Part 4

Oli kuin koko laho vanha keltainen rakennus olisi alkanut elää ja soida. Talonmiehen vaimo huusi ja iloitsi. Hänen onnensa tunki ulos ei yksin avonaisesta ovesta, vaan suljetuista ikkunoista, jopa seinänraoistakin. Hän juoksi ja hääräsi. Hän pysähtyi rouva Kareliin ikkunan eteen ja kertoi hänelle huutaen läpi ruudun, että Ville oli tullut kotiin, hänen poikansa Ville oli tullut kotiin. Rouva Karell kammersi portaille, Liina saattoi, pyyhkiessään tomuja kristuksenkuvasta pastorin työhuoneen nurkassa, kuulla, miten kainalosauvojenkin ääni oli iloinen. Ja pian kutsui äiti häntä läpitunkevalla, liikutetulla huudolla. Varmaan kuului kauas kaupungille asti, että nuori pastori oli tullut kotiin ja että äiti pyysi Karelleilta lainaksi munia. Ilo tarttui Liinaankin. Tuntui siltä kuin hänen veljensä olisi tullut kotiin. Jospa se olisikin ollut hänen veljensä, tuo hento nuori mies, joka nyt istui porraspenkillä ja kuunteli lintujen laulua.

Kesken ilonsa ja onnensa olivat äidit joutuneet omituiseen työhön. He seisoivat halot käsissä ruokakaapin edessä ja ajoivat takaa hiirtä. Se oli se junkkari, joka kävi syömässä kerman maidosta! Eivätkä he hellittäneet, ennen kuin Salmisen vaimo hännänpäästä nosti esiin pienen kuolleen hiiren ja nauraen paiskasi sen vasuun. Sitten iloittiin taasen Villen tulosta.

Naapuriäidin hellyydentarve oli tarttunut Liinankin äitiin ja hän kierteli tytärtään ikään kuin kerjäten hänestä jotakin ylimääräistä iloa. Liina oli tavallistakin köyhempi. Kun ei hän mitään keksinyt, asettui hän työnsä ääreen.

— Oi-voih! sanoi äiti ja istuutui sängynlaidalleen. — Nyt on Salmisilla iloa. Nyt saa Salmiska esiliinat ja kahvit ja sokerit — ylioppilaalla oli suuri matkalaukku kädessä. Mitäpä hän olisi ottanut niin paljon vaatteita mukaansa. Oi-voih!

Äiti kallistui vuoteelleen ja kainalosauvat kolahtivat surullisesti lattiaan.

— Totta sinä huomenna tulet mamman kanssa kirkkoon? sanoi hän hetken perästä. — Salmiset menevät tietenkin kaikki, voidaan mennä yksissä.

Sakea kalpeus valautui yli Liinan kasvojen ikään kuin veri hänen poskillaan olisi hyytynyt.

— Ei, mamma, kyllä minä huomenna olen kotona.

— Aiotko sinä sitten kaikki nämä kolme kuulutuspyhää olla poissa kirkosta? Ajaai, saisit tulla kiittämään Jumalaa siitä, että hän säästi sinut onnettomasta avioliitosta. Ihminen vieraantuu kirkosta, jos hän rupeaa valikoimaan pyhiä. Olisimme kaikki menneet yksissä. Salmiska pyysi jo heille kirkkokahville. Oi-voih!

Ilo keltaisessa rakennuksessa loppui pian. Äiti ja tytär Kareliin puolella kuulivat äänten Salmisten puolella käyvän yhä vakavammiksi ja synkemmiksi. Liina tarkkasi levottomana vuorosanojen sävyä. Hän pelkäsi ylioppilaan puolesta sitä hetkeä, jolloin isä tulisi työstä ja kuulisi, ettei poika lukenutkaan pappistutkintoa. Kuinka poika parka oli mahtanutkaan taistella, ennen kuin hän teki päätöksensä. Ei, ei ollut helppoa tämä elämä. Liinasta alkoivat hänen omat surunsa tuntua pieniltä. Eihän hänellä toki ollut velkaa, jokapäiväinen leipä oli, hyvä toimeentulo oli. Mutta ylioppilaan täytyi lukea velaksi, joutua riippuvaisuuteen.

Illalla, kun Salmisen vaimo liikkui ulkosalla, koputti rouva Karell hänet sisään. Naapuriäiti oli itkettynyt.

