Part 6

Mutta kuitenkin: tuo tyttö, jonka kohtalo oli heittänyt hänen tielleen! Millainen tyttö! Olihan hän tavannut naisia paljonkin. Mutta ne olivat toista. Tuollaisia pikku ihastuksia, joita hänenlaisensa tielle sattuu harva se päivä. Alkoivat silmäniskulla ja loppuivat suuteloon tai parhaassa tapauksessa kyyneliin — mutta silloinkin yksipuolisiin. Linda oli toista. Hänessä oli jotakin ihmeellistä. Se oli noissa nauravissa ja samalla sanomattoman hellissä silmissä, joihin katse upposi kuin lähteeseen. Sorjassa vartalossa. Sulavassa käynnissä, joka sai miltei uskomaan, etteivät jalat koskeneet lainkaan lattiaan; siinä oli jotakin perhosmaista.

Kuikka tunsi veren kiertävän ruumiissaan kuumana, kiihkeänä.

— Linda!

Tyttö käännähti häneen. Silmät paloivat kirkkaina, onnellisina...

Tyttö irrottautui hänen syleilystään ja haukkoi ilmaa. Nauraen hän sanoi:

— Olit aivan tukehduttaa minut, Tahvo. Ei sinua voi moittia ainakaan liiasta hitaudesta.

Kuikka suuteli häntä kaulalle. Sitten hän myönsi.

‒ Ei. Hitauden synnistä on toki Luoja minut säästänyt. Antoipa pojalle iloisen luonnon. Ja sanotaanhan Sanassakin: Iloinen sydän virvoittaa ruumiin, mutta murheellinen henki kuivattaa luut. Onhan nyt sitäpaitsi sota. Sodan pauhuissa vaikenevat rauhan lait. Nicht wahr?

Linda kuunteli hänen ääntään mielihyvin. Siinä oli tartuttavaa elämänuskoa. Ja veitikkamaisista sinisilmistä pilkisti sielu, jossa tuntui olevan niin paljon samaa kuin hänen omassaan.

— Kyllä sinä vastata osaat, Tahvo, naurahti hän.

Poika puristi hänet lujemmin syliinsä.

— Osaanko? No, ottakaamme sitten sananmukaisesti Salomo-vainaan lupaus: Joka vastaa sattuvilla sanoilla, se huulia suutelee.

— Mutta Tahvo! Sinä...

Hetken kuluttua sanoi tyttö:

— Ajattelehan, jos setä ja täti tapaisivat meidät näin. Minut istumassa vieraan sotilaan sylissä.

— Vieraan!

— Niin, rakkaani, heidän mielestään vieraan. Et kai voi väittää, että hekin tuntisivat sinut?

He istuivat kauan ääneti. Katsoen vain toisiaan.

— Lupaathan, Tahvo, että pidät huolta itsestäsi rintamalla?

— Lupaan tapella niin kuin Pohjan Poika tappelee. Ja siinä on tekemistä kylliksi, pelkään mä.

Kyyneleitä kiertyi tytön silmiin.

— Mutta minä? Mitä tulee minusta, jos sinä...?

— Älä sure, mein liebes Kind! Minulla tapaa olla, niinkuin Kaira sanoo, seurana karjalainen hyvä onneni.

Samassa hypähtivät molemmat pystyyn. Ikkuna oli räiskähtänyt säpäleinä lattialle kiväärinperällä sisään lyötynä. Ulko-ovelle koputettiin hurjasti.

— Venäläisiä! huudahti Linda kauhuissaan.

Kuikka ei siekaillut. Hän sieppasi esille browninkinsa. Ensimmäisen kuulan ampui hän ulos rikotusta ikkunasta. Toinen, tarkasti tähdätty, sammutti äkisti kattolampun. Huone jäi täyteen pimeään.

— Nopeasti, kuiskasi hän tytölle. — Riennä setäsi ja tätisi luo rauhoittamaan heitä. Ei hätä ole tämän näköinen.

Linda oli myöskin ehtinyt tointua säikähdyksestään.

— Muissa ikkunoissa onkin luukut, sanoi hän. — Tarkastan samalla, että ne ovat lujasti kiinni.

Yksin jäätyään kuunteli Kuikka.

Ikkunan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laukaus oli kai peloittanut ryssiä. He tuntuivat keräytyneen ulko-oven luo, jota takoivat hurjasti kirousten säestäessä iskuja. Oli selvää, ettei ovi kestäisi kauan kiväärinperien lujaa rynnäkköä.

Kuikka tarttui pöytään, työnsi sen kumoon, niin että teekupit helisivät pirstoutuessaan lattiaan. Tuolit ja rahit saivat tehdä sille seuraa.

Vahvistaessaan ovea ei hän tullut kiinnittäneeksi huomiota ikkunaan. Kunnes hän kuuli takaansa Lindan huudon. Hän ehti nähdä ikkunalaudalla kouraparin ja lähellä häämöittävät parrakkaat kasvot, mutta samassa tyttö jo juoksi hänen ohitseen ikkunan luo kädessään jokin raskas esine. Isku kumahti, kasvot ja kädet katosivat, ja jotakin mätkähti raskaasti maahan.

— Nopeasti, Linda! Vetäydy syrjään! huusi hän.

