Part 9

— Kaira, virkahti Pikku-Matti kaiuttomasti, — tahtoisin tulla haudatuksi isän viereen. Kotipitäjän kirkkomaahan. Tässä lepäävät Juho Salmi, kaatunut Viipurissa Suomen vapauden puolesta, ja poikansa Matti Salmi, kaatunut Marienburgissa veljeskansan vapauden puolesta. Se on kaunista. Eikö olekin?

‒ On, Pikku-Matti, hyvin kaunista ja kunniakasta.

Poikanen oli vaiti hetken, sitten hän jatkoi vaivalloisesti:

— Isä, hän sanoi lähtiessään rintamalle: sinä jäät ehkä yksin nyt, poikani. Muista aina, että se on mies — niin hän sanoi — joka kunnialla elää ja kunnialla kuolee. Kaira, minäkin tahtoisin olla mies.

— Rakas, pieni ystäväni, sanoi Pentti hellästi.

— Sinä olet täyttänyt paikkasi paremmin kuin moni meistä vanhemmista. Ja jos sinä nyt kuolet, jätät jälkeesi puhtaan, valoisan muiston, joka ei kuole. Sankarin muiston.

Haavoittunut kuunteli onnellisena. Kaira, hänen ihailemansa Kaira puhui niin. Hän sanoi... niin, mitä hän sanoikaan?... Sankari... Eikö Kaira ollut sanonut _sankari?_ Hän, orpo, mitätön poika?... Hän, sankari?... Niin! Kaira oli sanonut niin! Kaira, joka tiesi kaiken.

— Isä- ja äiti-vainaa, kuiskasi hän katseen tähytessä ylös pilviin. — Luuletko, Kaira, että he näkevät nyt minut?

— Näkevät, varmasti näkevät. Ja he hymyilevät urhealle pikku pojalleen hellästi.

Pikku-Matti koetti hymyillä, hänkin. Väsynyttä, kuolemanväsynyttä se oli, mutta onnellista hymyä.

— Minun on niin hyvä olla tässä... Kaira... sinä olet ollut niin hyvä minulle... Kuin rakas iso veli... Veljeä ei minulla ole koskaan ollut... ei koskaan... Paitsi sinut... Se on ihmeellistä... Sinä olet oppinut, viisas... Minä oppimaton, typerä ... poika-pahanen... Mutta... välitäthän sinä sentään hitusen minusta...?

Kyyneleet ryöpsähtivät Pentin silmiin ja valuivat alas poskipäille. Hän puristi hennon, voimattoman käden kouraansa. Ja hänen äänensä vavahteli nyyhkytyksistä, kun hän vastasi:

— Paljon, Pikku-Matti, paljon. Toveri, pieni, rakas ystävä, jospa tietäisit, miten tyhjäksi minun sydämeni jää sinun lähdettyäsi!

Poikasen silmät painuivat umpeen. Onnellinen hymy huulilla hän lepäsi ystävänsä sylissä.

Lumipyry oli tauonnut. Vain joitakuita harvoja hiutaleita putoili enää silloin tällöin.

— Verta! kuiskasi poikanen äkkiä käheällä, kauhistuneella äänellä. — Miten paljon verta!... Koikylään!... Ei, ei... se on ohi... ohi... Marienburgiin! Marienburgiin...

Loppu oli lähellä. Pienen soturin henki oli lehahtamaisillaan lentoon, keskeltä äänetöntä, kuollutta vieraan maan metsää.

Hetkisen oli kuoleva ääneti. Sitten hän kohottautui hieman, hoikat käsivarret yrittivät ojentautua eteenpäin tienristeystä kohden, kuin olisi hän nähnyt siellä jotakin.

Verettömien huulten yli huo'ahti tuskin kuuluva viimeinen kuiskaus:

— Isä! Äiti!

Sitten oli kaikki lopussa. Pieni ruumis retkahti taapäin.

Pentti purskahti itkuun. Hän ei voinut sille mitään, suru pursui väkisin ilmoille.

Hän havahtui vasta, kun ajomies puhutteli häntä:

— Herra, jatketaan.

Jatketaan? Niin, niin tietysti. Marienburgiin.

Pentti nousi ylös. Yhdessä he kantoivat ruumiin rekeen. Pentti peitti sen huolellisesti. Itse hän istahti vainajan viereen. Reki lähti liikkeelle.

