Part 7

Koko talo oli kuullut keskustelun ja kaikki olivat kuohuksissaan. Ruustinna tuli oikopäätä rouva Kareliin vuoteen ääreen hautomaan hänen päätään kylmällä vedellä ja puhui hänelle lohdutuksen sanoja. Hyvä oli, että ruustinna ehti hiukkasen viipyä, sillä rouva Kamberg lähetti samassa noutamaan Liinaa. Hän ilmoitti, ettei hän tule sallimaan mokoman herran asua talossaan. Tämähän yökaudet kävelee pitkin kaupunkia, seurassaan kokonainen lauma tyttöjä, mitä ulkomaalaisia lienevätkään. Kosmopoliitat — ihailkoon kaupunki näitä Kosmopoliittoja miten paljon tahtoo, olkoot ne omasta ja muiden mielestä miten hienoja tahansa, puhukoot vielä useampia kieliä kuin puhuvatkaan — rouva Kamberg ei kärsinyt nähdä heitä pihamaallaan. Herra Tigerin täytyi muuttaa. Mutta keskellä rouva Kambergin puhetta saapui tohtori, hiestyneenä ja kiireestä kuumeisena. Oli tapahtunut sellainen erehdys, että tänne taloon, Karellille oli eksynyt asumaan maailmankuulu mies, suuri taiteilija, joka oli tullut lepäämään ja viettämään kesää tässä syrjäisessä seudussa. Hän ei ollut saanut huonetta ja hän oli joutunut sellaiseen — sellaiseen loveen asumaan, että hän tuskin saattoi oikaista itsensä suoraksi. Oli kunnia koko kylpylaitokselle, että hän oli tullut, se saattoi suorastaan tehdä sen tutuksi ympäri maailman. Mutta niin täytyikin katsoa, että kuuluisa vieras sai kunnollisen asunnon. Aline oli luvannut järjestää, vieras saisi heidän salinsa, siellä oli soittokonekin, hänelle täytyi heti ilmoittaa, kun vieras palaisi kaupungilta.

Sill'aikaa kun tohtori kuunteli anoppinsa sairaskertomusta ja Liinan esitystä äitinsä ihmeellisestä parantumisesta vieras saapuikin. Tyttöjen nauru helisi portin takana ja heidän vaaleat pukunsa liehuivat edestakaisin. Kaikista ikkunoista Kambergin pihamaalla katseltiin ulos ja nähtiin, kuinka itse tohtori, hattu kädessä, kumarteli Karellien vuokralaista, tarjoten hänelle omaa saliaan ja heti luvaten lähettää noutamaan hänen tavaroitaan.

— Tuhannet kiitokset, sanoi Tiger, — olisipa tällainen tarjous tullut minulle pari päivää aikaisemmin, niin olisin ollut erinomaisen kiitollinen. Nyt — minä kieltäydyn.

— Mutta, herra Tiger, vakuutteli tohtori, — te ette mitenkään loukkaa ketään. Nämä hyvät naiset, joilla on ollut onni kattonsa alla pitää nykyajan ehkä alallaan suurinta taiteilijaa, ovat yksinkertaista väkeä, joilla ei ole mitään vaatimuksia. Vanha rouva on tullut ihmeteltävän reippaaksi savikylpyjen vaikutuksesta, joita hän sai keväällä. Katsomme taas, että hän saa hiukkasen savea, niin hän...

Tytöt portin takana pistivät esiin päitään. Heidän naurunsa suli yhteen lintujen laulun kanssa. Tohtori kumarsi heille, hymyillen ja rakastettavasti.

— Tulen heti, huusi Tiger heille. — Ei, katsokaas tohtori, minä olen tuossa viistossa laatikossa tuolla tutustunut kahteen hyvin intresanttiin naiseen, äitiin ja tyttäreen, enkä tahdo muuttaa. Aion soittaa kuoliaaksi toisen ja vapauttaa toisen. En muuta.

Taiteilija astui pihamaan poikki ja tytöt ottivat hänet vastaan riemuhuudoin. Oli kuin ilon kulkue olisi kääntynyt takaisin vanhojen portilta ja lähtenyt valloittamaan maailmaa. Kosmopoliitat olivat hurmaavat ja pelottavat, mutta pelottavin kaikista oli Harry Tiger.

Siinä sitä oltiin. Tohtori, ruustinna ja Liina Karell pitivät neuvottelua rouva Kambergin keinutuolin edessä. Naiset olivat kaikki sitä mieltä, että vieraasta täytyi päästä, hinnalla millä hyvänsä. Liina Karell vakuutti vieraalla olevan sellaisen vaikutuksen hänen äitiinsä, että vieras saattaisi tehdä hänet mielipuoleksi, jopa todella suorastaan tappaa. Mutta sitä ei auttanut ottaa lukuun. Tohtori sanoi, ettei heidän kaupungissaan sopinut loukata maailmankuulua taiteilijaa, joka oli hänen potilaanaan. Saattoi kuitenkin olla varma siitä, että tämä oli jokin oikku — taiteilijoilla oli niitä niin monenmoisia — ja että hän muuttaisi, ehkäpä hyvinkin pian ja vapaaehtoisesti.

