Part 14

— Oletteko te todella kihloissa? toksautti hän tulemaan. — No Herran tähden, ottaakos nyt herra Tiger tuon minun vanhan tätini...? Teillä mahtoi kaikki olla valmiiksi puhuttuna jo silloin... No Herran tähden... Kyllä tälle kaupungille nyt tulee ihmettelemistä. Täti ei tiedä, mitä lahjalaatikkoja tämä hovisoittaja on tuonut, siellä ovat Hopeisessa Ketussa... No että tuo vanha Liina Karell nyt vielä meni kaupaksi...!

— Onneksi ei nuoruutta jaeta yksin vuosien mukaan, sanoi Harry Tiger, — sitten olisimme me taiteilijat hukassa.

— Niin, mutta kyllä teitäkin mieluummin katselee, kun olette nuoret ja kauniit! huudahti Hopeisen Ketun isäntä. — Aijai herra Tiger, kun sattuvat tiellenne sellaiset kauniit kosmopoliitat niinkuin sekin pulska Adela, tai se...

— Herra hotellinpitäjä saa itse koettaa onneaan heidän joukossaan, keskeytti Harry Tiger.

Kuin kuvassa astuivat Liinan silmien eteen äkkiä kauniit nuoret tytöt, hypellen toinen toisensa jäljessä kasteisella pihamaalla. Nuoruus! oli äiti huudahtanut. Liinaa kylmäsi. Mitä hän olikaan uskaltanut? Silloin tarttui Harry Tiger hänen käsiinsä ja katsoi häntä silmiin. He olivat molemmat rehelliset. Ja niin he erosivat.

Reki liukui nopeasti pois ja kun Liina seisoi yksinään ruusujensa keskellä, katsellen timantin loistoa, kyseli hän itseltään uudelleen ja uudelleen oliko hän nähnyt unta. Sen hän selvästi tunsi, että sekä menneisyyttä että nykyisyyttä taasen valaisi aurinko, aurinko ja heleä kuutamo.

* * * * *

Jos Liina Kareliin rikastuminen aikoinaan oli herättänyt huomiota, niin vielä enemmän teki sitä tämä kummallinen kihlaus. Olipa sen vanhan hullun rouvan tytär valmistanut kaupungille monta yllätystä. Olisikohan tämä nyt viimeinen? Varmaan ei. Satuprinsessan viimeinen ilmestysmuoto olisi ehkä kerjäläishahmo. Freedi Fors kertoili ravintolassa, klubilla ja pankissa, kaikkialla missä liikkui, ihmeellisiä juttuja sulhasen tulosta kuutamoyönä. Niin oli hevonen ollut vaahdossa, että ties ajetaanko sillä hevosella enää koskaan. Ja kaikkinaisia kalliita lahjoja hän oli tuonut mukanaan. Kyllä näytti olevan tytöstä varma. No niin, saattoihan sitä ajatella, ettei sen ikäisellä immellä enää joka päivä hyppää kosijoita. Ja kai niillä oli asiat valmiiksi puhuttuina jo silloin, kun hän sen kauneuspalkinnonkin aikoinaan jakoi tälle Liina Karellille, vaikka sinä kesänä oli koolla kaupungissa kaunista naisväkeä enemmän kuin ehkä koskaan tulisi olemaan. Herrasväkeä kelpasi katsella aamupuoleen yötä, kun hän, Freedi Fors, meni tätinsä asuntoon. Kerrassaan siellä oli juhlallista: kynttilöitä paloi kymmenittäin ja punaisia ruusuja oli mätetty kokonaiset vasut täyteen. Hovisoittaja oli tuonut ruusut mukanaan suoraan etelästä. Se oli hovisoittaja nyt, Harry Tiger. Kai rouvakin joutuisi hoviin. Ilmankos sulhanen määräsi, että vaatteet pitää teettää komeat. Ja kolmenkymmenen päivän perästä tämä Liina sitten viedään, siksi ovat ne suuret konsertit annetut ja nuori pari voi lähteä häämatkalle. Siksi on kevätkin siellä etelämaissa ehtinyt panna itsensä juhla-asuun. Kovin se muuten on salaperäistä koko nuoren parin tulevaisuus. Ei tiedetä, minne asetutaan, taiteilijalla kuuluu olevan toinen huvila merenrannalla, toinen vuoristossa. Niin että ainakin näyttää toimeentulo olevan hyvä. Ja hellät olivat sitten aamulla rakastavaisten jäähyväiset. Ja niinkuin humaus vain ajoi sulhanen läpi nukkuvan kaupungin. Morsian jäi itkemään ruusujensa keskelle! Olihan hänellä lohdutuksenaan sormus: timanttia kelpasi katsella. Morsian katselikin, ikään kuin hänen silmänsä olisivat jääneet siihen paikkaan.

