Part 1

language: Finnish

ANKARAT TÄHDET

Romaani

Kirj.

VILHO HELANEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

Ensimmäinen luku.

— Täällähän meillä on mainio tilaisuus rupatella kahvikupin ääressä. Tai ehkä saankin tarjota neidille jäätelöä?

Puhuteltu silmäsi seuralaiseensa veitikkamaisesti. Kun hän istuutui, tarkastivat mustat silmät ilmeisellä mielihyvällä edessä seisovaa kookasta nuorta miestä. Frakkipuku valkeine liiveineen oli kuin valettu ryhdikkääseen, solakkaan vartaloon. Kasvot olivat kapeat, voimakaspiirteiset, otsa valoisa ja leveä. Nenä oli suora ja kapea. Tummanruskea tukka aaltoili vapaasti taapäin. Mutta eniten kiinnittivät huomiota mustien, tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät. Ne olivat harmaat väriltään ja omituisen välähtelevät.

— Kiitos, jäätelö täyttäisi kai paremmin jäähdyttäjän tehtävän, oli vastaus. — Vai kuumentajaako te, maisteri Kaira, tanssimme päälle kaipaatte?

Ja pikku huoneessa, jossa ei ollut muita kuin he kaksi, helähti ilmoille ilkamoiva nauru.

Pentti Kairasta tuntui hänen siinä seisoessaan pienen pöydän toisella puolella kuin tuon kauniin tytön olennosta olisi henkinyt häntä vastaan jotakin vastustamattoman tenhoavaa, joka veti puoleensa ja huumasi. Kiiltävän mustat hiukset rohkeine, vallattomine kiharoineen, suuret palavat silmät, tuo melkein liiankin hento vartalo, joka nyt painautui raukeasti tuolin selkämystä vastaan, ja yli sirojen, kapeiden huulten soman ylimielisesti helkkyvä nauru — kaikki oli hänelle uutta. Hänen oli vaikea irroittaa katsettaan hienoista, soikeista kasvoista. Hän näki hymynväreen häivähtävän tytön suupieliin, leviävän poskipäille ja pujahtavan jo silmiinkin, mutta ei saanut lähdetyksi, ei rikotuksi hiljaisuutta, joka alkoi venyä melko pitkäksi.

— Te taidatte olla aika itsepäinen kahvinystävä? Penttiä harmitti, ettei voinut estää punastumistaan.

Hän katsoi kysyvästi tytön nauraviin silmiin.

— Aloin jo arvella teidän aikovan siinä odottaa, kunnes minun on taas pikemmin kylmä kuin kuuma. Kukapa silloin enää jäätelöstä välittäisi?

Pentti yhtyi nauruun, ja pian istuivat he nurkassaan jäätelölautaset edessään.

Valssin sävelet ja tanssivien häly tunkeutuivat tänne yhteensulautuneina väkeväksi juhlahumuksi. Läpi rupattelunsa vaistosivat molemmat sen, ja he antautuivat mielihyvin sen valtaan.

— Neiti ja neiti! huudahti tyttö äkkiä polkaisten jalkaa. — Riittää jo! Olemmehan ystävyksiä. Voihan sitä tulla ystäviksi ensi silmäyksellä. Eikö voikin?

Pentti myönsi innokkaasti.

— Silloinkuin on vieras vieraassa maassa, tuntuu ainakin siltä kuin voisi, peräytyi tyttö, mutta jatkoi jo samassa: — Mutta oli miten oli, sanokaa minua Katherineksi. Siksi minua ystäväni kotimaassa kutsuvat. Kutsuivat.. korjasi hän antaen katseensa viivähtää hetken sivuseinän marmorisessa rintakuvassa. Silmiin oli laskeutunut kuin sumua. Mutta ne olivat taas kirkkaat, kun hän kääntyi seuralaiseensa:

— Tahdotteko?

— Niin mielelläni! Katherine... Mikä kaunis nimi! Ovatko kaikki lättiläiset tytönnimet yhtä sointuisia?

— Tyhmeliini! naurahti tyttö. — Ette kai tosissanne luule Katherinea lättiläiseksi nimeksi? Miksei se yhtä hyvin olisi kiinalainen?

— Kysyin typerästi, se on totta, myönsi Pentti.

— Mutta syy on teidän, ei minun. Kun katsotte minuun ihanilla silmillänne, joudun niin päästäni pyörälle, että tuskin muistan, missä ja kuka olen. Kaikesta tuollaisesta vähäpätöisestä puhumattakaan.

Tyttö nauroi. Se oli vapaata, teeskentelemätöntä naurua, juuri sellaista, joka Pentti Kairaan tehosi.

— Kuulkaahan herraseni, minusta tuntuu hieman oudolta ajatella, että te, imartelija, olette sama mies, joka äsken seisoi monisatapäisen kuulijakunnan edessä pitämässä loistavaa puhetta isänmaalle.

Pentti liikahti tuolillaan hermostuneesti.

