Part 3

— Mitä sinä per...?

— Joo, joo, vahvisti Pentti. — Ja eversti lausui sitten minulle: »Olen kiitollinen teille, kersantti, viisaista sanoistanne. Mutta vielä kiitollisempi olisin, jos voisitte mainita minulle jonkun tuollaisen ihanne-esikuntamiehen.» »Herra eversti», sanoin minä, »vaikka etsisitte koko maailman, ette löytäisi esikuntaanne toista niin sopivaa miestä kuin Jaakko Jännes.»

— Hyvin maksettu, Kaira!

Jännes oli hypähtänyt kiroten pystyyn ja sieppasi puukon vyöltään.

Pentti peräytyi muutaman askeleen. Suonet ohimoilla pullistuivat, ja silmissä välähti vaarallinen tuli. Kun Jännes ryntäsi päälle, väisti hän sivulle, ja seuraavassa hetkessä jysähti hänen nyrkkinsä vastustajan leukaan. Puukko kirposi Jänneksen kädestä, ja hän kaatui pitkin pituuttaan lattialle.

Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät toiset olleet ehtineet väliin. Nyt riensivät Jänneksen pelitoverit hänen luokseen.

Pentti seisoi parin askeleen päässä.

— Ei se vaarallista ole, sanoi hän. — Viekää mies johonkin toiseen huoneeseen. Kyllä hän toipuu pian.

Hän hymyili huolettomasti. Mutta järki pyrki arvostelemaan hänen menettelyään. Oliko nyt tarpeellista iskeä niin lujasti? Mutta toinen ääni hänen sisässään puolusti: Kun isket, niin iske lujasti. Ei mitään hempeämielisyyttä. Ei mitään velkoja.

Eräs lyhyenläntä, hartiakas sotilas oli astunut Pentin luo.

— Tuossa käteni Kaira, jos kelpaa, sanoi hän tasaisella, hitaalla tavallaan. — Jussi Torttila minä olen. Tuolta Vanajan rannoilta.

Pentti tarttui ojennettuun käteen.

Torttila ei ollut tosiaan liialla pituudella pilattu, mutta vartalo oli sitä voimakkaampi ja kädenlyönti luja. Silmät olivat siniset, rauhalliset. Vasemmassa suupielessä riippui miltei aina — puhuessakin — piipunnysä, olipa siinä sitten tupakkaa tai ei. Tavallisesti: siinä kuitenkin oli, olihan hän suuren talon poika. Alituisesta piipun imemisestä oli vasen suupieli venähtänyt oikeata alemmaksi. Se antoi hänen kasvoilleen omituisen toispuolisen ilmeen. Nytkin, kun hän seisoi siinä hiljaisesti naureskellen, hymyili vain suun oikea puoli.

— Sinunlaisestasi miehestä minä pidän, sanoi hän tyynen ihailevasti. — Kuule, pysytään me yhdessä.

— Ilossa ja surussa! vastasi Pentti sydämellisesti.

Viides luku.

Pojat olivat painuneet kaupungille, jok'ainoa. Ja kummakos tuo, oltiinhan ensimmäistä iltaa vieraassa kaupungissa, jonka jo ensi silmäys oli osoittanut kiintoisaksi ja aivan erilaiseksi kuin kaikki kotimaan kaupungit. Pentti Kaira yksin oli jäänyt komppanian majapaikkaan. Hänet oli määrätty päivystäjäksi.

Tehtävää ei ollut mitään. Ketään ei tullut eikä ketään mennyt. Pojilla oli vapaailta, vasta huomisesta alkaisi tavallinen sotilaskomento.

Pentti kulutti aikaansa kirjoittamalla kotiin. Paljonhan olikin kerrottavaa, näin ensimmäisenä päivänä.

»Tallinna 12.I.—19.

Rakas Hanna!

Siis virolaisella maaperällä!

Tuntuu epätoivoiselta yrittää kuvata tätä päivää. Siksi kirjava ja sekava se on, ainakin se on minuun sellaisen kuvan jättänyt.

Ensin Helsingin rannassa. Puheita — ah, miten kaunissanaisia puheita! Kuunnellessani niitä tein vankan päätöksen, etten ikinä enää puheita pidä. (Sittenkuin palaan, tietysti. Äidin pelko, etten muka enää palaa, on vallan turha.) Ymmärrän nyt, että puheiden täytyy vain ikävystyttää kuulijoita. Löysin monesti itseni ajattelemasta: Kuulehan, veliseni, sinä joka puhut, mitä tiedät sinä sodasta, sotilaan kärsimyksistä ja rasituksista, jotta sinä puhut meille? Sinä olet korkeintaan lukenut niistä tai kuullut kerrottavan; meille ne olivat eilispäivän elämä ja huomisenkin ovat.

En tiedä, mutta kun sankarius on muuttumassa aren työksi, saa kaikki aren kaavun päälleen. Porilaisten marssikin, joka ennen juhlatilaisuuksissa paisutti niin rintaani, tuntui turhalta pärinältä.