Vieraat ihmiset laskivat leikkiä ja tekivät pilkkaa. Se oli heidän huviaan. Omaiset kävivät kiinni kovakouraisemmin. Oliko Liina vanhoilla päivillään tullut aivan hulluksi? Eikö hän aavistanut, mikä olisi hänen kohtalonsa? Saattoiko hän ajatella, että hän kestäisi kilpailussa suuren maailman naisten kanssa? Eihän hän osannut edes niitä kieliä. Toki hänen täytyi tulla järkiinsä!

— Ja me kun aina luulimme, että sinä olit jumalinen ihminen, sanoi Sigrid Vohlström. — Ja maailman kunniaa sinä tavoitteletkin! Tuossa olisi sinulle kyllä työtä, ei kuole tuo Vohlström tuosta, ei ole elävä eikä kuole. Mikä sinun oli hoitaessa mammaa, mamma puhui ja sanoi, mitä milloinkin tarvitsi, mutta tuolta on puhumisen lahja mennyt eikä tulekaan takaisin. Ja tohtori sanoo, että vuosia voi kestää. Mikä se on minulle koskaan ollut, Vohlström? Te minut mamman kanssa naititte, ota nyt haltuusi ja hoida!

Liina seisoi halvaantuneen vanhuksen vuoteen ääressä. Hänen silmistään näki, että hän kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki. Hänen osakseen oli tullut tyhjentää vanhuuden kalkki pohjaan asti.

Alme ja hänen miehensä tekivät erityisen retken kaupunkiin saattaakseen Liinan järkiinsä.

— Saa hävetä silmät päästään, sanoi Alme, — kun kaikki sinua nauravat. Aina sinä olet tuottanut häpeää meidän suvullemme. Milloin sinulle on annettu kauneuspalkintoja, milloin sinulle on pudonnut rahoja kuin taivaasta. Ajattele nyt toki kerran omaisiasi. Mikä sinun olisi asuessasi meillä? Mamma kääntyisi haudassaan, jos tietäisi.

— Pidän itsestään selvänä, sanoi Kalle Lundin, — että sinun varasi, parhain käly, nyt jäävät sukulaistesi käytettäviksi. Olisi toki suorastaan rikollista viedä varat ulkomaille ja hajoittaa ne tuhkana tuuleen. Vai ehkäpä herra hovisoittaja haluaakin juuri sinun rahojasi — oletko ajatellut sitä? No niin, jollei, niin kai hän sitten pitää sinusta murheen kuolinpäivääsi asti. Mitä taas tulee leikkikouluihin ja vanhojenkoteihin, niin mitäpä sinä niitä nyt rakennat, kun itse menet pois? Suoraan sanoen, paras käly, pidän sinun menettelyäsi niin hupsuna, että olen valmis turvautumaan vaikkapa oikeudenkäyntiin puolustaakseni vanhaa sukuperintöä joutumasta vieraisiin käsiin.

Sanny Saarinenkin riensi kaupunkiin. Ei hän mitenkään nuhdellut Liinaa, hän oli ainoastaan huolissaan. Hän tunsi varmasti, etteivät he milloinkaan enää tapaisi. No niin, kaipa he kohtaisivat toisessa maailmassa, se ei merkinnyt sen enempää. Mutta että Liinan omasta vapaasta tahdostaan piti syöstä itsensä sellaisiin suruihin ja huoliin! Liina sanoi:

— Mitenkä kallis tämä minun elämäni nyt sitten on, etten voisi antaa sitä, kun joku sen huolii...?

— Lapsilta sinä sen otat, sanoi Sanny, — sadoilta lapsilta, joille sinun piti valmistaa iloinen lapsuus.

— Mutta Harry Tiger valmistaa ilon tuhansille ihmisille. Hän saattaa soittaa sairaatkin terveiksi.

— Mamman terveys kesti lyhyen ajan, sitten hän tuli entistä huonommaksi.

— Mutta hän istui kerran portailla, hän näki kerran nurmen ja koivut ja auringonpaisteen.

Sanny Saarinen itki katkerasti ja heitti sisarensa Jumalan haltuun. Toisessa elämässä he tapaisivat.

Kun merkillinen huhu Liinan kihlauksesta tuli kirkkoherran ja ruustinnan korviin, eivät he uskoneet siihen. Ruustinna pisti heti paikalla lämpimän vehnäleivän kääröön ja lähti liikkeelle. Hän näki kukat, hän näki Liinan punastuvat kasvot ja kävi sanattomaksi. Sitten hän rupesi kyselemään, koska Liina oli mennyt kihloihin. Varmaan jo kesällä... Hän oli sitä kaiken aikaa epäillyt! Eikö Liina ollutkin rakastunut juuri silloin portailla, kun puhuttiin niin paljon rakkaudesta? No, saattoihan sen nyt tunnustaa näin vanhalle ystävälle. Milloin tulisivat häät? Täälläkö kirkossa...? Niin pian? Aijai, ompeluseuran naiset saisivat koristaa kirkon...!

