Part 12

Aamulla tuli ruustinna visertäen ja läähättäen ylös mäennyppylää, jolla pieni puurakennus seisoi. Hän hymyili jo kaukaa ja piteli rintaansa, hänellä oli niin kova hengenahdistus. Sitten hän karkasi Liinan kaulaan ja kyseli kymmentä asiaa yhtaikaa. Lehto olisi myöskin tullut, mutta ei hän voinut, kun piti mennä kansliaan. Mutta hän lähetti terveisiä. Ja kaikki lapset. Elli oli nyt kihloissa... No, sen valkotukkaisen maisterin kanssa, joka häntä jo katseli koko viime talven. Ja eikö neiti Liina nyt heti tulisi heille... kulta rakas neiti Liina, oli niin hauskaa nähdä, oli niin paljon puhumista. Lehtokin halusi puhua niin monista asioista. Ensi sunnuntaina olisi heillä raamatunselitys. Sinnehän kai neiti Liina toki tulisi. Hän, ruustinna oli kuullut, että aiottiin pyytää neiti Karellia samaksi päiväksi rehtorille päivällisille, oli rehtorskan syntymäpäivä — vasikka oli juonut kolmatta kuukautta näitä päivällisiä varten —, hekin, Lehdot olivat pyydetyt. Mutta Lehto ei koskaan tahtonut laiminlyödä virkatehtäviään. Eihän raamatunselitys nyt sitä suorastaan ollut, mutta kuitenkin sinnepäin. Ja neiti Liina, kulta rakas neiti Liina... tulisihan neiti Liina heille.

— Rehtorille, toisti Liina ja väri hänen kasvoillaan vaihtui, — eihän minua toki sinne pyydetäkään, mitä minä siellä, enhän koskaan ole ollut — muuta kuin asialla... eteisessä...

— Niin, pani ruustinna, pää veitikkamaisesti kallellaan ja syleili häntä, — mutta se on toista nyt! Hopeahäihinkin teidät pian pyydetään! Ja kuulkaa sitten, te kulta herttainen, Lehto on ajatellut... kai te nyt tahdotte tukea harrastuksiamme... rahallisestikin. Olemme esimerkiksi ajatelleet joulujuhlaa köyhille... vaatteita, ruokaa... Mutta saamme sitten puhua niistä, kun te tulette! Kuulkaa... Liina, olemme olleet niin kauan tutut: emmekö voisi sinutellakin toisiamme. Sano Fiina vain... Minä olen sitä jo niin monta kertaa ajatellut...

* * * * *

Tohtorin väet asuivat tutussa paikassa likellä kasinoa. Liina astui ylös tuttuja portaita ja tuli keittiöön. Syyshämärässä istui rouva Kamberg lieden ääressä, yllään paksu kudottu villaröijy, ja jutteli palvelijan kanssa lähestyvistä markkinoista, silakoiden ja voin hinnasta. Hän katseli tulijaan pitkään ja kun hän tämän tunsi, vetäytyi pieni ivallinen viiva hänen suupieliinsä.

— Noo... noo... vieläkös... vieläkös nyt kuljetaan keittiönportaista? Parempien ihmisten kirjoihinhan sitä... kun on rahoja... Menee vain peremmälle, kyllä siellä ollaan kotona... Tai, kysynhän samalla, mitä siellä maksettiin voista, siellä missä... oli... oltiin suvea, että jos rupeaisi hankkimaan jostakin muualta, kun täälläpäin niin ovat kallistaneet. Eiväthän ne nuoret kysy, mitä maksaa, tohtorinnakin... se minun tyttäreni... suoraan kouraan vain, mitä pyytävät. Mutta pian sitä sillä lailla tavaroistaan pääsee, jos niitä vähän onkin saanut kokoon. Kauankohan — jaa, minä sanon nyt vaan Liinaksi, kun olen ikäni sanonut, vaikka tulisitte kuinka rikkaaksi — niin, sitä minä vaan, että kyllä ne vievät rahat Liinankin kynsistä, niitä on niin paljon ottajia. Parasta olisi, että Liina uskoisi tohtorin taakse. Sen taakse minäkin olen uskonut ja rehellisesti se on hoitanut, ei yhtään itseensä päin. Vaikka senhän ne kaikki ovat sitten, kun minä kuolen, mutta niinkauan pidän itse enkä anna pois, kun en tahdo olla velkaa kenellekään.

