Part 5

— Me Surpaeukset olemme vähän seikkailunhaluisia. Tai me emme ole oikein rehellisiä.

— Mutta täti! Sehän on kauheaa, mitä täti sanoo.

— Ei se ole niin kauheaa. Missä ovat rehelliset ihmiset? Meitä viehättää nähdä, onnistuuko se. Sellainen oli isoisäsi. Hän saattoi ottaa kultasepän pöydältä kultakellon vain nähdäkseen, saadaanko hänet kiinni, onnistuuko seikkailu. Tultuaan ulos heitti hän kellon pirstaleiksi katuun.

Heini Surpaeus ja hänen tätinsä tuijottivat toisiinsa.

— Minä ymmärrän tämän, sanoi Heini, posket kylminä.

— Ja minä ymmärrän sen niin hyvin, sanoi osaltaan täti ja hymyili.

— Täti, minua pelottaa.

— Minua on myöskin pelottanut. Siksi parsin sukkia. Tässä työssä ei ole mitään houkutuksia.

— Olemmeko me Surpaeukset todella niin huonoja?

— Missä ne hyvät sitten ovat.

— Mutta eihän täti voi tarkoittaa, että joku meistä, kuka hyvänsä, olisi löytänyt sormuksen ja salaisi sen. Esimerkiksi minä! Tai Gabriel-setä. Tai Tekla-täti. Olisipa se hullunkurista.

— Tekla ei kuulu meihin. Hän ei etsi seikkailua.

— Mutta jos minun isäni esimerkiksi olisi täällä, niin täti arvelee, että hän tulisi kysymykseen.

— Hän voisi tulla kysymykseen.

Heini purskahti nauruun, joka samassa hetkessä jähmettyi irvistykseksi.

— Minun isäni... Minun isäni voisi tulla kysymykseen varkaana! toisteli hän soinnuttomasti.

Niin, sanoi vanha neiti armottomana. — Tunnettiinko rehellisempää miestä kuin näiden lasten isä? Hän oli rehellinen. Mutta kukaan ei tiedä mitä se hänelle maksoi. Hänessä oli kaksi luonnetta ja toinen vartioi aina toista kuin veijaria. Tekla ei tiedä. Hänessä oli seikkailunhalu, hänessä oli kunnianhimo. Hän tunsi kiusauksen. Mutta hänellä oli tahto kuin teräs. Hän piti veijarin kurissa. Hän ajoi oman veljensä talosta, hän ajoi luotaan rahan houkutuksen, kunnian houkutuksen... Hän on kuollut ja saattaa levätä rauhassa. Älä sinä huoli näistä mainita kenellekään. Puhuin vain siksi, että aavistaisit, keitä me Surpaeukset olemme.

— Oi täti kuinka minua pelottaa.

— Ehkä sinullakin on luja tahto.

— En enää uskalla uskoa, että minulla se olisi. Minun uskallukseni on romahtanut.

— Koetetaan nyt joka tapauksessa katsella Surpaeuksia silmiin. Olisi hauskaa saada kiinni veijari.

Heini tuijotti ulos laulavaan kevätaamuun ja hänen hengityksensä kulki vaivalloisesti. Hänestä tuntui, että hänellä, ihmisellä, ei ole oikeutta antaa äänensä yhtyä luonnon kevätlauluun. Ihminen on pimeä, parempi olisi, että hän olisi mykkäkin... Oi miksi, miksi on näin? Setä taisteli ja taisteli — ja nyt olisi joku hänen lapsistaan kuitenkin joutunut onnettomuuteen... Kauheaa — kuka uskaltaa välittää elämän uusille ihmisille, elämän ja taipumukset? Oli kuin musta vaate olisi laskeutunut yli auringonpaisteisten kenttien.

— Heini, sanoi vanha neiti, — setäsi tulevat. Anna heidän etsiä. On huvittavaa nähdä, mitä he löytävät ja mitä me löydämme, me kaksi. Nämähän ovat pieniä, näkymättömiä asioita. Tai oikeastaan suuria, kaikkein suurimpia. Ne ovat ihmisen salaisuudet. Niitä on paljon ihmissielun onkaloissa. Jokaisella suvulla omansa. Siellä ne risteilevät ja rasteilevat sukujen välillä...

Heinin sielusta pääsi parahduksena:

— Mitä ihminen sitten voi? Ihmisparka...!

— Taistella hän voi... Tai voi yrittää. Yrityksetkin ovat jotakin...

Sedät saapuivat. Jos he eilen olivat olleet parhaissa vaatteissaan, niin olivat he nyt pukeutuneet työasuun. Kuluneissa tamineissaan olivat he saapuneet läpi kaupungin ja riidelleet kaiken matkaa. Tämä riita ei jäänyt portin taakse, vaan jatkui Niemenkiven huvila-alueella.