— Mutta kulta herttainen, etkö sinä yhtään pelkää — muistele vain sitä tyttölaumaa, mikä aina seurasi herra Tigeriä... Kuule, saanko minä nähdä sinun kihlasormuksesi...! Mutta... hyvä isä...! Onko se timantti! Tiedätkö, kulta herttainen, on se sentään ihmeellistä, miten paljon onnea Jumala antaa sinun osaksesi. Ajattele nyt — sinähän olet vanhempi minua ja vielä saat tällaisen nuoren sulhasen. Se on seuraus neljännen käskyn täyttämisestä. Usko minua: se se on!

Kirkkoherra oli vakava ja tyytymätön. Tämä ei ikinä ollut Jumalan tahto. Olisipa hän aavistanut, että Liina todella halusi naimisiin, niin olisihan hän aikoinaan saanut mennä Laurénillekin. Silloin oli vielä iänkin puolesta aika.

Tohtorinna tuli yhdessä lastensa kanssa ja kaikilla oli käsissä kukkasia. Liinalta ei jäänyt huomaamatta, että ystävätär oli alakuloinen. Tohtori, joka oli matkoilla, tiesi uutisen kotiin palatessaan. Hän sulki Liinan syliinsä, nauroi ja taputteli häntä, niin että kajahteli. Tohtori oli kuullut Alinelta, että Liina nyt aikoi lahjoittaa sukulaisilleen koko omaisuutensa. Se ei saanut tapahtua. Kun nyt leikkikoulu ja vanhojen koti olivat saaneet osansa, niin ei paljon jäänytkään. Johan neiti Karell oli ehtinyt hävittää omaisuuttaan kuin mikäkin mieshuijari — takuita hän oli maksanut ja jos mitä. Lopulta pyysi tohtori saada puhua hiukkasen järkeä, muutaman sanan vain, kihlauksen johdosta — ei, ei mitään saarnaa, ei sinnepäinkään...

— No niin, neiti Karell, sanoi hän, — minä olen nyt joka suhteessa hyvin iloinen teidän puolestanne. Saatte kerrankin elää omaa elämäänne. Te tiedätte, kuinka suuressa arvossa minä pidän herra Tigeriä. Ihailen häntä melkein yhtä paljon kuin teidän äiti-vainajaanne. Mutta tahtoisin sanoa pari sanaa miehestä yleensä. Katsokaas... me miehet... meidät on taltutettu perheenisän, virkamiehen ja kansalaisen ikeen alle. Mutta luonnostamme me olemme villejä ja vapautta rakastavia. Nainen se on, joka alkuperäisten kansojen keskuudessa suorittaa työn, pitää koossa perheen ja kodin. Mies, hän metsästelee ja käy sotaa — eikä suinkaan aina perheensä vuoksi, vaan huvikseen. Hän on luonnostaan lurjus. Ei ole mitään, mistä hän on niin arka kuin vapaudestaan. Naisen osa on työ ja kieltäytyminen, tahtoisin miltei sanoa, että se on hänen onnensa. Jos hän voi täyttää suuren tehtävänsä ilomielin ja pystyssä päin, niin silloin... silloin hän kruunaa itsensä kauneudella. Me olemme, kuten sanottu, taltutetut ja taivutetut ikeen alle — kyllä, kyllä — me miehet. Mutta on joitakuita meidän joukossamme, joissa miehen luonne vielä elää paljaana ja puhtaana. Nämä miehet pitävät huolta siitä, ettei ihmissukukunta kokonaan unohda, mikä mies on. Suuret taiteilijat ovat usein tällaisia. Sen tähden on naisen, nykyajan naisen, yhteiskuntanaisen vaikea säilyttää heidän rinnallaan persoonallista onneaan. Sellaisen miehen vapaudenrakkaus on aina suurempi kuin hänen rakkautensa naiseen.

Liina katsoi jännittyneenä tohtoriin. Tuntui miltei siltä kuin hän olisi kuullut äitinsä puhuvan.

— Minä tiedän, ettei tehtäväni ole helppo, sanoi hän. — Mutta minulla on hyvin hyvä ojennusnuora. Sen turvissa minä uskallan.

— Vai niin, sanoi tohtori, — uskaltaako olla utelias...

Liina lausui hänelle Paavalin sanat rakkaudesta: rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä... kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se kärsii.

* * * * *

Harry Tiger näytti vaimolleen maailman ihmeet. He kiitivät eteenpäin vauhdilla, joka kilpaili tuulen kanssa. Vuorokausia keinuivat he loistojunissa, jotka syöksyivät maanosan laidasta laitaan, katosivat vuorten sisään, kulkivat huimaavissa korkeuksissa laaksojen ja rotkojen yli, sivuuttivat hymyileviä merenrantoja, kuumeisesti meluavia kaupunkeja, pieniä hiljaisia asumuksia ja ylpeitä linnoja, kiitivät vauhdillaan uhmaten ajan ja paikallisuuden mahtia. Kansallisuuksien rajat kävivät olemattomiksi heidän tiellään, salonkivaunuissa sekaantui puhe lukemattomien kielten sorinaan. Ja kaikilla, jotka lyhemmän tai pitemmän ajan kulkivat heidän kanssaan yhtä matkaa, tuntui olevan sama päämäärä: ehtiä, joutua, kiirehtiä, ikään kuin viekkaasti pettäen ja yllättäen aikaa, jota kellot heidän taskuissaan saidasti ja hellittämättä mittasivat. Syödessä ja maatessa, unessa ja valveilla lennätti tämä ihmisneron keksintö kitiseviä teräsjalaksia pitkin heitä ja heidän kanssamatkustaviaan.

