Part 2

— Oi-voih, keskeytti äiti, — älkää Jumalan tähden riidelkö. Sisaruksethan te olette, vaikkei sitä teistä uskoisi. Valborg on kuin riivinrauta, Sigrid kuin koivunvasta. Aina minä olen sen sanonut, että Vohlström on kaikkein paras minun vävypojistani: aina vain esiliinakankaat syntymäpäivälahjaksi vanhalle mammalle, aina röijykangas jouluksi. Ylivahtimestari kuolee vielä rikkaana miehenä.

— Mamma-pikku, puhui Armida ja teki äänensä oudon hiljaiseksi ja ystävälliseksi, ikään kuin siten koteloidakseen tulevia karvaita totuuksia, — mamma-pikku, en oikein ymmärrä... Mitä mammalla on tätä tarjousta vastaan? Meidät kaikki mamma naitti sellaisella kiireellä, että tuskin olimme täysikasvuisia.

Ilman mitään levähdyshetkeä äiti puuttui heti asiaan:

— Oi-voih — moititko sinä minua siitä? Olisitteko tyytyväisiä, jos nyt istuisitte naimattomina? Oi-voih, kaikkea minun pitää kuulla! Vai enkö ole toimittanut teille kaikille hyviä miehiä. Nimismies, eikö hän ole hieno herra? Mitä sinulta puuttuu, Mida? Teillä on oma huvila, kuin palatsi, ja hevoset ja lehmät. Ja hienoja juominkeja pidetään Akselin päivänä — oi voih, kuinka Akseli piti minua hyvänä, kuinka monta lasia viiniä hän minulle kaatoikaan! Ja sinä sait istua kruununvoudin vieressä. Mida, Mida, kuinka sinulla on hyvät päivät.

— On kyllä, sanoi rouva Fors, — naimisissa täytyy naisen olla. Mikä mies tahansa mieluummin kuin naimattomana. Juuri siksihän en ymmärrä...

Äiti ei kuunnellut häntä.

— Sigridin »papsista» toistan, mitä juuri sanoin. Hän on niin rikas, niin antelias, niin hieno! Henkikirjuri Flor on »sinä» hänen kanssaan ja kaupungin hienoimpien herrojen kanssahan hän istuu Bouchtilla juomassa. Mutta eipä koskaan kuulla hänestä, että hän putoaisi alas portaita, niinkuin Flor ja Salén ja kaikki muut. Ei Titti, kiitä sinä onneasi: rikkaita ihmisiä te olette, kaksi ihmistä ja vapaat huoneet raatihuoneella. Ettekä te lapsia kaipaakaan, teillä on Ami.

Ylivahtimestari Vohlströmin rouva pani kädet ristiin yli rintansa, kainalosta kainaloon, painoi kokoon huulensa, nielaisi ja katsoi ulos.

— Sinä Valborg, alkoi äiti, — olet saanut inhimillisesti katsoen hienoimman miehen...

Valborgilta vieri kerä permannolle ja lihava pieni Ami karkasi heti sitä ottamaan. Sen kankeat, lyhyet takakäpälät luisuivat juostessa niin, että permannolla rapisi. Sigrid riensi pelastamaan valkoista kerää.

— Mamma ei jatka! keskeytti Valborg kiivaasti, — minä en kärsi sitä. Tiedän etukäteen kaikki, mitä mamma aikoo sanoa, menen matkoihini, jos minun taasen pitää kuulla jutut kuvernööristä ja lyseon maistereista...

Valborg vapisi. Hän ravisti rajusti vaaleita kiharoitaan ja paiskasi työn pöydälle.

— Ajaai, sinä naurat kuin harakka, sanoi äiti. — Ajaai, kyllä sinä sen saat kärsiä, että mamma sinulle puhuu...

— Ei, minä en kärsi!

Huolimatta tyttärensä vastustuksesta äiti otti puheeksi eräät kuvernöörin tanssiaiset, missä Valborg oli ollut kaikkein kaunein ja huomatuin nainen. Koko residenssikaupunki oli puhunut hänestä. Lapset olivat sairaita, se oli kyllä surullinen asia, mutta kaikki piti ottaa vastaan mitä Jumala lähetti.

— Ajaai, älä sinä naura! lopetti äiti puheensa — kiitä sinä Jumalaa: hieno mies sinulla on ja lyseon maisterit kieppuvat vieläkin ympärilläsi, niinkuin olisit tyttö Eikä sinun tarvitse mitään tehdä, piikoja saat pitää niin paljon kuin tahdot. Neljättä käskyä ei miehesi kunnioita etkä sinäkään sitä kunnioita. Sen vuoksi teidän lapsenne sairastavat...

