Part 14

Hertta ilmoitti, ettei hänellä ole paljon aikaa, koska huomiseksi on paljon lukemista, mutta hän on kyllä valmis lyhyesti kertomaan, mitä tietää. Äiti on katsomassa asuntoa, täytyy päättää kolmen asunnon välillä. Lida on tunnilla. Hänhän oppii nykyään konekirjoitusta. Lulu... Ludvig — hänhän nykyään tahtoo, että häntä kutsuttaisiin Ludvigiksi —, hän on äidin mukana. Äiti on käynyt hänen kanssaan lääkärillä. Se olikin välttämätöntä. Hänkin oli kysymyksineen jo aivan hysteerinen. Heini — niin, Heiniä ei enää näe. Hän ei käy täällä, hän on suuttunut Tommille. Tommi ja Letta — missä lienevät. Ainahan he jossain lentävät. Täytyy tässä ruveta komentamaan heitä. Letta saa käytöksessä alennusta ja jää luokalle. Tommista ei tiedä. Täytyy ihmetellä, ettei heitä ole pantu pois koulusta. Niin, muuttoon pitää tilata hevoset, niitä on siihen aikaan vaikea saada.

Kesken Hertan kertomuksen tuli Lida. Hän oli huonon näköinen ja tervehti herroja silmiin katsomatta. Hertta katsahti häneen, lausui sanan »hysteriaa», keräsi tavaransa ja lähti äidin huoneeseen, missä hänen lukunsa hyminä pian alkoi kuulua.

— No, olet tietysti jo nähnyt Heinin luutnantin, sanoi eversti. — Mitä pidät hänestä?

— Kyllä hän on hyvin miellyttävä, vastasi Lida, ulos tuijottaen.

— Me näimme heidät myöskin, jatkoi eversti. — Suoraan sanoen, he näyttivät siltä kuin olisivat purkaneet kihlauksensa. Heini oli itkettynyt ja luutnantti hapan. Mutta rakkaudella kai nyt pitää olla ne vuodenaikansa.

— Setä rakas, sanoi Lida hilliten itseään, — setä ei vain nyt ala, minä olen niin väsynyt.

Eversti paiskasi paperossinpätkän permantoon.

— Mennään pois täältä! huusi hän ärtyneenä, — talo on todella pelkkää hysteriaa. Sensijaan, että tyttäret kauniisti menisivät keittämään kahvia, kun tullaan heitä tervehtimään, he lukevat fysiikkaa ja piirtävät pääkalloja, tai itkevät, tai ties mitä.

Lida istui todella kasvot käsiin painuneina ja itki.

— Siinä nyt näet, pauhasi tuomari, — kaikki sinä sekotat, mihin ikinä puutut. Voit mennä, minulla on asiaa. Ota ensin, ole hyvä, paperossinpätkäsi lattialta, vai tahdotko, että joku näistä neitosista kumartuu sitä ottamaan. Paperossinpätkä nimittäin ei itsestään nouse maasta, niinkuin tupakoitsijat yleensä mahtavat luulla, koska he heittävät sen paikalle, jonne se ei kuulu. No, Lida hyvä, älä itke, älä. Tiedätkö koska äitisi tulee? Etkö ensinkään. Voitko sitten sanoa onko Heinin kihlasormus-asia ensinkään edistynyt? Salapoliisit vakuuttavat, että sormus ei ole tarjoilijattarella eikä panttilaitoksissa. Olisiko poika sen myynyt? Tai olisiko se hänen hallussaan kätkössä, ehkä täällä kotona? Sulhanen on tietysti tullut kysymään sitä Heiniltä. Eikä Heini ole voinut vastata. Se oli ehkä syynä siihen, että he olivat niin onnettoman näköiset. He olivat selvästi riidelleet.

Eversti oli poiminut paperossinpätkän maasta, noutanut tuhkakupin ja asettanut sen veljensä eteen. Tuomari siirsi tuhkakupin luotaan. Eversti odotti hetken ja pani sen jälleen hänen eteensä.

— Lida hyvä, älä itke, jatkoi tuomari, — mutta koettaisitko kysyä äidiltäsi, onko hän voinut jollakin tavalla vaikuttaa Tommiin. Minun käy sääli Heiniä. Entä jos koko kihlaus menee myttyyn tämän sormus-asian vuoksi. Minullahan ei ole kokemusta, mutta se mahtaa olla rakastavalle naiselle kaikkein viimeistä.

Hän tarttui nyt kiinni tuhkakuppiin ja jäi pitelemään sitä niin ettei eversti voinut sitä enää siirtää.