Liinan korvia huumasi ja hänen aistinsa olivat kuin sekaisin. Ensi ihmettelyn tasaannuttua ymmärsi hän vähän kaikesta siitä, mikä humisi hänen ympärillään. Hän näki vain miehensä silmistä ilon, mikä niistä säteili, hänen saadessaan näin näyttää vaimolleen maailman ihmeitä.

— Katso, sanoi Harry Tiger, — nämä ihmiset kuvittelevat voivansa pidentää elämäänsä käyttämällä jokaisen silmänräpäyksen, mikä heille on annettu. He erehtyvät, maailman melu heidän ympärillään kuluttaa puolestaan heitä, heidän aistejaan ja tunteitaan, ihmistä heissä. Ja se elämä, jota he ajavat takaa, pakenee heidän edellään vauhdilla, jota ei nopeinkaan pikajuna voi saavuttaa.

He tulivat suuriin kylpypaikkoihin, missä hotellirivit silmänkantamiin asti kohosivat sinisen meren rannalla. Ne olivat talven nukkuneet ja heräsivät eloon luonnon kanssa, avaten peilisalinsa ja pelipankkinsa rahaylimystölle, joka maanosan kaikilta ääriltä saapui ostamaan niitä iloja, mitä kullalla saa. Tämä ylimystö siirsi huvituksensa milloin auringon paahtamalle hiekalle, missä ruokopillit lahosivat myrskyjen sirottamassa vaahdossa, milloin meren haaleiden aaltojen syliin, milloin rantapenkereiden valkeihin kävelypilarikkoihin, milloin taas peilisaleihin, jotka pimeän tullen sytyttivät sähkönsä ja loistivat kauas merelle.

Outona kulki Liina komeissa vaatteissaan uuden ympäristönsä keskellä. Onnellista oli, jos Harry muisti luoda häneen silmäyksen, jos hän hetkiseksi edes sai painaa hänen kättään.

Etelän kevät oli lumoava. Kaikki siinä loisti, hehkui ja henki satumaisella voimalla. Lihavasta mullasta herätti aurinko eloon suuret, kylläiset puut ja kukkaset. Ja öitä, jotka huokuivat ilmaan juovuttavia tuoksujaan, valaisivat lempeät tähdet.

Suurten kaupunkien valtasuonet sykkivät yötä ja päivää. Kilpajuoksu kunniasta ja maineesta, rikkaudesta ja vallasta ei lakannut silmänräpäykseksikään. Olemassaolon taistelu jännitti joka jäsenen, pingotti lihakset ja kiristi hampaat. Hätä irvisti esiin loiston takaa. Kirkkojen edustalla ja häikäisevässä katuvilinässä ajelehti ihmisiä, joiden silmistä näkyi nälkä. Sädehtivien näyteikkunoiden edustalla kaatui kuormansa edessä eläin ja korjattiin pois kiireen jaloista.

Liina sai, mitä hän tahtoi. Jos hän ihaili korua ikkunassa, niin se oli hänen. Jos hänen silmänsä kyyneltyi, kun hän näki köyhän vanhuksen, niin tämän haltuun joutui suuri lahja. Jos hän näki kärsivän eläimen, niin tapahtui kaikki sen kohtalon lieventämiseksi. Ne olivat Liinan onnellisimpia hetkiä, niiden tähden hän oli valmis jälkeenpäin kärsimään paljon, ja kun he Harryn kanssa kadulta tulivat hotellihuoneisiinsa ja olivat kahden, suuteli Liina miehensä käsiä onnellisena ja hartaana.

He joutuivat kuuluisiin salonkeihin, missä neron ja valtioviisauden maailmat kohtasivat toisensa. Permannot kuvastivat siellä loistopukuisia ihmisiä, miehiä ja naisia, ja seinien peileissä kertautuivat heidän sulavat liikkeensä, heidän kumarruksensa ja heidän hymynsä. Heidän vuorosanansa kimaltelivat kilpaa kristallien, helmien ja timanttien kanssa. Pehmeiden ripsien alta tekivät silmät salaisia tunnustuksia. Harry Tigerin ympärillä vallitsi alituinen leikki ja ilon kimmellys. Liina ei tuntenut häntä. Hänen liikkeensä olivat omituisen pehmeät ja mitatut, hänen hymynsä saattoi kokonaisen pitkän yön viipyä kasvoilla ikään kuin jähmettyneenä, hänen naurahduksensakin oli ikään kuin sidottu nuoraan, joten se pääsi juoksemaan vain määrätyn lyhyen matkan.

