Part 7

Isänmaa! Miten lähelle se tuli! Oli aivan kuin sen hengityksen olisi tuntenut kasvoillaan. Se oli lämmin ja suloinen.

Raskaat, toivottomat ajatukset — ne tuntuivat niin turhilta, perusteettomilta, kun oli näin isänmaansa — kanssa kahden. Keskinäinen katkeruus siellä kotimaassa, luokkaviha, punaiset ja valkoiset — se kaikki oli ohimenevää. Kaiken sen takana, häikäisevänä, voittavana, oli jotakin varmaa, pysyvää, valoisaa, niin, itse isänmaa. Ja tarvittiin vain, että jokainen teki parhaansa, jotta kaikki kääntyisi hyvin päin. Niinkuin he olivat tänään parhaansa tehneet. Isänmaan puolesta!

Tähdet, miten kaukana ne ovat! Ja viluisina ne välkehtivät.

Tähdet, niin. Kylminä ne tuijottivat häntä, viiltävän kylminä, kuin ilkkuen. Noin ne olivat varmaan välkkyneet sadoille ja tuhansille haavoittuneille suomalaisille sotureille ennen häntä, hakkapeliitoille ja karoliineille ja muille, jotka olivat verissään maanneet vieraan maan hangilla odottaen kuolemaa.

Tähdet, miten ankaria ne voivat olla! Ankarina ne olivat ainakin loistaneet läpi vuosisatojen Suomen heimon taivaalla valaen sen ja sen lasten ylitse koettelemuksia, kärsimyksiä, kuolemaa. Ankarina, niin, mutta kenties juuri siksi myöskin ponnistuksiin pakottavina...

* * * * *

Ääniä! Ihmisääniä!

Ryssiä, jotka olivat ryöstämässä kaatuneiden vihollistensa ruumiita?

Ei! Suomea, suomeahan nuo sanat olivat! Ja ääni kuulosti Pikku-Matin ääneltä.

Voittaneet! Voittaneet he olivat, Pohjan Pojat!

— Tänne.

Pentin huuto ei kuulunut kauas, mutta se kantoi kuitenkin miesryhmän luo, joka oli lähtenyt etsimään hänen ruumistaan.

Askeleet lähestyivät, kiireiset askeleet, ja seuraavassa hetkessä heittäytyi Pikku-Matti hänen ylitseen.

— Kaira, Kaira! Sinä elät! Oletko pahasti haavoittunut?

Pentti tarttui kiihkeästi kohmettuneella kourallaan pojan käteen.

— Voitto? Voitimmeko me?

— Voitimme! Pajun kartano on meidän ja Valk samalla, sanoo kapteenimme. Ryssät pakenivat, mutta suuri osa heistä sentään jäi kentälle.

— Entä pojat?

— Täällä ollaan, kuului Torttilan tuttu ääni.

Laukkanen ja Toikka ovat matkassa.

— Hermanni ei jaksanut lähteä mukaan, sanoi Laukkanen, ja Pentti oli kuulevinaan tutun äänen, jonka synnyttää kynsien pureminen. — Vaari on väsynyt kuin riepu. Onpa tämä ollutkin päivä!

— Entä Kuikka? kysyi Pentti. — Miksette sano mitään Kuikasta!

— Kuikka? kuiskasi Pikku-Matti. — Hän on haavoittunut niinkuin sinäkin. Vatsaan.

Äänensävy ilmaisi enemmän kuin sanat. Pentti tunsi silmissään jälleen mustenevan. Kuikka — vaikeasti haavoittunut... Linda Lagle... heidän unelmansa...

— Entä muut? kysyi hän hiljaa.

— Sanotaan, että kaatuneita on kolmisenkymmentä, haavoittuneita kymmenkunta enemmän.

Seitsemänkymmentä Pohjan Poikaa vajaasta pataljoonasta yhdessä ainoassa päivässä!

Seitsemänkymmentä...

Penttiä värisytti. Hän ajatteli noiden seitsemänkymmenen kaukaisia koteja ja äitejä. Äitejä!

Isänmaa, isänmaa...

Yhdestoista luku.

— Hyvää huomenta, neiti Kamm!

Puhuteltu käännähti yllätettynä.

— Te täällä, kersantti Kaira! Miten olette joutunut tänne?

Pentti Kairan harmaissa silmissä välähti kujeileva ilme.

— Niinkuin muutkin, hyvä neiti. En vapaaehtoisesti. Ne toivat vain, kysymättä minulta lupaa.

— Te olette haavoittunut?

— En lainkaan pahasti. Jalkaan vain.

Penttiä huvitti nuoren naisen huolestunut ilme. Kas vain, ajatteli hän, hänhän on varsin soma Punaisen Ristin sisaren puvussa. Kasvot arkipäiväiset, muisti hän arvostelleensa ensi kertaa tavatessaan tytön. No niin, mutta harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja hyvät ja vartalo kaunis.