Kehoitus ei tullut liian aikaisin. Seuraavassa hetkessä pamahti näet ulkoa kolmen tai neljän kiväärin laukaus, ja kuulat lensivät ilkeästi vinkuen läpi ikkuna-aukon iskeytyen kattoon.

— Sinäpä olet reipas tyttö, kiitti Kuikka. — Rinnassa oikein kiertää hyvän tunne, kun tietää, että sinä olet minun.

Tyttö ei vastannut. Vavisten hän nojautui hellan kulmaan.

Hetkisen oli ollut hiljaista ulko-oven luona. Mutta nyt paukkuivat iskut sitä hurjempina. Ovi antoi jo pahasti perään.

— Linda haparoi soturin luo ja tarrautui lujasti hänen käsivarteensa.

— Luuletko... luuletko, että ne tappavat meidät?

Kuikka ei nähnyt tytön kasvoja. Mutta hän tiesi, että ne olivat kalmankalpeat. Käsi, joka puristi hänen käsivarttaan, vapisi. Tässä olikin tosi edessä.

— Eivät ne koske sinuun, niinkauan kuin minussa on vähänkin henkeä jäljellä, sanoi hän kumeasti.

Ovi kamariin aukeni. Käännähtäessään sinnepäin näki Kuikka kirkkaassa valossa kynnyksellä keski-ikäisen pariskunnan, joka puolipukeissa seisoi siinä kasvoilla kauhistunut ilme.

— Herran tähden, lamppu! Pian sammuksiin!

Linda juoksi kamariin. Seuraavassa hetkessä olivat he kaikki jälleen pimeässä.

Vanhukset olivat painautuneet nurkkaan itkien ja voivottaen. Linda oli heidän luonaan koettaen rauhoittaa heitä — ja omaa tuskan kokoonpuristamaa sydäntään. Kuikka seisoi muutaman askeleen päässä ovesta sormi liipasimella. Aina hymyyn valmiit huulet olivat tiukasti puristuneet yhteen.

Nyt! Ovi murskautui. Sen takaa kuului ilon kiljahdus. Oli selvää, että vielä edessä olevan esteen murtaminen ei veisi monta minuuttia. Loppu oli lähellä, hirvittävän lähellä.

Kuikka ajatteli tovereitaan. Mitähän pojat tulisivat sanomaan? »Kuikka-parka», sanoisivat he, »sellainen kuolema». Ja Kaira kai ajattelisi: »Se oli lyhyt satu, se Tahvon kohtalo».

Lyhyt, mutta vallan vielä se ei ollut lopussa. Ensin...

Pari kiväärinlaukausta pamahti hieman kauempaa, sitten taas kaksi.

Ryssät kai ahdistavat jotakin toistakin taloa, ajatteli Kuikka.

Mutta mitä nyt?

Ulkoa, aivan oven luota kuului parahdus. Sitten kirouksia. Iskut taukosivat.

Mitä? Olisiko se mahdollista?

Taas kaksi kiväärinlaukausta. Varmasti, taloa ammuttiin sadan tai parinsadan metrin päästä. Ja nyt — ryssät vastasivat tuleen.

— Tahvo, mitä sinä teet? Mitä sinä ajattelet? huusi Linda.

Mutta sotilas ei joutanut vastaamaan. Hän viskoi pois tuoleja ja raheja oven edestä ja työnsi pöydänkin sivuun.

Laukaukset olivat jo vaienneet, kun hän pääsi ulos. Kaikki oli rauhallista.

— Sytyttäkää lamppu, sanoi hän. — Saan ilmoittaa arvoisalle herrasväelle, lisäsi hän teatraalisin elein, — että sota on lopussa.

Linda juoksi hänen luokseen ja puristautui hänen rintaansa vastaan, kun taas vanha vaimo haki kamarista lampun ja sytytti sen vielä vapisevin käsin.

— Ovatko he menneet?

Kuikka nauroi huolettomasti:

— Sen pahempi. Ainoatakaan ei jäänyt minun osalleni. No niin, Tahvo Kuikka, tyydy kohtaloosi. Näkeminen luodut päivät, syöminen säätyt evähät, niinkuin isämme sanovat.

Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä.

— Rakas, rakas, kuiskasi hän, luulin jo, että kaikki olisi mennyttä.

Kuikka hymyili. Huoletonta, onnellista hymyä.

— Suoraan sanoen, myönsi hän, — niin minäkin luulin.

— Mutta miten? Miksi?

— Kuka tietää, mein süsses Kind? Arvattavasti siksi, että pari uskalikkoa kävi noiden roistojen kimppuun takaa. Pari uskalikkoa; niin, ellen erehdy, ovat meikäläisten sormet pelissä mukana. Näpertelevät vähän joka puolella.

Kun he palasivat tupaan, seisoi vanha mies tarkastelemassa ovea sivellen kädellään kaljua päälakeaan. Hänen vaimonsa laitteli huonetta taas kuntoon. Molemmat tervehtivät sydämellisesti sotilasta.

— Olipas se meteli, virkkoi mies. Mutta eivät nämä vahingot mitään merkitse. Minä olen, nähkääs, puuseppä. Olipa taas mukavaa olla sodassakin.

