Part 13

Muhkea joulukuusi tuikki permannolla, veisattiin virsiä ja kirkkoherra piti selityksen. Kaupungin köyhimmät, toistasataa henkeä, naisia ja miehiä, oli kutsuttu. He saapuivat juhlatamineissa, omissaan tai lainatuissa, ja istuivat kunniasijoilla etupenkeissä keskellä harmaata, matalaa huonetta. Harmaat ja sammuneet olivat he itsekin, tutisevat, tihrusilmäiset ja nälkäiset. Siihen kimeään kuoroon, jonka muodostivat ruustinnan, Kareliin sisarusten, Sigridin ja Liinan, sekä jonkun toisen naisen äänet, yhtyivät he yskinnällä ja tuhinalla. Kun kahvitarjottimet alkoivat kiertää, tuli heihin eloa. Suuret vehnärinkilät hupenivat toinen toisensa jälkeen. Ja kun vanhukset keksivät joululahjakäärönsä, jotka kuin mikäkin vuori täyttivät yhden kulman huoneessa, tuntuivat heidän katseensa ja ajatuksensa olevan vain siellä, vaikka he ristissä käsin olivat kääntyneinä kirkkoherraan päin. Hermostunut elämä tuli harmaaseen joukkoon, kun kääröjä alettiin jakaa. Kaikki se tuli, mikä vielä oli jäljellä näissä sammuvissa ihmisissä, leimahti. Ja kun jokainen sitten oli saanut lahjansa, kerääntyivät he neiti Kareliin ympärille, kiittivät, siunailivat ja itkivät. Liina muisteli äiti-vainajansa iloa, kun sisarukset tulivat ja toivat tuomisia — köyhän, nälkäänähneen ihmisen iloa. Mutta pian alkoi hänen luoksensa tunkea vanhuksia, jotka eivät olleet saaneet mitään: miksi olivat he jääneet ilman? Tämä ja tämä olivat köyhemmät kuin tuo ja tuo, jotka olivat saaneet — miksi heidät oli jätetty ilman? Kirkkoherra, ruustinna ja poliisi selittivät, ettei heitä oltu tänne kutsuttu, miksi he olivat tulleet, oli omantunnon mukaan kutsuttu köyhimmät. Syntyi sanasota. Ovenpuolella sätti joku äänekkäästi sellaisia rikkaita, jotka tekivät vääryyttä ja ovat olevinaan jumalisia. Joku vanha vaimo itki, että hänen rahansa oli häneltä varastettu: hän oli laskenut setelin penkille siksi hetkeksi, kun veti toista kinnasta käteensä ja silloin se oli viety. Porstuasta kuului täysi tora. Naiset alkoivat, nopean neuvottelun jälkeen, veisata virttä, jottei joulujuhla toki päättyisi tällä tavalla. Vain osa vanhuksia kuunteli virren loppuun. Lausuessaan suloisen joulupsalmin sanoja Liina mietti, mikä oli tämän Jumalan ihmiskunnan, ettei se onnekseen voinut suhtautua taivaallisen isän lahjoihin eikä lainoihin.

Pari päivää ennen jouluaattoa jätti Liina Karell syntymäkaupunkinsa asettuakseen Rauhalaan, vastavalmistuneeseen kotiinsa koivujen varjostamalle niemelle. Vanha lipasto ja muut tavarat olivat lähteneet aikaisemmin. Lyhdyn valossa kannettiin viimeisiä kapineita rekeen. Oli onneksi tullut lunta, ei enää ollut niin pimeäkään. Kissa oli köytetty vaatteen alle koppaan, koppa liikkui itsestään pitkin autiota keittiön permantoa ja epämääräinen mourunta kuului silloin tällöin. Naiset, Liina ja Martinin leski, juoksivat edestakaisin rekien ja tyhjentyvien huoneiden välillä.

Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä saapuivat muutamat ystävät sanomaan hyvästi. Ruustinna tuli tuoden sokerikakkua, jonka hän oli illalla leiponut, kun oli sattunut saamaan munia. Se ei ollut oikein onnistunut, uuni oli ollut nähtävästi liian kuuma.

