Part 10

Liina meni keittiöön Sigridin kanssa. Ei ollut pelkoa, että ylivahtimestari tulisi perässä. Liina sai Sigridiltä lainaksi kymmenen markkaa, mamman rohdot maksoivat ja ruokaa täytyi myöskin koettaa pitää hyvänä. Sitten Liina puhui pienestä Rakelista. Lapsi täytyi toimittaa Midan tai Sannyn luo. Sigrid tarjoutui heti ottamaan Rakelin. Oli niin ikävä. Toista koiraa eivät he huolineet, ne elivät niin lyhyen ajan, aina ne kuolivat sydäntautiin ja sitten seurasi pitkä suru. Mutta Liina kiihtyi. Sannyn luona oli paljon lapsia, paras oli, että Rakel tulisi sinne. Eikö Titti muistanut, kuinka vaikeaa oli ollut lapsena, kun piti olla vanhojen ihmisten kanssa ja teki mieli leikkiä. Kaikki Valborgin lapset täytyi toimittaa yhteen, kauheaa oli ollut erottaa heitä. Hän, Liina, oli päättänyt neuloa pöytäliinan ja myydä sen, ottaakseen osaa lasten elatuskustannuksiin. Kunhan vain olisi saanut irti niin paljon rahaa, että olisi voinut ostaa tarpeet. Ehkä voisi saada lainaksi Ahneita. Sigrid esteli. Se oli mennyt tähän asti, kun Mida oli pitänyt toisen lapsista ilmaiseksi ja he Almen kanssa olivat maksaneet toisen puolesta viisi markkaa kuussa kumpikin, siis kymmenen markkaa yhteensä. Mutta pitikö heidän nyt maksaa viisitoista tai kymmenen — tuskin vähemmästä Sanny kaikkia kolmea ottaisi. Ja sellaista rahaa Almen Kalle tuskin suostui maksamaan kuussa. Sehän teki vuodessa yli sata markkaa. Ei kukaan mennyt vieraitten tähden panemaan sellaisia summia. Heillähän oli omia lapsia eikä se itsenäinen kauppa niin hyvin kannattanut. Huolettomampaa oli vain ollut Frilanderilla. Ehkäpä oikeus joskus tuomitsisi rahat Lindbergiltä, lasten isältä. Mutta siitäkään ei ollut varmaa tietoa, kun isä riiteli lapsia itselleen. Hän väitti rakastavansa niitä, ikävöivänsä niitä. Ja kai se niin olikin. Olihan hän kovasti itkenyt Valborgia haudattaessa. Ja kerran hän oli tullut pihaan ja ottanut lapsen syliinsä ja luvannut pian tulla häntä hakemaan. Ehkäpä oli paras antaa Rakel isälle? Mutta jos isä juovuksissa tappaisi hänet? Sellaista oli joskus kuultu.

Liinan piti kiirehtiä. Hänen täytyi koettaa käydä kirkkoherrallakin, hän oli levoton mamman mielenlaadusta. Sen jälkeen kun kirkkoherra muutti talosta, oli mamma ruvennut puhumaan sellaisia, että joskus aivan hirvitti. Ehkä hän silloin oli sekaisin, mutta kuitenkin tuntui kauhealta, että kuoleva ihminen...

Vohlström lauloi sängyssään.

— Tuollaisia tuokin laulaa, sanoi Sigrid ja paiskeli hellanrenkaita. — Ne eivät ole virsiä. Ja kuolemaa pitäisi senkin ruveta ajattelemaan. Johan se oli vanha mies, kun mamma sen minulle naitti. Mikä kiire minulla oli? Olisin saanut nuoren ja mieleiseni. Mitäs ne ovat Valborgin lapset, että niitä pitäisi ruveta säälittelemään? Onko meitä säälitelty? Joka kerta kun tuosta kannetaan kuollutta kirkkomaahan, minä ajattelen, että... että kuinka mielelläni minä olisin sen sijassa.

Sigrid itki, painautuneena hellan ja ruskean astiakaapin väliin. Liina seisoi neuvottomana. Mutta Martinska, joka juuri tuli huoneeseen ja kuuli viime sanat, puuttui puhumaan:

— Ei Sigrid puhu joutavia. Kolkko on kuolema ja kolkoksi on Jumala sen tarkoittanut ja rangaistukseksi ihmisten synneistä. Kyllä täällä kelpaisi harjoittaa syntiä, jollei olisi tätä pelotusta. Ei, ei kukaan siihen mene vapaasta tahdostaan. Ja mikäs Sigridilläkään on hätänä? Ei yhtä hädän päivää, ei yhtä pahaa sanaa.

