Part 8

— Ah! sanoi Adela ja vei kasvoilleen viimeisen ruusun, ennen kuin se kiinnitettiin seppeleeseen, — Harrylle täytyy antaa kaikki anteeksi. Hän löi minua kerran kädenselällään — ajatelkaa, kädellään — olkapäähän, niin että siihen jäi mustelma, niinkuin te muistatte, — sen vuoksi, etten minä hänen kanssaan tullut työntämään jotakin likaista kuormaa ylös mäkeä. Hevonen ei tahtonut saada sitä ylös ja Harryn piti tietysti auttaa. Minulla ei ollut halua panna likoon ihka uusia hansikkaitani. Kävelin tyynesti ja katselin, kuinka hän hikoili. Ja palatessaan luokseni hän lyö minua, ja löi, niin että tuntui! Niin, muistattehan te ja muistaa sen koko kaupunki. Ja hän käytti mitä sanoja hyvänsä, — sanoi laiskaksi ja veltoksi... Mutta juuri siksi hän on ihana!... Sanon teille suoraan: odotin, että hän joskus olisi parantanut tuon ruman mustelman, joka viikkokausia oli näkyvissä. Pienellä suudelmalla hän olisi voinut sen tehdä, mutta ei! Olin hänelle suuttunut. Mutta nyt, nyt sanon: hän on ihana!

— Niin, visersi Margareta, — hän on niin puhdas mieleltään. Muistakaa vain hänen suurta konserttiaan: köyhien vanhojen hyväksi hän soitti. Hän säälii köyhiä ja vanhoja. Siihen vaaditaan puhdasta sydäntä.

Kaikki neidot muistivat äkkiä sen vanhan rouvan, jonka luo Harry oli joutunut ensinnä asumaan. He olivat kerran nähneet hänen kasvonsa ikkunassa. Ne olivat kauhistuttavat. He olivat sittemmin nähneet ne unissaankin. Kuinka voikaan tulla niin hirvittävän näköiseksi! He olivat kerran varomattomasti tehneet Harrylle tämän kysymyksen ja Harry oli sanonut: kaikki te tulette sellaisiksi. Pääkalloja te olette kaikki.

Margareta kiinnitti seppeleeseen viimeistä ruusua ja neidot katselivat vaieten hänen työtään. Mainitessa Harry Tigerin konserttia köyhien vanhojen hyväksi olivat he jokainen muistaneet pelottavan vanhan rouvan ja siitä olivat he muistaneet Harryn julman leikin pääkalloista. Kylmä oli karmaissut heidän ilosta väreileviä jäseniään, kun Harry keskellä suvista katua pudotti sanansa suoraan heidän nauruunsa, kuin minkäkin viikatteenterän kukkamaahan. He olivat miltei suuttuneet Harrylle. Mutta nyt ei tuon leikin muisto enää pelottanut eikä suututtanut. Harryn kuva värisi neitojen silmien edessä jäähyväishetken sädekehän ympäröimänä. Jokainen kantoi sen eteen pienen uhrilahjansa. Viimeisenä puhui Trolla.

— Harry on niin rehellinen, sanoi hän. — Hän loukkaa juuri siksi, että hän on niin rehellinen. Hän sanoo kenelle hyvänsä mitä hyvänsä. Muistatteko, kun hän venetsialaisessa illassamme käänsi selkänsä pormestarille — ah, mikä hetki! Aina tietää, ettei Harry puhu pahaa takanapäin, sillä hän sanoo kaiken pahan edessäpäin.

Seppel oli vihdoin valmis. Ihastuttavana lepäsi se Margaretan käsillä. Ei, ei sitä uskaltanut koettaa päähänsä, se oli niin arka. Nyt vain viileään kätköön odottamaan juhlahetkeä. Kuinka kaunis se olisikaan Harryn tummilla hiuksilla.

Hetkiseksi tuli neitojen mieleen, että siihen päähän ruusut kuuluvat! Mutta samassa he muistivat, että oli mahdoton päättää, kuka olisi sopivin seppelöimään ihanan pään. Ja vielä tärkeämpää oli tietää, kenelle Harry antaisi seppeleen. Miten pyyntö kuitenkin oli Harrylle esitettävä? Hän oli niin viisas! Saattoi olla varma, että vaikka punoi jonkin juonen miten ovelasti tahansa, niin Harry keksi kaikki, mitä sen yhteydessä oli puhuttu, jopa ajateltukin. Hän saattoi tässä suhteessa olla suorastaan harmittava ja inhottava.

— Ja ihana!

— Niin, tietysti ihana!

Neidot olivat yksimieliset siitä, että hän aina oli ihana, silloinkin, kun hän lausui ilkeitä rehellisyyksiään. He päättivät, että he yksinkertaisesti odottavat Hopeisessa Ketussa ja saattavat kunniavieraan juhlaan, sekä matkalla, kaikki yhtaikaa, esittävät hänelle pyynnön seppeleen jakamisesta.