— Ja kuule nyt, sinä rakas herttainen: mikä pitkä suuri käärö se on ilmestynyt meidän eteiseemme? Siinä on minun nimeni ja »avattava jouluaattona». Mitä sinä nyt ajattelet! Sellainen kallis lahja... ja sinä kun kuulut saaneen maksaa niin suuria takuitakin. Minä aavistan, että se on sohvamatto, jota minä niin kauan olen tahtonut, mutta eihän siihen ole ollut varaa. Minä tyhmä ihminen kun silloin raamatunselityksessä tulin siitä maininneeksi — enhän minä voinut ajatella! Lehto on minua niin torunut. No, joka tapauksessa, sinä rakas herttainen: kiitos ja Jumala sinua palkitkoon...

Bertta Frilander toi ystävättärelleen pienen kukkasen. Ruukku oli kääritty niin hyvin, että kukkanen varmasti säilyisi. Heti joulun jälkeen piti Bertan tulla perässä, heidän piti yhdessä tehdä työtä leikkikoulussa, Liina toivoi Bertasta leikkikoulun johtajatarta tänne kaupunkiin, sitten kun koulu täällä Niemelässä valmistuisi. Keväällä piti ruvettaman rakentamaan.

Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä, se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.

— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!

Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.

Täytyi kiirehtiä, päivänvalo taivaanrannassa alkoi jo tuntua.

Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä. Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta, ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille kasvoille.

— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa, jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.

Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat, sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo nauraen viihdytteli kissaa.

* * * * *

Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen peittämän maan.

Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa. Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.

Pian alkoivat kuitenkin lasten äänet yhtyä kellonsoittoihin, jotka kantoivat Rauhalaan. Pian tallattiin koululta alas mäkeä kiinteä polku niemelle koivujen suojaan. Polku oli lasten jalkojen tallaama.

Eräänä pakkasaamuna, kun lapset punaposkisina saapuivat, huomasivat he lumessa suuret miehen jäljet, jotka kiersivät kulman ja palasivat rakennuksen toiselta puolen.

— Täti, täti, kuka setä täällä on käynyt?

— Suuri setä!

— Sedällä on ollut naulat saappaissa!

— Se on ehkä ollut joku setä, sanoi Liina, — joka on luullut, että tätä tietä pääsee kylään. Vahti kovin haukkui yöllä.

Vahti haukahteli vieläkin, nuuskiskellen jälkiä. Lapset ilakoivat niiden ääressä ja koettivat, miten monta heidän jalkaansa mahtui suuriin jälkiin.

Seuraavana yönä alkoi Vahti taasen haukkua niin äkäisesti, että naiset heräsivät. He vaihtoivat keskenään pari sanaa keittiöstä kamariin ja Martinska nousi varovasti vuoteestaan. Kissa nukkui hänen jalkapäässään eikä sitä saanut häiritä. Hän katsoi ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään. Koiran haukunta oli edennyt toiseen päähän rakennusta. Äkkiä se katkesi ikään kuin koiraa olisi lyöty. Martinska otti tulta kynttilänpätkään ja tuli kamarin kynnykselle. Liina nousi istumaan sängyssään. Molemmat kuuntelivat. Selvästi saattoi erottaa liikettä ikkunoiden alla. Koira haukahti ja vingahti samassa surkeasti. Ruudun taakse ilmestyi varjo. Liina voihkaisi ja veti peitettä kireämmin ympärilleen, mutta Martinska kiirehti hakemaan asetta. Ruutu helähti rikki, myrttiruukku putosi ja mies kapusi sisään. Hän oli nähtävästi haavoittanut sormensa, hän kirosi.

— Hyvä ihminen, huusi Liina, — mitäs te tahdotte?

Silloin kuului vanhan vaimon ääni miltei leikillisenä keittiöstä:

— Kyllähän sen tietää, mitä tahdotaan, kun keskellä yötä tullaan ikkunasta...

Hän pääsi kynnykselle, toisessa kädessä halko, toisessa kynttilänpätkä. Ulkoa tulvi huoneeseen kylmä yöilma.

Särkyneestä ikkunasta nousi taasen käsi ja sitten mies. Hänellä oli lyhty. Liina tunsi hänet heti, hän oli punakka ja mustapartainen. Kauhu, joka teki liikkumattomaksi, oli vallannut Liinan. Hän pusersi peitettä käsissään, ikään kuin hänen suontaan olisi vetänyt, hampaat kalisivat suussa. Martinska ei saanut häntä nousemaan. Halko pystyssä hän asettui hänen eteensä. Kiroten kohotti punakka mies kirveensä häntä kohti. Vanhus sai halon eteen.