Valborg läksi huoneesta ja paiskasi oven kiinni jälkeensä. Maalta tulleet tyttäret koettivat johtaa keskustelua kysymykseen, jonka vuoksi oltiin koolla, mutta äiti ei hellittänyt. Häntä oli syytetty siitä, että hän olisi naittanut tyttärensä epäedullisesti. Hän tahtoi vielä puhua nuorimmasta tyttärestään.

— Sinä Alme — ajaai kuinka sinä olit kaunis ja kaunishan sinä olet vieläkin! Sinä olisit saanut vaikkapa jonkun lyseon maistereista. Mutta hyvänäpä tämä Lundinkin sinut pitää. Kuin posliininukke sinä olet ja karamellia vain syöt. Vanhalle mammalle hän kyllä ei ole antanut yhtä nappia, ei yhtä kahvipapua, vaikka seisoo Frilanderin tiskin takana ja kyllä olisi voinut ottaa naulan tai pari, sitä ei kukaan olisi huomannut.

Alme nauroi ja pureskeli karamellejaan.

— Eihän hän kotiinkaan uskalla tuoda mitään, sanoi hän. — Niin, joskus jonkun karamellin.

Sigrid katsahti sisareensa.

— Titti muistaa taas sen kukallisen karttuunihameen, sanoi Alme punastuen, — mutta Kalle osti sen, hän osti sen...

Liina ja Sanny ilmestyivät nyt keittiöstä johtavalle ovelle. He tulivat onnellisina ja hymyillen kuin muista maailmoista. Ei mutta, kuinka Liina olikin nuortunut! Midan täytyi lyödä kädet yhteen, hän ei ensi hetkessä ollut sitä huomannutkaan, Liinahan oli kuin kaksikymmenvuotias tyttö. Sannyn lapsi oli saanut ylleen ihkasen uuden heleänsinisen koltun. Liina laski lapsen isoäidin vuoteeseen, keskelle harmaita peitteitä, kuin kukkasen maantien hiekkaan. Äskeinen kirkas hymy tuli taasen vanhoille kasvoille.

— Ajaai Sanny, kuinka se on kaunis! Siitä tulee kaunis tyttö, se pitää naittaa oikein hienolle miehelle!

Näytti tulevan levähdys siihen kiihotuksen mielialaan, mikä oli vallinnut huoneessa. Vanha äiti ja hänen nuorin tyttärensä hymyilivät äitien hymyä, tuota hymyä, josta ihmissukukunta elää, ja jokelsivat karkeilla äänillään lapselle. Ruoanhajukin vaikutti virkistävästi. Liina nosti pöydän mamman vuoteen eteen ja kattoi siihen aterian. Siirryttiin puhumaan vuokrien noususta kaupungilla. Kun nyt mammallekin, niin vanhalle vuokralaiselle, oli rouva Kamberg kehdannut ylentää kaksi markkaa kuukautta kohti, joten vuokra nyt teki kymmenen markkaa kuukaudelta. Se oli sentään hirveä summa vanhasta liiteristä, jossa rotat pyrkivät syömään kaikki käsistä ja jossa oli niin kylmä, että tahtoi jäätyä. Pojat? — he voivat hyvin, olivat uljaasti tappaneet kanan tänä aamuna, kaikki olivat heitä ihmetelleet. Kunhan vain koulussa olisivat olleet vähän ahkerammat.

— Ei mutta kuinka tuo Liina on nuortunut! sanoi Armida varomattomasti.

Silloin vanha rouva yhtäkkiä muisti kaikki huolensa. Ei sopinut juuri nyt käydä puhumaan pääasiasta, sillä tytöt olivat liian vilkkaassa keskustelussa, mutta aina kun Liina tuli pöydän ääreen, tyhjensi äiti hänelle pahaa mieltään. Miksei hän ollut laittanut kahvia niinkuin mamma käski? Miksi hän oli laittanut aamiaisen? Miksi hän oli paistanut kalan eikä keittänyt? Miksi hän nauroi eikä antanut oikeaa vastausta? Liinan kärsivällisyyttä oli mahdoton järkyttää. Hänellä näytti olevan loppumaton varasto hyvää tuulta. Hänen hymynsä ärsytti äitiä. Yksi yllätys oli vielä jäljellä. Juuri ennenkuin asetuttiin pöytään, kantoi Liina Midan ja Sannyn tuliaiskopat äidin sänkyyn.

— Ajaai — minkä tähden sinä nyt vasta näytät tämän mammalle? Ojooi, tytöt kuinka hyviä te olette, ojooi!

Kaikki häärivät nyt koppien ympärillä. Liina käveli edestakaisin keittiön ja mamman kamarin väliä. Hänen viimekesäinen sinikirjava pumpulihameensa oli kaulan ympäri saanut uuden pitsin. Puna läikähti tuon tuostakin hänen poskilleen ilman mitään järjellistä syytä.

