Part 6

Freedi laski savukkeen kädestään ja meni vieraan huoneeseen. Naiset kuulivat kaikki, mitä herra Tiger sanoi. Häntä nähtävästi huvitti katon mataluus, hän selitti luulevansa, että se jäisi hänen päähänsä, jos hän nyt liikahtaisi. Mitähän hän tekikään. Freedikin nauroi ja pyyteli, ettei hän sitä tekisi. Sitten kuului vieras kysyvän jotakin ikkunasta, mutta Freedi puhui niin hiljaa, ettei voinut erottaa mitään. Vanha rouva kuunteli ja tukahutti huudahduksensa. Kyyneleet olivat hänen silmissään.

— Mamma, kuiskasi Liina, — jos minä veisin hänelle takaisin rahat ja pyytäisimme, että hän hakisi toisen asunnon. Eihän meidän huoneemme voi tyydyttää kreiviä, tai mikä tämä nyt onkaan, joka tapauksessa rikasta miestä.

— Ajaai, huonetta ei vaivaa mikään, kuiskasi äiti. — Ja me nyt antaisimme takaisin tällaiset rahat. Tekisikö mielesi taas ruveta kutomaan irtopeitettä. Ja kuinka me voisimme loukata kreiviä sanomalla, ettemme huoli häntä. Ja mitä ihmiset ajattelisivat, jos hän muuttaisi meiltä? Emme koskaan saisi ketään, emme hyötyisi koko kylpylaitoksesta, niinkuin kaikki muut. Ajaai kuinka sinä olet ajattelematon... Kerro mieluummin mammalle, minkä näköinen hän on.

Tytär ehdotti, että hän auttaisi äidin ikkunaan jahka herra Tiger menisi ulos. Ei, rouva Karell tahtoi kuulla Liinan kertovan.

— Voithan sinä nyt kerran kertoa sadun vanhalle mammallesikin, kun olet huvittanut kaiken maailman vieraita lapsia, jotka eivät ole ensinkään sukua.

Liina kertoi, että vieras on pitkä ja voimakas, että hänellä on tummat hiukset ja tummat viikset. Hän on kalpea, hänellä on tummat, pistävät ja nauravat silmät, hänen huulensa värähtelevät niinkuin itkevällä lapsella... Kuinka hän on puettu? Hänellä on tumma, luultavasti tummansininen puku ja pehmoinen paidankaulus, leveämpi ja avonaisempi kuin miehillä tavallisesti, valkoinen hattu, valkoiset kengät...

— Valkoiset kengät — ajaai!

Hänen kätensä olivat hyvin kauniit, valkoiset... omituiset. Siniset suonet näkyivät selvään.

— Liinaaa... Liinaaa...! keskeytti äkkiä vanha rouva, vainuten ympärilleen kuin koira. — Etkö tunne?

Tupakan ja hajuvesien lemu tuntui selvästi ahtaassa huoneessa. Äiti hymyili, kaivoi esiin nenäliinansa ja pyyhki silmiään. Hetkisen hän makasi liikkumattomana, silmät kiinni, ja hänen keltaisille poskilleen tuli heikko sinertävä hohde.

— Ajaai, kuiskasi hän, — tällainen lemu meillä oli kotona ennen... ajaai..., kun pappa eli ja asuttiin tuolla, missä rouva Kamberg... Ja tällainen lemu oli mamman isoisän, kapteenin nenäliinoissa. Hän unohti yhden... se oli silkkinen. Oi-voih!

Vanha rouva nieli kyyneliään, mutta hän teki sen aivan hiljaa. Hänen äänensäkin kaikui kuiskatessa ikään kuin se olisi ollut suljettu johonkin laatikkoon. Äiti ja tytär puhelivat kaiken aikaa kuiskaten.

Freedi tölmäsi nyt, painaen hattua takaraivolle, eteiseen, kaatoi mennessään pienen kolmijalkaisen pöydän, kumarsi päänsä ja pääsi mamman kamariin.

— Hyvä on, sanoi hän, — mummo on ollut kiltti: ei mitään ole kuulunut. Ehkä hänet saa pysymään viikon. Sitten minä otan hänet...

— Mitä? sanoi mummo. — Kenen sinä otat? Prinssinkö meiltä? Lurjus... eikö sinulla ole hienoja vuokralaisia yllin kyllin, hotellisi ihan täynnä? Vai haluaisit vanhan mummosi ainoaa vuokralaista ja ainoaa iloa! Ajaai! Freedi... sinä olet minun lapsenlapseni. Enkö minä ole sinua ruokkinut ja kasvattanut... Freedi, minun ensimmäinen lapsenlapseni! Näillä käsivarsillani minä kannoin sinut pyhään kasteeseen...