— Vapaaehtoisestipa meni sisarenikin, sanoi Sigrid.

— Niin, mutta ei ollut Valpori täydessä järjessään. Ei kukaan täydessä järjessään tee sellaista syntiä.

Ensi kertaa elämässä Liina palavasti toivoi, että hän tulisi rikkaaksi, että papan vanha kolkko lipasto sisältäisi rahapapereja. Hän tarvitsi noita rahoja. Välttämättä! Hänpä tarkastaa lipaston heti paikalla. Mamman täytyy antaa se tehdä.

— No niin, keskeytti hän, — kun vanhuus on niin vaikea ja kuolema on kolkko ja keski-ikä on hikeä ja vaivannäköä, niin täytyyhän ihmisen lapsuudessaan saada korvaus kaikesta tästä. Lasten täytyy saada iloa ja huolettomuutta ja opetusta hyvään. Vanhoille taas pitäisi toimittaa huojennusta...

Ja taas Liinan tuli mieleen, että jos hän saisi paljon rahaa, hän voisi toimittaa lapsille iloa ja vanhemmille huojennusta! Jospa vanha lipasto sisältäisikin rahaa! Hän tunsi, että häneen tarttui pelottava rahanhimo.

Sigrid naurahti.

— Hyvä sinun on puhua, mutta mistäpä otat ilon ja huojennuksen.

— Jumalan sanasta ne otetaan, sanoi Martinska. — Jumalan sanan viljelemiseen pitäisi opettaa niin vanhoja kuin nuoria. Silloin voi ihminen kantaa ristinsä elämässä ja kuoleman hetkellä veisata, että kuolema, missä on sinun otas, helvetti missä...

Ovi avautui, ja Vohlström seisoi hymyillen ovessa. Hän tuntui hymyllään heti pyytävän anteeksi, että uskalsi näyttäytyä, ehkäpä hän rukoili anteeksi koko olemassaoloaan. Hänen yllään oli tanakat villasukat ja paksut harmaat alusvaatteet ja hartioilleen hän oli vetänyt haaltuneen karttuunipeitteen.

— Mitä... mi-mi-mitä ne sisarukset... täällä nyt toimittavat? alkoi hän iloisesti ja nöyrästi. — Kahviako saadaan? Mi-mi-miten olisi... jos olisi pikkuruikkuiset puolkupposet...?

Hän vaikeni, sillä hänen vaimonsa paiskeli pahasti hellanrenkaita ja Martinska riensi houkuttelemaan häntä takaisin sänkyyn. Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä.

— Ei, sanoi hän, — minä tahdon nähdä Liinukan, minähän olen puhemies. Kun mumi kuolee, niin minä naitan Liinukan ja tanssinkin niissä häissä.

— Ajattelisit omaa kuolemaasi etkä toisten, sanoi Sigrid.

Vohlström naurahti.

— Mitä siinä on ajattelemista. Nukuinpa omaan sänkyyni tai haudan poveen — yhtä kaikki!

Valkopartainen mies hymyili lapsellisesti.

— Aijai tuota Vohlströmiä, sanoi Martinska nauraen, — ero sillä on niinkuin yöllä ja päivällä, nukkuuko hautaan vaiko omaan sänkyynsä.

— Kun minut kerran nuorena miehenä tuomittiin leikkauspöydälle, sanoi entinen vahtimestari, — niin minä pelkäsin. Aijai kuinka minä pelkäsin. Ihan minä huusin, kun hoitajatar pani sen sellaisen kuonokopan suuni eteen. Puhumattomaksi ne minut tekivät, mutta ei tunnottomaksi...

— Martinska auttaa Vohlströmin sänkyyn, sanoi Sigrid tiukasti. — Kaikki ovat kuulleet nuo jutut... moneen kertaan.

Ukko hymyili ja heilautti turvonnutta kättään.

— Kun tohtori pisti veitsen nahkaani, niin oli minulta kaikki pelko poissa ja minä ajattelin, että niinhän se ratkoo auki mahaani kuin mitäkin vanhaa takkia. Ja minua nauratti, vaikka teki niin kipeää, että purin hampaani poikki. Se vain kalisi suussa, hyvä oli, etten niellyt. Mutta sen leikin jälkeen minulle on yhtä kaikki, nukunko sänkyyni vaiko haudan poveen, niinkuin jo sanoin.

— Ja uskottele sinä vain, että olet niin valmis, sanoi Sigrid.

— Kuolema pelottaa etukäteen, hymähteli Vohlström, — mutta kun se tulee, niin ei se ole sen kummempi kuin maatameno illalla. Siunaan minä itseni aina ennen maatamenoa ja heitän minä itseni Herran haltuun kuollessanikin.