— Odotatko sinä jotakin? kysyi Alme merkitsevästi hymyillen.

Liina punastui.

— Etteivät pastorskan kananpojat menisi meidän istutuksillemme, sanoi hän nopeasti.

— Ei, huusi äiti ja päästi kolistellen käsistään limput ja paistetut lampaanlavat, — hän kyllä odottaa jotakin. Katsokaa vain, kuinka hän on nuorentunut ja kaunistunut! Synti nuorentaa etukäteen, jälkeenpäin tulevat vaivat ja vastukset. Mutta taitaakin tämä aamiainen olla valmis. Hän ei antanut kahvia sisarilleen, vaikka he tulevat niin kaukaa ja hänen tähtensä, ja vaikka mamma käski... No niin, päivälliseksi saatte kananpaistia. Istukaa nyt, olkaa niin hyvät ja ottakaa, vaikkei täällä vanhassa kodissa olisikaan niinkuin teillä on kotonanne. Ajaai, Mida, kuinka hienoa ruokaa teillä oli silloin, kun kruununvouti oli vieraana Onnelassa. Sellaista kuhaa en minä koskaan ole nähnyt ja niin sanoi kruununvoutikin. Ja Akseli kaatoi minulle kaatamistaan portviiniä ja sanoi, että vanhan mamman pitää vahvistua, minä olin lopulta ihan pyörryksissä... Mutta lapset, miksette te syö, onhan tässä ruokaa, ottakaa nyt... Älkää pelätkö, ettei pojille riittäisi, heille on jätetty keittiöön, he saavat, kun tulevat koulusta. Liina, etkö sinä anna maitoa Sannylle... Syökää nyt... ottakaa nyt. Minä syön aina kalan pään, se on kaikkein parasta kalassa...

Maalta tulleet tyttäret halusivat kuulla kaupunginuutisia. He saivat tietää, että Aline Kambergilla nykyään kävi paljon sulhasia. Koulun matematiikanmaisteri, se uusi apteekkiherra ja tohtori etupäässä kilpailivat hänen suosiostaan. Tohtori halusi perustaa kaupunkiin kylpylaitoksen ja tarvitsi vaikutusvaltaisia ystäviä — sen tähdenhän hän lienee hypännyt Kambergilla. Alinehan ei ollut kaunis, mutta kyllä hän saisi miehen, hän oli rikas! Kestikievarin tytöistä oli vaiva ja vastus, he hakivat Liinan seuraa, äiti oli ikkunasta näyttänyt heille nyrkkiä. Vanha rovasti yhä eli, olisi ollut kaupungillekin eduksi, jos Jumala olisi kutsunut hänet pois. Blonda? Hän voi hyvin, oli nuorekas ja komea kuten ennenkin. Häneen eivät vuodet pystyneet. Paljon hän oli ansainnut tänä talvena. Jokin rikas kunnallisneuvos — Helin oli hänen nimensä — oli ostanut talon tässä lähellä. Nyt hän tarvitsi rouvaa. Väitettiin hänen luvanneen Blonda Bouchtille tuhat markkaa, jos Blonda toimittaisi hänelle hienon ja sopivan rouvan. Kunnallisneuvos oli pitkin talvea saapunut kaikkiin hienoihin tansseihin, ja jälkeenpäin hän aina jäi kaupungin herrojen kanssa juomaan Bouchtille. Kunnallisneuvos maksoi kaikkien puolesta, hän kuului olevan niin rikas, ettei sellainen raha kuin sata markkaa ensinkään tuntunut hänen kukkarossaan.

— Rakentaisivat nyt valmiiksi sen kylpylaitoksen, sanoi rouva Forst hellästi, — niin mamma voisi siellä tulla terveeksi.

— Mistä ne varat mammalle tulisivat — ajaai mitä sinä puhut! huusi äiti. — Ja mitäs mammasta, mamma menee pian hautaan, kunhan te vain...

— Ash, että mamma viitsii — minä en jaksa kuunnella! sanoi Valborg ja kolautti lasinsa pöytään.

Äiti jäi tuijottamaan häneen vihamielisesti ja samalla hellästi. Hetken vaiettuaan hän sanoi:

— Ajaai, mikä sinä olet, joka et rakasta äitiäsi?

— No kun mamma valehtelee, sanoi Valborg. — Me menemme hautaan ennen _mammaa_...

Sisaruksilla oli täysi työ saada äitinsä rauhoittumaan. Sellaisia sanoja ei hänelle toki kukaan ollut koskaan lausunut ja nyt piti hänen ne kuulla oman lapsensa suusta!