— Muistatteko, neiti? Tehän pahoittelitte silloin kerran, että puhelumme supistui niin vähiin.

— Kyllä, myönsi tyttö. — Helppohan se on muistaa. Eihän siitä ole vielä viikkoakaan.

Varjo kulki yli Pentin kasvojen. Ei viikkoakaan? Ja kuitenkin tuntui kuin tuosta huolettomasta illasta olisi kulunut kokonainen iäisyys.

Tyttö seurasi tarkkaavana hänen kasvojensa ilmeiden vaihteluja. Hän oli ollut kyllin kauan sotilassairaalassa arvatakseen, mitä vapaaehtoinen ajatteli. Rintamaa. Vainajia.

— Ja te, sanoi hän kevyesti koettaen antaa haavoittuneen ajatuksille toisen suunnan, — lohdutitte minua, että pian tarjoutuisi tilaisuus jatkaa puheluamme.

— Niin, virkahti Pentti raskaasti, — ja nyt olen sitten täällä.

Tyttö katsoi vuoteiden ja niillä lepäävien rivejä. Suomalaisia ja virolaisia. Toisia, jotka pääsisivät taas jalkeille viikon, parin kuluttua. Toisia, jotka tässä maailmassa eivät enää milloinkaan nousisi. Ja tässä oli vain pieni osa niistä lunnaista, joilla Etelä-Viron vapaus oli juuri ostettu. Niitä oli muualla. Oli toisissa sairaaloissa. Oli yksinkertaisissa arkuissa. Oli autioiksi käyneissä ja käyvissä äitien ja isien ja nuorten naisten sydämissä.

— Onko Linda ollut täällä? kysyi hän kuiskaten.

Pentti nyökkäsi ja viittasi oikealla puolellaan nukkuvaan Kuikkaan.

Tyttö säpsähti silmätessään haavoittuneen kasvoihin. Oli kuin elämä olisi jo paennut kalpeista, luhistuneista piirteistä. Kuoleman varjo lepäsi noilla vielä muutama päivä sitten niin kukoistavilla ja hymyilevillä kasvoilla.

— Linda-parka, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Oi, miten hirveätä onkaan sota!

Molemmat vaikenivat.

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Valkin taistelujen haavoittuneet lepäsivät ensimmäistä päiväänsä Tarton sairaalassa. Uusiin oloihin ei vielä ollut ehditty tottua, ei tehdä lähempää tuttavuutta vierustoverien kanssa. Vain toisessa päässä salia keskusteli pari suomalaista keskenään puoliääneen.

Kädestäni ei taida enää tulla kalua, mutta eiköhän tuolla vasemmalla opi jotenkin tulemaan toimeen.

Toinen virkahti hetken kuluttua:

— Oikein kateeksi käy teitä Hamulan poikia, te saitte toki kunnolla tapella. Meidän pataljoonamme enimmäkseen vain marssi, marssi. Minä olin ainoa, joka meidän joukkueestammekin sain edes pikku naarmun.

— Mutta meillä onkin kapteeni Hamula komentajana, sanoi ensimmäinen ylpeästi. — Siinä on mies, joka iskee aina suoraan. Mies, jota me seuraisimme vaikka helvettiin.

Toinen virkkoi:

— Kerrotaan meilläkin ihmeellisiä juttuja hänestä. Siitä esimerkiksi, miten hän valitsi miehiään viime aikoina.

Ensimmäisen pataljoonan mies naurahti.

— Siitä tiedän minäkin jotakin, omasta kokemuksestani, kehaisi hän. — Olin viimeisiä aliupseereja, jotka hänen joukkoihinsa pääsivät. Melkein joka paikka oli täysi. Menin kapteenin puheille. Ilmoittauduin. »Minä en ota arkoja miehiä joukkoihini», sanoi hän. Vakuutin, etten ole arka. Hän hymyili omituisesti, asetti minut seisomaan seinää vastaan, astui itse huoneen toiseen päähän browninki kädessä. Ja samassa pamahti laukaus, kuula tunkeutui seinään aivan pääni päällitse. Hämmästyin, mutta en hievahtanut, hymyilin vain hänelle läpi savun. Samassa kajahti uusi laukaus, kuula syöksyi pari tuumaa yli oikean olkapääni ulvahtaen ilkeästi korvissani. En hymyillyt enää, purin hampaani yhteen ja odotin.

— Odotit?

— Niin, kolmatta laukausta, vasemmalle puolelle.

Kauan ei tarvinnut odottaa. Vaatihan se sisua seisoa siinä, mutta minä seisoin, olinhan sanonut, etten minä ole arka. Ja kun kolmas laukaus oli pamahtanut, tuli kapteeni luokseni ja puristi kättäni. »Pataljoonani ei ole niin täysi, ettei siinä olisi sijaa teidänlaisellenne», sanoi hän.

Toisen pataljoonan sotilas katsoi ääneti puhujaan silmissään rajatonta kunnioitusta.