— Vai täällä sitä nähdään, huusi hän kimeästi heidän kamppaillessaan, — muistanhan minä teidät, sieltä tohtorin työmaalta. Taidatte toimittaa minut pikakyydillä toiseen maailmaan.. Kuolisinhan minä muutenkin pian... Mitäs sillä on väliä...

Liina tahtoi rukoilla, etteivät he tappaisi... saisivathan he rahat muutenkin... Jumalan tähden!

Mutta hänen kielensä oli jäykistynyt eikä ääni lähtenyt rinnasta. Hikeä vain pisaroi otsalta.

Taistelevat olivat joutuneet nurkkaan. Vanhan vaimon sanoja ei enää voinut ymmärtää. Vihdoin kuului raskas isku ja jysähdys.

Liina ei sittenkään päässyt paikalta. Hän näki liikkumattomin silmin, miten lipasto kirveen terällä murrettiin auki ja miehet häärivät sen ympärillä. Hänen päässään kumisi ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan, koko maailma oli halkeamaisillaan. Äkkiä alkoi koira ulvoa ikkunan alla. Liina vavahti. Sen luo hän tahtoi paeta! Hänen elämänvaistonsa kerääntyivät, hän pääsi pystyyn ja juoksi keittiöön. Koira parahti ja ulvonta siirtyi kauemma. Liinan kaikki vaistot riippuivat kiinni tuossa ystävällisessä äänessä, hän pyrki kaikin voimin sitä kohti. Ääni läheni taas, hänen voimansa kasvoi. Hän löysi ovelle ja sai kätensä lukkoon. Silloin tarttuivat lujat kourat hänen hartioihinsa ja paiskasivat hänet maahan.

Kaikki vaikeni.

NAISEN ONNI

Sairaanhoitajatar oli mennyt, maalaissisar Sanny oli mennyt, vuode oli lykätty kokoon ja sairas julistettu terveeksi. Tohtori oli hymyillyt, taputtanut häntä olalle ja sanonut, ettei häntä enää vaivaa mikään.

Se olikin totta, hän ei enää huutanut eikä pelästyellyt, suonenvetokohtaukset olivat lakanneet, hänen silmänsä eivät enää nähneet pelkkää punaista. Kuitenkin oli se side, joka yhdistää ihmisen maailmaan häneltä poikki. Hänellä oli elämää taaksepäin, hän saattoi muistaa, mutta eteenpäin ei ollut mitään, hän ei saattanut suunnitella. Ja elämä takanapäinkin oli joutunut outoon, kaameaan valaistukseen, hän ei enää nähnyt sitä auringon valossa, vaan oli niinkuin suuri punainen koura olisi pidellyt jotakin pientä tihruista lyhtyä ja sillä valaissut menneisyyttä. Edessäpäin ei ollut mitään. Tohtori puhui leikkikoulusta, hän meni ikkunaan ja näytti mäkeä, jolla vanha maakartano kohosi tumman puistonsa keskellä. Vuoden perästä siellä vallitsisi ilo ja riemu, sata lasta, parisataa lasta parveilisi silloin tämän Liina-tädin ympärillä. Liinan suupielet tavoittelivat hymyä — kun hän olisi voinutkin löytää entisen ilonsa ja rakkautensa! Oliko hänestä tuona kauheana yönä kuollut jokin hermo, jolla tunnetaan ja rakastetaan?