Liina oli jäänyt seisomaan rouva Kambergin eteen. Palvelustyttö mittaili häntä silmillään kiireestä kantapäähän.

— Jos tohtori vain tahtoisi minua auttaa, sanoi Liina ja hänen tummat silmänsä katselivat kiitollisen odottavina lihavaan vanhaan rouvaan, joka painui kuin iäksi, siihen mihin hän keppiensä varassa oli siirtynyt.

— Eiköhän tohtori auta, sanoi rouva Kamberg — mutta täytyy siitä antaa vähän vaivanpalkkaa, annan minäkin, en minä huoli ilmaiseksi, vaikka hän onkin tyttäreni mies. En minä tahdo ketään kiittää. Mutta tohtori tahtoo aina jotakin sellaisiin yhteisiin tarkoituksiin. Minunkin omaisuudestani menee kymmenentuhatta markkaa sairashuoneelle... kuolemani jälkeen. Tohtori olisi tahtonut testamenttiin viittäkymmentätuhatta. Omia rahojaanhan ne silloin ovat! Mutta sellainen se tohtori on. En minä ruvennut sellaisten summien alle panemaan puumerkkiäni. Lahjoittakoon hän itse sitten, mitä tahtoo. Mutta siinä tapauksessa hän kyllä Liinankin rahat ottaa taakseen tai niihin pankkeihin, että Liina antaa sairashuoneelle tai koululle tai sellaiselle... kuolemansa jälkeen.

— Minä annan mielelläni eläessänikin, sanoi Liina alttiina.

Rouva Kamberg naurahti.

— Ja joutuu vielä itse näkemään sellaistakin aikaa, että taas pitää muita kiittää. Minä en kiitä.

Terveet lihavat lapset tulivat keittiöön ja Liinan kädet sujuutuivat heti niiden pyöreiden käsivarsien ympäri ja hänen äänensä kävi pehmeäksi. Rouva Kamberg katseli iva suupielissä ryhmää, joka heti nauraa helistellen muodostui keskelle permantoa. Lapset vetivät Liina-tädin luokseen maahan, nojautuivat hänen polviaan vastaan ja kietoutuivat hänen kaulaansa.

— Miksi sinä olet ollut niin kauan poissa?

— Täti on ollut kaukana maalla. Siellä oli paljon lapsia. Leikittiin ja laulettiin koko päivä.

— Meidän puutarhassa oli paljon marjoja.

— Vai niin, vai marjoja! Mutta oletteko te nähneet, mitä siellä nyt on? Kuulkaahan nyt: siellä on tänään jotakin aivan erikoista. Siellä on suuret, suuret leikit ja tanssit, Tuuli soittaa ja kaikki lehdet tanssivat. Vaahteranlehdet ovat pukeneet ylleen kauneimmat keltaiset pukunsa, orapihlajanlehdet ovat vihreät tai punaiset, koivunlehdet ovat ruskeat. Ne ottavat toisiaan kädestä ja juoksevat, juoksevat pitkin tietä. Nurmikolla mennään kuperkeikkaa... huppis! Mutta ei ensinkään itketä. Noustaan ylös ja juostaan taas... suuremmat odottavat pieniä. Nyt kädestä kiinni taas! Sireenien lehdet ovat vielä puussa. Niistä olisi kovin hauskaa leikkiä muiden kanssa, mutta niiden pitää suojella pieniä lintuja. Keltainen talitiainen on jo tullut. Kuinka hänellä on kaunis valkoraitainen takki! Pian tulee kylmä talvi... on vaikea löytää ruokaa... Kaikkialla on lunta. Mitä lapset silloin tekevät?

Käsi, joka ei ollut lapsenkäsi, kietoutui takaapäin Liinan kaulaan.

— Tervetuloa! sanoi tohtorinna sydämellisesti.

Kyyneleet nousivat Liinan silmiin, sillä hän tunsi lapsuudentuttavansa tervehdyksessä vilpittömän ilon. Sen erotti heti kaikista niistä ystävällisyydenvakuutteluista, joita täällä oli näinä parina päivänä lausuttu. Tohtorinnan oli ollut Liinaa ikävä. Kun Liina voisikin joka päivä oleskella joitakin tunteja hänen lastensa kanssa. Saduilla ja leikeillä niitä täytyy kasvattaa.