— Paljasta surua ja murhetta, vaikeroi hän. — Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa, ja paljasta surua niistä saa! Kolmetuhattakahdeksansataa markkaa velkaa Ville on tehnyt, kolmetuhattakahdeksansataa! Eikä hän luekaan papiksi, vaan tohtoriksi lukee. Ja se kestää vielä viisi vuotta. Millä hän sellaiset velat maksaa ja sellaiset korot! Ja koska hän sen tuhannen markkaa ottaa köyhien vanhempiensa hartioilta? Ei meille tullut murheetonta vanhuutta: murhetta murheen päälle. Ja panee vielä rahoistaan sellaiseen kalliiseen kirjaan — niinkuin ei meillä olisi raamattua ennestään! Kauniin kuvaraamatun toi, sellainen kultainen risti oli kannessa ja siihen hän on kauniisti kirjoittanut, että »rakkaille vanhemmilleen Vilhelm». Mutta ei hän sittenkään vanhempiaan rakasta, se on puhetta vain. Jos rakastaa, niin täyttää tahdon. Mutta tämä ei täytä! Tohtoriksi lukee, sanovat, että ne ovat kaikki niin jumalattomia ne tohtorit, ja kun se oppiaikakin on niin pitkä ja kallis. Vuoden perästä olisi voinut olla pappi ja maksaa velkojaan... Ja kyllä se sellaista lapsellista on ostaa niin kallis raamattu, niinkuin ei meillä olisi raamattua. Sanoi maksaneensa viisikolmatta markkaa — ensin ei tahtonut myöntää, mutta vihdoin viimein myönsi. Olisi ostanut naulan kahvia ja sokeria, yhtä hyvä olisi ollut ja helpommalla olisi päässyt. Ja niinkuin niitä lapsia rakastaa! Ei lapsi ensinkään tiedä, mitä se on se äidinkin rakkaus. Saisi Liinakin vain ymmärtää ja ajatella, mitä se on kun aina saa olla tässä oman äidin luona.

— Oi-voih! pääsi rouva Karellilta. — Niin, kun _ymmärtäisikin_...

Molemmat äidit pyyhkivät silmiään. Liinan kurkkua kuivasi. Hän tajusi, että se tunne, minkä sääli ja kammo hänessä synnyttivät, oli vihaa. Hän vihasi omaa äitiään, vihasi ylioppilaan äitiä, vihasi kaikkia isiä ja äitejä! Hänen sydämessään oli tunne, joka paloi sulan raudan valkoisella valolla. Hän ei liikahtanut, hän ei äännähtänyt, hänen kätensä kutoivat lakkaamatta ja tuon tuostakin oikoivat sormet haaltuneelle siniselle hameelle polven päällä siroja tähtikuvioita. Hän tiesi tekevänsä syntiä, kauheinta kaikista synneistä, hän tiesi rikkovansa neljättä käskyä vastaan. Sellaiselta syntiseltä sulkee Jumala taivaansa. Mutta hän ei tahdokaan taivaaseen isien ja äitien kanssa. Hän tahtoo olla helvetissä lasten kanssa! Lasten vaivat hän tahtoo jakaa. Ehkäpä Jeesus armahtaa lapsia ja tulee ja kastaa sormensa pään heitä varten, Jeesus, lasten ystävä!

Isän ja pojan välillä oli illansuussa äänekäs sananvaihto. Vanha rouva Karell eli sellaisessa jännityksessä, että hän meni portaille istumaan kuullakseen jotakin. Kun naapurissa se huomattiin, alettiin siellä kuitenkin puhua hiljemmin. Jännittynyt oli tytärkin. Hän huusi kaikilla voimillaan avukseen Jeesusta — hän tiesi, että se tapahtui Jumalan selän takana ja ikään kuin salaa häneltä, mutta jokin vaisto hänessä sanoi, että hänen piti näin tehdä.

Aurinko laski. Talossa hiljeni. Salminen astui raskaasti yli pihamaan, porttia kohti. Hänen hartiansa olivat vieläkin kumaraisemmat kuin eilen ja hän sulki portin hitailla liikkeillä, ikään kuin kaikki olisi painanut enemmän kun ennen. Palatessaan takaisin ei hän jäänyt puhumaan Martinskan ja rouva Kareliin kanssa, jotka, istuen portailla, koettivat pidättää häntä.

Kun äiti tuli sisään, käski hän Liinaa panemaan pois työn, Jumalan tähden, silmäthän menivät pilalle. Liina totteli, kääri huolellisesti tähtikudoksen lakanaan, vei sen lipaston laatikkoon, suoristi hartioitaan ja meni ulos.

Auringon jättämä punerrus kalpeni kalpenemistaan koivujen takana. Kukkalavat tuoksuivat voimakkaasti, ikään kuin maa, päästyään iltaan, olisi huohottanut väsymystään niiden läpi. Keltainen hiekka yltympärillä oli mennyt pienille punertaville laineille, ja nurmikoilla kimmelteli kaste kuin hopeinen kuura. Vuoresta kirkon takana soi yökehrääjän pitkä, värisevä ääni, ulottaen yhtämittaisen tasaisen valituksensa taivaanrannasta taivaanrantaan. Kuinka olisikaan ollut suloista vielä hetkeksi jäädä tänne ulos. Mutta mamma koputti ruutuun. Portti oli kiinni, ikkunat kiinni, ovet kiinni. Tuska, mikä pyrki särkemään rinnan, oli tukahdutettava peitteillä ja lakanoilla kuin tulipalon alku. Suljettujen ovien ja ikkunoiden läpi kuului yökehrääjän pitkä, väräjävä valitus.