Pari kertaa päivässä tulivat tohtorin lapset äitinsä kanssa häntä tervehtimään. Hyvät tohtorinväet olivat uudessa kivimuurissaan järjestäneet hänelle kauniin asunnon, kauniimman kuin hänellä koskaan oli ollut. Hänellä oli suuri kaunis vuode, johon vaipui kuin unhotuksen syliin, hänellä oli uusi hieno sohva, nojatuoleja, tauluja, ruokasäiliöt kiilsivät ja hohtivat, kaikki oli uutta ja kaunista, kaikki vanha oli jäänyt sinne niemelle riippukoivujen alle. Bertta Frilander uskalsi asua siellä, ei hän, Liina Karell, hän ei milloinkaan saattaisi palata sinne. Kun hän vain muististaankin alkoi etsiä sitä nimeä, jonka hän oli antanut kodilleen, niin häneen teki kipeää. Täällä oli parempi, täällä oli vierasta, hän ei tuntenut seiniä, jotka häntä ympäröivät, ei vuodetta, jossa hän nukkui, hän ei tuntenut suurta kaunista peiliä, johon ilmestyi kuva, kun hän läheni. Hän ei tuntenut kuvaakaan, jonka hiottu peililasi näytti: ne olivat hienohipiäiset kalpeat kasvot — pitkä sairaus ja työttömyys olivat tehneet hänet hennoksi ja hempeäksi. Hänen kätensäkin olivat hienot kuin jollakin ylhäisellä naisella. Täällä saattoi viettää varjoelämäänsä, tässä asunnossa ei ollut muistoja.

Ja kuitenkin oli hän syntynyt tällä samalla paikalla, missä hänen vieras kotinsa nyt oli. Täällä oli koko hänen elämänsä kulunut, tällä samalla kohdalla olivat muinoin heidän pihakoivunsa humisseet. Jossakin syvällä maan sisässä, kaikkien niiden tiilikerrosten alla, joissa nyt asuttiin ja elettiin ihmiselämää, kuolivat paraikaa ne hiushienot juuret, jotka kerran olivat imeneet elinnesteet heidän pihakoivujensa oksille ja lehdille. Toisenlaista elämää oli kohonnut humisevien pihakoivujen tilalle: kivistä elämää niinkuin jonkin jättiläismäisen näkinkengän kuoren elämä, jonka sisäpuolella synnytään ja kuollaan. Kylmää elämää se oli hänelle, Liinalle, elämää ilman toivoa ja huomista päivää.

Tuon tuostakin tölmäsivät tohtorin lapset sisään, vaatteissaan lumen lemu, poskillaan elämän ruusut ja rinnoissaan äänet kuin kevään solina. He tulivat ja vaativat satuja. Mutta hän ei enää voinut niitä kertoa: vanhat sadut olivat kuolleet eikä uusia syntynyt. Hän lahjoi heidät makeisilla. Kuinka rikas hän olikaan ollut ennen köyhyydessään, kun hän tuhlasi satuja kymmenille lapsille! Nyt miltei vaivasivat häntä lasten äänet, hänen ruumiissaan jyskytti pieni lähestyvä särky, jollainen on paiseessa sen ensimmäisellä asteella. Tuntui helpommalta, kun lasten äänet loittonivat ja vaikenivat. Kerran tulivat lapset suoraan kelkkamäestä. Oli suoja ilma ja permannolle jäi kokonaisia lumiläiskiä, joissa oli heidän pienten jalkojensa kuva. Liina muisti erään pihamaan uuden punaisen rakennuksen edustalla koivujen alla, joka oli ollut pienten askelten tallaama. Oli kuin hänen paiseeseensa olisi pistetty neuloilla. Hänen tuli ikävä kyyneliä, omaa muinaista hymyään, joka paistoi kilpaa lasten hymyn kanssa, hänen tuli ikävä muinaisia kovettuneita, karkeita käsiään, jotka hän oli kietonut hentojen pyöreiden lastenkäsivarsien ympärille. Nyt olivat hänen käsivartensa kuin poikki, hänen hymynsä oli kuollut, hän pelkäsi ihmisiä eikä hän voinut lähestyä Jumalaa. Miksei hän ollut saanut kuolla tuona kauheana yönä, miksi oli köyhän, viattoman ihmisen pitänyt heittää henkensä hänen, rikkaan ja syyllisen vuoksi?