Kuikkaa huvitti pariskunnan levollinen urheus — näin jälkeenpäin.

Pian istuivat he pöydän ympärillä juoden kaikessa rauhassa teetä. Ellei ikkuna olisi ollut rikki ja ovi säpäleinä, olisi ollut vaikeata ajatella, että hetkistä aikaisemmin katsottiin tuvassa kauheaa kuolemaa silmästä silmään.

— Aamuteellä. Sehän sopii mainiosti!

Pöydän ääressä istujat käännähtivät yllätettyinä katsomaan ovelle. Siellä seisoivat kersantti Kaira ja korpraali Torttila kivääreihinsä nojautuneina.

Kuikka riensi heidän luokseen ja puristi lujasti molempien toveriensa kättä.

— Olisihan minun pitänyt se arvata, Kaira! Mukana sinun täytyi olla. Ja Torttila! Vanha Torttila iänikuisine piipunnysineen!

Siitä tuli teenjuonti, joka ei hevin häivy osanottajien mielestä. Isäntäväki oli ylenmäärin ihastunut odottamattomiin vieraihinsa. Emännän kasvot vallan loistivat hänen nähdessään, miten vaatimattoman pöydän antimet maistuivat sotilaille.

— Jouduimme harhaan, kertoi Pentti. — Yhtäkkiä nämä rakastavaiset katosivat näkyvistämme. Kirjaimellisesti ottaen: kuin tuhka tuuleen. — Ja me tallustimme kaikessa rauhassa vielä kilometrin, ehkä parikin, kunnes kuulimme laukauksia takaa. Silloinkos meille kelpasi juoksu.

Linda katsoi loistavin silmin Penttiin.

— Saamme kaikki kiittää hengestämme teitä, sanoi hän.

‒ Paremminkin viisasta neuvonantajaamme, ystävätärtänne neiti Kammia, oikaisi Pentti. — Me puolestamme emme tehneet muuta kuin kävelimme ja ammuimme, siis huvittelimme vain. Eikä huvittelu kiitosta ansaitse.

— Sisuttaa, että ryssät pääsivät metsään, murahti Torttila. — Oli toki yhteen osunut, koska verta oli hangella.

Kun vapaaehtoiset vihdoin nousivat lähteäkseen, oli aamu jo valjennut.

Puristaessaan hyvästiksi Lindan kättä virkahti Pentti:

— Sellaista se on sotilaan morsiamen elämä: ruudinhajuun saa ensi hetkestä tottua. Miltäs tuntuu?

Tyttö vastasi hymyillen:

— Ihanalta!

Pentti ja Torttila olivat ehtineet jo parinsadan metrin päähän pikku talosta, ennenkuin Kuikka juosten saavutti heidät.

— Perusteellinen hyvästijättö, lausahti Torttila oikeasta suupielestään.

Ja Pentti lisäsi naurahtaen:

— Niin, niin, Tahvo. Se rakkaus, se rakkaus! Se on kummallinen tauti, siihen kuolee seisaalleen, ja silmät jäävät auki.

Kuikka ei kuunnellut heitä. Hän oli seisahtunut katsomaan taakseen. Toverit silmäilivät häntä huvitettuina.

Viimein hän käännähti jatkamaan matkaa.

‒ Vanha Salomo on sentään viisas mies.

— Joko taas? hymähti Pentti.

— Jo. Oli ukolla aikoinaan miten monta eukkoa tahansa, niin kauniisti hän osasi naisesta laulaa.

— Ehkäpä juuri sentähden, pisti Pentti väliin.

— No, Tahvo, anna kuulua.

— Kuinka ihana on käyntisi kengissäs, sinä Viron tytär! Lanteesi laineet ovat kuin kaulakäädyt, teokset taiturin käsistä.

Pentti ja Torttila purskahtivat nauruun, johon Kuikka iloisesti yhtyi.

— Oliko suurella oppi-isälläsikin jo virotar kokoelmissaan? kiusoitteli Pentti. — Sehän on kiintoisa uutinen!

Kuikka huiskautti huolettomasti kättään.

— Oli tai ei, se on minulle yhdentekevää. Mutta surukseni havaitsen, että sinussa, Kaira, on aika annos poroporvarillista turhantarkkuutta. Etkös ole koskaan kuullut puhuttavan runoilijan vapaudesta?

Kymmenes luku.

Pohjan Poikain tulikaste oli edessä. Miehet seisoivat vakavina. Joku yritti laskea leikkiä, mutta vaikeni pian.

Pentti Kaira katsoi poikiaan. Rauhallisina he seisoivat paikoillaan, kukin omiin mietteisiinsä vaipuneena. Vain Pikku-Matin kasvot olivat tavallista kalpeammat — poikanen kävi ensimmäiseen taisteluunsa. Hän nosti katseensa kuin olisi tuntenut kersanttinsa tarkastavan häntä ja koetti hymyillä urhoollisesti.

Pentin mieli kävi juhlalliseksi, kun hän katsoi monisataista hiljaista miesjoukkoa, joka oli kertynyt maantien vieressä seisovan talopahasen luo ja odotti. Odotti? Niin, odotti toiminnan hetkeä, joka maksaisi Luoja ties kuinka monen hengen. Ehkä minun, ehkä sinun — kenties meidän kaikkien.