— Sinä olet lapsi, sinä olet fantasti, sanoi eversti kymmenenteen kertaan veljelleen. — Sinä kuvittelet että tästä tapauksesta voit saada lähtökohdan teoksellesi. Sinä tulet nyt panemaan puntarin nenään tahdon, jolla sormus on varastettu. Nimittäin edellyttäen, että se on varastettu ja ettemme sitä vielä löydä. Minä, näet, olen vakuuttunut, että sen löydämme. Minua, suoraan sanoen, viehättää panna toimeen ajojahti tämän karkulaisen perään ja minä aion mobilisoida kaikki voimat. Tänään emme syö emmekä juo, vaan etsimme. Minä olen kuin koulupoika ajatellessani hetkeä, jolloin otamme vangiksi karkulaisen. Minä olen valmis julistamaan huvilan piiritystilaan — joka tulee sisäpuolelle, ammutaan. Lapio tänne. Seula tänne. Tämä voi tuntua lapselliselta ja hullunkuriselta, mutta minä olen pannut päähäni, että etsin sormuksen ja annan sen naiselle, joka sitä ikävöi. Eilen olimme tuomarin kanssa yhtä mieltä. Hän sanoi julistavansa tuhannen markan palkinnon sille, joka tuo sormuksen. Nyt hänen päänsä on muuttunut. Nyt hän kuvittelee, että kaiken tahtomisen yliherra jo on lähettänyt hänelle tämän tapauksen ainekseksi hänen suurta viisaudenkirjaansa varten. Sinulla ei ole filosofian alkeita, ei mitään edellytyksiä ymmärtämään näitä asioita, et tiedä ihmisen sielusta enempää kuin porsas hopealusikasta. Koettaisit edes lukea jotakin. Mutta sinä olet vain saanut päähäsi, että sinun pitää kumota tuomiot ja oikeusistuimet jollakin omalla järjestelmälläsi. Hän on saanut päähänsä — kuunnelkaa nyt kaikki! — että tässä on kysymys varkaudesta, varsin kummallisesta varkaudesta — sanoisinko: Surpaeus-varkaustapauksesta. Hän väittää — kuunnelkaa tarkoin: että yksi Surpaeus löysi sormuksen nurmesta, siltä paikalta, missä me joimme kahvia, siis suunnilleen tästä. Tämä Surpaeus ei heti saanut selville, mitä hänen tahtonsa sillä hetkellä vaati. Tämä Surpaeus otti siis sormuksen ja halusi voittaa aikaa. Hänelle tuli avuksi kaksi Surpaeusta, jotka sillä hetkellä lähestyivät porttia. Nyt kuljetti ensimmäinen Surpaeus sormuksen portille asti, yhä miettien, pitääkö hän sormuksen vai eikö. Tullessaan portin tuolle puolelle teki hänen tahtonsa päätöksen: en huoli sormusta! Tai hän ehkä pelästyi, ettei voi sormusta kätkeä; joka tapauksessa, joskin siis varsin erilaiset syyt saattoivat aiheuttaa sormuksen poisheittämisen — ensimmäinen Surpaeus viskasi sormuksen maahan. Tässä näki sen toinen Surpaeus ja otti sen heti. Ei ole tunnettua mistä syystä eikä kumpiko myöhemmin paikalle saapuneista Surpaeuksista sen teki. On mahdollista, ettei varas tietänyt sormuksen kuuluvan tänne. On mahdollista, että hän aikoi mennä ilmoittamaan sen poliisikamariin. On mahdollista, että hän aikoi myydä sen omaksi edukseen. On mahdollista, että hän aikoi pitää sen iloitakseen timanttien hohteesta. On mahdollista, että häntä huvitti nähdä kuinka valpas salapoliisi on. Joka tapauksessa tämä tuomari nyt on saanut päähänsä, että Surpaeukset ovat varastaneet — sanoo: varastaneet — luutnantin morsiamen sormuksen. Minä sanon, että hän on kypsä hullujenhuoneeseen ja ehdotan, että alamme etsiä sormusta. Kaikki tänne. Mutta mikä teidän on? Tekla, sinä olet sairas. Ja Heini... mikä sinun on? Otatteko hänen houruinhuoneteoriansa tosiksi? Minähän kerron ne vain siksi, että nauraisitte niille niinkuin minä nauran.

Ikäänkuin he olisivat vaistomaisesti tunteneet, ettei keväinen luonto ole sovelias paikka näiden asioiden pohtimiselle, olivat he vähitellen kaikki siirtyneet sisään ja seisoivat Niemenkiven herra-vainajan huoneessa. Kaikki tuijottivat mykkinä ja kalpeina toisiinsa. Ainoastaan vanha neiti kulki, sukka pujotettuna käden yli kuin mikäkin pitkä hansikas, parsien ja hymyillen.