Liina seisoi ikkunassa ja silmäili kivimuurin korkeudesta alas syntymäkaupunkiinsa. Toinen pää rakennusta vasta oli asuttavassa kunnossa, toisia osia vielä muurattiin. Näkyi kauas. Teki mieli levittää siivet ja lähteä lentoon kohti noita lumen peittämiä järven selkiä. Alhaalla kapusivat kaupungin tutut talot ylös pieniä mäennyppylöitä ja laskeutuivat varovaisesti alas ahteitaan. Tuolla puistikossa kirkon ympärillä oli vanhan Martinin lesken elämä kulunut. Satoja kertoja, tuhansia kertoja, miljoonia kertoja oli hän tuolla taivuttanut selkänsä ja taas ojentanut sen suoraksi. Hän oli koonnut jätteitä, mitä ihmiset kulkiessaan viskasivat pois, jokaiselta savukkeenpätkältä, jonka jokin nuori mies kevyesti heitti kädestään, oli hänen vanha selkänsä taipunut. Rikkaruohoja hän oli kitkenyt, tehnyt kaikkein halvinta työtä. Kuka oli koskaan ajatellut, että hänen työnsä oli jonkin arvoista! Hän ei koskaan ollut pyytänyt tunnustusta, hän ei koskaan ollut valittanut. Karua, järeää leikkiä hän oli laskenut. Hän oli naurahtanut, kun hänen kipeät jäsenensä illalla vuoteeseen mennessä olivat rusahdelleet. Kuka hän oli? Liina muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän oli aina ollut »Martinska» tai »Martinin leski», hänen miesvainajansa muisto eli tässä nimityksessä. Kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Martinin leski ei ollut milloinkaan palvellut. Hän oli käynyt auttamassa perheissä, heilläkin, koppa kainalossa. Hänellä ei ollut omaisia, kaikki hänen tavaransa mahtuivat siihen koppaan, jonka hän jaksoi kantaa. Kun kajastus lankesi lempeästä illasta huoneeseen. Tornikellon lyönnit putoelivat ikään kuin villahahtuviin. Hänen mielensä oli pitkästä aikaa rauhallinen. Hän ei pelästynyt, vaikka hän kuuli outojen askelten nousevan portaita, nousemistaan nousevan läpi neljän kerroksen ja hapuillen pysähtyvän hänen ovelleen. Oveen koputettiin, lujasti ja varmasti.

Liinan ohimoissa jyskytti, kun hän pimeästä eteisestä huusi:

— Kuka siellä on?

— Tuttu vieras, kuului oven takaa. — Kaukaa. Avatkaa ovi, neiti Karell.

Kuuma liekki oli silmänräpäyksessä karannut läpi Liinan ruumiin ja sielun, hän olisi tuntenut äänen kaikkien muiden äänten joukosta, hänen kätensä vapisivat, niin ettei hän tahtonut saada tulta lamppuun eikä ovea auki.

Mies astui sisään. Katto tuntui häntä varten olevan liian matala, hänen kalpeutensa ikään kuin valaisi. Hän vetäisi päähineen hiuksiltaan ja tarttui molemmin suurin, lämpimin käsinsä Liina Kareliin käteen. Käsi oli kylmä ja vavahteleva.

He seisoivat ääneti ja katselivat toisiaan. He tulivat vakaviksi, ikään kuin he olisivat käyneet läpi joitakin suuria totisia muistoja.

— Herra Tiger, sanoi Liina vihdoin, — kuinka te olette täällä?

— Olen tullut teitä tapaamaan.

— Minua?

Väkivaltainen puistatus kävi läpi Liinan olennon. Hän oli kiitollinen, että lumilohkarekin samassa vyöryi alas katolta. Harry Tiger vei hänet ikkunan luo ja, pidellen käsiään hänen olkapäillään, katseli häntä kuutamon valossa. Molempien kasvot loistivat toisiaan vastaan.

— Minä tiedän kaikki, sanoi Harry Tiger, — kertoivat hotellissa. Te olette siis sitten viime näkemisemme oppinut tuntemaan kaksi suurta mahtia, Kuoleman ja Mammonan.

— Niin, sanoi Liina Karell ja hymyili.

Molemmat mahdit, sekä kuolema että mammona tuntuivat hänestä nyt omituisen pieniltä ja kaukaisilta. Raskaat kokemukset, joiden alla hän oli huokaillut kuin paasien painamana, missä olivat ne nyt? Menneet ne olivat, kaukana ne olivat, jossakin siellä, missä isän sairaus ja kuolema, jossakin hyvin etäällä. Vai oliko niitä ensinkään ollut? Ehkä ne olivatkin vain unta? Hänen olkapäidensä oli suloisen lämmin, ja lämpöä vuoti kuin auringon valoa hänen lävitseen. Hän ei voinut muuta kuin hymyillä.