Pentti havahtui ajatuksistaan kuullessaan pataljoonan komentajan tutun äänen:

— No, kersantti. Ovatko miehenne valmiit?

Pentti nosti päänsä. Kaksi lujakatseista silmäparia katsoi toisiaan. Molemmissa paloi sama tuli.

— Kaikkeen, herra kapteeni!

Kapteeni Hamula tarkasti miehiä ympärillään. Huomatessaan Kuikan vilahti hymyn häive hänen vakaville kasvoilleen.

— Olen kuullut ensi ottelustanne, sen hoiditte hyvin. Nyt on teillä tilaisuus maksaa ryssille kalavelkanne tyttönne pelästyttämisestä.

Kuikka puristi lujemmin kivääriään ja hymyili iloisesti.

— Pojat! lausui kapteeni Hamula. — Me käymme nyt ensimmäiseen taisteluumme. Muistakaa, että isänmaa katsoo tänään meihin. Isänmaa on lähettänyt meidät tänne etuvartioon, lyömään yhä kauemmas ikuisen vihollisensa laumat. Muistakaa, että tämäkin taistelumme tapahtuu isänmaan ja sen kunnian puolesta!

Hän luki vastauksen miestensä kasvoista, vanhoista ja nuorista saman vastauksen: Isänmaan puolesta! ja kääntyi jatkamaan matkaansa. _Tällaisilla_ miehillä voisi murtaa vastarinnan, vaikka itse paholainen sitä johtaisi!

Samassa tykkituli alkoi kumeana, maata vavisuttavana. Ryssät ampuivat! Mistä? minne? sitä ei tiennyt kukaan.

Pataljoona kuunteli. Rauhallisina, silmää räpäyttämättä seisoivat miehet.

Nyt vastasivat tykit takaa ja vasemmalta — omat tykit! Se antoi turvallisen tunteen. Voimaa — sitä ei täältä puutu.

— Tiedätkös mitään asemasta, Kaira? kysyi Torttila harvakseen.

— En paljon. Toinen pataljoonamme on lähetetty itään kiertämään siltä puolelta Valkiin. Meidän toinen komppaniamme on jossakin lännenpuolella turvaamassa selkäämme. Me yhdessä Kuperjanovin pataljoonan kanssa ryntäämme koillisesta suoraan, kaupunkiin.

Torttila kuunteli hetken arvelevan näköisenä tykkien jyskettä. Hän otti piipun suupielestään kuin voidakseen paremmin keskittää ajatuksensa.

— Mutta, Kaira, eikö Valk ole kauempana?

Pentti nyökkäsi.

— On kai, myönsi hän. — Voihan olla, että ryssät ovat sijoittaneet pääasemansa lähemmäksi. Olen kuullut, että itse kaupunki onkin huono tukikohdaksi.

— Mutta miksi sitten toinen pataljoonamme...?

Torttila ei täydentänyt ajatustaan. Mitä kuuluivat sellaiset asiat hänelle? Mutta sittenkin. Hän pudisti päätään, pisti piipun tavalliselle paikalleen ja vaikeni.

Joukot saivat etenemiskäskyn ja lähtivät liikkeelle.

Tykkituli oli hetkeksi lakannut. Äskeisen pauhinan jälkeen tuntui hiljaisuus, jota rikkoi vain satojen sotilassaappaiden narina lumisella tiellä, oudon syvältä.

Jälleen pysähdyttiin. Jännitys kasvoi miesten mielissä sietämättömäksi.

Samassa tykit alkoivat taas jylistä. Entistä hurjemmin ja paljon lähempää.

Ja yhtäkkiä sekautui niiden pauhuun toinen ääni: kiväärien ja konekiväärien vihlova rätinä.

Mitä? Ketkä?

Pian levisi odottavien riveihin tieto: virolaiset ovat käyneet taisteluun, Kuperjanovin sissit ryntäävät. Miesten kasvot kävivät koviksi.

— Mitä saakelia, Kaira? huusi Toikka hieroen kämmenellään kiivaasti nenänsä vartta. — Jätetäänkö meidät, Pohjan Pojat, virolaisten reserviksi? Sitä vartenko me Viroon tulimme?

Tyytymätöntä murinaa kuului lähellä seisovista ryhmistä. Miehet tunsivat itsensä syrjäytetyiksi. Ja se kaiveli mieltä.

— Älä nyt intoile, Toikka, sanoi Kuikka. — Muista, että Kuperjanovin sissit vakasivat Tarton. Heille kuuluu kunnia käydä ensimmäisinä tuleen. Sitäpaitsi: tämähän on heidän isänmaataan.

— Kappas, kappas vain! riehautui Toikka. — Vai oikein kuuluu heille. Mitäs saakelia meille sitten kuuluu? Seisoa ja odottaa? Odottaa, että toiset vievät voiton ja kunnian nenämme edestä. En tiedä sinusta, mutta minä vain en sitä varten tänne tullut!

Kuikka huitaisi kädellään, ja silmissä väikkyi veitikka.

— Kuules, mies, sanoi hän. — Meitä molempia nerokkaampi vaari on sanonut: Älä ole viisas omissa silmissäs, tämä on terveys navallesi ja virvoitus sinun luillesi.

