Part 5

Pari päivää myöhemmin asteli hän pitkin katuja, käsivarrellaan mamman morsiuslakanaan kääritty valkoinen irtopeitteensä. Alme oli luvannut olla mamman luona kunnes hän palaisi. Ensin tuntui vaikealta, Liina ei kuukausiin ollut käynyt pääkaduilla, hänellä oli se tunne että kaikki ihmiset katselivat häneen. Rouvien neuvoa noudattaen suuntasi hän ensin kulkunsa varakkaiden kihlattujen luo. Hän ei ollut voinut selvittää itselleen kysymystä, pitikö hänen kulkea isoa tietä vaiko keittiön portaista. Hän ei ollut kehdannut kysyä sitä pastorskalta. Äiti piti heitä yhä hienoina herrasväkinä, hän olisi tietysti suuttunut, jos olisi aavistanutkaan postimestari Kareliin tyttären ajattelevan keittiön portaita. Liina oli pukeutunut kuin kirkkoon, hän tuijotti maahan eikä uskaltanut kääntää päätään, astuessaan kadun poikki Laurénin puodin ohitse pormestarille. Kun tämä tuska oli voitettu, ei enää tuntunut vaikealta soittaa pormestarin ovikelloa. Liina oli laskenut kantamuksensa pöydän kulmalle eteisessä, kun pormestari astui hänen eteensä. Pormestaria mainittiin kautta kaupungin kohteliaaksi mieheksi, mutta Liina pelästyi niin, että hän tuskin sai sanan suustaan. Pormestari ei tahtonut voida käsittää hänen asiaansa. Hän kangersi kangertamistaan, että pastorska Lehto oli arvellut, että ehkä pormestari... ostaisi peitteen... kun oli kihloissa. Ja Liina avasi vapisevin käsin lakanan, josta tuli näkyviin valkoinen tähtikudos. Pormestari suuttui, hän oli kuitenkin kaikin puolin kohtelias, mutta hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja Liina ymmärsi, ettei hän halunnut kuulla puhuttavan siitä, että hän oli kihloissa. Hän pani siis nopeasti kokoon käärönsä, pyyteli nöyrimmästi ja tuhansin kerroin anteeksi, ja poistui porraskäytävään. Seisoen alhaalla punajuovaisen karvamaton päässä hän korjaili kääröään. Häntä hävetti, että oli mennyt pormestarille. Mutta Amalia-raukka, ei ollut hänkään onnellinen, ei pormestari rakastanut häntä. Se oli pakosta. He joutuivat siihen rakkauden maahan, missä temmotaan kahleita ja pyritään irti.

* * * * *

Liina käveli päämäärättä eteenpäin, onnellisena siitä, että toki oli päässyt pois pormestarilta. Hänen ei enää tehnyt mieli kihlattujen luo, ei, parempi oli koettaa muualla. Hän huomasi olevansa Allenin koululla ja poikkesi pihamaalle. Se oli niin suuri, kaunis pihamaa, täynnä ikivanhoja puita, jopa siellä oli huvimajakin, sellainen vanhanaikainen, jollaisia näki kuvissa.

Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että täällä täytyi mennä sisään keittiön tietä. Hän yritti isolle ovelle. Vanhemman neiti Allenin kasvot ilmestyivät silloin matalalla olevaan ikkunaan ja käsi viittasi tulemaan keittiöön. Molemmat neidit ja heidän vanha Stiinansa, kaikki kolme olivat siellä vastassa. Liina niiasi syvään. Neidit taivuttivat koko päänsä, niin että pitsimyssyt heilahtivat. Stiina ei kumartanut vähääkään, kysyi ainoastaan tiukasti, mitä oli asiaa, ikään kuin hän olisi pelännyt, että vieras tulisi kerjäämään. Paljoa paremmaksi ei Stiina tuntunut häntä arvostelevan senkään jälkeen, kun kuuli hänen asiansa. Täällä talossa oli käsitöitä niin yllin kyllin, sukulaiset kun niitä aina lähettelivät ja neiti Brita kun koulutyönsä lomassa aina ehti niitä tehdä.

— Antaa hänen nyt näyttää se, sanoi vanhempi neideistä.

— Oi ei, sanoi nuorempi, — mitä se kannattaa, mitä me sillä! Ai, sehän on neiti Karell. No, kuinka mamma jaksaa?... Te onnellinen, kun teillä on äitinne. Oi, se on sellainen menetys, ettei sitä koskaan voi unohtaa!

Molemmat neidit menivät ja hakivat silmälasinsa. Sill'aikaa punnitsi Stiina käsissään peitettä. Olipa siinä lankaa! Ja painoa! Sen peseminen ei ollut mitään leikintekoa. No niin, eihän sitä usein tarvitsisi pestä, mutta toki kerran vuodessa. Keittiö oli häikäisevän puhdas, suuri kuin sali ja valoisa. Joitakin prinssien kuvia oli seinillä, kiiltävien kattiloiden yläpuolella. Sisähuoneista kuului pianonsoittoa, luultavasti siellä harjoitteli joku niistä koulutytöistä, jotka asuivat johtajattarien luona.