— Kaikkein viimeistä rakastavalle naiselle on joutua naimisiin rautaseipään kanssa! huusi eversti ja otti esiin uuden paperossin. — Heinin luutnanttihan on rautaseiväs eikä mikään ihminen. Tai kutsukaamme häntä peitseksi, sillä niin pitkä ja ohut hän on. Heini mahtuu hänen taskuunsa. Saamme panna toimeen tanssiaiset sinä päivänä, jolloin tämä kihlaus onnellisesti menee rikki. Onnellisesti — sillä tarkoitan tietysti, ettei Heini ole vahingoittunut sielun eikä ruumiin puolesta. Ei, piru vie, jos sormuksen katoaminen on saanut aikaan tämän, niin ei se ole turhaan kadonnut. En elämässäni ole nähnyt sellaista univormunukkea. Ja se sisällys sitten! Olin antamaisillani häntä korville. Isänmaa ja isänmaa ja isänmaa — hän oli niin täynnä isänmaata niinkuin satula on täynnä sianvilloja. Minä näin miehen viisi minuuttia ja sillä aikaa hän lausui sanan »isänmaa» ainakin puolisataa kertaa. Pitäisi erinäisiä patriootteja varten laatia yhdestoista käsky, jossa sanottaisiin: ei sinun pidä turhaan lausua isänmaasi nimeä. Viis hän koko sormuksesta, hänelle on yhdentekevää ottaako hän hevosensa hännästä jouhen ja kiertää siitä kihlasormuksen. Viis hän morsiamestaan. Tuskin hän huomaa erotusta, kulkeeko hänen rinnallaan Heini Surpaeus vaiko joku punaposkinen vapaaehtoinen rekryytti.

Lida itki ääneensä ja tuomari torui, mutta eversti oli päässyt kertomisen makuun ja herkutteli siinä kuin paras nautiskelija.

— Mikael Surpaeus, jatkoi eversti niin innoissaan, että vaahto lenteli hänen suupielistään — aseta se mies totuudentuoliisi. Ruuvaa hänet siihen oikein lujaan, paina kaikkia nappuloita ja anna uusien raadiumiesi ja muiden pirunvehkeittesi hurista ja surista. Saammepa nähdä, mitä mittarit näyttävät. Mitä on Halvor Vasara? Hiilihankoa, patakoukkua, sapelinterää, kannuksia ja — isänmaata! Näitä ominaisuuksia vartenko nainen ottaa miehen? Pieni, suloinen, pystynenäinen Heini Niemen puustellista, jossa on yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia rakkautta — isänmaallisen rautaseipäänkö hän ottaisi? »Mitäpä yhdestä sormuksesta. Jos meidän naisemme tahtoisivat ymmärtää isänmaan vaatimuksen tällä hetkellä, niin he luovuttaisivat kaikki korunsa valtion pankkiin. Silloin paranisi rahamme arvo ja isänmaa olisi pelastettu. Suurissa kulttuurimaissa ovat naiset hädän hetkellä kantaneet isänmaalle tällaisen uhrin. Kultaiset vihkisormuksetkin on vaihdettu rautaisiin sormuksiin. Jos vanha sormus olisi löydetty, niin olisimme Heinin kanssa aloittaneet tällaisten luovutusten sarjan. Isänmaan tähden.» Näin hän saarnasi, tuo ihanneluutnantti tasavallan armeijassa ja minä ajattelin: aamen, aamen. Ja tein lisäksi ristinmerkin. Ei, Heini raukkaa saamme onnitella, kun...

Eversti huomasi jäävänsä yksin, sillä Lida oli jo hetki sitten hävinnyt huoneesta ja tuomari seisoi kirjastohuoneen ovella ja puhui siitä, että on rikollista vanhan miehen siihen määrin unohtaa arvonsa. Luutnantti Vasara on päinvastoin harvinaisen hieno, vakava ja miellyttävä henkilö, juuri sellainen, jommoisia nuori valtakunta tarvitsee. Ja jos hän mainitsi tuota kulta-uhria, niin se tietysti johtui siitä, että Heini oli kertonut Titsia-tädin lausuneen, että »elämä kihlaa raudalla». Entä jos nämä kaksi nuorta todella voisivat saada aikaan sen, että naiset — ja tietysti miehetkin, mikäli heillä on arvoesineitä — uhraisivat isänmaan alttarille kalleutensa. Nimittäin luovuttaisivat ne valtion pankkiin.

— Saisimmepa silloin olla ylpeät Heinistä ja hänen sulhasestaan.