— Minähän olin suuri tyttö, kun istuin ja kuuntelin Liinan satuja! muisteli tohtorinna. — Kuinka se oli kaunis se satu pienestä Matti Rehellisestä, joka ei suostunut sanomaan väärää sanaa, vaikka olisi saanut sata markkaa...

Rouva Kamberg naurahti.

— Ajattelin tässä juuri, sanoi hän, — kuinka tuo Liina viitsii pitää noita vanhoja vaatteitaan, vaikka nyt olisi varaa uusiinkin. Mutta parhaiksi ovat, koska niillä on määrä rypeä lattioilla.

Aline tulistui.

— Mamma ei ymmärrä mitään, sanoi hän. — Silloinkin ennen mamma keskeytti Liinan sadut. Muistaako mamma?

— Taitaisi sinulla olla keuhkotauti, jos olisit saanut mielesi mukaan istua kuuntelemassa Liinan loruja, nauroi vanha rouva.

Tohtori oli hyvin ystävällinen. Liina kertoi hänelle aikeistaan ja tohtori lupasi ajatella niitä. Omasta puolestaan aikoi hän koettaa saada kaupunkiin vesijohtoa, muuten ei terveydellisissä oloissa tulisi tapahtumaan parannusta. Hänen täytyi juuri tämän vesijohtohankkeen vuoksi tänä syksynä paljon olla matkoilla. Jonkin verran rahaa tahtoi Liina luovuttaa sukulaisilleen. Äitivainaja oli kyllä ollut sitä vastaan, mutta hän tahtoi välttää riitaa. Se sisaruksista, rouva Saarinen, jolle äiti olisi tahtonut antaa rahoista, ei ottanut niitä vastaan. Eikö se ollut kummallista!

Liina läksi kiitollisena ja iloisena tohtorin talosta. Kuinka oikein mamma viime hetkessä oli huomannut asian, kun hän muutti edellisen määräyksensä ja käski pyytää tohtoria auttamaan rahoja nostettaessa, eikä kirkkoherraa.

Ei, ei ollut rikkaus niinkään huoletonta. Ei ollut koskaan rauhaa niinkuin ennen, kun eli unohdettuna ja köyhänä. Yhtä mittaa tuli tuttuja ja tuntemattomia. Mikä tarvitsi ompelukonetta elättääkseen sillä henkensä, mikä lainaa mennäkseen seminaariin, mikä takuuta ostaakseen lehmän, miltä oli kuollut hevonen ja täytyi saada toinen, minkä oli mies sairashuoneella eikä päässyt pois, ennen kuin maksoi laskunsa. Alituisesti tuli kaupustelijoita. Millä oli kopassaan villasukkia ja käsineitä, millä vehnäleipää, millä mustia tauluja hopeakirjaimisine raamatunlauseineen, millä paperia ja kirjekuoria, millä hiivaleipää, millä esiliinoja ja alusliivejä. He olivat kaikki tuttavia, joskus oli istuttu samoilla penkeillä Karellien, äidin ja Liinan kanssa kirkossa, oltu postmesterskalla pyykillä, silloin kun postimestari vielä eli, tai seisottu monet kerrat Liinan kanssa maitokuormien ympärillä torilla. Liina ei voinut muistaakaan kaikkia, ainakaan ei hän vuosikausiin ollut nähnyt näitä ihmisiä, mutta nyt he tulivat, joivat kahvia ja viipyivät niin kauan, että Liina luuli heidän aikovan jäädä yöksi. Vihdoin hän painoi pienen rahan heidän käteensä. Jotkut olivat tyytyväiset ja lähtivät heti, jotkut lähtivät vitkastellen ja tyytymättöminä. Liinan täytyi jo pyytää Martinin leskeä auttamaan kahvinkeitossa, sitä täytyi keittää koko päivän, onneksi oli syksy eikä kaupungin istutuksia enää pidetty kunnossa. Hautausmaalla täytyi kyllä käydä lakaisemassa lehtiä, mutta Liina kävi vanhan vaimon apuna, hän teki sen huvikseen, hautausmaalla sai suorastaan levätä, siellä oli rauhassa vierailta ihmisiltä.