— Minä toivoin tapaavani teidät köyhänä ja vapaana, sanoi Harry Tiger, — ja täällä kiiltävät peilit ja kattokruunut.

— Ne eivät ole minun, sanoi Liina Karell, — olen köyhä ja vapaa.

Harry Tiger pudisti häntä olkapäistä, vei sitten kätensä hänen päälaelleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hänen vanha tukkansa oli sairauden aikana huvennut ja sijaan tullut uutta lyhyttä tukkaa, joka ei tahtonut pysyä neulojen pitimissä. Harry Tiger etsi Liinan silmiä, mutta ne olivat peitossa.

— Sanokaa, puheli hän, — ettehän ole minua kokonaan unohtanut, sanokaa! Minä, minä olen teitä muistellut. Keskellä elämän valhetta olen ajatellut teitä kuin lapsuuttani. Kun palavimmin olen ikävöinyt totuutta, olen muistellut teitä.

Liina puisteli säikähtyneenä päätään.

— Se on mahdotonta, mahdotonta, vastusteli hän hiljaa.

— Minä olen ikävöinyt teitä. Yksinäisyydessäni, kodittomuudessani olen ikävöinyt teitä.

— Ei, ei, ei, älkää pilkatko, sanoi Liina ja kävi yhä vakavammaksi.

Harry Tiger vaikeni ja katsoi häneen pitkään.

— Onko mahdollista, että te olette voinut minut näin kokonaan unohtaa? Ja minä kun luulin, että olin teille jotakin. Sanokaa...

Liina taisteli itseään vastaan. Toinen ääni hänessä sanoi, ettei ollut lupa kuunnella tällaista puhetta, toinen sanoi, että täytyi kuunnella ja totella. Vähitellen hän nosti silmiään ja kohtasi Harry Tigerin palavan, rehellisen katseen.

— Kuinka minä olisin uskaltanut teitä muistella? sanoi hän. — Kaikkihan oli vain muutama kerta lyhyenä kesänä. Mikä minä olin? Ja mikä minä olen: köyhä vanha ihminen. Sellaisia on tuhansia.

Harry Tiger suuteli hänen käsiään.

— Te olette ainokainen, ainokainen, puheli hän, kasvot Liinan käsiä vasten.

Liinan kyyneleet alkoivat vuotaa. Ne olivat kauan olleet poissa, nyt ne tulivat. Hän ei voinut niitä kuivata, sillä Harry Tiger piteli hänen käsiään. Kyyneleet vuotivat Harry Tigerin hiuksille.

— Liina Karell, alkoi Harry Tiger päättäväisenä — minä olen tullut teitä noutamaan, ymmärrättekö?

Liina kävi hyvin kalpeaksi. Hän pudisti päätään.

— Työntäkää minut pois, jatkoi Harry Tiger, — tehkää se, pelastakaa itsenne, ehkä minusta tulisi teidän turmionne, mutta minä koetan onneani, minä turvaudun teihin, minä tarvitsen teitä, en tule toimeen muuten, menehdyn valheeseen. Ettekö te voisi... ettekö te kuitenkin voisi?

Liinan kasvot jännittyivät.

— Voisinko minä sitten olla teille jotakin?

Harry Tiger naurahti. Hän alkoi puhua ihmisistä, heidän valheellisuudestaan ja imartelustaan. Hän tarvitsi Liinaa, juuri häntä, ei ketään muuta. Liina tunsi vastustuskykynsä heikkenevän. Hänen kyyneleensä putosivat, hänen huulensa olivat mykät, hän huusi luokseen äitiään, Jumalaa. Hänen äitinsä vastaus oli valmis. »Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin.» Hän kuuli äitinsä äänen kevätyöstä, vuosien takaa. Mutta Jumala, mitä hän sanoi? Liina ymmärsi äkkiä, että kuutamo piti häntä sadunomaisten lankojensa verkossa, hän riistäytyi irti ja sytytti tulta. Hän pani valkean kynttilöihin, kaikkiin kynttilöihin. Täytyi tulla järkiinsä, täytyi päästä selvyyteen.

