Part 9

Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin. Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua, joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään. Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten alla.

Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia, ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti. Äkkiä hän säpsähti.

Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.

— Liinaaa... Liinaaa... ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero... ajaai, ajaai! Eihän lapsi jaksa sellaista. Hiero, hiero... Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta minulle... ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut... ne ovat nyt niin suuret ja komeat... Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle, muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta... ajaai, mamma kun niin pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet ennätä ennen häntä...

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — avaimethan ovat minulla.

Pieni Rakel oli polvillaan tuolilla ja katseli ulos.

— Palaa, palaa, iloitsi hän. — Aita palaa, puut palavat, taivas palaa!

— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.

— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä. Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut. Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on. Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko? Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin ei lainaksi keneltäkään... Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä, niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä syö itseään kipeäksi.

Tyttönen oli kääntänyt punaisen lasinpalasensa huonetta kohden.

— Mummo palaa! huusi hän nauraen, — Liina täti palaa, kaikki palaa!

Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt, että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja hyppeli hänen edessään.

— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel antaa heti pois sen lasin.

Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.

— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.

Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.

— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt: on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö, uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia, hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat: suurkiitosta, suurkiitosta...»

— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki levottomana tädin silmiä.

— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä, siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä...

— Mutta mummo sanoo, ettei sitä tiedä.

Lapsi kuiskasi sanat Liinan korvaan, kädet hänen kaulassaan.

— Mitä Rakel sanoo...?

— Ettei sitä tiedä, missä mamma on.

— Kyllä sen tietää. Mutta nyt... nyt me panemme pois tämän lasin ja menemme katsomaan, mitä kaikkea me olemme saaneet lahjaksi. Me olemme saaneet paljon kaikenlaista tavaraa! Rakel tulee mukaan, niin auttaa tätiä kantamaan. Panemme takin päällemme ja kintaat käteen. Voi voi, nehän ovat niin rikki ja siellä on niin kylmä.

Vanha äiti ei tahtonut päästää molempia luotaan yhtaikaa. Hän kapusi istumaan, hänen sumeat silmänsä ikään kuin kokoontuivat ja hän sekä rukoili että uhkasi. Liinaa pelotti jättää lapsi hänen kanssaan kahden. Puoliväkisin he läksivät kirkkoherran entiseen asuntoon ja toivat sisään paljon tavaraa. Rakel kantoi isoäidin sänkyyn silkkihatun, joka oli kuin savupiippu, ja koreat vanhat tohvelit, ne olivat olleet kirkkoherran, niissä oli ruusuja ja lemmenkukkia. Liina kantoi sisään posliineja, joista puuttui laita tai korva, pinkan harmaita lankavyyhtejä, kellastuneita kuvalehtiä, vanhanaikaisia hameenliivejä, Alinen, tohtorinnan, tyttöaikaisen ompelupöydän — ajaai, mikä sen sisässä kolisikaan? Pari tyhjää lankarullaa, kampa, jokin pieni kirja. Kirjan sisällä oli kiiltokuva, mustakiharainen tyttö, joka kantoi kukkaruukkua. Ajaai, sehän oli Rakel! Isoäiti ja lapsenlapsi olivat yhtä onnelliset. Molemmat huusivat ja nauroivat. Molempien äänet muistuttivat toisiaan niinkuin vanhan ruostuneen ladonoven ja jonkin salinoven narina muistuttavat toisiaan. Äkkiä vanhus, istuen keskellä romua, jota oli kasattu hänen ympärilleen, kävi vakavaksi.