Martinin leski luki heille lakia. Mitä tämä uusi ystävyys oli muuta kuin halua saada rahaa. Ei kukaan löytänyt postmesterskan luo, kun hän sairasteli ja mielellään olisi ottanut puhekumppalin. Hävetkööt! Liinan täytyi rauhoittaa vanhusta. Piti kärsiä ihmisiä. Rikkaus näkyi olevan sellaista, ettei saanut tehdä mitä tahtoi eikä olla kuinka tahtoi. Kadullakin ja kirkossa kääntyivät ihmiset katsomaan rikasta ihmistä, oli hän sitten kuka tahansa.

Tuli kirjeitä. Liina oli huono kirjoittamaan. Hän oli tuskissaan noiden kirjeiden vuoksi. Joku sanoi, että takuiden tähden myytäisiin kaikki mitä hänellä oli ja hän joutuisi vaimonsa ja seitsemän lapsensa kanssa talven selkään. Ensi hetkessä Liina päätti, ettei lähetä mitään vieraille ihmisille, mitäpä hän tietää, vaikka he valehtelisivat. Ja voiko hän nyt kaikkia auttaa. Mutta hän ei saanut rauhaa ja hän lähetti kuin lähettikin vaaditut rahat. Joku tarvitsi matkarahoja Amerikkaan. Niitä ei Liina lähettänyt. Tarpeita oli monenmoisia.

Eräänä sunnuntaiehtoona tuli muuan mies mustiin puettuna. Eikö neiti tuntenut häntä? Hänhän oli tehnyt työtä siellä tohtorin työmaalla keväällä... Hänhän oli antanut neidille linnun, rastaan — missä se nyt oli, oliko kuollut? Ja hänhän oli tullut auttamaan, kun vanhan mamman arkkua piti nostettaman rakennuskaivantojen yli. Hän oli tuonut lautoja lisää, että silta tuli leveämmäksi, siinä olisi muuten helposti voinut käydä huonosti, eikö neiti muistanut? Kyllä, kyllä hän jo muisti. Lintu oli jäänyt maksamatta, se oli hyvin paha. Se ei ollut kuollut, se oli entisellä vahtimestari Vohlströmillä, he kun siitä niin pitivät. Liina punastui, kun huomasi, että linnusta olisi pitänyt maksaa ja meni nopeasti lipastonlaatikolleen. Mutta mies ei ollut tullut sille asialle. Aivan toinen asia hänellä oli. Hän oli jo silloin katsellut tätä neitiä, kuinka se oli nöyrä ja kärsivällinen. Hänelläkin oli vanha äiti ja hän tahtoi täyttää neljännen käskyn. Mutta olisi tehnyt mieli niinkuin naimisiinkin, ja he olivat äidin kanssa yhdessä ajatelleet, että jos niinkuin tämä neiti _Karelli_...

Neiti oli sen näköinen, että mies-raukka heti huomasi tilansa toivottomuuden. Neiti oli noussut ja pani kokoon käsityötään. Pöydänkulmalla oli maksu linnusta.

— Ei neiti tykkää pahaa... Jollei, niin _ei_...

— Ei, sanoi Liina ja meni toiseen huoneeseen.

Jonkin hetken kosija odotti hänen palaavan sanomaan hyvästi, mutta kun ei häntä kuulunut, mies murahti jotakin, otti setelin pöydänkulmalta, painoi lakin päähänsä ja läksi.