Teistä, siellä kotilieden ääressä istujista, tuntuu kai hirvittävältä tämmöinen puhe. Ainakin olisi minusta siltä tuntunut kaksi viikkoa sitten. Mutta samalla kuin riisuu siviilipuvun päältään, heittää kai nurkkaan myöskin kaiken mahdollisen hienostumisensa, muuttuu soltuksi soltun puvussa, tuntee kuin solttu ja ajattelee kuin solttu. Minä ainakin ajattelin: kaikkeen ne panevatkin rahaa, olisivat tuon musiikin sijasta tarjonneet kupin pari kuumaa kahvia, se olisi ollut jotakin; ja nuo herrat kaunopuhujat, kaiken vaivannäkönsä asemesta he olisivat voineet tarjota tuohon, kahviin pullat, me olisimme siitä hyvästä hurranneet heille kahta kovemmin

Tai en tiedä. Ehkä vika onkin vain minussa. Olen kaiketi liikaa innostunut ennen noista juhlamenoista, niin etten enää voi lämmetä. Kenties se oli sitä, kenties ei. Tosiasia ainakin on, että kun laivan laiturista irtauduttua käännyin katsomaan tovereitani, oli monella heistä kyyneleitä silmissä. Mutta itkeäkin voidaan niin monesta syystä...

Aivan lähelläni seisoi eräs ryhmäni miehistä, Eerikki Laukkanen, puolivälissä kolmeakymmentä oleva kauppa-apulainen Riihimäeltä. Velttoryhtinen, kasvot pulleat, verettömät, kulmakarvat vaaleat, niin että niitä ei juuri ollenkaan voi erottaa, partaa tuskin nimeksikään, muutamia avuttomia vaaleita haivenia vain leuan alla, ja silmät tuollaiset laupiaat ja tyhjät, jollaisia joskus näkee ensimmäistä vuottaan vaeltavilla mullikoilla. Siinä hän seisoi katse loittonevaan rantaan kaihoavasti suunnattuna, pureskellen kynsiään, joissa ei oikeastaan puremisen varaa enää olisi, ja heiluttaen kättään Katajanokan ulointa kärkeä kohden. Nenäliina vastasi sieltä.

Mieleeni johtui poikien leikinlasku kasarmillamme.

— Mitäs sinäkin, Eerikki-parka, mukaan läksit? Silloinkin hän pureskeli kynsiään.

— Niin no, kun Miina tahtoi, sanoi hän avuttomasti.

— Miina? Sun nimissäsikös se Miina on? Laukkanen vain nyökkäsi poikien nauraessa.

— Ja se tahtoi, että lähtisit? Irtikö sen mieli teki?

— Eikä kun se sanoi, ettei hän miestä huoli, joka ei ole sodassa ollut. Ei tullut viime talvena lähdettyä, kun Riihimäellä elelin.

Saaret peittivät näkyvistämme Katajanokan. Sinne katosi Miina, jolle ei kelvannut sodassakäymätön sulhanen.

Ryhmäni pojat kertyivät yhteen laivan kannelle. Pitihän saada edes jututa, jottei kylmää olisi niin tuntenut. Olipa siinä kaunis kokoomus! Viisitoistavuotiaasta nappulasta viisikymmentäkaksi talvea nähneeseen metsäläiseen. Kuvittele sellaista sankarijoukkoa! Yhtä kirjava kokoonpanoltaan kuin koko rykmenttimme. Kaikin puolin.

Ryhmänjohtajan arvoinen ryhmä. Aivan yhtä hajanainen kuin minun oma halpa persoonani.

Ensinnäkin nuoruuden ja ihanteellisuuden edustaja — Matti Salmi, pieni lähettipoika, josta kirjoitin sinulle jo Helsingistä ja johon mielistyin jostakin syystä niin, että taivuin hänen pyyntöönsä ja hommasin hänelle siirron meidän komppaniaamme. Sanoin: jostakin syystä. Oikeastaan oli se siksi, että hän on orpo ja ypöyksin maailmassa. Eihän minusta hänelle paljon turvaa ole, mutta ehkä hiukan.

Toinen ryhmäni pojista, josta erikoisesti pidän, on varamieheni, korpraali Torttila, mies, jolla on kaikki hämäläisten parhaat ominaisuudet ja joka on hullun itsepäisesti kiintynyt minuun. Hänestäkin kerroin jo sinulle viime kirjeessäni.

Edelleen on joukossamme Pentinmäen veljespari Etelä-Pohjanmaalta, kaksi rotevaa, heränneisiin lukeutuvaa nuorta talonpoikaa, jotka yhdessä tappelivat jo vapaussodassa »pirua ja ryssää vastaan» (sillä erolla vain, että silloin oli heitä kolme, kolmas jäi Tampereen Amurinmaalle luoti rinnassa) ja jotka nyt ovat lähteneet jatkamaan samaa taistelua. Muhkeita poikia. Ellei Tuomas olisi vanhempaa veljeään hieman lyhyempi, olisi mahdotonta erottaa heitä toisistaan, niin samanlaisia he ovat, kuin kaksi marjaa samassa mustikanvarressa. Molemmilla leveät, rehelliset kasvot, joiden teräksenharmaissa silmissä on terävä katse. Suuri suu tuntuu vallan tarpeettomalta koreudelta, niin harvasanaisia he ovat, puheenlahjaa ei kummallakaan juuri nimeksikään. Mutta sitä rautaisemmat kourat ja vankempi vartalo.

