Part 6

— Sitä minä nyt en tiedä. Onhan sitä kaikenlaista seuraa nykyaikana. Mutta eikö se ole hyväksikin? Maailma ei ole mikään luostari, missä istuu pelkkiä pyhimyksiä. Mutta mitä kummaa te kaikki katsotte minuun? Ovatko minun kasvoni noessa? Mitä tämä merkitsee?

— Olet kaunis poika, sanoi Heini hämillään. — Sinua on hauska katsella.

— Luuletko sinä minun uskovan imarteluja, Heini serkku!

— Minä vakuutan sinulle...

— Tommi, sanoi nyt kimeällä lapsenäänellä Lulu, nostaen haarukan pystyyn pöytää vasten, — Tommi, sinäkö otit Heinin kihlasormuksen?

Huoneessa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla kärpäsen surinan. Tommikin oli aivan vaiti. Menikö hän noin valkoiseksi vai auringon valoko teki, että hän näytti kovin kalpealta?

— Mitä sinä puhut? sanoi hän vihdoin pienelle veljelleen. — Mistä minä olisin sen ottanut? Minähän en ollut täällä.

— Sinä tulit juuri silloin, sanoi lapsi itsepintaisesti.

— Itse olet voinut ottaa Heinin kihlasormuksen.

— Sitten Enok-setä on sen ottanut, jatkoi lapsi.

— Ahaa. Ja sitä varten äiti aikoo mennä häntä tapaamaan. Voithan mennä. Mutta turha matka se on. Tunnusta, äiti, sitä varten olet kysynyt hänen osoitettaan.

‒ Niin olen.

‒ Mutta olettepa te ihmeellisiä, pauhasi Tommi jälleen ja rypisti salvettinsa keräksi vierelleen, — nyt teidän täytyy etsiä syyllisiä meistä, jotka emme ensinkään olleet täällä.

Nyt tulistui Heini.

— Joko me taas olemme joutuneet tähän aiheeseen! Eikö minulle jo luvattu, että se jätetään. Tuo sormus ei liikuta minua enää vähääkään. Ehkä sen joku löytää puolentuhannen vuoden perästä ja vie sen museoon. Toivon sitä hartaasti...

— Heini! huudahti Tommi ja nosti maitolasinsa, — olet suurenmoinen tyttö! Noin pitää puhua. Sinä et ole pikkumainen. Onko todella liian myöhäistä? Minä rakastun sinuun uudelleen. Etkö todella yhtään ikävöi sormustasi, etkö yhtään?

— En, en yhtään. En kantaisi sitä enää, vaikka se tuossa paikassa annettaisiin minulle.

— Älä hulluttele: jos minä ottaisin sen taskustani ja antaisin auringonsäteitten leikitellä timanteissa, niin sinä ojentaisit kätesi ja panisit sen sormeesi ja vartioisit paremmin kuin tähän asti.

Heini kävi yhtäkkiä vakavaksi.

— En. Minä olen sen päättänyt.

Mieliala, joka äsken oli keventynyt, kävi taasen tukalaksi. Tommi pyysi anteeksi ja nousi pöydästä. Hän tuli äitinsä tuolin taakse ja laski kätensä hänen olalleen.

— Minun täytyy mennä erään toverin luo. Mutta ethän valvo. Ethän? Lupaathan sen. Tulen ajoissa kotiin.

Äiti nyökkäsi hymyillen päätään eikä sanonut mitään. Kun Tommi oli mennyt, katsahti häneen vanha täti yli pöydän. Äiti loi närkästyneenä silmänsä alas ja nousi.

Hän on ottanut sormuksen, ajatteli hän neuvottomana. Kaikki jäljet johtavat häneen. Mutta miksi hän on sen tehnyt — sitä ei voi käsittää, siinä ei ole mitään järkeä. Äiti ei ollut suuttunut eikä hän ollut edes onnetonkaan. Hän oli ainoastaan hämmästynyt. Mutta se ei sittenkään ole mahdollista. Kyllä se sittenkin on kapteeni, vaikkei Tommi tahdo sitä tunnustaa.