— Toivoisin, että minäkin voisin epäillä, tokko olin tuo helskyväsanainen narri, hymähti hän ivallisesti. — Puhukaamme jostakin muusta, Katherine. Esimerkiksi tanssipukunne ihastuttavasta kuosista. Tai väriyhdistelmistä. Tuo vaaleanpunainen silkki sopii teille suurenmoisesti, kun se sensijaan jollakin vaalealla...

— Ei, antakaa olla.

Tyttö katsoi seuralaistaan pitkään ja tutkivasti. Viimein virkahti hän kiivaasti:

— Helskyväsanainen narri, sanoitte te. Miksi teette vääryyttä itsellenne, Pentti? Kauneimmille ajatuksillenne? Teette vääryyttä myöskin kuulijakunnallenne, jonka kaunopuheisuudellanne saitte temmatuksi mukaan! Minä näin miesten käsien puristuvan nyrkkiin valmiina iskemään jälleen isänmaan puolesta. Näin naisten katseiden hehkuvan innostusta ja uhrautumishalua. Näin vanhusten silmien kyyneltyvän, liekö ollut ilosta ja ylpeydestä vai surustako, että he itse ovat vanhoja jo. Mietin: onnellinen se maa, jota noin rakastetaan! Uskokaa minua, Pentti: jokainen kuulijanne ajatteli puheenne aikana vain isänmaata.

Nuoren miehen kädet olivat puristautuneet nyrkkiin pöydällä. Silmäkulmien välissä oli syvä ryppy.

Katherine tunsi olonsa omituisen epävarmaksi kohdatessaan hänen katseensa. Nuo silmät! Oli jotakin peloittavaa ja samalla kuitenkin puoleensavetävää niiden äkillisissä ilmeenvaihteluissa. Väliin välkkyi niissä sytyttävä innostus, joka yht'äkkiä sammui antaen tilaa kylmälle, raudankovalle katseelle. Väliin niissä hehkui kiihkoa, intohimoa, nyt poltti häntä niiden epätoivoinen ja samalla pistävän pilkallinen ilme.

Kun Pentti puhui, soi äänessä katkera itse-iva:

— Ja tiedättekö, mitä minä ajattelin puheeni aikana? Ajattelin, että kunpa tämä olisi jo ohi ja saisin heittää hartioiltani narrinkaavun. Ajattelin, että kunpa tanssi alkaisi ja löytäisin mukiinmenevän tanssitoverin, jonka seurassa voisi olla ajattelematta, unohtaa. Unohtaa kaiken muun paitsi että on nuori! Niin, sanoin mukiinmenevän, sillä silloinhan en vielä tiennyt, että minulla olisi onni tutustua täällä teihin, Katherine, tanssittaa teidänlaistanne kaunista keijukaista.

Tyttö ei vastannut mitään. Mustat silmät tuijottivat hellittämättä valkeisiin sormiin. Hän ajatteli sitä, mitä nuori mies äsken oli sanonut. Hän koetti päästä selville siitä, mikä oli se tunnepohja, jolta nuo katkerat sanat pulppusivat.

Salissa oli valssi vaihtunut puolalaiseen masurkkaan. Oven lävitse kuului tanssijain askelten töminää, voittaen väliin kiihkeät säveletkin. Joskus kajahti tanssin johtajan huuto ilmoittaen vuoron vaihdoksesta.

— Entä se Suomi, virkahti Katherine viimein — josta äsken niin ihanasti puhuitte? Mihin se teiltä unohtui?

— Se Suomi? Sitä ei ole.

Sitten lisäsi Pentti hymähtäen:

— Ei muuta kuin sanoissa. Eikä sitä ole ollutkaan.

Tyttö säpsähti. Pistävän katkerat sanat viilsivät. Oliko tuo todellakin sama mies?

— Ei ollutkaan?

— Ei, eikä tule!

Pentti kohtasi tytön katseen. Sitten hän puhkesi puhumaan kiivaasti, katkonaisesti:

— Niin, Katherine! Sitä ei tulekaan. Se on vain saippuakupla! Saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään. Se on vain unelma! Unelma, joka kyllä vajaa vuosi sitten johti kauniisiin uniinsa uskovan nuorisomme sotateille. Vainolaista, sortajaa vastaan! Unelma, jonka puolesta tuhannet ja taas tuhannet nuoret sotilaat kärsivät... taistelivat... vertansa vuodattivat. Saippuakupla loistavine väreineen silmiensä edessä! He uskoivat siihen Suomeen, josta puhuin. Onnelliseen Suomeen, koko onnellisen Suomen kansan onnelliseen isänmaahan. Ja nyt!

Katherine ei katsonut häneen. Hän järjesteli hameensa laskoksia, jotka tanssissa olivat menneet hieman epäkuntoon. Mutta hän kuunteli tarkoin. Nyt hän ymmärsi, mikä ajoi nuoren miehen huulille nuo sanat. Katkera pettymys se oli. Hän, Katherine, oli ehtinyt kiintyä tähän maahan ja sen kansaan. Hänen sydämensä oli täyttynyt ilolla, kun hän oli nähnyt, millä kuumeisella innolla täällä rakennettiin vapaata valtakuntaa. Hänestä oli tuntunut, että tuo into jollakin tavoin lupasi valoisampaa tulevaisuutta hänenkin pienelle, kärsivälle kansalleen. Ja nyt? Oliko tuo kaikki vain pinnallista? Alla synkkää lamautumista.