Salissakin alkoi vähitellen valmistua. Kömpelö mies sai siellä täällä nousta korjailemaan. Köyhien lasten täytyi tulla sitomaan köynnöstä hiukkasen lisää. He kyyröttivät jossakin nurkassa laihoina ja ruskettuneina ja iloitsivat niistä makeisista, joita kauniit neidot heille antoivat. Neidot itse järjestivät kukkamaljat. He liikkuivat kuin mitkäkin haltijattaret tai joka tapauksessa yliluonnolliset olennot köynnöskaarten alla salissa, joka sekään ei enää vaikuttanut ihmiskätten työmaalta, vaan joltakin satulinnalta. Kaikki siellä kohoili ja keinui. Lepattavat haavat ja pienet aallot ulkopuolella soittivat uuvuttavaa säveltään.

— Kenelle hän mahtaa antaa ruususeppeleen? sanoi Margareta.

Niin, kenelle?

— Hän antaa sen Margaretalle tai Beatalle, vakuutteli Trolla.

— Jos minä ollenkaan tunnen hänen makuansa, sanoi Margareta, — niin Adela saa seppeleen.

— Minä luulen, että hänen päähänsä pälkähtää antaa se jollekin kaupungin naisista, sanoi Adela.

Se oli mahdollista, myönsivät tytöt. Hänestä ei voinut tietää! Seppel saattoi joutua jonkun vanhan ruman rouvan päähän...

— Mutta jos se on kauneuspalkinto! huudahti Fricca, — niin onhan hänen mahdotonta antaa se rumalle vanhalle rouvalle...

Neidot huomasivat, että oli tarpeellista pyytää Harry Tigeriä jakamaan seppel nimenomaan kauneuspalkintona. Ja silloin, niin silloin sen oli vaikea eksyä pois tästä piiristä. Mutta kuka sen oli saava? Jokainen neidoista oli itse asiassa varma siitä, että se laskettaisiin hänen hiuksilleen. Ah, kuinka ihana olikaan tämä suven viimeinen päivä, ja kuinka kaihomielinen samalla!

* * * * *

Ilta tuli, varjot kaduilla ja puistikkojen hiedalla pitenivät. Jotakin lähestyvän syksyn kuulaudesta oli ilmassa, taivas kohosi korkeana ja sinisenä. Pääskyset, sekä emot että poikaset, lentelivät vikisten, tornikellon helähdys oli niin kirkas, että se varmaan kuului taivaanrannasta taivaanrantaan. Loistava pilvisarja purjehti silloin tällöin läpi ilman. Pilvet olivat kuin mitäkin haaveilevia neitoja, jotka ajatuksettomina astelevat käsikädessä.

Pilviksi toiselta puolen olisi voinut luulla niitä neitoja, jotka käsikädessä riidellen astuivat läpi katujen, kasinolta kohti Hopeista Kettua. Heidän huulensa olivat hiljaisemmat kuin tavallisesti, heidän silmissään viipyi kaipaus, ja kun he järjestelivät harsojaan ja suortuviaan, kajahti heidän riemunsa esiin nuoruudestaan ja kauneudestaan kuin kyynelverhon takaa.

Pihassa seisoi hotellin isäntä hermostuneesti katsoen kelloaan. Herra Tiger ei ollut kotona. Omituista väkeä nuo taiteilijat. Koko kaupunki, pormestarit, tohtorit, henkikirjurit, kaikki he odottavat kasinossa — juhlavierasta vain ei kuulu. Herra Fors saattoi täsmälleen kertoa nuorille neidoille kaikki, mitä herra Tiger oli tehnyt päivän kuluessa. Aamupäivällä oli pakattu tavaroita. Iltapäivällä oli taiteilija, shamppanjapullo kainalossa, lähtenyt hyvin omituisille jäähyväisille. Täällä oli, täällä kaupungissa, kummallinen, puolihullu köyhä vanha rouva, joka oli saanut sen päähänsä, että hänen piti nähdä kuuluisa mies, ennen kuin hän lähtisi pois. Hänellä, Freedi Forsilla, oli ollut täysi työ saada taiteilijaa suostumaan moisen toivomuksen täyttämiseen. Mutta vihdoin hän oli suostunut ja kasinosta oli hankittu kaikkein hienointa shamppanjaa, sellaista, jollaista vielä oli jokin määrä jäljellä kylpylaitoksen vihkiäisistä ja jollaista tohtori joskus käytti lääkkeenäkin heikoille sairaille. Tällaisen lahjan vei taiteilija vanhukselle. Neidot arvasivat heti, kuka tuo vanha rouva oli, ja nyt taas, näin illalla, kun lisäksi pettymys Harryn viipymisestä lamasi heidän iloisuuttaan, tuntui kaamealta muistaa aavemaisia kasvoja ikkunassa. Herra Tigerin olisi aikoja sitten pitänyt olla kotona, ties minne hän olikaan mennyt. Muutenkin hän oli käyttäytynyt omituisesti tällä samaisella jäähyväiskäynnillään — Hopeisen Ketun omistaja tiesi sen, sillä hän oli juuri käväissyt vanhan rouvan luona, hän tunsi tuon vanhuksen, hän oli hänkin puolestaan koettanut auttaa häntä silloin tällöin, kaikkihan tällaisessa pikkukaupungissa tunsivat toisensa. No niin, taiteilija oli sattunut tulemaan odottamatta ja joutunut näkemään tuon köyhän rouvan koko viheliäisyydessään. Hän oli laskenut shamppanjapullon harmaaseen sänkyyn, seisonut hetken katsellen ympärilleen ja sitten mennyt, sanomatta sanaakaan. Ja sillä tiellään hän oli. Hullu vanha rouva oli jäänyt itkemään. Hän olisi tahtonut puhua taiteilijan kanssa, kiittää taiteilijaa.