Niin, niin se onkin! Tommi tahtoi suojella kapteenia, siksi hän kävi levottomaksi. Aivan varmaan se on niin. Sehän on selvää, kuinka ei se heti johtunut mieleen? No niin, huomenna pannaan kapteeni kovalle. Mutta Tommi on tietysti tänään juossut häntä varoittamaan. Tyhmää että sormuksesta tuli puhe. Vähät sentään siitä. Pääasia on, ettei Tommilla ole tässä oudossa varkausjutussa mitään osaa. Hänellä ei ole, ei ole, ei ole! Kuinka hänelle saattoi sellainen johtua joskus mieleen. Surpaeukset luulevat tuntevansa sukuluonteensa. Ehkä tuntevatkin. Ja tuntevatkin omituisesti. Mutta Tommissa on myöskin Tankeria. Kaikki käy kuitenkin lopulta hyvin. Jahka hän huomenna tapaa kapteenin, niin tämä ikävä sormus juttu vihdoinkin saa selvityksensä.

Yö kului tässä toivossa. Äiti valvoi ja hänen ajatuksensa harhailivat vaarallisilla teillä. Hän oli levoton Tommista. Kodin kohtalo Niemenkivessä oli toisarvoinen asia. Tommin tulevaisuus oli ensimmäinen. Tommi oli hänelle rakkain, rakkaampi kuin kaikki muut! Saattoi olla väärin rakastaa yhtä enemmän kuin muita, mutta niin se oli. Hän oli levoton Tommin opinnoista — poika ei enää milloinkaan lukenut, ainoastaan silmäili läpi läksyt ja väitti osaavansa. Hän oli levoton Tommin ystävä- ja seurustelupiirin takia. Hän suri Tommin elämää, joka oli jäänyt vaille nuoruutta.

Tänä yönä poika sentään tuli kotiin aikaisemmin kuin eilen ja silloin näytti kaikki taasen valoisammalta. Sormus-asiassa Tommilla kuitenkaan ei ollut osaa ja se jo oli suuri lievennys.

Se äidille kuitenkin selveni, että hänen jossakin muodossa täytyi puhua poikansa kanssa asioista, jotka painoivat hänen mieltään. Mutta miten?

Aamulla oli kaikilla kiire, niinkuin tavallisesti. Äiti ja poika ehtivät vaihtaa vain hätäisesti tervehdyksen.

Tuskin olivat lapset ehtineet pois, kun etsivät polkupyörillään saapuivat. He olivat iloiset ja salaperäiset ja pantuaan merkille, että ovet olivat kiinni ja ettei huoneessa ollut ketään asiaankuulumatonta, syntyi seuraava keskustelu.

— Eivätkö molemmat vanhat herrat asukaan täällä?

— Eivät. Mutta he tulevat kyllä tänään, minä kerron heille tarkalleen kaikki.

— Kiitoksia vain. Kyllä kai sentään on parempi, että puhumme heille itselleen.

— Niinkuin tahdotte. Kyllä minä annan osoitteen. Mutta onko sitten nyt jo saatu selville jotakin?

— On kyllä. Koskahan herroja voisi tavoitella kotoa?

— Minä olen heidän sisarensa. Kyllä minä kerron heille.

— Niin, mutta... Kas, hm... herrat puhuivat palkinnosta, jos asia saataisiin selville. Tuhannesta markasta oli puhe.

— Vai niin, vai niin. Kyllä te sen saatte, jos herrat ovat luvanneet, voitte olla huoleti. Mitä sitten on käynyt selville?

Herrat katselivat toisiinsa epätietoisina siitä, toisivatko he esiin tietonsa. Viisaasti ja viekkaasti hymyillen sanoi toinen:

— No, kai me nyt voimme luottaa.

Silloin otti pienempi miehistä taskustaan Heinin kihlasormuksen ja asetti sen pöydälle rouva Surpaeuksen eteen.

Se oli Heinin kihlasormus. Keskellä helmi ja ympärillä seppel pieniä timantteja. Se oli Heinin kihlasormus, sama jota he kaikki olivat epätoivoissaan etsineet. Rouva Surpaeus tuijotti siihen tuijottamistaan, uskaltamatta siihen kajota, ikäänkuin hän olisi pelännyt sen häviävän jos siihen kosketti. Miehet nauttivat silminnähtävästi hänen hämmästyksestään ja täyttivät pitkän äänettömyyden iloisella viisaalla pienellä naureskelulla. Vihdoin viimein tarttui rouva Surpaeus sormukseen ja jäi pitelemään kättään sen ympärillä kuin lintua, joka on saatu kiinni.

— Mutta mistä te olette tämän löytäneet?