Ympärillä seisovat purskahtivat nauruun. Tuntui helpottavalta kuulla tässä jännityksessä Kuikan huoletonta juttelua.

Pikku-Matti tarttui kersanttinsa käsivarteen.

‒ Luuletko, Kaira, ettemme pääsekään mukaan?

— Varmasti pääsemme, rauhoitti Pentti. — Kuulkaa, pojat, kuulkaa tuota tulta! Tässä on tosi edessä. Olkaa huoleti, meillä on vielä tänä päivänä yllin kyllin tekemistä.

Ikäänkuin vastaukseksi hänen sanoihinsa saivat Pohjan Pojat käskyn lähteä jälleen etenemään. Mitä lähemmäs tultiin, sitä hurjemmaksi yltyi kiväärituli edessä.

Miehet saapuivat pienen torpan luo. Nyt oltiin aivan taistelukentän liepeillä. Vihollisten kuulat vinkuivat vastaan. Juosten riensivät ryhmät edessä olevan puron uomaan. Jokunen shrapnellikin putosi lähistölle räjähtäen hirvittävällä voimalla.

Lähellä olevaan torppaan oli sijoittunut suomalainen ambulanssi.

— Haavoittuneita! huudahti Laukkanen viitaten torppaan päin. Hänen äänensä värisi, ja sormet hakeutuivat väkisin suuhun.

Pentti nousi pystyyn paremmin nähdäkseen.

— Maahan, Kaira!

Mutta Pentti ei totellut. Hän katsoi haavoittuneita, joita suomalaiset sairaanhoitajattaret auttoivat matalan torpan ovesta sisään. Kuulat vinkuivat hänen korvissaan, mutta hän ei hievahtanut. Tuo vihlova ääni, haavoittuneet — ne ajoivat muistin komeroista esille kuvan edellisen talven taisteluista, räikeimpänä, kirvelevimpänä siitä, jossa Yrjö, hänen veljensä, haavoittui kuolettavasti.

— Käyn kuulemassa uutisia.

Kun hän palasi, olivat hänen kasvonsa vakavat.

— Ryssillä on hyvä asema Pajun kartanossa. Kuperjanov itse on heti alussa kaatunut, useita upseereja samoin, pataljoona on miltei hajalla.

Nyt!

Pohjan Pojat kävivät tuleen. Toiset suoraan maantien oikeaa laitaa, toiset kauempaa oikealta kaartaen.

— Eteenpäin, pojat! jyrisi joukkueen johtajan ääni.

Pentti vilkaisi sivuilleen juostessaan. Hyvä, koko ryhmä seurasi häntä. Pikku-Matti pysytteli urhoollisesti muiden rinnalla.

Kuulia satoi edestä yli lumisen lakeuden. Kiväärituli oli hirveä, ja konekiväärien suihkut pyyhkivät kenttää.

— Maahan! Tulta!

Pentti makasi maassa ja ampui.

Edessä, niin, tuolla edessä oli vihollinen. Sen asemat olivat mainiot. Luja, kivinen kartano, jota suojasi suuri puisto. Ja joka puolella laajat kartanosta loivasti alaspäin viettävät pellot, joiden yli hyökkääjien oli kuljettava vihollisten kiväärien ja puihin asetettujen konekiväärien tulelle täysin alttiina.

Kivääri- ja konekivääritulta säestivät mahtavina tykit. Pohjan Poikain tykistö pommitti kartanoa. Shrapnelli toisensa jälkeen putosi puistoon. Kas noin, nyt sattui itse kartanoon. Tarkasti ampuivat! Vihollisen puolelta vastaili enää vain yksi tykki.

— Kaira, miehiä vasemmalla!

Pentti kääntyi katsomaan. Jonkin matkan päässä heistä makasi pieni miesryhmä vähäisen suojavallin takana. He puuhailivat konekiväärin kimpussa, joka oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon. Puvuista päättäen olivat he virolaisia.

Pentti viittasi heihin. Ryhmä ponnahti yhtenä miehenä jalkeille ja juoksi kuulasateessa virolaisten luo.

— Kirottu konekivääri! sähisi virolaisten johtaja. — Onko teissä ketään, joka osaisi korjata sen?

Pentinmäen veljekset ryhtyivät heti työhön. Toiset ryömivät suojavallin kupeelle avaten tulen.

He eivät olleet enää kaukana puistosta. Saattoi helposti nähdä miehiä liikkuvan puiden varjossa, ja täältä tuli voi jo muodostua tuhoisaksi. Vihollinenkin alkoi kiinnittää huomiota heihin. Pari konekivääriä suuntasi suihkunsa heidän asemaansa.

— Onko totta, että Kuperjanov on kaatunut? kysyi virolaisten johtaja, joka makasi Pentin vieressä.

— Niin sanotaan.

— Minä, nähkääs, jouduin miehineni erilleen muista, jatkoi virolainen. — Tässä ovat kaikki, jotka joukostani ovat jäljellä.

Kaira katsoi miestä. Tämän rehelliset, pyöreähköt kasvot ja elämänhaluiset, harmaanvihertävät silmät tuntuivat hänestä jollakin tavoin tutuilta.

