollinen vaikkapa pienestäkin rohkaisusta.

— Roskaa, sanoi Tommi, — ilmaa kaikki tyynni!

— Mitä sinä tarkoitat? kuiskasi äiti.

— Kaikki tyynni vain. Koko elämä. Tänään elät, huomenna kuolet — mitä tässä kannattaa surra. Mutta äiti, itse olet aina sanonut, että »kaikki on niin pian ohi, että kaikki käy hyvin». Koko punaisen ajan toistit näitä sanoja — ajattelen nimittäin, että toistit niitä sittenkin, kun olin lähtenyt rintamalle.

— Silloin oli toista, sanoi äiti, kaipaus äänessä, ikäänkuin hän olisi puhunut iäksi menneestä onnen ajasta. — Silloin eli isäsi, syyttömyys vallitsi talossa. Ei ollut häpeää, ei ollut rumuutta. Mutta tämä tila on sitä iankaikkista tulta, joka ei lopu...

— Ohoh, äiti — tekisi mieleni sanoa Tekla, pikku Tekla. Sillä sinä olet kuin pelästynyt lapsi, kun sinä sanot: häpeä, rumuus. Aivan niinkuin näkisit aaveita. Kummallista väkeä te olette te vanhanajan ihmiset. Teille on olemassa kaikenlaisia pöpöjä, joita ei nykyaika näe. No, no, no, älä nyt säikähdä... Mennäänkö nukkumaan...

— Tommi, sano minulle: minkä arvoista on elämä, jollei meillä ole mitään pyhää?

— Suoraan sanoen: se ei olekaan minkään arvoinen. Mutta hauska se voi olla tai ikävä. Ja miksemme tekisi sitä niin hauskaksi kuin mahdollista. Mutta puhutaan näistä huomenna. Nyt mennään nukkumaan. Hyvin sinä voit nukkua, äiti, sillä sinä et ole tehnyt mitään rumaa etkä häpeällistä.

Äiti viivytteli pitelemällä pojan kättä. Ja taasen he seisoivat silmä silmää vastaan.

— Saatko sinä unta? kuiskasi äiti.

— Nukun kuin pölkky.

Äiti kuuli hänen askeltensa nopeasti laskeutuvan alas ja sitten siirtyvän niille portaille, jotka johtivat puutarhasta vinttikamariin.

Kuin pölkky, toisti hän. Onko hänen sydämensäkin puuta? Ovatko sydämet yleensä nykyään puuta? Onko onnellisempaa omistaa puusydän, joka ei tunne muuta kuin hauskan ja ikävän? Ei kärsimystä, ei häpeää, ei pyhää...

Puutarhassa hohtivat omenapuut kuun säteiden valaisemina kuin hanki sydäntalven revontulten alla. Pyhää siellä oli ja hiljaista kuin kuolemassa.

Lida ja Hertta tulivat kotiin ja puhelivat kiihkeästi tullessaan. He olivat kohdanneet setä Gabrielin, ja Titsia-täti ei ollut siellä. Setä oli soittanut tänne, mutta ei saanut vastausta. Hän lupasi mennä poliisiin. Varmaan oli jotakin tapahtunut.

— Kuinka äiti saattoikin olla hänelle niin kova?

Lida sen sanoi ja istuutui Tommin äskeiselle paikalle ja purskahti itkuun.

— Mikä meille tulee eteen, jos hän todella... Hän oli antanut äidilleen sanan, kun äiti oli kuolemaisillaan, ettei hän jätä sisaruksiaan. Ajattele, että joku ihminen voi vaatia toiselta sellaista. Ja tuo toinen on pitänyt sanansa. Setä kertoi, täti itse ei ole koskaan sitä kertonut. Voi, äiti, äiti, ei yhtä rauhan päivää ole meillä!

Ei yhtä rauhan päivää. Ei rauhaa, ei mielenrauhaa.

Tekla Surpaeus liikkui huoneissa askarrellen. Talo hiljeni ja ulkona hiljeni. Linnutkin hiljenivät. Vain tieltä kuului silloin tällöin poikain ja tyttöjen naurua. Joskus valaisivat auton lyhdyt pihamaan, tehden vastapuhjenneet puut maahan valuvine varjoineen epätodellisen reheviksi. Maan tuoksu oli niin väkevä, että se miltei höyryten täytti ilman.

Tekla Surpaeus asteli tottumuksesta porteille, valvoakseen, että ne olisivat lukossa. Maantien melskeen ja hänen kotinsa välillä itse asiassa ei enää ollut raja-aitoja. Mullan höyry tulvi juovuttaen sieraimiin ja vilvoitti ohimoja. Kuinka ihanaa on oleva kerran elämän helteen jälkeen nukkua mullassa turpeen alla.

Mitä?

Rakennuksen seinää vasten erottautui varjo, joka hiljaa liikkui alaspäin.