* * * * *

Rouva Karell ja ruustinna punoivat salaisen juonen. Oli vaikea saada asianomaisia henkilöjä heidän mitään aavistamattaan yhtaikaa koolle. Sillä kirkkoherra oli aamupäivisin kansliassa ja taiteilija vietti illat ja puolen yötä muualla. Iltapäivän taitteessa, kun aurinko kääntyi kattojen taakse, naiset vihdoin saivat taiteilijan pysähdytetyksi juuri kun hän oli menossa ulos. Ruustinna näki suurimman vaivan, hän puheli, selitteli ja nouti neuvokkaasti paikalle miehensäkin. Taiteilija ja kirkkoherra eivät tietäneet juonesta mitään, taiteilija aavisti hyvin pian kaikki tyynni, mutta kirkkoherra pysyi viattomana. Hän lausui julki ilonsa siitä, että sai tutustua suureen taiteilijaan ja kiitteli onnea, että oli saanut kuulla hänen soittavan. Ruustinna toi heidän puoleltaan Karellien portaille sokerikakun ja kaikkinaisia muita herkkuja. Portaille oli kannettu pöytä. Taiteilija hymähti ja odotti suuttuneena ja huvitettuna, mitä tulisi. Tytär oli kalpea kuten tavallisesti ja liikkui katsettaan nostamatta, hänellä oli yllään jotakin haaltunutta mustaa, vaikka oli kuuma. Äiti eli jännityksessä, puhui ja kehoitteli ottamaan ruokaa ja juomaa. Hän säilytteli jotakin mustaa kirjaa vieressään, mikäpä se muu saattoi olla kuin raamattu. Tytär ei nostanut vahingossakaan katsettaan, hän näytti häpeävän jotakin.

Puhuttiin kylpylaitoksesta ja vaivaishoidosta. Taiteilija huomautti kiivaasti, että täytyisi perustaa vanhojen koteja, hyviä laitoksia, joissa ihmisten kärsimyksiä lievennettäisiin, mikäli mahdollista. Siihen huomautti kirkkoherra yksinkertaisesti, että kaikki tällaisissa laitoksissa riippui siitä, saiko sopivia henkilöjä niiden johtoon, kaikki riippui siitä, löysikö kristillisen rakkauden läpitunkemia ihmisiä. Nyt katsoivat ruustinna ja vanha rouva Karell hetkensä tulleen.

— Ajaai, huusi vanha rouva sinertävä hohde kasvoillaan, — jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja pitäisi meille pienen selityksen. Ajaai, kuinka se tekisi hyvää meille kaikille...

Kirkkoherra punastui. Myöskin Liina Karell punastui. Ruustinna riensi rouva Kareliin avuksi.

— Mutta Malakia, voisithan sinä lukea jonkin pienen palasen raamatusta ja puhua sen johdosta — minä luulen, että rouva Karellilla on tässä raamattu käsilläkin, ja katsokaa, kuinka se on kulunut!

— Niin, ajaai... jos kirkkoherra olisikin niin hyvä ja puhuisi neljännestä käskystä ja Jeesuksen suhteesta vanhempiinsa, kuinka hänen äitinsä nuhteli häntä ja kuinka hän meni heidän kanssansa ja oli heille alamainen... ajaai...

— Niin, lisäsi ruustinna, — ja omastatunnosta ja rakkaudesta. Minä luulen, että sitä rouva Karell tarkoittaa.

Hän pelästyi, että heidän pieni viaton juonensa mahdollisesti oli paljastunut liian alastomaksi, sillä taiteilija loi häneen ilkeän, suorastaan pirullisen silmäyksen ja katsahti sitten rouva Karelliin.

— Ajaai, juuri sitä! huudahti vanhus kyyneleet silmissä eikä huomannut taiteilijan murhaavaa katsetta.

Kirkkoherra yskähteli hämillään. Oli kiusallisen hiljaista. Pääskyset lentelivät iloisesti pesilleen, valkeat rinnat välähdellen auringossa. Kahvikupit kilisivät. Yhtäkkiä rupesi taiteilija nauramaan ja käänsi ivalliset kasvonsa vanhaa rouvaa kohti. Saattoi epäillä, oliko hän sivistyneestä kodista, hän käyttäytyi pahemmin kuin kadun lapsi.

— Vanha velho, sanoi hän, — nyt minä noudan viuluni ja soitan teidät oikopäätä helvettiin.