Liina ajatteli ihmisiä sellaisina kuin he olivat olleet silloin, kun hän äkkiä tuli rikkaaksi. Hän ymmärsi, että heidän joukossaan saattoi käydä hyvin yksinäiseksi. Hänkin oli käynyt yksinäiseksi — entä sitten Harry Tiger. Ja kun Liina ajatteli suuren taiteilijan yksinäisyyttä ja sitä, mikä voima hänestä oli virrannut silloin, kun hän tuli hänen ja hänen sairaan äitinsä kotiin, niin täyttyi hänen rintansa hellyydellä ja kiitollisuudella. Hän meni Harry Tigerin luo ja tarttui hänen käteensä.

— Minä en ymmärrä tätä, minä en ymmärrä mitään, sanoi hän, — kaikki tuntuu niin mahdottomalta. Mutta jos minä voisin teille jotakin olla... jollette löydä ketään muuta... ketään parempaa... Mutta täytyyhän teidän löytää, minähän olen vain halpa vanha vaimo...!

Harry Tiger otti hänen päänsä käsiensä varaan ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.

— Sinä suostut, sinä tulet! riemuitsi hän.

Ja hän nosti Liinan syliinsä ja painoi päätään hänen rintaansa vasten. Sadut olivat kuolleet sadunkertojattaren rinnasta, mutta itse hän oli joutunut keskelle satua, ihmeellisempää kuin kaikki sadut, mitä hän elämässään oli kertonut.

— Sinä olet siis todella valmis seuraamaan minua vieraille maille, sinne minne kiertolaisen elämä vie? kuiskasi Harry Tiger.

— Jos te tahdotte.

— Mutta lapsi, etkö ymmärrä, että minä olen matkustanut päiviä ja öitä sitä varten.

Harry Tiger päästi hänet maahan. Liina hapuili huoneessa kuin pyörryksissä, Harry tuki häntä ja nauroi. Yhtäkkiä hän muisti jotakin, jota hän oli tuonut mukanaan. Se oli kevyt, ohuista laudoista kyhätty laatikko, kansi ja sivut täynnä lippuja, merkkejä ja kirjoituksia. Polvillaan kattokruunun alla alkoivat he avata laatikkoa.

Ruusuja! Tummia ruusuja pitkien varsien päässä, varsissa suuret palavat piikit. Kymmeniä... kymmeniä! Kauan pidätetty tuoksu levisi heti vapaaksi päästyään ilmaan ja täytti huoneet. Liinalla oli kädet täynnä ruusuja, syli täynnä, hän ei enää tiennyt, minne olisi niitä pannut. Hän seisoi kuin lumottuna.

— Ole hiljaa... ole tuolla tavalla! huudahti Harry Tiger. — Sinä olet kauneus... sinä olet puhtaus... sinä olet hyvyys... anteeksianto... Miten minä rohkenen sinua lähestyä? Minä olen syntinen, kuuletko, ei mitään muuta minulla ole kuin syntinen sydämeni. En tiedä mitään huomisesta päivästä, en tiedä, kestääkö rakkauteni, tiedän vain, että se on kestänyt siitä asti kun sinut ensi kerran näin. Minun sieluni hiljeni niinkuin kirkon hämärässä — muistatko. Sinä laskit käteeni kylmän työkätesi. Ensi kertaa elämässäni kunnioitin naista, näin naisen, jonka kanssa ei leikitellä. Sanotaan, että kasvilla on yhtä paljon ulottuvaisuutta ylöspäin kuin alaspäin. Jos minun rakkauteni siis taaksepäin on niin vanha kuin meidän tuttavuutemme, niin pitäisi sen kestää eteenpäin niin kauan kuin minä näen sinun puhtaat kalpeat kasvosi... Tahdotko todella olla minulle koti, ystävä, isä, äiti, isänmaa, rakastettu, kaikki mitä ihminen voi tarvita? Minä kuljetan sinun persoonassasi mukanani tätä kaikkea... Kirkkoni, rippituolini, alttarini... Sinä olet suostunut, sillä sinun armosi on niinkuin meri.

Liinaa pelotti.

— Näin ei ole lupa puhua muuta kuin Jumalalle, sanoi hän vaivoin.

Harry Tiger nauroi.

— No niin, puhukaamme siis Jumalalle!