— Eivät naurunkaan arvoiset ole nämä asiat! toisti eversti, sileäksi ajetut kasvot vääntyneinä johonkin, jonka senkin piti esittää hymyä.

— Kuulkaa nyt, sai Heini vihdoin äänensä kuuluville, — minä en tahdo, että sormusta etsitään. Se löytyy, jos löytyy. En kuitenkaan enää käytä sormusta. En missään tapauksessa.

— Hyvä veljentyttäreni, sanoi nyt vuorostaan tuomari, — Gabriel-setä on esittänyt asiat tykkänään väärässä valossa. En tahdo mennä väittämään, että hänen tahtonsa on yhtä huono kuin hänen tekonsa. Minä en ole koskaan väittänyt, että tällaista Surpaeus-varkautta olisi tapahtunut. Mistä minä voisin tietää sellaisen asian? Mutta olen tahtonut edellyttää, että näin olisi tapahtunut, että siis yksi Surpaeus on vienyt sormuksen portin taakse, vielä varsin epätietoisena siitä, mitä tekee sormuksella. Toinen on siitä ottanut sormuksen, niinikään epätietoisena pidättääkö sen itselleen. Nyt on kysymys siitä, miten yhteiskunta jakaa oikeutta, jos tapaa sormuksen...

— Setä, sanoi Lida keskeyttäen, — emmekö nyt vielä voisi lähteä ulos etsimään. Eikö se olisi paljon viisaampaa. Kyllä me tiedämme, ettet sinä usko meitä varkaiksi.

— Etten minä usko meitä varkaiksi — sitä en ole sanonut. Minä uskon ketä tahansa varkaaksi. Kenen tahansa on voinut tehdä mieli toisen omaa. Kateelliset ihmiset ovat kaikki varkaita puhtaan tahdon valossa. Me Surpaeukset voimme olla sitä tekomme valossa ehkä enemmän kuin tahtomme. Joku meistä on voinut vaikkapa huvin vuoksi ottaa sormuksen nähdäkseen, onnistuuko hänen salata tekonsa niin ettei kukaan sitä huomaa. Meidän setä-vainajamme, Fabian Surpaeus, laski kerran liikkeelle huhun, että Gabriel Surpaeus — nuori luutnantti silloin — on kihloissa jonkun Brita Karolina Månstrålen kanssa. Muutaman viikon perästä Gabriel saa tilanomistaja Stjernstrålelta kirjeen, jossa tämä syyttää häntä törkeästä kunnianloukkauksesta. Hänen ainoan tyttärensä Anna Auroran kihlaus oli huhun johdosta purettu. Mutta Fabian Surpaeus oli laskenut linnun lentoon pelkässä ilon-kaipauksessa. Hän oli niin iloinen mies ja hänen oli niin ikävä, että hän teki juttuja. Olen vain kertonut tämän todistaakseni, että Surpaeukset voisivat pistää taskuunsa kauniin sormuksen. Mutta tuon teoriani taas rakensin aivan tuulesta temmaten ja vain siksi, että se mielestäni voisi olla hyvä lähtökohta.

Kaikki seisoivat hetken vaiti, voidakseen selvittää itselleen, mikä ero oli Mikael-sedän tuulesta temmatun teorian ja olettamuksen välillä, jota hän ei ollut lausunut. Esi-isien läheisyys, joiden nimiä oli mainittu, tuntui oudosti ilmassa.

— Ei koskaan maailmassa, sanoi Heini, koettaen kääntää kaikki leikiksi, — ole sormuksesta ollut sellaista harmia kuin tästä. Minä pyydän pyytämällä, ettei siitä enää puhuta eikä etsitä. Kyllä minä sovin asiasta sulhaseni kanssa. Ja hänen tätinsä minä sovitan heidätkin. Minä vakuutan, että jos sormus löytyisikin, niin minä en sitä tule käyttämään. Minä... minä... lahjoitan sen vaikkapa museoon!

Huoneessa kajahti vapauttava nauru. Heinin herttainen järkevyys tunnustettiin joka taholla. Hänen pyyntöään ei kuitenkaan kukaan kuunnellut.

— Jos Enok Surpaeus sittenkin olisi löytänyt sormuksen, sanoi Niemenkiven rouva.

— Kysyköön häneltä Tommi, hehän nyt ovat ylimmät ystävät! huomautti yhteen kyytiin Lida.

— Mutta entä jos Tommi itse on ottanut sormuksen.

Puna kohosi Tommin äidin kasvoille.