Sinä yönä näki Liina Karell ihmeellisen unen.

Hän oli lentävinään läpi pimeän avaruuden ja hänen rinnallaan seurasi jokin olento, joka samalla oli ja ei ollut, jota hän ei nähnyt ja jonka äänen tai ajatukset vain hän kuuli. He tulivat jonkin suuren oven eteen, jonka päällä oli kirjoitettuna RAKKAUS, mutta se kirjoitus oli tulinen, ikään kuin sadat pienet, lempeät ja punaiset joulukuusen kynttilät olisivat olleet muodostamassa sitä. Ovet olivat selkosen selällään ja aukossa vallitsi tungos. Tuskin he pääsivät sisään. He olivat äärettömässä salissa eli avaruudessa. Seiniä ei näkynyt missään eikä myöskään loppua. Sali oli täynnä ihmisiä, tuhansia, miljoonia. Oli hämärä. Kun tottui hämärään, näki, että he olivat miehiä, naisia, tyttöjä, poikia, lapsia. Aivan pienet lapset ja aivan vanhat ihmiset olivat ihan toistensa näköiset, toiset suurempia, toiset pienempiä, mutta kaikki yhtä ryppyisiä ja surkeita. Sekä vanhukset että tytöt, pojat ja lapset olivat kahlehditut toisiinsa, ryhmittäin, milloin kaksin, milloin kymmenin. Kaikki tahtoivat eroon toisistaan ja tempoivat irti kahleistaan. He näyttivät pyrkivän joihinkin toisiin ryhmiin. Heidän kasvonsa olivat kärsimyksestä vääntyneet.

— Onko tämä helvetti?

— Se on rakkauden maa. Kaikki nämä ihmiset ovat tahtoneet rakastaa, mitkä miestä, mitkä naista, mitkä isää, mitkä äitiä, mitkä lasta.

Liinasta näytti, että hän tunsi heidät kaikki ja hänen sydämensä oli kuin suuri, vapiseva liekki, kun hän heitä katseli. Sellainen kärsimys henki häntä vastaan, että hänen silmissään pimeni. Tuskin hän saattoi hengittää.

— Eikö meille anneta mitään valoa? sanoi hän.

— Valo on annettu.

Liina avasi silmänsä.

Hänelle näytettiin pimeän avaruuden rinnalla jokin valoisa rauhan seutu. Heti saattoi nähdä rauhan, joka ikään kuin lauloi ilman värissä. Sydän hiljeni, kun sinne katsoi. Siellä oli tilavaa, näkyi jokin huimaava kaukaisuus. Ihmiset kulkivat yksin, vapaina. Oli vanhuksia ja lapsia, tyttöjä ja poikia. Kukaan ei kantanut kahleita. Kaikkien kasvoilla oli valoisuus ja rauha.

Liina tunsi liekin sydämessään rauhoittuvan ja alkavan palaa lämmittävällä valolla. Kiitollisuus täytti hänen sielunsa. Hän ojensi kätensä laulavaa avaruutta kohti. Koko hänen halunsa veti sinne. Hän tahtoi levittää siipensä ja lentää...

Silloin hän heräsi. Hänen silmänsä sattuivat johonkin räikeään ja likaiseen. Nehän olivat tilkkukukkaset hänen oman kamarinsa pienessä sohvassa, omin käsin hän ne oli tehnyt. Tällaisetko ne olivatkin! Hän oli istuallaan omassa kovassa, kapeassa vuoteessaan, unen kyyneleet olivat vielä hänen kasvoillaan. Ulkona säteili jo suuri päivä, kirkas auringonsäde lankesi lauta-aitaan ja heijastui sisään pienestä ruudusta suoraan häneen. Hän muisti, että oli sunnuntai, hän muisti Benjamin Laurénin.

Mutta niin elävä oli uni ollut, ettei hän saanut sitä mielestään. Monet kysymykset heräsivät. Hän ei enää tuntenut tämän kohtalokkaan päivän painoa. Äidin monet kysymykset eivät repineet hänen mieltään, hän odotti vain, että äiti ja naapurit lähtisivät kirkkoon, jotta hän saisi jäädä ajattelemaan untansa. Jumala oli sen varmaan lähettänyt, Jumala ei ollut häntä hylännyt, vaan teki yhä työtään hänessä.