— Hssh! sanoi Freedi. — Kun osaisitte pitää suunne kiinni, niin ehkä hän pysyisi. Kyllä minulla on väkeä Hopeisessa Ketussa, pitäkää te vain kreivi. Mutta yksi asia on huomattava: en ole sanonut, että mummo on kipeä. Olen varma, että hän heti paikalla karkaisi, jos kuulisi sen. Tai jos näkisi mummon tuossa, sillä niin ruma mummo on, ettei pirunkaan isoäiti voi olla pahemman näköinen. Hssh!

Isoäiti takoi kättään rintaansa vastaan ja pidätti jotakin sanomatonta tuskaa sihisevien huultensa takana. Liina tarttui Freediä olkapäihin ja alkoi rukoilla, että hän toki ajattelisi, mitä hän sanoi.

— No, eikö se sitten ole totta? sanoi Freedi ja nauroi. — Ja hyvästi nyt vain sitten. Ja mummo muistaa, ettei mitään ajaai!-oivooia!

Portaat parkuivat Freedin askelten alla ja hiekka pihamaalla narskui. Sairas vanhus pusersi kokoon nyrkkejään ja puri yhteen suupieliä. Tuskan väreet repivät koko ruumista.

— Mamma, kuiskasi Liina ja pyyhki hikeä hänen otsaltaan, — mamma, hän on nuori, mamma muistaa, että hän on nuori!

Vieraan huoneessa helähti sävel... toinen! Viritettiin viulua. Sairas avasi silmänsä. Niissä ei ollut mitään ilmettä, ne olivat kuin sekaisin.

— Mamma, puheli Liina, — mamma herää nyt. Hänellä on viulu... Ehkä hän soittaa, mamma kun niin paljon pitää musiikista.

Mutta vieraan huoneesta ei enää kuulunut säveliä, ainoastaan askelten kopinaa. Vähitellen sai vanhan rouvan silmä takaisin värinsä ja muotonsa. Kyyneleet tulivat, hän haparoi taasen käsiinsä nenäliinan ja koetti sillä tukahduttaa itkuaan.

— Ajaai, kähisi hän, — kuinka selvästi minä muistan sinun isäsi. Hän oli kipeä, piti olla niin hiljaista, lapset eivät saaneet itkeä, mamma ei saanut itkeä, mamma ei saanut äännähtää... En minä äännähtänytkään, minä purin rikki tyynyn, nenäliinani, sormeni, mutta minä en äännähtänyt.

Liina tunsi hien puhkeavan esiin ruumiistaan.

— Mamma, sanoi hän ja tavoitteli hymyä, — mamma ei saa kiusata itseään tällä tavalla! Mamman täytyy saada olla vapaasti. Minä kudon uuden peitteen, tai pitsiä, tai jotakin muuta, mutta minä vien pois rahat!

Liina suoristi jo kaulustaan ja tarttui seteliin, jonka vanha rouva oli pannut risaisen raamattunsa lehtien väliin. Äiti hätääntyi.

— Ajaai, mitä sinä ajattelet! alkoi hän unohtaen, ettei hänellä ollut lupa korottaa ääntään, — olenhan minä sanonut, että hän on minun ainoa iloni. Hän on mies, minä tunnen seinienkin takaa, että hän on mies. Ajaai, en ole nähnyt miestä sitten kun isäsi tuli kipeäksi. Miehiä on niin vähän...

Äiti tempasi raamatun tyttärensä käsistä ja painoi sen rintaansa vastaan. Seteli oli Johanneksen evankeliumin lehtien välissä, Liina oli ehtinyt nähdä sen. Häntä kylmäsi. Koskahan äiti tulisi hulluksi? Kuinkahan kauan tätä kestäisi? Kunhan saisi jonkun sisaruksista tänne edes vähäksi aikaa, että voisi vähäsen levähtää. Mutta kukaan heistä ei tahtonut tulla, he eivät edes käyneet tervehtimässä. Eikähän äiti sietänyt heidän hoitoaan, hän oli tottunut Liinaan. Kunhan Liina jaksaisi loppuun asti, ei mitään muuta hän pyytänyt. Ja kunhan pääsisi senkin ajan yli, jolloin vieras herra oli talossa. Liina tunsi, että hänet oli otettu onnettomalla hetkellä, hänestä tulisi vielä jotakin ikävyyttä.