— Mikael-setä, sinä varmaan et tahdo puhua niin rumasti kuin puhut. Jos kapteeni tai literatööri, tai mikä hän nyt lienee, on löytänyt sormuksen, niin ei hän ole tietänyt kenen se on. Mutta Tommi toki tunsi Heinin sormuksen. Te olette sentään kaikki hyvin sairasta väkeä, te Surpaeukset. En tiedä, miten en sitä ennen niin huomannut. Ehkäpä veli-vainajanne tahto ja tarmo varjeli teitä kaikkia. Nyt minä yhtäkkiä näen, että te vain erittelette ja erittelette ja rakentelette teorioja. Minun lapseni ovat toki tähän asti olleet epäilystenne ulkopuolella, mutta...

Äiti ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui kurkkuun. Hänen silmiinsä ei kuitenkaan tullut kyyneltäkään. Kaikki hätääntyivät ja vakuuttelivat, etteivät olleet tarkoittaneet mitään. Ei yhtään mitään.

— Mutta Tekla, koetti tuomari välittää, — aika on paha. Kaikki kokoontuu yhtaikaa lastesi tielle: isän kuolema, sodan poikkeustila ja sen jälkeinen sekasorto... Olisi toista, jos isä olisi saanut elää...

— Ettekö te sitten käsitä, että hänen muistoaan te tässä ennen kaikkea häpäisette! kuiskasi Tekla Surpaeus ja hänen silmänsä kipinöivät suuttumusta. — Häntä hänen lapsissaan juuri puolustan.

— Tekla, Tekla, veren perinnöt hyppäävät mielellään sukupolvien yli ja ilmaantuvat hyvienkin ihmisten lapsissa.

— Mutta nämä lapset ovat toki myöskin minun lapsiani ja minun sukuni on aina ollut tervettä. Minä en enää tahdo kuulla tästä asiasta enempää. Kaiken päivää te vuoronperään olette solvanneet minua ja vainajaa. Minä menen itse Enok Surpaeuksen luo ja otan häneltä sormuksen, jos se hänellä on. En minä toki osannut aavistaa, että me kaikki jouduimme näin aivan neuvottomiksi, kun hänet meiltä otettiin. Hän piti pystyssä meidät kaikki, hän piti kurissa intohimot ja pyyteet. Tahdollaan hän sen teki. Mutta tahtoa on minullakin, sen minä näytän.

Tekla Surpaeus jätti huoneen. Hän oli puhuessaan ikäänkuin kasvanut ja hänen käyntinsä oli terästä, kun hän asteli. Jotakin hänen tarmostaan siirtyi muihinkin. Kaikki nousivat ja yrittivät ryhtyä johonkin, eivät vain tietäneet mihin. Kaikki puhuivat yhtaikaa.

— No niin, nyt on asia selvä: hän menee Enokin luo. Jos sormus on hänellä, niin hän sen kyllä tuo. Sen hän oli näköinen.

— On tässä nyt tahtoa muillakin. Kunnioitan suuresti Tankerien sukua, mutta kyllä sielläkin löytyy salaisuuksia — ne ovat joka suvulla. Mutta Tekla Tanker on oikeassa: me jäimme tuuliajolle, kun Hugo-veljemme kuoli. Hän todella piti kaikki kurissa. Auktoriteetillaan. Uskallanpa vannoa, että jos hän olisi ollut tuolla lehmusten alla mukana, niin ei Heinin sormus ikinä olisi kadonnut — nimittäin se olisi heti löytynyt. Niin paljon merkitsee yksi tahto.

Everstin tätä lausuessa oli tuomari Mikael noussut ylös. Ja ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään tahdon ruumiillistuneena kuvassa, joka esitti hänen poismennyttä veljeään ja jota aurinko valaisi, ojensi hän kätensä sitä kohden. Hän teki päällään everstille merkin, että tämä vaikenisi. Ja eversti ymmärsi hänet. He olivat kaikki sekasortonsa hädässä mananneet paikalle sitä, jota he pelastajana tarvitsivat: Tahtoa, sellaisen jommoisena se saattaa olla ihmisessä. Ja he tunsivat, että jos tämä Tahto saisi vallan, niin kaikki hämärä lakkaisi, kaikki sekasorto loppuisi ja lian sijaan tulisi puhtaus. Ihmiskunta paranisi. Kirkastuksen hetki oli pian ohi. Sen vaikutus teki kuitenkin työtään jokaisen mielessä. Tuomari alkoi ensinnä puhua. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin talossa olisi ollut vainaja.

— Veli-vainajammekin tähden täytyy meidän jälkeenjääneiden ryhtyä kehittämään tahtoamme. Meidän sukumme menee muuten rappiolle. Hugon lapset voivat joutua sinne missä Enok Surpaeus on. Tämä sormus-asia voi näyttää pieneltä asialta, mutta se näyttää olevan annettu meille, jotta me näkisimme asemamme ja tietäisimme, mitä meidän on tehtävä. Sanokaa nyt jotakin, te muutkin, että minä tietäisin, mitä te ajattelette.