Sigrid polki jalkansa maahan. Martinska talutti vanhuksen sänkyyn. Liinan silmissä hän oli ikään kuin kasvanut. Kahvi juotiin hänen vuoteensa ääressä. Puhuttiin Valborgin lapsista ja kipeistä jaloista. Jalkatauti ja sydänvika näyttivät olevan useimpien vanhojen ihmisten risti.

* * * * *

Karellien vanhalla pihamaalla ryski ja paukkui. Muutamat varhaisemmat muuttolinnut palasivat pesilleen pihakoivuihin ja saivat peloissaan lähteä hakemaan uutta asuinpaikkaa. Jokin rastas jäi, se oli sellainen rohkea ruskea lintu. Tohtorin ennustus joutui vallan häpeään: vanha rouva eli yhä. Olisi pitänyt päästä purkamaan rakennusta. Salmiset, talonmiehenväet muuttivat, Karelleilla oli lupa asua kesäkuun ensi päivään.

Vanha rouva makasi ja laski sormillaan päiviä. Ruokatunnillaan miehet joskus kuuntelivat hänen pitkiä hulluja puheitaan, ajaai'taan ja ojooi'taan. Kaikki he saivat tietää, mitä halusivat. Yhteen aikaan äiti ja tytär riitelivät pikkutytöstä, jonka tytär tahtoi lähettää pois ja jota äiti ei olisi päästänyt. Itkettyneenä tytär pujottelihe puuvajaan. Eukossa oli sisua. Hän luki lakia kaikille, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Oliko heillä odotettavissa joitakin suuria perintöjä? Eukko puhui tuhansista ja miljoonista. Hourupäissään kai puhui. Ihmettä se oli, että tytär pysyi pystyssä. Hän kuului nukkuvan yötkin lattialla äitinsä sängyn vieressä, ollaksensa aina saapuvilla. Lattia oli kuin seula, hiiret kuuluivat kapuavan olkapäille. Oli siinä tytössä uhrilampaan kuuliaisuutta.

Tyttönen, se pieni Lea tai Rakel, tai mikä se oli, joutui kuin joutuikin pois. Isä sen haki, se olutmaisteri. Pulska herra se oli ja kai sen asiatkin taas olivat hyvällä kannalla. Hyvissä vaatteissa se oli ja hyvä hevonen seisoi portilla. Ei olisi voinut oma äiti sen hellemmin erota lapsestaan kuin täti, laskiessaan tyttösen sylistään rekeen. Ja katkeamaisillaan hän itki koivujen alla, ennen kuin sai voimia mennä sisään. Ei taitanut olla niin hauskaa nyt kohdata vanhaa lohikäärmettä. »Ajaai... ojooi... Nyt olet saanut tahtosi perille... nyt on lapsi poissa! Isä on korea katsella, sen me kaikki tiedämme, mutta jos hän tappaa lapsen, niin se on sinun syysi — vastaatko Jumalan edessä siitä? Ajaai... ojooi!»

Rakennusmestari meni tohtorin puheille. Nyt olisi pitänyt päästä purkamaan hökkeliä ja vanha rouva yhä eli. Tohtori istui puolen tuntia hänen pesässään ja koetti vakuuttaa hänelle, että sairaan oli mahdoton kestää sellaista ryskettä ja pauketta, mikä talossa tästä puoleen tulisi vallitsemaan. Pihakoivutkin täytyy kaataa, tulisi niin ikävän näköistäkin. Sairashuoneessa olisi paljon parempi. Eikä neiti Karelikaan jaksaisi ilman levähdystä valvoa tällä tavalla, hänestä täytyisi tulla loppu. Tohtori lupasi toimittaa hyvän huoneen sairaalassa. Mutta vanhus tuli aivan onnettomaksi. Työmiehet, jotka jännittyneinä ja huvitettuina seurasivat tohtorin käynnin tuloksia, purskahtivat suureen nauruun, kun he kuulivat melun ja itkun, minkä vanha rouva päästi. »Ajaai, ojooi.» Tohtori tuli päätään pudistaen alas portaita. Rakennusmestari meni häntä vastaan ja he puhuivat hiljaa. Kaikki nuijat ja vasarat seisoivat hetken, miesten odottaessa neuvottelun tuloksia. Koko ajan kuului vanhan rouvan läpitunkeva, itkunsekainen valitus. Sanat »vaivaistalo» ja »hullujenhuone» toistuivat tuon tuostakin. »Jumala rankaisee!» vihlaisi tuon tuostakin räystäitten säännölliseen helähtelevään juoksuun huhtikuun harmaudessa.