Ei enää ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin häntä. Äiti oli yhtäkkiä muuttunut täydelliseksi lapseksi. Sitä oli kammottavaa katsella. Hän iloitsi hänen tupakansavustaan, hänen hajuvesistään, hänen askelistaan. Nuoruus palasi hänen mieleensä, kaikki mikä oli ollut ikään kuin lukossa, avautui. Oli kuin hän olisi löytänyt avaimen johonkin kallisarvoiseen rasiaan, jossa säilytettiin hänen morsiuskoristuksensa ja hänelle osoitetut rakkauskirjeet.

Tuli ilta. Talo hiljeni. Auringon rusotus hehkui taivaalla kuin kuuma purppurankarvainen pilvikerrostuma, joka yön aikana tulee vuodattamaan sateen yli elämänjanoisen maan. Lehdet olivat vielä nuoruuttaan ryppyiset ja nurmi nupussa. Ilma tuoksui. Kasinolta kuului soitto. Liinan silmät eivät enää sietäneet virkkaamista tai parsimista muuta kuin päivällä. Hän oli nostanut äitinsä keinutuoliin, auttanut häntä peseytymään, valmistanut vuoteen ja kantanut hänet siihen takaisin. Kouristuksista, jotka äiti tänä iltana valituksitta kesti, tytär päätteli, että edessä oli vaikea yö. Kukaties ei loppu enää ollut kaukana. Liina tuli portaille. Pilvet hymyilivät täällä ulkona. Tuonne sisään ei tunkenut ainoakaan säde illan ihanuudesta. Ikkunaruutuja ei oltu avattu kymmeneen vuoteen. Toki kuului soitto, kun ovet olivat auki. Äiti piti soitosta.

Salmiska tuli lakaisemaan portaitaan.

— Täytyy tässä, puheli hän vuolaasti ja valittaen, — täytyy tässä... Eihän sitä luonnoltaan saa kärsityksi tuota likaa. Vaan mikä se onkaan se sellainen, jonka Liina nyt taas on ottanut tänne taloon. Puhuvat kaupungilla, että se on sellainen teatteriherra tai silmänkääntäjä. Että mahtaisikohan rouvakaan sallia, että sellaisia otettaisiin, jos tietäisi.

— Jos rouva vain käskee, niin kyllä me panemme pois, sanoi Liina.

Salminen tuli portaille.

— Kymmenen vuotta minä kohta tulen olleeksi tässä, sanoi hän vuorostaan, — ja aina on portti suljettu kello yhdeksän ja toinen avain on ollut minun takanani, toinen rouvalla. Ja lukea saa ne kerrat, jolloin porttia on pitänyt aukaista yöllä. Vain silloin kun oli tohtorinnan kihlajaiset ja häät ja pari kertaa kun pappia on tultu noutamaan sairaan luo. Ja nyt annetaan avain vieraan taskuun. Kuka hänet takaa, vaikka mitä tekisi. Mutta minä olen edesvastuussa, että kaikki pysyy järjestyksessä. Niin, ja sellainenkin määräys on annettu, että portti tästä puoleen kesän aikana suljetaan vasta kello kymmenen. Mutta kyllä työmiehen pitää päästä makuulle yhdeksältä, ei sitä muuten jaksa.

Rouva Kamberg tuli, kulkien kahden kepin varassa, yllään pitkä kudottu villavaippa, portaille. Hän korotti lihavia kalpeita kasvojaan tuomenterttua kohti, joka riippui katonräystään yli, ja hengitti sen tuoksua. Hän oli kuullut keskustelun keinutuoliinsa.

— Avain on annettu minun luvallani, sanoi hän, — ja tämän kerran. Mutta Liina saa valvoa ja odottaa, kunnes vuokralainen tulee. Kaikki on Liinan vastuulla. Ja tämä on viimeinen kerta. Portti suljetaan kello kymmenen, tohtorikin tahtoo joskus illalla tulla tervehtimään.

Talonomistajatar nähtävästi aikoi yhtäpäätä palata sisään, mutta ilta oli niin kaunis, että hän pysähtyi ja asettui porraspenkille. Ei kestänyt kauan, ennen kuin kirkkoherra ja ruustinnakin tulivat pihamaalle. He tervehtivät ystävällisesti joka taholle ja pysähtyivät rouva Kambergin portaiden eteen. He tiesivät kertoa, että herra Tiger tullessaan oli soittanut laivalla. Hän kuului olevan taiteilija. Kaikki olivat olleet hurmaantuneet, varsinkin naiset. Väitettiin, että satoja lokkeja oli kokoontunut laivan ympärille seuratakseen laivaa niin kauan kuin hän soitti. Olihan se sellainen taito suuri Jumalan lahja, kunhan se vain tulisi käytetyksi Jumalan kunniaksi.

— Niin, eihän pidä ketään tuomita, sanoi kirkkoherra, — mutta harvat vain tuntuvat muistavan lahjan antajaa ja palvelevan häntä.