Neidot päättelivät keskenään, että pääkalloajatukset taasen olivat tulleet Harryn mieleen. Hän oli tunteellinen! Ei olisi aavistanut, että niin voimakas mies saattoi olla niin herkkä. Ei yhdenkään tytön sydän sulanut niinkuin Harryn. Millä mielellä hän olisi illalla? Ottaisiko hän jakaakseen koko kauneuspalkintoa? Kukaties koko ruususeppel menisi hukkaan. Hän olisi ehkä aivan mahdottomalla tuulella. Kaikki oli mahdollista. Jälkeenpäin saattaisi tämäkin piirre hänessä olla intresantti, mutta tällä hetkellä tuntui harmilliselta ajatella, että illan paras numero ehkä menisi hukkaan. Neitojen parvi oli laskeutunut penkille hotellin autiolla pihamaalla. He eivät suostuneet menemään huoneisiinsa, vaan tahtoivat odottaa tässä.

Kasinolta tultiin tuon tuostakin kysymään, eikö herra Tigeriä kuulunut. Herra Fors seisoi portilla, kello kädessä, pukeutuneena juhlapukuunsa, ja tähyili joka suunnalle, keksiäkseen herra Tigerin helposti tunnettavaa olemusta. Hän kertoi kaikille, jotka kasinolta tulivat, samat asiat, mitkä oli kertonut neidoille. Tohtori saapui portille jonkin verran mahtipontisena, hän oli nähtävästi aikonut koettaa sitä sävyä taiteilijaoikkuja vastaan, mutta kun hän kuuli, ettei taiteilija ollut kotona, kohautti hän olkapäitään, naurahti ja meni takaisin. Pormestari ja henkikirjuri laskivat leikkiä taiteilijatäsmällisyydestä ja kuuntelivat mielihyvin Freedi Forsin huomioita suuresta taiteilijasta. Neitojen tuli vilu, he kävelivät edestakaisin pihamaalla, heidän poskensa kalpenivat ja yhä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi laski heidän mielensä. Juhlasta kohta ei voinut olla puhettakaan. Hetkeksi he taasen lämpenivät. Pormestarinna ja joku rouva, leipurinrouva vai mikä lienee ollutkin, tulivat vuorostaan tiedustelulle. Pormestarinna selitti kovaäänisesti, että hän menee takaisin kasinolle ja ehdottaa, että alettaisiin syödä illallista. Olkoon poissa koko juhlavieras, tulevat he toimeen ilman häntäkin. Hänen äänensä, hänen vaatteidensa kahina, kaikki hänessä ja hänen toverissaan ärsytti neitoja. He pusertelivat toisiaan käsivarsista ja purivat yhteen huulensa. Miltei he toivoivat, ettei Harry tulisi ensinkään, jottei hänen tarvitsisi istua samassa pöydässä tuollaisten kanssa.

Mutta Harry tuli. Oli jo hämärä ja syksyn ensimmäiset kalpeat pienet tähdet syttyivät. Silloin hän astui portille ja yritti mennä yksintein sisään. Fors tervehti ja asettui hänen tielleen.

— No, sanoi taiteilija malttamattomana.

Fors hymyili tuttavallisesti.

— Täytyisi pitää vähän kiirettä, sanoi hän.

— Kuinka niin? Olen väsynyt.

— Vahinko, jatkoi Fors. — Koko kaupunki odottaa teitä.

— Kaupunki — oletteko hullu? Onko minulla ehkä konsertti?

— Ehei. Mutta juhlat. Teidän kunniaksenne vietetään juhlat tänä iltana kasinolla. Ette taida muistaa? Niin no, arvasinhan minä sen. Mutta kyllä te vielä ehditte. Minä tulen auttamaan teitä pukeutumisessa, viidessä minuutissa olemme valmiit.