»Miten tyhjäksi minua sydämeni jää sinun lähdettyäsi!» oli hän äsken sanonut pienelle ystävälleen, joka nyt makasi kylmänä hänen vieressään.

Niin, tyhjän paikan oli Pikku-Matti jälkeensä jättänyt. Niinkuin vähän aikaisemmin Pentinmäen veljekset ja Kuikka.

Näin taivaltaessaan läpi oudon, vaaroja täynnä olevan seudun pieni vainaja vierellään, Pentti tunsi autiuden, yksinäisyyden painavan raskaasti.

Rakkaimmat toverit oli tuoni jo hänen ympäriltään vienyt.

Hän oli näinä harvoina viikkoina ehtinyt kasvaa kiinni tovereihinsa. He olivat kaikki kansan lapsia, suomalaisen kansan, johon hän vasta täällä oli oikein tutustunut. Yhteinen taistelu ja yhteiset kohtalot, ne olivat yhdistäneet hänet heihin.

Yhteiset kohtalot — niin ja yhteinen rehellinen työ yhteisiksi tunnettujen päämäärien eteen, siinä oli varmaan myös se taikakeino, jolla hajanainen kansa löytäisi takaisin yhteiselle kansalliselle kalliopohjalle.

Sehän oli niin yksinkertaista ja selvää, ettei olisi luullut tarvittavan sitä lähteä erikoisesti etsimään. Mutta ainakin hänen oli täytynyt sitä etsiä, etsiä veren ja kuoleman kentiltä, uusien ystäviensä kylmenneitten ruumiitten äärestä.

Hänen mieleensä muistui keskustelu lättiläistytön kanssa ylioppilasjuhlassa.

»Onnellisten ihmisten onnellinen Suomi,» muisteli hän sanoneensa, »on vain saippuakupla, jonka kauniista väreistä voi kyllä ihania kuvia liittää yhteen. Mutta koskepa siihen, niin siinä ei olekaan mitään.»

»Ah, sinä onnellisten ihmisten onnellinen Suomi!» oli hän sanonut. »Sinun eteesi ei kannata mitään uhrata!»

Niin, se oli malttamattoman nuorukaisen puhetta, nuorukaisen, joka oli riemuiten pannut henkensä alttiiksi, kun oli kysymys onnellisen, vapaan Suomen luomisesta, ja jonka kylmä totuus oli ihanien unelmien kukkuloilta syössyt synkkään epätoivoon, kylmä totuus voittoon sekautuneesta sorrosta, voitettujen hurjasta katkeruudesta, keskinäisestä vihasta.

Pentti muisti, miten hän edellisenä kesänä ja syksynä oli monesti synkkämielisenä seisonut sankaripatsaiden edessä kadehtien vainajien rauhaa, jotka olivat saaneet käydä kuolemaan sydän täynnä iloista luottamusta, että nyt luotiin todellisuudeksi heidän haaveilemansa onnellinen Suomi, ja jotka olivat säästyneet voittoa seuranneiden kuukausien mukanaan tuomalta kirpeältä pettymykseltä.

Yhtenäistä, onnellista isänmaata ei niillä taisteluilla luotu. Luotiin vain puitteet, itsenäinen valtakunta, jonka rajojen sisälle jäi jäljellejääneille vaikeaksi tehtäväksi rakentaa kaikki tuo muu, varsinainen sisällys.

Ennenkaikkea oli luotava umpeen hirvittävä kansaa pirstova kuilu.

»Oleva yhteiskunta», muisteli hän sanoneensa Katherinelle, »se on tyytyväinen siihen, mitä on.» Niin, kenties olikin niin. Mutta se oli herätettävä näkemään, että tie, jota se kulki, johti perikatoon, koko maan perikatoon. Vain rohkaisemalla ja auttamalla varjopuolella eläviä voitiin Suomen kansa eheyttää, ja vain eheänä saattoi se kestää Ryssänmaan liepeillä.

Mutta unelmien korkeuksista yht'äkkiä syöstyn ei ole helppo tottua kylmään todellisuuteen. Tehtävä näytti niissä oloissa niin yliluonnollisen vaikealta, että hän, Pentti, ja hänen kerallaan tuhannet muut nuoret, vaipuivat epätoivoon. Hän ei tuntenut kansaansa. Hänen malttamaton nuori mielensä ei voinut tietää, että se tarvitsi aikaa, paljon aikaa, paljon luottamusta ja paljon rakkautta voidakseen unohtaa. Ja kun kaikki ei käynytkään niin itsestään kuin hän oli luullut, vetäytyi hän yhä kauemmas, yksin hautomaan synkkiä, katkeria ajatuksiaan, tietämättä, minne enää kääntyä.