Mainitsin jo äsken vanhan metsäläisemme. Hän on torppari Hämeen ja Savon rajamailta, Hermanniksi ja Vaariksi kutsuttu, Luoja ties, mikä hänen oikea nimensä on. Ei häntä voi ainakaan ulkomuodoltaan ryhmämme kaunistukseksi sanoa. Lyhyehkö, hieman kumara. Otsa loivasti taapäin viettävä. Silmät haaleat, niin rumia silmiä en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Nenä tuollainen tavallinen suomalainen potattinokka. Sen alla pitkät, avuttomina alaspäin roikkuvat viikset, joita hän silloin tällöin mietteissään lipoo suhteettoman suuren — oikein hauenluisen kanteleen mallisen — alaleukansa paksulla huulella. Ja senkin kauneuden, minkä Luojamme kenties hänelle soi, on raskas elämä riistänyt: epämääräisen värinen tukka on häipynyt päälaelta ja roikkuu nyt takaraivolla ja niskassa aika tupsuina, ihon ovat tuulet ja tuiskut purreet rosoiseksi.

Oikeastaan on Hermanni sotateille kelpaamaton, nilkku. Mutta intoa hänellä on, ainakin riittämiin. Tai en tiedä, liekö intoa, se on ehkä paremminkin vihaa. Hurjaa, sokeata ryssänvihaa. Ja onhan hänellä syytä, leski oli jo ennestään, ja sillä aikaa kuin hän oli ilmoittautumassa punakaartiin, raiskasi joukko ryssiä hänen seitsentoistavuotiaan tyttärensä ja ampui ainoan pojan, joka yritti sisartaan suojella. Siitä asti on äijä ollut hieman höperö. Niin viisas hän sentään oli, että poikansa ruumiin ääressä repi palasiksi punakaartin jäsenkortin, otti sukset ja alkoi painua pohjoiseen — valkoisiin joukkoihin, jotka tappelivat ryssiä vastaan. Hyvin hän taisteli, siitä on todistuksena kaksikin urhoollisuusmitalia. Risaisten liivien kätköistä kaivoi hän ne puhellessamme esille.

— Suotta antoivat nuo. En niistä osaa perustaa. Jokainen ammuttu ryssä merkitsee enemmän.

— Aijai, sitä Vaaria, sekautui Kuikka, eräs ryhmäni pojista, jutteluumme. — Älä tuhlaa voimiasi mokomien vihaamiseen. Johan vanhatkin tiesivät: »Katoova!» sanoi piru kun ryssän loi. Ja vanhat olivat viisaita. Vaikka — kauan pimeyden ruhtinas tuota katoomista antaa odottaa!

Kuikka, hän on tuollainen, joka paikkaan nenänsä se pistää.

En voinut olla tekemättä sitä kysymystä, jonka sinäkin kai olisit tehnyt. Miten kävi tytön? Vaikka olisihan minun pitänyt etukäteen arvata. Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua. Hänessä ei ole sitä teatraalisuutta, jota kasvatus antaa meille ja jota senvuoksi kuvittelemme muissakin olevan. Hän ottaa elämän sellaisena kuin se on... Hermannin tytär ei hypännyt koskeen eikä tehnyt muutakaan pahaa itselleen. Minne hän sitten hävisi, sitä ei isä tiedä.

Mitä se, lapsi? Sille tielle häipyi. Nyt viruu kai jossakin yhteishaudassa.

Hauskin miehemme on Tahvo Kuikka, 20-vuotias Karjalan poika. Aika hulivili. Pakkaa joka tytölle silmää iskemään. Tuollainen huoleton Shemeikka, jollaisia vain »laulun laaja kotimaa» meillä kykenee tuottamaan. Mutta ei hänelle suuttua voi. Täytyy vain hymähtää miehen päättömyyttä.

Hän on sorja poika. Mielikseen häntä katselee. Silmät tummansiniset, nauravat. Eivätkä huulet tahdo hetkeäkään pysyä hymyilemättä, paksunlaiset punaiset huulet, ja niiden tahdissa tanssivat myöskin poskien syvät hymykuopat. Tukka vaaleanruskea, miltei keikarimaisen suoralle jakaukselle kammattu. Leuassa syvä kolo.

Kun tarkastelin häntä, naurahti hän huvitettuna:

— Katsele sinä vain, kersantti. Kelpaakos poika ryhmääsi?

Menin vähän noloksi.

— Mikäpäs siinä? hymähdin sitten. — Komea poika.

Hän vilkutti minulle veitikkamaisesti silmää.

— Mitenkäs siinä vanhassa kirjassa sanotaan? »Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin korea» und so weiter. Luonto, katsos, luonto, se tahtoo olla tällä pojalla vähän Luojan firaapelityötä!

Katsoin mieheen ihmeissäni. Hän huitaisi kädellään huolettomasti.