Hän meni ja työnsi auki ikkunan. Se oli uutuuttaan paisunut ja hän sai käyttää voimaa, ennen kuin se aukeni. Esikevään tuoksuva ilma tulvahti huoneeseen. Oli kuin talvi olisi suudellut kesää, kun se syöksähti ruusujen tuoksua vastaan. Harryn huulilla oli ylpeitä sanoja. Hän vaikeni kuitenkin, kun näki loputtomat hanget kuutamossa.

— Kevät! sanoi hän vihdoin hiljaa. — Sinä Jumala, joka annat kevään tulla ja ihmislasten rakastaa, siunaa meidän rakkautemme.

Liina tarttui hänen käsiinsä ja katseli häntä kiitollisesti silmiin. Harry Tiger sulki hänet syliinsä. Vedossa lepattivat kynttiläin liekit. Katolta vyöryi lumi meluten alas. Tornikello löi. Harry laski lyönnit.

— Aika loppuu, sanoi hän, — minun täytyy lähteä. Hän sulki ikkunan.

Liina havahtui. Aavistus sanoi hänelle, että hän oli kihlautunut kohtaloihin, joiden moninaisuudesta ei hänellä ollut mitään käsitystä. Ei hän katunut, hän oli valmis kalliisti maksamaan ihanan onnensa. Harry Tigerin oli mahdoton viipyä. Hän oli tilannut hevosen Hopeisesta Ketusta. Kaiken aikaa hän oli tietänyt, ettei hän voisi viipyä, mutta hän oli sittenkin tullut. Hänen oli täytynyt. Ja oikein hän oli ystävättärensä tuntenut.

Tämä oli kaikki kuin unta, mutta onnea anniskellaan vain hetkittäin ja olihan heidän onnensa jo kestänyt tunteja. Hän otti esiin sormuksen.

— Se on vain hiiltä, sanoi hän, nähdessään Liinan hämmennyksen.

— Hiiltä?

— Kun hiili joutuu hyvin suuren paineen alle, niin siitä tulee timantti.

— Timantti!

Liina ei milloinkaan ollut nähnyt timanttia, vielä vähemmin ajatellut, että omistaisi sellaisen. Harry nauroi ja suuteli hänen kapeaa kättään.

— Koska minä sitten saan tulla sinua noutamaan?

— Koska te tahdotte... koska sinä tahdot.

Liina punehtui lausuessaan viime sanat. Harry Tiger toisteli niitä, ikään kuin ne olisivat olleet se vala, jota hän oli odottanut.

— »... koska sinä tahdot... koska sinä tahdot...» Sanoitko sinä sen todella! Pian, pian minä tahdon. Kuinka kauan sinulta menee aikaa? Minä olen ajatellut, että minä puolestani voin palata kolmenkymmenen päivän ja kolmenkymmenen yön perästä. Siksi puhkeaa etelän kevätkin. Etelän kevään tahdon yhdessä sinun kanssasi elää.

He tulivat ikkunaan odottamaan. He eivät enää puhuneet. Sormus kimalteli Liinan sormessa. Paksu jääpuikko riippui räystäässä, sekin kimalteli, sekä kuunvalo ulkoa että sähkövalo välkkyivät sen pinnoissa. Kaupungin kadut olivat kuin kuolleet, ei yhtä ihmistä näkynyt, vain jokunen öljylamppu paloi patsaansa päässä. Hiljaisuus ympärillä värisi keskeytymättömänä niinkuin ne lumikentät, jotka kaukaisuudessa yhtyivät taivaanrantaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, he kahden vain jääneet. Ja he olivat matkalla johonkin kaukaiseen, ihmeelliseen maahan. Äkkiä tuli musta piste näkyviin valkoisen kadun päässä. Kulkusten helinä kajahti hiljaisuuteen. Jota selvemmäksi piste kävi, sitä lujemmin pitelivät he toisiansa kädestä. Reki pysähtyi talon eteen. Harry Tiger painoi morsiamensa huulille suudelman.

Nopeat, kajahtelevat miehenaskeleet nousivat ylös portaita ja Hopeisen Ketun isäntä tölmäsi sisään entisellä vauhdillaan. Se mitä hän oli aikonut lausua, ei tullut sanotuksi, kun hän näki huoneen täynnä ruusuja, palavat kynttilät ja Liinan, puna poskilla, hiukset epäjärjestyksessä...