Part 13

— Niin, Kaira, virkahti hän. — On siinä urhea ja kestävä nainen, hän. Tuota, sinä yönä, kun parin meikäläisen kanssa tulin liian myöhään pelastamaan sinua — rikoin näet käskysi ja jätin Vaarin yksin jatkamaan matkaa esikuntaan ‒ olin, hiivatti, kuristaa hänet raivoissani. Onpa jälkeenpäin tullut kiitettyä Luojaa, etten sitä sittenkään tehnyt. Tuota, ilman häntä et olisi nyt vapaa, Kaira.

Katherine naurahti hämillään.

— Te liioittelette hirvittävästi, Jännes. Tehän olette tehnyt kaiken. Minä olen vain seurannut teitä.

Hän kääntyi Penttiin.

— Mutta hyvänen aika! Istukaa toki. Tehän aivan horjutte.

Penttiä huimasi todellakin. Tietoisuus, että hän oli turvassa, ystävien parissa, vaikutti liian voimakkaasti hänen järkytettyyn mieleensä.

Kun hän pääsi istumaan, helpotti hieman.

Katherine oli pistäytynyt keittiöön.

Toverukset katsoivat ääneti toisiaan. Pentti ei jaksanut puhua. Mutta kesken väsymyksen alkoi häntä hymyilyttää. Kun hän silmäili ystävänsä jäyhiä, punakoita kasvoja, muistui yht'äkkiä mieleen Kuikan juttelu Tarton sairaalassa.

— Juu juu, Jännes, oli Tahvo sanonut pari päivää ennen kuolemaansa, — minä pidän sinusta. Sydän, ei, siitä en tiedä mitään. En edes, onko sinulla sellaista kapistusta ylipäänsä. Mutta naamataulusi on verraton. Parta, jota Herramme on sinulle suonut vallan ylenmäärin, musta kuin Lieksan piru ja naama punainen, niin vietävän punainen. Karjalan pojan sydän ja munaskuut riemuitsevat sinua katsellessa. Karjalan värejä sinä kannat.

Pentti ei tiennyt, mistä tuo pilailu hänen mieleensä nyt juolahti. Eihän sillä ollut mitään yhteyttä nykyisyyden kanssa. Hän oli vain niin uupunut, että ajatukset tulivat ja menivät, kirjavana, sotkuisena sarjana.

Musta ja punainen — urhean Kuikka-vainajan värit... Kuikka... Mitenkähän Linda oli kestänyt iskun? Hän, Pentti ei ollut kuullut tytöstä mitään. »Lääkäri pelkää Lindan menettävän järkensä», oli neiti Kamm sanonut. Linda-parka...

— Hiivatti, Kuikka, oli Jännes vastannut, — ei, tuota, sinun luontosi hevillä perään anna. Hauska kuulla, että tykkäät. Syy, se on hiivatin yhdentekevä.

Katherine palasi mukanaan tarjotin, jolla oli kahvia ja leipää.

Pentti söi ja joi hurjalla ruokahalulla. Siitä oli kauan, kun hän viimeksi oli syönyt ihmisten ruokaa. Kaksi kuukautta...

Katherine ja Jännes kertoivat hänelle seikkailuistaan.

— Ajoin suoraa päätä poikien luo, puhui Jännes. — Tuota, usko, jos tahdot, Kaira, mutta joka miehellä oli silmät kosteina, kun he kuulivat sinun joutuneen vangiksi. Katsos, Kaira, sinä olet ollut meille enemmän kuin tavallinen ryhmänjohtaja, hiivatti, enemmän kuin veli. Kaikki olisivat tulleet mukaan, kun ilmoitin lähteväni etsimään sinua.

Jänneksen vihreät silmät tähysivät uskollisina pelastettua toveria, ja vasemman posken arpi paloi tummanpunaisena.

— Sain, tuota, kauan puhua niille järkeä, ennenkuin ymmärsivät, että yksi mies hoitaa parhaiten tällaisen asian. Jos voimapuolta tarvittiin, niin siitä, tuota, Katherine-neiti oli luvannut pitää huolen »Hyvä», sanoi Torttila, ja ajatteles, Kaira, sitä sanoessaan se otti piipunkin suusta, »yksi lähtee, se olen minä.» »Ei hiivatissa», intin minä, »se paikka on minun. Muistakaa Pajua!» Siihen Torttila tyytyi. Nyökkäsi vain ja pisti piipun koriasti paikoilleen.

Jännes naurahti jäyhästi.

— Kun rykmentti tavoitti meidät, jatkoi hän, — menin kapteenin puheille. Tuota, ilmoittamaan, että karkaisin. Hamulakos ällistyi ja töllisteli minua kuin lehmä uutta porttia. »Mitä perhanaa! Tuletteko te ilmoittamaan pataljoonanne komentajalle, että aiotte karata?» Mutta kun, tuota, kerroin, mitä oli tapahtunut, muuttui ääni kellossa vähän äkkiä. »Lähtekää», sanoi kapteeni, »toivotan teille onnea vaikeassa yrityksessänne. Suokoon Luoja, että onnistuisitte. Kaira on mies, jota ei ole varaa menettää.»