— Juu, ei sitä luulis, mutta on poika koulujakin käynyt. Ukko elikkä isäni, niinkuin taidetaan sanoa, meinasi pojasta herraa. Rangaistavaa suuruudenhulluutta pikkutilallisessa, eikös? Oli siinä ruotsit ja saksat ja senkin vietävät. Mutta ei pojasta tullut kuin viidennen luokan herra, ei kissa vieköön tullutkaan! Viidennen luokan alkuun se jäi, meinaan. Ja sitten tuli tällainen. Reisupoika. Kurz und gut!

Kahdeksas mieheni on Kalle Toikka, valtamerihöyryn lämmittäjä, oikea ammattisoturi vanhaan hyvään malliin. Hänestä olisi Stålhandske aikanaan saanut mainion tappelupukarin hakkapeliittojensa kunniakkaisiin riveihin. Kun sanon, että hän on melkein päätänsä pitempi minua, saat jonkinlaisen käsityksen miehen mittasuhteista, enhän minäkään niitä luomakuntamme pienimpiä ole. Pää on samaan malliin, suuri ja lujatekoinen. Puhe tulee melkein kuin manalasta, niin matalaa ja jämerää se on. Kun hän nauraa käheätä nauruaan, paljastuvat risaiset, tupakan mustaamat hampaat. Silmät vain ovat pienet, epämääräisen väriset, niitä saa melkein hakea suurista kasvoista. Mutta onpa nenä, oikea kotkannenä, sitten sitä mahtavampi. Se pistää heti silmään. Ja hänellä on vielä tuollainen omituinen tapa hipoa vähäväliä oikealla kädellään nenäänsä, niin että sen valtavat mittasuhteet pistävät kahta selvemmin silmään.

Kuikka, auttamaton koiranleuka, huomauttikin hänelle:

‒ Kuules, merimies. Luuletko naama-aluksesi haaksirikkoutuneen?

Toikka tirkisteli häntä ihmeissään.

‒ Kissa vieköön, tuumailin sitä vain, kun aina koettelet, onko purjeesi vielä paikoillaan.

Toikka järäytti vastaukseksi:

‒ Saakeli, poikaseni! Puhut kuin ei sulla olisi alaleukaa ollenkaan!

Muuten on hän meistä varmasti se, jolla on takanaan merkillisimmät elämänvaiheet. Hän jäi jo pienenä orvoksi ja joutui enonsa kasvatettavaksi Pietariin.

— Tsinovnikkaa meinasi. Mutta ei suomalaisesta miehestä ole ryssän housuihin. Ei saakeli olekaan! Neljäntoistavuotiaana karkasin. Merille.

Siitä alkaen hän on kyntänyt valtameriä, varmasti paljon kokenut, vaikkei häntä ole saatu juttelemaan. Kun vapaussota alkoi, karkasi laivastaan Hampurissa ja seikkaili Pohjanmaalle.

— Mitäs? Tylsää, se lämmittäjän homma. Tappeleminen on toista! Eipä taida poika merille palata, ennenkuin sota maailmasta loppuu.

— Kas, kun et mennyt punakaartiin? kiusoitteli Kuikka.

Toikka ei suuttunut. Hipaisihan vain nenänsä vartta ja vastasi:

— Huono muisti, sulia, Kuikanpoika. Sanoinhan, että on tullut istuttua tsinovnikkakoulussa. Ryssänmaalla koulittu pitää kyllä luunsa erossa hapankaalisopasta... Muuten ei olisi ollut niin väliä. Tappeleminen kuin tappeleminen.

Kuikka huitaisi kädellään ja virkahti minulle:

— Mies on pähkähullu. Nicht wahr?

Puolen viidettä tuntia kesti matka. Ehtipä siinä väristä ja värjötellä kerrakseen.

Tallinnan satamaan saavuttuamme toistui sama meno kuin Helsingissä, puheita ja taaskin puheita. Mieleeni jäivät niistä vain everstimme sanat: »Poikamme kantavat merkkinä käsivarressaan jääkarhun päätä. Se merkitsee, että me tahdomme taistella jääkarhun voimalla. Meidän sotahuutomme on vanha, historiallinen 'hakkaa päälle!'» — Vaikka mene tiedä, mitä merkkimme oikein tarkoittaa. Ensimmäisen vapaarykmentin pojat kiusoittelivat meitä jo Helsingissä sillä, että kannamme symbolinamme käsivarressa jäniksen päätä.

Tärkeintä oli, että saimme satamassa kiväärit. Tuollaiset vanhat ryssänrämät, mutta kiväärit kuitenkin.

Tuo »tärkeinkin» on sentään aivan subjektiivinen käsite. Kuikan mielestä oli tärkeintä se, että vastassa oli tallinnalaisia naisia, jotka kukittivat meidät. Innostuksetta ja arvokkaasti. Mutta kukittivat kuitenkin.