— Ja nyt? kysyi hän hiljaa.

— Nyt ei siihen enää usko kukaan! huudahti Pentti.

Hän nousi paikoiltaan ja astui ikkunan luo jääden tuijottamaan syksy-yöhön.

Räntäinen katu oli autio. Vain silloin tällöin riensi myöhäisiä kulkijoita ohi, kasvot alas painuneina, hattu syvään otsalle vedettynä. Eräs nainen oli painautunut läheisen talon seinustalle etsien siitä suojaa viiltävää viimaa vastaan. Jokunen kulkija pysähtyi hänen kohdallaan ja vaihtoi muutaman sanan, mutta jatkoi sitten matkaansa.

Pentti kääntyi viimein seuralaiseensa. Otsa oli silennyt.

— Älkäämme olko typeriä, Katherine! naurahti hän. — Miksi puhuisimme tuosta roskasta? Juhlana.

Tyttö tunsi harmaiden silmien polttavan hänen kasvojaan. Niissä paloi kuuma tuli — kuin kaiken uhalla. Ja kuitenkin, oli kuin takana sittenkin olisi ollut jotakin epätoivoista.

— Te olette kaunis, Katherine!

Pentti tuli tytön luo. Tämä nousi hitaasti katsoen ylös hänen kasvoihinsa. Hetken seisoivat he vastatusten, sanattomina.

— Katherine!

Ja äkkiä Pentti kietaisi käsivartensa hennon vartalon ympärille ja puristi hänet rintaansa vastaan. Katherine ei yrittänyt vapautua hänen otteestaan. Hän taivutti päätään taapäin. Hän tunsi, ettei voinut vastustaa harmaiden silmien poltetta.

— Helvetti!

Molemmat käännähtivät hätkähtäen toiseen sivuhuoneeseen vievää ovea kohden, jonka luota ääni oli kuulunut.

Siellä seisoi pieni mies, yllä hännystakki, jota ilmeisesti ei ollut tehty hänen hoikkaa vartaloaan varten. Kasvot olivat pyöreät, hyväntahtoiset. Niillä hehkui nyt juopumuksen puna. Vaaleanruskeat silmät tirkistelivät hämmentyneinä noita kahta.

— Erkka, mitä sinä täältä haet?

Pentin ääni oli kova, suuttumus sai sen hieman värähtelemään.

Tulija otti askeleen häntä kohden, mutta nojautui sitten raskaasti ovenpieleen. Jalat eivät tuntuneet kestävän alla.

— Jaa, että mitäkö haen? naurahti hän. — Sinua, vanha kaveri. Mutta huomaan, öhöm, että tulin vähän huononpuoleiseen aikaan. Jaa, sinä virkistäydyt puheesi päälle. Kaunis puhe, öhöm, helvetin kaunis. Mutta, Kaira, sanoja, pelkkiä sanoja. Jotten sanoisi: paljaita, näin naisseurassa. Hi-hi.

Pentin silmät välähtivät uhkaavasti.

— Mene matkaasi, Erkka!

— Jaa, että matkaani? Kiitti ja murisi, öhöm, ja antoi opetuslapsilleen, ja nekin murisivat. Hi-hi. Onkos tämä sinun yksityiskabinettisi, Kaira? Vaikka siltä kyllä äsken näytti. Eikös, öhöm, tämä ole ylioppilaskunnan, siis yhtä hyvin minun kuin sinun? Vaikken minä ole täällä yrittänyt likkoja puristella.

— Erkka!

Pentin kädet olivat puristuneet nyrkkiin ja ohimosuonien paisuminen ennusti myrskyä.

Jaa, öhöm, urahteli pieni mies, — parasta kai, kun lähden.

Hän kääntyi Katherineen. Tämä seisoi syrjässä taistellen ilakoivaa hymyä vastaan, joka väkisin pyrki kapeille huulille.

— Anteeksi vain, neiti. Tämä Kaira, kavaljeerinne, se on vähä tulinen herra. Eikä ymmärrä edes esittää, öhöm. Tuominen, lainopin ylioppilas, valmis palvelukseenne, kaunis neiti. Kutsuttu myös deekisylioppilaaksi, mikä muuten monesti pyrkii olemaan samaa. Hi-hi. Vänrikki sitäpaitsi, Jaa, Kaira, kyllä minä nyt menen.

Tuominen kääntyi lähteäkseen. Mutta käsi ovenrivassa pysähtyi hän vielä kerran.