— Mamma, mamma-pikku, kiirehti Sanny tasoittamaan, — eikö mamma huolikaan minun kuminaleivästäni? Minä kun erikoisesti mammaa varten aina tiepuolesta kokoan kuminat...

Äiti pyyhki silmänsä ja näki viipaleen, jota tytär ojensi häntä vastaan. Hän tunsi myöskin sieraimissaan kuminan hajun ja, unohtaen kokonaan äskeisen mieliharminsa, hän nälkäisesti ja kiitollisesti hymyillen tarttui leipään.

— Ajaai, kuinka se on hyvää, sanoi hän ja rupesi heti veitsellä erottamaan pois kuorta. — _Liinaaa_... mene sinä ja liota mammalle tämä leipä, en saa syödyksi, vaikka se onkin tuoretta... Liinaaa, tässä saat nämä kuoret, älä vain anna kanoille, syö itse, onhan sinulla hampaat... Liinaaa, missä sinä olet ja mitä sinä teet?

— Mamma-kulta, minä laitan nyt kuntoon nämä kainalosauvat.

Liina nosti huoneestaan kättään äitiään vastaan ja aurinko sattui punaiseen samettipalaseen, jota hän piteli.

Äidin koko huomio kiintyi samettiin. Hänen silmänsä tuntui iloisesti leimahtavan, mutta hänen suunsa moitti.

— Mitä... mitä... oletko sinä ostanut samettia? Uutta samettia? Herra Jumala kuinka sinä tuhlaat! Mitä sinä oletkaan maksanut tuosta palasesta? Varmaan kaksi _markkaa_...

— Se oli oikein, hymyili vanhin naiduista tyttäristä, — pikku mammalla pitää olla!

— Niin pitää, niin pitää! säesti Sanny Saarinen. — Mutta mamma-kulta, alkoi hän sitten varovasti koettaen päästä asiaan, josta he keittiössä olivat Liinan kanssa puhuneet, — miksei mamma soisi Liinan menevän naimisiin?

— Ajaai! parkaisi vanha rouva ikään kuin häneen olisi pistetty veitsellä.

— Mutta mamma, pikku mamma-kulta, jos Liina nyt rakastaa herra Laurénia eikä hän ole mikään huono ihminen...

— Ajaai... sitäpä hän juuri on!

Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat taas toisiinsa. Valborgin kasvot leimusivat. Liinan kamarista kuului tyyntä pientä koputusta ja nakutusta.

— Mamma, sanoi Valborg, koettaen hillitä itseään, — mamma on tullut niin pahaksi, suoraan sanoen, etten minä Liinan sijassa olisi yhtä päivää mamman kanssa... Minä naisin vaikka jonkun rengin päästäkseni pois mamman kynsistä...

— Ajaai, kuuletteko, mitä hän sanoo... että minä olen paha!

Maalaissisarukset koettivat voimiensa takaa saada aikaan rauhaa ja sovintoa, mutta Valborgia oli mahdoton hillitä.

— Mamma ei rakasta lapsiaan, se on turhaa puhetta! selitti hän.

— Ajaai — ettei mamma rakasta lapsiaan!

— Omia mielitekojaan mamma rakastaa — milloin meitä naitetaan, milloin emme saa mennä naimisiin...

Liina teki lopun kiistasta laskemalla kainalosauvat voihkivan äitinsä eteen.

— No mamma, nyt mamma voi nousta.

Tuntui, että Liinan oli vaikea hillitä itseään. Hänen näennäinenkin levollisuutensa vaikutti kuitenkin rauhoittavasti.

— Ajaai, Liina, lapseni, minun kaikkein rakkain lapseni! puhkesi äiti puhumaan, silitellen kainalosauvojen punaista samettia. — Varmaan sinä olet uhrannut kaksi markkaa tähän samettiin, ehkä kolme. Ajaai, kuinka sinä olet hyvä mammalle! Eikö totta, sinä et heitä mammaa, sinä et ajattele leipuria! Ajaai, sinä et tiedä, mikä palkka sinua odottaa. Sinä tulet rikkaaksi, sinä tulet rikkaammaksi kuin yksikään koko kaupungissa...

Kiitollisina siitä, että mieliala hetkeksi oli käynyt keveämmäksi, kuuntelivat tyttäret taasen kerran sitä ihmeellistä tarinaa, jonka äiti joka kerta uskoi heille suurena salaisuutena ja jonka hän luuli heidän kuulevan ensi kerran. Tämä tarina oli aina pannut heidät epäilemään äidin järkeä.