Vihdoin olivat suuret herrat saaneet puhutuksi kyllikseen, ja saimme lähteä liikkeelle. Puoleksi paleltuneina ja nälkäisinä. Mutta jos toivoimme, että pääsisimme suoraan jonnekin sisälle haukkaamaan, erehdyimme. Meidät marssitettiin kauas eräälle torille, jossa meitä oli vastaanottamassa ennen muita Pietari Suuri. Ja kyllä hän olikin suuri, kolme miehen mittaa, seisoessaan siinä mahtaillen jalustallaan. Kärsittyämme vielä yhden puheen, jonka pitämisen kunniasta veli Pietari katkeruuksissaan kuitenkin kieltäytyi, pääsimme vihdoin tänne miellyttävään kasarmiimme. Vakuutan sinulle, että ruoka maistui.

Tallinna on kumma kaupunki. Monine suippokärkisine kirkkoineen, vanhoine torneineen ja muureilleen tekee se kauempaa puoleensavetävän vaikutuksen. Siinä on jotakin kunnianarvoisaa, sehän onkin kappale keskiaikaa. Mutta kun joudut kävelemään sen kapeilla, mutkikkailla kaduilla, omituisten keskiaikaisten rakennusten varjossa, alkaa sinua pian ahdistaa. Ja kulkiessamme läpi kaupungin, henki kaikkialta vastaamme saastainen ryssäläisyys. Ryssän haju, ryssän lika, ryssäläiset nimikilvet ja ryssän kieli — uh! Tuuletusta, paljon tuuletusta täällä tarvittaisiin.

Entä asujamisto? Puolet ryssän tyyppiä. Ja toisessa puolessa vahva annos juutalaisia. Maalattuja, hepeneisiä naisia. Mustia, vastenmielisiä miehiä. Ei, ellei tässä maassa ole parempaa kansaa, niin turhaan täällä on suomalainen veri juossut ja juoksee. Mutta kenties virolaiset itse ovatkin rintamalla, ovat jättäneet vain haaskat jäljelle.

Nuo kädet taskuissa meitä töllistelevät miehet sapettivat minua eniten. Sota? Siitä ei heillä näytä olevan aavistustakaan. Hekö rintamalle? Ei, antaa typerien tapella, sill’aikaa hoitelevat he afäärejään.

No niin, olen ehkä kuvaillut tätä päivää ja sen tunnelmia kovin mustin ja harmain värein. Mutta pääasiahan on, että kaikki on hyvin ja että olen hyvissä sekä hengen että ruumiin voimissa.

Parhainta vointia teille kaikille!

Teidän Penttinne.»

Hän ei ehtinyt lukea kirjettään läpi, kun poikia jo alkoi palailla kasarmille. Jos hän olisi ehtinyt, niin hän tuskin olisi lähettänyt sitä sellaisena. Häneltähän oli vallan unohtunut vapaussankarin osa, jota hän oli ennen kotoalähtöään esittänyt. Ja kovin vähän puoleensavetävän kuvan hän oli piirtänyt veljeskansasta, jota Suomen velvollisuus oli auttaa.

Tunnin kuluttua päättyi hänen päivystysvuoronsa.

Kun hän saapui huoneeseen, oli Torttila huostaansa uskotun Pikku-Matin kanssa jo levolla. Kumpikaan ei kuitenkaan nukkunut, siinä melussa oli mahdoton saada unta. Pentinmäen veljekset istuivat sänkynsä laidalla mistään piittaamatta lukien jotakin mustakantista kirjaa.

Muut olivat juoneet. Kelpo lailla, sen näki yhdellä silmäyksellä. Hermanni nojaili huojuvin koivin ikkunanpuitteeseen tuijottaen ulos yöhön, kasvoilla tavallistakin synkempi ilme. Toikka ja Laukkanen istua retkottivat lattialla halaillen toisiaan. Väliin he hoilottivat, väliin kertoivat korkealla äänellä illan seikkailuista. Kuikka tanssi ripaskaa niin varmasti ja ripeästi, että se olisi ollut kunniaksi selvällekin miehelle.

— Hävetkää tuollaista alkua! karjaisi Pentti. — Nukkumaan paikalla, joka sorkka!

Kuikka pysähtyi hänen eteensä. Koko naama nauroi.

— Minkäs tälle! huusi hän. — Huomenna, Kaira, saarnaa huomenna. Silloin me sanotaan kiltteinä poikina vain: »A Luoja rashittaa», niinkuin ryssäkin pohmelossa valitti.

Puolessa tunnissa sai Pentti pojat asettumaan, niin että valot voitiin sammuttaa.

Hän oli juuri vaipumassa uneen, kun hänet havahdutti Toikan matala basso:

Ei, kuulesta, Kaira. Annas, kun kerron. Se ei kestä viittä minuuttia. En saa unta, ymmärrätkös?

Pentti taipui:

— No, anna tulla. Mutta älä vitkastele.

— Muistatkos sen likkalapsen sieltä torin läheltä? Sen, jota näytin sulle? Sen nuoren ja vaalean, joka huiskutti meille ja huikkasi muiden mukana: »Elagu Soome pojad!» ja sitten ujona painoi naamataulunsa alas. Sen, josta sanoit, että mitäs häntä tollotat, joku viaton koulutyttö?

Toikka nauraa röhötti.

— No, entä sitten?