— Jahah, sanoi vanhempi neiti, — katsotaanpa nyt. Jahah, se on kaunista työtä. Mutta paljonko te nyt tahdotte tästä?... Satakaksikymmentä viisi — hahhahhah, luuletteko myöskin, että sen saatte!... Niin, kyllä ne lankaa vievät nuo tuollaiset työt ja paljon niissä on tekemistä, mutta mutta —

Nuorempi sisar kehoitti Liinaa istumaan ja istuutui itsekin.

— Mitä sinä kiusaat neiti Karellia, sanoi hän Brita—neidille, — emmehän me tarvitse tuota työtä. Mitä me sillä tekisimme. Oi, jos te tietäisitte, mitä se merkitsee kun äiti kuolee! Sitä olentoa, joka on minut synnyttänyt, ei enää ole! Ketju on katkennut... Hän olisi vielä voinut elää jonkin vuoden, eläväthän ihmiset sadankin vuoden vanhoiksi, olen kuullut eräästä rouvasta, joka oli täyttänyt satakaksi vuotta, ja mamma oli vasta yhdeksänkymmentäkaksi...

— Niin, keskeytti vanhempi sisar malttamattomasti, — me nyt emme tarvitse tätä peitettä, mutta jos te tahdotte luovuttaa sen sadalla markalla, niin otamme. Meidän täytyy antaa morsiuslahja eräälle sukulaiselle. Mutta emme mitenkään kehoita teitä. Jos te saatte paremman maksun, niin myykää vain.

— Se on pestessä raskas käsitellä, huomautti Stiina, — eikä se tuo malli ole kauneimpia... Mutta hieno lakanapa sen on ympärillä!

Kaikki tarkastivat lakanan koruommelta ja ihmettelivät sitä. Liina kertoi, että se oli hänen äitinsä häälakana. Johtajattaret kutsuivat koulutytötkin katselemaan ja kehuivat sekä lakanaa että Liinan peitettä. Sillä lailla piti ommella! Tytöt, yllään mustat esiliinat, jotka kuuluivat Allenin koulun pukuun, koskettivat käsitöitä ja ravistivat ihmetellen päitään. Niiaten he sitten johtajattaren kehoituksesta läksivät. Liinakin läksi. Nuorempi neiti lähetti mammalle terveisiä.

Onpa siinä ollut suuri rakkaus äidin ja tyttären välillä, ajatteli Liina. Hän muisti vielä varsin hyvin sen hienon vanhan rouvan, jonka aina näki kirkon etupenkissä ruotsalaisessa jumalanpalveluksessa. Viisi vuotta sitten oli everstinna Allen kuollut yhdeksänkymmenenkahden vuoden vanhana ja yhä suri tytär häntä niin, ettei löytänyt lohdutusta. Olipa se Jumalan lahja sellainen rakkaus!

Liinalla ei enää tahtonut riittää rohkeutta jatkaa kiertoretkeään. Hän pysähtyi, punnitsi, levähti ja kulki taasen. Hyvin hiljaa hän vihdoin soitti rehtorin ovikelloa. Hän miltei toivoi, ettei soitto olisi kuulunut, ja katui, ettei ollut mennyt keittiön tietä. Mutta hänet päästettiin sisään ja pian olivat sekä rehtorska että lapset hänen ympärillään.

Jaa, niin, kyllä pastorska oli puhunut. Kyllähän he tarvitsivat sellaisen peitteen, kun heiltä viime vuonna vahingoittui koko makuuhuoneen kalusto, heillä kun silloin syksyllä oli tulipalonalku. Kartiini syttyi, lapset olivat yksin huoneessa, onneksi eivät he vahingoittuneet. Mutta huonekalut menivät pilalle.

Rehtorska kertoi pitkälti. Kun kahvi juuri sattui olemaan ruokasalin pöydässä, pyysi hän Liinaakin juomaan. Liina huomasi hämärän jo lankeavan ja teki lähtöä. Silloin toi rehtorska hänelle kädessään kahvikupin, teevati kukkurallaan korppuja. Ja Liinan juodessa meni rehtorska neuvottelemaan rehtorin kanssa.

Niin, kyllähän se oli suuri työ ja kyllähän he juuri tarvitsivat tällaisen peitteen. Mutta eivät he voineet päättää asiaa näin yhtäkkiä. Satakaksikymmentä markkaa oli sentään suuri raha — olisi ollut edes sata. Ei, ei, ei se ollut paljon tuo satakaksikymmentäkään... Eikö nyt rouva Kamberg ostanut.