Jännes vaikeni. Hetken kuluttua hän lisäsi hymähtäen:

— Ja hiivatti, sitten minä karkasin.

Katherine puuttui puheeseen:

— Ette voi kuvitella, Pentti, mihin kaikkeen ystävänne on ollut valmis teidän pelastamiseksenne. Oi, monesti, monesti on hänen henkensä ollut vaarassa näiden kuukausien kuluessa!

Jännes tuijotti suuriin kouriinsa. Häntä nolostutti ja samalla vähän suututti. Mitä se tuo neiti...? Eihän hän ollut tehnyt muuta kuin sen, mihin jokainen Pohjan Poika olisi ollut valmis toverinsa hyväksi.

‒ Ja ajatelkaahan, Pentti, jatkoi tyttö kujehtivan ilmeen häivähtäessä mustiin silmiin, — hän vaati minua opettamaan hänelle venäjää, jotta paremmin luonnistaisi. Hänen silmänsä olivat kyllä mennä nurin pelkästä vastenmielisyydestä, kun hän lausui ensimmäiset venäläiset sanat. Mutta hän oppi.

‒ Tuota, toista oli Katherine-neiti! innostui Jännes, ja isot kasvot loistivat ihailua. — Hän seurasi kaikkialle. Kun sain selville, että ne hiivatit siirtäisivät sinut taas uuteen vankilaan ja että vartijoita olisi vain kymmenkunta, hankki hän veljeltään, majurilta, miehiä, jotta, tuota, voisimme vapauttaa sinut. Muistat kai sen hiivatinmoisen öisen tappelun, Kaira?

Pentti nyökkäsi. Nyt hän ymmärsi. Tielle jääneet olivat siis sittenkin olleet lättiläisiä. Nuoren kansallisen armeijan sotilaita.

— Lättiläiset taistelivat kuin leijonat,-jatkoi Jännes. — Mutta vartiojoukkoasi olikin lisätty. Vain Katherine-neiti ja, tuota, minä pelastuimme.

Pentti jäi kummastuneena katsomaan tyttöä.

— Katherine, olitteko tekin mukana? Taistelussa?

— Oli, oli hiivatissa! huudahti Jännes. — Ja heilutti miekkaa kuin mies. Ei sitä, tuota, uskoisi, noin pienestä ja hennosta. Mutta kun itse näin, niin ei käy epäileminen. Rinnakkain tappelimme. Katsos, Kaira, sellaisia, tuota, sellaisia ovat lättiläiset!

Tyttö katsoi lattiaan. Nyt, kun kaikki oli ohi, oli hänen vaikea itsensäkin uskoa, että oli voinut, jaksanut. Peittääkseen hämilläoloaan kaivoi hän hameensa taskusta esiin pari savukelaatikkoa.

— Ostin nämä teikäläisiltä Valkissa. Ajattelin: Join saamme teidät, Pentti, vapaaksi, maistuvat nämä. Jännes sanoi usein, että mitenkähän te kestätte, kun ette saa haistaakaan tupakkaa.

— Suomalaisia savukkeita! Olipa se yllätys!

Katherine katsoi hymyillen miehiä, kun he halukkaasti tarttuivat savukkeihin.

— Kyllä ovat hyviä, hiivatin hyviä! kehui Jännes ensimmäisen haiun vedettyään. — Te, Katherine-neiti, te, tuota, ajattelette kaikkea.

Pentti poltti vaieten, ahnaasti. Miten se maistuikaan! Milloinkaan ennen ei suomalainen savuke ollut vaikuttanut niin virkistävästi.

— Muistatteko, Pentti, virkahti Katherine hetken kuluttua, — mitä sanoitte minulle saatuanne selville, että olin pettänyt teidän luottamuksenne? »Uskon kyllä, että teidänkin kansallenne kerran koittaa päivä», sanoitte te, »mutta se ei saavu sitä tietä, jolle te nyt olette astunut. Ei petoksen tietä. Pienet kansamme eivät vapautta saavuta, vielä vähemmin säilytä, muuten kuin yhdessä rintamassa seisten, toinen toistansa tukien.» Olen monesti unettomina öinä ajatellut sanojanne. Ne olivat tosia, oi, miten tosia! Minä petin teidät, joka tahdoitte kansalleni vain hyvää. Ja niin syöpyi minuun taikauskoinen pelko, että ellei meidän onnistuisi pelastaa teitä, tukahtuisi myöskin vapaustaistelumme vereen ja tuhkaan.

Mustat silmät tähysivät Penttiin kosteina. Sydämestä vihlaisi, kun hän katsoi nuorta miestä, jonka savuketta pitelevä käsi vapisi. Ja kirpeänä poltti häntä tietoisuus, että hän, Katherine, oli syössyt hänet siihen helvettiin, joka oli murtanut voimakkaan ruumiin.

Hän, juuri hän, joka kuitenkin...

Niin, jo sinä yönä, jolloin hän oli toimittanut Pentin vihollisten käsiin, oli hänelle selvinnyt, että häntä sitoivat komeaan nuorukaiseen paljon voimakkaammat siteet kuin vain muutaman yhdessäolon muistot. Ja sitä seuranneina raskaina, kiduttavina viikkoina oli tuo tunne hänessä yhä voimistunut.