Kuppien kilinä vaikeni. Ruustinna ja kirkkoherra katselivat täynnä ihmettelyä ja loukkautumusta nuoreen mieheen. Rouva Karell pelästyi ensin, mutta koetti sitten ymmärtää, että tämä oli pelkkää leikkiä. Liina Karell oli laskenut käsityön viereensä ja tuijotti mielenliikutuksissaan eteensä, ikään kuin aikoen jotakin sanoa.

— Ei voi tyrkyttää Jumalan sanaa ihmisille vastoin heidän tahtoaan, sanoi kirkkoherra.

— Mutta, Malakia, jokin siemen voi sentään langeta hyvään maahan..., alkoi ruustinna.

— Ajaai, keskeytti rouva Karell, — hän on soittanut minut terveeksi. Eivät ne olleet savikylvyt, vaan sellainen ihme tapahtui...

Liina Karell nousi ylös ja astui muuta seuraa lähemmäksi. Suuri jännitys ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan.

— Jos minä saisin vähän kysyä, alkoi hän katkonaisesti ja ääni väristen. — Ei, ei, hyvä kirkkoherra, älkää menkö pois, minä olen niin paljon ajatellut erästä untani ja muutenkin sitä, että... että... kaikki me näemme unta rakkaudesta, kaikki me tahdomme rakastaa... eivätkä yksin nuoret, vaan vanhatkin, äidit ja isät. Mutta on niin paljon onnetonta rakkautta. Me emme _saa_ rakastaa, vaikka me itkisimme silmämme sokeiksi... ja ne toiset menehtyvät ilman rakkautta eivätkä saa sitä, vaikka he sitä kuinka pyytäisivät. Pitääkö olla näin? Eikö löydy mitään keinoa, täytyykö näin kärsiä?

Harry Tigerin silmät iskivät kipunoita. Hän näytti hiovan kynsiään.

— _Ajaai... ajaai_... Liinaaa, Liinaaa! huusi äiti, — mitä sinä tarkoitit, etkö sinä sitten todella rakasta äitiäsi, enkö minä ole rakastanut sinua niinkuin vain äiti voi rakastaa... Kirkkoherra... ajaai, kuulitteko, kuinka hän puhui — hän puhui onnettomasta rakkaudesta. Mitä se on? Sitäkö, ettei lapsi olisi velvollinen rakastamaan äitiään — Herra Jumala, oi-voih!

Harry Tigerin silmät räpyttivät ja hän puri suupieliään. Ruustinna koetti lausua jotakin rauhoittavaa, mutta näki parhaaksi vain vetäytyä syrjään.

— Pappiko puhuu ensin vaiko minä? sanoi Tiger.

Hänen kysymyksensä vaikutti kuin piiskansiiman vingahdus. Kirkkoherra yritti nousta ja painoi hattua päähänsä.

— Ei minulla ole täällä mitään sanomista. En luule, että minulla ja herra... herra Tigerillä — vai kuinka oli nimi? — on mitään yhteistä.

— Älkää menkö, kirkkoherra, rukoili Liina ja meni vaistomaisesti äitinsä ja taiteilijan väliin.

Kaikki tunsivat, että jotakin pelottavaa oli tulossa. He olivat sen itse kutsuneet esiin ja he olisivat mielellään peräytyneet, mutta se ei enää näyttänyt olevan mahdollista. Ruustinna ojensi Tigerille kahvikuppia ja tarjosi hymyillen kakkua, ikään kuin lepyttääkseen häntä.

— Te kurja vanha äiti, sanoi Tiger hilliten itseään, — te puhutte rakkaudesta! Olen teitä katsellut näinä päivinä enkä vielä koskaan ole nähnyt yhdessäkään äidissä itsekkyyttä niin paljaana kuin teissä. Koko sana »äidinrakkaus» on valhe. Verta te aina pyritte imemään lapsistanne — siinä teidän rakkautenne!

Ruustinna oli ojentanut kätensä rouva Karelliin päin ikään kuin rientääkseen hänen avukseen. Mutta se oli aivan turhaa. Vanha rouva näytti kasvaneen ja kohtasi, silmät terävinä ja pieni hymy suupielissä, rohkeasti nuoren miehen katseen.

Syntyi lyhyt, täydellinen äänettömyys.

— Mistä me sitten eläisimme? sanoi rouva Karell käheästi, — jollemme lastemme rakkaudesta. Ajaai, se on se hunaja, jonka me olemme koonneet talveksi.

Hän hymyili viisaasti ja ikään kuin tuntien hunajanmakua suussaan. Harry Tiger katseli häneen ihaillen. Harry Tiger oli käynyt sanattomaksi.

— No niin, puhui hän vihdoin, — olemme siis yhtä mieltä: vanhemmat ajattelevat itseään ja omaa talveaan.