Liina tuli kadulle. Peite painoi hänen käsivarrellaan. Hän tunsi, ettei enää jaksaisi tänä päivänä. Raskaasti hän asteli raatihuonetta kohden, poikkesi pihamaalle ja astui alas portaita kellarikerrokseen.

Ylivahtimestari lepäsi keinutuolissa ja haukotteli, Ami polvellaan. Sigrid istui lampun ääressä, silmälasit vajonneina syvälle nenänpäähän, ja kutoi harmaita rannikkaita. He tulivat iloisiksi. Amin piti näyttää temppujaan ja vihdoin Vohlström nosti sen niskanahasta ilmaan.

— Ohhohhohhoh, puhkui hän, — pääset tädin syliin. Ohhohhoh kuinka sitä nyt läähätetään. Kyllä se on sydänvikaa. Mutta Ami ei voi parantua, mami aina täyttää Amin sokerilla. Sokeri kuuluu olevan vihoviimeistä myrkkyä sydäntautiin.

— Vai minä sitä täytän, sanoi rouva Vohlström Karellien läpitunkevalla äänellä ja sanoja venytellen. — Kukas se omalta teevadiltaan syöttää poika-paralle sekä kermat että vehnäleivät: papsi se on.

— Ohohohohohoho, ähki ylivahtimestari ja ilveili koiransa edessä, joka suurin, ulkonevin silmin Liinan polvelta tuijotti isäntäänsä. — Kysytäänpäs nyt tädiltä, miten mumi jaksaa. Mumilla on särkyä ja hengenahdistusta aivan niinkuin Amillakin. No kuulepas sinä Liinukka, kyllä kai sinä jo olet heittänyt sen Laureenin mielestäsi? Ehehehehe — varo, varo, ettei veri poskiltasi tipahda syliisi. Ohohoho Liinukka-tätiraukka, hän on rakastunut! Mutta Laureenipa otti toisen. Kas, suoraan sanoen, hän pelkäsi mumia. Ei sellainen yksoikoinen mies kuin Laureeni olisi osannutkaan olla mumin kanssa. Mumia pitää kieputella ja pyöritellä — kas noin, kämmentensä välissä, että luut ja kepit kolahtelevat. Mutta Laureeni, hän läksi suoraan niinkuin virstantolppaa päin ja pelästyi lyövänsä puhki päänsä. Itse minulle puhui, että pelkäsi mumia. Se Hertta, onhan se semmoinen. Onhan se vilkas ja ystävällinen puodissa. Taitaa olla liiaksikin.

— Ja aina ikenet taikinassa! keskeytti rouva Vohlström. — Kyllä se on sopimatonta, että leipurinrouva aina syö.

Sisarukset löysivät yhtäkkiä Liinan valkoisesta peitteestä tahran. Mitenkä se oli tullut? Liina oli suojellut työtä kuin silmäterää. Mitenkä hän nyt voisi sitä enää kaupata!

— Ihmisten käsistä jää tahroja, sanoi Vohlström syvämietteisesti. — Tuolla ylhäälläkin kun joskus pyytävät päästä näkemään istuntosalia, niin aina niiden pitää päästä kapineihin koskemaankin, hehhehhehheh.

Rouvan keittäessä kahvia istui Liina keittiössä. Titti kehoitti häntä koettamaan myydä peitettä Valborgille, Valborg tuhlasi muutenkin. Ettei tarvitsisi kiertää kaupungilla. Vohlström oli seurankipeä ja tuli perässä keittiöön. Hänellä oli sellainen salaisuus takanaan, että se mitä suurimmassa määrässä tuli huvittamaan Liinaa, mutta hän oli luvannut, ettei kertoisi sitä. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Koskiko se mammaa? Saisiko Liina sen joskus tietää? Vohlström nauroi äänekkäästi hahattaen, kun näki Liinan pelästyksen ja uteliaisuuden. Hänen oli vaikea salata asiaa, kun Liina kysyi. Aina kun sisarukset rupesivat puhumaan muusta, rupesi Vohlström ärsyttämään kälyään. Ja vihdoin viimein salaisuus pujahti esiin. Frilander oli käskenyt kuulostella, vieläkö Liina suri Laureenia. Frilander tiesi ja tunsi, että Liina oli kunnon ihminen, ja hän ajatteli Liinaa. No eukoksi, eukoksi, miksikä muuksikaan. Lapsetkin olivat kuunnelleet satuja siellä Kareliin portailla ja pitivät tädistä, Bertta ja Augusti. Niin, että nyt oli tilaisuus päästä rikkaan Frilanderin rouvaksi.

— Hehehehehehe! pääsi vahtimestarilta, kun hän näki Liinan kasvot. — Silmät kuin tulipuntit! Katsos, katsos Titti, se on jo rakastunut, tuo Liinukka. Niin, mikäs Frilanderissa on vikana, Fransi on niinkuin minäkin.

— Paras on, että Liinan kosijat kääntyvät suoraan mamman puoleen, sanoi Titti, — sieltä ne tulevat sekä rukkaset että kukkaset.