Rakennusmestari samaiselta työmaalta pidätti Liinan kadulla. Liina muisti heti sen pulskan ruskeasilmäisen miehen, joka oli toimittanut hänelle rotista neljäkymmentä penniä. Rakennusmestari pyysi torttuja syömään konditoriaan. Kun Liina katseli häneen epäluuloisesti, selitti hän olevan asiaa. Olisi ehkä vaikea puhua täällä sateessa. Liina punastui muistellessaan rottia. Saadakseen pienelle Rakelille kintaita hän oli ottanut rahat. Yhtä kaikki oli monessa suhteessa onnellista olla rikas. Olikohan se punakka, pelottavan näköinen työmies vielä siellä. Kun rakennusmestari huomasi Liinan aikovan valita sateen mieluummin kuin kaupungin vastaperustetun ainoan konditorian, jossa sekä vanhemmat ihmiset että koululaiset niin mielellään istuivat leivosten ääressä, kumarsi hän mitä kohteliaimmin, mutta hiukan loukkaantuneesti ja ilmoitti kuulleensa tohtorilta, että neiti Karell aikoi perustaa kaupunkiin sekä leikkikoulun että vanhojenkodin. Tästä yrityksestä ja siihen sopivista paikoista hän aikoi puhua. Silloin Liina astui ylös konditorian portaita.

Hän ei ollut koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä hän tietänyt, miten täällä käyttäydyttäisiin. Tämä oli aivan toista kuin Laurénilla ennen. Mutta eikö se ollutkin rouva Laurén, Freedin morsian, joka istui tuolla takahuoneessa? Liina ei halunnut tavata häntä ja kiiruhti pienen pöydän ääreen, missä rakennusmestari odotti häntä. Mitä tällaisessa paikassa oikein tehtiin? Rakennusmestari tiedusteli hymyillen jotakin, vihdoin viimein Liina ymmärsi hänen kysyvän, halusiko neiti Karell itse valita leivokset vai soisiko hän hänelle, rakennusmestarille, tämän onnen. Liina ei vastannut ja rakennusmestari toi hänelle niin paljon kuin pienelle lasilautaselle mahtui. Liina ei ollut maistanut tällaisia herkkuja sen jälkeen kuin hän ja Laurén joutuivat eroon. Ei koskaan, ei koskaan hän unohtaisi Laurénia.

Rakennusmestarin kohteliaisuus ei olisi voinut kohdata epäkiitollisempaa naista. Komea herra puhui kyllä Niemelän maakartanosta, jonka vanhojen haltijoiden kaikkien luonnon lakien mukaan pian täytyisi kuolla, mutta Liina vainusi kaiken aikaa, että hän halusi päästä hänen onnettomien rahojensa kimppuun. Tuntui niin vastenmieliseltä, että tuskan hiki pisaroi hänen otsalleen. Ehkäpä rakennusmestarikin aikoi pyytää häntä vaimokseen. Kylläpä hänet oli alennettu! Kuinka ylhäinen ja turvattu hän olikaan ollut ennen, yksinäisyydessään ja köyhyydessään.

— Kas, alkoi rakennusmestari puoliääneen ja taittoi lusikan avuksi sormillaan leivosta palasiksi, — kas, ensinnä ei sellaista paikkaa kuin Niemelä ole mailla halmeilla, ilman puolesta ensiluokkainen, lähdevesi ja siksitoiseksi puisto ja sitten se saamarinmoinen näköala! Ja aivan kaupungin laidalla — maalla ja siksitoiseksi kaupungissa! Saisi siis kaikki nämä etuudet, mutta pääsisi irti maista — kas Niemelässä on saamarinmoiset maat, mutta ne ostaa kaupunki, kun ovat juuri kaupungin laidassa. Ja vanhukset kuolevat, täytyyhän niiden kuolla... ja siksitoiseksi koetamme tohtorin kanssa saada kaupungin ryhtymään kauppoihin nyt jo heidän eläessään...

Rakennusmestari puhui varsin järkevästi. Kunhan hän vain ei olisi puhunut noin kuiskaten ja painunut yli pöydän. Liina ei päässyt kauemma, hän istui seinää vastaan.

— No, neiti nyt söisi, nämähän ovat niinkuin siirappia söisi. Eikö neiti pidä plommoneista... tai manteleista? Ja tämä ruskea velli, mitä tämä onkaan... suklaata kai... Minun mielikseni...!

Liina punehtui ja laski lautaselle lusikkansa. Hän hämmästeli itsekin tuhlaavaisuuttaan: rahat olivat maksettavat ja tavara jäisi tänne. Pianpa tuhlaavaisuus tarttui. Mutta hän ei voinut. Hän rupesi vetämään kintaita käsiinsä. Takahuoneessa nauroi Hertta. Hän oli ollut mukana silloin kerran, kun oltiin soutelemassa... Kauan sitten. Silloinkin oli syöty torttuja, Laurén niitä oli tuonut mukanaan. Liina nousi.