Se viisauden välähdys, joka äkkiä oli leimahtanut vanhassa rouvassa, sammui nopeasti. Hän oli samassa sekapäinen ja puhui uudelleen ja uudelleen unettomista öistä, joita äiti viettää lasten tähden, vetosi tyttäreensä ja kysyi, eikö äiti ollut häntä rakastanut, eikö äiti ollut pitänyt huolta siitäkin, että hän tulisi rikkaaksi ja että hänellä olisi huoleton vanhuus. Ruustinna puhui kasvattajan kannalta. Minne jouduttaisiin, jollei lapsia kasvatettaisi kurissa ja vaadittaisi heiltä kuuliaisuutta ja armeliasta sydäntä. Hän puolestaan vetosi mieheensä. Mutta kirkkoherra pysyi vaiti. Minne jouduttaisiin, jos lasten herkistä mielistä hävitettäisiin kaikki hellemmät tunteet!

Kun vieras taas otti sananvuoron, ei hän vastannut suoraan lausuttuihin väitteisiin. Hän nähtävästi lausui jotakin, joka oli häneen kokoontunut. Kun hän oli puhunut vähän aikaa, leimusi hänessä sellainen tuli, sellainen kipeä palo, että olisi luullut hänen puhuvan mieskohtaisten kokemusten perusteella ja aikovan polttamalla polttaa sanansa kaikkien vanhempien rintaan.

— Ei ole vanhemmilla oikeutta pyytää mitään lapsiltaan — ei mitään! Velkaa he ovat heille, velkaa koko ikänsä. Eivät lapset ole pyytäneet heiltä elämää, vanhemmat ovat sen omalla vastuullaan heille antaneet, heiltä suostumusta saamatta ja sen tähden voidaan oikeastaan puhua vain heidän velvollisuuksistaan. Ketä ovat vanhemmat ajatelleet pimeydestä kutsuessaan lapset elämään? Itseään! Mitä takeita lapsilla on ollut ilosta ja onnesta? Epävarmuus heitä on ollut vastassa. Eikö heillä niin ollen ole yllin kyllin huolta itsestään. Ihmisellä on velvollisuuksia vain eteenpäin, elämää kohti, ei taaksepäin, ei sitä kohtaan, jonka luonnon järjestyksen mukaan pitää kuolla. Luonto ei tunnusta mitään lasten kiitollisuutta synnyttäjiään kohtaan, sen ovat vanhemmat keksineet, koska he lastensa kautta yhä haluavat riippua kiinni tulevassa sukupolvessa, toivoen, että se lahjoittaisi heille jotakin nuoruudestaan. Aina ovat vanhemmat vaanimassa lapsilta korvausta vaivoistaan. Mutta luonnon talous ei tunne mitään sellaista korvausta. Äidin- ja isänrakkaus, sellaisena kuin sitä saarnataan kirjoissa ja kirkoissa ja kouluissa, on naimattomien kamariaivojen tuote. Missä tämä pakolliselle velvollisuudentunnolle perustettu rakkaus pääsee myrkyttämään nuorten elämää, siellä se voi tehdä heistä henkisesti vaivaisia, kyttyräselkäisiä koko elämäksi. Minun vanhempani? En tiedä heistä mitään enkä tahdo tietää. En tunne mitään heitä kohtaan, en rakkautta enkä vihaa. He ovat minulle vieraita niinkuin tuolle taimelle tuossa se puu, josta sen siemen on peräisin. Jokainen uusi sukupolvi kasvaa omalla varrellaan eikä se voi tukea sitä, mikä on lahoa ja kukistuvaa, ellei se tahdo itse ennen aikaansa lahota ja kukistua.

... Rakkaus on ennen kaikkea vapauden lahja. Siitä ei koskaan saada mitään palkkaa, eikä sitä koskaan pidä harjoittaa minkäänlaisen palkan toivossa. Se kantaa itsessään koko ilonsa, koko nautintonsa. Se on kaikkein hauraimpia, epävarmimpia asioita maailmassa — ei mitään voi vannoa rakkaudesta, elääkö se yli huomispäivän, lakastuuko se jo tänään. Jokaisen joka rakastaa on otettava tämä lukuun ja toimittava sen mukaan — muuten hän aina tulee pettymään. Te, jotka sanotte rakastavanne, älkää pyytäkö mitään, sillä jos te jotakin pyydätte, niin ette mitään saa ja ehkäpä sekin mikä teillä on, otetaan teiltä pois. Jollette mitään pyydä, silloin voi sattua, että jotakin saatte. Vaatimukset ovat syvin rikos rakkauden luonnetta vastaan. Se voi elää yksinomaan vapaudessa.

Vieras lopetti. Kului silmänräpäys, ennen kuin hän muisti, missä oli. Hän etsi hattuaan. Joku hänen ympärillään itki. Liina Karell katsoi häneen suurin kiitollisin silmin. Kirkkoherra yskähti ja nousi pidättämään vierasta.