Neiti Kamm kääntyi Pentti Kairaan ja kysyi väräjävin äänin:

— Voiko tuo olla totta?

— En tiedä, vastasi Pentti. — Joukoissamme kerrotaan mitä ihmeellisimpiä juttuja kapteenista. Hän on meidän silmissämme sankarien sankari. Etenkin, kun joku pojistamme tapaa toisen pataljoonan miehiä, on meikäläisillä varastossa satumaisia historioita. Totta vai tarua, sitä ei tiedä kukaan. Tuskin sekään, joka kertoo »omasta kokemuksestaan».

— On ihanaa maata täällä, virkahti ensimmäisen pataljoonan aliupseeri, — maata vain. Nyt, kun on ehtinyt jo _tehdä_ jotakin. Päivätyönsä.

— Niin, yhtyi hänen puhetoverinsa, — nyt ei meikäläisen tarvitse enää poiketa sivukadulle, vaikkapa Ensimmäisen Vapaajoukon poikia sattuisi tulemaan vastaan. Jos heillä on Narvansa, niin onhan meilläkin Valkimme.

Kumpikaan ei enää sanonut mitään, vaieten he katsoivat ulos ikkunasta kirkkaaseen helmikuun aamuun.

Pentti kohtasi sairaanhoitajattaren tutkivan katseen.

— Niin, neiti Kamm, virkahti hän, — sanoitte äsken: miten hirveätä onkaan sota! Ja tietysti se on kauheaa: hävitystä, kuolemaa. Mutta se ei ole sodan ainoa puoli, nimenomaan tällaisessa sodassa on muutakin kuin vain synkkää ja kaameaa.

Tyttö kuunteli hänen sanojaan hajamielisenä.

— Ajattelin vallan muuta, sanoi hän. — Ajattelin, miten suuresti olette muuttunut, kersantti Kaira, näinä muutamina päivinä.

— Muuttunut?

— Niin, aivankuin näinä päivinä hymy olisi tyyten kuollut kasvoiltanne. Te hymyilette, mutta jostakin syystä se ei tunnu minusta hymyltä.

Pentti tuijotti eteensä, siihen kuvaan, joka alituiseen seurasi häntä, väikkyen hänen silmiensä edessä: Pentinmäen veljesten kuolinsyleilyyn. Oli kai ollut vaikeaa irroittaa toisistaan noita kahta, jotka elämässä olivat alati olleet yhdessä, yhdessä kuolemassakin. Kaksi veljestä, niinkuin olivat ne kaksi kansaa, joiden pojat täällä rinnakkain taistelivat. Yhdessäolossa oli ollut Pentinmäkien suuri voima. Yhdessäolossa...

— Hymy? virkahti hän viimein hiljaa. — Hymykö kuollut? Ei, en luule sitä, neiti Kamm. Mutta ylimielinen nauru kyllä. Katsokaas, neiti, nämä päivät ovat olleet minulle kiirastuli. Kun liityin vapaaehtoisiin, en tehnyt sitä siksi, että olisin rakastanut teidän kansaanne, en edes siksi, että olisin rakastanut omaa kansaani ja sen kunniaa. Pelkään, että nauroin tuolle kaikelle, ylimielisen ihmisen naurua. Nyt olen saanut katsoa kuolemaa silmiin, nähdä virolaisten ja suomalaisten toverieni uhraavan henkensä, ja _tuo_ nauru on kuollut huuliltani. Minusta tuntuu, että on niin paljon, jota tässä kaikessa en vielä käsitä ja johon on koetettava saada selvyyttä. Yhden seikan sentään olen jo oppinut ymmärtämään: oman mitättömyyteni ja oman huonouteni. Ja onhan sekin jo jotakin.

— Neiti, puuttui odottamatta puheeseen vasemmanpuolisessa vuoteessa makaava Jännes. — Älkää, tuota, uskoko sitä, mitä hän juttuaa huonoudestaan. Huono? Hiivatti, Kaira. Kohtelin sinua — muistathan? — kuin pahinta vihamiestä, ja sittenkin sinä henkesi hinnalla pelastit minut! Ei, neiti. Jos hän olisi maksanut minulle samalla mitalla, jos hän, tuota, ei olisi kyllin voimakas antamaan anteeksi, ei hän nyt makaisi täällä. Kaira, minä en ikinä unohda Pajun aukeata.

— Älä nyt Jaakko...

— Anna minun kerrankin puhua, Kaira, keskeytti Jännes nousten istumaan. Vihreät silmät katsoivat hellittämättä toveriin ihailevina, uskollisina. Ja vasemman posken arpi paloi punaisena. — En pyydä ystävyyttäsi, se, tuota, olisi liian paljon. Mutta Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!

Pentti ojensi kätensä ja puristi liikutettuna toverinsa tervettä kättä.

‒ Niin, Jaakko, sanoi hän, — pysykäämme yhdessä, aina, ystävinä.