— Ei ole tarvis. En lähde mihinkään juhlaan.

Harry Tiger astui sisään portista. Silloin ympäröivät neidot hänet. Hän kuuli, että he olivat koristaneet, että oli niin kaunista! Hän kuuli, että koko kaupunki odotti. Kaupungin naiset olivat koristaneet laivankin.

— Minä en matkusta, selitti Harry. — Menen nukkumaan, olen sairas.

Neidot huomasivat, että Harry oli aivan kuuma ja heiltä pääsi voivotus ja valitus. Tietysti, tietysti Harryn täytyi mennä lepäämään! Mutta ehkei se kuitenkaan ollut kovin vaarallista, ehkä tohtori voisi antaa jotakin. Kas, kun koko kaupunki-raukka odotti! Ja kun he olivat koristaneet, ja sitten... sitten heillä oli vielä suuri, suuri pyyntö. He kuiskasivat toivomuksensa ruususeppeleestä.

— Toisen kerran, toisen kerran, sanoi Harry ja meni huoneisiinsa yläkertaan.

— Mutta Harry, luuletteko, että ruususeppeleet kestävät toiseen kertaan.

— Meidän on vilu!

— Ettekö näe, että olemme ihan kalpeat!

Harry Tigerin ovi pysyi suljettuna.

Fors ja neidot jäivät pihamaalle. Trolla istuutui penkille itkemään. No niin, arveli Fricca, jos hän oli sairas, niin mitäpä sille mahtoi. Mutta Fors ei katsonut asiaa lainkaan menetetyksi. Hän valitsi näköjään nopeimmat kauniista kosmopoliitoista ja kehoitti heitä hakemaan paikalle tohtorin. Sitten hän seurasi taiteilijaa ylös hänen huoneisiinsa ja hankki jäljelle jääneille neidoille luvan päästä taiteilijan saliin.

Taiteilija raivosi. Matkustakoon kuka hyvänsä tuossa kukitetussa laivassa! Juhlikoot ihmiset niin paljon kuin tahtovat. Hän vihasi heitä kaikkia eikä halunnut nähdä ketään. Turhuutta ja valhetta oli tämä kaikki, sitä oli koko elämä. Fricca rupesi puhumaan katoavaisuuden kauneudesta. Mitäpä olisi kukkanen, joka ei nopeasti lakastuisi? Beata tuli hiljaa nojatuolin ääreen, mihin Harry oli vaipunut, ja lyyhistyi maahan hänen jalkojensa juureen.

— Rakas, rakas Harry, kuiskasi hän, — mikä teitä nyt niin vaivaa? Emmekö me voi saada sitä tietää?

— Ah, sanoi Harry ja paineli otsaansa. — Mikä teitä huvittaisi paitsi valkoiset kätenne ja kiharanne ja hiuslaitteenne. Olisin kiitollinen, jos saisin olla rauhassa.

Neidot vaikenivat ja ajattelivat kauneuttaan, josta he niin olivat iloinneet ja jonka Harry nyt noin julmasti tuomitsi. Heitä suututti.

— Oi-oi! huudahti äkkiä Adela, joka seisoi ikkunan ääressä, — jollen erehdy, niin astelee tuolla alhaalla yksi ihailijattaristanne laivarantaa kohti. Hänellä on kädessään köyhä kukkakimppukin...!

Neidot kiiruhtivat ikkunaan. Heidän naurussaan ja huudahduksissaan oli puoleksi sääliä, puoleksi pilkkaa.

— Se on sen köyhän vanhan rouvan tytär, sanoi Fors. — Hän menee laivalle saattamaan suurta taiteilijaa. Kas, kas Liina Karellia, mistäs hän on saanut sen rohkeuden!

— Tämähän on liikuttavaa! sanoi Fricca.

Yhtäkkiä Harry Tiger nousi.

— Odottakaa minua alhaalla, minä tulen juhlaan ja minä matkustan.

— Sitten täytyy pitää kiirettä, sanoi Fors.

— Kapteeni saa odottaa, huomauttivat neidot.

Hetken perästä he kaikki olivat kasteisella kadulla. Tohtori, Trolla ja Margareta tulivat vastaan, tohtori tarttui taiteilijaa käsipuoleen. Aina tottuneena reipastuttamaan kylpyvieraita, tohtorilla nytkin oli valmiina pieni leikinlasku niistä raukoista, jotka kasinossa menehtyivät ikävään. Neidot saivat takaisin jotakin iloisuudestaan ja juhlamielestään. Freedi Fors kertoi heille millaista täällä oli talvella, miltä tuntui kaupunkilaisista, kun viimeinen laiva lähtee. Mahtoi heistä, neideistä, tuntua samanlaiselta nyt, kun herra Tiger lähtee.

