Part 15

Liina astui läpi kirkkopuiston ja nousi ylös loivaa mäkeä, jolla kohosi kaunis valkoinen, liputettu rakennus. Se oli hänen leikkikoulunsa. Ovien ja parvekkeiden yläpuolella keinui köynnöksiä, joukko autoja seisoi portaiden edessä, lasten iloiset liput olivat pystytetyt ulkopuolelle ja helottivat auringossa. Kadut aaltoilivat täynnä kansaa.

Kuin unessa nousi Liina portaita ja tuli valoisaan, koristettuun eteiseen, siitä haarautui käytäviä kahden puolen. Seinillä oli kuvia, lasten päähineet täyttivät matalat naulakot. Ovet juhlasaliin olivat kiinni, oli aivan hiljaista, yksi ainoa ääni kuului lukitusta juhlahuoneesta. Pääskyset vikisivät avonaisten ikkunoiden kohdalla, pensaat rapisivat ruutuja vastaan, kuvassa seinällä piteli suloinen neitsyt Maria lasta polvellaan. Hetken katseltuaan ympärilleen perältä, likeni Liina hiljaa juhlasalin suljettuja ovia. Silloin nousi penkiltä pimennosta nuori nainen, jota ei hän ollut ennen huomannut. Nainen asettui suojelevasti oven eteen.

— On aivan täyttä, sanoi hän sillä ystävällisen määräävällä äänellä, jolla opettajatar kohtelee lapsia, — ei mitenkään voi päästä sisään. Syrjäisille ei ole ollut ajateltavissakaan paikkoja, ei ole riittänyt lasten vanhemmillekaan. Kysyntä on ollut niin suuri, että kymmenet äidit ovat saaneet kääntyä takaisin.

Vieras pysähtyi. Hänen huulensa vavahtivat. Paisuvat nuput seljapensaissa ulkopuolella löivät ruutuun.

— Kuka siellä nyt puhuu? kysyi vieras.

— Se on johtajatar, sisareni. Hän pitää muistopuhetta tämän laitoksen perustajalle, Liina Karellille, josta ei ole moneen vuoteen tullut tietoja ja joka kai on kuollut ulkomailla. Hänen kuvansa on suurennettu seinällemme ja juuri paljastettu.

Vanha nainen katsoi pitkään nuoreen opettajattareen. Pieni hymy alkoi leikitellä hänen huulillaan.

— Kuka oli Liina Karell?

Kun hän lausui tämän nimen, tuntui hänestä siltä, kuin hän olisi puhunut ihmisestä, joka kerran, kauan sitten oli hetkeksi sattunut hänen tielleen ja kulkenut hänen kanssaan kappaleen yhdessä.

— Se oli... se oli, vastasi nuori neiti asiallisesti, — hyvin lämminsydäminen nainen, joka uhrasi suuren omaisuutensa yleisiin tarkoituksiin. Paitsi lastentarhaa on hänen varoillaan rakennettu suuri laitos vanhuksia varten.

Hetkisen perästä kysyi vieras arasti:

— Ottaisitteko te hänet tänne mukaan työhönne, jos hän haluaisi?

Nuori neiti naurahti.

— Hänhän on kuollut.

— Mutta jos hän eläisi... ja haluaisi tulla...

— Tjaa... siihen on hiukan vaikea vastata. Jos hän kykenisi opettamaan. Täytyy olla sama metodi kuin se, jota me noudatamme. Tällaisessa suuressa laitoksessa... Sisareni on jonkin verran ankara...

Hän vaikeni. Puhujan ääni salissa suli liikuttavan hartaaksi. Kuului nyyhkytystä.

— Muistopuhe loppuu, kuiskasi nuori opettajatar, — sitten seuraa vain hiukan laulua ja sitten tulee täällä käytävässä hyvin ahdasta. On ehkä viisainta, että lähdette... Lapset pääsevät ajamaan autoilla. Voitte nähdä sen ulkonakin.

Vanha nainen nyökytti päätään, kääntyi ulko-ovea kohti ja päästi mustan harsonsa alas.

Omenapuut vanhan kartanon puistossa olivat kukassa. Heleällä nurmella niiden alla kävelivät vanhainkodin holhokit. Nurmi oli täynnä suuria kullanvärisiä kukkia. Ne loistivat jokainen kuin pieni aurinko. Omenankukat keinuivat niiden yläpuolella kuin valkeat ja purppuraiset pilvet. »Hauskaa ja ikävää», ajatteli Liina, kerraten sanat, jotka tornikello hänen sadussaan oli lausunut, »täältä ylhäältä katsoen on kaikki yhtä hauskaa ja yhtä ikävää, niillä asioilla ei ole mitään eroa.» Liina hymähti ja astui alas portaita. Olisi ollut mukavaa nähdä tohtoria ja tohtorinnaa ja ehkä muitakin, jotka vielä elivät. He mahtoivat elää, koskei hän tavannut heidän nimiään hautausmaalla. Mutta ehkäpä hän vielä tapaisi heidät. Nyt hän saisi nähdä lasten ajelevan.

Hän kuuli leikkikoulusta laulua, heleiden lastenäänten laulamaa, ja kulki ihmisvirrassa alas aurinkoista katua. Pian alkoivat autot toitottaen ja pauhaten humista ohitse. Ne olivat täynnä lapsia, jotka huusivat ja riemuitsivat. Elämän juhlaan, elämän juhlaan! Autot ajoivat kilpaa. Ne suhahtivat kuin loistavat jättiläishyönteiset esiin milloin mistäkin kadunkulmauksesta.

Liina seisoi sen rakennuksen edustalla, missä Laurénin puoti muinoin oli sijainnut ja katseli iloa. Hän oli juuri astunut kadulle mennäksensä sen poikki, kun hänen eteensä syöksähti, kuin maasta kasvaen, kukitettu auto, ohjaajanaan etuistuimella Freedi Fors. Augusti Frilander huudahti portaillaan ja juoksi alas. Se oli liian myöhäistä. Liina tunsi tärähdyksen eikä sen jälkeen enää mitään.

Kun hän viimeisen kerran avasi silmänsä, oli hänen ympärillään kasvoja, jotka kerran olivat olleet hänelle läheiset. Nyt oli hän irti niistä, irti maasta. Keskellä kuolinkamppailua tunsi hän kahleiden putoavan käsistään ja naamarin elämän kasvoilta. Valhe lahosi tomuksi, vapaus koitti.

Raatihuoneen tornista helähti yksi ainoa lyönti. Se oli kuin kyynel.