Kuikka liikahti. Hän ei herännyt, mutta hiljainen valitus tunkeutui yhteenpuristettujen huulien välitse.

‒ Hänellä on kai hirveät tuskat, virkahti neiti Kamm.

Pentti nyökkäsi.

— Tietääkö Linda, että Tahvo on mennyttä? kysyi hän.

— Tietää, vastasi tyttö. — Hän on itkenyt koko yön. Linda-parka, hän on aivan epätoivoissaan. »Mennyttä, mennyttä, koko elämä on mennyttä», vaikeroi hän.

Pentti painoi käden kostuville silmilleen. Hän ei voinut olla muistelematta Tuomiokirkon puistoa, pikku kahvilaa ja »Vanemuisen» tanssiaisia. Ajattelematta noita kahta nuorta heidän onnensa päivinä.

— Mutta hän sanoi myöskin, jatkoi tyttö, — ettei Tahvolle saa vihjaistakaan siitä. Hän itse uskoo näet vielä paranevansa.

Pentti kääntyi katsomaan Kuikan harmaita, elottomia kasvoja, joita oli vaikea tuntea ennen niin huolettoman säteileviksi. Parantua? Saattoiko Tahvo tosiaan uskoa parantumiseen? Sehän olisi suorastaan ihme.

— Nyt minun täytyy vihdoinkin lähteä, virkahti tyttö. — Näkemiin, kersantti Kaira.

— Näkemiin, neiti.

Jänneksen vasemmalla puolella makasi Antti Isola, saman komppanian miehiä, tamperelainen lyseolainen, hento, kalpea poika, joka Pajun luona oli haavoittunut vasempaan olkapäähän. Hän seurasi katseellaan poistuvaa, kunnes ovi sulkeutui. Sitten virkahti hän:

— Miellyttävä tyttö. Hänessä on jotakin aatelista. Vai mitä, Kaira?

— Surun aateluutta, vastasi Pentti. — Hän menetti viime kuussa molemmat veljensä.

Isola oli vaiti hetken.

— Täällä Virossa on paljon suloisia naisia, sanoi hän sitten. — Vaikka...

— Vaikka? kysyi Pentti.

— Vaikka ulkokuori usein pettää, täydensi Isola. — Niin, en tarkoita tuota tuttavaasi, Kaira, enkä monia muita hänen laisiaan. Sattui vain muistumaan mieleeni erään pikku vänrikkimme seikkailu Tallinnassa... Mutta ehkä väsytän sinua?

— Et, et lainkaan. Mutta puhu hiljaa, jotta emme häiritse Kuikkaa.

— Se tapahtui Tallinnassa...

— Niin, siinä Sodomassa on kaikki mahdollista, pisti Pentti väliin.

— Vänrikki oli rakastunut. Hän oli kahteenkymmeneen ikävuoteensa ehtinyt olla rakastunut parikymmentä kertaa; mutta ne eivät olleet mitään tämän rinnalla, vannoi hän. Tyttö oli nuori ja tietysti kaunis. Kuin enkeli, vakuutti hän. Ja miten viaton hän oli! Hän ei suostunut tulemaan vänrikkimme kanssa mihinkään kahvilaan, muista paikoista puhumatta. »Isä on kieltänyt», vastasi hän vänrikkimme rukouksiin, »jos teitä huvittaa kävellä kanssani, niin kernaasti minun puolestani.» Vänrikkiparka rakastui tietysti yhä hullummin.

— Kunnes?

— Kunnes eräänä päivänä satu loppui. Tapasin hänet kahvilassa — hän sattuu olemaan vanhoja tuttujani. Hän kiroili, armias taivas, miten hän kiroili. Kirosi itseään ja kirosi kaikkia naisia. Rauhoittui hän sentään lopuksi sen verran, että kykeni kertomaan. Hän oli päivällä ollut kävelemässä erään Ensimmäiseen Vapaajoukkoon kuuluvan vääpelin kanssa. Yht'äkkiä hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Tuttu suloinen olento oli käännähtänyt kadunkulmasta Pikk'uulitsalle tullen heitä vastaan. Vänrikki tervehti kunnioittavasti, vääpeli tuttavallisesti. Kun tyttö oli mennyt ohi, jäi vänrikki seisomaan ja katsomaan taakseen. »Suloinen tyttö», huokaisi hän. »Niin, varsin soma», vastasi vääpeli, »tunnen minäkin hänet, varsin soma eikä pahasti kalliskaan.» Ja sitten sai vänrikki-parka kuulla. Hänen »enkelinsä» oli hyvin yksinkertaisesti tavallinen ilotyttö. Kenties »siskojaan» viisaampi. Mutta sittenkin...

— No, ja vänrikkisi?

— Vänrikki? Jos ihminen ylipäänsä kiroamisesta joutuu helvettiin, niin sinä yhtenä iltana hän sulki itseltään iäksi taivaan portit. Kyllä hän kirosi. Kirosi ja joi. Kun jätin hänet, makasi hän pää käsien varassa pöydällä ja itki.