Tohtori ja taiteilija astelivat jäljessä. Tohtori oli tullessaan poikennut apteekkiin ja ottanut pienen pulverin. Hän vakuutti, että pahoinvointi heti menisi ohitse.

Kesken kaiken Harry Tiger sanoi:

— Minä vien tästä pienestä kaupungista mukanani muutamia voimakkaita vaikutelmia. Se harmaa vanha rouva — te tiedätte, — häntä en koskaan tule unohtamaan. Ei voi nähdä erinäisiä inhimillisen elämän puolia edustettuina intensiivisemmin kuin silloin, kun sattuu tulemaan hänen loveensa ilman että hän on odottanut ja pannut itseään kuntoon. Ette aavista, miltä hän näyttää!

Tohtori nauroi.

— Kyllä minä tiedän. Olenhan minä hoitanut häntä. Tytärtä käy sääli. Niin, ja miksei äitiäkin.

— Olisitte antanut hänelle kerran hyvän unilääkkeen, sanoi Tiger.

— Hän elää hyvin mielellään. Ei hän tahdo sentapaista unilääkettä.

— Sepä se juuri on kauheaa. Vainaja, joka tahtoo pysytellä maan päällä ja imeä verta elävistä, ylläpitääkseen varjoelämäänsä.

— Kaikella on kai tarkoituksensa. Mutta en todella ihmettele, että hän oudokseltaan tekee kaamean vaikutuksen. Raihnaus on häneen aivan juurta jaksain kiteytynyt.

— Äitiys, köyhyys, vanhuus! sanoi Harry Tiger ja syvä kärsimys tuntui hänen äänessään.

Soiton sävelet juhlatalosta tulvahtivat äkkiä vastaan. Toiset neidoista kiirehtivät edellä, toiset tulivat puhumaan Harrylle ruususeppeleestä. Nyt kun oli näin vähän aikaa, ehkei enää voisi jakaa koko kauneuspalkintoa. Se oli niin kovin ikävää, mutta minkä sille mahtoi.

— Lapset, sanoi Harry Tiger, — pitäkää seppel valmiina, minä noudatan teidän toivomustanne.

Joku myöhästynyt matkustaja kulki vielä laivarantaan. Toiset raahasivat myttyjään ja koppiaan omin käsin, jonkun tavarat olivat sälytetyt hevosten rattaille. Kasinon edustalle oli kokoontunut uteliaita kuuntelemaan soittoa ja katselemaan komeutta. Joku nainen niiasi, kun juhlavieras astui ohitse. Hän oli köyhissä mustissa vaatteissa, kukkakimppu kädessä. Hymy valaisi hetkeksi Harry Tigerin kasvoja.

Portailla seisoi kapteeni, ystävällisesti kumarrellen.

— Vahinko, vahinko, sanoi hän, — täällä on niin kaivattu. Tervetuloa joka tapauksessa. Pelkäsin, että saisin lähteä viemään kukitettua laivaani tyhjiltään. Oikeastaan on jo lähdön aika. Mutta puoli tuntia voin antaa. Vain puoli tuntia.

Soiton räminä salissa lakkasi. Pormestari, tohtorinna ja joukko muita riensi vastaan. Kaikki olivat viluiset. Näytti siltä kuin nopeasti olisi noustu ruokapöydistä salin perällä. Tuntui selvästi, että juhlavieras jo olisi saanut jäädä tulematta, kun ei ollut tullut aikoinaan. Kaikki kuitenkin hymyilivät ja vakuuttelivat iloaan.

Ah, nyt ei juhlasta tullut ei niin mitään. Kosmopoliitat olivat murheelliset, heidänkin oli vilu, he olivat koristaessaan salia nostattaneet suuret ikkunat kokonaan pois, ajattelematta illan kosteutta. Heidän kauneutensakaan ei voinut heitä lohduttaa. Tuntui ilmassa ja ihmisten kasvoilla vielä liian selvästi, miten pari hetkeä ennen juhlavieraan tuloa häntä oli pilkattu ja parjattu. Jokin valheellisuus särisi salissa kuin epäpuhdas sävel. Lisäksi oli kiire. Täytyi toimia kello kädessä. Virvokkeita tarjottiin päällekkäin. Juhlavieras oli väsynyt, sen näkivät kaikki, ja tohtori selitti minkä jaksoi, että hänellä oli kuumetta. Kapteeni soitatti rannassa ensimmäisen pitkän lähtösoiton. Tohtori nousi puhumaan juhlavieraalle. Hän oli leikillinen, sydämellinen ja myöskin juhlallinen. Hän kiitti sanoin, jotka hänen oli pakko supistaa niukimpaan mahdolliseen, maailmankuulua taiteilijaa siitä, että hän oli suvainnut viihtyä hetkisen täällä syrjäisessä pienessä kylpylaitoksessa. Erikoisesti hän kiitti siitä, että taiteilija konsertillaan oli laskenut perustuksen niin ihmisystävälliselle laitokselle kuin vanhojen koti. Sillä lailla oli taiteilija ainiaaksi piirtänyt nimensä kaupungin historiaan. Niille, jotka olivat mukana konsertissa, puhumattakaan niistä, jotka olivat saaneet joutua mieskohtaiseen kosketukseen hänen loistavan persoonallisuutensa kanssa, oli siitä jäänyt muistoja elinajaksi. Kylpylaitos ja kaupunki toivoivat, että suuri taiteilija ei voittoretkillään maailmalla kokonaan unohtaisi...