Martinin leski oli varhain lähtenyt hautausmaalle. Tällaiset kauniit kesäiset sunnuntait olivat hänen päiviään, hänen läsnäolonsa hautausmaalla oli silloin välttämätön, sillä silloin siellä oli sekä hautajaisia että muutenkin koolla väkeä. Rouva Karell astui portailleen mustassa hameessaan, mustan hatun nauhat solmittuina leuan alle. Taskusta pisti esiin suuri puhdas nenäliina. Helmillä ommeltu laukku riippui kädessä, heiluen pitkien nauhojen päässä ja selvästi näyttäen virsikirjan, jopa silmälasikotelonkin muodot. Salmisten portaillekin astuivat kirkkoon aikovat, vaimo mustassa hameessa, päässä musta silkkihuivi, mies samaten mustissa, hattu painettuna korviin asti. Aurinko paistoi iloisesti ja tuuli humisi pihakoivuissa. He eivät olleet iloiset. Liina seurasi äitiään alas narisevia portaita ja pelkäsi, että äiti kysyi ylioppilasta. Hän tekikin sen jo ojentaessaan kätensä naapuri-äidille.

— Noo, kahdenkos Salmiselta lähdetäänkin?

Vaimo huokasi.

— Kahdennan me vanhat.

— Antaa nuorten olla! sanoi Salminen vihaisesti.

— Ajaai! Ajaai! Jumalan rangaistus tulee! huusi rouva Karell.

— Jäävätpä he tänne kahden, pitäkööt seuraa toisilleen!

Salmisen vaimo sanoi sen häijysti ja häijyyden alta tuntui onnettoman rakkauden raskas kärsimys.

He jäivät kahden taloon, Liina Karell ja ylioppilas Salminen. Liina seisoi pihakoivujen alla, kuunnellen tuulen suhinaa ja odottaen, että hän tulisi ulos. Liina olisi niin mielellään kertonut hänelle unensa. Ehkäpä hän, joka oli lukenut pappistutkintoa, olisi voinut sen selittää.

Ylioppilas tulikin. Liinan sydän sykki. Mutta nuori mies vain nosti lakkiaan ja hävisi portista kadulle. Liina oli yksin.

Hän painoi kädet rintaansa vasten pakottaakseen sydäntään hiljaisuuteen. Jospa olisikin voinut tavata sen lämmön ja rauhan tunteen, jota silmänräpäyksen hetken oli tuntenut unessa. Yksin, ajatteli hän, yksin ja vapaina kulkivat ihmiset kirkkaudessa. Siellä oli isiä, äitejä, lapsia. Eivät yksin lapset olleet helvetissä. Siellä oli myöskin isiä ja äitejä. Ei ketään kielletty menemästä valoon ja vapauteen, sillä eihän ollut mitään seinää erottamassa, mutta mahtoi olla jokin seikka, jota eivät onnettomat ymmärtäneet. Mitä oli sitten tuo kirkkaus ja rauha? Mitä oli vapaus? Mitä rakkaus? Mitä Jumala tarkoitti?

Liina oli suuren kaipauksen vallassa. Hän huusi takaisin untaan, joka oli katkennut kesken. Hän ikävöi siipiään, jotka hänen piti levittää juuri kun hän heräsi. Koko hänen olentonsa paloi rukouksessa.

Kirkonkellot alkoivat soida.

* * * * *

Samana iltana saattoi Salmisen vaimo laivaan ainoan poikansa. Isä oli niin katkeroitunut, ettei hän tullut edes huoneesta.

— Ajaai kuinka matkalaukku on tullut keveäksi! sanoi vanha rouva Karell ikkunastaan, katsellen naapuriäidin ja hänen poikansa surullista retkeä. — Olipa se painava raamattu!

Ja hän kertoi Liinalle vielä kerran, millaista kirkossa oli ollut ja mitenkä ihmiset olivat kuiskailleet, kun nuori neito Hertta Nupposen ja leipurimestari Benjamin Laurénin nimet oli lausuttu. Liina kuunteli merkillisen tyynenä. Ei mikään liikahtanut hänen mielessään. Mutta illalla, kun hän meni puuvajaan, pelästyi hän niin, että oli pyörtymäisillään. Hän oli vielä aivan valkoinen, kun hän puusylyksineen pääsi keittiöön. Hän oli pelästynyt rottaa.

— Ajaai, miksi sinä olet tullut! Sellainen on rakkaus, kohta ei sinulla tee mitään! Tulisipa edes pastori kotiin, että oikaisisi sinua. Oi-voih!

* * * * *

Liina istui ja kutoi valkoisia tähtikuvioitaan. Peite alkoi jo olla liian suuri ja lanka loppua. Hän ei ymmärtänyt, mitä hän sitten tekisi. Kun voisi alkaa uudestaan. Mutta langat olivat kalliit, koko kesän vuokra maksamatta ja mamman turkkiin pitäisi koettaa saada uusi päällinen. Mamman täytyi päästä edes kirkkoon.

— Mutta neiti Karell — mutta Liina! huudahtelivat vuoronperään talon asukkaat, kun he reipastuneina ja ruskettuneina saapuivat kotiin kesälomalta, — kuinka te olette tullut laihaksi ja kalpeaksi!