— Me saimme sen erään kahvilan tarjoilijattarelta, joka oli eilen illalla saanut sen nuorelta herra Surpaeukselta.

— Nuorelta? Oletteko varma siitä, ettei se ollut se vanha herra, joka poikani kanssa kävi täällä toissailtana?

— Tarjoilijatar selitti tarkkaan kaikki merkit. Ja se oli juuri sama nuori herra, joka äsken lähellä raitiovaunupysäkkiä tuli meitä vastaan. Hän käy usein siinä kahvilassa ja näyttää seurustelevan sen tarjoilijattaren kanssa. Sitä kahvilaa on muutenkin pidetty silmällä. Eikä tätä sormusta ollut helppo saada tänne. Hän oli antanut sen neidille vain säilytettäväksi. Oli sanonut että se on erään köyhän tuttavan sormus ja että se pitää myydä niin edullisesta hinnasta kuin suinkin.

— Minkä näköinen tuo nuori herra sitten muka oli?

— Kaunis, kalpea mies, tumma tukka, tummat silmät kalpea puhdas iho, siniset vaatteet, leveä valkoinen paidankaulus, musta kravatti jossa on sinisiä pieniä pilkkuja, tai ruskea kravatti...

— Kyllä siinä keksittiin yhtä ja toista ennenkuin neiti tuon sormuksen antoi käsistään. Meidän täytyi luvata, että ennen iltaa tuomme sen takaisin, koska nuoriherra voi tulla sitä kysymään. Mutta kyllä he saavat sitä odottaa.

Rouva Surpaeus kuunteli miehiä miltei huvitettuna. Onnellisesti suoritetun seikkailun muisto oli lämmittänyt nuoret miehet ja he puhuivat niinkuin pojat, jotka juuri ovat suorittaneet intiaanihuviretken. He eivät ajatelleet, että heidän edessään istuu nainen, jonka pojan he ovat saaneet kiinni varkaudesta. He kertoivat hänelle kuin satua, kaksinkerroin hauskaa satua sentähden, että se on elettyä. Välähdyksittäin rouva Surpaeus sanoi itselleen, että tässä on kysymys rumasta rikoksesta, jonka hänen rakkain lapsensa on tehnyt, mutta sitten otti uteliaisuus jälleen hänet valtoihinsa ja hän pyysi miehiä kertomaan kaikki, mitä he tiesivät.

Nuoriherra oli entisen perämiehen Enok Surpaeuksen kanssa Niemenkivestä lähtenyt konsulin huvilalle. Konsuli ei ensin ollut kotona ja herrat odottivat biljardihuoneessa ja pelasivat. Ei ollut tiettyä, mistä he puhuivat, sen verran vain oli saatu selvää, että he keskustelivat jonkin maatilan tai talon tai huvilan hinnasta. Toinen sanoi, että hinta oli liian suuri ja toinen, että se oli hyvin halpa. Sitten tuli konsuli kotiin ja toi autossa tohtori Söderin, rakennusmestari Mahlajan ja vielä kaksi herraa, jotka eivät olleet ennen käyneet talossa. Silloin konsuli tilasi totivettä ja illallista ja puhui puhelimessa jonkun autonkuljettajan kanssa, että hänen piti olla klaarina niinä ja niinä öinä ja että hinnasta kyllä sovittaisiin. Entinen perämies Surpaeus oli koko ajan herrain kanssa konsulin huoneessa, mutta nuoriherra meni ylös rouvan luo, jonka jalka oli kipeänä niin ettei rouva voinut liikkua. Sitten nuoriherra pian läksi pois ja meni suoraan kahvilaan. Hän oli ottanut sormuksen taskustaan ja kysynyt tarjoilijatar Fannilta, oliko se kaunis ja minkä arvoinen hän luuli sellaisen olevan. Sitten hän oli kertonut erään sukulaisen joka tarvitsi rahaa, pyytäneen myymään sormuksen. Miten tarjoilijatar sitten uskoi heille tämän kaiken? Sormus oli ollut tarjoilijattaren sormessa ja he olivat heti ruvenneet ihailemaan, miten se oli kaunis, ja hyvin pian oli Fanni kertonut kaikki. Joskus onnistui kaikki niin paikalla, ikäänkuin ratas vain olisi tarttunut rattaaseen. Ja monesti teki viikkokausia työtä turhaan. Oli erinomaista sekin, että heti kun tuo kaveri pysähtyi ajurien passipaikalle ja kysyi, sattuiko joku eilen, silloin ja silloin, olemaan näillä mailla ja näkemään sellaista ja sellaista herraa, niin yksi oli tietänyt sanoa minne päin hän oli mennyt. Ja kun poliisi sitten vielä tiesi, missä kahviloissa entinen perämies Surpaeus kävi, niin alettiin etsiä niistä. Ja kaikki luonnisti niin mainiosti, niin että harvoin sellaista sattuu.

