Part 1

language: Finnish

ELÄMÄN KASVOT

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

Neljäs käsky Rakkauden uni Mies Nainen kauneudessaan Kuolema Mammona Naisen onni Vapaus

NELJÄS KÄSKY

Raatihuoneen tornista helähti viisi lyöntiä. Entisellä Kareliin — nykyisellä rouva Kambergin pihamaalla tuntuivat siistit puurakennukset, toinen valkea, toinen vihertävä, vielä olevan unessa. Takapihalla, vanhassa keltaisessa rakennuksessa sen sijaan jo liikuttiin. Korkeissa pihakoivuissa kadunpuoleista lauta-aitaa vastaan lauloivat linnut. Viluisina pidättelivät nuoret lehvät puhkeamistaan. Auringon kylmänkeltaiset säteet alkoivat vähitellen valaista avaraa pihamaata.

Liina Kareliin piti päivän kunniaksi teurastaa kana. Hän oli noussut varhain saadakseen pois tuskallisen toimituksen, ennen kuin muut talossa heräisivät — varsinkin hän toivoi, etteivät pojat heiltä, Freedi ja Pelle, joutuisi mukaan — ja likeni hitaasti ja vaanien kanalaumaa, joka rauhallisena nokki nuorta nurmea tai pöyhisteli hiekassa pihan perällä.

Kuinka tämä tänään olikin niin vaikeaa!

Kun kanat hänet näkivät, karkasivat ne tapansa mukaan häntä kohti, mutta ne mahtoivat heti tuntea jotakin outoa hänen liikkeissään, koska ne pysähtyivät ja kukko päästi suuren, varoittavan huudon. Liina pysähtyi hänkin ja hieroi vilusta sinipunertavia käsiään.

Hänen takaansa portailta kuului tuttua kopinaa, ovi narisi ja läiskähti samalla kiinni, kuistin siltapalkit vinkuivat ja rämisivät.

— Jos sen kuitenkin vielä säästäisi, sanoi Liina hiljaa, katsomatta taakseen.

Äiti seisoi ränstyneellä kuistilla. Ensi hetkessä näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut monta paria käsivarsia. Hän oli kuin harmaa jättiläishämähäkki. Mutta se johtui siitä, että hän käytti kainalosauvoja.

— Aj aai, huusi hän läpitunkevasti, — mitä siitä surkeilee. Ota kiinni vain, ei se kuitenkaan enää muni.

Tytär puri kokoon valkoiset huulensa ja alkoi ahdistaa kanoja solaan aidan ja vihreän rakennuksen välissä missä pastorin herrasväki asui. Kanat näyttivät jo kokonaan ymmärtäneen, mistä oli kysymys.

— Minä herätän pojat, sanoi äiti, — kaikkea sitä nyt pitää itkeä.

— Ei, ei! pyysi Liina.

— Noita sinä kyllä itket ja suret, mutta äidistäsi ei ole väliä. Olen koko eilispäivän muistuttanut sinulle, että kainalosauvani ovat terävät kuin hakkuuraudat, mutta sinä et niitä korjaa.

Liina liukui haalistuneessa hameessaan eteenpäin kalpeana kuin jokin aamu-unestaan herätetty aave. Puista soivat lintujen riemulliset laulut, oksien takaa siinsi taivas, siellä oli kaupunki ja kaikki muu...

— Minä herätän pojat, sanoi äiti toistamiseen portailta.

Mutta ennen kuin hän ehti liikahtaa, nostettiin uudin kauniin valkoisen rakennuksen ikkunasta ja talon omistajatar rouva Kamberg katsoi suuttuneena, mikä melu herätti ihmiset keskellä yötä. Rouva Karell tervehti nöyryyttä teeskennellen ja kertoi, että Liina oli saanut pastorskalta lahjaksi kanan. He tahtoivat paistaa sen päivälliseksi, he kun odottivat kotiin tyttöjä, Armida Forsia, nimismiehen rouvaa, ja Sannya, joka oli naimisissa kansakoulunopettaja Saarisen — muuten kelpo miehen kanssa. Pidellen punaista aamumekkoa kädellään kiinni rinnan kohdalta rouva Kamberg jäi katselemaan Liinan toimia. Kanat lensivät ja pitivät kauheaa melua.

— Parasta että Liina menee pyytämään Salmista avukseen, huusi rouva Kamberg, — heillä ollaan kyllä jo ylhäällä. Ei tuosta näy tulevan mitään.

— Oi-voih, onhan meidän pojat! huusi rouva Karell vastaan.

Hänen kammertaessaan herättämään poikia tuli pastorska Lehto paikalle, alushameisillaan, saali hartioilla. Hän tervehti iloisesti joka taholle ja ryhtyi auttamaan Liinaa.

— En minä ymmärrä, puheli Liina häpeillään, — olenhan minä tämän ennenkin tehnyt, mutta nyt minä olen ihan taitamaton...