— Valitettavasti... valitettavasti, sanoi hän yskähdellen, — on kaikki ihmistyö epätäydellistä ja myöskin ovat meidän tunteemme synnin kautta soaistut. Arvoisa puhuja iskee kauas yli maalin, se on ilmeistä, mutta kuitenkin on myönnettävä... myönnettävä... että kaikki ihmistyö on vaillinaista. Tämä rakkauden vapaus... tämä rakkauden vapaus, sehän on meidänkin kristittyjen kalleimpia pyrkimyksiä. Ihanimpia totuuksia mitä raamattu tuntee ovat Paavalin sanat juuri rakkaudesta:

»Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muista kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii...»

Kirkkoherra seisoi kädet ristissä ja katseli ylöspäin. Vieras keskeytti hänet.

— Lopettakaa siihen, sanoi hän. — Te olette aivan oikeassa: ne sanat sisältävät rakkauden luonteen. »Rakkaus ei etsi omaansa.»

Ääneti jäi seura katsomaan hänen jälkeensä. Pääskyset lentelivät ilakoiden, valkoiset pilvet purjehtivat taivaalla, joka jo alkoi rusottaa illan purppurassa.

— Ajaai! voihkaisi rouva Karell äkkiä, — Liinaa... vie mamma sänkyyn.

Liina ja ruustinna tukivat häntä. Hän tuntui olevan aivan sekaisin.

* * * * *

Samana iltana tuli Freedi Fors kylpylaitoksen rengin kanssa noutamaan Harry Tigerin tavaroita. Hopeisessa Ketussa oli äkkiarvaamatta tullut huone vapaaksi. Yhdessä Liinan kanssa pannessaan kokoon taiteilijan hienoja tavaroita Freedi kertoi hänen sanoneen, että hän lopulta oli ollut täällä tukahtumaisillaan. Omasta puolestaan Freedi huomautti, että mitä tuotiin pappi saarnaamaan hänelle, eihän hän ollut mikään sellainen, olisihan sen pitänyt näkyä päältäkin.

Niin, tottakin, hän lähetti kesäkuukausien vuokran. No, mitä siitä nyt rupesi itkemään! Sellainen summa ei nyt hänellä tuntunut ensinkään. Liina oli lyyhistynyt pienelle sohvalle ja itki.

* * * * *

Entinen hiljainen harmaus palasi taloon.

Luhistuvasta rakennuksesta takapihalla kuului nyt lakkaamatta, läpi öidenkin, vanhan äidin valitus.

NAINEN KAUNEUDESSAAN

Kesä oli mennyt, Harry Tigerin piti matkustaa. Kuin unennäöltä tuntuivat nyt konsertit, veneretket, kävelyt, tanssiaiset. Harry Tigerin piti matkustaa — saisiko häntä milloinkaan enää nähdä? Ehkäpä jossakin eurooppalaisessa pääkaupungissa näkisi hänen nimensä suurissa ilmoituslehdissä kadunkulmissa, ja jos menisi hänen konserttiinsa, näkisi hänet lavalla vieraan ihmistulvan ihastuksen ympäröimänä eikä voisi käsittää, että kerran seurusteli hänen kanssansa, kokonaisia viikkoja, kokonaisia valoisia öitä umpeensa, kaukana, jossakin pienessä pahaisessa kylpypaikassa. Silloin olisi Harry Tiger yhtä ventovieras, luoksepääsemätön ja saavuttamaton kuin hän nyt oli kätten ulottuvilla, oli kesy, oli tuttu. Tämän ainoan päivän hän vielä olisi kätten ulottuvilla, olisi kesy, olisi tuttu. Tämän ainoan päivän säteilisi taivas, kimmeltäisivät vedet, kukkisivat nurmet, tämän ainoan päivän olisi kesä, olisi juhla. Illalla olisi kesä lopussa. Illalla Harry Tiger matkustaa.

Kosmopoliitat olivat ottaneet kylpyvieraiden puolesta järjestääkseen juhlahetken poispakenevan kesän kunniaksi. He olivat luvanneet järjestää pienen juhlahetken, vaikka he mielellään olisivat järjestäneet suuren. Suurta olisi pitänyt olla Harry Tigerin kunniaksi. Mutta mitäpä täällä saattoi saada aikaan!

Kaupungin mielestä oli jotakin ihmeellistä joka tapauksessa tulossa, koska kosmopoliitat olivat liikkeellä. Kosmopoliitat olivat kylpykauden hienoimmat tytöt, sellaiset kuin Fricca, Beata, Adela, Margareta ja Trolla. Kaupunki oli koko kesän puhunut heistä pahaa, kaupungin äidit olivat uhanneet, etteivät he millään ehdolla sallisi tyttäriensä seurustella kosmopoliittain kanssa, ja kuitenkin: heti kun tilaisuus saattoi heidän tyttärensä yhteen kylpykauden vaarallisten neitojen kanssa, olivat he ylpeät ja onnelliset. Sillä pohjaltaan kaupunki ihaili kosmopoliittoja. He olivat kauniit ja vapaat, he olivat nähneet maailmaa ja saapuneet idästä ja lännestä. Eipä ihme, että kun he olivat luvanneet järjestää juhlahetken, kaupunki odotti sitä jännittyneenä.