»Rukkaset annan muutamalle kosijalle, katsojalle. Sää olet miinun armahaisen...»

lauloi Vohlström, jännittyneenä seuraten, paljonko hänen säästäväinen rouvansa pani kahvin joukkoon sikuria.

— Noo mami, vielä yksi hyppysellinen puhdasta kahvia! pyysi hän nauraen. — No noin! Saadaan oikein juhlakahvit. Kas, ei se juo tuo Amikaan, jos vain on väkevä sikurinmaku.

— No siinäpä nyt itse tunnustit, kuka se on, joka Amia täyttää! tiuskasi hänen rouvansa.

— No niin, no niin, papsi se on, papsi se on! Mutta kyllä me tuon Liina-tädin vielä naitamme. Minä rupean puhemieheksi!

Vohlström riisui takkinsa ja istuutui Amin viereen kannelliselle puusohvalle. He olivat kaikki kolme hyvin toistensa näköisiä, Vohlström, Titti ja Ami, Vohlström vanhin ja paksuin, Titti pisin ja Ami pienin, mutta kaikki muistuttivat Amia, ikään kuin Ami olisi ollut määräävin tekijä talossa.

— Että Fransi viitsii pilkata, sanoi Liina.

— Ja minä nyt rupeaisin pilkkaamaan vanhaa ihmistä! huudahti Fransi ja ryhtyi valmistamaan Amin kahvia. — Minä naitan sinut, Liinukka! Mami saa taipua. Minä tulen ja trillaan ja trallaan ja nähdäänpäs vain, että ennen pitkää Liina Karell on rouva Frilander.

Liina vakuutteli, ettei hän tahdo enää ketään, hän ei rakasta ketään, Fransi ei saa puhua.

Mutta hän ei saanut mielestään, mitä ylivahtimestari oli sanonut. Kaiken aikaa astuessaan kotiin päin hän sitä ajatteli, ja kun mamma illalla oli suuttunut, rupesi hänestä tuntumaan, että hän menee vaikkapa Frilanderille, kunhan pääsee pois kotoa.

Seuraavana päivänä hän taasen käveli katuja, astuen sisään vuoroin keittiönportaista, vuoroin isoista portaista. Seisoessaan apteekkarin eteisessä hän sisältä kuuli rouvan äänen, joka varomattomasti huudahti: »Ai, se on nyt se neiti Karell sen iankaikkisen peitteensä kanssa! Tuliko se nyt meillekin, vaikka minä käskin sen mennä kihlattujen luo!» Liina läksi nopeasti apteekkarinrouvan luota. Blonda Bouchtille hän vielä uskalsi mennä. Lyyhistyen tuolille, jota Blonda-täti hänelle osoitti, hän kysyi, eikö täti tahtoisi ostaa peitettä seitsemästäkymmenestäviidestä markasta. Blonda-täti tunsi tietysti tarinan Liina Kareliin peitteestä, koko kaupunkihan sen tunsi. Hotellin ruokasalissa oli vieraita — muiden muassa rikas kunnallisneuvos Helin — ja tädin täytyi itsensä valvoa, että herrat saivat, mitä he tarvitsivat. Liinan piti hiukkasen odottaa. Mutta heti kun Blonda täti avasi lakanan, huomasi hän tavaran arvon ja läksi hakemaan rahoja. Niin pian kuin Blonda kuitenkin oli poistunut huoneesta, Liina säikähti. Seitsemänkymmentäviisi markkaa: mitä hänelle jäisi päiväpalkkaa, kun tarpeet olivat lasketut pois? Ehkä viisikolmatta penniä — eikö se ollut sentään vähän? Blonda-täti oli hyvä ihmistuntija. Hän huomasi heti, kun oli laskenut rahat Liinan eteen, että Liinan oli vaikea luopua työstään. Hän rupesi nauramaan ja sanoi, että Liina vain koettaisi saada työstään enemmän muualta. Jollei kukaan muu ostaisi, niin kyllä hän.

Blonda-täti oli yhtä vanha kuin mamma, mutta Blonda-täti hallitsi taloaan kuin kenraali. Hän seisoi lakkaamatta lautasliina kädessä ja valvoi vateja, joita vietiin vieraille. Ja vuoroin hän lautasliinalla pyyhki vadin laitaa, vuoroin hän antoi sillä piikoja korville. Liina sai häneltä kokonaisen aterian. Sellaista ruokaa! Blonda-täti oli aina kuin juhlapuvussa, korkea kampa hiuksissa, valkea kaulus kaulassa ja sormukset sormissa. Hän pani Liinan mukaan vanhalle mammalle pussiin namusia ja puheli mamman ymmärtämättömyydestä. Eihän siinä ollut mitään järkeä, ettei Liina ollut saanut mennä Laurénille. Kaupungilla oltiin keväällä asiasta eri mieltä, toiset pitivät oikeana, että Liina jäi hoitamaan vanhaa äitiä, toisten mielestä se oli hullutusta! Asia oli kuitenkin päivänselvä.