Jännekseltä hän oli myöhemmin kuullut Hannasta Pentin kauniista lapsuudenystävättärestä. Ensi hetkessä hän oli tuntenut vain vihaa tuntematonta pohjalaistyttöä kohtaan, tulisen naissydämen leimuavaa vihaa. Mutta se oli sammunut kyyneliin, joihin hän sinä iltana oli nukkunut. Mikä oikeus hänellä oli vihata, hänellä, joka oli pettänyt Pentin, kavaltanut verivihollisten kynsiin sen, jota hänen olisi kaikin voiminensa pitänyt auttaa?

— Katherine, sanoi Pentti. — Senjälkeenkuin erosimme, olen oppinut kunnioittamaan teidän kansaanne. Vankiloissa tapasin kymmenittäin maanmiehiänne, uljaita, pelottomia miehiä, joita oli pakko ihailla. Nyt olette vielä te sankaruudellanne sitonut minut kansaanne kiitollisuuden siteillä. Ja nehän ovat voimakkaimmat.

Jännes puuttui puheeseen:

— Ja hiivatin viisaasti hän suunnitteli vapauttamisesi äsken asemalla. Minun väkivaltainen yritykseni oli mennyt myttyyn. Se olikin, tuota, sellainen typerän soltun yritys. Hän laati uuden suunnitelman.

Vilautimme erään aseman vartijan nenän edessä viiden dollarin seteliä, ja Katherine-neidistä tuli aseman siivoojatar. Ryssä, hiivatti, suostui ilomielin, edellinen lattianpesijätär oli juuri kuollut keuhkotautiin, se sopi mainiosti. Ja asemasillalla oli meillä, tuota, apuna majurin antamat miehet, kaksi hiivatin reimaa lättiläistä solttua. Tuollaisia Toikan mittaisia jättiläisiä, jotka heittelisivät sellaisia kärpäsiä kuin sinä ja minä mielensä mukaan.

Jännes naurahti hieroskellen leukapieliään.

— Lisäksi palkkasimme väkeä aiheuttamaan epäjärjestystä heti, kun minä, tuota, antaisin merkin, jatkoi hän. — Ryssät eivät tienneet, mitä oli tekeillä, eivätkä tiedä sitä nytkään. Katsos, muutamalla dollarilla saa tässä hiivatintuutissa vallan ihmeitä aikaan. Ryssähän myy vaikka sielunsa autuuden. Eikä me, tuota, tingitty.

Samassa Pentti hypähti kauhistaneena pystyyn. Eteisestä oli kuulunut kolinaa.

Ryssiä! välähti hänen mielessään. Kaikki on hukassa!

Mutta Jännes työnsi rauhallisesti hänet istumaan.

— Ei se mitään. Isäntäväkemme vain tulee kotiin.

— Isäntäväkemme?

— Niin, tuota, mies ja vaimo, jotka ovat antaneet meille turvapaikan kotonaan, selitti Jännes. — Hiivatti! Ei täällä ole niinkään helppo löytää sellaista. Nämä ovat varmoja. Tuota, suomalaisia.

Ovi avautui. Huoneeseen astui nelissäkymmenissä oleva pariskunta. Rehdin, luotettavan näköistä väkeä. Mies suurikokoinen, juro. Vaimo pieni, tylleröinen, silmät lempeät ja surulliset.

‒ Kas vain, te onnistuitte, virkahti mies tyynesti. Kätellessään Penttiä lisäsi hän: — Onneksi olkoon!

— Tervetuloa vaatimattomaan kotiimme! sanoi vaimo sydämellisesti puristaessaan pelastetun kättä.

Kun kaikki istuivat pöydän ympärillä, naiset juoden kahvia, miehet poltellen savukkeita, virkahti isäntä:

— Teitä kai hämmästyttää tavata täällä maanmiehiä?

— Olen iloisesti yllätetty, vastasi Pentti. — Te johdatte kotimaan elävänä mieleeni.

Mies veteli äänettömänä haikuja. Hänen katseensa oli painunut lattiaan.

— Ja kuitenkin, sanoi hän viimein raskaasti, — olemme olleet poissa Suomesta kauemmin kuin te. Toista vuotta. Olemme molemmat täällä palveluksessa, rautatiellä. Ehkä kauhistutte, kun sanon, että minun oli pakko vuosi sitten jättää kotimaa. Vaimo seurasi minua. Olin punakaartissa.

Pentti tunsi miehen ja vaimon tarkkaavan hänen kasvojansa. Katseessa odottava, hieman arka ilme.

— Kauhistuisin? virkahti hän. — Miksi kauhistuisin? Olettehan maanmiehiäni ja olette suoneet minulle turvapaikan kodissanne.

— Meinasin, meinasin vain, sanoi mies, — että ehkä pelkäisitte meidän antavan ilmi.

— En, vastasi Pentti, — sitä en pelkää.

Vaimo kiirehti puhumaan:

— Johan me nyt sellaista. Suomalaiset ihmiset. Kun ystävänne tulivat ja kertoivat kohtalostanne, itkin koko yön. Ja tämän päivää olen rukoillut Jumalaa, että Hän sallisi teidän pelastua. Voi, mitä olette saanutkaan kärsiä!