He läksivät. Rouva Surpaeus avasi itse heille portin ja näki heidän, lakkia nostaen, nousevan polkupyörille.

Siinä hän, hetkeksi pysähtyen, sanoi itselleen, että asia siis nyt oli selvänä.

Että syyllinen siis todella oli yksi hänen lapsistaan. Ja kaikkein rakkain.

III

Se ei tunne onnettomuutta, joka ei tunne häpeää. Eikä se tunne onnettomuutta, joka ei tunne syyllisyyttä.

Rouva Tekla Surpaeus oli oppinut tuntemaan huolet, surut ja pelon rakkaittensa kadottamisesta. Mutta niiden tuottama tuska oli toisenlainen kuin se, jota hän nyt tunsi. Siinä oli saattanut löytää lievennystä, jopa mielenylennystäkin. Nyt oli hän joutunut uuden tuttavuuden eteen: onnettomuuden, jossa ei ollut mitään sovittavaa, koska se oli kauttaaltaan ruma ja vastenmielinen.

Jos hänelle olisi annettu aikaa matkan päästä tarkastaa uutta tulokasta, niin hän ehkä olisi tuntenut niin suurta inhoa, että olisi kieltäytynyt painimasta lähestyvän onnettomuuden kanssa. Nyt kävi niin, että hän ilman valmistusta joutui keskelle tuntematonta tilaa. Hän muisti, että juuri epärehellisyys oli se tahra, jota hänen miesvainajansa oli koko ikänsä koettanut pestä pois sukunsa nimestä ja nyt on juuri epärehellisyys se pahe, jonka heidän vanhin poikansa valitsee osakseen kaikista ajan niin monista tarjolla olevista paheista. Äiti käsitti tämän järjellään — tuntemiseen ei nyt ollut aikaa. Täytyi ryhtyä käytännöllisiin toimiin. Tommi on huonoilla teillä — saattaako hänet pelastaa ja miten? Hänet on pelastettava, maksoi mitä maksoi!

Silmänräpäyksen ajan täytti hänen mielensä yksinäisyyden tunne voimakkaampana kuin milloinkaan. Jos Tommin isä olisi elänyt, niin ei koko tämä Surpaeusten onneton sukuperintö olisi voinut nostaa päätään. Mitä olikaan kaipaus rakastetun menettämisestä sen avuttomuuden rinnalla, mihin hän oli joutunut, jäätyään yksin. Hänestä tuntui siltä kuin ei hän jaksaisi pysyä jaloillaan, kuin hänen täytyisi lyyhistyä siihen paikkaan. Syvällä hänen äidinsydämessään nyyhki ääni: sinä menetät poikasi! Ja hänen ihmistunnossaan sanoi ääni: nuori elämä menee hukkaan! Hän vastasi itse molempiin huutoihin: mitä minusta ja minun menetyksistäni, kunhan löytyisi joku, joka voisi häntä auttaa.

Olisiko joku toveri, joka olisi häneen hyvin kiintynyt ja josta hän pitäisi? Mutta äiti ei keksinyt muita kuin itsensä ja niin hän päätteli: minun täytyy itseni yrittää. Minä tahdon! Ja uudelleen sanoi hän itselleen, sanoi ääneen: minä tahdon! Ja tätä sanoessa pääsi hänen koko olentonsa niin näiden sanojen sisällyksen valtaan, että hän tunsi saaneensa ikäänkuin tulisen miekan käteensä. Hän ei istuutunut paikalleen miettimään, mihin nyt on ryhdyttävä, siihen ei ollut aikaa. Hän liikkui kodin jokapäiväisten askarten keskellä, järjesteli, pyyhki tomua ja puheli palvelijattaren, postinkantajan, nuohoojan ja muiden kanssa, jotka olivat talossa tai sattuivat tulemaan. Hänen kätensä pitelivät neulaa, vaatetta, ruiskukannua, pataa ja kattilaa, mutta miekka oli kaiken aikaa hänen hallussaan ja hänen ajatuksensa kiertelivät sen ainoan ympärillä, mikä hänelle tällä hetkellä oli tärkeää. Ihminen saattaa elää monisäikeistä elämää yhtaikaa. Sen kyllä koki punaisena aikana. Mutta että se vielä näin jatkuu ja ehkä aina tulee jatkumaan, sitä ei olisi voinut ajatella kymmenen vuotta sitten. Ennen oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Ihmisellä oli laki ja kymmenet käskyt. Nyt on kaikki niin hämärää ja monimutkaista eivätkä laki ja kymmenet käskyt riitä.