— Niin, sanoi hän, — kyllä kai se Niemelä voi olla hyvä paikka. Minä lähden sinne katsomaan. Ja puhun tohtorin kanssa.

Rakennusmestari istui vielä, niellen viimeistä palaansa.

— Mihinkäs nyt on sellainen kiire? Miten olisi, jos mentäisiin katsomaan sitä Niemelää... Emmehän me sateessa sula. Ja siksitoiseksi taitaa ilmakin kirkastua. Minä vain sitä, että olisihan sitten nähtynä... Jaa tottakin, maksaa pitää kanssa. Mitäs meillä tässä on? Kahdeksan leivosta, vaikkeihän niistä tullut puoliakaan syödyksi...

Rakennusmestarin lompakossa oli paksu pinkka setelirahoja. Hän levitteli niitä ikään kuin tahallaan.

— Täysi arvo niillä on, sanoi hän hymähtäen, kun näki Liinan katseen tähtäävän rahoihin, — vaikka ovatkin vähän likaisia. Rahat niin helposti likaantuvat.

Rakennusmestari tuli saattamaan kotiin. Liina ei voinut sitä estää. Hän kulki katsoen katuun. Rahat niin helposti likaantuvat.

— Kai sitä sitten on jotakin itselleenkin jäämään, vaikka annatte näihin julkisiin? sanoi rakennusmestari.

— Ei, kävi Liina kiivaasti kiinni, — ei! Minä annan kaikki pois... tai melkein kaikki. Saanhan sitten asua siinä kodissa, mikä rakennetaan vanhoille. Lahjakirjat laaditaan niin pian kuin tohtori ennättää.

— Vai niin, vai niin, nauroi rakennusmestari, — ihmisiä on monenmoisia.

Sitten hän rupesi puhumaan tohtorin matkoista ja vesijohdosta. Toimen mies oli tohtori, siitä täytyi olla yhtä mieltä.

He kulkivat ääneti. Lehdet putoilivat raskaina ja märkinä, liimautuen maahan. Siinä maatessaan ne muistuttivat vanhoja, mätäneviä setelejä. Postikonttorin kulmassa sanoi rakennusmestari hyvästi. Liina naurahti ja polki tukevalla jalallaan suureen lehtiläjään. Hän nauroi. Hetkisen perästä hänen kuitenkin teki mieli itkeä. Surullisina putoilivat lehdet, ikään kuin kokonaiset kyynelsateet olisivat painaneet niitä maahan. Satoi hiljaa tihuttaen. Taivas oli kauttaaltaan harmaa.

Omituisen kihlatarjouksen esitti Liinalle Blonda Boucht, kaupungin vanha ravintoloitsija. Hän toi muassaan mamman hopeamaljan ja kysyi jalomielisesti, halusiko Liina ostaa sen, nyt kun on tullut rikkaaksi. Samalla hinnalla kuin se silloin oli myyty ei hän kuitenkaan voinut sitä antaa, ravintola kannatti huonosti, Hopeinen Kettu oli tehnyt suurta hallaa. Kun oli sovittu hopeamaljasta, esitti ryhdikäs vanhus kauppaneuvos Helinin kosimatarjouksen. Se oli varakas mies, kaikin puolin kunnon mies, ei liian nuorikaan — kaikenlaiset nuoretkin olivat kehoittaneet häntä kosimaan Liinaa puolestaan, mutta siihen ei hän ollut ryhtynyt —, vaan tämä Helin, se...

Nuorin Kareliin sisaruksista, Alme Lundin ja hänen miehensä, kauppias, saapuivat omalla hevosellaan tervehtimään Liinaa. He toivat mukanaan kaikenlaisia lahjoja. Oli pari kaunista esiliinakangasta, kalossit, kuminaleipää ja pieni nelikollinen joitakin erinomaisia silakoita. Jälleennäkeminen oli mitä ystävällisin. Kaikki ne kovat sanat, mitkä mamman kuoleman jälkeen olivat lausutut, tuntuivat unohtuneen, mistään käräjäkäynnistä ei ikinä näyttänyt olleen puhettakaan. Päinvastoin olivat Lundinit nyt laajentaneet asuntoaan, siellä oli kamari Liinaakin varten, ja Kalle, hän oli valmis ottamaan hoitaakseen Liinan asiat. Viisaalla hoidolla saattoi pääoman saada tuottamaan uskomattomia. Nyt oli kireä aika, saattoi saada hyviä korkoja. Kallella oli valmiina joukko ehdotuksia. Alme puheli jo sillä tavalla kuin olisi ollut sovittu asia, että Liina muuttaisi heille. Heidän hevonen saattaisi tulla noutamaan Liinaa, se oli vahva ja kaunis hevonen. Ja trillatkin olivat uudet ja mukavat.