— Sitten? Hain sen kouriini. Pitihän sun ymmärtää, että olin hienoisessa pihkassa siihen. Löysinkö? Totta vie. Mutta ei se ollut mikään »viaton koulutyttö». Ja ujous, se oli vain »maailman tyhjää koreutta», jota vastaan papit niin koriasti pauhaavat. Saakelin reilu likka kyllä. Ei lainkaan turhantarkka.

Toikka nauroi jälleen.

— Kalle, nyt sinä sanot heti, missä olet ollut!

— Ky-kyllä, herra maisteri... Siellä, mistä saa Wein und Weib, niinkuin tuo Kuikanpoika sanoo. Siellä, missä on sellaisia »viattomia koulutyttöjä»... he-he...

— Hiljaa! Nyt ei sanaakaan enää!

Huoneeseen laskeutui äänettömyys. Silloin tällöin kuuli Pentti vielä Toikan juopuneen naurahtelun. Kuu se hiljeni, kantautui läpi pimeyden Tuomas Pentinmäen vakaa ääni:

»‒ ‒ ‒ äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta ‒ ‒ ‒.»

Kuudes luku.

— Kaira, kirje sinulle!

Pentti otti Pikku-Matilta kirjeen. Hänelle? Hänhän oli toissapäivänä saanut kirjeen kotoa. Oliko siellä kenties sattunut jotakin ikävää?

Hermostuneena repäisi hän kuoren auki. Luojan kiitos, se ei ollut kotoa. Käsiala oli aivan outoa. Oli varmaa, ettei hän ollut milloinkaan ennen lukenut tuota hentoa, hermostunutta käsialaa.

Helpotuksesta huokaisten laski hän kirjeen käsistään ja jatkoi syöntiään.

Matti Salmi istuutui hänen viereensä ja tarttui ruokakulhoonsa. Hänestä tuntui hyvältä ja turvalliselta olla lähellä ryhmänjohtajaansa.

— Ei ollutkaan morsiamelta, arvaan ma, sanoi hän arasti.

Pentti kääntyi naurahtaen pieneen seuralaiseensa.

— Ei, ei ollut.

Hetken söivät he taas ääneti, mutta sitten kysäisi nuori sotilas:

— Kaira, saanko kysyä jotakin? Mikä sai sinut lähtemään mukaan?

Pentti ei vastannut. Mitä hän olisi voinut sanoa tuolle ihanteelliselle sotilaspojalle, joka oli lähtenyt taistelemaan veljeskansan ja oikeuden puolesta? Hän ei voinut väittää, niinkuin Pentinmäet, lähteneensä yksinkertaisesti kukistamaan pahan palkkalaisia, hänellähän puuttui oikeaa uskoa. Ei, kuten Hermanni, vihasta, sillä hänellä ei ollut voimaa edes vihata muuta kuin korkeintaan sanoissa. Ei hän liioin ollut mikään palkkasoturityyppi, niinkuin Toikka. Ja huonosti olisi hänen suuhunsa sopinut se vastaus, jonka huoleton Kuikka oli kysyjille antanut: »Mikäs kulkijapojan? Maailmaa se nähdä tahtoo. Siksipä: kontti selkään ja värvinkiin: siell' on leipä, missä särvinkin, niinkuin vanhat sanovat.» Hän, Pentti, oli lähtenyt vain päästäkseen irti. Ajatuksista ja ihmisistä.

— Et vastaa, Kaira.

Matti Salmi katsoi kysyvästi kersanttiinsa.

— Kuulehan, toveri, virkahti Pentti, luulenpa, että jätämme keskustelun tästä toiseen kertaan. En saa nyt ajatuksistani tuota kirjettä, josta en tiedä edes keneltä se on. Voit pyytää Torttilaa kanssasi kaupungille. Harjoituksia jatketaan vasta iltapäivällä.

Poika iski kantapäät yhteen.

— Käskystä, kersantti.

Yksin jäätyään otti Pentti kirjeen. Ensitöikseen vilkaisi hän lopusta, keneltä se oli.

»Inkeri Keso.»

Inkeri Keso...?

Oh, nyt hän muisti. Eräs osakuntatoveri. Kaunis tyttö, jota pojat halusta hakkailivat. Liekö sitten ollut hänen itsensä takia vai isän rahojen? Ylpeänlainen tyttö. Pilalle hemmoteltu, muisti hän joskus arvostelleensa. Mitä ihmettä oli Inkeri Kesolla hänelle kirjoitettavaa?

»Helsinki 14.1.—19.

Hyvä Pentti!

Olen näkevinäni ihmettelevän katseesi. Miksi kirje? Eihän meillä kahdella osakunta-aikanakaan ollut paljoa toisillemme sanottavaa.

Mutta katsos, tätä kirjoittaessani en ole sama tytönheilakka, jota et voinut sietää. Suru, näetkös.

Inkeri Kesolla suruja. Se saattaa tuntua uskomattomalta. Mutta niin on. Suru, joka panee etsimään apua sieltä, mistä sitä ei ennen mistään hinnasta olisi hakenut.

Sinä olet ainoa tuttavistani, joka voi auttaa minua. Siksi kirjoitan sinulle. Tiedän, ettet hylkää pyyntöäni.