— Olipa se hyvä, että minä nukuin viime yönä — nyt minä ymmärränkin, miksi minulle annettiin unta. Minä jaksan nyt. Ja minun täytyykin jaksaa. Ei voi tehdä sillä lailla, että oikopäätä menisi pojan luo ja sanoisi: tässä on sormus, minä tiedän kaikki, kuinka olet voinut näin menetellä! Ennen olisi voitu tehdä niin, kun aika oli terve. Nyt täytyy keksiä jokin toinen keino. Täytyy toimittaa sormus sinne, mistä etsivät sen toivat, ja johdattaa Tommi siihen, että hän itse tuo sormuksen sen omistajalle. Mutta onko luultavaa, että hän sen tekee? Eikö päinvastoin ole oletettavinta, että tarjoilijatar on mieltynyt sormukseen ja pitää huolta siitä, ettei Tommi saa edes tilaisuutta ottaa sitä haltuunsa? Mutta olisiko Tommi voinut jättää sormuksen tuolle tytölle, jos hän olisi epärehellinen? Voihan heidänkin joukossaan olla kunnon ihmisiä.

Tommin täytyy itsensä nähdä tekonsa rumuus ja sisällisestä pakosta korjata se! Mutta miten saa hänet siihen?

Sormus on pantava alttiiksi. Se voi tällä retkellä mennä hukkaan. Koti voi kadottaa Tommin. Muuta tietä kuitenkaan ei ole!

Mitä poika sanoisi, jos hän tullessaan kotiin koulusta tapaisi sormuksen pöydältään? Hän vaivaisi kauan päätään, ymmärtäisi vihdoin, että hänet jollakin selittämättömällä tavalla on yllätetty ja päättäisi toisen kerran olla varovaisempi. Ja olisikin niin varovainen, etteivät etsivät löytäisi yhtään jälkeä. Hän ei ole vielä ennättänyt pitkälle epärehellisyyden tiellä, sillä hän on varomaton ja kömpelö. Ehkä se vain on urheilua kaikki tyynni. Mutta tekoon tulee uusi viehätys, kun salaaminen kehittyy järjestelmälliseksi. Rikollisuuskin saattaa silloin tulla tietoiseksi. Onnettomat Surpaeukset perintöineen ja taipumuksineen!

— Jos minä koettaisin osoittaa lapselle entistä suurempaa hellyyttä. Jos minä antaisin hänelle hänen isänsä taskukellon. Se on kaunis kello, Tommi pitää siitä ja toivoo sitä. Olimme ajatelleet, että hän saisi sen tullessaan ylioppilaaksi. Jos veisin isän kuvan Tommin huoneeseen. Tai sen taideteoksen, jossa on kuvattu sumujen taistelu auringon kanssa. Tai jos katsoisin, etteivät elävät kukat milloinkaan lopu hänen huoneestaan. Tai jos koettaisin toimittaa hänelle uudet vaatteet ja hatut kaikki, mitä poika siinä iässä kaipaa. Tai jos kehoittaisin häntä menemään rippikouluun, niin että konfirmatio voisi tapahtua juhannukseksi. Tai jos koettaisin itse pukeutua paremmin, ehkä vaikuttaisin nuoremmalta ja hän voisi tuntea olevansa kanssani enemmän toveri... Nyt minä tiedän! »Sumut hälvenevät», sen minä siirrän hänen huoneeseensa. Suuri taide vaikuttaa ehdottomasti. Hän ajattelee: miksi äiti on tuonut tämän tänne? Sitten hän näkee kuinka se kaunistaa koko huoneen. Sitten hän muistaa aamun, jolloin se tuli taloon. Se oli tammikuun seitsemäs päivä. Lähestyvien levottomuuksien tuntu oli jo ilmassa. Isä itse valitsi kuvalle paikan ja löi naulan seinään. Lapset olivat silloin kaikki kotona ja Tommi auttoi isää. Hänen täytyy tämä muistaa.