— Ajaai, huusi vanha rouva vastaan, — jos pastori ja pastorska tietäisivätkin, kuinka hän on käynyt heikkohermoiseksi. Tässä yhtenä iltana pyörtyi, kun näki rotan. Ei sellainen ole luonnollista.

Pastorska kurottautui veitikkamaisesti Liinan puoleen, nipisti häntä leuasta ja sanoi, että pikku Liinan jälleen täytyi tulla iloiseksi. Oli niin paljon hauskaa tiedossa, hän oli ajatellut, että perustettaisiin neulomaseura, ja pastori aikoi pyytää rouva Kambergilta, että pihamaalla puiden alla saataisiin pitää raamatunselitys — vain pienelle piirille — jonakin iltapäivänä. Kas niin, pikku Liina-neiti, täytyi saada punaa poskille ja hymyä huulille — kas noin! Ja lapset, kuinka ne olivatkaan ikävöineet Liina-tätiä. Kai täti jonakin päivänä... joskus taas ehtisi kertoa niille jonkin pienen sadunkin.

— Lehto aina teroittaa, miten tärkeät sadut ovat lasten heräävälle elämälle, sanoi pastorska, yhtäkkiä käyden vakavaksi.

— Koko elämä on kuin lyhyt kaunis satu, huomautti pastori hymyillen ja katseli vuoroin äitiin, vuoroin tyttäreen. — Senpä vuoksi satu niin hyvin soveltuukin kirkastamaan elämää. Eikä yksin lapsille, vaan täysikasvuisillekin. Mikäpä se on ollut teidänkään elämänne, rakas rouva Karell, muuta kuin lyhyt, kaunis satu.

— Ajaai, sanoi rouva Karell, — julma satu se on ollut, totta puhuen. Mutta onhan hyvä, jos pastori koettaa sitä vähän kaunistaa.

— Rakas ystävä, sanoi pastori, pudistaen päätään, — ei minun tarvitse sitä kaunistaa. Ajatellaanhan vain, että teidän nyt juuri pitäisi jättää elämä tai vaihtaa jonkun toisen kanssa.

Ajaai, kumpaakaan ei rouva Karell tahtonut. Hän nauroi ja myönsi, että pastori oli oikeassa. Kuinka onnellista sentään oli, että pastori nyt oli kotona!

Liina iloitsi hänkin pastorin herrasväkien tulosta. Nytpä hän taas, niinkuin ennenkin, voisi laskea kuormansa pastorin hartioille ja päästä tästä vaikeasta ajattelemisesta. Pastori oli niin lempeä, melkeinpä iloinen. Pastorska kuiskasi vuoronperään molempien Karellien korvaan, että hänen terveytensä oli tullut kylpylaitoksessa niin paljon paremmaksi, ja sittenhän nyt näytti olevan toivoa siitä, että kaupunki pääsisi omaksi seurakunnaksi. Vanhan kirkkoherran tauti näytti toki vihdoinkin kääntyneen loppuaan kohti. Vaikka eihän sitä tietänyt, kenen kaupunkilaiset sitten valitsisivat. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että kaupunki pääsisi eroon maaseurakunnasta.

Miksei Liina voinut päästä entiseen lapsensuhteeseensa pastorin kanssa? Hänen suunsa oli kuin lukossa.

Talo kihisi nyt elämää ja menoa. Pojat, Freedi ja Pelle, olivat melkein täysiä miehiä. Heitä ei enää saanut kantamaan keittiöön puita. Liina ymmärsi sen olevan tyttöjen tähden. Pastorin tytöt olivat jo suuria, yhdessä ainoassa kesässä oli muutos tapahtunut. Aline Kambergkin istui nyt usein portailla käsityönsä ääressä, puiden alla, mietteihin vaipuneena. Pojat tietysti ujostelivat häntäkin. Vaikka nuoret keskipäivän olivat koulussa, niin tuntui siltä kuin nauru ja ilo kumminkin olisivat jääneet tänne piiloon jonkin nurkan taakse, karatakseen esiin heti, kun he kirjat kainalossa palasivat kotiin ja ikään kuin päästivät ilon vankeudestaan. Heti alkoi nauru helähdellä, heti lentelivät pallot ilmassa ja pitkin maata. Rouva Kambergkaan, joka oli niin ankara, ei sanonut mitään, vaan astuessaan yli pihamaan väisti krokettipalloja, jopa veti suutaan hymyyn, kun Aline kiidätti apteekkiherran pallon menemään sellaisella voimalla, että se vieri aina ylös suurta kukkalavaa, joka syksyisessä väriloistossaan oli todellinen silmien ilo. Näytti siltä kuin ei apteekkiherralla eikä matematiikan maisterilla olisi ollut mitään toivoa, Alinen sydän tuntui selvästi valinneen tohtorin. Tohtori puhuikin kylpylaitoksesta kuin päätetystä asiasta ikään ja ennusti, että kaupungissa kahden vuoden perästä on sellainen kylpysesonki, että se kilpailee minkä ulkomaalaisen kylpykaupungin kanssa tahansa. Aina jouduttiin kylpylaitokseen ja aina huudahti tohtori veitikkamaisesti rouva Kambergille:

— Sitten rakennetaan tähän paikkaan nelikerroksinen kivimuuri! Niin, niin, tarvitaan kauppoja, tarvitaan huoneistoja — koko kaupungin muoto muuttuu, tästä tulee pieni Nizza. Ja silloin saavat kaikki työtä ja tointa ja heräävät eloon.