— Omaa itseä palvellaan, sanoi ruustinna.

— En minä muusta, puheli rouva Kamberg, — kun vain jättää rauhaan minun taloni. Onhan minultakin tahdottu vuokrata, kun nyt on sellainen huoneiden puute, mutta minä tahdon rauhaa.

— Niin, mitäpä sitä parempaa löytyy...

— Varsinkin niin kauan kuin talo on tässä kunnossa, jatkoi rouva Kamberg. — Tohtori kiusaa minua joka kevät ja kai minun lopulta pitää suostua, vaikken pidä kivimuureista.

Puhuttiin kylpylaitoksen nopeasta noususta. Kuka olisi saattanut aavistaa, että kaupunki näin äkkiä muutti muotoaan. Kyllähän tohtori oli ennustanut, mutta ei sitä sittenkään olisi uskonut. Kaikki hienoudet tunkivat tänne — olikin se ihme, kaunista oli ja hyvin järjestettyä. Ja hyviä hotelleja. Hopeinen Kettu oli kuin ulkomaalainen hotelli ikään. Mutta samalla oli synti tullut kaupunkiin. Se käveli hienoimmissa puvuissa ja istui hienoimmissa pöydissä. Alkuasukkaat, varsinkin vanhempi polvi, tunsivat itsensä syrjäytetyiksi — niin, mitäpä he olisivat jaksaneet seurata kehitystä, tai tahtoneetkaan.

Puhuttiin rouva Kambergin lapsenlapsista. Reippaita lapsia ne olivat, käviväthän ne usein tervehtimässä. Jokin hymyn välähdys valaisi rikkaan vanhuksen kuolleita, jähmettyneitä kasvoja, kun hän puhui lapsenlapsistaan. Kirkkoherran herrasväellä riitti ystävällinen sana takapihallekin. Kirkkoherra tuli kysymään, miten Liinan äiti jaksoi, ja lupasi pian tulla häntä katsomaan. Salmiskankin kanssa hän puhui. Ville-tohtorin äiti valitti, ettei poika taaskaan ollut mitään kirjoittanut sitten kuin lähetti sen viidensadan markan. Velka oli kasvanut vuosien kuluessa, poika kuvitteli, että se yhä oli se tuhat markkaa. Mutta velathan olivat sellaiset, että ne kasvoivat. Pitihän hänen se tietää, niin suuri velkataakka kun oli hänellä itsellään. Se siitä tuli, kun luki sellaisen pitkän tutkinnon eikä ruvennut papiksi. Ja lisäksi hän kuului olevan sellaisessa paikassa, jossa oli niin paljon köyhiä, ettei saanut niiltä otetuksi maksua niin paljon kuin olisi pitänyt. Tornikello löi kymmenen heleää lyöntiään, Salminen kulki kumaraisena porttia kohden ja musiikki kasinolla loppui. Kaikki tämä tapahtui aivan yhtaikaa. Naapurit sanoivat toisilleen hyvää yötä.

— Hän ei ole tullut! kuiskasi rouva Karell ikään kuin hän tänä yhtenä päivänä olisi unohtanut puhumisen ja ainoastaan voinut kuiskata.

— Ei ole, vastasi Liina. — Mutta onhan hänellä avain.

— Ajaai, kuinka oudosti mammaa repii tänään. Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi. Oi-voih!

Sitä ei liene vaikea arvata, ajatteli Liina. Ääneen hän sanoi:

— Minä menen huomenna tohtorille puhumaan, että hän pistäytyisi taas meillä, kun käy rouva Kambergilla.

Sekä äiti että tytär olivat vuoteissaan, mutta kumpikaan ei nukkunut. Silloin tällöin lausui äiti pitkään ja valittavasti kuiskaten tyttärensä nimen. Ja kun tytär seisoi hänen vuoteensa ääressä, sanoi äiti:

— Kuuletko sinä soittoa? mamma kuulee. Mutta minulla onkin vainu kuin jahtikoiralla. Ajaai, jossain soitetaan.

Tai:

— Minä luulen, että minä tulen terveeksi!

Tai:

— Liinaaa, ethän sinä ole tehnyt velkaa puodissa. Mamma ei tahdo olla velkaa minnekään. Et saa lainata lapsiltakaan, muista se, kun ovat niin jumalattomia, etteivät itsestään anna vanhalle mammalle.

Tai:

— Liinaaa, mamman rakkain lapsi, sinä luulet, ettei mamma soisi sinun tulevan onnelliseksi. Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin! Ajaai, kuinka hyvin hän sopisi sinulle...

— Mutta mamma... Jumalan tähden, mamma...