— Niin, sanoi mies harvakseen, — meinasin vain, että sanonpa sen teille, jotta sitten tiedätte. Meinasin, että te ette ehkä tahtoisi olla kattomme alla, kun olemme olleet punaisia. Noin niinkuin sanotaan, vastakkaisella puolella.

Pentti ojensi hänelle kätensä ja puhkesi sydämellisesti puhumaan:

— Rakkaat ystävät, älkää toki kuvitelko sellaista! Olen pakolainen, karannut sotavanki, niin että voisi luulla minun puhuvan näin sen tähden, että henkeni on teidän käsissänne. Mutta uskokaa minua: ei se ole siksi. Olen sanomattoman iloinen tavatessani maanmiehiäni täällä kaukana. Olimmepa punaisia tai valkoisia, niin olemme saman maan lapsia. Se yhdistää meitä, tekee ystäviksi.

Miehen silmät kostuivat.

— Kiitos. Se oli sana paikallaan, se. Punaisia, sanoitte. Niin, onhan sitä tullut oltua. Mutta se on mennyt. Täällä. Nähdessä tätä komentoa. Tätä »työläisten ihannemaan» komentoa. Toista on Suomessa.

— Niin, Suomessa... huokasi vaimo.

— Ja nyt te palaatte kotimaahan, jatkoi mies, ja äänessä soi koti-ikävä. — Kunpa pääsisi sinne takaisin. Vihassa se tuli jätettyä. Suomi ei ole työläisen isänmaa, ajattelin. Mutta kummaa se on, takaisin sinne mieli tekee. Takaisin, kaiken uhalla.

— Tulkaa! huudahti Pentti. — Annan teille osoitteeni. Kun olette rajan sillä puolen, kirjoittakaa minulle. Olen iloinen saadessani auttaa teitä siellä taas alkuun.

— Kiitos, vastasi mies. — Emme unohda teitä. Olen tässä jo alkanut pelätä, että tuo vaimo kuolee koti-ikävään. Se näyttää olevan niin, ettei suomalainen juuri voi elää muualla kuin Suomessa. Ja hyvähän siellä on.

Keskustelu taukosi. Kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kotia he ajattelivat. Kaukaista, vaarojen takaista kotimaata.

Illan hämärä oli laskeutunut huoneeseen. Kadulta kuului silloin tällöin askeleita. Jonkun juopuneen ryssän rähinää. Naikkosen kimeää kikatusta.

Vihdoin nousi isäntä paikoiltaan.

— Taitaa olla parasta paneutua levolle. Pimeäkin jo on. Olisi kyllä jokunen kynttilänpätkä jäljellä. Mutta ei uskalla sytyttää. Epäilevät heti porvareiksi.

* * * * *

Seuraavana aamuna he erosivat.

— Pietarin kautta teidän on paras yrittää ja sitten, meinaan, yli Rajajoen, sanoi isäntä Pentille ja Jännekselle. — Leveimmät kohdat sitä ovat lievemmin vartioituja. Pietariin me kyllä saamme teidät kulkemaan. Olen rautatiellä, kuten sanottu. Jonkunlaisena junailijana.

Pentti kääntyi tyttöön.

— Entä te, Katherine?

Puhuteltu säpsähti.

— Minä?

Heidän katseensa kohtasivat toisensa.

Nyt eroaisivat heidän tiensä. Kenties ainiaaksi.

Pentti ajatteli lähtöään kotoa. Oikeastaanhan hän oli liittynyt Pohjan Poikiin Katherinen vuoksi, vaikka tuo syy sitten oli painunut taka-alalle. Heidän ensi tapaamisensa oli jättänyt hänen vereensä polton, joka ajoi hänet kotoa. Se polte oli sammunut kohtalokkaana yönä tytön kotikartanossa. Vaihtunut ensin vihaan, sitten sääliin. Ja nyt? Nyt tunsi hän tyttöä kohtaan ihailua ja kiitollisuutta.

Erota? Hän ei tuntenut tuskaa eroa ajatellessaan, vain haikeutta. Niin, haikein mielin hän eroaisi Katherinesta niinkuin hyvästä ystävästä erotessa. Mutta kotiin hänen mielensä paloi. Suomeen, äidin ja isän ja — Hannan luo.

Katherine katsoi pitkään edessä seisovaa nuorta miestä, jonka kohtalot olivat hänelle olleet niin läheiset viime kuukausina. Hänen mielensä pyrki käymään apeaksi, mutta hän karisti alakuloisuuden pois. Toinen elämä kutsui häntä.

— Minä? toisti hän. — Minun paikkani on kotimaassani. Taistelumme on kesken, tulos epävarma. Isänmaa tarvitsee nyt jokaisen poikansa ja tyttärensä.

Hänen katseensa säihkyi.

Tuo ilme suurissa, mustissa silmissä oli Pentille tuttu. Hänen mieleensä juolahti, että puoli vuotta sitten hän olisi hymähtänyt sille: isänmaallista fanatismia! Mutta nyt hän arvostelisi sitä toisin. Kuvan noista säihkyvistä silmistä hän veisi mukanaan kotimaahan yhtenä rakkaimmista muistoista. Ne paljas tavat sielun, jossa isänmaa oli ensimmäisellä sijalla, tulen, jonka täytyi palaa tuhansissa ja taas tuhansissa sydämissä, jotta pieni kansa saattoi saavuttaa vapauden ja sen myös säilyttää.