Rouva Kambergin oikea suupieli nousi.

— Jos minä raaskin uhrata kauniit puuni. Ja rakennukset ovat vielä niin hyvät, että ne kestävät sata vuotta. Lisäksi olen luvannut, että rouva Karell saa kuolla syntymäkodissaan.

— Rouva Karell saa kuolla komeassa kivimuurissa! nauroi tohtori ja viittasi rouva Karellille, joka tavallisesti oleili joko ikkunassa tai portailla, haaltuneeseen saaliinsa kääriytyneenä.

Rouva Karell hymyili huomaavaisuuden johdosta, mitä hänelle osoitettiin, mutta hänen hymynsä oli itkun ja naurun vaiheilla ja hänen tunteensa olivat varsin jaetut. Hän huusi takaisin, että herrasväelle tietysti oli yhdentekevää, missä hän kuolisi, vaikkapa romuläjässä. Oi-voih! Mutta sitä ei kukaan kuunnellut.

Eräänä iltapäivänä istuivat Liina ja hänen äitinsä heidän portaillaan. Hiekkatantereella pelattiin krokettia. Freedi ja pastorin Elli olivat yhdellä puolella, toisella Pelle ja tuomarin Jenny. Molemmilla tytöillä oli somat kesäpuvut ja silkkinauhasolmu heilahteli heidän palmikoissaan. Tuon tuostakin hypähtelivät he iloisesti ilmaan niin, että heidän pitsitetyt alusvaatteensa lehahtivat. Ei koskaan ollut Liinan elämässä ollut tuollaisia huolettomia leikin päiviä, eivät koskaan olleet hänen palmikoissaan punaiset silkkinauhat heilahdelleet. Hänen varhaisimmassa lapsuudessaan häämötti jokin kaunis nukke, jokin kaunis esiliina. Sittemmin oli hän istunut papan vuoteen ääressä, karkottaen pois kärpäsiä. Kärpäset hakivat pappaa eikä hän itse voinut niille mitään, hän ei voinut liikuttaa kättäkään. Uutimet olivat alhaalla. Ulkona paistoi aurinko ja lauloivat linnut. Myöskin lapsia leikki siellä, heidänkin pienempiä lapsiaan. Valborg oli lapsena häijy, lienee ollut kipeäkin, tyttö-raukka, aina hän itki, häntä täytyi kanniskella yölläkin. Mamma ei ehtinyt, mamma oli papan luona. Raatihuoneen kello löi. Yövartijan huudot saattoi laskea tunti tunnilta. »_Liinaaa_... Liinaaa! Nostetaan pappaa!» Ei koskaan sellainen mene mielestä... Mitähän tulee näistä lapsista, jotka käyvät koulua ja leikkivät? Heillä on kerran ollut iloa, vaikka myöhemmin tulisi kuinkakin paljon surua. He eivät tiedä, mitä on heidän edessään — hyvä on, etteivät he tiedä, hyvä on, että heillä on iloa. Tämä aika voi olla korvaus kaikesta siitä, mitä tulee. Ja niin se onkin: lapsuus ja nuoruus ovat korvaus kaikesta, mitä tulee.

Nyt alkaa rakkaus — noin se alkaa!

Työ oli vaipunut Liinan helmaan. Hän huomasi ensi kerran, mikä voimakas poika Freedi oli, kuinka rohkean näköinen hän oli, kun suoristi selkänsä ja painoi lakin takaraivolle. »Nyt tuli retunperäretki!» huusi hän hihkaisten Pellelle, jonka pallo hipaisematta meni Ellin pallon ohi, ja silotti jalkansa terällä pienen epätasaisuuden sillä välimatkalla, jonka Ellin pallon piti kulkea. Elli hypähti ilosta, heilautti hiukset niskaan ja kävi kiinni nuijansa varteen. Hänen poskensa hehkuivat, kerran hän kuin tukea kaivaten nosti katseensa Freedin puoleen, sitten hän iski. Yhteinen vastoinkäyminen liitti yhteen Pellen ja Jennyn. He halveksivat vastustajiensa voittoja ja heidän rakkautensa läheni tämän yhteenkuuluvaisuuden turvissa kaukana, mutta varmasti.