— Ja säälitkö sinä häntä, Isola?

— En tiedä, vastasi poika. — Saattaa olla, että kohtalo vain leikki hänellä ja lyhenteli hänen velkaansa niille parillekymmenelle tyttölapselle.

— Ja, lisäsi Pentti, — hänen toveriensa velkaa monille virolaistytöille. Jos haluat, kerron sinulle jokaista tämäntapaista historiaasi vastaan kolme yhtä totta, joissa myöskin »sankarina» on suomalainen vapaaehtoinen ja »sankarittarena» virolaistyttö, osat vain päinvastaiset.

— Älä huoli, Kaira, torjui Isola, — tiedän niitä riittämiin muutenkin.

Pentti vaikeni hetken mietteissään. Sitten hän sanoi:

— Niin, riittämiin niitä on. Siksi tekeekin sydämelle niin hyvää saada alusta asti seurata aivan toisenlaista tarinaa. Ei vain jaksa käsittää kohtalon juoksua sen katkaistessa juuri sellaisen suhteen heittämällä kuoleman rakastavaisten väliin — sillä Kuikkahan kuolee — rakastavaisten, jotka voisivat kaikille todistaa molemminpuolisesta uskollisuudesta. Mutta toisia jää eloon kertomaan tällä puolen lahden suomalaisesta häikäilemättömyydestä ja toisella puolen virolaisesta uskottomuudesta. Isola, kun ajattelee sitä, ei voi välttää kauhistuttavana mieleen nousevaa kysymystä: voivatko nämä veljeskansat kaikesta huolimatta löytää tien toistensa luo, ennenkuin se on myöhäistä?

Isola nyökkäsi vaieten. Niin, hän — niinkuin muutkin komppaniatoverit — oli kuullut Kuikan tarinan. Kuikan, joka oli ollut kaikkien heidän suosiossaan iloisen luontonsa ja huolettoman reippautensa vuoksi. Ja nyt? Tummansiniset, nauravat silmät eivät enää milloinkaan välkkyisi, pilapuheet olivat iäksi vaikenemassa, iloinen laulu oli kuollut.

Penttikään ei jatkanut keskustelua. Toverukset vaipuivat omiin ajatuksiinsa.

— Kaira.

Pentti käännähti oikealle. Kuikka oli herännyt. Pentille teki pahaa katsoa noihin kuumeisina palaviin silmiin, joiden katse vielä pari päivää sitten oli ollut niin riemuntäysi.

‒ Miten on laitasi, Tahvo? Voitko paremmin nukuttuasi näin pitkään?

Toinen pudisti päätään väsyneesti. Ja kun hän puhui, tulivat sanat yli huulten hitaasti, vaivalloisesti:

— Laitani? Tiedämmehän molemmat, miten minun laitani on. Kaikki on lopussa. Huomenna tai ylihuomenna.

Pentti säpsähti. Tahvo siis tiesi. Mutta Lindahan oli sanonut, ettei Tahvolle saisi ilmaista, miten lähellä loppua hän oli, koska hän itse uskoi paranevansa.

— Älä nyt heittäydy toivottomaksi, rakas ystävä.

Raukea hymy häivähti Kuikan kasvoille.

— Kaira, mehän olemme miehiä ja olemme ennenkin olleet sodassa, sanoi hän soinnuttomasti. — Kun on sellaiset haavat vatsassa kuin minulla, on ihminen mennyttä. Ja mitäpä siitä? Tallella poika mättähässä, ei kiitetä, ei laiteta.

Hetkiseksi syttyi silmiin entinen kujehtiva välke, mutta se sammui jo samassa.

Pentti ei osannut sanoa mitään. Sanat olivat joka tapauksessa turhia.

— Yhtä sinulta kuitenkin pyydän, Kaira. Älä paljasta totuutta Lindalle. Liian aikaisin tyttöparka kuitenkin saa tietää sen..

He tiesivät molemmat! Molemmat, että pikainen kuolema oli muutamassa päivässä katkaiseva heidän orastavan onnensa. Mutta toisiaan he tahtoivat säästää, säästää viimeiseen hetkeen.

Pentti nyökkäsi. Hetken kuluttua jatkoi Kuikka raskaasti:

— Tällainen se siis oli, minun kuulu karjalainen onneni, lopultakin... On niin raskasta kuolla, Kaira. Kuolla nyt... Olisin tahtonut elää ja maksaa Lindalle sen onnen, minkä hän on minulle antanut... Jään niin suureen velkaan hänelle. Mikä olin minä, jotta hän lahjoitti minulle rakkautensa? Kissa vieköön, hulttio minä olin. Ja sittenkin hän antoi minulle puhtaan, suloisen minänsä... Ja juuri kun tämä onni oli tehnyt minut mieheksi, tulee kuolema, katkaisee kaiken. Katkaisee minulta elämän. No viis siitä! Nicht wahr? Mutta samalla se katkaisee häneltä siivet... Miksi, Kaira, sano sinä, miksi?