— Te olette luutnantti? kysyi hän.

— Aliluutnantti. Aliluutnantti Lagle.

Kuikka, joka makasi toisella puolella, hämmästyi nimen kuullessaan niin, että unohti ampua.

— Lagle! huudahti hän.

Aliluutnantti katsoi häneen kysyvästi.

— Ilmankos te näytitte niin tutulta, sanoi Pentti. — Katsokaas, me tutustuimme teidän sisareenne Tartossa. Ihastuttava neitonen. Etenkin tämän toverini, Kuikan, mielestä. Erittäin ihastuttava.

Aliluutnantti hymyili. Silmäys Kuikan kasvoihin riitti ilmaisemaan hänelle, miten asiat olivat.

— Kas vain pikku Lindaa, hymähti hän puristaessaan Kuikan kättä. — Olen aina sanonut, että hänellä on onni matkassaan. Olen iloinen saadessani tutustua teihin, suomalainen toveri.

Ympärillä riehui taistelu yhä verisemmäksi käyden.

— Valmis, kuului alempaa vanhemman Pentinmäen ääni.

Ja samassa yhtyi konekivääri suojavallin partaalta suomalaisten ja virolaisten kiväärien tuleen.

Pentti tarkasti tilannetta. Se oli yhä sekava, ratkaisematon.

— Pentinmäki, suoraan edessä, kolmas puu oikealta — konekivääri.

Pentinmäki ryömi ylemmäs voidakseen paremmin tähdätä. Ja hetkistä myöhemmin ampui heidän asemaansa vain yksi kuularuisku.

— Hyvä, Pentinmäki!

Mies käänsi kasvonsa kersanttiin. Tyytyväinen myhäily näkyi niillä. Sitten jatkoi hän taas tyynesti.

Vihollinen huomasi, että tämä asema alkoi käydä sille vaaralliseksi. Kolme tai neljä konekivääriä suuntasi siihen suihkunsa.

Yht'äkkiä taukosi Pentinmäen tuli. Pentti käännähti ihmeissään katsomaan.

Ampuja makasi hervottomana konekiväärinsä päällä, ja veri punasi hankea.

Kauhu iskeytyi Penttiin. Ensimmäinen hänen ryhmänsä miehistä oli kaatunut. Kunnon Pentinmäki ensimmäisenä.

Eräs virolainen yritti tarttua konekivääriin, mutta Tuomas Pentinmäki työnsi hänet syrjään.

— Minun paikkani!

Hän nosti tyynesti veljensä elottoman ruumiin syrjään välittämättä vihollisten luodeista. Ja tuli alkoi jälleen, entistä tuhoisampana. Sen äänessä ei enää soinut vain voitontahto, vaan myöskin kostonhalu.

Kalpeana, kasvot kovina ja liikkumattomina ampui Tuomas Pentinmäki.

— Meidän on mahdotonta kestää tässä enää kauan, virkahti aliluutnantti Lagle. — Yksi minunkin miehistäni on taas kaatunut ja kaksi pahasti haavoittunut.

Pentti ei vastannut, ampui vain. Synkkänä, päättäväisenä.

Mitä nyt?

Paha aavistus valtasi Pentin mielen. Hän käännähti katsomaan, miksi konekivääri taas oli vaiennut.

Jumalan kiitos, ei sentään! Konekivääri vain oli joutunut epäkuntoon. Pentinmäki koetti saada sitä ampumaan, mutta turhaan. Silloin tarttui hän kivääriinsä ja hypähti pitkin pituuttaan seisomaan.

— Maahan, Pentinmäki!

Mutta mies ei näyttänyt kuulevan. Hän tähtäsi tarkkaan ja ampui.

— Maahan, Tuomas! Etkö kuule? Maahan!

Pentinmäki vilkaisi jalkojensa juuressa makaavaan veljeensä. Vainajan silmät tuijottivat lasimaisina häneen. Leveästä rinnasta vuoti verta. Hetkisen viivähtivät hänen silmänsä elottomassa ruumiissa. Kasvojen ilme ei muuttunut. Mutta silmissä paloi epätoivoinen, järjetön tuli.

— Näin näkee paremmin ampua, sanoi hän.

Muusta ei enää ole väliä.

— Meikäläiset etenevät! huusi Torttila.

Samassa lysähti Pentinmäki maahan ja kaatui veljensä ruumiin päälle. Luoti oli osunut suoraan otsaan.

— Aina yhdessä, mutisi Pentti. — Sekä elämässä että kuolemassa.

Tilanne oli muuttunut. Nyt syöksyi yli lakeuden miehiä kohti kartanoa. Ryssien vimmattu tuli ei pystynyt pysähdyttämään heitä. Ensimmäiset saapuivat jo puistoon, jossa syntyi hurja käsirysy.

— Eteenpäin! Eteenpäin!

Pentti Kaira ja aliluutnantti Lagle miehineen iskeytyivät joukkoon.

Viholliset tekivät hurjaa vastarintaa. Puihin kiivenneet konekiväärimiehet ampuivat nagaaneillaan. Ja alhaalla kamppailtiin kiväärinperin.