Varokaa, varokaa, etteivät tule takapihalta toiselle puolelle, huusi rouva Kamberg tuon tuostakin.

Ajaai kuinka ystävällinen pastorska oli, kun antoi Liinalle kanan, sanoi Liinan äiti, kuistin siltapalkkien vinkuessa ja naristessa hänen askeltensa alla. — Emmehän me ole _sukuakaan_...

— Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme, vastasi pastorska iloisesti ja riipotteli leivänmuruja hiekkaan. — Tipo-tipo, tipo-tipo... Kaikki ihmiset ovat lähimmäisiämme! Lehto aina sanoo, ettei ihminen saa kiintyä näihin maallisiin, niinkuin sukulaisiinkaan... Tipo-tipo, tipo-tipo...

Pojat tölmäsivät nyt ulos pienestä keltaisesta rakennuksesta. Se tuntui huojuvan ja horjuvan, ovet läiskivät. Hiukset pystyssä, paljasjaloin, yllään vain paikatut housut ja ahtaaksi käynyt paita, karkasivat miehenalut isoäitinsä ohitse. Sekunnin ajan portaat ulisivat ja rämisivät, sitten häärivät pojat jo kanalaumassa ja heidän lasisen kirpeät äänensä viilsivät keskelle yhä hiljenevää linnunlaulua.

— Täti pois siitä! huusi Freedi ja tuuppasi Liinaa, niin että hän horjui kaivonkantta vastaan. — Pastorskakin on vain tiellä, jatkoi poika mahtipontisesi, kaikesta päättäen onnellisena siitä, että kerran, hänkin, sai tilaisuutta komentaa vanhoja ihmisiä.

— Kyllä me kahden! korotti nyt äänensä nuorempikin veli, Pelle, kuin vanhemman veljensä kaikuna. — Emme tarvitse mitään apua!

— Mikä kana se nyt on?

— Tuo, tuo, neuvoi pastorska ja viittasi, käsivarsi oikonaan, kanalaumaan.

— Senhän helottaa harja niin että! sanoi Pelle asiantuntijan varmuudella.

— Ei, se on jo liian vanha, hymyili pastorska.

Yhdessä kädenkäänteessä oli onneton kana Freedin kainalossa ja nuorempi veli hyppi vihellellen edellä vajaa kohti talonmiehen huoneiden ja Karellien asunnon välillä. Kukko ja eloon jätetyt kanat pitivät vimmattua ääntä. Linnunlaulu oli kokonaan vaiennut.

Rouva Kamberg ja pastorska nauroivat makeasti.

— Mies on aina mies, sanoi rouva Kamberg, — heti tuli toinen ääni kelloon.

— On se ihmeellistä, säesti pastorska, — että siinä miehessä ja naisessa pitää olla niin suuri ero. Lehto aina sanoo, että se on Jumalan erikoinen armolahja luomakunnalle.

Vanha rouva Karell hymyili kuistilla, ilon kyyneliä nieleskellen.

— Miehenalkujahan ne ovat, huusi hän, — jolleivät olisi vähän laiskoja koulussa ja jolleivät kuluttaisi niin paljon vaatteita. Aina housut rikki, sukat rikki, kyynärpäät rikki. Ruokahalua ei niiltä myöskään puutu.

Kaakatus vajassa lakkasi. Raatihuoneen kello löi puolentunnin-lyöntinsä. Joku ainoa lintu visersi koivuissa ikään kuin arastellen. Kukko nosti vielä silloin tällöin äänekkään hätähuudon. Vanha talonmies lakaisi jo portinpuoleista osaa pihamaata, hänen ketterä vaimonsa nosti vettä kaivosta, rohkenematta sekaantua rouvien keskusteluun, mutta silti tarkasti sitä seuraten. Vanha Martinska, joka asui Karellien keittiössä, varustautui koppa kainalossa menemään kitkijätyöhönsä kirkkopuistoon ja hautausmaalle.

— Kelpasi niitä poikia katsella! kehaisi pastorska vieläkin ja pysähtyi talonomistajattaren ikkunan alle kysyäkseen, miten rouva Kamberg ja Aline oikein jaksoivat.

Rouva Kambergin jalat olivat huonot. Aline, hän voi hyvin, hän nukkui vielä. Rouva Kambergin ankaroille kasvoille ei tullut hymyn välähdystäkään, kun hän puhui ainoasta lapsestaan. Pastorska vuorostaan valitti miehensä, Lehdon, vatsakatarria. Sanoivat sen johtuvan kahvinjuonnista, mutta mahtoiko siinä olla perää. Kun ei hänkään, pastorska, mitenkään rajoittanut kahvinjuontiaan ja kahvi oli hänelle suorastaan kuin lääkettä.

Pojat tulivat kovaäänisinä vajasta, retuuttaen veristä kanaa jaloista.