Kylpylaitoksen kömpelö renki oli auttamassa. Köyhät lapset ja vanhat vaimot olivat sitoneet köynnökset ja seppeleet. Kauniit kädet eivät siedä sellaista työtä. Yhden seppeleen tahtoivat tytöt kuitenkin sitoa omin käsin, yhden pienen kukkakiehkuran. Ja sill'aikaa kun köynnökset lähtivät kiertämään seiniä ja pylväitä, sill'aikaa kun kattoon syntyi jättiläiskokoinen, keinuva kukkastähti, istuivat neidot parvekkeella villin viiniköynnöksen varjossa ja sitoivat tuota yhtä kiehkuraa, jonka vuoksi he tahtoivat panna alttiiksi ruusuiset kätensä. Aurinko varastautui lehvien välitse heidän kukoistaville kasvoilleen, heidän hiuksilleen, jotka olivat mustat, tai kypsyvän viljan väriset, tai punertavat, tai tuhkankarvaiset. Aurinko liukui yli heidän valkoisten, rypyttömien otsiensa, joiden ympärillä pienet kiharat leikittelivät, aurinko leikitteli kilpaa kiharoiden kanssa, se hyppeli huulilla, hampailla, olkapäillä, käsillä. Pienet kädet eivät olleet ahkerat. Margareta yksin sitoi seppeltä, hän oli käytännöllisin. Ruusut ovat arkoja, ne varistavat äkkiä lehtensä, jos niitä taitamattomasti pitelee. Fricca ja Trolla olivat koettaneet, mutta he olivat tärvelleet monta ruusua ja pistäneet sormensa verille. Onneksi oli kukkia tarpeeksi. Mitä ruusuja! Seudun puutarhurit olivat antaneet parhaansa. Ruusuissa oli iloisen punaisia, verenkarvaisia, ja niissä oli sellaisia, joiden puna oli sairas ja raskas, miltei musta. Kaikissa ruusuissa oli jalot, suuret piikit. Niitä täytyi käsitellä varoen. Margareta teki työtään taitavasti, olisi luullut häntä opinkäyneeksi. Mutta tällainen taitavuus oli hänessä synnynnäistä. Toiset neidot ojentelivat hänelle ruusuja. He istuivat jokainen kukka kädessä ja odottivat hetkeään, sillä he tahtoivat tällä tavalla olla mukana työssä.

— Mutta kuka hänet seppelöi? virkkoi äkkiä Trolla.

Kaikki olivat ajatelleet tätä asiaa, mutta syystä, jota ei kukaan selvittänyt itselleen, he eivät olleet lausuneet ajatusta ääneen. Nyt kun se paljastettuna lausuttiin, värähti pieni punastus kaikkien kasvoille, sillä jokainen neidoista tunsi ajatelleensa itseään siksi, joka parhaimmin sopisi laskemaan ruusukiehkuran ihaillun miehen otsalle. Vaikka he olivat ystävät keskenään, eivät he mitenkään tahtoneet näyttää tätä mielihaluaan edes toisilleen, vaan jokainen avasi toistaan kohti viattoman, joskin samalla teroitetun silmäparin. Niin, kuka seppelöisikään Harryn?

— Sinä, Margareta, jatkoi Trolla, — sinä joka olet seppeleen sitonutkin.

Margareta punehtui ja hänen pitkät mustat silmäripsensä painuivat entistä alemma.

— Ei, ei, ei! huudahti hän ikään kuin säikähtäen sellaista ajatustakin.

Mutta sisimmässään toivoi hän, että ystävättäret pyytäisivät häntä, kunnes hän suostuisi. Jos he tietäisivätkin, mitä Harry oli hänelle sanonut, niin he eivät hellittäisi, ennen kuin juuri hän olisi painanut ruusut noille villeille mustille hiuksille. Margareta koetti hillitä sydäntään. Syntyi pieni äänettömyys. Tuuli suhisi haavoissa, salista kuului koputusta ja nakutusta, kun seppeleitä lyötiin kiinni, hiljaa lipuivat laineet ylös loivaa hiekkarantaa, uimahuoneella kauempana meluttiin ja pulikoitiin. Kaikki ystävättäret olivat iloiset siitä, että Margareta oli kieltäytynyt, kukaan ei pyytänyt häntä uudelleen. Heidän jännityksensä kärjistyi kuitenkin entistä enemmän nyt, kun heitä oli entistä vähemmän.

— Mutta, sanoi Beata, — entä... entä Adela?