Vanha rouva alkoi kertomalla joistakin kaukaisista sukulaisista, sekä aatelisista että aatelittomista, ja tuli vihdoin isoisäänsä kapteeni Svanbyhyn, joka oli hyvin rikas ja hieno herra jostakin kaukaisesta maasta, ja tämä isoisä oli kerran käynyt tervehtimässä heitä, silloin kun Karell, lasten isä, vielä eli ja talo oli heidän. Pappa oli trilloilla ollut häntä vastassa. Ajaai, kuinka kauniin hopeamaljan isoisä oli tuonut — niin, tunsivathan lapset sen, se oli täytynyt myydä, ja sadasta markasta, vaikka sen arvo oli ainakin kolmesataa. Blonda Bouchtilla oli ollut sydäntä antaa vain sata markkaa ja hänen hotellipöydällään se upeili, kaikkien juoppojen herrojen edessä.

Tähän asti oli kertomus varsin todenperäinen, vanhin lapsista muisti vielä hämärästi tuon ystävällisen isoisän, joka oli silittänyt hänen päätään, ja malja oli todella rouva Bouchtin kaapissa, sen he kaikki tiesivät. Mutta sitten seurasi äidin kertomuksessa tuo outo kohta, joka ei voinut olla muuta kuin sairaan mielikuvituksen tuote: isoisä, kapteeni Svanby, oli muka johonkin henkivakuutusyhtiöön pannut suuren summan Karoliina Kareliin nimelle, ja kun Liina täyttäisi viisikymmentä vuotta, saisi hän rahat ja silloin hän olisi rikkaampi kuin yksikään tyttö koko kaupungissa. Papan vanhan lipaston salalaatikossa olivat paperit.

— Minä en koskaan ole koettanut avata laatikkoa, pappa oli ainoa, joka tunsi tempun, mutta kun Liina täyttää viisikymmentä vuotta, silloin se avataan, vaikkapa koko lipasto hakattaisiin kappaleiksi. Ja jollei mamma eläisikään, niin muistakaa avata ja ottaa paperit! Oi-voih! Ei mammaa silloin ole, oi-voih.

Vanha äiti seisoi postimestari Karell-vainajan lipaston ääressä ikään kuin suojellen tätä ajan hampaan syömää, mutta sisällöltään niin kallisarvoista esinettä. Hänen kyyneleensä valuivat vuolaina, hän ei tuntunut luottavan uuteen aikaan.

— Liina, sanoi hän yhtäkkiä, hengissä nähden ne päivät, jolloin tytär olisi rikas ja tyttären avulla koko perhe, — kai sinä, jos mamma vielä siihen saakka eläisi, sitten mamman kuollessa toimitat mammalle kauniit hautajaiset, kauniin kirstun ja kiven haudalle...

Maalta tulleet sisaret kauhistuivat ja vakuuttivat, että tietysti he avaavat lipaston ja mamma elää silloin vielä...

— Ei, mamma ei elä ja te, te ette avaa! huusi vanha rouva epätoivoissaan. — Te teette vain pilkkaa äidistänne. Ja kuitenkin on lipastossa miljoona! Liina, Liinaaa, mamman kaikkein rakkain lapsi, etkö sinä nyt voi tyytyä tuohon miljoonaan. Sen sinä saat eikä sinun tarvitse odottaa kuin muutama vuosi.

Vaivainen äiti oli siinä kuin itse nälkäinen vanhuus, joka rukoili nuoruudelta verta ja voimaa, tarjoten suurta ostohintaa. Valborg Lindberg katseli häntä inho suupielissä, alkoi sitten kiertää pientä huonetta kuin häkkiä ja kuiskaili itsekseen:

— Kuinka kauheaa olisi tulla vanhaksi, kuinka kauheaa!

Kukaan ei häntä kuunnellut. Maalta tulleet sisarukset lohduttelivat ja vakuuttelivat. He puhuivat äänekkäästi, ja kun melkein kaikki sisarukset olivat suurikasvuisia, tuntuivat pienet huoneet olevan täynnä väkeä. Liina, joka oli kanniskellut astioita kaappiin, pysähtyi äitinsä eteen, tumma puna kasvoilla. Hän pakotti itsensä puhumaan.

— Rakas mamma, mitä minä teen miljoonalla?

Äiti hätkähti.

— Ajaai mitä sinä uskallat sanoa! Mamman isoisävainaja, hieno, hyvä, ylhäinen vanha herra varaa sinulle sellaisen summan, ja sinä olet noin kiittämätön! Odota sinä, mamma rikkoo vielä lipaston ja polttaa paperit etkä sinä saa mitään. Nälkää sinä olet omiasi näkemään, kerjätä sinun pitäisi, että oppisit tietämään, mitä raha on ja miljoona. Sinulla on ollut liian hyvät päivät — oi-voih! Mene sinä vain leipurisi luo, jahka Laurénin kanssa näette vähän nälkää, niin tiedätte, mitä raha on. Oi-voih!