— Nielkööt molemmat rautaseipään. Se on vielä isänmaallisempaa.

— Sinä lasket leikkiä perin vakavalla hetkellä. Sisaremme on kadoksissa, hänet on nähty meren rannalla, veljemme koti on myyty, kaksi veljemme lapsista, niinkuin _tiedät_...

— Hyvästi, kolportööri. Onneksi, piru vie, ei sormus ole löytynyt. Eikä kai löydykään. Jylistäkää te isänmaallisuuden kunniaksi — minä taitan peitseni naisellisuuden puolesta. Tahtoisinpa tietää, piru vie, mitä isänmaasta tulee, jos nainenkin alkaa niellä rautaseipäitä. Hyvästi.

— Gabriel, yksi sana vielä. Kun Heini sulhasensa kanssa tulee tänne, niin käyttäydy ihmisiksi. Tai ole tykkänään tulematta. Heinin tähden...

— Hyvästi, susivouti.

Juuri kun eversti teki lähtöä, soitti äiti kaupungista, että hän heti tulee kotiin ja hiukan myöhemmin tulevat Heini ja hänen sulhasensa. Pitää tietysti järjestää vastaanotto niin sydämelliseksi kuin suinkin. Eversti kutsui Lidan puhelimeen ja kokonaan havahtuneena äskeisestä ankeudestaan, otti tytär vastaan tiedonannot. Molemmilta vanhoilta herroiltakin oli äskeinen mieliala kuin pois pyyhitty. Lidan hävitessä keittiöön, seisoivat veljekset eteisessä ja kiistelivät siitä, lähtevätkö he kotiin muuttamaan pukua, vai voivatko he ottaa vastaan nuorenparin näissä vaatteissa. Tuomari sanoi, etteivät he ehdi ja eversti väitti, että on mahdotonta esiintyä näin. Sehän on ensimmäinen visiitti ja hehän tavallaan edustavat täällä velivainajaa. Täytyy olla visiittipuku. Täytyy, täytyy, mutta mistä sen ottaa. Kaupunkiin on täältä runsaasti neljä kilometriä. He ovat olleet ja menneet, jos käy kotona muuttamassa pukua. Eversti kiiruhti keittiöön kysymään Lidan mielipidettä. Lida neuvoi ottamaan harjan, hyvä siitä sitten tuli. Veljekset seisoivat portailla ja harjasivat toistensa vaatteita.

— Mukava poika se on Vasara, sanoi eversti, — vaikka onkin hiukan liian pitkä Heinille.

Vanhempi veljeksistä hymähteli hiukkasen, muistellessaan, mitä kaikkea Gabriel kymmenen minuuttia sitten oli sanonut Vasarasta.

— Et sano mitään, jatkoi eversti. — Mitä sinulla on häntä vastaan? Hän on isänmaallinen, mutta sitähän upseerin pitääkin olla. Hän on malli-ihminen, mutta eihän se haittaa. Huomasitko, miten joka nappi ja sauma olivat reklementin mukaan. Hän pitää hyvän järjestyksen. Mitä sinulla on häntä vastaan, kun et sano mitään?

— Ei minulla ole mitään häntä vastaan. Kyllä hän teki hyvän vaikutuksen.

— No, sitähän minäkin. Ei meidän nyt tarvitse pitää puheita, eihän? Pidämme sitten vasta häissä. Millä kummalla saamme pois tämän tahran? Se on Ystävän syy, se on pitänyt kuonoansa tuossa käsivarrella. Niin, niin, sinä, tule tänne, nauretaan taas vähän yhdessä. Kuule, Mikael, oletko koskaan tietänyt, että eläimet nauravat? Tämä Ystävä ainakin nauraa.

Mikael Surpaeus harjasi hiestyneenä veljensä hihaa ja nauroi. Sellainen se oli Gabriel, pieksi tuulta eikä tarkoittanut mitään.

Kaikki juoksivat ja hääräsivät. Sedät vetivät auki ruokapöydän parvekkeella ja auttoivat Lidaa ja Herttaa kantamaan sinne astioita. Yhtäkkiä olivat kaikki monesta aikaa huomanneet kevään ja kuulleet, että linnut lauloivat.

* * * * *

Kun Tommi tuli koulusta, oli hän heti kuumeisella kiireellä rientänyt tarkastamaan, että puuliiterin lukko oli murtamatta. All right, kaikki oli paikoillaan. Mutta yöllä oli varasto toimitettava pois maksoi mitä maksoi, sillä huvilan ostajahan saattoi minä hetkenä hyvänsä saada päähänsä, että hän tahtoo nähdä tämänkin suojan sisältä. Ja äiti saattoi itsepintaisesti haluta nähdä, mitä tarvekaluja liiterissä oli. Tommi söi siis nopeasti päivällisen, nieli vastaansanomatta Hertan myrkylliset kysymykset ja viittaukset ja läksi Miramariin.