Hetken kuluttua tyttö lisäsi:

‒ Mutta, Pentti, en unohda teitä milloinkaan.

‒ Enkä minä teitä, Katherine, vastasi Pentti puristaen lujasti hänen valkeaa, hentoa kättään. — Olen aina muistava ilolla ja ylpeydellä, että minulla on ystävä Lätinmaan urhean kansan keskuudessa. Pyydän teitä, Katherine, viemään sydämelliset terveiseni veljellenne ja hänen tovereilleen. Ne ovat kyllä vain nääntyneen Pohjan Pojan terveiset. Mutta niihin yhtyy sydämessään varmasti koko Suomen kansa.

Katherinen silmiin herahtivat kyyneleet. Erota? Niin, tietysti. Mutta sittenkin. Sanomattoman vaikealta se tuntui.

— Kiitos, Pentti. Ja kun maassamme kerran on huomen, niin tulettehan silloin joskus tervehtimään meitä?

— Tulen, Katherine. Varmasti.

Jännes sekautui keskusteluun naurahtaen jäyhästi:

— Tuota, saisinkos minäkin tulla, Katherine-neiti? Tyttö kääntyi häneen.

— Tietysti. Olette sydämellisesti tervetullut, te, minun neuvokas, urhoollinen taistelutoverini!

— Kiitos, Katherine-neiti. Taitaa, tuota, olla jo aika lähteä hakemaan teidän saattomiehiänne. Paras pudistaa pikapuolin tämän hiivatin pesän tomu jaloistamme. Parasta meille itsekullekin. Ryssänmaa on kuitenkin aina vain Ryssänmaa!

Seitsemästoista luku.

— Tämä on nyt sitten Pietaria.

Pentti oli istahtanut hylätyn, rappeutuneen talon portaille ja katsoi katua alas. Jännes seisoi hänen vieressään nojaten seinään.

Pietaria, niin...

Pentti oli kuullut puhuttavan Pietarista, mahtavasta, komeasta pääkaupungista, jonka kerran tsaari Pietari, suureksi sanottu, oli mahtikäskyllään nostattanut keskelle suomalaisia soita. Isähän siitä oli käyntinsä jälkeen kertonut monenlaista, kun hän, Pentti, oli vielä koulupoika. Sen kultaisista kupooleista. Upeista palatseista. Eremitaasin ihanista taulukokoelmista. Leveistä kaduista, joilla vilisi hienoja ajoneuvoja täynnään häikäiseviä kaunottaria ja loistavapukuisia upseereja. Iloisesta elämästä, joka sykki kaikkialla suuressa keisarikaupungissa.

Hän oli kuunnellut ihmeissään. Samantapaisia tunteita se oli herättänyt hänessä kuin kertomukset Aladdinista ja taikalampusta, kun Kerttu-täti, Hannan äiti, oli heille niitä lapsuusaikana lukenut. Mutta syvimmälle, hänen pojansydämeensä oli syöpynyt tieto, että kaikki tuo prameus lepäsi syvälle suomalaiseen suohon upotetuilla paaluilla, prameus, joka oli tuonut ryssän vallan Suomenlahdelle ja seisoi siinä uhkaamassa suomalaista kansaa ja maata. Ja kun isä oli lopettanut kuvailunsa, oli hän kysynyt:

— Mutta, isä, eikö Pietaria voisi upottaakin noihin samoihin soihin?

Ei, Pietari ei ollut uponnut suomalaisiin soihin. Se seisoi yhä paaluillaan. Mutta uponnut se oli kuitenkin, uponnut vallankumouksen liejuihin. Sinne oli hukkunut sen komeileva elämä. Sinne hienot ajoneuvot häikäisevine kaunottarineen, loistavapukuisine upseereineen. Sinne Pietarin koko mahtavuus.

Nyt se törrötti paikoillaan ojennellen käsivarsiaan kohti Suomenlahtea kaameana, ränstyneenä jättiläisenä. Siinä, missä ennen oli ollut elämää, loistoa, oli nyt tyhjyys ja saastainen lika.

He olivat Pietariin saavuttuaan käyneet katsomassa satamaa. Pentti oli tahtonut nähdä Suomen lahden aaltoja, aaltoja, jotka ennen tänne tuloaan olivat huuhdelleet Suomen rakkaita rantoja. Tyhjää siellä oli ollut, tyhjää ja elotonta. Ei suuria valtamerilaivoja tuomassa ruoka- ja ylellisyystarvikkeita kaikkinielevälle miljoonakaupungille. Ei peloittavia sota-aluksia muistuttamassa mieliin Ryssänmaan mahtia. Vain aallot Suomenlahdella. Niiden yksinäiset tyrskyt olivat täyttäneet heidän sydämensä ilolla: uhkaava Pietari oli henkitoreissaan!