— Ajaai, älä sinä turhaan lausu Jumalan nimeä...

— Mamma, emme puhu sellaisia, koetamme nukkua, minä hieron.

— Sinä luulet, että mamma puhuu hullun puheita — ajaai, kuinka jumalaton sinä olet! Mammalla on tarkka vainu. Ja vanha mamma tulee vielä terveeksi ja istuu portailla — mitä sanot siihen, ajaai!

Nauru kähisi vanhan rouvan kurkussa. Liinalle kävi yhä selvemmäksi, että kuolema tekee tuloaan, hän hieroi äitinsä hartioita, hiljaa ja rauhoittaen. Tornikellon lyönnit palasivat säännöllisesti. Palovartija ei enää huutanut, äiti ja tytär kaipasivat häntä, kaikki kaupungissa oli järjestetty niin uudenaikaiselle kannalle. Jossakin tappelivat koirat. Linnut alkoivat jo havahtua, päivän koi valoi taivaalle vihertävän kajastuksen, joka vähitellen selkeni ja sai loistoa.

— Nyt hän tulee! sanoi äiti äkkiä ja nosti voihkaisten käsivarsiaan.

Hän ei voihkaissut surusta, vaan ilosta, ja hänen kasvoilleen oli noussut puna. Hän kuolee! hätääntyi Liina ja nosti häntä hartioista.

— Mene ikkunaan, kuiskasi äiti. — Pane päällesi, ehkä hän tarvitsee jotakin.

Liina vakuutteli, ettei ketään tullut, olisihan kuulunut, kun avainta pantiin portin lukkoon.

— Eikö ole hullua, että rouva Kamberg sulkee portin! sanoi äiti yhtäkkiä. — Hän pelkää, että hänet ryövätään, kun hän on rikas. Muista sinä, lapseni, kun olet saanut kaikki käsiisi, ettet pidä rahoja kotona! Ajaai, jos mamma näkisikin sinut rikkaana!

— Kyllä, kyllä, sanoi Liina ja meni ikkunaan.

Hän näki yön tuoreuden kimmeltelevän aamun koissa, näki koivunoksien liikkuvan aamun tuulessa. Kukkalava hiekkakentän keskellä ikään kuin värisi. Kuului todella naurua. Se tuttu nauru ja kokonainen kuoro heleitä naisääniä. Oli kuin jokin kulkue olisi lähestynyt ja pysähtynyt portin taakse. Avain pantiin reikään. Portti avautui. Valkeapukuinen tyttö hyppäsi hiljaa kynnyspalkin yli. Sitten tuli sinipukuinen, sitten punapukuinen, sitten taas valkea, sitten keltainen ja vihdoin herra Tiger tummassa puvussaan. Tytöt hiipivät varpaisilla — kuinka he olivat kauniit!

— Mamma! huudahti Liina, — minä autan mamman ikkunaan, että mamma saa nähdä!

— Ajaai, mitä siellä on? Anna kainalosauvat, anna, anna... Kainalosauvat...

— Ei mamma kuitenkaan pääse niillä, minä kannan mamman...

Hän toi kuitenkin kainalosauvat ja äiti pääsi pystyyn. Hän käveli, käveli horjahtelematta.

— Ajaai!

Tytöt hyppelivät varovasti hiekalla, nauroivat varovasti ja pysähtelivät. Herra Tiger kulki edellä ja houkutteli heitä kuin lintuja. Oli mahdoton kuulla, mitä he puhuivat. Tytöt olivat oudon ja ulkomaalaisen näköisiä, heitä oli viisi, toiset olivat vaaleita, toiset tummia. Heillä oli suloiset pienet kengät, heidän ympärillään oli harsoja ja heidän käsissään kukkasia.

— Ajaai, noin on ihminen, kun hän on nuori! sanoi rouva Karell ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan.

Tytöt olivat tulleet keskelle pihaa. He ilakoivat huvitettuina, kun kukko lauloi. Yhtäkkiä joku katsoi suoraan Karellien ikkunaan ja kirkaisi. Muutkin katsoivat ja kirkaisivat. Kaikki läksivät juoksemaan porttia kohden. Eräs valkopukuinen tyttö heitti lentosuudelmia herra Tigerille, hävitessään portista.

Liina kantoi äidin sänkyyn. Kaikki Karellien puolella oli hiljaista, kun herra Tiger nousi portaita. Molempien naisten sydän löi väsymyksestä ja mielenliikutuksesta. Kukko lauloi. Lyhyen ajan kuului vuokralaisen huoneesta liikettä, sitten oli kaikki hiljaa.

— Mamma, kuiskasi Liina, — minä käyn katsomassa, että portti on suljettu. Sitten voimme mekin nukkua.