— Ajaai, kuinka rouva Kamberg raskii heittää pois sellaisen muistoesineen kuin kuolleen miehensä hatun. Ajaai, Jumala rankaisee sellaisesta. Tottahan teidän papan hattu on tallella? Ajaai, pitää katsoa, että se muutossa vain tulee mukaan. Se oli Karellilla päässä pormestari Corvinin hautajaisissa. Pappa oli kantajana... Liinaaa, Corvin oli sinun kummisi, mutta et sinä muista. Hän toi sinulle hopealusikan. Mutta et sinä muista. Se myytiin. Ajaai — se täytyi myydä. Ja poikien hautajaisissa oli papalla silkkihattu... Ajaai, kuinka rouva Kamberg heittää pois tällaiset liivit. Niissähän on nuoruus. Ajaai, niissä on tanssittu. Liinaaa... onhan mamman morsiusliivi tallella? Mamma oli paljon hoikempi — miltei saattoi pappa molemmilla käsillänsä ottaa mamman vyötäisten ympäri. Pappa sanoi kerrankin, että hän katkaisee mamman poikki niinkuin piparikakkutytön. Ajaai — pappa oli silloin hiukkasen iloinen. Sellainen oli pappa!... Liinaaa, mitä luulet, eihän mamma vielä kuole! Kun mammasta tuntuu, että mamma paranee... Ajaai, ei mamma muusta, kunhan mamma vain näkee toukokuun kahdeksannentoista päivän. Vain sen päivän yli mamma tahtoo elää, kun mamman kaikkein rakkain lapsi tulee _rikkaaksi_...

Liina oli uudestaan ja uudestaan päättänyt, ettei hän keskeytä mammaa, vaikka mamma puhuisi mistä ja kuinka kauan tahansa. Mitäpä siitä mitä sairas vanha ihminen aikansa kuluksi puhui! Mutta hän joko unohti päätöksensä tai katsoi olevansa lapsen takia pakotettu johtamaan mamman sanoja toisaalle. Se ei juuri milloinkaan auttanut, päinvastoin pahensi. Mamma ei tuntunut huomaavan ikäeroa itsensä ja lapsenlapsensa välillä.

— Ajaai, sinä et tahtoisi, että mamma puhuisi. Hiero vähän... ei, tuosta, tuosta... Nosta vähän... Sinä luulet, ettei mamma tiedä, mitä mamma puhuu. Mutta kun mamma on odottanut neljäkymmentäkuusi vuotta, niin kyllä mamma nyt tahtoo nähdä sen päivän! Ajaai, sinä pääset residenssikaupunkiin kuvernöörin tanssiaisiin, sinä...

— Mutta rakas mamma, eihän mamma nyt ole niin lapsellinen, että luulee minun ihmisarvoni siitä muuttuvan, jos...