Tohtori suorastaan puhui juhlamielen saliin. Useat naiset itkivät. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen pahan tuulensa, kaikki olivat lämmenneet. Vasta nyt he tuntuivat huomaavan köynnösten keinuvan ja kohoilevan ympärillään, vasta nyt he tunsivat, että kukkaset tuoksuivat huumaten. Harry Tigerin kalpea kauneus oli lumoava. Hän oli tänään toisenlainen kuin muuten. Yksinäisyys ja luoksepääsemättömyys hänessä pitelivät jo kaikkia matkan päässä. Konsertissaan hän oli ollut tällainen. Tänään hän sentään oli väsyneempi, kalpeampi. Olisiko ollut mahdollista, että hänen oli jonkin verran vaikea erota täältä? Niin kauan kuin hänet oli nähty kaduilla kauniiden kosmopoliittain seurassa, oli häntä saatettu arvostella, jopa panetella. Nyt hän oli kaiken sellaisen ulkopuolella. Juovuttavan kaunis hän oli. Tohtorin puhuessa irroittelivat naiset vaistomaisesti kukkia poveltaan liittääkseen ne niiden kukkien joukkoon, joita jo aikaisemmin olivat vieneet laivaan. Kosmopoliitat kuiskailivat hetken keskenään. Heidän sydämensä sykki levottomasti.

Laivassa soitettiin toinen lähtömerkki.

Silloin astui Margareta esiin ja vei valkeissa käsissään Harry Tigerille ruususeppeleen.

Heti kun se oli tapahtunut, tunsivat neidot, että oli tehty tyhmyys. He kuumenivat, niin heitä hävetti. Seppel olisi pitänyt painaa Harry Tigerin päähän, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut! Kuinka he olivat saattaneetkin...

Harry oli hyvin kalpea. Punaisten kukkien rinnalla, joihin hänen silmänsä tähtäsivät, astui esiin jokin kärsimyksen ilme, jota ei kukaan ennen ollut hänessä nähnyt. Oli niin hiljaista, että haavanlehtien rapina ulkoa kuului saliin.

— Minäkin, alkoi Harry Tiger, katse tähdättynä seppeleeseen, — olen paljon velkaa tälle ystävälliselle seudulle, jossa olen viettänyt kesän. Voin supistaa sanottavani lyhyeen. Olen täällä tänä kesänä saanut katsella syvälle elämän kasvoihin.

Hän lausui viime sanat hiljaa ja harvakseltaan. Hänen äänessään oli jotakin, joka hellytti kuulijat ikään kuin he olisivat yhdessä puhujan kanssa kantaneet jotakin suurta yhteistä kärsimystä. Pienen äänettömyyden jälkeen taiteilija nosti päänsä.

— Olisiko joku niin hyvä, sanoi hän ikään kuin sulkulauseessa, — ja menisi rantaan anomaan kapteenilta vielä viittä minuuttia.

Tulvahti esiin huutojen ja kättentaputusten myrsky. Puoli tuntia täytyi kapteenin antaa, tunti! Kokonainen tunti!

Hiljeni taasen. Haavanlehtien rapina tyynestä illasta täytti huoneen. Harry Tiger hymyili ja katseli vuoroin seppeleeseen, vuoroin yleisöön. Jännitys salissa kiristyi kiristymistään. Pieni Trolla kamppaili kyyneliä vastaan. Beatan kyyneleet vuotivat rauhallisesti alas poskia.

— Tämä ruususeppel on oleva kauneuspalkinto, alkoi Harry, — ja minun tehtäväkseni on uskottu etsiä sopivin pää sitä varten.

Odotuksen kohina vei äänen lepattavilta haavoilta. Nuoret kaunottaret koettivat salata jännitystään.

— Ensinnä täytyy meidän kuitenkin saada selväksi, mikä on naisen kauneus. Kuka nainen on kaunis, kuka nainen on kaunein...?