— Onhan minullakin ollut lapsia, mutta ovat saaneet mennä, minne tahtovat. Ja kiltisti he kirjoittavat kotiin silloin tällöin. Minä olen ottanut oppia meidän kanoiltamme tuolla pihamaalla. Eläimet voivat paljon opettaa. Minulla on siellä välistä montakymmentä kananpoikaa ja silloin tällöin minä katselen niiden menoa. Saattaa tapahtua, että kanaäiti tänä päivänä täynnä huolenpitoa kantaa jyviä poikastensa eteen — huomenna se nokkii niitä ja ajaa ne luotaan. Ne ovat silloin täysikasvuiset! Silloin minäkin tiedän, että nyt voi panna kaulan pölkylle. Se on opettavaista.

Seuraavana päivänä ei Liina enää kiertänyt kaupunkia. Hän läksi heti aamusta oluttehdasta kohti, missä Lindbergit asuivat. Hän toivoi, että Valborg ostaisi peitteen sadalla markalla. Tienhaarassa, juuri ennen kuin tultiin perille, tapasi hän Valborgin vanhimmat lapset, Ruthin, Rakelin ja Selimin. He olivat viluiset ja oudon ymmärtäväisen näköiset. Hetkeksi he iloisesti kiersivät kätensä tädin kaulaan, mutta sitten palasi varhaisvakava piirre ja he kertoivat odottavansa mammaa. Heidän piti kaikkien tulla kaupunkiin Alme-tädin luo, mamma oli itse tulossa perässä. Mamma oli itkenyt koko yön, mamma oli suuttunut täti Fannille, heillä ei tänään ollut tuntia ensinkään. Täti Fanni pakkasi tavaroitaan ja mamma pakkasi tavaroitaan. Mamma sanoi, ettei pappa enää välittänyt heistä. Mutta eihän se ollut totta, eihän? Pappa oli hiljan tuonut Ruthille ja Rakelille nuket ja Selimille sapelin — eihän se ollut totta, eihän?

Liina koetti hieroa lämpimäksi lasten käsiä. He juoksivat, mutta ei kotiin päin, sillä mamma oli käskenyt mennä niin pitkälle kuin suinkin, että he ennättäisivät pois, jos pappa tulisi. Pian Valborg saapui, ajaen työhevosella ja linjaalittomilla rattailla. Pienin lapsi oli hänen sylissään. Hän ajoi itse. Hän tuli iloiseksi, kun näki Liinan. Kaikki mahtuivat rattaille. Liina otti syliinsä lapset ja Valborg ajoi. Liinan kallisarvoinen peite makasi lakanassaan rattaiden pohjalla.

Kuiskaten Valborg kuvasi sisarelleen, että hänen kärsimystensä mitta nyt oli tullut täyteen, hän ei enää jaksanut. Hän aikoi koettaa saada puhtaaksikirjoitustyötä, toki Salén ja Flor hänelle sitä antaisivat. Jos Lindberg yrittäisi tulla heitä noutamaan takaisin, niin hän ei menisi, ei vaikka mikä oli.

Heidän oli kaikkien kylmä. Hevosta ei saatu juoksemaan. Pilvet riippuivat raskaina, lehdet putoilivat.

Noin se loppuu, rakkaus! ajatteli Liina ja hänen mieleensä johtuivat päivät, jolloin hän neuloi Valborgille vaaleansinistä tanssipukua ja Valborg oli seitsemäntoista vuoden vanha ja rakastunut — ja noin se loppuu.

* * * * *

Hyvä pastorska keksi uuden keinon Liinan peitettä varten. Kun hän kuuli, miten typeriä kaupungin rouvat olivat olleet, sätti hän heitä, vaikka Lehto vieressä kielsi ja sanoi, että sellainen oli syntiä. Niin kaunis peite eivätkä he ymmärrä ostaa! Kyllä hän olisi ostanut, jos vain olisi ollut rahaa. Liina ehdotti jo, että hän ostaisi sen lankojen hinnasta — ei hän mitään muuta tahtonut. Mutta silloin rupesi pastorska nauramaan. Ei, ei toki — mitä Lehto olisikaan sanonut. Vaan keksitäänpäs viekas keino! Pannaan toimeen arpajaiset. Laitetaan esimerkiksi sataviisikymmentä arpaa ja ne myydään kaupungin rouville. Ähäh — täytyypäs heidän se sittenkin ostaa! Nyt vain lista nopeasti liikkeelle!

Eräänä iltana ennen joulua tuli pastorska hämärissä, saali hartioilla, Karellien puolelle. Hän otti esiin kokonaisen nyytillisen rahaa ja päästi sen kolahtaen pöydälle.