— No nyt näit elämän naamiohuvit! naurahti Harry heidän kulkiessaan hotelliin, ja teki liikkeen, ikään kuin hän olisi paiskannut jotakin kädestään katuun. — Naamarit ovat puoli ihmistä, usein enemmän. Riisu seuramaailman ihmiseltä naamari, niin sen alta löydät tyhjyyden. Siellä missä turhamaisuus käy ilosta ja leikittely rakkaudesta, ei ihmisillä ole kasvoja — vain naamareita.

He etsivät erästä Harryn vanhaa ystävää, kuuluisaa professoria, jonka luentosalissa Harrykin kerran yhdessä mitä erilaisimpien tiedonjanoisten ja uteliaiden kanssa oli tungeskellut. He eivät löytäneet häntä hänen vanhasta asunnostaan huvilakaupunginosasta, missä hänen suuret vastaanottonsa kerran olivat olleet. Pitkän hakemisen jälkeen tapasivat he hänet pienestä huoneistosta pilvenpitelijäkivimuurin katonrajassa. Kirjat piirittivät häntä siellä joka taholla, ikkunalaudoilla, pöydillä, tuoleilla, permannoilla. Kirjalajien lomitse häämötti loputon näköala suurkaupungin mustia kattorivejä ja savupiippuja. Entisen loistavan maailmanmiehen asemesta tapasivat he ärtyneen, hermostuneen, huolimattomasti puetun ukon, jonka koko ajatustoiminta kiersi yhden ainoan asian ympärillä: sen vääryyden, joka oli häntä kohdannut. Hänen monikymmenvuotiset tutkimuksensa, hänen elämäntyönsä, hänen maineensa ja asemansa, kaikki oli romahtanut yhtenä ainoana päivänä — eräänä aamuna, kun tieteellinen aikakauskirja toi mukanaan tiedon hänen kaukaisen merentakaisen kilpailijansa tutkimuksesta. Oliko se oikeus ja kohtuus, oliko se kiitos hänen työstään ja vaivastaan, että hänen oppilaansa ilkkuivat virhettä, josta saattoi sanoa, että se punnuksilla mitaten oli pienempi kuin yhden tomuhiukkasen paino? Ja kuka oli tuo hänen merentakainen mestarinsa, joka muutamalla kynänvedolla teki tyhjäksi hänen nimensä, hänen tieteellisen maineensa? Nuorukainen, tuskin mies, onnensuosikki, joka kokeellisen tutkimuksen arpapelissä sattumalta, niin, sattumalta, oli voittanut täyden numeron. Tuijottavin silmin kiersi vanhus huonettaan, hänen kasvojensa uurteet kävivät hetki hetkeltä syvemmiksi, ja hänen sydämensä paloi katkeruuden tulessa kuin hiili, joka ei enää milloinkaan voi leimahtaa liekiksi, ainoastaan hehkua, kunnes sammuu. Kiittämättömyys, se oli se raha, millä ihmiskunta maksoi.

He tulivat yksinäiselle vuorijärvelle, missä hiljaisuus muurina vartioi maailman ja sen pienen huvilan välillä, missä he asuivat. Vain paimenten huudot tuntuivat mittailevan vuorokausien levollista, lauhaa kulkua, joiden vaihteessa vuodenajat sulivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi paratiisilliseksi kevääksi. Täältä oli maailma kaukana, täällä oli lepo ja rauha, aistit tuntuivat painuvan viihdyttävään puoliuneen, ei mikään äkkiyllätys, ei mikään sorahtava ääni särkenyt luonnon ja sielun lepoa. Mutta tänne eksyi ikävä, paahteisten päivien ikävä, kun lyhyet varjot tuskin liikkuivat esineiden ympäri, pitkien iltojen ikävä, jolloin aurinko kaihomielisellä palollaan punasi vuorten taustoja tai sadekuurot rapisivat katolla ja pilvet riippuivat kiinni vuorten kyljessä. Keskikesän pilvettöminä päivinä tuntui vesi imeneen taivaan, sen värin itseensä, vihertäviin syvennyksiinsä, minne se oli jähmettynyt liikkumattomaksi niinkuin iäisyys. Tänne ei löytänyt ihmisten viha, ei kateus, yksin suru ja tuskakin tuntuivat täältä karkotetuilta, mutta ikävä, se löysi tänne.

Liina näki sen miehensä silmistä, näki sen kohoavan sielun hämärästä, kiteytyvän ja muuttuvan lasittuneeksi tuijotukseksi, tunteeksi, joka muistutti tuskaa. Täällä ei enää ollut hyvä.

— Harry, sinä kaipaat maailmaa, sanoi Liina, — lähtekäämme.

Ja he läksivät.