Kun Pentti aikoi vastata, ehätti Kuikka edelle:

— Kysyn turhia, Kaira. Kohtalohan on sokea. Enkä minä ole omaan osaani tyytymätön. Olen ylpeä siitä, että saan kuolla oman ja hänen isänmaansa puolesta. Että saan olla yksi niistä, jotka elävät tulevissa vuosikymmenissä, tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa, lainehtivissa viljavainioissa, niinkuin se virolainen invalidi sanoi sinulle Tallinnassa. Mutta Linda... Linda! Hänen tähtensä minä suren.

Huoneen ovi aukeni, Punaisen Ristin sisar astui sisään.

Kuikka huomasi hänet heti. Hän puristi kouristuksentapaisesti Pentin kättä.

— Kaira, muista, ei sanaakaan hänelle, kuiskasi hän käheästi. — Ajattele, meillä on vain muutamia hetkiä jäljellä.

Linda tuli heidän luokseen. Hän hymyili urheasti Tahvolle laskiessaan tuomansa kukat — kelmeitä talven kukkia — hänen vuoteelleen. Mutta kun hän kääntyi Penttiin, kiilsi silmissä epätoivoinen tuska.

— Veljeni lähettää teille molemmille terveisiä, sanoi hän. — Sain häneltä juuri kirjeen rintamalta. Hän ei löydä kyllin voimakkaita sanoja ylistääkseen teidän Pohjan Poikain urheutta... Miten voit tänään, rakas?

Kuikka vastasi reippaasti:

— Erinomaisesti. Olen tänään jo paljon terveempi. Mikäpäs soltun täällä? Hoito mainiota. Ruoka hyvää. Vuode pehmeä. Ei muuta kuin makaa vain.

Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä.

— Rakas, älä ole huolissasi minun tähteni. Kyllä minä pian nousen tästä. Haavat? Oh, gar nichts. Hyväksi ne vain ovat. Juu, niinkuin jo kuutosnokkaisten suuri tietäjä sanoi: Haavat ovat pahan parantajat ja puhdistavat sisuksen kammiot.

Pentti ei voinut katsoa kauempaa noita kahta. Molempien kasvot säteilivät suurta rakkautta, mutta silmissä asui lähestyvän ikuisen eron kauhu. Hän koetti ajatella muuta. Muistella kotia ja Hannaa. Mutta kaiken takana väikkyi kuva noista kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka eivät muuta kohtalolta pyytäneet kuin toisensa, mutta sitäkään ei heille annettaisi, ei enää muuta kuin muutamaksi nopeaan kiitäväksi hetkeksi...

— Kaira, etkö sinäkin ole varma, että minä paranen pian?

Pentti vastasi:

— Tietysti, hyvä ystävä.

Linda istui Tahvon pääpuolessa. Hän oli kietonut käsivartensa rakastettunsa kaulaan. Kirpeät kyyneleet kiersivät silmissä, ja pidätetyt nyyhkytykset vavisuttivat pyöreää leukaa, mutta hän koetti yhä vain hymyillä.

— Siinä kuulit, rakas, puheli Kuikka. — Ja kun paranen, laitamme kuntoon oman kodin. Tänne sinun isänmaahasi. Onhan meille suomalaisille luvattu maata täällä.

Hän puhui puoliääneen, mutta kuitenkin kantautuivat hänen sanansa erään rintaan haavoittuneen Pohjan Pojan korviin.

— Maata! nauroi hän hurjasti. — Kyllä meille maata täältä annetaan! Metri leveyttä ja kaksi pituutta ja kodiksi lauta-arkku. Maata, maata, piru vie! Kyllä Viron tasavalta meille maata antaa!

Linda kääntyi Penttiin kuin turvaa hakien. Herttaisilla kasvoilla oli hätäytynyt ilme.

— Antakaa anteeksi hänelle, neiti Lagle, sanoi Pentti hiljaa. — Hän ei nouse enää vuoteeltaan, poika-parka. Hän on lesken ainoa poika, ja vanha äiti jää kurjuuteen. Sitä hän suree.

— Me muutamme Suomeen, rakas! tarttui Kuikka päättävästi puheeseen. — Voitko sinä jättää isän maasi?

Lindan ääni vapisi, kun hän vastasi:

— Seuraan sinua vaikka maailman ääriin!

— Sinne, Karjalan maille, rakennamme pienen kauniin kodin, puheli Tahvo tummansinisten silmien tuijottaessa etäisyyteen. — Korkean, aurinkoisen vaaran liepeille, josta näkee yli järven sinisen selän. Ja siellä, siellä vihdoinkin saan vähitellen, hiljaisten vuosien vieriessä, korvata sinulle suuren rakkautesi... Linda, Linda, sinä olet antanut minulle niin paljon, tehnyt minut niin onnelliseksi!