Hänen hämmästyksensä ei ollut vähäinen, kun hän salin vihreällä silkkisohvalla tapasi Rainan vierellä sisarensa Lettan. Heidän edessään seisoi, sikaari suussa, Yngve Lax, yllään ratsastuspuku, ja molemmat, nimittäin konsulinna ja Yngve nauroivat menehtyäkseen sille, mitä Letta kertoi. Letan kasvot hehkuivat ja hän koetti nähtävästi liioittelevalla vilkkaudellaan parantaa noloutta, jota hän köyhän pukunsa vuoksi tunsi tässä ylellisessä ympäristössä.

Raina Lax nousi ja kiiruhti Surpaeusta vastaan. Ikäänkuin Tommin sisar nyt, ensi kertaa ollessaan talossa, itseoikeutettuna olisi kuulunut yhteiseen liittoon, ei konsulinna lainkaan salannut häneltä suhdettaan hänen veljeensä, vaan nosti kädet Tommin olkapäille ja alkoi laverrella:

— No muruseni, pikkinen muruseni, voi voi, kuinka me olemme nauraneet. Neiti Letta on täällä kertonut serkkunsa kihlasormuksesta, jota sekä kenraalit että konstaapelit ovat etsineet ja joka nyt kököttää minun sormessani! Oi muruseni, kuinka kultainen sinä olit, kun annoit sen minulle. Kaunis se on, katsokaahan nyt tänne. Olen siihen aivan pikiintynyt. No, mikäs nyt on? Eikös sisarelle olisi saanut näyttää, että me olemme ystävät? Älä nyt viitsi jurotella — he saavat toisensa nuo kaksi, ja me saamme toisemme me kaksi. Kyllä poikeliini toimittaa sormuksen neiti Lettalle, ei tarvitse pelätä, että hän säälii rahoja. Oi-voi-voi, ajatella, että he kaikki etsivät sormusta ja morsian siellä huokailee ja tässä tämä pikkinen koru loistaa ja paistaa konsulinna Lax de Miramarin kädessä! Kyllä minä tästä pikkisestä korusta pidän. Tällaista ei saa ostamalla, kyllä kai se muuten olisi ostettu. Oi jestapoo, kuinka se on korea! Mutta eikös nuori herrasväki jo lähde ajelulle? Kyllä me Tommin kanssa täällä pidämme seuraa toisillemme... Eikös auto jo ole ajanut esiin, missä se soffööri aina kuhnailee. Se juopottelee niin ettei se näe selvää päivää. Jess sentään, kuinka tämä sormus on kaunis! Lähtekää pois nyt, tämä Tommi tässä ujostelee niin ettei ensinkään uskalla tarttua kiinni...

Tommin silmät olivat liukuneet konsulinnan yli tauluun, joka oli ilmestynyt sohvan yläpuolelle. Se oli täällä uusi, mutta Tommi oli sen jossakin nähnyt. Hän joutui, taulua katsellessaan, niin tämän lumoihin, että hän sanaa vastaan lausumatta antoi kauniin Raina Laxin puhella pitkän matkaa. Taulu oli ihmeen tuttu, hän tunsi siinä joka piirteen, joka valonvivahduksen, kehyksenkin. Ja nyt liittyi tauluun seuraava näky: oli aamu ja juhlat ja joku tyttö seisoi tuolilla ja piteli kurotetuin käsin kiinni kehyksestä, ja miehenkädet askartelivat toisella puolen ja mittasivat kohtaa naulalle. Mies oli hänen isänsä. Tämä taulu oli heidän kodistaan, se oli kuulunut perhekalleuksiin. Miten oli se tullut tänne?

Hän muisti rahat, joita äiti tänään oli hänelle tarjonnut.

— Siinä se nyt on, puheli konsulinna, hänen katsettaan seuraten, — se kallis taulu! Eikös se nyt ole kaunis. Minä olin sanonut taidekauppiaalle, että toimittaa minulle nimenomaan jotakin tältä taiteilijalta. Ja hän onnistui löytämään juuri tämän taulun, joka on taiteilijan kaikkein parhaimpia. Mutta arvatkaapas mitä se maksaa.

Kaikki vaikenivat. Lettakin oli äänetönnä konsulinnan vieressä.