— Kaira, sinä olet tuollainen helvetin turilas, hi-hi. Mutta sotakaverille maksetaan meillä pahakin hyvällä. Menen nyt ja istun, öhöm, ovenne eteen, niin ettei teitä ainakaan siltä puolen päästä häiritsemään. Jaa, täytyy noudattaa yhdettätoista käskyä, vaikka kaikki muut kymmenen pyrkivätkin unohtumaan. Hi-hi. Tietääkös se neiti, mikä semmoinen yhdestoista käsky on? Älä häiritse lähimmäisesi kuherruskuukautta! sanotaan siinä. Hi-hi. Eikä siinä ole mitään rajoitusta huonosti valitun kuherruspaikan perusteella!

Kun he olivat jälleen kahden, virkahti Pentti:

— Saatte suoda hänelle anteeksi, Katherine. Hän on tuollainen, kun on vähän päissään. Muuten kelpo toveri.

He istuutuivat vanhoille paikoilleen pöydän ääreen. Pentti nojasi kyynärpäillään pöytään pää käsien varassa. Otsalle oli jälleen laskeutunut pilvi. Katherine arvasi, mitä hän ajatteli. Sitä, mistä he olivat puhelleet.

Molemmat vaikenivat. Sitten virkahti tyttö:

‒ Pentti, puhukaa minulle. Tahtoisin tietää, mikä on tehnyt teidät noin synkäksi. Onnelliseen Suomeen ei enää usko kukaan, sanoitte. Ette toki voinut tarkoittaa sitä?

Pentti tuijotti eteensä.

Puhua? Mitä se kannatti? Mutta Katherinessa oli jotakin, jonka vuoksi teki miltei mieli kertoa hänelle kaikesta tuosta painostavasta. Hän oli nähnyt tytön ensi kerran vasta tänään, ja kuitenkin tuntui hänestä kuin voisi tälle puhua vapaasti ahdistavista ajatuksista, jotka olivat viime kuukausina patoutuneet rintaan ja jomottivat siellä ja joista hän ei ollut kenellekään toiselle kertonut. Hänestä tuntui kuin Katherine voisi ymmärtää häntä.

Katherine... Miten typerästi hän, Pentti, olikaan äsken käyttäytynyt! Erkka, tuo aseveikko vapaussodan päiviltä, oli humalastaan huolimatta tai kenties juuri siitä syystä — Erkka ei muuten ollut mikään ruudinkeksijä — osunut oikeaan: hullunlailla hän, Pentti, oli käyttäytynyt. Mutta Katherine ei ollut pahastunut. Nauranut hän vain oli, iloisesti, hämmentymättä, kun Erkka tirkisteli häneen hävyttömästi... Ehkäpä Katherine ymmärsi, mikä oli ajanut hänet, Pentin, tuollaiseen tahdittomuuteen. Ymmärsi, että nuo ajatukset ne olivat ja veri, nuori, kuuma veri, joka tahtoi päästä irti niiden kirotuista kahleista.

Ja äkkiä Pentti puhkesi puhumaan äänessä uhmaa ja ivaa:

— Tarkoitin. Juuri sitä minä tarkoitin, Katherine! Kukaan ei enää usko tuohon unelmaan. Äskeinen yleisökö, joka oli muka liikutettu? Loruja! Jospa voisitte nähdä heidän sisimpäänsä nyt, niin ette ainoallakaan tapaisi noita ajatuksia. Isänmaa — hm, sopiva innostumisen aihe joskus, kauan sitten. Nyt on tärkeämpääkin ajateltavaa. Oma menestys, virkauran loistava nousu, vastustajien ja kilpailijain nujerrus — ellei muuten, niin noella ja loalla — onhan siinä huolehtimista!

Hän keskeytti äkisti ja pyyhkäisi otsalle valahtaneet hiukset paikoilleen.

— Mutta mitä kannattaa puhua? Eiväthän meidän asiamme voi kiinnostaa teitä, Katherine.

— Eivätkö?

Tytön mustat silmät katsoivat nuoreen mieheen suurina. Herkät sieraimet värähtelivät.

— Eivätkö todellakaan? toisti hän. — Eivätkö, vaikka ne koskisivat teitä, Pentti?

Tenhoavaa, niin, jotakin vastustamattoman tenhoavaa hänessä oli. Ja samalla viihdyttävää. Pentin valtasi taas äkisti halu sulkea hänet syliinsä ja suudella hentoja, paljaita käsivarsia, joissa veri kuulsi läpi hienon, valkean ihon. Mutta järki iskeytyi kiinni hänen ajatuksiinsa. Ei tyhmyyksiä! Ei enää enempää tyhmyyksiä!

— Ette saa sanoa niin, rakas ystävä, jatkoi tyttö. — Tahtoisin ymmärtää. Mutta en käsitä, en vielä. Puhukaa, auttakaa minua ymmärtämään!

Pentti kohautti hartioitaan.