Ja kadulla. Hälinää siellä oli. Tulevia ja meneviä. Mutta ei loistavaa elämää. Upeat myymälät oli ryöstetty putipuhtaiksi. Elottomina tuijottivat ikkuna-aukot ohikulkijaa kuin avoimina tuijottavat vainajan silmät. Katuvierillä lojui likaisia, nälkäisiä olioita päivät pitkät. Ne, joilla oli asiaa eteenpäin, saivat harppia yli. Samaa joukkoa myöskin mahtavan Talvipalatsin, upean Amiraliteetin ja kuuluisan Eremitaasin liepeillä. Lepääviä ja nukkuvia. Pietarin kurjaa väestöä, jolle vallankumouksen piti tuoda kaikki elämän ihanuudet.

Pentti hymähti.

Hän oli pelännyt Pietariin tuloa. Mutta täällä ei näyttänyt olevan kiinnijoutumisen vaaraa, kun vain piti suunsa lukossa. Heitä ei voinut erottaa Pietarin asukkaista. Jos heidän vaatteensa olivat rääsyjä vain, niin samaten oli lukemattomien muiden, iljettäviä, haisevia. Jos heidän tukkansa oli takkuinen ja kasvot parran peittämät, niin yhtä siivoomattomia miehiä vilisi kaikkialla. Ajatuksia ei vainukoira toki saa nuuskituksi, joten he saattoivat olla rauhassa. He sulautuivat ympäristöön, katosivat tuhansien ja kymmenientuhansien samanlaisten ja vielä kurjempien laumaan. Ei tarvinnut edes pelätä suomen puhumista, täällä tuntui olevan melko paljon suomalaisiakin.

Pentti ja Jännes seurasivat kadun elämää, mikäli sitä voi elämäksi sanoa. Inhoon sekautui vapauttava tunne: Suomen pahin vaara, Pietari, lahoo, saastuu, kuolee pois, jos tätä menoa vain kyllin kauan saa jatkua. Häpeäpilkku oli Pietari sille kansalle, jonka pääkaupunki se kerran oli ollut. Mutta samaa, yhtenäistä häpeäpilkkua taisi olla koko uusi Ryssänmaa, joka makasi entisen luhistuneen raunioilla.

Joku laiha, pitkä mies läheni heitä hieman horjahtelevin askelin. Hän silmäili ivallisen näköisenä toisella puolen katua loikovaa ihmislaumaa katsomatta eteensä. Juuri ollessaan sivuuttamassa heidät, kompastui hän Pentin jalkoihin. Kun mies kompuroi ylös, pääsi Pentiltä vahingossa:

— Verzeihen Sie, mein Herr!

Mies seisahtui hänen eteensä ja katsoi tutkivasti häneen.

Te puhutte saksaa, herra, virkahti hän samalla kielellä. — Ette ole venäläinen. Mutta ette saksalainenkaan. Kuulen sen ääntämisestänne.

Pentti huomasi liian myöhään erehdyksensä. Hän nousi hitaasti pystyyn voittaakseen aikaa.

— En, vastasi hän sitten levollisesti. — Olen suomalainen.

Ruskeat silmät katsoivat häneen tutkivina.

— Mitä sitten haette tästä saastanpesästä, herra?

Pentti silmäili vuorostaan vähän tarkemmin puhekumppaliaan.

Väkijuomat leyhkäsivät hänen hengityksestään. Mutta mies oli siististi puettu. Partaisista kasvoista loistivat silmät viisaina ja terävinä. Piirteet olivat kauniit, sopusuhtaiset. Kapealla, valkealla kädellään siveli hän tuumivasti hyvin hoidettua leukapartaansa.

— Olen kommunisti, vastasi Pentti. — Poliittisten mielipiteitteni vuoksi piti minun jättää syntymämaani.

‒ Hyvä, hyvä, virkahti vieras hieman hermostuneesti. — Mutta tehän puhutte saksaa? Melko hyvin, se täytyy tunnustaa.

— Olen ollut Saksassa. Opintomatkoilla.

Vieraan mielenkiinto kasvoi..

— Sallikaa minun esitellä itseni, sanoi hän. — Nikolai Ivanovitš. Ennen insinööri, keksijä, nyt — ei paljon mitään.

— Peltonen, filosofiantohtori, vastasi Pentti esittelyyn.

— Hauska tutustua, vakuutti ryssä vilkkaasti. — Mitä teette täällä, tohtori?

— Näen nälkää. En paljon muuta.

— Mutta jos luopuisitte aatteistanne? virkahti ryssä painostaen ivallisesti viimeistä sanaa. — Silloinhan Suomi ottaisi teidät avosylin takaisin.

— Niin, jos, vastasi Pentti. — Mutta minä en luovu. Sitäpaitsi, minulla on syntejä. Vaikka nykyisillä vallassaolijoillamme onkin puute kykenevistä miehistä, pelkään, että minun tekoseni olisivat hieman liikaa heidän sulatettavikseen.

Vieras tarkkaili häntä huvitettuna.

— Erinomaista! Minua haluttaisi todellakin jatkaa kiintoisaa keskusteluamme. Mutta ei täällä kadulla. Tulkaa mukaan, tohtori Peltonen. Soiton soidessa ja lasin ääressä sujuu puhelu. Oikeauskoinen kommunisti, niinkuin te, ei toki pelänne Leningradissa?