Tommi Surpaeus seisoi kädet riipuksissa niinkuin hänen äitinsä oli tapana seisoa, kun hän kävi kovaa sisällistä taistelua. Hänet mykistytti jokin outo valaistus, joka yhtäkkiä oli langennut yli asioiden ja elämän. Se, että hänen vanhempiensa kallein taideteos, joka heille kaikille oli sisältänyt eläviä arvoja, oli siirtynyt tänne tähän sille vieraaseen ympäristöön; se, että hänen sisarensa istui tuossa konsulinna Laxin vierellä kuin vertaisensa seurassa ainakin — se johdatti tänne salaman säteen, joka räikeästi valaisten paljasti totuuden.

Tommi Surpaeuksen valtasi halu lyödä ja repiä rikki. Hän surmaa tuon vieraan naisen, joka käsissään tuossa pitelee hänen sisarensa kättä, hän iskee puukon omaan viheliäiseen sydämeensä. Likainen ja huono ja viheliäinen se on! Hän lyö täällä kaikki kappaleiksi, taulut seinillä, joita ei kukaan tarvitse, hän viiltää veitsellä silkkiset huonekalunpäälliset ristiin rastiin. Syntirahoilla on koko hely ostettu. Ja täällä hänkin on ollut, täällä syönyt ja juonut ja nauranut ja hengittänyt samaa ilmaa kuin nämä ihmiset. Hän ymmärsi nyt, mikä on ero _hauskan_ ja _pyhän_ välillä. Hän näki ne kaksi tietä, jotka johtavat läpi elämän: lavean tien ja kaidan tien. Se toinen oli hauska ja se toinen oli pyhä. Hän ymmärsi nyt, miksi äidin hiukset olivat muutamassa päivässä valjenneet: hän oli _ajatellut_ ne valkeiksi, ajatellut lastaan ja vavissut hänen puolestaan. Äidin valjenneitten hiusten hohto se oli, joka valaisi tämän hetken. Poika näki tämän hohdon valossa selkeästi niiden asioiden arvon, joita elämässä on tarjolla ja tunsi ensi kertaa tahtonsa voiman. Tahto oli herännyt hänessä eloon, varistanut yltään mielijohteet ja mieliteot, kaiken pikkurihkaman, ja ottanut haltuunsa herruuden.

Minä olen joutunut lokaan, mutta minä tahdon siitä pois! ajatteli hän, mielessään lausuen joka sanan.

— No? sanoi konsulinna.

Tommi tarttui yhtäkkiä sisarensa käsivarteen ja heidän välillään syntyi pieni yhteenotto.

— Me lähdemme kotiin nyt.

— Ei, minähän menen ajelemaan Yngven kanssa.

— Et minnekään sinä mene. Kuka sinulle on antanut luvan tulla tänne?

— Kuka sinulle sitten on antanut luvan?

— Minä menenkin nyt pois.

— Mene, mene, mutta minä tahdon minäkin vähän hauskaa, kotona on sellaista, ettei siellä kukaan viitsi olla...

— Puhumme siitä sitten.

— Päästä minut irti! Yngve, auta minua.

Tommi tunsi halua kuristaa sisarensa, mutta tahto piti häntä kurissa. Hän muisti sormuksen, joka hänen piti saada pois täältä ja koetti puhua tyynesti ja harkiten joka sanaa.

— Sormus, jonka minä annoin konsulinnalle talletettavaksi, ei ole omani. Se kuuluu, niinkuin sisareni on kertonut, serkulleni. Minun täytyi jättää se turvaan, kun meille silloin, eräänä iltana tuli niin äkkilähtö, niinkuin sinä, Yngve, tiedät.

Raina Lax kiirehti yli permannon huoneen kulmaan ja piilottautui ikkunaverhojen taakse. Sieltä pisti hän esiin päänsä ja aurinko lankesi hänen hiuksilleen.

Nekin piti Tommin tällä hetkellä nähdä, nuo silkkiset hiukset, jotka olivat tehneet hänet hulluksi.

— Kuule, puheli Raina, itkua teeskennellen, — sinä paha, sinä paha, etkö olekaan antanut tätä minulle omaksi? Mistä minä nyt tällaisen saan? Te kun olette niitä vanhoja sukuja, niin teillä on kaikenlaista tällaista, mutta mistä meikäläinen tällaisia saa. Hyi sinua. Mutta jollen minä anna tätä, mitä sanot siihen? Jos minä ostan tämän?

Tommi tyyntyi ikäänkuin hän olisi noussut kylmästä vedestä.