— No, niinkuin haluatte, Katherine. Mutta sen sanon: älkäämme puhuko meidän suomalaisten isänmaallisuudesta. Roskaa! Kerta pari vuodessa saatetaan meillä kyllä uhrautua istumaan rauhassa antaen jonkun n.s. juhlapuhujan johdattaa mieliin isänmaa, puhua sankarivainajistamme, joiden hautojen ylitse on vasta ensimmäinen syksy kulkenut. Toisen ajatuksilla tulee puolessa tunnissa mukavasti kuitatuksi oma velka vainajien muistolle. Unohdettu velka, joka kuukausien vieriessä on jonakin heikkona hetkenä kolkuttanut. Sittenpä siitä taas pääsee, tuosta lapsellisesta, mielettömästä päähänpistosta, että vainajat odottaisivat muka eloonjääneiltä toisenlaista perinnön hoitoa. Velka on maksettu, tottahan kuittauskin saadaan...

Ovi tanssisaliin tempaistiin auki. Pieni huone aivan hulmahti täyteen tanssinsäveleitä, puheensorinaa, naurua. Kynnyksellä seisoi tanssista lämmennyt pari.

— Ahaa, siellä istuu jo rakastavainen pariskunta. Kuhertavat kuin kyyhkyset. Herran rauha!

Ja ovi lensi rämähtäen kiinni.

Pentti käännähti kiivaasti ympäri. Totta tosiaan! Oliko mahdotonta saada olla edes hetkinen rauhassa? Mutta tyttö hillitsi häntä.

— Antakaa olla, sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli seuralaiselleen. — Jatkakaa, Pentti. Sanokaa minulle kaikki.

Pentti puristi kouraansa valkean käden ja siveli hiljaa sen hoikkia sormia. Hän tuijotti niihin puhuessaan:

— Kaikki, sanoitte te, Katherine. Ei siinä paljon kaikeksi ole. Roskaa, sanon teille, roskaa kaikki!... Samanlainen maa se on, Suomi, kuin mikä muu hyvänsä! Rikas köyhää riistää, vallassaolija heikompiaan maahan painaa... Tätä maata rakastetaan, sanoitte te, Katherine. Se, jolle aurinko päin naamaa paistaa, se tietysti rakastaa. Kysykää vaikka ukko Uljanovilta — kyllä hänkin nyt Ryssänmaata rakastaa... Mutta menkää varjopuolelle — vaikka täällä. Kysykää köyhälistökortteleissa, rakastetaanko niissä tätä maata hyvinkin palavasti. Kysykää katujen repaleisilta lapsilta! Ja... ja... ne ovat sittenkin juuri ne, joita sydän auttamaan käskisi. Kapinoiva — heikko sydän raukka...

— Mutta miksi te nuoret, huudahti Katherine säihkyvin katsein, — ette ryhdy eheyttämään kansaanne? Oi, mitä olisinkaan minä valmis tekemään maani ja kansani hyväksi, jos Lätinmaassa kerran päivä alkaisi sarastaa!

Pentti katsoi hänen silmiinsä. Mitä hullua? Tuo kiilto mustissa silmissä? Jos olisi ollut kysymys jostakin muusta, olisi hän voinut vannoa, että se paljasti fanaatikon. Mutta Katherine? Hänen huulensa, kapeat huulensa, tuntuivat kyllä puhuvan samaan suuntaan. Mutta ei, ei sittenkään. Raikas, ilakoiva nauru — niin ei naura fanaatikko.

— Nuo ovat pelkkiä sanoja, Katherine, sanoi hän. — Samoja sanoja, joita tässä maassa on toistettu toistamasta päästyä. Kunnes nyt inhoamme niitä sekä muiden että omassa suussamme. »Mitä olisinkaan minä valmis tekemään...» Tekemään — yksin! Ei kannata. Kansa ei halua. Sellaisia ainakin me suomalaiset olemme, molemmilla puolilla: emme voi unohtaa, emme anteeksi antaa. Menköön vapaus, menköön itsenäisyys, hävittäköön vihamies peltomme ja metsämme, suistukoot vaikka lapsemme orjuuteen, kunhan vain ensin saamme kostaa toinen toisellemme... Yksi puhallus idästä, ja Suomi on lakannut olemasta valtakunta. Meidän rikkinäinen, yksinäinen Suomemme! Siinä on tulevaisuus, Katherine.

Pentin äänessä väreili tuska. Se tuskin sopi yhteen sen pilkallisen sävyn kanssa, jota hän vähän aikaisemmin oli käyttänyt. Mutta hän ei pysähtynyt sitä pohtimaan. Unettomien öiden synkät mietteet purkautuivat esille kuohuvana, sinne tänne hyppelehtivänä virtana.

— »Miksi me nuoret emme...», sanoitte te, puhui hän tuijottaen nyrkkeihinsä. — Seurakunta on sekalaista joka taholla, Katherine. Kenties ei meilläkään ole tahtoa, oikeaa tahtoa, olemmehan saman kansan lapsia. Ja se, mitä meillä varmasti ei ole, se on usko ja luottamus kansaamme. Suomi kaatuu omaan heikkouteensa, miksi siis huitoa turhaan? Ei, me alistumme, ainakin järkemme alistuu typerän, olevan yhteiskunnan tahtoon, ja tukimme suumme niin kuin vaatii tämä yhteiskunta, joka on niin sanomattoman tyytyväinen siihen, mitä on, sellaisenaan... Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi! Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata. Muutaman kauniin, tyhjyyttään helisevän sanan puhujalavalta kenties. Mutta nekinhän voivat palvella omaa minää, olla astinlautana ylöspäin. Sillä yhteiskunta — se rakastaa kauniita sanoja, vaikkei kauniita tekoja. Niin että...