Illalla kun oltiin Vohlströmeillä, saivat he kuulla Liinan suunnitelmista. Lundin nauroi ja läjäytteli kädellä polviaan.

— Se on vanhapiikamaisuutta, sanoi hän, — anna anteeksi, paras käly.

— Se on runoutta! sanoi Vohlström, nauroi hänkin ja veteli pitkää partaansa.

Ja kun häneltä kysyttiin, mitä tämän viisauden piti merkitä, selvitti hän tarkemmin, että runous oli sitä mikä ei lyönyt leiville ja kuitenkin löi, eli toisin sanoen samaa kuin totta puhuminen ja hyvä tuuli ja muut sellaiset. Kaikki ivasivat tuota ikuisesti nauravaa pölkkyjalkaa. Mutta pian Vohlström pääsi loistavasti voitolle. Liina ilmoitti, että hänen tarkoituksensa oli jakaa sisarilleen melkoinen osa varoistaan. Siitä nousi ilo. Sigrid suli ja toi pöytään suuren rommipullon. Alme suuteli ja taputteli vanhinta sisartaan, vakuutellen, että he huomisaamuna vievät hänet mukaansa sinne heille nummikkoon. Lundin tuprutti suuria sauhuja, läjäytteli polviansa ja puhui osakkeista ja suurista voitoista. Lintukin rupesi äännähtelemään räkättirastaan karkealla suulla. Sigridin täytyi paremmin peittää lintuhäkki. Nyt nousi Vohlström istumaan vuoteessaan. Hän loi veitikkamaisen silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin, kohotti Liinalle ryyppylasiaan, jossa oli kirkasta rommia ja sanoi:

— Kippis, Liinukka! Se oli runoutta.

Ja hän tyhjensi mielihyvän irvistyksellä lasin ja pyyhki partansa.

Nyt ymmärsivät kaikki runouden ja antoivat sille arvoa.

Lauhana syyspäivänä, kun lehdet jo olivat varisseet, ajoi Liina tuttua tietä oluttehtaalle. Hän ikävöi sisarvainajansa lapsia ja pelkäsi heidän isäänsä.

Jo matkan päähän kuului kartanolta posetiivin soitto. Koira ulvoi ja muutamia lapsia seisoi vanhan etelämaalaisen miehen ympärillä, ihaillen kuvaa soittokoneen takana ja lintuhäkkiä sen päällä. Siinä oli pari vierasta lasta, mutta Liinan käsivarret ojentuivat vavisten niitä kohti, joiden kasvoilla oli Karellien tutut piirteet. Vaivoin saattoi hän hillitä mielenliikutustaan. Lasten sukat ja kengät olivat risaiset, heidän takkinsa niin pienet, että kapeaa rannetta oli hyvän matkaa alastomana hihojen ja kintaiden välillä. Nappeja oli poissa. Salatakseen kyyneliään painoi Liina kasvonsa lasten olkapäitä vastaan ja teki siinä joukon kysymyksiä. Lapset saivat kukin rahansa ja antoivat sen vanhukselle. Lintu hyppeli ahtaassa häkissä ja tarjosi onnenlehtiä. Niitäkin ostettiin. Kiitollisuudessaan väänsi vanha etelämaalainen konettaan kauemmin kuin vieras olisi halunnut häntä kuunnella. Liina paloi halusta sada tietää jotakin lapsista ja suuntasi askeleensa portaita kohti.

— Ei, Liina-täti, virkkoi vanhempi tytöistä, Ruth, äkkiä ja tarttui tädin käteen, — täti ei voi tulla sisään. Pappa on suuttunut tädille.