— Ettehän kiusanneet? kysyi pastorska veitikkamaisesti.

— Se kuoli että paukahti, heti paikalla! selitti Freedi.

Rouva Karell oli niin liikutettu, että hän tahtoi astua alas portaita saadakseen kädestä kiittää pastorskaa. Pastorska riensi kepeästi hänen luoksensa ja vakuutteli, että tämä oli ollut hänelle vain suuri riemu. Oliko mitään suurempaa iloa kuin lahjan antaminen!

Pihamaalle tunki jo talon eri keittiöistä kahvin lemua. Rouva Kambergilla juotiin kolmen markan kahvia, haju oli vieno kuin kukkasen tuoksu, pastorikin piti talossaan hyvän kahvin, vaikkei se vetänyt vertoja rikkaan rouva Kambergin kahville. Salmisella tuntui sikuri ja Karellilla, siellä pantiin milloin ruista, milloin ohraa, milloin mitäkin kahvin sekaan.

Naiset sanoivat toisilleen hyvästi ja hajaantuivat kukin haaralleen. Linnut lauloivat taasen ja kukkokin kiekui ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut. Laaja piha vastaistutettuine kukkalavoineen ja vihannesmaineen lepäsi ystävällisenä odottelemassa päivää, sen askelia ja askareita. Pastorin puolelle helotti aurinko, välähdellen kuistin kirjavissa ruuduissa. Rouva Kambergin avonaisen kuistin yläpuolella kohotti vanha tuomipuu vihreänuppuisia oksiaan. Karellien asunto takapihalla jäi varjoon. Vanhan rouvan ääni kuului sieltä ulos asti. Vuoteestaan tai tuoliltaan ikkunan ääressä puhui hän lakkaamatta tyttärelleen, joka liikkui askareissaan milloin missäkin osassa pientä huoneistoa tai pihamaata.

— Liinaaa... Liinaaa... missä sinä olet... etkö sinä tule? Ajaai, missä sinä näin kauan olet ollut? Koska sinä laitat mamman kainalosauvat? Ajaai, pitääkö minun pitkänäni ottaa vastaan naidut tyttäreni, kun ne tulevat minua tervehtimään! Katso nyt, röijyni ovat nuo rikkinäiset kainalosauvat aivan kuluttaneet. Liinaa... Liinaaa... minne sinä menet? Mammalla on puhumista... ajaai, et sinä kuule, mitä äitisi sanoo... Tule likemmä... likemmä. Kuule: ovatko pojat tupakoineet. Ne ovat sellaisia hunsvotteja.

— En tiedä, sanoi Liina ja aikoi mennä.

— Ajaai, et tiedä! Sinun pitää torua heitä...

— Kun en minä luule, että se auttaa.

— Ojooi mitä sinä puhut! Sinä et viitsi, siinä se on, sillä sinun ajatuksesi ovat muualla.

Liina punehtui. Hänen mustat silmäripsensä painuivat alas ja hän lähti nopeasti keittiöön.

— Oi-voih! huokasi vanha rouva syvään ja läpitunkevasti.

Vuoteessa, johon hän laskeutui, oli kaikki iänikuisen haaltunutta ja kulunutta. Laihtunut kellahtava käsi päästi kainalosauvat kolahtaen lattiaan ja siirtyi sitten hakemaan nenäliinaa tyynyn alta. Tyyny oli harmaa, nenäliina oli harmaa, kaikki oli harmaata.

* * * * *

Oikeastaan olisi rouva Kareliin talon tänään pitänyt olla iloisen juhlamielen vallassa: vanha äiti odotti luokseen kaikkia lapsiaan. Sellainen oli hyvin harvinaista, sillä kaupungissakaan asuvat tyttäret eivät aivan usein käyneet äitinsä luona, saatikka sitten pitkämatkaiset. Tänään piti heidän kaikkien tulla. Aihe, minkä vuoksi äiti oli heidät kutsunut, ei kuitenkaan ollut mikään iloinen. Hänen oli ollut pakko hälyttää heidät puhumaan järkeä vanhimmalle ja rakkaimmalle lapselleen, jonka myöskin olisi pitänyt olla viisaimman, mutta jonka saattoi sanoa suorastaan tulleen hulluksi.

— Oi-voih! oi-voih!