Katherine keskeytti hänet:

— Oi ei, älkää jatkako, Pentti. Oli miten oli, tämäniltaisella puheellanne olette antanut minun elämälleni uuden suunnan. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden. Tahtoisin puolestani antaa teille osan omaa uskoani.

— Sille, jolla usko on ollut, mutta jolta elämä itse sen on riistänyt, ei kukaan voi uskoa takaisin antaa, virkahti Pentti kylmästi.

Mutta samassa hänen, katseensa osui tytön silmiin. Hän kohautti olkapäitään kuin pudistaakseen yltään ahdistavat ajatukset ja puhkesi puhumaan aivan toisella äänellä:

— Olenpa minä sentään typerä! Kohtalo tai sattuma — sanokaamme sitä miksi hyvänsä — on suonut minulle ilon saada seurakseni ihastuttavimman pikku keijun. Mutta sen sijaan, että tanssittaisin häntä, saarnaan kaiken maailman peikoista ja aaveista ja pelästytän hänet puolikuoliaaksi. Narri, narri olen! Vaikkapa asiat hullustikin menisivät tässä syrjäisessä maailmankolkassa, niin enhän ole Taivaan Pappa, joka vastuun kantaa. Minun puolestani: antaa mennä! Huristetaan vain, leveintä tietä. Nuoruus on nuoruutta!... Kuulkaa, Katherine, siellä on valssi menossa. Saanko pyytää?

Tyttö katsoi häneen tutkivasti. Sitten hän hymähti ja nousi.

— Miksikäs ei, herra näyttelijä?

Ovi narahti saranoillaan. He sukeltautuivat tanssin vilinään.

Toinen luku.

Oli aamuyö. Tienoo oli pimeä. Tien vasemmalla puolen kasvavat jäätyneet koivut vain erottautuivat tummina varjoina lumikenttää vastaan.

Siinä astellessaan ylämäkeä silmäsi Pentti Kaira sivusta seuralaiseensa. Mutta hän ei voinut nähdä kasvoja. Hän erotti vain joustavan, miltei mittaisensa vartalon.

Hänet valtasi kummallinen tunne. Oli kuin hänen rinnallaan kulkeva olento ei olisikaan ollut lihaa ja luuta. Ei ollutkaan ihminen, vaan henki. Hänen toinen minänsä, joka varjona seurasi häntä. Todellakin, eihän hän kuullut edes toisen askelten narinaa pakkasen kovettamalla tiellä, kuuli vain omat askeleensa.

Minne he olivat matkalla, hän ja hänen varjonsa? Varmaan oli tämä manalan tie, niin hiljaista oli kaikki. Tulena hehkuva portti, joka johtaa elämästä kuolemaan, oli takana. Ja tie vei läpi majesteetillisen hiljaisuuden kuoleman valtakuntaan. Heitä oli matkalla vain he kaksi, hän ja hänen varjonsa, ja saattajina tuhannet ja taas tuhannet suurina ja kirkkaina palavat tähdet...

Hänen mielestään oli häipynyt, että hän oli lapsuutensa leikkitoverin ja — niinkuin koko kotipitäjä ennusti — tulevan morsiamensa kera matkalla jouluaamun kirkkoon. Että he olivat juuri äsken eronneet muusta kotiväestä, joka oli valinnut oikotien peltojen lomitse. Että valot takana eivät olleet muuta kuin heidän kotiensa, pappilan ja vuokraajan talon, ikkunoista loistavia tulia. Että tie johti vain hänen lapsuutensa kodista, pienen järven rannalla seisovasta pappilasta, suurelle valtamaantielle.

Kuvittelu keskeytyi, kun hänen seuralaisensa rikkoi äänettömyyden virkahtaen:

— Muistatko, Pentti? Nyt on kuudes kerta, kun me kahden vaellamme joulukirkkoon.

— Niin, Hanna.

— Muistatko ensimmäistä kertaa, Pentti? jatkoi tyttö. — Siitä on nyt viisi vuotta. Sinä olit silloin seitsentoistavuotias, minä kuudentoista. Sinä olit kahdeksannella luokalla lyseossa, ja minä olin puoli vuotta aikaisemmin lopettanut yhteiskoulun. Juuri sillä joululomallahan meistä tuli ystävykset. Muistatko? Siihen asti minä olin ollut sinulle, rovastin pojalle, vain mitätön tyttöhupakko, jota muun puuhan puutteessa saattoi kiusoitella, en muuta. Mutta tuona jouluna...

— Huomasin, että sinä olit viehättävin nuori neito, minkä olin tavannut, täydensi Pentti.