He pysähtyivät kaikki neljä ja pienemmät lapset katsoivat viisaasti Liinaan ja toistivat Ruthin sanat. Hetkisen seisoi Liina neuvottomana hiekalla portaiden edessä, sitten hän alkoi kiertää rakennusta ja käski lasten juosta edellä puutarhaan, ettei heidän tulisi kylmä. He tahtoivat häntäkin juoksemaan, ei heidän ollut kylmä, he olivat aina koko päivän ulkona. Liina tuli hiljaa heidän jäljessään saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Varisseeseen sireenimajaan he asettuivat. Siinä olivat vanhat penkit, täällä oli usein istuttu, silloin kun Valborg oli onnellinen nuori rouva.

Liina antoi lapsille makeisia ja levitti käsivartensa heidän ympärilleen lämmittääkseen heitä. Heidän kalpeista kasvoistaan katsoivat varhain viisastuneet silmät ja heidän äänensä soivat vuoroin lapsellisina ja tietämättöminä, vuoroin huolestuneina ja aavistaen sitä onnettomuutta, missä he elivät.

Ei, täti ei voinut tulla sisään. Pappa oli paraikaa kovin juovuksissa. Fanni-täti oli mennyt vinttikamariin ja sulkenut oven. Ei heillä enää koskaan ollut tunteja eikä läksyjä, Fanni-täti oli enimmäkseen papan kanssa, hän auttoi pappaa, hän oli papan konttoristina. He riitelivät useammin kuin pappa ja mamma. Ei, Liina-täti ei voinut tulla sisään, pappa oli suuttunut tädille! Pappa oli sanonut, että täti, nyt kun on tullut rikkaaksi, luulee, että ihmislapsiakin voi ostaa. Mutta hän ei luovu lapsistaan, ei vaikka mikä olkoon. Hän ei huoli Liina-tädin rahoista! Ei, ei pappa ollut heille paha. He eivät menneet lähelle, silloin kun hän oli juovuksissa. He ottivat keittiöstä voileipiä ja menivät latoon, jos satoi. Fanni-täti ei ollut hyvä eikä paha. Mammaa heidän monta kertaa oli ikävä. Kun Fanni-täti oli kerran pannut rintaansa mamman kauniin kultaisen neulan, jossa on se sininen kivi, oli Rakel lyönyt häntä ja itkenyt. Fanni-täti oli suuttunut, mutta pappa pani pois neulan, lipastoonsa kai. Mamman kuva oli taasen salin seinällä, se oli välillä ollut poissa.

Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä, muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.

Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria. Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.

Eräänä päivänä tuli tohtori, muassaan kaunis pystykorva koiransa.

— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. — Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä, jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi, että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä, olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut, neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin... tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan. Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki, vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko! Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita, niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia... tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.

Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina masentunut maan tasalle.

— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina ajatella kaikkea Jumalan lahjana.

Tohtori purskahti suureen nauruun ja taputteli koiraansa.

— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan sentään vastuunalaisuutta.

— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle, kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt sanaansa.

— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja luotettavan henkilön kanssa.

Liinakin rupesi nauramaan. Tohtori oli mainio leikinlaskija.

— Varmaan, jatkoi tohtori, — Jumala muisti teidän vanhan äitinne ja luuli, että tytär on samaa maata. Keneltäkään ei lainattu, velka oli pelottava ja vakava asia...

Liina oli käynyt totiseksi. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen: oletko sinä lainannut joltakin — ajaai!

— Ei, lopetti tohtori, — raha on myrkkyä, jota anniskellaan vain reseptin mukaan. Ja jos te nyt sallitte, niin minä rupean kirjoittamaan reseptit. Olen riippumaton mies, en tavoittele rahojanne. Yleishyvä on minun keppihevoseni. Minulle riittää huvi, että saan ratsastaa sillä.

Juuri joulun alla sai Liina maksaa vekselin. Se teki tuntuvan loven hänen jumalanlainaansa. Hänen viimeinen pettymyksensä kaupungissa oli se joulujuhla, joka hänen varoillaan pidettiin köyhille vanhuksille niinsanotussa kunnantuvassa. Oli hänen äitinsä syntymäpäivä.