— Ajaai, ajaai, riemuitsi rouva Karell vuoteestaan, — Liinaaa! Tule toki pian! Ajaai, pane kahvi tulelle! Kuka on voittaja?

Ennen kuin Liina ehti paikalle, sai rouva Karell rahanyytin sänkyynsä ja punnitsi sitä kädessänsä. Nenäliinan sisästä tuntui sekä kupari- että hopea- ja setelirahan lemu. Pastorska tavaili talviehtoon niukassa valossa ikkunan ääressä likaisesta, risaisesta listasta nimiä. Hän piti veitikkamaisesti vanhaa rouvaa jännityksessä, ennen kuin hän ilmaisi voittajan nimen.

Kohtalokkaan numeron, numero kolmekymmentäseitsemän oli _saanut_... oli _saanut_... no pormestarinna!

Sekä äiti että tytär vaikenivat eikä hetkiseen kuulunut muuta kuin syyssateen rapina katolla ja portailla. Sitten rupesi rouva Karell harmittelemaan. Kaikille muille hän olisi voinut suoda tyttärensä kauniin työn, muttei Nupposen tytöille. Mokomakin pormestarinna! Ajaai, eikö sitä voinut mitenkään muuttaa? Liina tuli kuitenkin heti rauhalliseksi: yhdentekevä, kenelle se joutui. Hän sytytti lampun, keitti kahvin ja iloisesti puhellen alkoivat he pastorskan kanssa laskea rahoja. Pian oli vähäinen pöytä täynnä pieniä rahatorneja. Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä omaisuus! Satakaksikymmentäviisi markkaa — mikä raha! Äiti Karell toivotti kyynelsilmin Jumalan siunausta hyvälle pastorskalle. Tytär nouti laatikostaan tähtikudoksensa. Laatikon pohjalle jäi yksi tähti, jossa oli pieni haaltunut veritahra. Kun hän oli luovuttanut pastorskalle peitteen, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi luovuttanut kappaleen elämäänsä. Hän jäi katselemaan pastorskan jälkeen kaiken aikaa, kun tämä kulki pihamaan poikki, jolla seinät, aita, portaat, katot tihkuivat harmaata sadetta. Suuri valkea täplä loisti itkevästä harmaudesta, se oli hänen työnsä ja se eteni etenemistään.

Liina köytti lujasti kiinni rahanyytin ja laski sen vuoteeseen äitinsä rinnalle.

— Ajaai, ajaai, mammako tämän nyt saa. Ajaai, sinä rakas lapsi! Mutta kyllä mamma palkitsee, jahka vanha lipasto avataan... Kuulehan... Liinaaa, Liinaaa! Tule tänne.

Tytär palasi ja katsoi kysyvänä äitiin. Hän oli kalpea. Äiti nousi istumaan, kädessä rahanyytti.

— Kuule, sanoi hän, luoden tyttäreen epäluuloisen katseen, — älä sinä kuitenkaan luulekaan, että tällä ostat itsesi vapaaksi neljännestä käskystä. Mamma ei tahdo rahaa, vaan rakkautta, ymmärrätkö. Oi-voih! oi-voih!

MIES

Rouva Kambergin pihamaalla helähti nauru. Naurua jatkui, puhetta seurasi välillä ja taas raikui nauru, nuoren miehen ylenannettu, tartuttava nauru.

Vanhat naiset eri rakennuksissa kiiruhtivat katsomaan. Kuka kumma se tuolla tavalla nauroi? Vaikutus eri haaroilla oli erilainen. Salmiskaa, talonmiehen vaimoa, joka oikopäätä kiiruhti portaille, se suututti: sellainen syntinen, jumalaton mies, mikä lieneekin ollut. Niitä kylpijöitä tietysti! Liina Karell nosti lieden äärestä päätään — mahtoipa se olla hyvä, iloinen ihminen, joka ei ottanut tämän maailman suruja taakaksi hartioilleen. Vanha rouva Karell lakkasi valittamasta, avasi silmät selkosen selälleen ja huusi tyttärelleen, että tämä nopeasti menisi katsomaan, kuka nauroi niin heleästi. Ruustinnan kävi sääli. Varmaan joku maailmanlapsi, sellaisia oli koko kaupunki täynnä. Ei ollut enää niinkuin ennen, kylpylaitos oli muuttanut kaupungin, niin ettei sitä tuntenut. Tuollainen naurukin olisi ennen ollut täällä mahdoton. Rouva Kambergin mielestä oli tapahtunut jotakin sopimatonta ja hän kiiruhti ikkunaan, minkä huonoilta jaloiltaan pääsi, ja työnsi ruudun auki.

Mutta joka taholla jäivät naiset sanattomiksi.