Hänen äskeinen mielikuvansa oli särkynyt, mutta hän ei ollut siitä pahoillaan. Tytön haastein sai mielen tulvahtamaan iloisia muistoja täyteen, ja ne sulautuivat hyvin yhteen jouluaamun tunnelman kanssa. Hän kuunteli mielihyvin tytön pehmeätä ääntä. Tunsi, että nuo hiljaiset, tasaiset sanat tulivat syvältä sydämestä. Että niissä ei ollut mitään teennäistä, pettävää. Että niiden lämpöön saattoi varmasti luottaa. Viime kuukausien ahdistus häipyi niitä kuunnellessa, mieli seestyi ja rauhoittui, ja polte, jota hän oli tuntenut tuon ylioppilasjuhlan jälkeen, tuntui sammuvan.

— Silloin ensi kertaa erosimme jouluaamuna kaikista muista, puheli tyttö, — annoimme heidän kulkea lyhyintä tietä ja jatkaa juttujaan viimeisistä ulkomaan uutisista ja poikkesimme tälle tielle, jolla saimme olla kahden. Silloin sinä ensi kerran puhuit minulle tulevaisuudentuumistasi. Muistatko?

— Ja minusta piti kai tulla vähintäänkin uusi Garibaldi vai kuinka? hymähti Pentti.

Hanna tarttui pimeässä hänen käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Miksi sinä naurat?

— No, tietäähän ne, abiturienttiajan ja ensimmäisen ylioppilasvuoden haaveet!

— Sinusta piti tulla mies, oikea mies, sanoi tyttö vakavasti.

Pentti naurahti väkinäisesti. Hänen mielessään välähti taas, niinkuin jo monesti ennen kotonaoloaikana: eikö hänen pitäisi puhua Hannalle siitä, mikä viime kuukausina oli jäytänyt hänen mieltään? Ehkä Hanna kykenisi pyyhkimään kaiken sen pois. Mutta hän ei tullut tehneeksi sitä, nyt yhtä vähän kuin noina muina kertoina.

Ja muistatko, kuinka silloin kirkosta tultua, kun istuimme kaikki yhdessä teidän salissanne, jatkoi tyttö muistelua, — meitä molempia vähän arastelutti? Mutta isämme katsoivat meihin hymyillen ja nyökkäsivät sitten toisilleen. Äitisi vain näytti nyreältä. Hän ei kai pitänyt siitä, että meistä oli tullut ystävät.

Penttiä alkoi jostakin syystä oudosti ahdistaa.

— Tietäähän ne äidit, he tahtoisivat aina pitää poikansa yksin, sanoi hän väkinäisesti.

— Niin, sitähän se tietysti oli, myönsi tyttö. — Onhan ruustinna-täti aina ollut minulle niin hyvä, kuin äidin sijainen.

Syntyi äänettömyys.

He olivat päässeet kotikujan päähän ja pysähtyneet vanhojen veräjäkuusten luo. He katsoivat tulia, joita oikealla ja vasemmalla paloi ja yhä lisää syttyi — lähellä ja kaukana — talojen ikkunoihin. Kaukaisimmat niistä sulautuivat yhteen välkehtivän tähtitaivaan kanssa.

— Ja muistatko niitä toisia kertoja? jatkoi Hanna äskeistä ajatuksenjuoksuaan. — Kaikki ne ovat olleet suuria juhlahetkiä, suurimpia minun elämässäni.

— Niin, yhtyi Pentti koneellisesti, — juhlahetkiä. Juuri niiden vuoksi minäkin olen aina tullut joululomaksi kotiin. Nämä hetket antavat voimaa koko tulevaksi vuodeksi.

Tuskin hän oli sanonut sen, kun hänen mieleensä jo iski epäilys. Oliko se totta? Tuo, mitä hän juuri oli sanonut? Eikö hän ollut lausunut noita sanoja vain siksi, että tiesi Hannan niitä odottavan. Ei pyytävän eikä vaativan — sillä sitä hän ei milloinkaan tehnyt — mutta kuitenkin odottavan. Vielä viime vuonna hän olisi voinut sanoa nuo sanat sydämen lämmöllä, sillä tähän kertaan saakka kahdenkeskiset joulukirkkomatkat olivat todella olleet hänelle juhlahetkiä. Mutta nyt? Nyt oli tullut väliin jotakin, joka vääristi ne valheeksi. Ja tuo jokin oli vieras hento tyttö, jota hän kuukausi sitten oli Helsingissä tanssittanut.

Hän havahtui. Hanna oli kysynyt häneltä jotakin.

— Mitä sanoit?

Tyttö ei vastannut hetkeen. Sitten hän virkahti hiljaa:

— Kuinka kauan aiot vielä opiskella, Pentti?

— En tiedä.

— Mutta olethan jo valmis, huomautti Hanna.

— Niinpä kyllä. Mutta maisterin seppele ei vielä ole mikään opintojen pää.