— Ajaai, lapsellinen olet itse. Sinun arvosi muuttuu, sitä se juuri tekee. Kaikki tahtovat olla ystäviäsi. Ajaai, saat nähdä: tuomarin maisterit tulevat kosimaan sinua, Harry Tiger tulee maailman ääristä! Kaikki kosivat sinua — ajaai, sinä saat antaa rukkasia oikealle ja vasemmalle. Anna rukkaset Florille, muista se. Florin isä haki ulos velkansa heti, kun pappa tuli sairaaksi. Viisituhatta markkaa — ajaai, hän ei antanut armoa, vaikka mamma itki ja rukoili. Lumessa mamma seisoi hänen portaidensa edessä. Ehkei olisi tarvinnut myydä kaikkea... vielä silloin... Anna Florin pojalle rukkaset. Mamma tahtoisi nähdä hänen menevän talosta häntä koipien välissä kuin piesty koira. Ajaai, mamma meni hänen isänsä luota kuin piesty koira. Mamma käveli vielä silloin... Ajaai — luuletko, että mamma vielä kerran kävelee? Täällä kotipihalla mamma tahtoisi kävellä... pihan poikki, toisesta rakennuksesta toiseen. Ja koivujen alle! Ja kirkkoon asti. Ajaai, ei koskaan mamma enää pääse pystyyn! Herra Jumala, ei koskaan mamma enää näe maata vihreänä eikä koivuissa lehtiä. Te suljette mamman mustaan arkkuun, ahtaaseen arkkuun. Herra Jumala, jos mamma ei olekaan kuollut, jos mamma herää haudassa, koettaa pystyyn ja lyö otsansa kanteen ja nauloihin — ajaai, ajaai!... Liinaaa, toimitathan sinä mammalle kauniit hautajaiset! Ajaai, everstinna Allenilla oli sellainen arkku, joka maksoi sataviisikymmentä markkaa. Mutta silloinhan sinä olet rikas! Sataviisikymmentä markkaa on sinulle niinkuin nyt sataviisikymmentä penniä... Liinaaa, kaikki neljännen käskyn siunaus on tuleva sinun ylitsesi, sillä sinä et heittänyt vanhaa äitiäsi, vaan niinkuin taivaan enkeli olet sinä lievittänyt hänen tuskiansa... Annathan rukkaset Florille ja Sassu Salénille... Mitä sanot, onko hän kuollut? Koska hän olisi kuollut? Ei niin paha mies äkkiä kuole. Hän osti trillat ja hevosen ja kuljetti niissä piikaansa! Ajaai — hän käytti hyväksensä sinun isä-vainajasi hätää ja maksoi kaiken kaikkiaan viisisataa markkaa. Piikaansa hän niissä kuljetti! Milloinka hän olisi kuollut? Älä sinä luule, vaan kun mammaa lähdetään viemään, niin hän seisoo tuolla vastapäätä porttia ja katselee minkälainen arkku on ja laskee hevosia ja on iloissaan siitä, ettei häntä haudata... Katso vain, ettei häntä joskus haudata jonnekin mamman lähellekään. Papan viereen mamma tahtoo. Oi-voih, onkohan siellä tilaa? Pappa haudattiin yhteiseen riviin, postimestari Karell ei saanut omaa hautaa — oi-voih! Mutta hänen tyttärensä tulee rikkaaksi!... Liinaaa — ajaai, kun mamma näkisikin sen päivän, jolloin sinä istut silkissä ja sametissa etkä tee mitään, vaan käsket piikoja ja syöt joka päivä lohta ja juot viiniä — ja kaikki tämän kaupungin ihmiset, jotka ovat typeriä kuin pässit, tulevat rukoilemaan suosiotasi! Tiger oli mies, hän antoi heitä nenälle! Vielä jälkeenpäin he ovat uskaltaneet pilkata sinua ja Tigeriä. Älä anna heille rahaa, kun he tulevat kerjäämään. Naura heille. Sano, että vanha mamma käski nauraa. Tiger oli ainoa, joka tunsi sinun arvosi. Jumala siunatkoon Tigeriä. Mamma on häntä kironnutkin — ajaai, piru ja Jumala tahtoivat alituisesti kumpikin ottaa valtoihinsa hänen sydämensä, se on niin arvokas sydän, ei mikään lihakappale niinkuin näillä täällä — ties sitten kuka voittaa. Mutta siunaan minä häntä vielä kuolinhetkelläni siitä, että hän minun tyttärelleni antoi ne kukkaset, mutta kaikille pormestarinnoille pitkän nenän... Liinaaa, saat nähdä, että mamma vielä kuolee täällä vanhassa kodissaan. Ehkä Jumala tekee lapselleen sen armon... Ajattele, ettei tarvitsisikaan muuttaa pois. Mamma ei jaksa kestää muuttoa! Rouva Kamberg lupasi, että... Liinaaa, sinun ei tarvitse antaa Sigridille eikä Almelle mitään, he ovat pahoja lapsia, eivät mitään ole lahjoittaneet vanhalle mammalle. Mutta Sannylle anna — hänen miehensä on vain kansakoulunopettaja, mutta hän on hyvä ja kunnollinen... Valborgin lapsista pidä murhe...

— Rakas mamma, keskeytti Liina kymmenenteen kertaan, — mamma ei nyt noin väsyttäisi itseään. Sitten tulee taas niin paha...

— Ei, ei... ajaai, anna mamman puhua loppuun. Missä lapsi on? Rakel, Raakel, Raaakel, mikset sinä pysy täällä! Ette tiedä, miten kauan mamma elää... oi-voih! Anna Midalle, Armidalle, sisarellesi... Hän on... ollut hyvä lapsi... vaikka pojat ovat lurjuksia... Raakel, tule... Raakel... oi-voih!