Siitä ihailijattarien parvesta, joka ympäröi Harry Tigeriä, kävi vaaralliseksi muuan tumma nainen. Liina oli valmistautunut kaiken varalta eikä säikähtänyt kirjeitä, kukkalähetyksiä tai salaperäisiä vierailujakaan. Eräänä päivänä tuli Harry hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäilleen, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Liina, minun sydämeni on ollut uskoton. Sinä ymmärrät, minä en voi tehdä sille väkivaltaa tappamatta taiteilijaa itsessäni.

Liina katsoi häneen pitkään.

— On hetkiä, puhui Harry, — jolloin meidän sydämemme on liian paljas ja altis. Hän käsitti minun syvimmän, salaisimman ajatukseni tuollaisena hetkenä, ja sen mukana jouduin itse hänen haltuunsa. Hän löysi minussa jotakin, jota vasta hänen löytämänään tiesin omistavani. Mutta sinä, sinähän olet sitä myöskin tehnyt, myöskin sinua tarvitsen — vai tahdotko minut nyt jättää?

Liina ymmärsi miehensä jo täydellisesti. Hänen sydämensä hiljeni ja hän silitti rauhoittaen Harryn hiuksia.

— Tietysti minä jään, puheli hän, — olen luonasi niin kauan kuin tahdot. Olen niin onnellinen, että puhuit minulle. Katso, silloin minä olen hiukan onneton, kun en tiedä, missä sinä olet ja mikä sinun on. Olen levoton... ihmisten joukossa on pahoja, sinäkin lähdet usein sellaisten kanssa, jotka eivät tarkoita hyvää. Olen niin kiitollinen, kun puhuit minulle, kun annat minun olla uskottusi. Ja ehkä tämä pian menee ohitse... Ei, ei, en minä sitä vaadi, kestäköön vain niin kauan kuin kestää.

Tunne ei mennyt ohitse. Liinan sydän joutui kovan paineen alle. Hän kamppaili kaikella tahdollaan tunteita vastaan, jotka häntä sitoivat. Hän kävi läpi mustasukkaisuuden, katkeruuden ja vihan tulipätsien. Koti-ikävä iski häneen pitkinä yksinäisinä öinä ja päivinä, jolloin hänen ja Harryn yhteinen koti tuntui autiolta kuin erämaa. Hän sairastui. Harry toimitti huolestuneena kotiin lääkärit. Tuntui ivalta lääkitä häntä kivuista, jotka eivät häntä vaivanneet.

Liina käsitti, ettei hän saanut olla riippuvainen ulkonaisista olosuhteista. Hänen sisällisen ihmisensä täytyi päästä vapauteen. Hänen syvimmässään täytyi löytyä pyhäkkö hänen sielunrauhaansa varten, pyhäkkö, jota ei mikään järkyttänyt. Olisikohan mahdollista saada puisevasta ihmissydämestä jotakin niin sädehtivää kuin timantti? Hän katseli sormustansa ja rukoili.

Liina jäi pitkäksi aikaa yksin sydämensä ja timanttinsa kanssa. Timantti oli koulumestari ja sydän uppiniskainen ja kovakourainen oppilas. Hän keskusteli niiden kanssa ikään kuin ne molemmat olisivat olleet hänen kädessään rinnan. Sydän sai katsella, miten täydellisyys voitetaan, timantti oli ihana, säteilevä, vapaa. Olisi saattanut uskoa sitä yhdeksi niistä kyynelistä, jotka Kristus oli itkenyt syntisen ja kärsivän ihmiskunnan vuoksi.

Paine pusertui lujemmalle. Tumman naisen tilalle tuli vaalea. Harry kirosi heidät kaikki, mutta he olivat häntä väkevämmät.

— Sinä annat minulle anteeksi niin paljon kuin minua rakastat, sanoi Harry, pää vaimonsa helmassa.

Liina silitti hänen hiuksiaan, joihin alkoi sekaantua harmaita suortuvia.

— Minulla ei ole mitään anteeksiantamista, vastasi hän ja katseli timanttia, joka kimmelsi hiusten välissä. — Rakastan sinua aina. Sinä olet täyttänyt minun elämäni onnella. Mitä olisi minun elämäni ollut ilman sinua!

* * * * *

Kuolema toi Harry Tigerin kokonaan takaisin Liinalle. Se teki hänet taasen uskolliseksi. Hän vietti ankaran tautiaikansa siinä kodissa, missä Liina oli ollut niin paljon yksin. Niinä lyhyinä hetkinä, jolloin kuume hellitti, etsi hän vaimonsa katsetta tai tapaili hänen kättään. Ei vesipisaraakaan hänelle voinut toinen ojentaa kuin hänen vaimonsa. Ja vaimonsa syliin hän kuoli.