Ei, ei kelpaa! Muistaessaan tämän kaiken hän sanoo itselleen: taas koettaa äiti minuun vaikuttaa, taas hän vaanii ja epäilee...

Mutta mitä minä sitten teen? Jumala, auta minua!

Sinä saatat olla minulle pahoillasi, Jumala, en ole selvään maininnut nimeäsi moneen aikaan. Olen puhunut Levosta tai Kauneudesta, tai Kohtalosta, tai Kaitselmuksesta, tai Taivaasta. Mutta tiedäthän sinä, että olen tarkoittanut sinua, sinua. Minä olen nyt hädässä enkä tiedä, miten minun pitää tehdä. Nuori ihmiselämä on kääntynyt vaaralliselle tielle, minun pitäisi heittää pelastava köysi hänen ympärilleen ja ohjata häntä pois. Mutta köyden pitäisi olla niin hienon, ettei hän sitä näe ja johdatukseni niin arkatuntoisen, ettei hän sitä tuntisi.

Kun tämä olisi edes meidän kahden asia, minun ja lapsen. Mutta tässä on muitakin asianosaisia. Ensinnäkin on sormus Heinin — onko tyttö niin ennakkoluuloton ja uhrautuvainen, että päästää kihlasormuksensa seikkailulle tuiki epävarmoihin käsiin? Sellaista ei voi keneltäkään kihlatulta pyytää. Ja sedät, Mikael ja Gabriel, hehän ovat köyhästä omaisuudestaan panneet likoon sen summan, jonka avulla sormus saatiin kotiin — mitä arvoesineitä ovatkaan mahtaneet myydä! Kaikilla näillä on asiassa sanomista.

Mutta eikö ihmiselämä ole kalliimpi kuin sormus? Jos kaiken uhalla lähettäisi sormuksen sinne, minne Tommi sen jätti. Sittenpä saisi nähdä, mitä hän tekee. Ehkä hän hyvin pian toisi sen kotiin. Ehkä hän sanoisi löytäneensä sen tieltä. Tai pihan piiristä. Tai ehkä hän suoraan sanoisi pitäneensä sormusta piilossa jonkin aikaa, voidakseen sen omistajalle sitten valmistaa suuremman ilon. Ehkä hän tässä olisi puhunutkin totta. Nyt pitäisi tuntea Tommin tahto, se josta Mikael Surpaeus aina puhuu. Sitä konetta ei vielä ole keksitty, millä se mitataan. Mikael Surpaeus luulee sen keksivänsä. Kunhan ei hän tulisi hulluksi.

Tommin pieni veli sanoi itse asiassa eilen koko totuuden. Tommi kuuli sen. Se suututti häntä ja paadutti häntä. Jos sitä tietä jatketaan, niin poika pian heittää koulunkäyntinsä ja ryhtyy Enok Surpaeuksen kanssa yhteisiin yrityksiin. Kuinka taitavasti ja hienosti nyt olisi meneteltävä.

Tai jos sittenkin kävisi asiaan suoraan käsiksi, veisi sormuksen Tommin eteen pöydälle, katsoisi häntä silmiin ja jättäisi hänet sitten tekemään johtopäätöksiään. Olisi kyllä jännittävää nähdä, mitä hän tekisi. Ja ennen kaikkea tuntuisi rehellisemmältä.

Tai jos antaisi hänen löytää sormuksen Heinin kädessä eikä selittäisi mitään. Niin Tommi kävisi vain tulevaisuudessa varovaksi, sehän jo äsken selveni.

Parannuksen täytyy tulla sisältäpäin, ei minkään ulkonaisten keinojen kautta. Niistä ei ole mitään apua. Tässä tapauksessa. Joillekin luonteille saattaa olla, mutta ei tälle.