— Tahvo, rakas...

— Ja sinä, Kaira, jatkoi Kuikka. — Tulethan sinä meidän luoksemme? Usein. Joka kesä.

— Tulen, hyvä ystävä. Varmasti tulen.

Haavoittunut nousi kyynärpäänsä varaan. Hänen silmänsä loistivat. Hän näytti sinä hetkenä uskovan siihen unelmaan, jonka hän oli loihtinut esiin.

— Kuolema? Kuka puhuu kuolemasta? En minä kuole. Minä paranen. Ihan terveeksi! Sinä, Kaira, sinähän puhuit aina minun pettämättömän hyvästä karjalaisesta onnestani. Eikä se petäkään minua. Nyt se ei voi pettää.

Linda oli painanut päänsä vuoteelle. Suuria kyyneleitä valui pitkin hänen poskiaan peitteelle.

— Itketkö sinä, Linda? Miksi sinä itket?

— En itke, rakas, en. Tai itken. Itken ilosta. Ajattelen, miten onnellisiksi tulemme. Suomessa. Sinun rakkaassa, ihanassa Karjalassasi.

Kuikka hyväili hänen käsiään.

— Niin, Linda, onnellisia me sitten olemme! Sinun vanhempasi tulevat tervehtimään meitä, ja veljesi tulee. Torttila tulee. Ja Pikku-Matti. Ja Pentinmäen veljekset. Ja muut.

Penttiä värisytti. Pentinmäen veljekset? Tulisivatko hekin? Nousisivatko he kuolinsyleilystään Pajun kartanon lakeudella? Niin kenties... He olisivat ehkä jo vastassa Kuikkaa, kun hän saapuisi uuteen kotiin. Mutta se ei sijaitsisi Karjalan jylhän luonnon keskessä.

— Niin, niin, Tahvo, kuiskasi Linda tyynnyttäen. ‒ Mutta ensin täytyy sinun parantua. Et saa puhua niin paljon. Koeta pysyä rauhallisena.

Neiti Kamm oli ilmestynyt ovelle.

‒ Linda, tohtori haluaa puhua kanssasi.

Tyttö ojentautui.

‒ Minun täytyy mennä, rakas, mutta pian tulen taas luoksesi.

Kuikka veti hänet luokseen ja suuteli häntä.

— Älä viivy kauan, Linda. Minulla on sinulle niin paljon puhuttavaa. Karjalasta ja kodistamme, kuiskasi hän.

Tyttö kääntyi vielä ovella ja heilutti kättään hyvästiksi. Tahvo vastasi hymyssä suin.

Mutta kun ovi lähtijän jälkeen oli sulkeutunut, veti hän peitteen päänsä ylitse ja ratkesi hillittömään, epätoivoiseen itkuun.

* * * * *

Päivät kuluivat. Yksitoikkoisesti. Toinen toisensa kaltaisina.

Oli vierinyt jo pari viikkoa Pentin haavoittumisesta. Kuikan vuode oli tyhjänä. Hän oli kuollut neljän päivän hirveiden tuskien jälkeen. Lindaakaan ei ollut näkynyt sairaalassa sen koommin. Neiti Kammilta oli Pentti kuullut, että Tahvon kuolema oli vaivuttanut, hänet tautivuoteelle; pelättiin hänen järkeään.

Useimmat muutkin Pajun taistelussa haavoittuneet suomalaiset olivat jo poissa. Toiset olivat kuolleet. Toiset lähetetty kotimaan sairaaloihin.

Kaikki oli käynyt niin autioksi ja harmaaksi ympärillä.

Hänen oma haavansa oli jo miltei terve. Hän sai istua vuoteellaan ja olla vähän liikkeelläkin. Mutta rintamalle ei lääkäri vain luvannut vielä hänen palata. Rintamalle...

Äiti ja isä olisivat tietysti tahtoneet häntä kotiin. Olihan hän jo täyttänyt velvollisuutensa, niin he varmaan ajattelisivat, jos tietäisivät. Hän ei ollut kirjoittanut kotiin. Turhaan säikähtäisivät vain. Hannalle hän oli aloittanut kirjettä, eräänä synkkänä hetkenä, mutta sekin oli vielä päättämättä. Kotiin? Ei, ei, kesken hän ei voinut palata. Ja hänen mieltään poltti ja kirveli tietoisuus siitä, että hänen toverinsa olivat jälleen tulessa. Kaakkoon Valkista kävi nyt heidän tiensä. Miten kauas oli määrä, sen tiesi yksin Luoja...

Pentti käännähti Jännekseen, joka istui vuoteellaan vaiteliaana.

— Miten on laitasi, Jaakko?

— Hyvin. Tuota, sisuttaa vain, ettei tuo hiivatin lääkäri-nahjus ymmärrä, että tappeluun olisi jo aika päästä. »Malttia, malttia», sitä hän kyllä osaa jauhaa.