— Mitäpä tähän sitten lisää, sanoi eversti, — tahtoprobleemiahan sinä ikäsi olet hautonut, kukapa siitä voisi saarnata niinkuin sinä. Jollei ihminen käytä tahtoaan ohjanaan, niin hän on kuin vene ilman peräsintä, se on tunnettu asia. Ehkäpä sinun viisaudenkirjasi todella voi saada tästä kihlasormustapauksesta joitakin lisiä. Se olisi toivottavaa. Ehdotan, että heti lähdemme etsimään sormusta. Minusta tämä sormus jo alkaa käydä suorastaan kohtalokkaaksi, tai kuinka minä sanoisin. Jokin noitakappale se on, jonka kautta aina tulee esiin uusia seikkoja. Kyllä vain kannattaa seuloa maa. Ja sitten museoon luutnantti Vasaran äidin taikasormus. Ehdotan, että kaikki lähdemme.

— Mitä sanot sinä, Letitsia? Sinä olet kaiken aikaa hymyillyt. Sano jotakin.

— Muistelin vain, että Kristus käytti sanoja: minä tahdon, ole puhdas...

— Niin, niin... »Minä tahdon: ole puhdas...» Mitä sanotte te tytöt, Heini ja Lida.

— Minun on taas hyvä olla, sanoi Heini.

— Ja sinä Lida?

— Kaikki on jo sanottu...

Eversti kulki kopistellen ovea kohden, ikäänkuin hän yhtäkkiä olisi hävennyt tätä tunteellisuutta.

— Jos vieraat ihmiset kuulisivat mitä me puhumme niin he sanoisivat meitä hulluiksi.

He seurasivat kaikki häntä ulos auringonpaisteeseen. Valo tuntui niin voimakkaalta, että pyörrytti. Katseet maahan tähdäten tulivat he nyt lehmusten alle, missä nuori ruoho oli poljettuna ja enimmäkseen nyhdettynä ylös. Eversti johti etsintää sotilaallisten periaatteiden mukaan. Koko alue porttiin asti etsittiin niinkuin eilenkin. Aseina käytettiin lapiota ja haravaa. Otettiin lukuun, että kadonnut esine on voinut sinkoutua syrjään, ja laajennettiin tutkittavaa aluetta. Jokin kulkija pysähtyi taasen portin taakse ja kysyi, onko sormus jo löydetty. Hän oli eilen ollut täällä, kun se hukkui. Hän sai kuulla, ettei sormus ollut löydetty, pahoitteli vahinkoa, toivoi että se vielä löydettäisiin ja läksi tiehensä. Mentiin portin tuolle puolen ja haettiin vielä sieltäkin. Ei kukaan enää uskonut sormuksen löytymiseen, haettiin vain tottumuksesta. Itse asiassa tuntui niistä viidestä ihmisestä, jotka olivat eilisillan ja tämän aamun hakeneet sormusta, että heidän tästä puoleen aina tulee kulkea näin katse tähdättynä maahan ja sieltä etsiä jotain kiiltävää esinettä, jonka löytämisestä riippuu kokonaisen suvun kohtalo, niin tottuneet he olivat maahan tuijottamiseen.

No niin, sormusta ei löytynyt, mikäpä siinä auttoi. Kaikki olivat jo niin ehtineet alistua kohtaloonsa, ettei kukaan enää surrut menetystä. Kun Gabriel-setä vielä puhui tuhannen markan palkinnon julistamisesta löytäjälle, tai salapoliiseista, jotka hän aikoi panna liikkeelle niin hänelle vain hyväntahtoisesti hymähdettiin.

— Salapoliisit, sanoi tuomari, — no nehän tässä vielä puuttuvat. Sitten meillä onkin valmiina koko detektiiviromaani.

— Setä kulta, jätetään jo, pyyteli Heini. — Nauravat pahanpäiväisesti, poliisit tarkoitan, ja muutkin ihmiset nauravat.

— Ei, sanoi eversti itsepintaisesti, — kunhan he ovat poliisikoirilla hakeneet ja nuuskineet, voin nukkua rauhassa. Minä menen täältä suoraan etsivään.

— Voithan soittaa yksintein, ehdotti veli huvitettuna. — He tulevat kyllä tänne.