Olen hermostunut. En saa ajatuksiani kunnolla paperille. Järjestyksestä puhumatta. Mutta ymmärrät varmasti minut, kun sanon, että puolituntia sitten sain tiedon sulhaseni haavoittumisesta. Rykmenttinsä ensimmäisessä taistelussa. Nyt lienee hän siellä Tallinnassa.

Mutta minun täytyy kertoa kaikki. Sinun täytyy tietää kaikki. Muuten et voi auttaa minua. Mikäli ihmisvoima enää yleensä auttaa voi. Minun täytyy koettaa kertoa lyhyesti ja asiallisesti. Muuten ei tästä tule mitään.

Puoli vuotta sitten menin — kihloihin. Sinä tuskin kiinnitit huomiota siihen pikku-uutiseen. Sulhaseni, Eino Halla, luki lakia. Ensi kevääksi hän olisi valmistunut.

Tiedäthän, millainen minä olen. Oikukas ja ilkeä, kun sille päälle satun. Joulun maissa tein huvikseni sulhaselleni kiusaa. En sallinut hänen tavata minua pariin viikkoon.

Vähän ennen uutta vuotta sain häneltä kirjeen. Hän palautti sormuksen. Hän ei katsonut enää olevansa kyllin arvokas kantamaan sitä. Hän oli joutunut huonoon toveriseuraan. Hän oli pettänyt minua.

Sen päivän itkin. Ja seuraavan yön. Mutta pelkään, ettei se ollut surua vaan katkeruutta. Katkeruutta siitä, että minut, _minut_ oli sulhaseni pettänyt. Vaihtanut minun rakkauteni jonkun...uh!

Seuraavana päivänä hän tuli luokseni. Hän kerjäsi anteeksiantoa. Hän itki. Mutta loukattu ylpeyteni ei antanut myöten. Onneton, tyhmä ylpeyteni. Minä, _minäkö_ olisin yhä kihloissa sellaisen miehen kanssa!

Työnsin hänet luotani. Nauroin hänelle vasten kasvoja.

— Sitten et kai välitä siitäkään, että olen liittynyt Viroon lähtevien vapaaehtoisten joukkoon?

Purskahdin nauruun. Kimeään nauruun.

‒ Ihana _vapaus_sankari sinä! huusin.

Hän nousi ylös. Häneen tuli jotakin tyyntä. Rauhallisesti hän sanoi:

— Niin katsos, Inkeri. Omaa vapauttani en kyllä kyennyt käyttämään. Mutta toisten vapauden puolesta taistelemaan en liene minäkään liiaksi huono... Olin raukka, kun oli elämästä kysymys? Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.

Hymähdin halveksivasti ja käänsin hänelle selkäni. Kun jälleen käännyin, oli hän mennyt. Senjälkeen en ole nähnyt häntä. Kuulin vain, että hän oli liittynyt ensimmäiseen vapaaehtoisrykmenttiin.

Näiden päivien kuluessa olen kärsinyt. Minun on mahdotonta uskoa, että tuosta päivästä on vasta kaksi viikkoa. Koko iäisyys siitä on.

Senjälkeen on ylpeyteni saanut askel askeleelta väistyä. Sydämen tieltä. Rakastan häntä, Pentti. Nyt, kun tiedän, että hän makaa haavoittuneena jossakin, tunnen sen selvästi.

Mikä olin minä tuomitsemaan häntä? On totta, että hän oli heikko. Mutta moniko meistä on niin vahva, ettei voi horjahtaa?

Pentti, rukoilen sinua! Hae hänet käsiisi. Sano, että rakastan häntä. Että otan hänet vastaan vaikka kädettömänä tai jalattomana. Kunhan hän vain tulee! Merkiksi lähetän tässä jälleen hänelle kerran antamani sormuksen.

En tee tätä säälistä, sano se hänelle. Minä rakastan häntä! Sydämeni on levottomuutta tulvillaan. Korvissani kaikuvat vain hänen sanansa: kenties minulla on rohkeutta katsoa kuolemaa silmästä silmään. Ah, jos hän kuolee! Kuolee... Ilman, että saan edes olla hänen luonaan... Ilman, että hän kuulee minun rakastavan häntä... pyytävän anteeksi häneltä... Ah, Jumalani, Jumalani!

Hyvä ystävä, kiitän sinua sydämestäni jo etukäteen.

Sähkötä minulle heti löydettyäsi hänet!

Sinulle alati kiitollinen

Inkeri Keso.»

Pentti Kaira ei siekaillut. Hän pisti kirjeen ja sormuksen taskuunsa ja lähti.

Kenties ei ollut aikaa hukattavana.

Ensimmäinen haavoittunut suomalainen ‒ Inkeri Keson sulhanen... Hän muisti joskus pikimmältään tavanneensa Eino Hallan. Komea poika... Ja nyt makasi hän jossakin tallinnalaisessa sairaalassa.

Ei ollut vaikeata saada selville sairaalaa, johon ensimmäinen haavoittunut suomalainen oli tuotu.

Tunnin kuluttua hän seisoi odotushuoneessa.