Rakkaus — noin se alkaa, ajatteli Liina ja painui työnsä ääreen.

Hän oli kehruuttanut lankaa koiranvilloista, sellaiset sukat kuuluivat särkyyn olevan niin hyvät. Mamma kyllä tarvitsi lievennystä. Liinaa kalvoi paha omatunto. Hän ei ymmärtänyt, mistä hänen uudet ajatuksensa tulivat, etteiväthän olisi olleet sen jumalattoman kapteeni Svanbyn perintöjä. Selvää oli, ettei hän voinut puhua pastorille, kun hän tällaisia ajatteli. Hänen oli vaikea katsoa pastoria silmiinkään. Mutta pastorskalle hän uskoi osan huoliansa, huolensa valkoisesta suuresta peitteestään. Hän oli päättänyt myydä sen ja antaa rahat mamman parannukseen. Jos kylpylaitos tulisi tänne, niin piti koettaa saada mammalle hoitoa.

* * * * *

Kambergilla oli syntymäpäivät. Liina pääsi auttamaan keittiön puolelle. Hän oli luullut, että hänen sydämensä jo olisi kuollut, mutta kun hän näki kauniit kakut, jotka hän tiesi Laurénin omin käsin koristaneen kermalla ja hedelmillä, niin ratkesi haava taasen auki. Onneksi toki surun täytyi vaieta sellaisessa humussa, kun viidellekymmenelle hengelle oli valmistettava kestitys. Liina hioi veitsen kiiltävän teräväksi ja iski sen tuoreihin, tuoksuviin rinkeleihin ja kakkuihin. Sydän ikään kuin kuoli siinä.

Aline loisti valkoisessa puvussaan kuin morsian ja morsianhan hän kai olikin. Tohtori käyttäytyi jo kuin kotiväkeen kuuluva ainakin. Kun hän oli saanut steariinia hihalleen, tuli hän keittiökamariin ja Liina repäisi kappaleen imupaperia voileivosten alta ruokasäiliön hyllyltä ja kuumensi veitsenkärjen. Aline itse otti pois tahran. Aline oli käynyt kauniiksi. Aline rakasti tohtoria.

— Jahka kylpylaitos tulee, sanoi tohtori ystävällisesti Liinalle, — niin pidämme huolen siitä, että neitikin saa siellä jotakin työtä. Ja nuo teidän pitkät poikanne tuolla portailla, Freedi ja Pelle, nekin voivat saada jonkin toimen. Ei suinkaan niistä lukumiehiä tule.

Liina punastui ja kumarsi syvään.

— Kun minun äitini vain tulisi siellä terveeksi, sanoi hän. — Kuinkahan paljon sellainen hoito tulisi maksamaan?

— No-no, no-no, nauroi tohtori, — koetamme sovittaa, että vanha rouva pääsee halvalla. Mutta kivimuurissa hänen täytyy taipua kuolemaan. Hahhahhahhah...

Keittiön puolella oltiin varmoja siitä, että kihlaus tänään julkaistaisiin. Silloin, kun se kallis viini oli tarjottavana. Ja niin kävikin. Pastori teki ilmoituksen rouva Kambergin puolesta. Kaikki nousivat seisomaan, ei voinut kuulla eikä nähdä, mitä salin keskilattialla tapahtui, oli täysi työ päästä viemään viinitarjottimia läpi ihmisjoukon, joka oli kuin seinä. Sen jälkeen ilo varsinaisesti alkoi. Aline pyöri lakkaamatta tanssissa, kun toinen jätti, niin toinen otti.

Hyvä pastorska ajatteli keskellä soittoa ja juhlailoa Liinaa. Salaperäisenä hän, eroten humusta, toi keittiökamariin tuomari Salénin rouvan ja apteekerskan ja kuiskasi Liinalle, että hän menisi noutamaan sen kauniin peitteensä heidän nähtäväkseen. Liina pelkäsi, että rouva Kamberg tulisi ja suuttuisi — tee kun juuri piti vietämän sisään. Mutta samalla hän tuli kovin iloiseksi ja ymmärsi, että tilaisuus oli hänelle erinomaisen edullinen, sellaista ei tulisi toista, oli mahdoton vastustaa kehoitusta. Kun hän juoksi ylös narisevia kotiportaita, oli hän sellaisen huumauksen vallassa, ettei hän huomannut Freediä ja Pelleä, jotka istuivat penkillä, sieltä käsin nauttien juhlista. Hän parkaisi, kun pojat yhtäkkiä nousivat.

— No, kyllä nyt pitää olla kana! sanoi Freedi naurahtaen ja astui sisään kovin askelin.

— Onkos mitään tuliaisia? sanoi Pelle.

Äidin huoneesta kuului tuttu voivotus. Tähtitaivaan himmeässä kajastuksessa häämötti pöytä posliinituoppineen, lipasto, keinutuoli, vuode ja ikkuna vastapäätä Liinan kamarissa.