Hän, Liina, joka oli ollut äitinsä turva jo isän eläessä ja sitten läpi kaikkien vaikeiden vuosien, hän, jonka saattoi sanoa kasvattaneen nuoremmat sisarensa, hän joka aina oli ollut itse toimeliaisuus ja tyytyväisyys — hän oli käynyt uppiniskaiseksi äitiään, niin, itse Jumalaa kohtaan, ja ruvennut pyytämään asioita, joita hänen oli mahdoton saada. Hän oli aivan niinkuin huonosti kasvatetut tyttäret naapurissa, Nupposella, kadun toisella puolella, ruvennut laiminlyömään tehtäviään kodissa ja juoksentelemaan illoin soutelemassa ja katselemassa kuuta. Äidin nuhteet ja varoitukset eivät enää merkinneet mitään, hän hymyili kaikelle, lauleli, ruokki pastorskan kanoja — lisäksi lainkaan katsomatta, antoiko niille sellaista, mitä olisi voinut vielä käyttää kotona — ja kertoi satuja kaiken maailman lapsille, joita kokoontui illansuussa Karellien portaille. Niitä tuli aina kirkon takaa asti, köyhien ihmisten lapsia, ja tuli rikkaidenkin lapsia; sellaisia kuin itse kauppias Frilanderin Bertta ja Augusti. Lapset istuivat Liinan ympärillä kuin kananpoikaset emonsa siipien suojassa eivätkä olisi tahtoneet lähteä kotiin nukkumaankaan. Eihän hänellä ollut mitään makeisia tai sellaista niille antaa — mistä se olisi tullut, mutta lapset eivät sitä ajatelleetkaan, he vain tahtoivat kuulla satuja, he vain tahtoivat riippua tädin kaulassa. Hän, äiti, olisi kovistanut heitä useamminkin pois siitä portailta meluamasta, jollei rouva Kambergin oma tytär, niin suuri ja vanha kuin olikin, olisi istunut kuuntelemassa Liinan juttuja. Äiti luuli saavansa Frilanderista liittolaisen, kauppias tuli jo kerran julmana pihaan hakemaan pois lapsiaan. Mutta se toivo oli ennenaikainen: kauppias kävi, nähdessään Liinan ja lapset, vallan lauhaksi ja istahti vähäksi aikaa heidän kuistinsa penkille. Ja seuraavalla kerralla lähetti hän Bertan ja Augustin mukana vesirinkelejä lapsille ja Liinalle. Rouva Kamberg itse teki vihdoin lopun hullutuksesta: Aline oli saanut nuhan ja lisäksi oli pelko siitä, että kukkalavat tallattaisiin, niitä kun jo oli valmistettu keskelle pihaa ja myöskin sivuille, sinne missä rouva Kamberg kesäisin joi kahvia vieraittensa kanssa ja millä puolella pastorinväenkin oli lupa oleskella.

Oi-voih, kerran oli kaikki ollut Karellien hallussa, Karellien omaa, he olivat juoneet kahvia ja totia puiden alla, missä suuret pensaat keisarikruunuja ja tuulihattuja kukoistivat — nyt oli kaikki mennyttä, he kituivat talon äärimmäisessä päässä, ulkohuonerivin laidalla, entisessä vajassa, jossa postimestari Kareliin trillat ja kääsit kerran kiiltävinä olivat seisoneet ja joka sittemmin oli tehty köyhtyneen perheen asunnoksi, kun sairas postimestari oli kuollut, kun talot ja tavarat olivat menneet. Oi-voih, niitä surkeita aikoja! Toki ne kaikki olivat kestetyt, tytöt olivat onnellisesti naimisissa — olisi luullut huolettomien aikojen vihdoinkin koittaneen äidille ja viimeiselle tyttärelle. Heillä oli viidensadan markan eläke — miten hyvin he kahden olisivatkin voineet elää sillä, kun sillä oli täytynyt tulla aikaan, vaikka oli syömässä seitsemän suuta. Rouva Kamberg, joka — tohtorin kehoituksesta — ajatteli uuden suuren talon rakentamista joskus tulevaisuudessa, oli sanonut, ettei hän rakenna, ennen kuin rouva Kareliin kuoleman jälkeen, ettei rouva Kareliin tarvitse muuttaa pois vanhasta kodistaan. »Trillojensa ja kääsiensä kodista», oli rouva Karell katkerasti ajatellut, mutta sentään samalla ollut kiitollinen, että rikas rouva Kamberg, vaikkapa leikilläkin, otti lukuun hänenkin toivomuksensa. Kuinka hyvin olisi voinut olla — ja nyt rupeaa Liina hulluksi!

Mikäpä vanhalle rouvalle muukaan tuli neuvoksi kuin vedota lapsiinsa. Maalla-asuvat olivat pääasia, sillä näiden kaupunkilaisten omatunto oli jotenkuten paatunut Liina vaikutti heihin ja sai heidät puolelleen. Mutta Armidaan ja Sannyyn saattoi luottaa. Ja niin oli äiti itse tehtyään kotelot, tuhlannut postirahan kahteen kirjeeseen sekä kahvikupin Martinskalle, joka Liinan tietämättä vei kirjeet postiin.