Maalta tulleet tyttäret rauhoittivat äitiä parhaansa mukaan. Liina ei ollut liikahtanut paikalta. Nojaten karkeita käsiään pöytään katsahti hän ulos ikään kuin saadakseen sieltä rohkaisua ja odotti hiljaisuutta. Kaikki puhuivat yhtaikaa, ylinnä vihloi äidin ääni. Sitten ei kuulunut muuta kuin pienen koiran käpälien rapina permannolla ja Valborgin virkkausneulan kilahdus kellonperiin, jotka pitkinä riippuivat hänen rinnallaan.

— Mamma, sanoi Liina, — minä en koskaan jätä mammaa. Me olemme... me olemme sopineet, että mamma muuttaa meille ja me pidämme mammaa niin hyvänä ja...

Vanhan rouvan nyrkki kolahti lipastoon.

— Kuuletteko, mitä hän sanoo! Että minun, hänen äitinsä, pitäisi muuttaa hänen ja mokomankin sivistymättömän moukan luo, jättää kaunis kotini, missä minä olen syntynyt ja kasvanut. Täällä on joka nurkka minulle tuttu, isäni on istuttanut joka puun, ja minun pitäisi lähteä kiertämään joka kirkonkylään, minne sopii ripustaa rinkeli maantien laitaan... Ei kiitoksia — mene sinä vain, menkää te kaikki ja heittäkää vanha äitinne, jos te luulette siitä olevan siunausta. Neljäs käsky on ainoa, jolle lupaus on annettu. Mutta menkää te vain. Pojat, jos olisivat eläneet, Torvald, joka oli saanut nimensä kapteeni Svanbyn mukaan, ja Selim, eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa! Mutta he ovat kuolleet — oi-voih! Kuinka kauniita lapsia he olivatkaan. Viikkoon ei mamma riisunut vaatteita yltään eikä ummistanut silmiään, mutta Jumala otti heidät luokseen. Kuinka kauniit he olivatkaan valkoisissa kirstuissaan. Ne olivat kauniit kirstut, viisikolmatta markkaa kappale. Tuolla peräkamarissa, missä Aline Kamberg nyt nukkuu, siellä he makasivat, koko kaupunki kävi heitä katsomassa. He eivät olisi jättäneet vanhaa mammaa, oi-voih!

Armida ja Sanny ehdottivat heti mitä sydämellisimmin, että hän muuttaisi heille, sekä Akseli että Tuomashan niin pitivät mammasta. Pienen hetken tämä tuntui tyynnyttävän äitiä, hän katsahti vahingoniloisesti vanhimpaan tyttäreen ja rupesi muka suunnittelemaan muuttoa.

— Ei, sanoi Liina, kääntäen katseensa pois ikkunasta, — ei mamma viihdy missään muualla kuin täällä, missä on syntynyt. Mamma asuu tässä ja minä tulen joka aamu mammaa katsomaan ja tulen taas illalla.

Äiti rupesi nauramaan. Se teki Valborg Lindbergiin niin kammottavan vaikutuksen, että hän pakeni toiseen huoneeseen ja otti hatun päähänsä.

— Ei sinun tarvitse tulla illalla eikä aamulla, huusi äiti, — ole sinä vain yöt päivät leipurisi luona.

Liina otti tarjottimen pöydältä ja hävisi keittiöön. Hänen omaisensa olivat äkkiä käyneet hänelle aivan kuin vieraiksi, Sannykin, joka äsken oli sanonut ymmärtävänsä häntä ja iloitsevansa hänen onnestaan. Ei enää tuntunut olevan ketään muuta ihmistä maailmassa kuin Laurén, Benjamin, joka viime Karoliinan päiväksi oli lahjoittanut hänelle piparikakkusydämen, suuren kuin limppu, ja käskenyt hänen ajatella, mitä se merkitsi. Päivä päivältä heidän välinsä sitten oli käynyt selvemmäksi ja vapunpäivänä Benjamin niin kauniisti oli tarttunut hänen käteensä ja pyytänyt häntä vaimokseen ja sanonut, että hän pitää murheen myöskin sairaasta mammasta, jollei Liina voi häntä jättää. Liina ei kai olisi todenperään kallistanut korvaansa hänen puheilleen, jollei hän juuri olisi niin kauniisti luvannut pitää murhetta mammasta. Sitä ei moni mies olisi tehnyt, mutta niin tyyntä ja tasaista ei ollutkaan toista maailmassa kuin Benjamin. Ei muuta kuin se yksi! Liina tunsi, että hänellä on voimaa luopua kaikista omaisistaan, kaikista sisaruksistaan, mammastakin hänellä on voimaa luopua! Benjamin tahtoo ostamaan sormukset jo näinä päivinä, jo tänä päivänä hän saattaa tulla puhumaan mamman kanssa. Oi, tällä hetkellä Liina on valmis menemään!