— Oi-voih, oi-voih! Junkkarit, oi-voih, jätätte mummon tänne yksin...! Eikö tätiänne jo kuulu... Oi-voih, kyllä Jumala teitä rankaisee, kun tekin tulette vanhoiksi...

— Mamma, minä se olen, sanoi Liina ja hänen iloisuutensa tuntui heti tässä ympäristössä väärältä. Hänen sisässään hiljeni ja tukahtui, ikään kuin jokin käsi olisi painautunut hänen suutaan ja sieraimiaan vasten.

— Ajaai, sinäkö, mamman lapsi! Tule hieromaan, tule. Junkkarit, siellä niiden pitää istua ja katsella, ja kallis öljy palaa huoneessa! Etteivät vain tupakoisi... Mummosta tuntuu, että tulee tupakalta, ja tuleekin... Jaa, tätihän se tulee tupakalta. No niin, vanhat herrat saavat polttaa. Huomenna täytyy panna kuntoon hiirenloukku, muuten ne vietävät syövät kaikki käsistä... Ajaai — Liinaaa, etkö sinä jo tule? Ajaai, eikö siellä vielä loppunutkaan? Mikä sen Martinskankin nyt piti panna menemään kylään juuri kun sitä olisi tarvis. Oi-voih!

Liinan oli vaikea päästä odottavien rouvien luo. Äiti sanoi, ettei hän enää elä, kun kylpylaitos tulee eikä hän tarvitse sellaisia rahoja. Mutta nyt hän tarvitsisi hierontaa ja muutenkin lastensa rakkautta. Turhaan Liina selitti, että häntä odotetaan, että tee on lähetettävä sisään, hän puhui sellaisessa hädässä, että hiki pisaroi esiin. Hän koetti reipastuttaa äitiä kertomalla, että neiti Kambergin kihlaus oli julkaistu ja että hän toisi mammalle kaikkea mitä pidoissa tarjotaan, viiniäkin. Pienen hetken vanha rouva kallisti korvansa näille iloisille asioille, mutta sitten hän taasen alkoi tuskitella. Liinan täytyi pakenemalla paeta, hän pelkäsi, että äidin huuto kuuluisi kihlajaistaloon. Portailla hän rukoili poikia, että he toki silloin tällöin kävisivät katsomassa mummoraukkaa, ja lupasi heille palkinnoksi makeisia.

— Emme me vain mene sinne, sanoi Freedi ja viha kiilui hänen silmissään. — Siellä läkähtyy.

— Mene itse! sanoi Pelle ja sylkäisi.

Heidän palavat savukkeensa kiiluivat penkin alla piilossa. Hieno sauhu tuntui ilmassa. Olivatkohan pojat todella ottaneet sen viisikymmentä penniä, joka oli kadonnut mamman kukkarosta viikko sitten?

— Puhu kauniisti tädille, rukoili Liina, käsivarrellaan lakana kallisarvoisine peitteineen, ja kiirehti varovaisesti alas narisevia portaita.

Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jättää peite rouvien käsiin. Hänen kai täytyi mennä kotiin. Rouva Kamberg oli suuttunut — sellaista se oli, itse rouva Karell pyysi, että Liina saisi tulla auttamaan ja nyt hän vaati hänet pois keskellä kiirettä. Apuihmisistä ei ollut puutetta, olisihan niitä saanut, mutta kun hän itse pyysi, ja niin pyytämällä pyysi, olisihan saanut paljon tottuneempiakin kuin Liina. Kyyneleet tulivat Liinan silmiin. Mitäpä auttoi, että pastorska ja muut rouvat kehuivat peitettä, rouva Kamberg tempasi suuttuneena teekannun Liinan kädestä! Nousevien kyynelten läpi näki Liina tanssivat parit salin lattialla, täydet tarjottimet ruokasalissa ja palvelustytöt hellan ääressä keittiössä. Soitto pauhasi, permannot paukkuivat, ikkunoissa ja kattokruunuissa helisi. Ihmiset nauroivat. Liina painoi kiinni keittiön oven ja jäi hetkeksi portaille odottamaan, että hänen sydämensä lakkaisi takomasta. Hän pani kätensä ristiin valkoisen, tärkätyn esiliinan alle. Oli kolea ilta. Lehdet kahisivat osaksi puissa, osaksi jo maassa. Tähdet vilkkuivat. Huusiko mamma? Vai juhlatalostako ääni kuului? Molemmilla tahoilla huudettiin eikä ero tuntunut suurelta. Tässä ilon ja kärsimyksen välillä, tähtitaivaan alla, kävi kaikki kumman yhdenarvoiseksi. Ilo kestäisi pienen ajan, tuskin aamuunkaan. Kärsimys — se kestäisi kauemmin. Kuinka kauan? Liina astui portaille. Ne parahtivat hänen askeltensa alla.

* * * * *