Kyllä, Eino Halla niminen suomalainen vapaaehtoinen oli siellä. Hänet oli tuotu eilen aamulla. Ehkä hän halusi puhutella sisar Margotia, joka hoiti suomalaista?

Kiitos. Jos se suinkin kävi päinsä.

Sisar Margot tuli. Nuori, intelligentti sairaanhoitajatar, Viron saksalaisia. Hento, sievä nainen, jolla oli somat kasvot ja pehmeä ääni.

— Ah, te tunnette suomalaisemme. Jumalan kiitos! Olemme niin odottaneet saavamme joitakin lähempiä tietoja hänestä. Hän on antanut meille paljon päänvaivaa.

Sisar puheli innokkaasti. Ihailu loisti hänen ruskeista silmistään hänen tarkastaessaan sorjaa soturia edessään. Pentti ei voinut olla salaa hymyilemättä. Samanlaista kuin Suomen naisten ihailu saksalaisia auttajia kohtaan. Yhtä pian syttyvää ja yhtä pian myöskin sammuvaa.

— Enkö saisi tavata häntä, sanoi hän. — Minulla on tervehdys kotimaasta. Hänen morsiameltaan.

— Niinkö?

Pentti oli odottanut juuri tuota sanaa. Mutta toisella äänenpainolla. Naisellisen uteliaisuuden asemesta ilmaisi pikku huudahdus nyt vain surkuttelua ja myötätuntoa.

— Ette voi tavata häntä heti. Hän nukkuu, lisäsi sisar. — Istuutukaa tänne. Käyn sanomassa, että ilmoittavat heti, kun hän herää. Sillä aikaa voimme puhella hänestä.

Hetken kuluttua hän palasi ja istuutui vastapäätä Penttiä.

— Hän on siis kihloissa, virkahti hän hiljaa. — Tyttö-parka. Tiedän, miltä se tuntuu. Sulhaseni kaatui Missellä, venäläisten puolella... Mutta silmänräpäyksellinen kuolema, se on sittenkin helpompaa.

Penttiä alkoi ahdistaa.

— Onko hän, tarkoitan maanmiestäni, onko hän pahastikin haavoittunut?

— Ei ole mitään toivoa jäljellä, vastasi sisar Margot alakuloisena.

Pentti vaikeni. Hänen silmiensä eteen nousi Inkeri Keson kuva. Sellaisena kuin tämä oli ollut heidän viimeksi tavatessaan. Ylioppilaslakki huolimattomasti takaraivolla hän istui osakunnan naistenhuoneen pöydällä. Valkopukuinen, täyteläinen vartalo sinisten ja punaisten ja vihreiden serpentiinien kietomana. Kädessä viinilasi. Ja ympärillä remuava hovi. Puolijuopuneita miesylioppilaita. Silloin oli Vapunpäivä... Ja nyt... Millaisena ensi Vappu tapaisi hänet?

‒ Hän on haavoittunut hyvin pahasti, kertoi sisar. Useita luoteja on osunut häneen. Hänen pelastamisekseen tehtiin kaikki mitä voitiin. Eilen toimitettiin leikkaus. Ah, tuota leikkausta en milloinkaan unohda!

Sisar Margot painoi käden silmilleen. Sitten hän alkoi jälleen puhua:

— En käsitä, mistä hän on saanut voimansa kestää ja kärsiä. Nämä seinät ovat nähneet paljon, mutta sellaista sankaruutta ne eivät ole ennen nähneet. Ihmiselle se oli melkein liian paljon. Haavoittunut venäläinen, joka itkee ja parkuu jo leikkaushuoneeseen vietäessä, on kaikessa raukkamaisuudessaan inhimillisempi. Mutta — sankari hän on... Tiedättehän, millaista rintamillamme vielä on. Ei ambulansseja. Jokunen taitamaton sanitääri vain. Sitten penikulmamääriä reessä, haavat viheliäisesti sidottuina, pakkassäässä. Mutta valituksen sanaa ei päässyt maanmiehenne huulilta kaiken tuon aikana.

Kertoja ummisti silmänsä. Valoisalle otsalle ilmestyn kärsimyksen ilme.

— Hän ei olisi välittänyt leikkauksesta. »Turhaa vaivautua minun vuokseni. Minä kuolen kuitenkin!» Sitä sanoessaan oli hänen äänessään outo sointi. Oli melkein kuin hän olisi riemuinnut siitä, ettei häntä voitu enää pelastaa. Kun veimme häntä leikkaushuoneeseen, virkahti hän minulle rauhallisesti: »No niin, jos teidän täytyy saada näyttää taitoanne, niin älkää ainakaan luulko minun sallivan, että minut nukutetaan. Tahdon itse nähdä, mitä minulle tehdään. Älköön kukaan pääskö sanomaan, ettei Eino Halla rohjennut katsoa kuolemaa silmästä silmään.» Hän oli taipumaton.

Pentin mieleen välähtivät asetoverin sanat morsiamelleen eron hetkenä: »Olin raukka, kun oli elämästä kysymys. Mutta kenties minulla on rohkeutta katsoa tyynesti kuolemaa silmiin.»