— Se ei ole kaupan.

Silloin konsulinna Lax pusersi kätensä nyrkkiin ja loi sormukseen vihamielisen silmäyksen. Ja nyrkki sormuksineen vapisi hänen katseensa alla. Tommi näki, että hän kärsi. Se oli köyhyys, joka tunsi auttamattoman kirouksensa, köyhyys, joka oli myynyt itsensä rahasta, uskoen sillä kaikki saavansa ja joka nyt huomasi, että oli jotakin, joka ei ole kaupan. Hän vetäisi nopeasti sormuksen kädestään ja paiskasi sen pöydälle.

Heini serkun kihlasormus oli jälleen Tommi Surpaeuksen hallussa.

Yngve Laxin ja Tommin välillä syntyi vielä selvittely. Tommi huomautti hänelle, että varaston, joka oli sijoitettu heille Niemenkiveen, ennen huomispäivää pitää olla poissa. Muuten hän ei vastaa niistä. Yngve kirosi ja esteli ensin, mutta kuullessaan, että huvilan ostaja haluaa nähdä vajan ja että lukko murretaan, lupasi hän yöllä käydä ne noutamassa. Tommi ja hänen sisarensa kumarsivat, kättä ojentamatta, ja läksivät. Ovella sanoi konsulin poika:

— Surpaeus hoi, elätkö sinä tämän käytöksesi jälkeen vielä siinä luulossa, että saat täältä joitakin rahoja palkaksi?

Tommi kääntyi ja näki Yngven ja Rainan kasvot rinnan ovenavauksessa.

— En, sanoi hän ja naurahti, — sopiihan niillä rahoilla ostaa tauluja ja sormuksia!

Sellaista iloa kuin lausuessaan nämä sanat, ei Tommi ollut koskaan tuntenut. Ne sanat tekivät hänet yhtäkkiä vapaaksi ja hän nauroi itsekseen, nauroi hyvän aikaa.

Nyt täytyi vain nopeasti päästä Enok-sedän puheille.

— Mitä sinä naurat? sanoi Letta. — Et mitään hauskaa sinä soisi minulle, nytkin lupasit pois rahat. Kuinka on nyt niiden kaikkien, mitä sinä meille lupasit, ei suinkaan niistä mitään tule...

— Olisitko sinä voinut ottaa nämä rahat?

— Niin, no... kun ei muitakaan ole.

— Kyllä sinä vielä kerran minua tästä kiität.

Ääneti astelivat sisarukset tuttua tietä kotia kohden. Tommi läheni näitä seutuja ikäänkuin pitkän poissaolon jälkeen. Hänellä oli jälleen osuus kotiin. Siltä hänestä tuntui. Kummallista: koti oli myyty, parin viikon perästä ei Surpaeuksilla enää ole mitään asiaa tänne, ei mitään sanomista täällä. Ja kuitenkin tuntuu hänestä siltä kuin hän olisi voittanut takaisin kodin.

Vapautuessaan valheesta oli pyhä jälleen tullut hänen omakseen. Ja pyhän mukana kodin idea, lapsuus, muistot, jotka tästä puoleen muodostivat kodin.

Tommi päästi sisarensa kotiportista vaahterain alle ja näki tutut katot läpi heleän lehtiverkon. Hän ei ehtinyt viipyä antaakseen silmänsä juoda lepoa kevätillan kauneudesta aidan sisäpuolella. Hänen täytyi kiirehtiä tapaamaan setää, jota ei hän ollut tavannut sitten kun hän näki hänet rannassa lastin ääressä, ja hän kulki nopeasti, katsomatta ihmisiin, jotka tulivat vastaan, tai kiinnittämättä huomiota mihinkään ympärillään. Hänen mielensä nousi ja laski kuumien aaltojen vallassa. Ne olivat maininkia siitä mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä pitänyt selvittelyä itsensä kanssa, hän ainoastaan odotti, että myrsky menisi ohitse.

Tämän saman kuuman aaltoilun täyttämänä nousi hän raitiovaunuun, saapui talolle, missä setä asui ja juoksi ylös portaita. Hän ei huomannut outoa sairashuoneen hajua portaissa, hän huomasi vasta ovella valkoisen paperin, jossa oli jokin kirjoitus. Pyydettiin puhumaan ja liikkumaan hiljaa. Mitä? Oliko täällä joku sairas? Oliko setä sairastunut? Olivatko poliisit saaneet hänet käsiinsä ja ehkä ampuneet häntä? Mutta sittenhän hänet olisi viety sairaalaan. Tommi kävi neuvottomaksi eikä tietänyt, pitikö hänen koputtaa oveen vaiko astua sisään koputtamatta. Hän valitsi viimeisen vaihtoehdon ja avasi hiljaa oven.