* * * * *

Suuresti hämmästyivät naapurit, kun he eräänä päivänä näkivät rouva Kareliin astuvan ulos porstuastaan ja istuutuvan penkille. Hän ei ollut päässyt liikkumaan puoleen vuoteen ja nyt hän käveli kainalosauvojensa varassa! Heikolta hän näytti, mutta ystävällisemmältä kuin moniin aikoihin. Kaikki iloitsivat hänen kanssaan. Salmiska toi hänelle teevadilla mansikoita, joita hän oli onnistunut saamaan maalta, eihän niitä enää kannattanut ostaa torilta, kaikkihan oli niin kallista. Rouva Kamberg avasi ikkunansa ja kyseli sieltä, mitä lääkettä rouva Karell oli käyttänyt, ja ruustinna riensi ystävällisenä pyytämään kahville aamupäivällä. Lehtokin arveli, että täytyisi ensi pyhänä pitää selitys täällä vanhojen tuttujen koivujen alla, jollei rouva Kambergilla ollut mitään sitä vastaan. Tohtorinnakin tuli, itse työntäen lapsenvaunujaan. Ajaai, kuinka kauniit peitteet ja tyynyt hänellä oli. Niin, ja lapsi oli myöskin kaunis. Poika se oli, lihava ja tyyni.

— Jaa, jaa, sanoi tohtorinna, — kylvyt auttavat aina jälkeenpäin. Mieheni sanoi jo silloin, kun te aloitte, että kestää, ennen kuin te huomaatte vaikutuksen. Minun äitini tahtoo tuskastua, kun ei hän näe tuloksia, mutta ne kyllä tulevat aikoinaan.

Tohtorinna oli lihonut. Rouva Karell aikoi sanoa hänelle suoraan, ettei hänen parantumisellaan ollut mitään tekemistä tohtorien kanssa, mutta miksikäs hän olisi loukannut tohtorinnaa. Tohtorinna olisi nauranut häntä, jos hän olisi sanonut, että hän oli parantunut siitä lähtien kun vieras herra tuli heille asumaan. Hän ei ollut tätä koskaan nähnyt, mutta hän käveli kuin kaverikin!

Herra Tiger nukkui kauan. Karelleilla ehdittiin syödä vanhan hyvän tavan mukaan aikainen päivällinenkin, ennen kuin hän nousi. Vanha rouva, puettuna uuteen pumpulipukuun, jonka Liina oli kiireesti neulonut, odotti häntä portailla. Muissa perheissä valmisteltiin vasta nyt päivällistä, paistetun lihan haju tuntui sekä kirkkoherran keittiöstä että rouva Kambergin puolelta. Vihdoin tuli herra Tiger. Rouva Karell nousi ylös, kumarsi syvään ja ojensi kätensä.

— Varmaan neiti Kareliin rouva-äiti?

— Jaa-a. Minulla on kunnia kiittää teitä, _herra... kreivi_... tai herra Tiger, miten sanoisin. Te nauratte... no niin, antakaa anteeksi, en tiedä teidän arvonimeänne. Tahtoisin kiittää kauniista soitostanne. Se on tehnyt minut terveeksi.

Vuokralainen katseli emäntää kiireestä kantapäähän.

— Hyvä rouva, alkoi hän hämmästyneenä, mutta rouva Karell keskeytti hänet.

— Niin, olen pystyssä, kuten näette — ajaai, kuinka olen kiitollinen. Liinaaa... Liinaaa... tuo kahvia, toivon, että herra Tiger ei halveksi, meillä ei ole parempaa.

Turhaan vuokralainen selitti, että häntä odotettiin, että hänen piti mennä. Se ei merkinnyt mitään. Rouva Karell katseli häntä ihastuksissaan ja vakuutteli, että juuri tällaiseksi hän oli häntä ajatellut, noin kauniiksi ja pulskaksi, sanalla sanoen mieheksi. Ja miehiä oli maailmassa vähän.

— Todella? sanoi herra Tiger ja istuutui.

Vanha rouva puhui unettomista öistä, särystä ja suruista. Ja miten ihanaa nyt oli, kun oli ulkona. Ja tämä kaikki oli herra Tigerin ansiota. Nuori herra tuijotti vanhaan rouvaan puoleksi kummastuneena, puoleksi huvitettuna. Oli kuin hänen edessään olisi ollut jokin salakirjoitus, josta hän koetti päästä selville. Se ei ollutkaan vaikeaa, sillä vanha rouva puhui koko ajan itsestään ja kertoi lapsistaan, ketkä elivät, ketkä olivat kuolleet. Nuori herra tuijotti tuijottamistaan hänen keltaisiin, rypistyneihin kasvoihinsa, joissa silmät paloivat elämänhaluisina ja vilkkaina, ja käsiin, jotka suonenvedontapaisella himolla tarttuivat ruokaan ja juomaan.