Hän unohti työnsä, hän oli tämän jälkeen haluton kaikkeen täällä kotona. Vaistomaisesti hän meni kuistille ja jäi siihen katselemaan taivasta, jota näkyi koivunlehvien välitse. Kuinka häntä näin ahdistikin! Tuntui siltä, kuin hänet olisi aiottu haudata elävältä.

Sanny tuli hakemaan häntä. Hän vakuutti Liinalle, että kaikki kääntyy hyväksi, kyllä mamma vielä taipuu, tällä hetkellä ei hänelle kuitenkaan enää pidä puhua, hän on sairas. Vihdoin viimein hän pitkien pyyntöjen perästä suostui panemaan levolle, rakas pikku mamma.

— Se on sama, sanoi Liina hiljaa, — minä en välitä! Minä menen Laurénille.

Sanny vei hänet siihen huoneentapaiseen, missä pojat asuivat. Siellä seisoi Valborg ja silmäili jotakin kulunutta koulukirjaa.

— Se on sama, minä en välitä, toisteli Liina itkun ja hymyn vaiheilla, — minä rakastan Laurénia.

— Hän myöskin sinua? kysyi Valborg ja kohotti pilkallisesti kulmakarvojaan.

— Rakastaa...

— Kuinka kauan?

— Aina. Te ette tunne häntä...

Muut sisaret tulivat varpaisillaan huoneeseen.

— Aiotko sinä, Liina, todella naimisiin? sanoi Mida. — Etkö ole ajatellut, että sentään olet ikäihminen ja että Laurénin rakkaus voi sammua?

— Hän on yhtä vanha kuin minä.

— Mamma sanoi, että hän on vasta nuori poika!

— Se ei ole totta.

— No niin. Vaikka mies ja nainen ovat samanikäiset, on nainen vanhempi. Sinä et tiedä, mitä avioliitto on.

— Mutta, sanoi Liina, taistellen kuin henkensä uhalla, — ettekö ensinkään muista niitä aikoja, jolloin teillä oli sulhanen?

— Liian hyvin, vastasi Valborg, punastuen ikään kuin häpeästä. — Kaikki on petosta! Nuoruus pettää, rakkaus pettää, elämä pettää. Minä varoitan sinua kokemuksesta.

Sannylla oli toiset kokemukset. Hän oli onnellinen. Seitsemän lasta heillä oli ja köyhyyttä vastaan täytyi taistella, mutta kyllä hän puolestaan vain kehoitti jokaista naista menemään naimisiin.

Tyttäret unohtivat, että äiti oli levolla ja huusivat täydellä äänellään. Yhtäkkiä ilmestyi rouva Kambergin palvelustyttö ovelle ja toi emännältään ne terveiset, että neidillä on vieraita ja että täältä kuuluu kaikki. Liina heräsi ajatuksistaan lieden ääressä, pyysi anteeksi, että oli meluttu ja lupasi, että oltaisiin hiljaa. Tyttö ei heti lähtenyt. Hän katseli tuttavallisesti, kuinka Liina käänteli kananpaistiaan, ja kysyi, milloin häät tulisivat. Tiedettiinhän se, että Laureeni kauan oli hakenut uskollista myyjätärtä puotiinsa. Rouva Lindberg käski ylpeästi tyttöä menemään tiehensä. Hänen mentyään sihisi pieni keittiö kuiskauksia. Siinä Liina nyt kuuli, mitä tarkoituksia Laurénilla oli! Parasta oli vain jäädä asumaan mamman kanssa. Ja mihinkä mammakaan olisi joutunut.

Liina vaikeni. Hän päätti antaa sisartensa olla siinä luulossa, että hän taipuu, mutta itse asiassa hänen päätöksensä vain vahvistui. Sisaret, raukat, olivat onnettomat, mitäpä he saattoivat tietää ihmisistä, jotka omasta vapaasta halustaan menivät naimisiin. Laurénilla oli kerran ollut morsian, joka oli kuollut, ja tähän asti ei hän ollut voinut häntä unohtaa, mutta sitten hän oli nähnyt Liinan...

Mamman kamarin ovi avautui äkkiä.

— Ajaai miksi te puhutte niin hiljaa? huusi vanha rouva. — Senkö tähden ettei mamma kuulisi?

Hän sai tietää syyn. Oi-voih, silläkö lailla rouva Kamberg kehtasi heitä kohdella! Aidan hän oli pannut keskelle pihaa ja jättänyt heidät, Karellit, takapihalle yhdessä pastorin kanojen kanssa. Heidän pienet istutuksensa hän oli työntänyt solaan, minne ei koskaan tullut aurinkoa, eivät yhtään kunnollista sikurinjuurta he saisi kahviinsa ensi talvena...