Senjälkeen oli kaikki jotenkin epätodellista ja unentapaista. Aika oli pysähtynyt paikalleen eikä voinut tietää kestikö pysähdystä kauan vaiko silmänräpäyksen. Tommi oli joutunut Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteen ääreen siinä vaiheessa, jolloin ei enää ole kysymystä henkiinjäämisestä. Tuskat ovat poissa, elämän rumuus on lakannut, maan pauhina vaiennut ja ihmissielu palaa suurella tiiviillä liekillä, juuri äärimmällä rajalla ajallisuutta.

Letitsia Surpaeuksen kuolinvuoteella oli sellaista. Ne kaksi ihmistä, sairaanhoitajatar ja Enok Surpaeus, jotka siellä odottivat loppua, eivät itkeneet ja kun Tommi Surpaeus tuli, upposi hän heti kaikkivaltiaaseen äänettömyyteen, yrittämättäkään mitään kysyä. He odottivat kaikki liikkumatta, hiiskahtamatta suuren hiljaisuuden tuloa ja elivät outoa myötäelämää sen säteilyn kanssa, joka valaisi tätä kuolevaa. Myöskin aavistivat he kaukaa sen näyn armautta, jota Letitsian silmät suurina ja avonaisina heijastivat. Se mitä hän näki, ei ollut tästä maailmasta. Hänen olentonsa säteili voimalla, joka olisi voinut valaista kokonaisen maailman. Eivät yksin silmät säteilleet, vaan kasvot ja kädetkin. Niin hiljaa hän liukui yli suuren rajan, että Enok Surpaeus ja Tommi vielä pitkän aikaa odottivat hänen avaavan silmänsä, vaikka hoitajatar jo oli lausunut sen sanan, jonka ammattihoitaja on tottunut virallisella hienotunteisuudella tällaisissa tapauksissa kuiskaamaan: loppu. He seisoivat henkeä pidätellen kuolleen oudon nuoren ja juhlallisen kauneuden lumoissa ja läpikävivät sieluissaan jotain perin tuttua ja samalla kertaa uutta. He ajattelivat: minäkin kerran lepään kuolinvuoteellani. Tämänhän joka ihminen tietää, joka päivä kohtaavat hänen korvaansa kuoleman viestit, ystävät ja tuttavat hänen ympärillään kaatuvat. Mutta hänen oma kuolemansa on hyvin kaukainen välttämätön paha, joka liikuttaa häntä vasta joskus, pitkien aikojen perästä. Vanha maankiertäjä ja hänen nuori ystävänsä tunsivat yhtäkkiä oman kuolemansa läheisyyden ja tekivät itselleen ne kysymykset, jotka tästä seuraavat ja vastaavat johtopäätökset. Ja ensin liikkui asemiltaan kapteeni lähteäkseen toiseen huoneeseen keventämään sielunsa tuskaa. Hän kuuli korvissaan sanat, joihin eräs rukous loppuu, rukous, jonka hän joskus oli oppinut, mutta jota ei hän enää osannut ulkoa: päästä meitä pahasta. Hän halusi olla yksin ja voihkia ja itkeä. Mutta ei ollut toista huonetta. Ja niin hänen täytyi jäädä paikalleen ja tukahduttaa tuska omaan rintaansa. Mutta tietämättään voihki hän sanoja: päästä meitä pahasta. Ja nuori mies hänen vierellään otti vastaan sanat. Ja ne vuotivat hänen sisimpäänsä kuin polttava lääke. Eikä hän muistanut, että häneltä köyhässä huoneessa puuttui tällä hetkellä tärkein: yksinäisyys. Vaan hän putosi polvilleen kuolinvuoteen ääreen ja itki katkerasti.

Päästä meitä pahasta.

Tommi Surpaeus sai nyt ne niukat tiedot, mitä setä saattoi antaa. Letitsia oli puhunut niin vähän ja hän oli ollut niin kärsivällinen ja kiitollinen. Myöskin ilmoitti kapteeni pian jättävänsä maan ja taas lähtevänsä kiertämään. Muuttolintu, muuttolintu, jonka keväät eivät ole riippuvaisia auringonkierroista.

Tommi painoi vanhan purjehtijan kättä, sanoi hyvästi nukkujalle ja läksi viemään sanaa kotiin.