Mitä nuo pääskyset nyt niin lentelevät? Pääskyset — ovatko pääskyset tulleet? Kesäkin on siis tullut ja paljon muuta on tapahtunut. Jos saisi Niemenkivestä puoli miljoonaa, sitten voisi hiukan parannella lasten vaatteita Ja omiaankin. Olisi miellyttävää käyttää valkoisia pukuja. Ne ovat niin kauniit. Miltä Tommi tänään näyttää, kun tulee kotiin? Eikö hänen kasvoistaan todella saata nähdä mitään? Eikö hän todella tunne tarvetta mitään uskoa äidilleen? »Kun minä olen niin tottunut sinulle kaikki kertomaan» — eikö hän niin sanonut? Hän ei ole enää kiintynyt äitiinsä eikä sisaruksiinsa, hänen kiintymyksensä on jossain toisaalla — siinäkö tarjoilijattaressa? Se on turhaa puhetta, että ihmisellä on kiintymystä rajattomat määrät, tai että se kasvaisi sitä myöten kuin tulee sympaattisia ihmisiä vastaan. Kyllä kiintyminen aina otetaan rajoitetusta varastosta ja annetaan eri ihmisille. Tommi on nyt kiintynyt erääseen Fanniin siellä jossain syrjäkahvilassa. Ja lapset ovat viittailleet siihen, että hän myöskin pitäisi naapurin nuoresta rouvasta. Onhan se kaunista, todella. Ja eikö olekin kurjaa, että ihminen on niin uskoton, ettei hänen tunteensa kestä. Mitä nuo linnut niin huutavat? Kukathan piti kastella. Asianajaja ei maksa puolta miljoonaa. Eikä luultavasti kukaan muukaan. Kukaan morsian ei suostuisi jättämään kihlasormustaan seikkailujen varaan. Tässä jutussa on liian monta asianosaista. Tarvitseeko Tommi rahaa kiväärinsä maksamiseen? Onko se jo maksettu vai eikö? Mistä hän sai tai saa rahat? Ehkä täytyisi koettaa tarjota ne hänelle. Täytyy ostaa uusia siemeniä, kurkunsiemenet jotka tuotiin, eivät idä. Västäräkkikin on tuossa. Ja illalla laulaa jälleen satakieli. Sehän lauloi eilen. Omenapuissa on pian kukat. Täytyy taistella ja tahtoa. Täytyy tahtoa niin, että vuoret siirtyvät.

Jumala, Jumala, jos minä ymmärtäisin, miksi sinä lähetät minulle häpeän ja rumuuden.

No niin, pusertaa kuoliaaksi tunne ja kylmällä sydämellä tahtoa! Ottaa sydän käteensä niinkuin se olisi pieni lämmin lintu ja pusertaa sormet kiinni...

Mitä? Parahtiko hän ääneensä? Heini tuli ja kysyi, mitä hän oli sanonut. Niin, tuossa oli Heini, yllään valkea silkkipusero ja kaulassa koru, jonka sulhanen varmaan oli antanut. Hänen sormuksensa oli tuolla piironginlaatikossa hyvässä tallessa rasian pohjalla ja päällä pinkka vanhoja kirjeitä.

Jos minä kuolisin, johtui yhtäkkiä Tekla Surpaeuksen mieleen, niin surisiko Tommi ensinkään? Jos minä sairastuisin vaarallisesti, niin voisiko se johtaa häntä ajattelemaan, mitä hän on tehnyt? Jospa minä sairastuisinkin!

Vai niin — ja entä taistelu ja miekka. Entä tarmo ja tahto!

Kummallista: tuntuu siltä kuin ei tämä koskaan menisi ohitse, kuin ei sillä koskaan olisi loppua.

Mutta tässähän on Heini. Hänellä on siis sentään toinen muisto sulhaseltaan. Kukapa muu olisi antanut tuon kaulakoristeen. Kaunis se on. Ehkäpä voisi ajatella, että Heini uhraisi sormuksensa.

He alkoivat puhella keveästi ja ystävällisesti niinkuin tavallisesti. Kysyivät molemmin puolin, olivatko nukkuneet ja kuinka jaksoivat. Vihdoin otti Heini selkänsä takaa pinkan kirjeitä, joiden kuori ei ollut liimattu kiinni, ja heilutti niitä tätinsä edessä.

— Nämä näin, sanoi hän ja hymyili, — nämä minä nyt olen saanut kokoon. Viisi minä oikeastaan olen kirjoittanut, mutta kaksi oli niin inhottavaa, että minä heti revin ne. Yksi näistä kolmesta lähetetään. Mutta mikä? Minä pyytäisin tätiä lukemaan ne läpi. Ja sitten, kun kirje on lähetetty, sitten ei enää puhuta koko sormuksesta, ei yhtään sanaa.