Pentti epäröi. Toisaalta ei voinut tietää, mihin seikkailuihin hän joutuisi, jos seuraisi vierasta, mutta toisaalta ei sitäkään, minkälaisen näytöksen ryssä panisi toimeen, jos hän kieltäytyisi. Kun hän puhui oikeauskoisesta kommunistista, oli äänessä ollut jotakin uhkaavaa.

— Minulla on mukanani eräs maanmieheni, sanoi hän osoittaen Jännestä. — Muuan suomalainen työmies.

Ryssä vilkaisi epäluuloisesti Jännekseen.

— Ymmärtääkö tuo saksaa?

— Ei valitettavasti, vastasi Pentti.

Sitä parempi, saammepa sitten rauhassa puhella. Ottakaa hänet mukaan. Ilta tekee tuloaan. Eikä silloin ole nautinto vetelehtiä kaduillamme. Ei oikeauskoisimmillekaan.

Pentti kääntyi toverinsa puoleen ja selitti, mistä oli kysymys ja mitä hän oli ryssälle heistä kertonut.

— Mies on jo aika lailla hiprakassa, sanoi hän lopuksi. — Jos hän saa lisää, nukkuu hän ennenpitkää. Se on paras keino päästä hänestä kaikessa hiljaisuudessa eroon, kun nyt kerran olemme häneen sotkeutuneet.

Jännes nyökkäsi.

— Niin, tuota, mennään vain. Emme voi kuitenkaan vielä jatkaa matkaamme.

He lähtivät liikkeelle kolmisin. Taival kesti kotvan.

Kaikkialla oli samanlaista. Rappeutunutta, luhistuvaa ja luhistunutta. Katottomia taloja siellä täällä. Toisia, joista koko kadunpuoleinen seinä puuttui.

He pysähtyivät erään oven eteen.

— Herrat ovat hyvät! kehoitti heidän oppaansa.

He astuivat porraskäytävään. Toisesta kerroksesta kuului valittavaa soittoa.

— Pidän tästä paikasta, hienoimpia mitä meillä nyt on, sanoi ryssä. — Siellä unohtaa. Mustalaiset soittavat. Sitäpaitsi on emäntä serkkuni. Hän antaa juotavaa, vaikkei taskussa olisikaan rahaa..

Portaissa oli kaikenlaista roskaa. Kaidepuut olivat monesta kohtaa poikki, ruosteisella rautalangalla jälleen yhteen köytettyjä.

Sali, johon he tulivat, oli melko suuri, tupakansavun ja väkijuomien leyhkän täyttämä. Hajuvesien lemu sekautui niihin väkevänä. Keskilattia oli raivattu tanssijoita varten. Seinustoilla oli pöytiä, joiden ääressä istui iloisia seurueita. Enemmän tai vähemmän huonosti puettuja miehiä. Naisia hihattomissa, hyvin avokaulaisissa silkkileningeissä. Takana aitioita, joissa oli eteenvedettävät, punaiset verhot.

Pietari, autio, luhistunut Pietari huvitteli. Nauru helisi.

Soitto oli tauonnut. Tanssipaikka oli tyhjänä.

Lattian poikki lähestyi tulijoita nuorenpuoleinen, kaunis nainen, yllään verenpunainen iltapuku.

— Tervetuloa, rakas serkku! visersi hän syleillen ja suudellen insinööriä.

Nikolai Ivanovitš esitti seuralaisensa:

— Tohtori Peltonen, suomalainen kommunisti. Hänen toverinsa, suomalainen työmies. Uusia ystäviäni. Ja hän, hän on serkkuni, josta puhuin, Nataša Nikolajevna.

— Punainen Nataša, hymyili nainen tervehtiessään. — Tervetuloa, aateveljet, tervetuloa!

Hän saattoi heidät erääseen aitioon. Pulloja ja laseja ilmestyi heti pöytään.

— No, Kolja? virkahti hän kysyvästi.

Insinööri ymmärsi vihjauksen.

— Toistaiseksi riittää, vastasi hän nauraen. — Haluan puhella ystävieni kanssa hetkisen kaikessa rauhassa.

Nainen poistui ottamaan vastaan uusia vieraita, ei ryhtynyt heti keskusteluun, vaan tarttui pulloon.

— Kiitos, ei meille, torjui Pentti. — Istumme mielellämme seurassanne. Täällä on viihtyisää. Musiikkia, lämmintä — siinä on meille enemmän kuin tarpeeksi.

Ryssä katsoi häneen terävästi. Sitten hän hymähti, täytti oman lasinsa ja kaatoi sisällyksen kurkkuunsa. Tyhjennettyään neljännen lasin hengähti hän syvään ja pyyhkäisi parrasta siihen tarttuneet viinipisarat.

— Näkee, ettette ole venäläisiä, virkahti hän. — Te tuijotatte katse kovana kärsimyksiinne, syljette lasiin ja mökötätte. Me kärsimme, elämme kuin koirat, mutta me upotamme sen lasiin. Ja sitten voi taas laulaa ja nauraa. Kuulkaahan!

Ja hän alkoi laulaa vanhaa ryssäläistä ballaadia. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän suorastaan eli siinä, mitä lauloi. Kyyneleet nousivat ruskeisiin silmiin.