VAPAUS

Keväisenä päivänä astui entinen Liina Karell pitkien vuosien poissaolon jälkeen taasen kotikaupunkinsa kadulle. Hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset, ja hän kiiruhti eteenpäin vanhan ihmisen lyhyin, hiukan horjahtelevin askelin. Hänen lapsuutensa tornikello tervehti häntä helähtelevillä lyönneillään. Ne kutsuivat kuin juhlaan. Ja juhla olikin. Oli Jumalan juhla: taivas siinsi, puut puhkesivat, nurmet versoivat, vedet välkkyivät ja leivonen lauloi. Mutta myöskin ihmiset olivat valmistaneet juhlan. Heidän asuntojensa katoilla liehui lippuja ja porttikäytävistä kiiruhti ulos juhlapukuisia lapsia, tyttöjä ja poikia. Heillä oli kiire, he kulkivat lapsen lyhyin, varmoin askelin ja heidän lasisen kirkkaat äänensä helisivät.

Oli liikkeellä paljon lapsia, köyhempiä ja rikkaampia, pienempiä ja suurempia. He parveilivat kuin perhoset auringonpaisteessa, milloin yksin, milloin kaksin, milloin sylikkäin, milloin kädet toistensa kaulalla. Poikien kasvot hehkuivat, tyttöjen hiukset heilahtelivat.

Liina Tiger tunsi askeltensa käyvän kevyiksi ja voimansa kokoontuvan. Kuinka hän rakastikaan noita lapsia — kaikki voimansa tahtoi hän heille antaa! Mikä ilo täyttikään hänen rintansa, kun hän katseli heidän kauneuttaan, ihmisen kevättä heissä — kuinka hän tahtoikaan halata heitä, jokaista erikseen, jotta jokainen saisi osansa elämän ilosta. Leikkikoulunsa hyväksi tahtoi hän elää viime vuotensa. Kuinka hän ikävöikään työtä. Hänellä oli vielä paljon voimaa ja rakkautta, hänellä oli elämänsä koko kallis kokemus — kaikki, kaikki hän tahtoi antaa.

Yhtäkkiä ilmestyi kadulle iloinen pieni lippu. Tyttö ja poika pitelivät tankoa. He tunsivat tehtävänsä vakavuuden ja kantoivat viiriään innostuneina ja tärkeinä. Muutkin lapset tahtoivat auttaa, pieni parvi syntyi lipun ympärille. Toinen lippu ilmestyi kadulle, kolmas, neljäs...

Vanha rouva otti muutamia kiiruhtavia askelia ja saavutti lippua kantavan lapsiparven. Hän kumartui, tarttui pientä tyttöä käsivarteen ja kysyi, minne he nyt olivat matkalla, mikä juhla tänään oli.

Lapset katsoivat kysyjään kummastuneina ja hiukan ärtyneinä. Heillä oli kiire.

— Tänään on lastentarhan kymmenvuotis-juhla, vastasi yksi tytöistä vihdoin, niiasi ja aikoi jatkaa matkaansa.

Mutta vanhan rouvan käsi kiertyi hänen ympärilleen, ja kun lapsi näki kiiltävän sormuksen rouvan kädessä, jäi hän katselemaan sitä ja pysyi paikoillaan.

— Lastentarhan kymmenvuotisjuhla? toisti vanha rouva, ja hänen kätensä hyväili lapsen lämmintä selkää. — Oletteko te lastentarhan oppilaita?

Vieras oli notkistanut toisen polvensa, niin että hänen harmaa päänsä oli lasten päiden tasalla. He katselivat häneen oudoksuen.

— Emme, me olemme liian suuria, vastasi tyttönen, — me lopetimme viime vuonna.

— Mutta te olette kuitenkin mukana juhlassa?

— Kaikki ovat mukana juhlassa, vastasi poika reippaasti. — Kaikki koulut, kansakoulut, tyttökoulu, yhteiskoulu, kaikki koulut, juhlakulkue alkaa torilla, sitten mennään lastentarhalle.

Tuntiessaan, ettei lapsia enää voi pidättää, painoi vieras pienen tytön rintaansa vastaan. Oli kuin hän olisi syleillyt itse elämää. Siinä oli hänen oma lapsuutensa, kaikkien niiden lapsuus, joita hän rakasti ja oli rakastanut. Lapset tervehtivät, niinkuin oli opetettu ja läksivät menemään. Vanha rouva pääsi hiukan työläästi pystyyn ja jäi katselemaan heidän jälkeensä. Liput lepattivat pitkin kadun mittaa. Lasten juhlakulkue muodostui itsestään. Silmä miltei sokaistui, kun tätä riemua katseli. Se oli miltei epätodellista. Lapset puhelivat, puiden oksat sanoivat sanansa, kun pienet ihmiset menivät niiden alitse, yksin tallattu katukin naurahti iloisesti.