Adela nosti raskaita silmäluomiaan. Hänen silmänsä olivat kuin meri, milloin vihreät, milloin sinertävät, milloin ilman väriä. Ja muutenkin hän, siinä laiskasti nojatessaan parvekkeen kaidepuuta vasten, oli kuin vedenneito, joka tähyilee kaislikon laidasta ihmisten poikia, kun he askartelevat veneillään. Adelan vastaus viipyi, mutta hän hymyili tyytyväistä ja kiehtovaa vedenneidonhymyä. Beatan rintaan vihlaisi: Adela varmaan suostuisi! Beatan mieleen johtui, miten Harry oli kietonut hänen, Beatan, suortuvia sormiensa ympärille, kerran heidän istuessaan rinnatusten samalla tuhdolla kukitetussa veneessä. Kuuma veriaalto läikähti vieläkin ylös Beatan kaulaa, kun hän muisteli, miten laineet olivat kuvastaneet heidän kasvojaan, vieden niitä vuoroin yhteen, vuoroin eroon, heidän kumartuessaan veneen laidan yli. Beata vavahti vieläkin, kun hän muisti, miten Harry oli huutanut kovasti ja suuttuneesti Trollalle, joka melusi toisessa päässä venettä. Harryn huulet olivat olleet valkoiset ja pelottavat. Silmänräpäyksessä kävivät nämä muistot läpi Beatan pienen pään. Adela hymyili vielä ja ystävättäret katselivat häneen jännittyneinä.

— Ah, jatkoi Beata, ääni pehmeänä ja verhottuna, — kuinka mielelläni minäkin sen tekisin, mutta varmaan Harry pitäisi siitä enemmän, jos sen tekisi joku toinen. Esimerkiksi sinä, Adela. Pukeutuisit vihreään harsopukuusi, panisit lumpeenkukat hiuksiisi, onhan hän aina ihaillut sinun käsivarsiasi, sinun silmiäsi, sinun...

Fricca keskeytti hänet hiukan malttamattomasti ja pyysi Adelaa itseään sanomaan jotakin. Adela avasikin suunsa ja näytti hohtavan valkoiset hampaansa.

— Niin, niin, niin, sanoi hän. — Onhan meidän välillämme ollut yhtä ja toista. Minun hiukseni ovat olleet punertavia viulunkieliä, minun huuleni koralleja. Kyllähän sitä luetteloa voisi jatkaa. Ja minä itse, minä olen viettelevä ja syntinen...

Fricca purskahti nauruun ja Adela itsekin naurahti.

— Ajatelkaa, huudahti Fricca, — minulle hän on sanonut, että olen kylmä ja synnitön! Kumpiko näistä lausunnoista on katsottava komplimentiksi?

— Mikä psykologi hän on! riemuitsi Trolla ja taputti yhteen käsiään. — Molemmat lausunnot ovat tietysti olleet yhtä oikeat: voi tietysti olla yhtä kaunista olla syntinen kuin synnitönkin — miehen kannalta.

— Ah, keskeytti Adela, — miehen kannalta katsoen kai oikeastaan ei koskaan voi olla kaunista olla aivan synnitön.

— Antakaa minun seppelöidä hänet! huusi Trolla äkkiä. — Minä sanon sen rehellisesti, että olen häneen rakastunut. Olen sanonut sen hänelle itselleenkin...

Kukaan ei rientänyt pienen Trollan avuksi. Hänen kuivat, tuhkankarvaiset hiuksensa tuntuivat räiskyvän hänen ympärillään. Margareta nosti hetkeksi siniset silmänsä, jotka olivat iloiset kuin ruiskukat ja sanoi, samassa kätkien katseensa:

— Ajatelkaa, minulle hän kerran sanoi, että tahtoisi nähdä minut kehdon ääressä hyräillen. Se olisi muka niin kaunis kuva — ajatelkaa!

— No mutta sitten hän pitää eniten sinusta! huudahti Trolla uhrautuvasti. — Eikö se ole selvää? Mies ihailee aina eniten sitä naista, jonka hän voi kuvitella äidiksi, se käy selville kaikista rakkausromaaneista, mitä minä ikinä olen lukenut. Minulle hän on sanonut aivan toisenlaisia asioita. Minulle hän on sanonut, että olen mahdoton, ettei minun koskaan pidä mennä naimisiin, että olen ilkeä, että hän tahtoisi purra poikki kieleni, kun puhun niin paljon. Eikö tämä nyt ole onnetonta rakkautta? Minä rakastan häntä, kuinka mielelläni läskisinkin seppeleen hänen päähänsä. Olin jo ajatellut kaikki valmiiksi: olisin pyytänyt häntä hiukan taivuttamaan päätään, olisin painanut seppeleen sillä lailla, että hänen itsepintainen kiharansa, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme, olisi jäänyt otsalle. Mutta enhän minä voi tulla kysymykseen, kun hän Margaretalle on sanonut sillä tavalla. Minusta se on korkeinta.