Taistelun tuoksinassa vilkaisi Pentti taakseen. Sieltä lähestyi juosten muutamia ryssiä pistimet ojossa. Ensimmäinen oli enää vain muutaman askeleen päässä aliluutnantti Laglesta, joka paini erään vihollisen kanssa.

— Lagle! Varo!

Virolainen vapautui hurjalla nyrkiniskulla vastustajastaan. Mutta hänen asemansa oli toivoton. Häneltä oli pudonnut kivääri. Jähmettyneenä tuijotti hän pistimeen, joka seuraavassa hetkessä lävistäisi hänet.

Mutta iskuvalmis pistin pysähtyi äkisti, kivääri putosi maahan. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä, niin ettei aliluutnantti ensi hetkessä käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

— Hyvä, Kuikka! huusi Pentti.

Kuikka seisoi hetken paikoillaan katsellen mustapartaista, ryysyistä miestä, joka makasi maassa veren pursuessa hangolle suusta.

Aliluutnantti oli siepannut kiväärinsä maasta.

— Kiitos, veli. Se oli totisesti miehen työ.

— Varokaa!

Viholliset, jotka olivat jo peräytyneet, hyökkäsivät jälleen. Ja samassa avattiin kartanosta murhaava tuli puistoon, välittämättä siitä, osuivatko kuulat vihollisiin vai omiin miehiin. Ilkeästi räjähdellen ne iskeytyivät puihin. Hyökkääjien tilanne oli toivoton.

— Takaisin! jyrisi joukkueen johtajan ääni yli taistelun räiskeen. — Takaisin pian!

Takaisin? Niin, se oli ainoa, mitä voitiin tehdä. Olihan ilmeistä, että oli mahdotonta valloittaa muutamankymmenen miehen suoralla rynnistyksellä lujaa kartanoa, jota näin puolustettiin.

Hyökkääjät kääntyivät takaisin. Hurjasti juosten he peräytyivät ryssien kuulien vinkuessa ympärillä. Väliin he heittäytyivät maahan ja vastasivat tuleen.

Pentti ei nähnyt tovereitaan ympärillä. Olikohan hän juossut harhaan, vai oliko koko hänen ryhmänsä jäänyt puistoon? Niin, lukuunottamatta Pentinmäen veljeksiä, jotka makasivat suojavallilla. Hän ei saanut silmistään vanhemman Pentinmäen sammuneiden silmien tuijotusta — silmien, jotka hetkistä aikaisemmin olivat hymyilevinä katsoneet häneen: tästä, Kaira, kas tästä leikistä minä pidän — eikä veljesten kuolonsyleilyä.

Ikäänkuin päästäkseen pakoon noita näkyjä, ponnahti hän jälleen jalkeille.

Mutta ennenkuin hän ehti ottaa askeltakaan, kuuli hän surkean huudon:

— Kaira! Kaira! Älä jätä! Jumalan tähden, älä jätä!

Ääni tuli oikealta, ehkä parinkymmenen metrin päästä. Siellä makasi mies, Pohjan Poika. Haavoittunut!

Hän juoksi sinne ja heittäytyi makaamaan toverin viereen.

Säpsähtäen hän tunsi miehen. Karvaiset, karheapiirteiset kasvot, jäyhätekoisen pään, joka oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin.

— Jännes! Sinä!

Mies väisti hänen katsettaan.

— Niin tuota, Kaira, sanoi hän viimein arasti. — Olen haavoittunut käteen ja jalkaan. En, tuota, pääse konttaamallakaan liikkeelle.

Pentin mieleen muistui se päivä, jolloin hän oli ensimmäisen ja tähän asti myöskin viimeisen kerran puhunut Jänneksen kanssa. Hänen korvissaan soi ilkkuva nauru: »He-heh, esikuntajessukseksi hän! Tai kuormastokentraaliksi, he-heh!» Ja hän muisti, miten hän oli kostonhaluisena ajatellut: antaahan olla, tämä päivä ei ole viimeisemme, ei hänen eikä minun.

Niin, se päivä ei ollut heidän viimeisensä, ei kumpasenkaan. Mutta tämä päivä? Siinä makasi Jännes liikkumaan kykenemättömänä, tuomittuna jäämään vihollisten käsiin. Ja hän? Hänellä oli edessään luminen lakeus, lakeus, jonka toista laitaa hän ei kenties milloinkaan saavuttaisi.

Kaira, tuota, ota minut mukaasi! Pelasta minut! En ole sitä ansainnut. Hiivatti, kaikkein vähimmin sinulta. Mutta en tahtoisi kuolla näin. Meidän miehiämme juoksi tästä ohitse. Minä huusin niille, tuota, rukoilin heitä. Mutta ne eivät kuulleet.

Pentti mittasi matkaa, joka olisi kuljettavana. Mies selässä. Se oli hullunyritys. Mutta hän ei epäröinyt. Olihan Jänneskin Pohjan Poika. Ja tuo tapaus Helsingissä, senhän hän oli tehnyt selväksi jo siellä. Lasku oli kuitattu.

— Tuolla on suojaisa paikka, sanoi hän viitaten taakseen. — Olin siellä äsken ryhmäni kanssa. Sinne voisi kenties päästä. Anna minun kiskoa takki yltäsi, ryssillä on siten vähemmän selvää maalia. Otan sinut selkääni.