Liina pesi astioita vadissa, joka oli liian pieni. Äiti ja sisarukset yhä puhuivat. Pojat tulivat kotiin koulusta ja hyökkäsivät äitinsä tuliaisten kimppuun. Kuin unessa kuuli Liina tuon tuostakin äitinsä äänen: »Älä nyt siinä viskele niitä astioita, mitäs ne ovat sinulle tehneet?... Miksi sinä taas olet ottanut uuden pyyhinliinan, ikään kuin ei niitä vähemmälläkin saisi kulumaan... Heitätkö sinä pois kokonaisen potaatin — ajaai, kuinka jumalattomaksi sinä olet tullut!... Kylläpä tämä kana on laiha, ei se mihinkään riitä, täytyy ottaa lihaa lisää. Se ei ole ensinkään pahentunutta, täytyy hakata hienoksi ja panna riivileipää... tuokkosesta ruokasäiliössä... mamma on valinnut pois jokikisen murenen, johon hiiret olivat koskeneet... kautta Jumalan olen minä sen tehnyt.» Sisaret tulivat sanomaan Liinalle hyvästi. Yksi pyyteli kahville tänään, toinen huomenna. Valborg syleili vanhinta sisartaan ja kuiskasi: »Kaikki päättyy kerran — siinä on lohdutus.» Sitten hän sitoi solmuun pitkän valkean harsonsa. »Kun ei Liina-täti lukenut minun kanssani läksyjä», sanoi Pelle, »mitenkäs minä olisin osannut!» »Minä tapoin tänään kanan...» sanoi Freedi, »maisteri pani nurkkaan ja uhkasi jättää luokalle... Housut, niin housut ovat taas rikki. Jos täti kerrankin panisi paikaksi nahkaa, etteivät aina menisi rikki!»

Kissa naukui oven takana. Liina heräsi mietteistään.

— Älä päästä, huusi äiti nopeasti Sannylle, — se on vain sellainen juoksukissa, Liina sitä on suosinut, se luulee jo, että tämä on hänen kotinsa.

Veri läikähti Liinan kasvoille ja hän iski hakkuurautaa, niin että se tarttui pytynpohjaan, jolla lihankappaleet olivat. Hänen kävi kissaa niin sääli. Olisipa hänellä ollut jotakin sille antaa! Mutta ei mitään omaa hänellä ollut, ei sen vertaa valtaa, että olisi antanut palasen nälkäiselle eläimelle. Olikohan maailmassa yhtään niin köyhää kuin hän! Kissa naukui yhä, venytellen ja nälkäisesti.

— Onko se kaunis? sanoi Sanny ja katsahti ikkunasta.

— Mitä vielä, vastasi taas äiti. — Silmäpuolikin se on, missä lienee tapellut. Ei sillä ole hätää näin kesällä, syököön lintuja ja hiiriä, kummastakaan ei talossa ole puutetta. Rouva Kamberg tässä kuului valittelevan, etteivät saa aamuisin unta sen jälkeen kun ottivat kaksinkertaiset ikkunat pois, linnuthan alkavat laulaa jo heti puoliyöstä. Meille ei kuulu, kun emme ota pois kaksinkertaisia.

Olenko minä näin sanomattoman köyhä? ajatteli Liina ja taisteli tuskaansa vastaan. Mutta jahka minulla on koti, niin on silmäpuolella kissallakin koti. Ja tätä ajatellessa nousivat kiitollisuuden kyyneleet hänen kurkkuunsa, niin että hänellä oli täysi työ salata niitä. Benjamin tulee häntä pyytämään, tällä viikolla oli hän sanonut tulevansa, ehkä huomenna, ehkä tänään — mamma ei saata kohdella häntä huonosti.

Ei, mamma ei saata. Kun hän näkee Laurénin, niin hän heltyy. Laurén on niin hieno ja vakava, suorastaan kaunis!

Jännitys Liinan mielessä kasvoi kasvamistaan. Hänen asiastaan ei enää puhuttu. Tytöt, Mida ja Sanny läksivät päivällisen syötyä kahville Vohlströmien luo. Pojat, pelästyneinä maisterin ja äitinsä uhkauksista, lukivat läksyjään, niin että kumisi. Liina istui keittiössä ja tuuditti hyräillen uneen Sannyn lasta. Päivän levottomuuden jälkeen oli hänelle tullut suloinen levon hetki ja hän katseli tuon tuostakin ulos, ajatellen, että entä jos Laurén jo tänään, juuri nyt, saattaisi tulla. Hän tunsi käsiinsä voimakkaan lämmön lapsen ruumiista ja jokin juhlallinen ilo ja mielenliikutus täytti hänen rintansa.