Soitto alkoi, raju, hurja soitto. Lattia täyttyi tanssijoista. Naiset painautuivat miehiä vastaan kissamaisen pehmeinä ja sulavina. Tummissa silmissä vaarallinen tuli. Paljaat, valkeat käsivarret kietoutuivat viekoittelevina tanssittajien kaulan ympärille. Ja punaisina hehkuvat huulet kurkottautuivat suudeltaviksi.

Insinööri nousi ja veti verhot aition eteen. Soitto, tanssijoiden nauru ja puheensorina häipyivät kuin jonnekin kauas. He jäivät hämärään.

— Tahdon puhua kanssanne, tohtori Peltonen, sanoi ryssä sivellen mustaa leukapartaansa. — Seinät ovat vahvat. Eikä täällä kuuntelijoita olekaan. Tänne ei tulla sitä varten. Mutta parasta olla sittenkin varuillaan. Verhot suojelevat ulospäin. Saavat ne tukahduttaa muitakin ääniä, kummempiakin.

Hän naurahti omille sanoilleen. Hetken kuluttua hän jatkoi:

— Omituinen sattuma. Tämä meidän tapaamisemme, tohtori Peltonen. Näyttämö: bolševikien Pietari. Henkilöt: suomalainen kommunisti ja venäläinen tsaristi. Niin, katsokaa vain, minä olen tsaristi. Tsaristi, joka »köyhälistön ihannevaltiossa» elää kuitenkin kuin ruhtinas teihin, kommunistiin, verrattuna.

Uudet lasit olivat nousseet ryssälle päähän.

— Niin, piru vieköön, olen tsaristi sydäntä ja sisälmyksiä myöten! intoili hän. — Mutta ei kukaan teitä usko, jos menette sanomaan. Koettakaa, rakas tohtori! Nauravat teille vasten naamaa. »Toveri Nikolai Ivanovitš tsaristi? Loruja! Kyllä me tunnemme Punaisen Natašan ja hänen serkkunsa!» Katsokaas, suomalainen kommunistiystäväni, sekin on venäläistä.

Hän joi yhä. Lakkaamatta. Silmittömästi.

— Vaikka, niinhän se on kaikkialla, jatkoi hän nauraen humalaisen naurua. — Me ihmiset näyttelemme aina, enemmän tai vähemmän. Olemme olevinamme sitä, mitä emme ole. Minä esimerkiksi. Päivät pitkät raadan tehtaassa, olen toveri, punaisista punaisin. Leninin sanat aina huulilla. Ja kuitenkin — olen tsaristi. Odotan Venäjän ylösnousemusta. Entä serkkuni Nataša? Huomasitte kai hänen pukunsa oikeauskoisen värin? »Punaiseksi Natašaksi» hän on ristinyt itsensä, ja sillä nimellä hänet nyt tunnetaan. Hän on kaikkien valtiaiden suosiossa. Se on hyvä, hän saa pitää tätä paikkaa, rikastuu. Ja kuitenkin, hän on sydämeltään varma meikäläinen. Ja te, ystäväni? Sanotte olevanne suomalainen kommunisti tohtori Peltonen. Suomalainen voitte olla, tohtori samaten. Mutta, Peltonen? Ei, olette herra Sejase, mutta ette Peltonen. Ettekä te ole kommunisti, ette edes sosialisti. Olette Suomen valkoisia, niinkuin toverinnekin. No, älkää pelätkö, en minä anna teitä ilmi bolševikeille. Minulle on kaikki tuo, vakoilu ja muu sellainen, yhdentekevää. Ihmettelette kai, mistä arvasin, ettette ole kommunisti. Silmistä, rakas ystävä. Nuo eivät ole kommunistin silmät. Siihen ne ovat liian viisaat, ei hulluutta hitustakaan. Ettekä te ottaneet viiniä. Tahdoitte pitää päänne selvänä, aistinne varuilla. Oikeauskoisten kommunistien ei Leningradissa tarvitse pelätä pientä päihtymystä.

Penttiä hirvitti ryssän tarkkanäköisyys. Mutta silmää räpäyttämättä hän vakuutti:

— Olen se, miksi olen itseäni sanonut.

— No niin, no niin, rauhoitti ryssä silmää iskien, — sanokaamme nyt sitten vaikka niin. Te olette siis tohtori Peltonen, jonka kommunististen mielipiteittensä vuoksi piti poistua Suomesta. Olkoon niin. Pidän teistä, tohtori Peltonen, vaikka olette suomalainen. Suuren Venäjän pojalla on varaa ihmisenä pitää toisesta, vaikka hän olisikin vihollismaasta.

Ja ryssä kumosi taas lasinsa.

Jännes oli tarkkaavasti seurannut keskustelijoiden ilmeitä ymmärtämättä, mistä oli puhe. Hänestä näytti, että nuo kaksi juttelivat kaikessa sovussa. Ryssältä luistivat sanat kuin koskesta, ja mustaa naamaa kirkasti leppoisa hymy. Kaira tyytyi enimmäkseen kuuntelemaan. Niin, Kairalla oli taito selviytyä. Eikä mikään vaara voinut täällä uhata. Hän nousi lähteäkseen.