Sairas lyyhistyi tukahtumaisillaan vuoteeseen. Hän oli hiestä läpimärkä. Tytär nuhteli ja viihdytteli. Kunhan ei tohtori olisi oikeassa niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.

Kauheaa tämä oli. Mamma puhui koko ajan, hän ei tuntenut eroa yön eikä päivän välillä, hän puhui lakkaamatta. Koko hänen liikkumattomuuteen kahlehdittu toimintatarmonsa otti oikeutensa tätä tietä. Liinan oli pitänyt koettaa tukkia ikkunat, ovenraot, jopa seinätkin, jottei hänen äitinsä puhe häiritsisi naapureja. Vieraita ihmisiä tuli hämärissä ikkunoiden alle kuuntelemaan outoa saarnaa sairaan huoneesta. Sunnuntai-illoin tulivat kaupungin palvelustytöt kaksittain tai joukoissa, niinkuin he menivät katselemaan ruumista, jos naapurissa tarjoutui tilaisuus siihen. Jos vanha rouva sitten äkkiä rupesi nauramaan tai päästi valituksen, lähtivät tytöt pelästyneinä pakoon. Sigrid Vohlström oli tietänyt rouva Kambergin ryhtyvän rakennustyöhön vain päästäkseen eroon sairaasta vuokralaisestaan, joka teki koko talon kolkoksi. Niin ainakin kerrottiin kaupungilla. Liina uskoi sen.

Kolme päivää ja kolme yötä oli Karellien vanha talo autiona. Sairas rouva tahtoi vielä kerran nähdä pihamaan, ennen kuin raa'at miehet tulisivat hajoittamaan rakennuksia. Pitkät paksut nuorat häälyivät hänen päänsä päällä, hän kävi kiinni niihin ja vetäytyi istumaan. Tytär tuli ja nosti hänet käsivarsilleen. Hän huusi. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi tarttua häneen ja löytää kohtaa, joka ei olisi ollut kuin pakottava paise.

— Ajaai... ei siitä... ei siitä... päästä irti... Ei, ei mamma jaksa... Vai luuletko, että mamma...? Rakel... auta... ajaai, tässäkö on pöytä...? No nyt... Mamma ei löydä ikkunaa. Ikkuna! Rakel, missä on ikkuna?

— Mamman edessä, sanoi Liina ja koetti ottaa kaikki leikiksi. — Mamma katsoo nyt vain suoraan eteensä. Minä en voi nähdä mitään, sillä mamma peittää minun kasvoni... Mitä...? Eikö mamma näe?

Sairas itki.

— Ajaai... sänkyyn... sänkyyn... ei mitään... päätä... huimaa. Ajaai... lumi... päivänpaiste... Rakel... lämmittämään kättä... Tule, tule... Pian! Mummo kuolee.

Liina sai äitinsä vuoteeseen, talutti lapsen keittiöön ja rupesi lämmittämään äitinsä käsiä. Hänenkin päätään huimasi. Kunhan hän kestäisi loppuun asti. Tuntui siltä kuin voimat alkaisivat loppua kesken.

— Lumi häikäisee, sanoi hän naurahtaen, — me olemme jo maaliskuussa. Pihalla on kaikki ennallaan. Ei siellä olisikaan ollut mitään katsottavaa.

— Kirjoita tytöille, läähätti äiti, — että pian tulevat... Mamma ei näe sinun syntymäpäivääsi... Kuule, kun lipasto on avattu, niin... vie paperit kirkkoherralle, pyydä, että hän matkustaa ja tuo rahat... ja panee pankkiin. Älä pidä kotona, varastavat. Ihmiset rakastavat rahaa, _varastavat_...

— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — voimmehan heti avata lipaston, mitä meidän tarvitsee odottaa tuota syntymäpäivää...

— Ei! huusi sairas, — vasta sitten! Mamma on odottanut näin kauan ja mamma odottaa vielä... Et saa koskea lipastoon! Mamma ei ole mikään lapsi, joka ei voisi odottaa. Ajaai, mamma odottaa. Jumala ei voi olla niin kova... mamma elää vielä...