Tekla Surpaeus käsitti nyt. Heini oli kirjoittanut sulhaselleen sormuksen kohtalosta ja pyysi häntä lukemaan kirjettä.

— Niin, niin, niitä on kolme, selitti hän, — hiukan erilaista. Minä en tiedä mikä minun on, mutta en tahtonut saada mitään paperille. Mikähän nyt olisi paras lähettää? Enhän minä tavallisesti vaivaa muita ihmisiä lukemaan läpi kirjeitäni, mutta kun tämä on vähän yhteinen asia. Tai jollei juuri yhteinenkään, mutta... en minä tiedä kuinka minä sanoisin.

Rouva Surpaeus oli ajatuksissaan ottanut kirjeet, mutta ojensi ne samassa takaisin Heinille.

— Kyllä sinä itse tiedät, mitä kirjoitat, en minä lue.

— Mutta jos täti olisi niin hyvä. Ei niissä ole kuin muutama sana. Tai luenko minä ääneen? Jos heittäisin arpaa ja ottaisin kaiken varalta vielä kopion siitä, joka joutuu lähetettäväksi? Ei, nyt minä luen — kyllä täti nyt jaksaa kuulla. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut vähän onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme kaikki etsineet ja poliisitkin ovat olleet liikkeellä. Mutta ei ole löytynyt ja tuskin löytyy. Se olikin liian kaunis ja kallis minun maalaissormeeni. Sinä annat minulle toisen, annathan, ja koetat rauhoittaa omaisiasi minun avukseni. Letitsia täti täällä, isän vanhin sisar, jota et sinä koskaan ole nähnyt ja joka on hyvin miellyttävä ihminen, hän sanoo, että elämä aina kihlaa meidät rautaisella sormuksella. Ja niin minullakin nyt on se päähänpisto, että tahtoisin sinulta rautaisen sormuksen. Niin, ei sitten muuta tällä kertaa.» No, mitä täti siitä sanoo, se oli numero yksi. Tämän on Lida hyväksynyt. Nyt tulee toinen.

Tekla Surpaeus keskeytti hänet.

— Tiedät itse, rakas lapsi, mitä teet, mutta pitääkö sinun nyt jo lähettää tuo kirje? Jos hiukan odottaisit...

— Täti kuulee vielä nämä toiset. Minä tahtoisin kerta kaikkiaan tämän asian selväksi. Kyllähän täti nyt jaksaa kuulla nämä kirjeet, kun minä olen jaksanut ne kirjoittaa. Ikävää työtä se on kirjeen kirjoittaminen. Eilen illalla kirjoitin kaksi ja tänä aamuna nämä kolme. Mutta ne eiliset olivat sellaisia hirveän haikeita. Voi, voi, ei täti usko, mitä tulee ihmisen päähän! Minä kirjoitin, suoraan sanoen, Halvorille, ettemme voi mennä naimisiin, että minä pelkään, kun meidän suku on sellaista huonoa ja epäluotettavaa. Me itkimme Lidan kanssa kuin hullut. Lida päätti, ettei hänkään koskaan mene naimisiin. Mutta sitten me nukuimme ja aamulla minä revin kirjeet ja kirjoitin uudet. »Rakas Halvor!» Niin, tämä alku on kaikissa sama, mutta minä luen nyt senkin, että pääsisin kiinni. »Rakas Halvor! Täällä sattui toissapäivänä vähän ikävä tapaus. Minä hukkasin kihlasormukseni, sinun äitisi kauniin vanhan sormuksen. Olen tietysti ollut onneton ja kaikki muut myöskin. Olemme etsineet minkä olemme jaksaneet, mutta toivomme, että sormus vielä löytyy. Sedät tilasivat tänne etsivät poliisit ja lupasivat tuhannen markan palkinnon, niin että eiköhän kaikki nyt kuitenkin käy hyvin. Olisi hauskaa, jos sinä tulisit tänne. Matka ei nyt olisi niin pitkä ja kallis kuin Niemeen. Sydämelliset terveiset meiltä kaikilta, enimmän Heiniltäsi.» Se on numero kaksi, mutta se on oikein huono, huomaan itsekin, ettei sitä voi lähettää.

— Ei, keskeytti taasen rouva Surpaeus, — minusta se on parempi kuin ensimmäinen. Saattaahan sormus vielä löytyä. Mutta jos odottaisit etkä lähettäisi mitään kirjettä. Tarkoitan: jos odottaisit.