— Hän on parempi, sanoi tohtori kohauttaen olkapäitään. — Hän voi elää kauemmin kuin me!

— Vapunpäivään asti hän saa elää, mutta ei sitten...! sanoi rakennusmestari. — Tai muuttakoon muualle.

— Koetetaan tarjota hänelle jokin summa rahaa, keksi tohtori, — niin hän lähtee. Jokin satanen!

Seuraavana aamuna alettiin hakata koivuja. Kirveeniskut kajahtelivat kirkkaassa ilmassa. Työmiehet löivät kirveenterän puuhun kuin vahingonilossa, kiusatakseen vanhaa rouvaa, joka ei väistynyt heidän työnsä tieltä. Kalpea neiti-raukka juoksi portaille ikään kuin anoakseen armoa. Painaen kädet poskiaan vasten hän katseli, kuinka puut huojahtelivat ja vapisivat. Ne olivat täynnä paisuvia nuppuja. Hän karkasi sisään, ennen kuin ne kaatuivat. Pian oli hän kuitenkin taas portailla. Suuri kappale sinistä taivasta oli tullut lisää näköpiiriin. Oli paljasta ja autiota. Kuin muurahaiskeossa hyörivät ihmiset ja hevoset muuriruukin, tiilien ja kaikkinaisten koneitten keskellä. Ihmisten huudahdukset hevosille, koneitten poljento, ja kaatuvien puiden ryske täyttivät ilman. Taivas oli sininen, kaupungin katot kimmeltelivät sulan lumen vallassa. Paksut jääpuikot räystäissä valuivat. Joku hidas, tasatukkainen mies, nähtävästi maalainen, joka hakkasi pienemmiksi koivuja, kuljettaakseen ne pois, tuli suoraan työmaan poikki kalpeaa naista kohti, jonka edessä portailla räystäs vuolaana tippui. Hän kantoi jotakin molemmissa kourissaan. Liina näki, että hän jo oli vanha. Oliko hänellä jotakin sanomista?

Hänen käsissään oli lintu, rastas, joka ei päässyt lentämään. Sen siipi oli nähtävästi katkennut. Liinan sydän hypähti säälistä ja ilosta. Vanhat puut lähettivät hänelle ja hänen sairaalle äidilleen viime hetkellä tällaisen lahjan, pienen kipeän linnun, joka oli voinut lentää ja laulaa ihanilla oksilla ja joka nyt tarvitsi heitä! Liina otti linnun hellästi käsiinsä ja painoi sen huuliaan vasten. Vanha mies näki, miten iloiseksi hän tuli, vaikkei hän osannut paljon kiittääkään. Linnun sydän sykki ja läähätti.

Taasen kerran oli elämä lähettänyt ilonsäteen ihmisten luo, joita kuoleman varjot ympäröivät.

Eräänä iltana pistäytyi kirkkoherra heillä yksinään Kun ruustinna oli mukana, puhuttiin kaikenlaisista kaupungin uutisista ja muista maallisista. Kirkkoherra puhui pelkästään hengellisistä asioista. Hän veisasikin sairaalle jonkin virren ja polvistui lopulta rukoukseen. Hyvästi jättäessään painoi hän moneen kertaan sairaan kättä ja heitti hänet Jumalan haltuun. Rouva Karell nyyhkytti ääneensä. Eteisessä kuiskasi kirkkoherra Liinalle:

— Suotta te surette äitinne mielentilaa. Hän on valmis astumaan Herransa eteen.

Yöllä kesken tuskiaan sanoi äiti äkkiä tyttärelleen:

— Ajaai... kauniisti kirkkoherra veisasi... ajaai! Mutta mitä hän aina siitä kuolemasta kaunistelee. Ajaai, kauhea se on. Nuoret eivät sitä muista, se on niin kaukana silloin... Mutta vanhalla se on aina silmien edessä. Ja sen mamma sanoo, että pahinkin päivä elämässä on parempi kuin päivä haudassa. Ajaai, minä en kärsi sellaista kaunistelemista! Liinaaa... Liinaaa... mamma pelkää!

Tytär, joka nukkui lattialla vaatteet yllään, pääsi pystyyn. Hän oli niin väsynyt, että hän huojui. Hän toisteli ääneen äidin sanoja, ennen kuin käsitti ne.

— Liinaaa... ajaai... kuuletko sinä? Valvo vain, kyllä saat nukkua jahka... Kuule... älä kutsukaan tänne kirkkoherraa, niinkuin mamma käski... Hän nylkisi sinut puhtaaksi. Pakanoille menisivät rahat ja kaikenlaisille kristiveljille, jotka eivät ole mitään oikeaa sukua meille... Meille itselle Svanby on rahat tarkoittanut. Muistatko? Nukutko sinä? Tohtori on ehkä sittenkin... kuuletko sinä: tohtori! Toh-to-ri! Ajaai, jos mamma näkisikin sen päivän.