Haavoittunut tarrautui Pentin käteen.

— Sinä olet mies, Kaira! Mutta ei, ei sentään. Se, tuota, se olisi liikaa. Jätä minut tänne ja pelasta itsesi.

— Älä nyt turhia, Jännes. Yksin en lähde. Ja yhtä mahdollista — tai yhtä vähän mahdollista — on, että molemmat pääsemme turvaan kuin jos yksin yrittäisin.

Kun Pentti nousi pystyyn, horjuivat hänen jalkansa raskaan taakan alla. Jänneksen valkea paita suojasi osittain heitä, mutta joka puolella pöllähteli lumi ilmaan maahan iskeytyvien kuulien viskomana.

Pentti juoksi. Vain yksi ajatus hänellä oli mielessä, suojavalli!

Nyt oli enää vain parikymmentä askelta perille. Hän saattoi jo selvästi nähdä nuo kaksi ruumista suojavallilla ja epäkuntoon joutuneen konekiväärin piipun.

Oikealta ja vasemmalta kuului vimmattua ammuntaa. Taistelu riehui siellä yhtä hurjana kuin äsken täällä.

Nyt! Pari askelta enää.

Samassa paiskautui Pentti maahan aivan Pentinmäkien ruumiitten viereen. Jännes syöksyi hänen ylitseen alas turvaan, ja hän itsekin vyöryi suojavallin harjalta notkelmaan.

Ensin hän ei tuntenut mitään. Miksi minä kaaduin? ihmetteli hän. Mitä on tapahtunut?

Samassa alkoi hän tuntea jomottavaa kipua. Mitä? En kai minä ole haavoittunut?

Asetakki oli edestä veressä, mutta sehän oli Jänneksen käsivarresta siihen tarttunutta.

Jalka? Niin, jalka se oli. Oikeaan pohkeeseen ne olivat osuneet. Nyt tunsi hän sen aivan selvästi. Oh, miten siihen koski, vihloi!

Jännes? Miten oli Jänneksen käynyt?

Toveri makasi parin askeleen päässä liikkumattomana kasvot hankeen hautautuneina. Oliko hän kuollut?

Käsien varassa hän laahautui Jänneksen luo. Hitaasti se kävi, sanomattoman hitaasti. Tuska jalassa kasvoi aivan sietämättömäksi.

Päästyään toverin luo ryhtyi hän kääntämään tätä. Mutta hänen voimansa olivat lopussa. Vihdoin viimein hänen onnistui työntää Jännes selälleen. Luojan kiitos, toveri eli, hän oli vain menettänyt tajuntansa.

Mutta enempää ei Pentti kestänyt. Valkoiset hanget, taivas — kaikki pimeni. Hän pyörtyi. ‒ ‒ ‒

Kun hän tuli taas tajuihinsa, oli jo ilta. Hän hyrisi vilusta. Ruumis oli jäykistynyt. Hän ei jaksanut nostaa kättäkään.

Kiväärien pauketta ja tykkien jylinää ei kuulunut — taistelu oli tauonnut. Kaikki oli hiljaista.

Ylhäällä, kaukana, pyörryttävän kaukana tuikkivat tähdet. Tuolla oli Otava, tuttu Otava, jonka hän oli aina ottanut lähtökohdakseen laskiessaan tähtiä, ennen poikavuosinaan; yhdeksänä iltana peräkkäin yhdeksän tähteä, silloinhan sai toivoa, mitä tahtoi, ja se täyttyi. Varmasti, oli hän silloin uskonut.

Yhdeksän kertaa yhdeksän — siihenhän hän oli päässyt sinä iltana, jolloin hän suuteli ensi kerran Hannaa. Kauan siitä oli, kauan.

Hannaa? Mitähän Hanna sanoisi, jos tietäisi, että täällä hän nyt makaa? Seuranaan kaksi vainajaa, kenties jo kolmaskin. Entä äiti ja isä? »Jos sinä niin ajattelet», oli isä sanonut. Vanha isä-raukka. Kai hänkin itkisi jonkin kyyneleen kuullessaan, että hän, Pentti, oli kuollut tänne — paleltunut taistelukentälle.

Huu, olipa nyt kylmä.

Miten paljon Pohjan Poikia mahtoi maata kentällä? Paljon, varmasti paljon.

Kuinkahan taistelu oli päättynyt? Olivatko Pohjan Pojat tulleet lyödyiksi? Kenties. Niin, varmasti, miksi muuten annettaisiin heidän virua täällä paleltumassa?

»Me taistelemme isänmaan puolesta», oli kapteeni Hamula sanonut.

Isänmaan puolesta. Niin, olivathan he ainakin tehneet parhaansa. Pentinmäet — niin, missähän he nyt olivat? He olivat jo päässeet ratkaisemaan suurimman arvoituksen, kuoleman arvoituksen, mikäli se heille arvoitus oli ollutkaan. Niin, parhaansa oli tehnyt Kuikkakin, urhea, iloinen Kuikka ja kaikki muut. Isänmaan puolesta! Eihän isänmaa katsonut siihen, voittiko vai hävisikö, kunhan vain teki parhaansa.