Pentti katsoi tutkivasti toveriaan. Jaakko oli tervehtynyt ihmeteltävän nopeasti. Hän oli melkein ennallaan.

— Mitäs sanot, Jaakko, jos tänään tai huomenna pudistaisimme Tarton lumet jaloistamme?

Vihreissä silmissä välähti, ja äsken niin synkät punakat kasvot kirkastuivat.

— Rintamalle? Tuota, karkaammeko?

Pentti nyökkäsi.

— Hiivatti! Kiitos, Kaira! Olen jo kauan hautonut sitä. Mutta en, tuota, ole uskaltanut sitä ehdottaa.

Jännes puristi parantuneella kädellään lujasti toverin kättä.

— Suurenmoista! nauroi hän. — Saada taas kivääri kouraansa ja antaa paukkua. Oikein hiivatinmoisesti! Tänään, Kaira, lähdetään jo tänään!

Pentti hymyili hänen innolleen.

— Ensimmäisen sopivan hetken koittaessa, sen lupaan sinulle, Jaakko.

Kahdestoista luku.

Pakkanen paukkui nurkissa.

Hanna seisoi ikkunan ääressä ja tuijotti illan hämärään.

Miten vieraalta tuntui koti, oma rauhaisa huonekin! Miten vieraalta pappilan päärakennus, jonka ikkunoista virtasi pihamaan hangille valoa!

Täti! välähti hänen mielessään. Hänen pitäisi mennä kertomaan tädille. Mutta miten hän voisi?

Polttavassa päässä ajoi rauhaton, tuskaisa ajatus toistaan.

Pentti... Pentti!

Tätä oli siis tiennyt se levottomuus, joka häneen oli iskeytynyt.

Pentti oli haavoittunut!

Lievästi, haava on jo miltei terve, oli Pentti kirjoittanut. Mutta kuka sen tiesi? Ja missä oli Pentti nyt?

Hanna aavisti, että tästä päivästä alkaen ei hänellä olisi rauhaa missään. Ei yöllä eikä päivällä.

Hänellä oli ollut tähän asti lapsellisen horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään. Että tätä kalvavaa odotusta kestäisi vain muutaman kuukauden. Että hän varmasti saisi Pentin takaisin.

Ja nyt oli Pentti haavoittunut.

Entä seuraava sanoma? Se olisi varmaan kuolemanviesti!

Nyt, kun hänen uskonsa, että Pentti palaisi varmasti, palaisi terveenä ja reippaana, oli mennyt pirstoiksi, ei hän voisi tehdä muuta kuin odottaa, odottaa tuota kauheata ilmoitusta.

Samaa, jonka Pentinmäkien isä oli saanut ja joka oli yllättänyt myöskin Kuikan vanhemmat: kaatunut ... ja sitten kauniita sanoja, pelkkiä sanoja, ei muuta.

»En kestä enää tätä paikallaoloa», oli Pentti kirjoittanut. »Tahdon takaisin rintamalle. Lääkäri ei vain laske, vaikka jalkani on jo vallan terve. Mutta minun täytyy päästä! Toverien luo. Taistelun melskeeseen. Muuten en pääse erilleni vanhemman Pentinmäen sammuneista silmistä, en saa korvistani Kuikan viimeistä käheätä kuiskausta: Kaira! Linda! Jumalan tähden! Miten pimeää, pimeää! Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä!»

Ja sitten lopussa pari päivää myöhemmin kirjoitettuna:

»En lähettäisi tätä kirjettä, niin paljon roskaa tähän on tullut. (Älä näytä äidille äläkä isälle.) Kirjoittaisin uuden, mutta en ehdi. Olen päättänyt ensi yönä Jänneksen kanssa karata täältä. Kuulumiin!»

Kuulumiin?

Tuo sana kiusasi Hannaa. »Kuulumiin!» se oli sima ikäänkuin ärsyttämässä. Se lupasi ja samalla uhkasi. Ennenkaikkea se uhkasi. Uhkasi lyhyellä, kaamealla viestillä.

Hanna värisi.

Hän jäi ihmettelemään itseään. Miten olen muuttunut! välähti hänen mielessään.

Hänen voimansa pettivät. Hänen, josta Pentti oli sanonut, että hän oli levollinen ja rauhaisa kuin paatinen kari, jota eivät järkytä ympäristön ilot, ei surut, kiukustuttavan tyyni. Pentti, joka ei tiennyt, mitä nuoren naisen povessa saattoi piillä, ei tiennyt kirvelevästä kaipuusta eikä kuluttavista myrskyistä.

Hän käännähti huoneeseen ja heittäytyi vuoteelleen.

Hän itki, itki.

Itki kuukausien tuskallista odotusta, tulevaisuutta, joka yötä mustempana kohosi hänen edessään kuin seinä.

Hän itki Penttiä.