* * * * *

Äiti laski päiviä. Hän sekosi laskussaan eikä muistanut kaikkia lukuja. Hän ei jaksanut köysienkään varassa päästä istumaan. Hän kuunteli tyttäriensä nimiä ja muistutteli mieleensä kaikkien syntymäpäiviä.

— Ajaai... Liinaaa, mamman rakkain lapsi, onhan sinun syntymäpäiväsi toukokuun kahdeksantenatoista päivänä... Mida on syntynyt tammikuun kymmenentenä. Selim on syntynyt tammikuun viidentenä. Se oli sunnuntai, Selim on sunnuntailapsi. Mutta mikä on kesäkuun ensimmäinen päivä...? Joku minun lapsistani on syntynyt silloin, mutta kuka? Missä minun lapseni ovat...? Eikö kukaan ehdi? Sannyyy...! Onko Sannylla kaksitoista lasta vai onko niitä kolmetoista. Ajaai, Jumala on siunannut Sannya, hän on aina ollut hyvä tytär... Muista antaa Sannylle rahoista!

Lipasto törrötti nurkassa kuin aave. Se ei äidille ja tyttärelle enää ollut tavallinen kuollut esine. Sillä oli sielu, se kätki salaisuuden. Se pelotti ja kammotti.

Liina etsi koolle eri avaimia, joita oli kokoontunut laatikkojen pohjille ja vanhoihin kätköihin. Hän päätti koettaa niitä kaikkia saadakseen auki vanhan lipaston. Mamman täytyi kärsiä pettymys, jollei löytynyt mitään salalaatikkoa ja hänen täytyi saada kokea ilo, jos hänen kummallisessa kuvitelmassaan oli jotakin perää. Talossa löytyi paljon pieniä avaimia, jotka kulkivat laatikosta laatikkoon kuin mitkäkin isännättömät koirat. Liinaa huvitti koota ne kaikki. Tuntui siltä kuin hän olisi elänyt toukokuun kahdeksannettatoista päivää varten, jolle ei hän itse puolestaan antanut mitään arvoa, vaan joka oli määrätty joksikin kohtalokkaaksi rajapyykiksi sekä hänen että mamman elämässä. Siihen saakka kuluisivat vuorokaudet samaan tapaan kuin tähän asti. Sen takana ei hän nähnyt mitään. Oli kuin elämä siinä olisi katkennut. Ei, muutto tietenkin seuraisi sitten.

Kevät tuli humisten. Työmiehet hikoilivat paitahihasillaan auringonpaisteessa. Silloin tällöin tulvahti parvi lintuja rakennusmaalle. Ne kiertelivät levottomina sinisessä ilmassa ja menivät sitten menojaan. Pääskyset istuivat pitkässä rivissä puhelinlangalla, joka kulki portin sivu pääkatua kohti, ja vikisivät ikään kuin olisivat pitäneet neuvottelua. Kirkkopuiston latvat olivat käyneet punertavista vaalean harmaiksi, kaadettujen koivujen rungoista tulvi mahlajaa pitkin maata. Silloin tällöin tulvahti yli savisen työkentän suloinen vihreä tuoksu, ikään kuin tullen niityistä, joilla pajut kukkivat ja villit mehiläiset heräsivät eloon. Luhistuvan keltaisen rakennuksen laidalla versoi vihanta. Nokkoset nostivat voimakkaita punertavia päitään, uhmaten häviötä. Joskus tuli rankka sadekuuro. Iltaruskot olivat lempeät ja suloiset. Aamuisin helisi kiurujen ääni kaikilta kulmilta.

Ensimmäisellä laivalla saapuivat vanhan rouva Kareliin tyttäret. Midalla oli mukanaan suuri poika ja Sannylla rippikoulun käynyt tytär, paksut vaaleat palmikot niskassa. Äidit alkoivat jo kadulla valituksensa, portilla se kiihtyi ja täydessä itkussa syleilivät he portailla vanhinta sisartaan. Liina oli kuin haamu, se oli aivan kauheaa. Nuoret tulivat perässä, iloiten uusista vaatteista, jotka he olivat saaneet ylleen matkalle, eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän äitinsä itkivät. He kursailivat ovessa — nuori Fors löi kantansa yhteen, kun serkku, nuori neiti Saarinen, astui sisään ovesta. Molemmat hymyilivät ja olisivat mieluimmin jääneet portaille keskustelemaan kahden. Sisällä oli tukahuttavaa... kauheaa. Kaikki taistelivat kyyneliä vastaan, paitsi mummi itse, joka jo oli kuin kuollut. Hän itki ääneensä ja tarttui kylmin, kankein käsin jokaiseen käteen, joka tuli hänen läheisyyteensä.