Ei heidän, Armidan enempää kuin Sannynkaan ollut helppoa päästä irti kodeistaan, molempia pitelivät lapset ja miehet — ja entäs matkakulut! Sannyn kotona elettiin kansakouluopettajan palkalla, se ei tahtonut riittää, kun lapsia oli niin paljon. Armidan kodissa veivät kalliit juomatavarat, joita aina piti olla talossa. Nimismiehen koti on hieno koti, kolmas kuvernöörin kodista lähtien, siellä täytyy olla ruokaa ja juomaa. Se vei ja maksoi, ja Freedin ja Pellen koulunkäyntikin maksoi, vaikkei toki mummo ottanut heiltä kuin ne ruokatavarat, jotka he kuluttivat, mutta koulurahaa meni ja aina vaadittiin uusia kirjoja ja vihkoja. Niin että Armidankin oli pakko käännellä kolikkoa, ennen kuin hän päästi sen kädestään. Toki ei tässä kuitenkaan tällä kertaa auttanut mikään: tyttöjen täytyi rientää tukemaan vanhaa mummoa, sillä Liinan täytyi tulla järkiinsä!

Oi-voih! Oi-voih!

* * * * *

Sisarukset Armida Fors ja Sanny Saarinen olivat, kumpikin kuljettuaan hevosella useat peninkulmansa, tavanneet laivalla ja heti alkaneet udella toisiltaan, mitä kotona oli saattanut tapahtua, miksi mamma kirjoitti näin salaperäisesti. Pitkin yötä olivat he ärsyttäneet toistensa uteliaisuutta, peräsalongissa hoidellessaan Sannyn pientä lasta ja kertoessaan toisilleen kaikkea, mitä viime aikoina olivat kokeneet. Yhä enemmän he hämmästyivät, kun ei laivarannassa ollut ketään vastassa: mitä olikaan tapahtunut, missä olivat Titti ja Alme, jollei Valborg olisikaan päässyt kotoaan asti ja jollei Liina olisikaan voinut jättää mammaa? Varmaan oli mamma kipeä. Vai oliko Liina kipeä? Mitä kummaa olikaan tapahtunut?

Raahustaen sylissään ja käsivarsillaan vaatekääröjä, lasta ja tuliaiskoppia sisarukset hiestyneinä ja hiukan vaivalloisesti riensivät tuttua tietä laivarannasta kaupunkiin. Viisi kaunista punaista lehmää kulki rauhallisesti syöden puistikossa pormestarin kulmassa. Sisarukset naurahtivat. Joka kevät kiellettiin juhlallisesti kuuluttajan suun kautta sakon uhalla päästämästä lehmiä kaupungin puistoihin tai istutuksille. Kenenkähän nuo nyt olivat. Kauniita lehmiä. Tiellä kukoistivat vanhat tutut kevätkukat, joilla ei olisi ollut lupa levitä tänne kaupungin hiekoitetuille käytäville. Kas, kas, pormestarin talo oli maalattu, aikoikohan hän naimisiin? Frilander tuli paitahihasillaan portailleen ja puisteli jauhoista takkiaan. Sisarukset tiesivät, että rouva talvella oli kuollut, kolme lasta oli jäänyt. Nähdessään matkustajien nousevan ylös laivarannasta esplanaadin sivua kauppias meni sisään ja veti oven kiinni, niin että kello rämisi. Se oli vanha tuttu kello, joka oli rämissyt siinä jo isä Frilanderin aikana. Frilanderin viereen oli tullut uusi puoti, leipuri, heleänsinisessä kilvessä luettiin kultakirjaimin Benj. Laurén, yläpuolella oli kultainen rinkeli. Kuinka hauskaa oli yhtä kaikki taasen nähdä tutut seudut, kunhan ei olisi ollut tätä levottomuutta.

Vanha kotipiha oli sitten viime näkemän jaettu kahtia uudella aidalla, joka oli vihreäksi maalattu. Että kuitenkin rouva Kamberg viitsi työntää talon entisen omistajan tuolla tavalla aitojen taakse! Rouva Fors tuskin muisti hiljentää ääntään, kun hän sisarelleen teki katkeria huomautuksiaan. Rouva Saarisen silmiin nousivat kyyneleet. Täällä sitä lapsina oli leikitty, tuossa sitä keväisin oli hypätty nappikuoppaa... Kuinka puut olivatkaan kasvaneet... lintuja tuntui olevan vieläkin enemmän kuin ennen. Mitä... oliko pääskysenpesä hävitetty kuistin päältä?

Nyt ilmaantui vihdoinkin kasvoja mamman kamarin ikkunaan, ja sisaret, toinen toisen perästä tulivat portaille. Tervehdittiin äänekkäästi, suudeltiin ja kyseltiin. Liina otti lapsen, muut sisaret ottivat mytyt ja kopat. Miten mamma jaksoi? Mitä oli tapahtunut? Mamman ääni jo kutsuikin saapuneita läpitunkevin huudoin, ja haihatellen ja voivotellen painuivat he vuoteen yli, missä äiti istui, yllään vanha, alkuaan sinikirjava pumpulipuku. He suutelivat äitiään sisäänpainuneille huulille, he taputtelivat hänen laihoja olkapäitään. Kuumat kyyneleet vuotivat alas äidin poskia, ja hän tarttui tyttäriinsä liikkein, jotka hellyydessään olivat miltei suonenvedon tapaiset. Mutta mitä, mitä olikaan tapahtunut?