Neiti oli tuonut kahvia. Vieraan katse siirtyi äidistä tyttäreen ja tyttärestä äitiin.

— Oletteko te hiljan kirjoittanut äidillenne? sanoi rouva Karell.

Nuoren herran pää heilahti närkästyneenä, mutta samassa hän hymähti ja vastasi lyhyesti kieltäen.

— Ajaai... Tai ehkä hän on kuollut?

— Ei. Kyllä kai hän elää.

— Kyllä kai... Ajaai... niin kaunis kuin te olette ja kuinka te puhutte!

— No niin, vanhempani ovat saattaneet minut maailmaan ja antaneet minulle terveen ruumiin. Se oli heidän velvollisuutensa. Itse olen poikasesta lähtien ansainnut leipäni. Se on ollut minun velvollisuuteni. He eivät ole minulle mitään velkaa enkä minä heille, me olemme kuitit.

— Ajaai, ajaai! vaikeroi vanha äiti, — ettekö te ole velkaa vanhemmillenne? Ettekö te ole saanut opetusta kristinopissa? Ajaai, tuli yhtäkkiä rouva Kareliin päähän, — kun kirkkoherra pitää selityksen, niin teidän täytyy tulla kuulemaan. Te olette niin hyvä, herra Tiger, ajaai, kuinka suuresti minä olen teille kiitollinen, tulettehan! Pyydän, että kirkkoherra selittää meille rakkauden, mitä rakkaus on. Ette koskaan saa rauhaa, jollette sitä ymmärrä, ajaai, teillä tulee aina olemaan paha omatunto...

Rouva Karell puhui kyyneleet silmissä, ikään kuin pelastaakseen lähimmäisen ikuisesta kadotuksesta. Harry Tigerin nauru keskeytti hänet.

— Minä ja paha omatunto, me emme tunne toisiamme! huudahti hän. — Paha omatunto on kuin kuollut ruumis, joka heti aina on kuopattava. Kuka meistä ottaa ruumiin selkäänsä ja alkaa kantaa sitä, vaikka vainaja olisi ollut kuinka hyvä ystävä tahansa.

Liina nosti päätään työstä ja loi Tigeriin pitkän tyynen katseen.

— Vai kuinka, neiti Karell? sanoi Tiger.

— Älkää kysykö häneltä! kiirehti äiti sanomaan, — lapset ovat aina samalla puolella vanhempia vastaan.

Harry Tiger yhä katseli Liina Karelliin.

— Enhän minä... ymmärrä näitä asioita, väitteli Liina, mutta vieraan naurahdus pakotti hänet esiin kuorestaan. — Niin, sanoi hän, — teidän on helppoa, sillä paha omatunto on vaikea asia. On ihmisiä, jotka ovat yhtä pahan omantunnon kanssa ja jotka eivät milloinkaan pääse siitä.

— Tyhmyrit! sanoi Harry.

— Ajaai, kuinka kauniisti sinä puhuit, lapseni! huudahti äiti. — Siinä kuulette, herra kreivi. Sen vuoksi on hyvä, että järjestää omantuntonsa asiat.

Vieras katsoi läpitunkevasti vanhaan rouvaan ja nousi.

— Liinaaa... Liinaaa... Tuo kahvia... lisää kahvia, joudu... Ajaai, teillähän oli kiire!

— Paha omatunto, alkoi Tiger, — se on edellisten sukupolvien perintö nykyiselle. Mutta onko se katsottava perinnöksi, josta ei voi kieltäytyä? Minä puolestani olen sitä mieltä, että voi. Minusta saattaa nykypolvi vaatia edellisiltä onnellisempiakin perintöjä.

Vanhan rouvan ajatus ei enää jaksanut seurata. Hän puhui jotakin siitä, että rakkauden aina täytyi vallita vanhempien ja lasten välillä. Vieras oli jo sanonut hyvästi, mutta kun äiti lakkaamatta pyyteli häntä jäämään, eikä kuitenkaan ymmärtänyt hänen puhettaan, vetosi hän tyttäreen:

— Miksi kaunistellaan asioita? Kun vanhemmat antavat elämän lapsilleen, niin lapsienko onnea he ajattelevat? Itseään he ajattelevat! Jos he voisivat nähdä lastensa elämän päästä päähän, niin ehkäpä he kavahtaisivat. Mitä se kiitetty äidinrakkaus on? Itsekkyyttä äärimmäisessä huipussaan. Äiti valvoo, äiti uhraa — ilokseen hän sitä tekee. Ja mitä tulee hänen kärsimyksiinsä, niin ne ovat yksinkertaisesti seuraus hänen nautinnoistaan ja iloistaan tai — hairahduksistaan. Ah, neiti Karell: paha omatunto, se painolasti on heitettävä mereen!