— Rauhoitu, sanoi Beata. — Minulle hän on sanonut jokseenkin samaa: että muistutan madonnaa bysanttilaisessa kirkossa.

Fricca naurahti.

— Mutta onko se samaa!

Neidot vaikenivat. Tuntui käyneen yhä epäselvemmäksi, kuka seppelöisi päivän sankarin.

— No mutta Margareta tai Beata, jompikumpi heistä! huudahti Trolla käytännöllisenä. — Heitetäänkö arpaa?

— Fi donc! sanoi Fricca, ja hänen sievän nenänsä ympärille nousi muutamia rumentavia ryppyjä, — eihän nyt suurta taiteilijaa voi arvostella niinkuin joitakin perheenisiä. Eihän Harry koskaan mene naimisiin. Hän tarvitsee taiteilijatoveria, ystävätärtä. Minä en koskaan ole ollut häneen rakastunut enkä näe unia kehtolauluista. Minä seppelöitsisin hänet viileästi, ikään kuin kreikkalaisesti, pukeutuisin valkeaan, ottaisin kultanauhan hiuksiini... Minä seppelöin hänet mielelläni, jos te suostutte.

Kaikki vaikenivat ja tuijottivat toisiinsa tai eteensä.

— No seppelöi sitten, sanoi Trolla. — Vaikka minusta on hullua, ettei siinä ole rakkautta mukana. En ymmärrä, kuinka voi laskea ruususeppeleen maailman ihanimman miehen hiuksille ilman rakkautta!

Asia jäi yhä ratkaisematta. Neidot huomasivat äkkiä, että seppelöitsemisen yhteydessä miltei täytyi pitää puhe. Se oli heille jokaiselle epämukavaa ja he keksivät pelastuksekseen, että puheenhan täytyi tulla kaupunkilaisten puolelta. Puheenpitäjähän jo olikin valittu. Tohtori tietysti. Kaupungin naiset kuuluivat kukittaneen laivan, eli oikeammin sen suojan, missä Harryn piti matkustaa. He olivat hekin kaikki ihastuneet Harryyn. Mutta kenestä hän piti eniten, sitä olisi ollut hauska tietää.

— Kuulkaa, keksi Trolla äkkiä, — keitä kaikkia meistä hän on suudellut?

Margareta loukkaantui. Kuinka Trolla saattoi sellaista kysyä! Kaikki muut katselivat jännittyneinä ja uteliaina toisiinsa. Kukaan ei tahtonut puhua ensinnä. Margareta oli ainoa, joka heti työnsi luotaan kaikki epäluulot.

— Minun kättäni hän on suudellut monta kertaa, tunnusti Adela vihdoin.

— Se ei merkitse mitään, sanoi Trolla, — sen voi kuka hyvänsä tehdä. Minuakin hän on tuijottanut syvälle silmiin ja sanonut, että hän tahtoo saada selville sieluni arvoituksen. Varmaan hän on suudellut sinua, Beata, koska hän on kietonut hiuksiasikin sormiensa ympäri? No mutta eikö sinuakaan, Fricca? Eikö ketään edes niskaan, tai kaulalle, tai jonnekin muualle kuin kädelle? Oih, mitä te sanotte — eikö hän ole suudellut ketään meistä? Tilaisuutta on ollut yllin kyllin, koko kesän. Mikä taiteilija hän oikeastaan on, ja mikä mies... Nuoria olemme emmekä ole rumia! Tämä on kuulumatonta! Tämä on hävytöntä! Tämä on noloa!

Margareta nousi tuliseen puolustukseen. Kuinka saattoi lausua sellaista? Toki he kaikki olivat käyttäytyneet sillä tavalla, ettei sellainen olisi ollut Harryn puolelta mahdollista. Siitä syystä he toki punoivat Harrylle seppeltä, että he häntä kunnioittivat.

Fricca keksi, etteivät he seppelöitsisikään Harry Tigeriä, vaan uskoisivat Harry Tigerille tehtäväksi seppelöidä sen naisen, jota hän piti ansiokkaimpana, tai kauneimpana — kuinka hyvänsä. Joka tapauksessa hänen silloin täytyisi julkisesti näyttää, kenelle hän antoi etusijan. Neitojen muistoon alkoi tulla joitakin pieniä epämiellyttäviä asioita, joita Harry kesän mittaan oli sanonut. Hän oli esimerkiksi sanonut, että nainen on valheellinen, että hän on laskeva, että itsekkäisyys on hänen pääominaisuutensa, että hän on vain omien ja pienten harrastustensa keskipiste. Tietysti hän oli tarkoittanut, että heissäkin, kosmopoliitoissa, oli näitä ominaisuuksia. Kuka tiesi, jos hän tuli sille tuulelle, niin hän äkkiä kesken kaiken saattoi sanoa tällaisia ikäviä asioita jäähyväishetkelläkin.