Kukaan ei vastannut maalaissisarusten kysymyksiin. Titti pusersi arvokkaasti kokoon huulensa. Valborg hymyili ilkeästi ja Alme naureskeli huvitettuna. Oliko heidät sitten tuomittu puhumattomuuteen? Tekivätkö he pilkkaa sisarista, jotka olivat vakavasti levottomat? Liina oli lapsen kanssa jäänyt keittiöön. Mamma ei vastannut kysymykseen, jota tytöt ihmetellen toistivat, hän vain piteli heidän käsiään ja itki pientä onnellista itkua.

— Kuinka te olette kauniit ja lihavat! sanoi hän. — Niin oli mammakin ennen, oi-voih! Ja te olette kaikki naimisissa!

— Mikä mammaa oikein vaivaa? huusivat sisarukset kymmenenteen kertaan sillä kalsealla äänellä, joka oli ominainen niinhyvin äidille kuin kaikille tyttärille. — Mamma nyt sanoisi, mehän menehdymme levottomuuteen.

— Oletteko te noin levottomat mammasta! sanoi vanha rouva ja yhä itki ja hymyili. — Jumala siunatkoon teitä. Joka täyttää neljännen käskyn, hän täyttää kaikki muut. Ovatko teidän lapsenne terveet? Ja teidän hyvät miehenne — vai lähettivät mammalle terveisiä. Kuinka te olettekaan kauniit ja hyvät! Liinaaa... Liinaaa! Tuo toki kahvia! Ota korppuja ja piparkakkuja.

Tyttäret sanoivat juoneensa kahvia laivassa, aamu oli ollut vähän kolea ja niin he olivat tilanneet kahvia ilman leipää ja syöneet omia voileipiään.

— Vai tulisitte te mamman luo ettekä saisi kahvia — _Liinaaa_... Liinaaa! Tuo kahvia, ota korppuja ja piparkakkuja... läkkilaatikosta!

Vihdoin viimein saivat tyttäret tietää, ettei mamma ollut erikoisen kipeä. Mieliharmista hän kyllä olisi saattanut olla kipeä ja varmaan hänen hermonsa pilaantuisivatkin kokonaan, jollei muutosta tulisi. Juuri sen vuoksi hän oli kutsunut heidät tänne. Liina, niin Liina oli syypää kaikkeen — kuka sitä olisi uskonut! Hänen tähtensä oli tämä melu ja hälinä ja entäs kustannukset. Ottakoon nyt ja maksakoon Sannylle seitsemäntoista markkaa — kyllä kai matka siihen nousi niinkuin ennenkin, ei suinkaan laivamaksuja koskaan alennettu, ylennettiin niitä aina mieluummin —, ottakoon sen rahan vaikka silmästään, kun kerran on kaikkeen syypää.

— Mitä Jumalan nimessä on sitten tapahtunut! huusi Armida Fors, joka jo oli kokonaan tuskastunut.

— Älä turhaan lausu Jumalan nimeä, sanoi äiti. — Ajaai, sinä olet oppinut sen mieheltäsi, kotona et sinä ole sitä kuullut, Akseli on hieno mies ja suuri herra, mutta hän ei vielä ole tullut herätykseen. Mida, lapseni, onko sinulla taas uusi hame? Ajaai, kuinka se on hieno, kuinka sinä olet onnellinen! Minnekä ne muut tytöt joutuivatkaan? Sigrid, Valborg ja Alme, minne te jouduitte, tulkaa kaikki tänne, ette tiedä, kuinka kauan äitinne elää, ei sitä voi kauan elää, kun on ollut niin suuria suruja ja kun vielä vanhoilla päivillään saa sellaisen surun... Te olette tietysti katsomassa Liinan kamaria. Kyllä sitä kelpaakin katsella, kätevä hän on ja tekee tyhjästä. Sohva on päällystetty tilkuilla — kuka sitä uskoisi! Eikö siinä ole kuin kukkiva kenttä, ruusut ja liljat ja pionit, ja kaikki pelkistä tilkuista! Mutta hän ei heitäkään hukkaan mitään, ei yhtä langanpätkää, ei yhtä tilkkua, ei tyhjää rullaa. Hyllypöytä on tyhjistä rullista, kuka sitä uskoisi, ja kaikki hän on naulannut omin käsin!

Vanhan rouvan ääni oli kiihtynyt ihastukseen ja ylistykseen, mutta yhtäkkiä se teki oikullisen kokokäänteen. Se kävi pisteliääksi, suorastaan myrkylliseksi.