... Mies on kaunein voimassaan, nainen on kaunein rakkaudessaan. Mutta mitä on rakkaus? Siitä on paljon runoiltu ja kirjoitettu, paljon on tuhlattu sen takia paperia ja mustetta. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kaikki ne, jotka puhuvat rakkaudesta, tarkoittavat jotakin muuta. Vanha roomalainen Paavali on paremmin kuin kaikki kirkkoisät, papit ja runoilijat osannut asian ytimeen. »Rakkaus on pitkämielinen, ja rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, rakkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Minun ymmärtääkseni kuuluu kauneuspalkinto sille, joka pääsee lähimmä Paavalin määritelmää.

Harry Tiger vaikeni, silmät tähdättyinä oveen. Hän oli taasen vakava ja kalpea. Salissa oli syntynyt levottomuus. Kaikki katselivat ympärilleen. »Kuka se on? Kuka se on?» kuiskailtiin. Kaunotarten huulilta oli hymy kuollut. Adelan kasvot olivat niin vaaleat. Fricca neidon suupielissä väreili pieni iva.

Harry Tiger kääntyi äkkiä yleisön puoleen ja kysyi:

— Eikö se ole oikein?

Kukaan ei vastannut.

— On! huusi vihdoin tohtori iloisesti ja kuuluvasti.

— On! huusi värisevä ääni kosmopoliittain parvesta. — Oikein, mutta kovaa... kovaa!

Pienen Trollan ääni katkesi itkuun. Harry katsoi kelloaan ja läksi nopeasti salin läpi portaille. Seurasi melu ja hämmästyksen kohina. Kaikki liikkuivat levottomasti ja kyselivät toisiltaan, mitä tämä merkitsi. Äskeinen lämpö ja hartaus olivat poissa. Ihmisten kasvoilla kuvastui jotakin kavalaa, ilkkuvaa, saaliinhimoista. Uteliaisuus oli heidät vallannut. Olivathan he tottuneet tältä taiteilijalta odottamaan mitä hyvänsä kesän mittaan, mutta minkähän yllätyksen hän heille valmistaisikaan vielä juuri jäähyväishetkellä? Kenen kumman hän kuljettaisi saliin? Ehkäpä jonkun kerjäläislapsen? Törmättiin ikkunoihin ja portaille. Ketä kummaa hän siellä aidan takana rukoili. Kansanjoukko oli viisaampi, se nauroi. Vihdoin viimein suuren taiteilijan valittu astui esiin. Kuka... kuka se oli? Kaikki päät kurottautuivat tulevia kohti. Pormestarinnalta pääsi suuri nauru.

Taiteilija talutti saliin solakan mustapukuisen naisen, jonka tummissa hiuksissa jo oli harmaita suortuvia. Hänen köyhä hattunsa oli pudonnut jonnekin ovensuuhun, hän tuli pää alas painuneena, puhtailla piirteillään ihmettely ja punastus. Hän näytti ajattelevan, että hänestä tehdään pilkkaa tai että hän näkee unta. Keskellä salia, suuren keinuvan köynnöstähden alla hän nosti silmänsä eikä nähnyt mitään muuta kuin Harry Tigerin. Ympärillä oli aivan hiljaista, Harry Tiger kumartui hänen puoleensa, ruususeppel kädessä, ja katsoi häntä silmiin. Molemmat olivat totiset kuin kuoleman edessä.

— Liina Karell, lausui Harry Tiger yksinkertaisesti, — olen saanut tehtäväkseni laskea tämän seppeleen kauneimman naisen päähän. Teissä olen minä nähnyt naisen kauneudessaan, naisen rakkaudessaan.

Hän painoi ruusut syvälle yli harmaantuvien hiusten.

Seppelöity seisoi ääneti, poissaolevana. Hänen hymynsä oli kuin sadun nöyrän löytölapsen, joka äkkiä havaitaan prinsessaksi ja korotetaan kuninkaanpojan puolisoksi.

Harry Tiger puhui vielä, puhui järvelle, metsälle, valoisille öille. Kolmas soitto laivasta katkaisi hänet. Huumauksen vallassa lähdettiin rantaan. Laulettiin. Itkettiin. Tiellä oli kukkasia. Himmeä ulappa välkkyi niin kauas kuin silmä kantoi, hiljaa soudatellen tähtivaloja kalvossaan.

Harry Tiger painoi kymmeniä käsiä. Kymmenet kädet ojensivat hänelle kukkia, kymmenet huulet lausuivat hänelle kaipauksen sanoja. Hän pääsi yläkannelle ja työnsi valkoisen hattunsa syvälle niskaan. Kukkasia yhä sateli. Ne putosivat järveen.

Erillään muista seisoi rannalla seppelpää nainen. Joko hän tunsi, mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen seppeleestään alkoivat lehdet jo varista — joko hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut?

Laiva irroitettiin rannasta. Harry Tiger kohotti kerran ylpeästi lakkiaan. Seppelöity rannalla kumarsi syvään ja nöyrästi.