Liina antoi hänelle lääkettä, nieli alas kyyneliään ja nauroi.

— Mamma... mutta juuri tuo lipasto tekee meidät rauhattomiksi. Sitten olemme rauhalliset, kun olemme... kun olemme nähneet, mitä lipastossa on.

— Ajaai, ajaai, sinä et usko, että siellä on rahoja... Ajaai, jollei siellä ole... niin sitten...

Sairas tempasi käteensä nuoranpäät ja kimmahti istualleen.

Liina purskahti itkuun. Äiti ei sitä huomannut. Kauhu oli hänen kasvoillaan. Kunhan ei kävisi välttämättömäksi viedä häntä vaivaistaloon, jota hän niin pelkäsi. Siellä oli hullujen osasto. Liina rauhoittui ja alkoi valmistaa äitiään siihen, ettei lipastossa olisi mitään. Varmaan se olisikin heidän kuolemattomille sieluilleen parasta. Rikkaus oli vaarallista.

Äiti makasi silmät kiinni, hamppunuorat suurine solmuineen häälyivät katossa, uudinkin häälyi, tuuli kierteli pitkin pihamaata. Liina tuijotti tummaan, synkkään huonekaluun nurkassa. Se oli ollut isä-vainajankin huoneessa hänen sairastaessaan ja hän sairasti näin kauan kuin mammakin. Aina se oli seisonut nurkassa, harjallaan lipas peilineen, hiusharjoineen. Liinaa pelotti, vaikka ulkona oli päivänpaiste. Tuli niin heikoksi, kun nukkui niin vähän. Liina muisti, että hänen pian täytyi mennä lainaamaan hiukkasen rahaa Vohlströmeiltä. Kun saisikin jotakin vahvistavaa ruokaa, ehkä mateita, että mamma vähän voimistuisi.

— Ajaai, kuka niidenkään kuolemattomuuden tietää, sanoi sairas äkkiä käheästi ja avasi silmänsä.

Liina, joka oli unohtanut, mistä äsken oli puhuttu, kysyi, mitä mamma tarkoitti.

— Sieluja, ihmisten sieluja — ajaai, mitäs muuta.

Liina tuijotti häneen. Hänen silmänsä olivat oudon kirkkaat ja viisaat. Oliko kuoleman hetki käsissä? Liina lankesi polvilleen, painoi pään vuoteen laitaa vastaan ja alkoi kiihkeästi rukoilla.

Keittiössä lauloi pieni Rakel.

Vanhuksen vuoteesta alkoi kuulua onnellisia, epämääräisiä ääniä. Vihdoin hän huitaisi kädellään Liinan päälakea ja sanoi:

— Ajaai, mitä siinä latelet... Tuo mammalle jotakin syötävää, eikö vielä ole sitä lohennahkaa... ja kutsu lapsi tänne. Rakel... Raakel... Raaakel...

Tyttönen tuli, päässään Kamberg-vainajan vanha hattu ja kädessään punainen ruudunsärö. Isoäiti ja täti hymyilivät häntä vastaan. Hän tuli nauraen ja hyppien, hattu lyyskähti kokonaan yli kasvojen ja keikahti sitten kolisten päästä maahan, hän paiskautui tädin kaulaan. Kaikki kolme he nauroivat, niin että huone täyttyi ilosta.

Elämä oli taas hetkeksi lähettänyt säteensä kuoleman varjojen keskelle.

Vanha rouva oli onnellinen siitä, että kaikki muut nyt olivat poissa talosta. Oli niinkuin ennenaikaan, kun mamman isä eli. Silloin ei pidetty vuokralaisia, molemmat rakennukset olivat talonväen omassa hallussa, toisella puolen asuivat sukulaiset, kun he olivat vierailulla. Siellä pidettiin myöskin häät ja hautajaiset. Pitkät valaistut ikkunarivit loistivat vastatusten niin ilon kuin surun juhlissa. Näitä kaikkia oli hauska muistella. Mutta nythän kaikki oli luhistuva.