— Siihen hänellä on ollut aikaa, hän on taitanut odottaa vieraita, mieleisiä vieraita. Mutta minun kainalosauvani ovat täyttämättä, niistä on kaikki kulunut pois, ne ovat terävät kuin veitset, en voi niitä käyttää, sen tähden makaan tässä. Mutta hänellä ei ole aikaa, Liinalla ei enää ole aikaa äitiänsä varten!

Maalaissisarukset, jotka istuivat äidin vuoteen laidalla, vaihtoivat katseita kaupunkilaissisarusten kanssa. He huomasivat äidin paljon heikentyneen viime näkemästä. Hän toisteli samoja asioita entistä enemmän, puhui sekaisin ja äänikin oli entistä särkyneempi.

— Missä kainalosauvat sitten ovat? sanoi Sigrid kuivasti. — Minä laitan ne kuntoon.

— Ei, ei! Älä sinä mene niihin koskemaan. Ei niitä osaa laittaa kukaan muu kuin hän. Sen tähdenhän tämä kaikki on niin julmaa ja sydämetöntä, kun hän tietää miten tärkeä hän mammalle on. Ei, älä sinä, Titti, yritäkään. Ei, älkää menkö keittiöön, olkaa täällä nyt kaikki, niin saamme puhua, mammalla on teille tärkeää asiaa. Liinaaa... Liinaaa, eikö se kahvi nyt valmistu? Ajattele toki, että sisartesi on nälkä, niin pitkän ja kalliin matkan takaa kun ovat tulleet. Ja sinun vuoksesi! Ota korppuja ja _piparikakkuja_... läkkilaatikosta muuta ei tarvita. Ei mitään pehmeää leipää, kuuletko! Vai joko sinä taas olet juossut leipuriin. Jos sinä menet ulos ovestakaan, jos sinä menet leipuriin, niin minä... niin minä kuolen...

Vanha rouva oli noussut istumaan sängynlaidalle ja nojasi toisella suonikkaalla kädellään sen laitaan. Ääni millä hän oli lausunut sanan »leipuri» oli ollut niin leppymätön, että molemmat maalta tulleet sisarukset heti yhdistivät kultaisen rinkelin sekä kullatun nimen heleänsinisellä kilvellä siihen onnettomuuteen, mikä oli tullut taloon. Mitä oli leipuri tehnyt?

Keittiöstä rupesi kuulumaan lapsen itkua ja Sanny lähti heti sitä kohti.

— Aih, onko sinulla lapsi mukana! huudahti vanhus ja hänen vihansa suli sulamistaan. — Niin, mitenkäs sinä muuten olisit päässyt matkustamaan. Tuo, tuo, mummon nähtäväksi — joko se on puolenkaan vuoden ikäinen, _vai_...? Oi-voih!

Vanha äiti vaipui lumppuläjäänsä ja kaunis hymy kirkasti hänen kasvojansa niin kauan kuin itkua kuului. Kun lapsi lakkasi huutamasta, sulkeutuivat vanhuksen silmät ja hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin kuolleella.

Maalaissisarukset katsoivat päätään huojuttaen kaupunkilaissisaruksiin. Nämä ottivat asiat varsin kylmästi. Alme, istuen ikkunan alla, söi karamellia, Sigrid silitteli pientä koiraansa, jonka hän, tottuneesti nostaen rinnan alta ja molempien etukäpälien välitse, oli ottanut syliinsä. Valborg, seisoen keskellä lattiaa, hypisteli hermostuneesti pitkiä kultaisia kellonperiään.

— Lopetetaan nyt jo tämä teatteri, sanoi Valborg, suuttumustaan hilliten, — mamma on, niinkuin tiedämme, sairas ja vanha ja sen tähden...

Kuolleen näköinen vanhus kimmahti istualleen uskomattoman jäntevänä.

— Ajaai, vai olen minä sairas ja vanha! Minä olen tiellä, sinä tahdot minusta päästä, sinä kiittämätön lapsi, kaikki te tahdotte minusta päästä! Älkää te kieltäkökään, kyllä minä teidät tunnen! Ja enkö minä kuitenkin ole kasvattanut teistä kaikista kunnon ihmisiä, kauniita olette kaikki, miehet olen hankkinut teille kaikille! Ja nyt — vaivaistaloon te vielä minut toimitatte, hautaan te minut toivoisitte, oi-voih!

— Rakas, rakas pikku mamma, puheli Mida Fors puhumistaan, — mamma ei nyt noin kauheasti kiihdytä itseään.

Valborg Lindberg otti pöydältä Liinan työn. Se oli jotain tähtikuviollista virkkausta, Liina piti sen huolellisesti puhtaassa vaatteessa, jotta se säilyttäisi sinertävän valkeutensa. Valborgin ylpeät kasvot olivat kalpeina vihasta.