Kun tyttö vaikeni, jatkoi Pentti hieman kireästi, vaikka yrittikin saada äänensä kuulumaan leikkisältä:

— Tiedän kyllä, mitä ajattelet. Että minun olisi jo vähitellen aika ryhtyä toteuttamaan vanhoja suuria tuumiani. Mutta katsos, minusta ei tulekaan mitään muuta kuin tavallinen virkamies. Lihavat leipäpaikat, yksin niitä minä tavoittelen. Muu kaikki on roskaa ja turhuutta!

Puhellessaan siinä veräjäkuuseen nojautuneena tuntui Pentistä rakas kotikuusi käyvän viiltävän kylmäksi. Oli kuin hän parastaikaa olisi ollut katkomassa vanhoja kalliita siteitä. Ajatteliko hän tosiaan sitä, mitä tuli sanoneeksi, vai puhuiko vain uhmassaan, sitä hän ei pysähtynyt aprikoimaan. Yhden seikan hän varmasti tiesi: hänen sanansa koskivat kipeästi Hannaan, hänen lapsuutensa ja unelmainsa toveriin. Mutta hän ei välittänyt siitä. Tuo tietoisuus tuotti hänelle jonkinlaista mielihyvääkin.

— Mikä maailmassa todella on ja mikä vain näyttää olevan, siitä en voi selvää saada, jatkoi hän ivallisella äänellä. — Sen vain varmasti tiedän, että minä itse olen, ja vain omista hyvän- ja pahantunteistani saatan varmuudella päätellä, mitä niiden vahvistamiseksi tai poistamiseksi tehdä. Kaikki muu on jotakin, josta en edes tiedä, onko sitä todella vai eikö. Puhumattakaan siitä, että tuosta muusta voi ken hyvänsä väittää, että minun reseptini on vallan mieletön. Eikä kukaan osaa sanoa, kumpi meistä on purppuraan puettava profeetta ja kumpi rautoihin pantava veijari. Miksi siis pistäisin sormiani tuollaiseen sekavaan vyyhtiin? Väsyttääkö sinua jo, Hanna? No niin, kun jatkan opintojani — eikä niin kauan kestäkään, kun saan ne päätökseen — tapahtuu se yksinomaan siitä luonnollisesta syystä, että tohtorina mies pääsee aina täydemmän kauraseimen ääreen kuin vaivaisena maisterina. Eikö se ole järkevää elämänfilosofiaa?

Tyttö ei vastannut. Hän oli nojautunut portinpieleen. Suuret, syvänsiniset silmät olivat painuneet kiinni. Korvansakin hän olisi tahtonut sulkea. Hän tunsi, että nuo sanat tahtoivat repiä rikki hänelle tuttua ja rakasta, ja hän koetti suojella sitä.

— Miten sinä voit puhua noin, Pentti? Jouluaamuna. Tytön valittava ääni säpsähdytti nuorta miestä. Hänen sanansa olivat osuneet maaliin, osuneet liiankin hyvin. Hänen teki mieli sanoa jotakin lieventääkseen puheensa vaikutusta, mutta hän ei tullut tehneeksi sitä.

— En olisi odottanut sinulta tuollaisia sanoja, virkahti Hanna hetken kuluttua rauhallisesti. (Kumman rauhallisesti, ajatteli Pentti.) — Mutta olen varma, että mielesi muuttuu vielä.

— Ei koskaan!

— Älä sano: ei koskaan, Pentti. — Jumala voi armossaan antaa sinulle vielä takaisin vanhan mielesi ja vanhan uskosi.

Pentti hymähti pilkallisesti.

— Tuo sinun Jumalasi on jättänyt tekemättä paljon muuta, tärkeämpää.

Noita uhman sanoja seurasi tuskallinen äänettömyys. Ympärillä ihana talviyö, kulkusten riemuitsevaa helinää. Yllä mahtava tähtitaivas.

— Voi, kuinka toisenlainen tämä joulukirkkomatkamme on kuin kaikki edelliset, huoahti Hanna. Mutta sitten hän virkkoi lujasti: — Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä, Pentti, ja siksi on ihmisten monesti niin vaikeaa Hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille. Ehkei sinne, minkä ihmismieli on arvioinut päämääräksi. Mutta perille — oikeassa mielessä.

Pentin ääni ei ollut niin varma kuin äsken, kun hän vastasi:

Kaunis usko. Mutta lähtekäämme nyt. Muuten myöhästymme.

He nousivat valtamaantielle lähtien taivaltamaan kirkkoa kohden. Vähäväliä täytyi heidän juosta kiireesti kinokseen tien viereen, kun kulkusten helinä aivan korvan juuressa ilmoitti, että taas oli reki kirkkoväkeä pyrkimässä heidän ohitseen.

— Jumalan rauha, Hanna-neiti! Huomenta, maisteri! kajahti miesten ja naisten ja lasten ääniä ohiajavasta reestä. Kaikki tunsivat nuo kaksi käsi kädessä kinoksessa seisovaa tummaa varjoa. — Ettekös nouse rekeen?