Noin mennään elämän juhlaan, ajatteli Liina. Siellä on tarjolla monenmoista: pöydän nautinnot, rakkauden ilo, kunnian ja maineen loisto, tiedon ja ajattelemisen onni, hiljaisen työn tai kuumeisen raadannan sisältö, kieltäymyksen riemu. Jokainen saa valita mielensä mukaan. Mutta jopa on liikkeellä vanhojakin ihmisiä, siis sellaisia, jotka palaavat elämän juhlasta. Kysytäänpä heiltä, kenellä on ollut hauskaa, kenellä ikävää... Heidän kasvoistaan saattaa saada vastauksen. Vaan eipä Liina ole vielä ehtinyt lukea vastausta kysymykseen, kun raatihuoneen vanha kello alkaa lyödä ja sekaantuu asiaan. »Hauskaa ja ikävää», sanoo se ystävällisellä äänellään, »täältä ylhäältä katsoen on kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää. Niillä asioilla ei ole mitään eroa. Kaikki kestää pienen hetken.»

Vanhan naisen täytyi pidättää ilonkyyneliä. Sadut tulivat itsestään, leikkien kuin lapset, ilakoiden kuin linnut ja välkkyen kuin aurinko. Hänellä oli taasen satuja sadoille lapsille.

Mutta mitä tämä olikaan — missä olivat kaikki tutut kasvot? Kokonainen uusi sukukunta oli tullut entisen tilalle. Se oli tietysti osaksi tapahtunut uusien kulkuneuvojen vaikutuksesta. Mutta sittenkin oli mahdotonta, ettei vanhoista kaupunkilaisista olisi ketään jäänyt. Vain muutamia vuosia, kymmenkunnan vuottahan hän oli ollut poissa. Missä olivat hänen aikalaisensa? Tapahtuiko sukupolven vaihdos näin äkkiä? Oliko jokin kulkutauti käynyt kaupungissa tekemässä tuhoa?

Vanhus käveli ja etsi tuttuja kasvoja. Alkoi jo tuntua siltä, kuin hän olisi ollut jokin haamu, joka ei kuulunut tähän aikaan, jolla ei ollut kotipaikkaoikeutta täällä. Hän löysi vanhat talot, mutta kun hän katseli ikkunoihin, oli niissä vieraita kasvoja. Hän meni entisen kotitalonsa paikalle ja etsi tohtorin ovea. Missä oli nimi Arthur Frang — tuskin kukaan ennen kysyi tohtoria tällä nimellä, hän oli kaikille vain »tohtori». Nyt Liina etsi tätä nimeä. Sitä ei ollut. Kun hän tuli entisen Laurénin liikkeen edustalle, näki hän Frilanderin portailla tutun ihmisen. Se oli selvästi joku Frilander, nähtävästi poika, varmaan Augusti, joka oli perinyt isänsä liikkeen ja piirteet. Liina tuli iloiseksi. Jolleivät kyyneleet olisi täyttäneet hänen rintaansa, olisi hän tervehtinyt tätä. Ehkäpä poika vielä olisi tuntenut. Ehkäpä muitakin tuttuja vielä eli, kunhan he astuisivat ulos taloistaan.

Liina tuli hautausmaalle. Siellä olivat tutut. Nimet, jotka ennen olivat luettavissa ovikilviltä, luettiin nyt risteistä ja kivistä. Ero ei tuntunut suurelta. »Entinen ylivahtimestari Frans Sylvester Vohlström... Hänen vaimonsa Sigrid Sofia, omaa sukua Karell...» »Kirkkoherranrouva Adolfina Lehto... Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan...» »Kauppias Frans Edvard Agaton Frilander...» Liina kulki täällä kuin kotonaan, täällä olivat hänen aikalaisensa, tänne hän kuului. Tämä pieni, hiljainen maanalainen kaupunki alkoi tuntua todellisemmalta kuin tuo suuri meluinen maanpäällinen.

Vaikea oli vain päästä oikeaan suhteeseen tuohon elävään maailmaan, johon ei enää kuulunut ja jossa kuitenkin piti olla, ennen kuin aukeni pääsy tähän hiljaiseen.

Filip Adrian Kareliin ja hänen vaimonsa Sofia Ulrikan hautakivi oli kallistunut. Sammal oli syöpynyt kultakirjaimiin. Orjantappurat kiven ympärillä rehoittivat. Liina ajatteli äitiänsä ja hänen kuvansa tuli niin lähelle, että hän miltei oli kuulevinaan tutun äänen. »Liinaa... Liinaa... ajaai kuinka sinulla on kaunis sormus! Sinä olet saanut sen maailman ihanimmalta mieheltä... ajaai kuinka sinä olet onnellinen!» Mamma oli oikeassa. Hän oli onnellinen ja kiitollinen elämälle. Kiitollinen mammalle, Harrylle, Jumalalle.

Hänen silmänsä viipyivät autereisessa kaukaisuudessa. Kyyneleet kuivuivat, näkö selkeni. Aurinko siivilöityi vaaleiden nuorten lehtisilmujen läpi haudoille, joiden vasta puhdistetuilla kummuilla nurmi alkoi versoa. Valo ja varjot leikittelivät, keväät ja talvet vaihtelivat, ihmiset syntyivät ja kuolivat. Auringon armoa riitti vuodesta vuoteen, sukupolvesta sukupolveen.