Eräänä aamuna alkoi pihamaalta kuulua miesten ääniä. Vanha rouva kävi silloin tavallista levottomammaksi. Kun ensimmäisiä hirsiä alettiin kiskoa seinistä, ja ne ikään kuin parahtaen erkanivat sijoiltaan ja ryskähtäen putosivat maahan, parkaisi hänkin. Lapsi ei saanut hetkeksikään liikahtaa hänen viereltään. Hän piteli sen kättä, hän turvautui siihen. Hän puheli vanhoista ajoista, muisteli, mitä milloinkin oli tapahtunut missäkin huoneessa. Rouva Kambergin hiiret pakenivat heille. Liina ei ehtinyt muuta kuin seisoa halko kädessä. Ne karkasivat tyhjistä kellareista pelästyneinä ja nälkäisinä. Kesyinä kuin kissat ne menivät Karellien puuvajaan tai nousivat ylös portaita. Työmiehetkin nauroivat ja ihmettelivät.

— Sehän heiluu kuin kasakka! sanoi joku leikillä, nähdessään solassa keltaisen rakennuksen ja purettavan talon välillä laihan kalpean naisen, pitkä puu kädessä.

Itse rakennusmestari meni katsomaan solaan. Hän nosti hiukkasen lippolakkinsa toista syrjää, hymähti ja kysyi, montako rottaa jo oli tullut. Kas vain, kokonaista kahdeksan kappaletta. Kaupunki maksoi niistä nykyään viisi penniä kappaleelta, tällaisista suurista rotista. Saamarinmoisia rottia! Siinähän oli jo neljänkymmenen pennin saalis, eihän se ollut mikään hyleksittävä summa. Rakennusmestari oli pulska nuori mies, yllä lyhyt, sarkapäällyksellä varustettu turkki. Hän laski leikkiä ja katsahti tuon tuostakin Liinaan.

— Kuulkaas miehet, sanoi hän, — kaipa joku teistä on niin kohtelias, että vie nämä poliisikamariin ja tuo rahat tänne... tälle. Sillä on täällä, kuulemma, sairas hoidettavanaan.

Liina kiitti ja viskasi puun kädestään. Hän tunsi rakennusmestarin vilkkaiden ruskeain silmäin tarkastavan itseään ja punehtui. Pitkä laiha mies tuli paikalle, painui maata kohti ja otti käteensä puun, jota Liina juuri oli käyttänyt aseenaan. Hänen kasvonsa olivat punakat, suurin osa mustan parransängen peitossa. Hartiat olivat leveät ja käsivarret riippuvat ja pitkät. Kun hän työnsi karvalakkia niskaansa, näkyi hyvin lyhyt tumma tukka. Etteihän vain liene vasta istunut vedelläleivällä. Miehet jäivät nauramaan rottien ääreen, Liina meni pois. »Se se on», sanoi joku katolta. »Vai kauneuspalkinnon», sanoi rakennusmestari. »Sehän on vanha surkastunut ihminen!» Liina oli kuullut kaikki. Nopeasti hän kumarsi päänsä puuvajan ovessa ja katosi.

Mummon huoneessa istui pieni Rakel ja itki. Hänen olisi tehnyt mieli olla ikkunassa, mutta mummo tahtoi, että hän lämmittäisi hänen kylmiä käsiään. Rakel suuttui ja löi pienellä nyrkillään vanhaa kättä, joka oli kuin luu ja nahka.

— Ajaai, ajaai, huusi isoäiti, — sinusta tulee samanlainen kuin mammasi oli. Ajaai, älä sinä ensinkään luulekaan, että hän on taivaassa. Joka on tottelematon Jumalalle, se joutuu sinne, missä kaikki palaa. Jumala rankaisi mammaa. Ja Jumala rankaisee kaikkia... lapsiakin...