— Ajaai, onko tämä _Saimi_... ajaai kuinka sinä olet kaunis. Onpa sinulla _tukka_... ajaai! ja vaalea niinkuin isälläsi! Suutele mummoa. Ja tämä on Torvald? Oletko sinä jo viidentoista vanha? Siinä iässä melkein oli enosi Torvald, joka kuoli. Annahan kun mummo koettaa käsivartta — onpa se väkevä, ajaai. Osaatko sinä jo ampua... jäniksiä...? Mitä... mitä te olette tuoneet, tytöt? Mitä te itkette? Ajaai, ei mamma nyt kuole! Mateita! Ajaai — Liina, mateita — keitä, laita! Kuminaleipää... juustoa! Ajaai...! Siikaa. Kuinka te olette hyviä tyttöjä. Liinaaa... tuo kahvia! Korppuja... onko sinulla leipää? Ajaai, te ette usko, kuinka hyvä hän on ollut... Jumala siunaa häntä... teitä kaikkia. Kuinka teidän miehenne _jaksavat_... ja lapset...? Ajaai, minne ne menivät... Saimiii! Torvaaald...! _Raaakeeel_...!

Nuoret istuivat portailla, nauroivat ja katselivat rakentamista. Mummon talo oli niin hullunkurisen viisto ja portaat surkean rikki. Jahka vielä oltaisiin vähän aika?, niin ehkä voitaisiin lähteä kaupungille kävelemään. Torvaldin piti ostaa uistin.

Alme tuli maitse. Sigridkin saapui, ja niin olivat taasen kaikki koolla vanhassa kodissa. Valborg, niin, hän oli poissa. Liinasta ei enää näyttänyt olevan hoitamaan mammaa. Hän nukkui istualleen lieden ääreen, keittäessään kahvia. Vuoronperään tulivat sisaret ja ravistivat hänet hereille, saadakseen kuulla häneltä mamman voimisesta.

— Lopun täytyy pian olla käsissä, kuiskasi Mida itkien, — näkeehän sen... mamma on jo kuin ruumis!

— Kuinka sinä, Liina, aiot järjestää, kun mamma nyt on kuollut? kysyi Alme.

— En minä ole mitään ajatellut, sanoi Liina, — ei mamma kuole vielä. Me muutamme kesäkuusta uuteen asuntoon.

Liina selitti hajamielisenä, mitä asunto maksoi, mitä etuja siinä oli ja mitä varjopuolia.

— Minusta, sanoi Alme edelleen, — olisi hyvä tietää, kenen meistä pitää sinut ottaa. Et suinkaan sinä aio asua yksiksesi. Meille ei sovi. Juuri oli siitä puhetta Kallen kanssa — meille ei sovi.

Liina nosti väsyneitä silmiään. Mamma huusi häntä, mutta hän ei jaksanut nousta. Sanny kiirehti heti äitinsä luo.

— Niin, sanoi Sigrid, — kyllähän Liina saisi olla meillä... pienestä maksusta... mutta siitä tulisi kai sellainen nauraminen Vohlströmin kanssa, ettei sitä jaksaisi katsella.

Mida ei puhunut mitään. Sanny tuli hetken perästä keittiöstä, kiersi kätensä Liinan ympärille ja sanoi sydämellisesti, että heillä kyllä on tilaa sekä hänelle että Valborgin lapsille. Mutta hänkin toivoi, että mamma vielä eläisi.

Vanha äiti huusi heitä. Hänen äänensä oli pelottavan rasittunut. Torvald Fors tuli ilmoittamaan äidilleen, että he Saimin kanssa aikoivat lähteä kaupungille. Hänenhän piti ostaa se uistin. Vain vähäksi aikaa.

— _Ajaai_... huusi mummo, — älkää olko kauan... minne te menette? Liinaaa... anna lapsille kahvia! Kyllä te jaksatte... Ajaai, ette saa mennä mihinkään, ennen kuin olette juoneet! Ottakaa nyt, olkaa niin hyvät.

Torvald meni portaille. Hän poimi käteensä Saimin palmikkonauhan, joka oli tarttunut kahden lahon nurkkauslaudan väliin. Kun Liina astui portaille kahvitarjotin käsissä, näki hän Saimin sitovan nauhaa, posket aivan hehkuvina. Torvaldinkin kasvot hehkuivat.

Kuinka hyvä, ajatteli Liina, että Saimilla on palmikoissaan punaiset nauhat.