Niemenkiven emäntä alkoi väsyä. Hänen oli vaikea jaksaa ruokapöydässä ja hänen oli vaikea tietää, että etsivät puolen tunnin päästä ovat täällä. Hän odotti vain hetkeä, jolloin kaikki vieraat olisivat menneet ja hän saisi jäädä yksin. Hän tarvitsi hiukan aikaa ennen Tommin tuloa. Hänen täytyi saada rauhassa punnita, miten puhuttelisi poikaa. Asia oli pelottavan arka. Varomattomalla sanalla saattoi menettää kaikki. Askarrellessaan keittiössä ja ruokapöydässä hän yhtämittaa punnitsi, sanoisiko Tommille koko totuuden, kaikki mitä oli tullut ilmi Surpaeusten perheestä sekä ne häpeälliset luulot, joita oli kohdistettu Tommiin itseensä. Vai alkaisiko hän puhua Enok-sedästä, olisiko parempi, että hän menisi puhumaan lankonsa kanssa vai antaisiko hän tehtävän Tommille. Hänellä oli, näitä asioita suunnitellessa, kaiken aikaa se tunne, että hän paljain käsin kaiveli inhottavassa likaläjässä. Mutta hän ei päässyt siitä. Niin oli hänen jännityksensä kipeässä pingoituksessa, ettei häneen koskenut se outo tapauskaan, joka sinä päivänä sattui, juuri aamiaista syödessä. Tämä tapaus tuotti miltei lievennystä.

Soitettiin ja kysyttiin, onko huvila myytävänä. Jokin asianajaja — hän ei kuullut nimeä — soitti. Hän sanoi, että on. Koska se on vapaa? Niin, koska tahansa, sitä eivät he olleet vielä niin tarkkaan päättäneet. Jahka vain ehtii saada uuden asunnon. Ja hinta? Niin, alle viidensadantuhannen ei sitä voi myydä. No mitä kaikkea siihen sitten kuuluu? Tekla Surpaeus luetteli kylmästi huoneet, saunat, lavat, omenapuut, kaikki mikä oli kuulunut heidän pyhitettyyn alueeseensa ja mitä oli säilytetty vierailta silmiltä. Asianajaja lupasi rouvansa kanssa tulla katsomaan.

Kun rouva Surpaeus laski torven kädestään, hän tuskin käsitti, mitä oli tapahtunut. Hänestä tuntui miltei siltä kuin silloin, kun hän palasi kotiin miehensä hautajaisista. Jotain outoa, peruuttamatonta oli tapahtunut. Hän oli jo kaupannut kotiaan, lastensa kotia. Ja koira, sekin tuli siihen kuin käskettynä tuomaan kuonoaan hänen polvelleen ja sanomaan, miten kodittomaksi se jäisi. Mutta mitäpä tämä kaikki merkitsi sen häpeän rinnalla, millä häntä ja hänen lapsiaan äsken oli viskelty. Ei mitään.

Salapoliisitkin tulivat. Hän kuuli, kulkiessaan edestakaisin askareissaan, miten tapausten koko kulku toistettiin juurta jaksain. Everstin ja tuomarin mukana kulki nyt lehmusryhmän ja portin väliä kaksi laihaa köyhästi puettua nuorta miestä, likaiset kaulaliinat huonosti solmittuina ja kaulukset hiestä lionneina. He saivat kuulla, että entinen perämies Surpaeus, jota kutsuttiin kapteeniksi ja joka itse oli kutsunut itseään literatööriksi, yhdessä talon nuoren herran, lyseolaisen Tommi Surpaeuksen kanssa oli tullut portille juuri silloin, kun sormus hukkui. Enok Surpaeus? Hänet he kyllä tunsivat. Hänen epäiltiin kuljettavan spriitä laivalla kaupunkiin, vaikkei häntä ollut koskaan saatu kiinni. Se poika ei pelännyt myrskyä eikä itse piruakaan. Setä Mikael tuli pyytämään kälyltään kahvia miehille, jotka kuuleman mukaan olivat olleet liikkeellä kaiken yötä. Kun Tekla-rouva omakätisesti kantoi kahvin ruokasaliin, missä asioita pohdittiin, kysyttiin häneltäkin jotakin. Hän sanoi tyttäriltään ja pojaltaan kuulleensa, että herra Enok Surpaeus seurusteli naapurihuvilassa konsuli Laxilla. Hän oli tullut sinne ilmoituksia keräämään. Silloin miehet innostuneina nyökkäsivät päätään: sama mies, sama mies... niin, hänhän se oli ollut autossa silloin, kun tässä hiljan kuljetettiin moottoriveneestä spriitä kaupunkiin. Kyllä se oli ollut hän. Miehet antoivat paljon toiveita sormuksen löytämisestä. Eversti-setä huomautti, että hyvänpuoleinen palkintokin saattoi tulla kysymykseen. Ja niin nousivat miehet pyöriensä selkään ja jättivät talon.