Suuri, komea herra seisoi nauraen keskellä pihaa auringonpaisteessa, Freedi Fors, Hopeisen Ketun omistaja, huitoi käsiään ja puhui hänen vieressään, kylpylaitoksen renki univormussaan pyyhki käsirattaiden ääressä hikeä otsaltaan. Hänen rattaansa olivat kukkurallaan hienoja matkalaukkuja, suurempia ja pienempiä.

— Pitääkö _minun_ asua tuolla? sanoi vieras herra äänellä, jonka varmaan saattoi kuulla kasinoon asti, ja viittasi luhistuneeseen keltaiseen rakennukseen pihan perällä. — Minun... asua... tuolla?

Hän nauroi niin, että kajahteli. Rouva Kamberg yskähti varottavasti ikkunassaan. Vieras herrapa ei pelästynyt hänen ankaria kasvojaan, vaan nosti kevyttä valkoista huopahattua ikkunaa kohti ja sanoi Freedille:

— Mutta miksikä ei tuolla?

Freedi kävi levottomaksi ja kumarteli.

— Siellä asuu talon omistajatar.

— Entä sitten?

— Hän... hän... hän ei ota vastaan kylpyvieraita. Hän on rikas. Hänen tyttärensä on naimisissa tohtorin kanssa, kylpylääkärin...

— Aaah! No entä tuolla? jatkoi vieras ja viittasi rakennukseen vastapäätä.

Ruustinna vetäytyi pelästyneenä pois keittiönsä ikkunasta.

— Siellä asuu kirkkoherra Lehto, kaupungin pappi.

— Aaah! Nooh!

Vieras alkoi vähitellen ymmärtää ja käänsi taasen katseensa takapihaa kohti.

— Noo, Jumalan nimessä, rohkeasti siis eteenpäin, sanoi hän. — Mutta luuletteko, että tämän mittainen mies mahtuu sisään ovesta?

— Jaa, sanoi Freedi ja hymyili, — täytyy kumartua.

— Täytyy kumartua, toisti vieras, — ja yleensäkin koettaa tulla pieneksi. Sitä tietähän sitä päästään taivaaseenkin.

Rouva Kamberg läjäytti mielenosoituksellisesti kiinni ikkunansa. Mutta vieraan puhe kuului selvään läpi lukittujenkin ruutujen. Tuntui siltä kuin hän heti olisi aikonut ruveta ärsyttämään ja pilkkaamaan taloa. Freedi kulki kohteliaasti askelta edellä, vieraaseen päin kääntyneenä, ja käsirattaat tulla vikisivät perässä. Freedi selitti, miten rauhallinen talo oli, siellä asui näin kesällä, kun kirkkoherran nuoret olivat maalla, pelkkää vanhaa väkeä.

— Oo... ooo..., toisteli vieras. — Portti luultavasti suljetaan yöksi ja pahasti katsotaan, jos soittaa portinvartijan valveille...

Freedi naurahti hämillään.

— Ei voi soittaa, sanoi hän hiljaa. — Kello yhdeksän suljetaan portti. Mutta... mutta... minä olen kyllä käynyt ikkunasta.

— Aaa! sanoi vieras ja tarkasti yhtäkkiä nuorukaista rinnallaan, ikäänkuin hän vasta nyt olisi hänet huomannut. — Siis, kun isä on alkanut turvallisesti kuorsata, niin ylös peitteen alta, johon poika viisaasti on paneutunut vaatteet yllä, ja ulos ikkunasta — hyit!

Freedi nauroi ja katsahteli levottomasti ympärilleen.

— Ei minun isäni asu täällä, olen asunut vanhan isoäitini ja tätini luona juuri täällä näin. _Jaa_... he ovat vanhaa väkeä, eivät ymmärrä nuorta... olisin kuollut ikävään. Ikkuna on matalalla ja pieni se myöskin on... noo, kyllä minä takaan, että tekin mahdutte. Mutta hiljaa täytyy olla, kaikki kuuluu huoneesta toiseen.