Tyttönen huusi ja riuhtoi. Isoäiti piteli häntä rautaisella kädellä. Hän puhui puhumistaan ja joutui aina siihen asti, että Valborg, hänen tyttärensä, Rakelin äiti, oli tehnyt itsemurhan, sellaisen kauhean synnin, joka painettiin sanomalehteen ja josta koko kaupunki puhui. Eihän mammaa haudattukaan kunniallisesti, vaan hiljaisesti, ilman kellonsoittoa ja...

— Mamma on Jumalan luona! huusi lapsi särkyneellä äänellä.

Kun Liina puusylyksineen astui portaille, kuuli hän kuin toisiinsa kietoutuneina nuo molemmat äänet, jotka niin muistuttivat toisiaan. Ja kun hän avasi oven, näki hän lapsen ja vanhuksen täydessä taistelussa. Lapsi itki ja riuhtoi, isoäiti itki ja piteli kiinni. Nääntyneinä molemmat oven avautuessa erosivat, toinen vaipuen vuoteeseensa, toinen lyyhistyen permannolle.

— Rakel, sanoi Liina, — kuulehan, täti kertoo sinulle jotakin. Sinä saat uudet kintaat, kauniit, uudet punaiset kintaat. Me kudomme ne yhdessä, täti opettaa sinuakin kutomaan. No mutta... ethän sinä nyt noin itke. Mennään keittiöön.

Vanha rouva huusi yksinään hyvän aikaa, ennen kuin Liina tuli. Liina oli niin tahtova ja tarmokas, ettei äiti yrittänytkään häntä vastustaa. Hän ilmoitti Salmiskan tulevan mamman luo siksi aikaa kuin hän, Liina, menisi kaupungille lapsen kanssa. Nuori Salminen oli kirjoittanut vanhemmilleen, Salmiskalla oli paljon kerrottavaa. No... kaikenlaista hän oli kirjoittanut. Vanhempien velka oli nyt maksettu. Tohtori Salminen oli kihloissa. Hän oli tehnyt vararikon... Niin, oli joku, joka hänet otti, vaikka hän oli tehnyt vararikon. Liina huusi niin, että hän oli tulipunainen. Mamma kuuli joskus niin kovin huonosti. Hän ei aina kuullut ihmisääntä, vaikka hän kuuli vähimmänkin ryskeen pihamaalta.

Pieni Rakel oli nukkunut itkuunsa. Liina seisoi ja katseli hänen käsiään, jotka nytkähtelivät, ja kasvoja, joille kyyneleet olivat kuivuneet. Valborg tuli hänen mieleensä, lapsessa oli niin paljon äitiään. Kauhea oli Valborgin loppu ollut — miten kuluisi lapsen elämä ja miten se päättyisi? Jumala, Jumala...! Ja kuitenkin ymmärsi Valborgin niin hyvin. He olivat, hän ja hänen miehensä, riidelleet ja sopineet, sopineet ja riidelleet, kunnes Valborg oli väsynyt perin pohjin. Hän pani vain nukkumaan vuoteeseensa. Mutta ennen kuin hän sen teki, sulki hän peltin, puut eivät olleet palaneet vielä kokonaan loppuun. Hän nukkui. Mies oli poissa niinkuin tavallisesti. Lapset löysivät äidin aamulla. Liina pusersi käsiään ristiin. Hänen sydämensä huusi armoa kuolleelle ja eläville, kaikille onnettomille, syntisille ihmisille, lapsille, jotka eivät omasta tahdostaan olleet syntyneet elämään...