Muutkin lähtivät vähitellen. Äiti seisoi yksinään keskellä askareitaan, jotka olivat jääneet tekemättä. Niitä oli kerääntynyt niin paljon, ettei tietänyt mistä alkaa, sisähuoneista vaiko keittiöstä, vaiko puutarhasta. Puutarha se sitten aina oli, joka sai jäädä. Tänä vuonna se tulee olemaan huonossa kunnossa.

Mitä — oliko hän luvannut myydä huvilan? Asianajaja oli luvannut tulla rouvansa kanssa katsomaan. Se merkitsi sitä, että pitäisi jättää tämä kaikki! Mutta eihän nyt saa asuntoja mistään. Tai saa suurella rahalla, mutta mistä ne suuret rahat ottaa, kun juuri velkojen tähden pitää myydä koti. Hänestä tuntui yhtäkkiä hullutukselta kaikki tyynni. Minne hän joutuu lasten kanssa? Turhaa syyttää lapsia — heillä on kaupungissa koulun tähden mukavampi ja silloin joutuvat he kesiksi maalle. Huvilalla asuen eivät he lainkaan tunne maaseutua. Ei, siitä ei sittenkään tule mitään. Voihan asianajaja tulla — hän ei kuitenkaan osta. Ja silloin on hän, äiti, tehnyt voitavansa.

Ohoo, Tekla Tanker — mitä oikeastaan tahdot, myydäkö vai eikö myydä? Oletko sinä todella halunnut myydä vai leikitteletkö sinä? Sinunko sukusi on niin tervettä ja rehellistä? Toisen kerran, toisen kerran ajatellaan sitä asiaa. Nyt täytyy saada talo järjestykseen. Vieraat tietysti tahtovat nähdä joka nurkan.

Tommi, Tommi. Pian tulee Tommi. Hyvä Jumala, miten on meneteltävä? Jos poika aavistaa, että häntä epäillään tai vakoillaan, niin hän taipumattomasti asettuu vastakynteen. Kuitenkin täytyy hänen saada kaikki tietää. Ehkä hetki antaa oikean sävelen, sen josta pitää alkaa. Täytyy antaa kaiken käydä niinkuin käy. Joko hän voittaa Tommin tai hän kadottaa hänet. Kaikki käy aina hyvin. Ja jollei käy, niin on se niin pian ohi, ilot, kärsimykset, kaikki, ja tulee lepo.

Hänellä oli niin kiire, ettei hän ehtinyt huomata mitään keväästä. Olisi yhtä hyvin voinut olla talvi. Vasta sitten kun alkoi olla valmista, laukesi jännitys ja hän huomasi, että joku viime vuoden orvokki oli avannut kukkansa. Se oli urhoollisesti vienyt elämänsä läpi jäiden ja kohotti nyt päivää kohti hehkuvan sinisen terän. Suloinen sininen kukka. Niin pitää ihmisenkin kestää. Läpi lumen ja jään säilyttää väriloistonsa ja ilonsa. Suloinen, suloinen kukka, mikä saarnaaja sinä olit!

* * * * *

He sattuivat kaikki tulemaan yhtaikaa portille: asianajajan auto, Heini ja kaikki Niemenkiven lapset, niihin luettuna Tommi. He puhelivat ja nauroivat. Asianajajan herrasväen yritti käydä huonosti, mutta äiti ehti hätään. Kun herra ilmoitti tulevansa katsomaan huvilaa, joka oli myytävänä, niin sanoi Tommi kopeasti, ettei täällä mitään sellaista huvilaa ole. Ei tämä Niemenkivi ole myytävänä. Äiti tuli miltei nöyrän kohteliaana ja läksi opastamaan vieraita. Hänen täytyi pelätä lasten puolesta: he puhelivat jälkijoukossa meluten ja kaikkea muuta kuin kohteliaasti. Sanoiko Tommi jotakin tungettelijoista?

Kaikki näytti äiti vieraalle herrasväelle, isän huoneesta lähtien keittiöön ja kylpyhuoneeseen asti. Vieraat kysyivät, ovatko huoneet lämpöiset, ja suunnittelivat, mitkä muutokset olisivat tarpeen. Paljon korjauksia tämä tulikin vaatimaan. Sitten nousi kysymys hinnasta. Olipa siinä hintaa. Oliko tämä todella tullut maksamaan niin paljon? Vesijohto oli tehty sodan jälkeen vasta. Ja kasvihuone niinikään. Puutarhakin oli vienyt paljon päivätöitä. Niin, saattoi olla, mutta niin paljon eivät he luultavasti haluaisi maksaa, vaan katselisivat vielä. Huviloita oli nykyään myytävänä aika paljon ja tänne oli kulku muutenkin niin hankala.

Kun he menivät ja kumarsivat hyvästiksi, vastasivat kaikki muut — Tommi vain tuskin taivutti päätään.