KUOLEMA

Entinen Kareliin talo oli hajoamistilassa. Maaliskuun ensimmäisinä helottavina päivinä oli portista ajettu kadulle suuria tavarakuormia, sekä arvokkaampia huonekaluja, jollaisia nähdään saleissa ja vierashuoneissa, että romua, jollaista kokoontuu perheen asuinhuoneisiin ja vinnille vuosien mittaan. Kirkkoherran väki oli vielä viime työkseen käynyt jäähyväisillä Karelleilla, vanhan rouvan sairasvuoteen ääressä oli juotu lähtökahvit ja itketty. Rouva Kambergin nouti tohtori itse omalla hevosellaan, Liina talutti häntä, toiselta puolelta tukien, alas portaita. Kun rouva Kamberg jo istui vällyihin peitettynä, pyyteli Liina vielä, ettei tohtori unohtaisi heidän sairastaan. Hymyillen sitä iloista leveää hymyä, joka hänet oli tehnyt niin suosituksi kylpyvieraiden kesken, tohtori huomautti Liinalle, että piti varustautua senkin mahdollisuuden varalle, että... niin, että loppu ei ollut kovin kaukana. Vanha rouva Karell oli sitkeä, hän riippui kiinni elämässä kynsin ja hampain, kuka toinen olisi läpikäynyt mitä hän, aina viime aikoihin asti. Mutta jokin raja oli hänenkin voimillaan. Oikeastaanhan hän jo viime päivät oli viettänyt kuin kuolinkamppailussa. Eihän hän enää nähnyt eikä kuullut, tuskia vain kykeni tuntemaan. Olisihan hänelle vain huojennus päästä pois. Johan tätä oli kestänyt tarpeeksi. Liina lämmitteli käsiään esiliinansa alla. Näin ei tohtori koskaan ollut hänelle puhunut. Häntä järkytti ajatus, että mamma kuolisi. Mitä tekemistä hänellä sitten enää olisi maailmassa? Hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin hoitamaan mammaa, hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä kuin mamma... Tohtori näki, että Liinan suupielet alkoivat vavahdella, naurahti taasen ja sanoi, etteihän hän mitään tiedä, rouva Karell on, kuten sanottu, niin sitkeä, että hän voi elää kauemmin kuin kukaan heistä.

Se oli leikkiä. Tohtori oli, kun rakennustöistä keskusteltiin työnjohtajan kanssa ja kun piti määrättämän miten kauan vuokralaiset saisivat asua talossa, mielipiteenään lausunut, että vanha rouva ei kestäisi edes huhtikuun ensi päivään asti. Huoleti saattoi antaa hänelle lupaa jäädä taloon vaikkapa vuodeksi eteenpäin, hän ei eläisi montakaan viikkoa enää. Ja tämän perusteella oli Karelleille annettu lupa jäädä taloon kesäkuun ensi päivään asti. Liina Karell oli silloin heti vuokrannut heille uuden asunnon, hän ei näyttänyt ottavan lukuunkaan, että äiti voisi kuolla. No niin, parasta antaa ihmisten elää toiveissaan, olivat ne sitten muille miten käsittämättömät tahansa.

Tohtori ojensi vanhalle neidille kätensä, käski tulla vain niin usein kuin tarvis vaati hakemaan, ja nousi rekeen. Liina kiitteli ja niiasi. Rouva Kambergin kalpeat, ankarat kasvot olivat käännetyt autiota rakennusta kohti, jonka ovet vielä olivat auki. Kylmä viima huiskutti vanhan tuomipuun latvoja kuistin kattoa vastaan. Jokin kirje lenteli pitkin likaantunutta ja tallattua pihahankea ja tarttui sitten aitaan, jääden siihen lepattamaan.

Talonmiehen vaimo tuli kyttyräselkäisenä tyhjästä rakennuksesta ja sulki oven. Hän oli kuin tonttu. Avaimen kiertäisyt vikisivät ja kajahtelivat. Kyyneliään kuivaten pisti vaimo avaimen taskuunsa.

— Salmiska ottaa sitten vain, mitä on jäänyt keittiöön ja kellareihin, sanoi rouva Kamberg.

Salmiska hymyili ja pyyhki kyyneliään. Rouva Kamberg vetäisi nyt lihavan, paisuneen kätensä untuvapuuhkasta ja ojensi sen Liinalle.

— Terveisiä vanhalle mammalle. Olisin mielelläni sanonut hänelle hyvästi — me emme suinkaan tässä elämässä enää tapaa — mutta kun ovat niin huonot nuo jalat. Lähdetään sitten.

— Kuulkaahan, sanoi tohtori samassa, — älkää pitäkö lasta, sitä pientä tyttöä, siellä sairaan luona. Lapsi on heikko. Pitää lähettää maalle. Onhan teillä sukulaisia maalla. Muistakaa nyt.

Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa, tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt kyljelleen portaille.

— Lähdetään sitten, toisti rouva Kamberg.