Pieni Rakel jäi nukkumaan ja molemmat vanhat vaimot puhelemaan kahvikuppinsa ääreen. Pihamaalla ryski ja paukkui. Täytesammalet ja tapetinpalaset lentelivät. Eriväriset tapetit, joita oli liimattu päällekkäin, toivat mieleen eri aikakausia elämästä. Läpi kymmenien vuosien ne johdattivat muistot, aina lapsuuteen asti. Liina näki senkin paperin, jota hän oli katsellut papan huoneessa hänen maatessaan sairaana. Siinä oli sinikukkia. Hän oli aina koettanut laskea, kuinka monta oli kullakin seinällä. Ei se ollut onnistunut. Työmies tuli ja toi hänen käteensä neljäkymmentä penniä. Liinaa hävetti, hänen teki mieli pyytää miestä pitämään rahat, mutta hän oli jo mielessään päättänyt, mihin hän ne käyttäisi. Ja sitten mies niin oudosti häntä pelotti, ettei hän tahtonut ryhtyä mihinkään keskusteluun. Mistä hän oli saanut päähänsä, että se oli vanki, kukaties murhan tehnyt. Mutta nehän joutuivat elinkautisiksi. Hän otti rahat, kiitti ja kiiruhti porttia kohti. Rakennuksessa vasemmalla, johon ei vielä oltu koskettu, helisivät ikkunaruudut. Koivut värisivät.

Liina osti kauppapuodista neljälläkymmenellä pennillä punaista lankaa pientä Rakelia varten. Oli hauska tulla valaistuun kauppaan ja nähdä kaikkinaista tavaraa ja rihkamaa. Hän kysyi pilanpäiten jonkin sievän esiliinan hintaa, kysyipä mitä muuan ristinmuotoinen rintaneulakin maksoi, ei ensinkään siksi, että aikoi niitä ostaa. Tuosta hän ennenaikaan oli astellut sydän sykkien ja riemu mielessä. Siinä oli leipuri niinkuin silloinkin, mutta toinen nimi ja toinen kilpi. Pois oli Benjamin hävinnyt, ties missä olikaan, ja Hertta Nupponen, hän vietti syntistä elämää, sellaista, ettei sitä kehdannut ajatellakaan. Ja Freedi Fors — Freedi oli ollut samassa kadotuksessa. Kuinka toisin olisi voinut käydä, jos heidän, Liinan ja Benjaminin aikeista olisi tullut tosi. Mutta toisin oli Jumala määrännyt.

Vohlströmit olivat kotona, niinkuin aina. Heillä oli huone ja keittiö hautausmaan laidassa. Vanha Martinska asui heidän keittiössään. Papsi rupesi sängyssä paikalla laskemaan leikkiä pattijaloistaan.

— No, Liinukka, luulisitko tätä äijää täällä sängyssä entiseksi koreaksi ylivahtimestariksi! Niin ovat kävelyneuvot kuin hautakivet. Raatihuoneen kellarien kylmyys on pesinyt niihin. Meillä olisi hauskaa mumin kanssa, jos mumi makaisi tuolla toisessa sängyssä, meillä riittäisi puhumista. Mutta mumi on siellä ja minä olen täällä.

Eikä se ääni täältä kuulu kultani kammarin sänkyyn. Enkä minä olisi ennen luullu...

Ylivahtimestarin laulu oli käheää ja särkynyttä. Korkeissa paikoissa se kokonaan katkesi. Frans nauroi ja Liina nauroi. Sigrid ei nauranut.

Martinska rupesi puhumaan kuolevaisuudesta kaupungilla. Se oli tällä hetkellä tavaton. Lieneekö liikkunut jokin salainen kulkutauti. Joka päivä oli sanomissa tuttujen nimien yläpuolella risti. Ihan sitä kysyi itseltään, vieläkö eli vai joko oli kuollut. Postmesterska se oli sitkeä, mutta alaspäin oli kuitenkin mennyt. Silmissäkin oli jo sellainen toisenlainen maku.

— Titti, sanoi ylivahtimestari nöyrästi, — anna pieni konjakkari, vingerporillinen vain, kun noita hautakiviä taas niin kolottaa... Ja kuules, pikkuinen puteli pannaan mukaan mumille. Kippis, sinä, Liinukka! Tahdotkos sinä? Ei se sinulle miksikään pahaksi olisi. Minä naitan sinut vielä, Liinukka, Frilanderi tässä hiljan kysyi, eikö se mamma siitä jo kuole, että saisi korjata pois sen kunnon tytön. Mutta täytyy sinun vähän lihoa ennen sitä, hihi-hihi-hihi-hii.