Tänne, vieraalle maalle, hän oli tullut välinpitämättömänä, halveksien itseään ja muita. Ja täältäkö, kuoleman kentiltä, hän löytäisi vastauksen, jolla ei muille kenties olisi mitään merkitystä, mutta joka hänelle olisi vapahtava?

Jos hän, Pentti, kerran palaisi kotiin, niin tuolle tielle, sovinnon, eheyttämisen tielle hän astuisi.

Niin — jos... Entä, ellei hän palaisi? Jos hän kaatuisi lävistetyin otsin niinkuin Tuomas Pentinmäki tai konekiväärisuihkun osuttua vatsaan kuten Tahvo Kuikka tai Pikku-Matin lailla väijytyksen uhriksi joutuen? Parhaat hänenkin ryhmästään olivat jo kaatuneet...

Pentti katsoi vieressään makaavan pienen vainajan kasvoja. Ne olivat rauhalliset, onnellinen hymy oli jäänyt jähmettyneille huulille. Urhea poikanen oli kunniakkaasti päättänyt lyhyen retkensä.

Hän muisti kipeän selvästi, miten Pikku-Matti oli säteilevin silmin silloin kerran kotimaassa hänelle lausunut säkeet, jotka tänään olivat täysin käyneet toteen:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun ajomies pysähdyttäen hevosen kääntyi hänen puoleensa:

— Kuulkaa, herra. Ammutaan.

Todellakin! Pentti kuuli aivan selvästi. Konekiväärit rätisivät ja kiväärit paukkuivat. Tykki jyrähti silloin tällöin.

— Se on Marienburgista! Siellä taistellaan yhä. Nyt nopeasti!

Ukko totteli. Ohjasperillä pakotti hän hevosen täyteen raviin. Reki kiisi pitkin tietä.

Kuta lähemmäs tultiin, sitä kiivaammalta kuulosti taistelu.

»Verta, miten paljon verta!» oli Pikku-Matti houraillessaan huutanut. Niin, paljon verta oli tänä päivänä varmasti vuotanut ja yhä edelleen vuoti Marienburgin hangille.

Pentti katsoi kelloaan. Se oli puoli kymmenen. Puoli kymmenen vasta. Ja hän kun oli luullut puolenpäivän jo olevan ohitse!

Nyt lensi reki aukealle — Marienburg näkyi. Usvaisessa säässä ei siitä voinut saada mitään käsitystä. Hurja kiväärinpauke vetikin huomion toisaalle — taisteluun, joka kaupungin liepeillä riehui hurjana, vimmattuna.

Ajomies pieksi hevostaan, ja hetkisen kuluttua reki pysähtyi pienen talon edustalle.

Haavoittuneita!

Ensimmäisenä osui Pentin katse upseeriin, joka lepäsi paareilla oven luona. Ei ollut epäilystäkään, se oli heidän komppaniansa päällikkö. Kuula oli murskannut pään, aivot olivat pursuneet ulos.

Pentti käännähti toisaalle päästäkseen näkemästä verisiä, vääristyneitä kasvoja.

— Kersantti Kaira!

— Herra kapteeni!

Pentti pysähtyi asentoon pataljoonan komentajan eteen, joka nojautui raskaasti keppiin — hänkin oli, johtaessaan tapansa mukaan kuolemaa halveksuen poikiaan taisteluun, haavoittunut jalkaan.

— Mistä te tulla tupsahditte?

— Tarton sairaalasta, herra kapteeni.

Kapteeni Hamuta hymähti:

— Karannut?

— Niin, herra kapteeni.

Hamulan katse osui rekeen.

— Onko toverinne haavoittunut?

— Kuollut, herra kapteeni. Matti Salmi, lähettinne.

Joutui ryssien väijytykseen.

Pataljoonan komentaja astui reen luo. Hänen tuimille kasvoilleen ilmestyi hellä ilme hänen tarkastaessaan hennon vainajan kasvoja.

— Hän oli reipas poika, kersantti Kaira. Oikea Pohjan Poika, parasta lajia.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Sotilas Jännes lähti viemään sitä perille.