— Että sinä, äiti, voit antaa näiden vieraiden ihmisten tunkea meidän kotiimme. Olen sanonut sinulle, että voit olla levollinen. Me tulemme toimeen. Mitä luulet, että isä tästä sanoisi?

Hän pauhasi ja viskeli pöytään vuoroin sanomalehteä, joka sattui hänen tielleen, vuoroin jotakin muuta mikä käteen osui. Heini riensi välittämään sovintoa ja kertoi iloisesti kotona olleille, että he olivat tavanneet raitiovaunuissa ja oli ollut niin hauskaa.

— Kas, tietääkö täti, minä olin yhteen aikaan hiukan rakastunut tähän Tommiin. Surin sitä kovasti, että olin niin vanha ja että hän oli minun serkkuni, sillä minä olin kuullut, etteivät serkukset voi mennä naimisiin.

— No mutta, huudahti Tommi, — minäkin olin rakastunut sinuun! Olisiko se nyt liian myöhäistä? Nykyään varmaan ei katsota sopimattomaksi, jos serkut menevät naimisiin.

— Niin, mutta mehän emme enää ole rakastuneet! Minähän olen kihloissa.

Heini tuli ehdottomasti tätä lausuessa peittäneeksi hameensa poimuihin käden, missä sormus oli ollut.

Kukaan ei maininnut sormusta. Kaikki välttivät koskettamasta tähän aiheeseen, ikäänkuin he olisivat tahtoneet suojella sitä onnellista hilpeää miltä, joka vihdoinkin oli pitkien itkujen ja hankausten perästä saatu taloon. Puhuttiin vapaussodasta ja Halvor Vasarasta. Heini kertoi punastuen ja onnellisena hymyillen heidän kohtaamisestaan metsässä. Tommi kertoi hänkin muistelmansa yhteisistä hetkistä luutnantin kanssa. Puheltiin Laxeista ja laulaja Martomaasta. Tommi kysyi, saisiko hän tulla Niemeen metsästämään. Laxillahan se oli se kaunis nuori rouva. Kuinka hän oli ottanut sellaisen ikävän miehen? Eikö se ollut oikein sellainen viinatrokari. Oli kai. Mutta nykyäänhän joka talossa keitettiin kotitarve. Mitä menivät säätämään sellaisia lakeja. Ei koskaan oltu juotu niin paljon kuin nyt. Ohoo, Heini serkku oli kieltolain puolella. Tietysti. Tietysti sellainen oikea ihanteellinen kristillissiveellinen maalaisserkku. Entä luutnantti Vasara? Sotaväki maassa, alkaen upseeristosta, ei sylkenyt lasiin, niinkuin sitä hiukan karkeasti sanottiin. Totta puhuen ei Heini ollut ottanut selvää sulhasensa kannasta tässä asiassa. Hyvä. Siis ei kuitenkaan niin aivan fanaattinen.

Se oli sellaista hiukan ivalla ryyditettyä keskustelua, josta ei myöskään puuttunut se pienen pieni määrä mielistelyä, joka usein jää ihmisten suhteeseen, kun he joskus ovat olleet rakastuneet. Aterialla olivat vanhemmatkin ihmiset läsnä ja silloin ei tämä sävy luonnollisesti enää menetellyt. Puhuttiin Tommin kivääristä ja Niemen metsästysmaista. Heini oli oppinut ampumaan, nainen tarvitsi sitä nykyaikana. Lida päätti hänkin oppia ampumaan. Ja pikkutytöt tietysti myöskin.

— Minun kiväärilläni vain ei kukaan saa ampua, ei yhtä laukausta, sanoi Tommi.

— Oletko sinä edes sen maksanut? huomautti siihen närkästyneenä Hertta.

Tommi valahti punaiseksi.

— Siitä minä pidän itse huolen, sanoi hän suuttuneena.

— Millä sinä sen maksat? jatkoi sisar itsepintaisesti. — Meillä on nyt niin huonot afäärit.

— Enkö minäkään saa ampua kiväärilläsi? kysyi Heini, joka tunsi kallisarvoisen hyvän mielialan taasen joutuneen vaaraan.

— No ehkä, sanoi Tommi ja loi katseensa maahan.

Nyt kysyi äiti Enok-sedän osoitetta. Tommi tuli hiukan levottomaksi eikä tahtonut sitä sanoa.

— Sinä menet ja sanot hänelle, ettet salli minun seurustella hänen kanssaan.

— Ei. Sitä minä en tee. Minulla on vain muuta asiaa.

— Mitä asiaa?

— Jotain pientä vain.

— No etkö nyt voi sitä sanoa.

— Sanon sen toisen kerran. Ei se ole mitään vaarallista. Tietysti sinä seurustelet kenen kanssa tahdot, lapseni. Tiedän, että valitset seurasi hyvin.