Päivälliseksi oli mateita. Sairas hämmästytti kaikki tyttärensä ruokahalullaan. He tulivat kuin tulivatkin vakuuttuneiksi siitä, että mamma vielä paranee, eihän hän oikeastaan ole mikään vanha. Aijai, ehkä mamma voisi viettää kesän maalla, Akselin ja Midan luona!

Liinan piti saada nukkua seuraava yö. Sanny ja Alme jäivät mamman luo ja Liina läksi lasten ja Midan kanssa Punaiseen Kettuun. Freedi oli siellä pitänyt luonaan sitä hulttiota, sitä leipurin rouvaa, sitä entistä Hertta Nupposta. Mutta toki hän ymmärtäisi nyt lähettää hänet pois ja huomispäivänä aikoi äiti etsiä tuon syntisen olennon ja panna toimeen tarpeellisen puhdistuksen.

Liina nukkui kuin kivi. Kuoleman uni tuskin on syvempää. Se oli ihanaa, virkistävää unta. Häntä ei aamulla tahdottu saada valveille.

Kun hän keväisessä sateessa kiirehti läpi kaupungin kotia kohti, hän päätteli, että tänään kun tytöt kaikki ovat koolla, hän avaa lipaston. Hän tekee sen, estelköön ja kieltäköön mamma miten paljon hyvänsä.

Alme tuli kadulla häntä vastaan. Heillä oli ollut kauhea yö. Ei yhtä hetkeä mamma nukkunut eikä antanut toisten nukkua. Eikä mitään läpeä saanut avata, vaikka kaikki olivat tukahtumaisillaan. Mamma oli koko yön huutanut Liinaa ja tahtonut, että mentäisiin häntä noutamaan. Ei Sanny enempää kuin hänkään, Alme, kelvannut mihinkään. Hän löi heitä, suorastaan, kun he häneen koskivat. Ja juuri hän oli pyytänyt hieromaan tai nostamaan! Ei, ei yhtä hetkeä hän, Alme, olisi sellaisen ihmisen kanssa. Häntä inhotti, kun hän ajattelikin, että se oli hänen äitinsä.

— Hautajaisiin en minä tule, lopetti hän kotiportilla, — älä minua odotakaan. En ole koskaan nähnyt ruumista enkä tahdo nähdä. Kaikkein vähimmin mammaa!

Liina kääntyi sisään portista ja Almen vaalea hame jäi välähtelemään puhkeavien puiden alle.

Kun Liina astui huoneeseen, avasi sairas silmänsä ja hymyili avuttoman onnellisena. Liina näki, että hän tässä yhdessä yössä oli tuntuvasti heikentynyt.

— Liinaaa... _ajaai_... mamman rakkain _lapsi_... tulitko sinä! Ajaai, mamma kuolee ilman _sinua_... Ethän enää koskaan heitä _mammaa_... Jumalan siunaus lepää sinun _päälläsi_... Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon _sinua_...

Hän itki. Hän ei jaksanut kuivata kyyneliään. Liina siveli hänen kasvojaan kostealla vaatteella.

— Ajaai kuinka sinun kätesi on suloinen... sinä Jumalan lahja...

Liina rupesi iloisesti puhumaan, kuinka virkistynyt hän oli, kuinka hän nyt taas jaksaisi. Siipirikko-lintu tuotiin esiin suuresta kopasta, missä se oli ollut yötä. Se istui Liinan kädellä, viserteli ja hyppeli pitkin permantoa. Auringonsäde sattui seinään, kevätsade rapisi vielä katolla. Sairas sai lääkettä ja vaipui horroksiin.

Liina hiipi varpaisillaan huoneeseensa, haki esiin avainkimpun, joka oli sidottu kokoon punaisella langalla ja viittasi veitikkamaisesti Sannyn luokseen.

— Nyt, kuiskasi hän, — me avaamme tuon vanhan lipaston, että saamme tietää, mitä siinä oikein on. Kun lintu visertää, niin mamma ei kuule, mitä me teemme. Ajattele, jos siellä olisi rahaa!

Sanny Saarinen oli käynyt aivan vakavaksi.

— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi? Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme koske koko kapineeseen. Syntiä se on.

Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä. Hän avasi lipaston.

Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä. Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No _nyt_... Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä. Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä, vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.

— Eivät ne sovi, kuiskasi Liina, tuntien hien nousevan otsalleen. — Mitä me nyt teemme?

Sanny työnsi vuorostaan kätensä pieneen aukkoon. Hänenkin kätensä vapisi. Molemmat olivat yhtäkkiä varmat, että heidän edessään oli salalaatikko ja salaisuus.