— Koko tämä hälinä on syntynyt siitä, virkkoi hän, jatkaen äskeistä lausettaan, — että leipuri Benjamin Laurén on kosinut sisartamme Liinaa. Näin merkillinen on juttu.

Hän vilkaisi äitiin ja vetäisi virkkauskerästä pitkän mitan lankaa. Äiti vaikeni, silmät suljettuina, ja vain kyyneleet, jotka pusertuivat esiin, ja vavahdukset suupielissä ilmaisivat, että hän kärsi hirvittävästi.

Armida Fors oli noussut seisomaan ja tuijotti suu auki Valborgiin. Almea nauratti, hän tähtäsi karamellilla koiraa Sigridin polvella. Pieni eläin koetti asettaa suutaan sen suunnan mukaan, minkä herkkupala ottaisi lentäessään sen luo. Alme purskahti nauruun.

— Et saa antaa sille karamellia, sanoi Sigrid-rouva kesken kaiken, — muutenkin lihoo liiaksi ja saa sydäntaudin. Saisit itsekin lakata syömästä karamellia, hampaasi ovat jo aivan mennyttä.

— Kuka on sitten leipuri Laurén, kysyi Armida. — Hän on kai hiljan muuttanut tänne. Kilpi minusta ei ollut hullumpi, tuollainen kullattu rinkelihän on kallis.

Vanha rouva vuoteellaan vilkastui.

— Mikä lieneekään roisto ja maankiertäjä! Emme kukaan tunne häntä. Hän on hiljan muuttanut ties mistä. Liinaa ei koskaan ole esitetty hänelle, hän on nähnyt hänet puodissa, kun hän on käynyt noutamassa leipää. Siinä he ovat tutustuneet — ajatelkaa, kuinka sopivaa seurustelua! Ei toki minun aikanani sellainen tullut kysymykseen. Nuoret ihmiset esitettiin kunniallisesti vanhempien läsnäollessa. Nämä ovat siellä leipuripuodissa puhelleet kahden, ties miten paljon ja — mitä! Minä kyllä aloin huomata, että hän niin kauan viipyi kun aamulla läksi ulos, ja sitten rupesin huomaamaan, että kahvileipää tuli niin runsaasti. Kun ostettiin kymmenellä pennillä pennin piparikakkuja ja minä laskin ne, niin oli yksitoista ja kaksitoista, kerran oli viisitoistakin. Ensin olin mielissäni, luulin, minä hullu, että leipurilla oli myyjätär, joka laski niin huolimattomasti. Joskus toi Liina kotiin korvapuustin kaupanpäällisiä, joskus torttujakin, ja minä, hullu ihminen, vain olen mielissäni enkä näe, miten hän pussia avatessaan punastuu ja katsoo alas. Kunnes kerran joku mieshenkilö saattoi hänet tänne portaille asti ja siinä ojensi hänelle pussin. Silloin tuli totuus esiin. Ja nyt on sitten pitkin kevättä käyty soutelemassa ja katselemassa kuuta. Siinä tulee terveimmistäkin hermoista loppu, kun sellaista katselee, oi-voih!

Vanha rouva vaikeni nääntymäisillään.

— Mamma liioittelee niin kauheasti, sanoi Sigrid pureskellen karamellia, joka alun pitäen oli tarkoitettu hänen koiralleen.

— Hyviä torttuja häneltä vain saa ja suurta leipää, huomautti Alme, koettaen tekeytyä arvokkaaksi.

— No niin, sanoi Armida, — ei se nyt mikään hieno tarjous ole, tietystikään...

Valborg naurahti vihlovasti.

— Hieno tarjous! sihahti häneltä hampaiden välitse. — Ja muut Kareliin tytöt ovat muka naitetut niin hienojen tarjousten tekijöille...

— Ajaai, huusi äiti, — kuinka jumalaton sinä olet. Valborg, Valborg, sinun ei käy hyvin. Ajaai, Jumala rankaisee...

Sigrid Vohlström yskähti ja laski koiransa maahan.

— Kyllä minä tiedän, mitä sinä Valborg tarkoitat, sanoi hän. — Te olette aina, sinä ja sinun miehesi, halveksineet meitä. Vahtimestari ei ole teidän mielestänne ollut ihminenkään. Mutta viime viikolla, kun hienolle oluenpanijalle tuli rahasta tiukka, poikkesi hän raatihuoneelle ja lainasi vahtimestarilta puolisataa markkaa!

Valborg Lindberg paineli punastuen ohimoitaan. Ah sitä Gunnaria, kuinka hän saattoi...! Hänen, Valborgin, tieten ei se ollut tapahtunut... Heidän piti ostaa lehmä, se oli hiukan kallis. Mutta olisi saanut jäädä ostamatta, jos hän olisi aavistanut.