Liina oli noussut ja tuijotti puhujaan. Oli kuin jokin olisi alkanut hänelle valjeta.

— Minä olen kerran nähnyt niin kummallisen unen, sanoi hän. — Jos te voisittekin sen selvittää minulle.

— Tulkaa, sanoi Tiger, — lähdemme kävelemään, niin te kerrotte...

— Hyvä herra! huusi rouva Karell entisellä läpitunkevalla äänellään, — teillähän oli kiire.

Liina ja herra Tiger olivat hyvin vakavat. He eivät kuulleet äidin huutoa. Vaikkeivät he mitään sanoneet, tuntui siltä, kuin he olisivat kertoneet toisilleen jotakin tärkeää, jotakin jota eivät muut saaneet kuulla. Rouva Karell huusi ja huusi, hän moitti Liinaa siitä, ettei Liina ollut kertonut untaan hänelle, omalle äidille, ja aikoi nyt kertoa sen ihmiselle, joka ei ollut edes sukua. Hän soimasi vierasta siitä, että tämä tahtoi tulla ja asettua äidin ja lapsen väliin. Mutta Liinapa ei menisi kävelemään, äiti ei päästäisi häntä! Äkkiä Tiger heräsi ajatuksistaan ja huomasi vanhuksen.

— Sukua ja sukua! sanoi hän ja tunki silmänsä vanhan rouvan silmiin. — Tunnustatteko te Kristuksen joksikin? Sanokaa, onko hän teille auktoriteetti?

Rouva Karell tuijotti häneen ymmällä.

— Ajaai mitä te kysytte — tunnustanko minä Kristuksen. Vapahtaja hän minulle on, toki minä aina olen ollut hänen lapsensa. Ajaai — Liina, sano... nouda kirkkoherra...

— No niin, sanoi Tiger, — muistatteko, kun Kristuksen omaiset tulivat sukulaisvaatimuksineen, mitä Kristus vastasi?

— Ajaai, herra Tiger, kyllähän te olette lukenut raamattua, mutta... omalla tavallanne...

— Hän sanoi: jokainen joka tekee minun isäni tahdon, on minun äitini ja minun veljeni.

— Ajaai Liina, nouda kirkkoherra, hän voi selittää... Sinähän et mene? Liina, ajaai, sinä tottelet vierasta etkä omaa äitiäsi!

Liina astui likemmä äitiään ja huomautti, että hänen nyt oli paras lähteä lepäämään. Piti muistaa, että hän puoli vuotta oli maannut vuoteen omana ja tänään ensi kertaa oli pystyssä.

— Te ette siis tule kävelemään? sanoi vieras.

— Kiitoksia, en. Minun on sääli äitiäni.

— Sääli — no niin, se on varsin luonnollinen tunne vanhan äidin ja vanhan lapsen kesken. Tässä tapauksessa se ehkä on hiukan pitkälle mennyt sääli.

Rouva Karell oli pyyhkinyt silmiään suureen puhtaaseen nenäliinaan. Kun hän nousi, törrötti uusi kankea pumpulihame hänen ympärillään kaikissa niissä monissa laskoksissa ja rypyissä, jotka hänen kiihtyneenä käännellessään olivat syntyneet. Hän teki syvän kumarruksen.

— Te olette mies, herra Tiger, — mutta hirmuinen ja armoton mies. Teille voi kuitenkin antaa paljon anteeksi. Ja minä annan teille kaikki anteeksi, sillä te olette soittanut minut _terveeksi_...

Harry Tiger nauroi. Hänen naurunsa oli sellainen, että Liinan ja rouva Kareliinkin täytyi naurahtaa. Mutta tuskin olivat he joutuneet hänen iloisuutensa vireeseen, kun hän pisti tulemaan:

— Vai niin, vai niin, te vanha velho, varokaa te, etten soita teitä kuoliaaksi, sillä sen minä mieluummin tekisin, jotta tämä lapsi pääsisi vapaaksi.

Vieras hypähti pihamaalle ja läksi taakseen katsomatta. Vanha rouva voivotteli portailla, nauroi ja pyyhki kyyneliään.

— Ajaai... ajaai... mies, mies, kauhea mies! kuiskasi hän.

Tytär ehti parhaiksi häntä auttamaan, sillä hän oli pyörtymäisillään.