Tekla Surpaeus jähmettyi siihen paikkaan ja tuijotti varjoon. Hän kuuli jo askeleetkin. Hitaat, varovat askeleet. Varjo tuli alas portaita, astui hiekkakäytävän yli, sitten kukkapenkereen poikki, sitten marjapensaiden lomitse omenapuiden alle ja siitä aidan luo. Aita risahti ja kuului jymähdys, kun mies aidalta hyppäsi nurmeen. Ei enää näkynyt mitään. Mutta Tekla Surpaeus tiesi jo, kuka se oli ollut.

Silloin hän tunsi kuinka tahdon miekka putosi hänen kädestään, hänen voimansa loppuivat ja aallot löivät yhteen yli hänen päänsä. Ilma ympärillä tiheni ja tukahutti. Totuus on painunut pohjaan ja valhe vallitsee. Vainajat takoivat lasten kohtalot ja elävien on turhaa taistella. Tuolla hiipii rakkain lapsi. Pois jonnekin sitä näkemästä, pakoon! Hän tuli erään tutun oven eteen. Kynnyksellä olivat muistot, onnellisten, syyttömien aikojen muistot: ei tästä yli. Minne sitten? Järveenkö? Vanha täti, odota, täällä on yksi, joka tulee mukaan. Mutta hän ei jaksanut mennä takaisinkaan. Ei eteenpäin eikä taaksepäin hän päässyt. Yö piteli häntä ja syytökset.

Vihdoin hän mursi muistojen rivit. Hän tunsi, kuinka hänen kätensä tekivät raakaa työtä. Syyllisyys polki raa'asti syyttömyyden. Häpeällistä se oli. Häpeä oli hänen sielussaan, häpeä hänen kodissaan. Syyllisyys täytti sakeana ilman. Sitä oli niin kauas kuin ajatus kantoi.

Mutta syyllisyyden mukana tulee onnettomuus.

IV

Satakielet soittelivat Tommi Surpaeuksen mielessä, kun hän kevätyössä asteli yli solisevien purojen. Luonto vaikeni ympärillä, oli se aika vuorokaudesta, jolloin käki ja korpirastas lepäävät. Mutta nuorelle Tommille oli tullut yö, jota hän kaiken kevättä oli toivonut — yö, jolloin konsuli ja hänen poikansa olivat poissa.

Niitä asioita, joita varten he olivat lähteneet, ei voinut toimittaa päivällä. Kukin oli haarallaan, yhtä tärkeissä toimissa.

He ovat poissa, poissa — vihdoinkin! Ah Raina, Raina... Tommi Surpaeuksen sielussa soi ja solisi. Hän ei nähnyt koivuja, jotka nuorissa lehvissään värähtelivät mäenrinteessä, hän ei huomannut niiden tuoksua. Ei hän liioin kiinnittänyt huomiota kukkasiin, joita niitty ojien varsilla oli valkeanaan. Hänen silmissään väikkyi pitseihin ja harsoihin verhottu olento, joka nyt vihdoinkin on hänen. Pitkien ponnistusten jälkeen. Hänen edeltään pakeni jokin valkea jalka, vetäytyen silkkisiin laskoksiin. Pysähdy, pysähdy...

Turhaan pakenet, olet minun, olet minun vihdoinkin!

Hän kiiruhti ikäänkuin olisi pelännyt, että jotain sittenkin tulee väliin. Yö voi loppua ja aamu koittaa! Tai ties mitä voi tapahtua. Jolleivät ne juuttaat ole lähteneetkään, tai jos äkkiarvaamatta palaavat matkaltaan vakoillakseen häntä. Vakoilleet ovat he kaiken aikaa. Varkain on ollut otettava joka hetki ylhäällä Rainan luona. Se parani hiukan senjälkeen, kun Yngve iski silmänsä Lettaan. Mutta ties mitä konsuli taas on luvannut pojalleen saadaksensa hänet salaliittoon kanssaan. Ratsuahan Yngve toivoo. Ehkä se on se, joka nyt on luvattu. Mutta tämä yö on heillekin tärkeä yö — kallis saalis on kysymyksessä. Huominen yö on tärkeä sekin, tärkeä varsinkin Tommille. Hänen täytyy saada rahaa! Eikä siinä pienet summat riitä. Kun myy sielunsa, niin myy kaihista. Sellaista sielun myymistä tämä on, sitä ei voi kieltää. Mutta missäpä ne puhtaat asiat nykyaikana ovat. Roskaa, ilmaa. Rahaa täytyy saada hinnalla millä hyvänsä. Huomisyö on sitä varten. Tämä yö on toisia tarkoituksia varten. Onnea varten.

Raina, Raina, täällä on kihlasormus. Täksi yöksi annetaan se sinulle. Oletko koskaan nähnyt näin kaunista sormusta? Sinä pidät kaikesta kielletystä: tämä on itse kielletyn puun hedelmä. Odota vähän. Pian, pian olen siellä!

Matka tuntui pitkältä, vaikka Miramarin katot olivat juuri tuossa lehtojen takana. Hänen kulkunsa oli juoksua. Perhana — oliko siinä vesilätäkkö. Kuka häntä koettaakaan nyt pidätellä? Joku makaa polvillaan ja kietoo kahleita hänen jalkojensa ympärille.