Hän kulki yhä nähden Letitsia Surpaeuksen säteilevät kasvot ja vain se oli todellista — elämä kaduilla ja teillä oli jotain satunnaista ja toisarvoista, koska vain tuota säteilyä varten ihminen ponnisti ja vain se oli hänen arvoistaan. Hän kulki povessaan se kumma tunne, että hänen surunsa oli kaiken keskipiste, että kaiken turhan piti hänen lähestyessään väistyä ja kaiken pilkan vaieta. Hänen osalleen oli tällä hetkellä sattunut kantaa Ihmisen surua, mutta se oli kaikkien maan lasten yhteisomaisuus ja jokainen sai vuoronperään kantaa sitä, katsella sitä ja koota voimia sen ääressä.

Päästä minua pahasta!

Hän tuli kodin portille ja menetetyn kodin tuttu lempeä kauneus sopeutui vastustamatta siihen kauneuteen, jonka lähettinä hän saapui. Tuntui siltä kuin vainajan henki olisi seurannut tänne ja aikonut viihtyä täällä.

Kotiväki oli koolla lehmusten alla, missä tanner jo nurmettui. Keskustelu kulki vieraasti ja väkinäisesti, yhteisistä ponnistuksista huolimatta. Jonkin verran helpommaksi kävi, kun Heini kaukaa ja leikkiä lyöden kuvasi, miten kauhean lapselliset he olivat olleet, hän ja hänen sulhasensa — tai oikeastaan oli hän, Heini ollut tyhmä ja lapsellinen: pienten, turhien asioiden tähden he olivat kiistelleet ja kuluttaneet toisiaan. Puhuttiin talon ainoasta kotieläimestä, Ystävästä, joka oli nukkunut monta päivää ja tänään jälleen haukkunut vieraita niinkuin nuoruutensa päivinä. Sitten näyttivät keskustelun aiheet taas tyhjentyneen ja ainoastaan lintujen laulu täytti illan. Katseltiin auringon laskua, todettiin, että omenapuut varistivat lehtiään ja että nurmi niiden alla oli kuin lumessa. Huomattiin, että tätä aikaa, jolloin koivunlehvä näin tuoksuu, kestää vain hyvin lyhyen ajan. Näistä aroista aiheista jotka menettävät sisältönsä, kun niistä puhutaan ääneen, keskusteltiin sentähden, ettei päästy vireeseen.

Epävireen syytä, Heinin kihlasormusta ei kukaan maininnut. Salavihkaiset katseet vain huomasivat, että sulhasen sormessa oli sormus, morsiamella ei.

Silloin kuului portti narisevan ja kaikki tunsivat tulijan Tommiksi. Tuli entistä tukalampaa — miten hän selviytyisikään kihlattujen edessä?

Mutta hän tuli perheen piiriin ikäänkuin ei hän olisi kihlatuita muistanut. Ja ennenkuin hän avasi huulensa, kertoivat hänen kasvonsa, että hän tänään oli toinen ihminen kuin eilen. Äiti tuijotti häneen suurin silmin eikä voinut muuta kuin ihmetellä. Voittoa tiesivät Tommin kasvot.

Nuori mies ei kiinnittänyt huomiota jäykkyyteen, millä häntä oli tervehditty. Hän näytti valmistavan jotakin sanottavaa. Ja kun kaikki sitten olivat hiljaa ja vain linnut lauloivat auringonlaskussa, lausui hän kuivin silmin:

— Letitsia tädin terveiset kaikille, erikseen jokaiselle. Hän on kuollut.

Sen juhlallisen soinnun aikana, jolloin luonnon kevät ja ihmisen valitus yhtaikaa pyrkivät ilmoille, muisti Tommi yhtäkkiä sen, jonka hän kuoleman tullessa oli unohtanut. Hän otti taskustaan Heinin kihlasormuksen ja laski sen valkoiselle liinalle kihlattujen välille.

Ei syntynyt mitään ihmettelyä eikä kysymyksiä. Kuoleman läheisyys oli tasoittaen ja sovittaen tullut keskelle elämän haparoivaa ja kuumeista etsintää. Ja ikäänkuin morsiuspari olisi seisonut vihkituolissa vakavan valansa hetkellä, otti sulhanen ääneti sormuksen ja painoi sen morsiamen käteen.

Mutta kaikki muistelivat äänettömässä surussa poismennyttä ja heidän kyyneleensä olivat niinkuin kaste helteisen päivän iltana. Ja heistä tuntui siltä kuin hänen siunaavat kätensä olisivat laskeutuneet yli kaikkien päiden, jokaisen erikseen ja kaikkien yhteisesti.