Vieras tuijotti hetkisen värittömään rakennukseen, joka ontuen kahta nurkkakiveään oli vetäytynyt hullunkurisesti viistoon. Sitten hän kiepahti ympäri korkonsa varassa, laski kätensä Freedin olkapäälle ja sanoi, ettei hän kuitenkaan jäisi tänne. Vanhoja naisia joka taholla, kanoja, ja pappi lisäksi — parasta oli yksintein koettaa jonnekin, jossa ei ollut niin kovin hyveellistä. Nuori hotellinomistaja joutui neuvottomaksi. Tällä hetkellä oli aivan, aivan mahdotonta. Hänellähän oli itsellään ensi luokan hotelli, Hopeinen Kettu, ja vieressä hänen veljellään matkustajakoti, yhteensä kolmekymmentäviisi huonetta, mutta kaikki oli täynnä, täpö täynnä. Hopeisessa Ketussa tulisi viikon perästä tilaa, sillä silloin matkustaisi paroni, eräs ulkomaalainen paroni, joka oli ollut hyvin tyytyväinen — mutta nyt aivan mahdotonta! Viikon perästä, kuten sanottu, hän mitä suurimmalla mielihyvällä tarjoaisi asunnon Hopeisessa Ketussa. Siellä asui huomatuin osa hienostoa, muun muassa »Kosmopoliitat», kylpysesongin kauneimmat ja hienoimmat neitoset, kaikki ulkomaalaisia, rikkaista vieraista perheistä. Kaikki tahtoivat juuri Hopeiseen Kettuun, mutta ei ollut tilaa! Tänään oli tullut viisi uutta naista, äitejä ja tyttäriä niinikään — hajuvesiä, hatturasioita, päivänvarjoja — ja heidät täytyi sijoittaa matkailijakodin käytäviin, kunnes tulisi huoneita. Se kävi, sillä siellä asui pelkästään naisia. Mutta... Vieras kysyi, eikö voisi vaihtaa huonetta jonkun kanssa, joka... jonka olisi hiukkasen helpompi sopeutua tähän taloon, mutta vihdoin hän sai takaisin äskeisen hyvän tuulensa, alkoi taasen nauraa ja nosti rengin avuksi matkalaukut hiekalle.

Freedi karkasi yli vinkuvien portaiden kuin tuulispää.

— Nyt...! kuiskasi hän molemmille naisille, — nyt saatte hienon ja rikkaan vuokralaisen. Ties mikä kreivi onkaan. Täti ei ensinkään pyydäkään vähempää kuin viisikymmentä markkaa kuussa. Ja mummo: hiljaa kuin hiiri! Ei mitään »ajaai» eikä »ojooi», sillä silloin hän menee tipotiehensä. Ymmärrättekö?

— Ajaai! huusi vanha rouva, — sinä lurjus... sellaisia vuokralaisia sinä tuot... oi-voih, sellaista minun pitää kuulla... Oi-voo...

Freedi tempasi tuolilta saalin ja paiskasi sen vanhan rouvan kasvoille.

— Sellaista vuokralaista ei tule toista, maksaa, mitä pyydätte. Juomarahoja sirottelee että hyit! Ja mummo muistaakin...!

Freedi näytti nyrkkiä vanhan isoäitinsä edessä.

Liina oli kiireessä suoristanut pukuaan ja astui portaille. Hän teki hitaan, väsyneen kädenliikkeen ja vieras tuli häntä vastaan, tarkaten jokaista parahtavaa askelta, ikään kuin hän olisi pelännyt porraspalkkien joka hetki pettävän. Liina oli hyvin kalpea, hänen kätensä oli kylmä. Vieras ikään kuin hiljeni hänet nähdessään ja tarttui sitten hänen käteensä.

Pian olivat kaupat tehdyt. Liina tuli puna poskilla äitinsä luo ja laski hänen rinnalleen vieraan nimikortin. Mikä nimikortti — hienoa valkoista paperia! Siitä levisi suloinen orvokintuoksu. Harry Tiger — mikä nimi! Oliko se aatelia? Ulkomaalainen kai se oli. Muutenkin hän käyttäytyi hyvin ulkomaalaisesti. Ja hän maksoi heti koko kuukaudelta, maksoi tinkimättä. Ja huomasi, että oli pantu uudet seinäpaperit ja maalattu lattia. Ja mikä oli kaikkein kummallisinta: hän kysyi, oliko hän, Liina, sen tehnyt eikä ensinkään odottanut vastausta, vaan sanoi: sehän on suurenmoista! Kyllä hän varmaan oli kreivi tai jokin muu suuri herra.

Liina auttoi äitinsä istumaan. Nyt saattoi ajatella sitä kallista parantavaa savea, kun oli saatu tällainen vuokralainen. Tohtorihan oli niin hyvä, hän kyllä taas antaisi halvemmalla.

Freedi pahoitteli jo, ettei oltu ymmärretty pyytää seitsemääkymmentäviittä markkaa kuussa, kyllä herra olisi sen maksanut, hänelle ei raha merkinnyt yhtään mitään. Nuori hotellinomistaja jäi, kiireestään huolimatta, hetkeksi taloon välittääkseen viestejä vuokralaisen ja isäntäväen välillä. Vanha rouva kauhistui, kun vieras rupesi viheltämään.

— Ajaai! huusi hän, — piru tulee taloon, ajaai...!

Mutta silloin heitti Freedi taas saalin hänen päälleen niinkuin lintuhäkin päälle heitetään vaate, kun tahdotaan, ettei lintu laulaisi. Vieras siirteli matkalaukkujaan, helisteli jotakin ja rupesi nauramaan.

— Mene Jumalan tähden sinne, Freedi! kuiskasi isoäiti. — Ajaai... Lurjus! sanoi hän samassa, — häpeä vähän näyttää nyrkkiä vanhalle mummollesi. Kyllä Jumala sinut rankaisee. Oi-voih, mitä prinssi nauraa?