— Kun auringonsäde tulee mamman kasvoille, niin hän herää, kuiskasi Sanny. — Pannaan kiinni. Minusta on niin kauheaa. Annetaan olla koko rahojen.

Mutta Liina tunki uudelleen kätensä aukkoon ja hypisteli voimakkailla kynsillään lukkoa. Se risahti tuskin kuuluvasti, pieni puulevy lensi syrjään ja hänen kätensä joutui johonkin lokeroon ja tarttui paperiin.

Liina kalpeni. Hiki pisaroi hänen otsalleen.

— Minä en uskalla, sanoi hän. — Se on siinä nyt!

Hän otti sen kuitenkin samassa esiin. Se oli kirje.

Suuri kellastunut kirje lepäsi sisarusten edessä. Päällä oli sirolla, selvällä käsialalla: Karolina Kristina Karell.

Äiti äännähti. Sisarukset seisoivat kuin permantoon naulittuina. He pelkäsivät, että heidän sydäntensä lyönnit kuuluisivat. He hiipivät Liinan kamariin, avasivat kuoren ja tutkivat papereita.

He luulivat näkevänsä unta. Kaikki oli selvästi kirjoitettuna ja kuitenkaan eivät he voineet uskoa, että se oli totta. He itkivät ja nauroivat ja alkoivat uudelleen lukea papereita. Se oli totta! Mamma oli ollut oikeassa ja he kun kaikkina näinä vuosina olivat luulleet hänen puhuvan mahdottomia! Mutta nyt piti hänen heti saada tietää, mitä oli tapahtunut. Heti piti toimittaman mamman tahdon mukaan. Kirkkoherralle piti lähteä viemään sanaa. Ei, vaan tohtorille! Ja pyytää, että hän heti tulisi tänne.

Sisarukset syleilivät toisiaan ja Sanny läksi menemään.

Liina tuli vanhan lipaston eteen ja sulki kannen. Kuinka uskollisesti se oli säilyttänyt salaisuuttaan ja hän kun oli sitä pelännyt ja pilkannut. Ilo, jollaista ei hän milloinkaan ollut tuntenut, nousi hänen rinnassaan. Hän muisti hetken unessa, kauan sitten, jolloin hän oli halunnut nostaa siipiään lentääkseen. Ei, täytyi antaa mamman nukkua. Hän asettui lattialle linnun viereen ja ajatteli, mitä kaikkea hän nyt tekeekään. Lintu asettui kesynä hänen kädelleen. Nyt mamman pitää saada savikylpyjä ja viiniä ja sitä hienoa juomaa, mitä Harry Tiger toi, shamppanjaa — niin paljon kuin mamma tahtoo! Ja Valborgin lapset, oi kuinka hyvä niille pitää tulla ja...

Auringonsäde oli jo aivan likellä mamman kasvoja. Oliko paras peittää ikkuna, vai... Liina ei jaksanut enää. Hilliten sydämensä lyöntejä laski hän kätensä mamman kädelle. Hän koetti olla aivan levollinen.

— _Ajaai_... äännähti äiti, — onko mamma nukkunut? Paistaako aurinko? Onko kevät?

— Mamma, alkoi Liina, — nyt mamma saa kuulla jotakin _hauskaa_... oikein _hauskaa_... Ei, ei sitä pidä _pelästyä_...

— _Liinaaa_... mamman rakkain _lapsi_... sinun kätesi vapisee... mamma tietää: sinä olet avannut lipaston... Oletko...? Ja sinä olet nyt rikas? Sinä olet rikas!

Liina painoi äitinsä kättä ja nyökäytti päätään. Hänen teki mieli pyytää anteeksi kaikkea epäuskoaan vuosien mittaan, kaikkea surua mitä sillä oli tuottanut, mutta kyyneleet tukkivat hänen suunsa. Äiti tuijotti häneen selkeällä pitkällä katseella. Ikään kuin sininen pilvi tuli hänen kasvoilleen. Liina pelästyi, koetti nostaa äitiään ja rupesi puhelemaan kaikesta, mitä he nyt tekisivät.

— Nyt..., sanoi äiti soinnuttomasti, — minä kuolen... Se ei ole _vaikeaa_...

Sanat kuuluivat aivan selvästi. Kun aurinko tuli vuoteen kohdalle, lepäsi vanha äiti liikkumattomana. Siniset poimut hävisivät hänen kasvoiltaan vähitellen. Hän näytti nukkuneen.

Liinan sydänkin hiljeni vähitellen. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että kuolema, jota he niin kauan olivat odottaneet, oli tullut. Näin helppoa se oli ollut. Kuinka onnelliselta mamma näytti.