— Jännes? Eikö hänkin haavoittunut Pajun luona?

— Kyllä, herra kapteeni.

Kapteeni Hamula silmäsi kersanttiin huvitettuna:

— Toinen karkuri siis. Poikani eivät näy viihtyvän sairaalassa.

— Eivät, herra kapteeni, silloinkuin tapellaan, jos he vain kynnelle kykenevät.

Pataljoonan komentaja kääntyi katsomaan taistelukenttää. Huolien rypyt painuivat entistä syvemmiksi.

— Tarvitsemmekin nyt jok'ainuan miehemme. Tätä on kestänyt jo tuntikausia. Kaikki joukkomme ovat tulessa. Ellei joukkue, jonka lähetin vasemmalta kaartamaan vihollisen selän taa, ehdi ajoissa perille, tietää Jumala yksin, miten kaikki tämä päättyy... Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon... No niin, kersantti. Näen, että käytte malttamattomaksi. Lähtekää vain. Ryhmänne on jossakin keskustassa...

Pentti ei siekaillut. Hän sieppasi kiväärinsä ja alkoi juosta pitkin maantietä. Kuulia vinkui hänen ympärillään ulvahtaen väliin ilkeästi aivan korvan ohitse suhahtaessaan.

»Kaatuneita ja haavoittuneita on paljon», oli pataljoonan komentaja sanonut. Pentillä oli vain yksi ajatus juostessaan: päästä ampumaan, kostamaan toveriensa puolesta. Haavoittuneeseen jalkaan koski, mutta hän puri huultaan ja juoksi.

Tuossa! Tuossa oli heidän ketjunsa. Pentti hyppäsi tieltä pellolle ja heittäytyi maahan. Vieressäolijat eivät huomanneet häntä, he ampuivat tiuhaan ja tarkasti. Vasta tyhjentäessään uuden patruunakamman kivääriinsä huomasi Pentti, että ennen häntä oli samalla paikalla maannut joku toinen. Lumessa oli suuria veriläiskiä.

Taistelu jatkui verisenä. »Tätä on kestänyt jo tuntikausia», muisti Pentti pataljoonan komentajan sanoneen. Kuinka kauan sitä vielä jatkuisikaan?

Kuin vastauksena hänen ajatukseensa kajahti samalla vasemmalta huuto:

— Meikäläiset ovat takaa iskeneet ryssien oikean sivustan kimppuun! Ryssät peräytyvät!

Se vaikutti kuin taikasana. Siinä, missä äsken hievahtamatta makasi Pohjan Poikain ketju, pöllähteli nyt lumi pystyyn hyppäävien miesten jaloista. Harmaita olentoja syöksyi hurjaa vauhtia kohti kauppalan laitaa pysähtyen vain silmänräpäykseksi ampumaan.

Moista rynnistystä oli mahdoton kestää. Vasemmalla siivellään yrittivät ryssät vielä vastarintaa, mutta pian kääntyivät heidän ylivoimaiset joukkonsa sielläkin hillittömään pakoon.

Juostessaan vilkaisi Pentti sivulleen.

— Terve, Torttila!

Puhuteltu pysähtyi ällistyneenä. Hän kiskaisi piipun suupielestään, sitten hän hihkaisi riemastuneena:

— Kaira! Pojat, Kaira on täällä! Eteenpäin nyt ja lujasti!

Ryhmä keräytyi johtajansa ympärille. Siinä ei ollut aikaa kyselyihin eikä selittelyihin. Juostiin hurjaa vauhtia.

Viholliset pakenivat edellä. Kun Pohjan Pojat saavuttivat kauppalan laidan, pakenivat ryssät jo kaukana kaduilla, paitsi ne monet, jotka kesken juoksunsa syöksyivät maahan hengettöminä, tappavan kuulan tapaamina.

— Kaira! kuului äkkiä Laukkasen käheä huuto.

Pentti vilkaisi taakseen. Kiinalainen! Portista, jonka hän juuri oli sivuuttanut, oli hypännyt esille kiinalainen heittäytyen sokeana raivosta muutamaa askelta muita jäljempänä juoksevan Laukkasen niskaan. Juuri silloin oli Laukkanen huutanut. Nyt makasi hän maassa, ja kiinalainen, jolta kivääri oli pudonnut viereen, kuristi häntä kurkusta. Pulleat kasvot olivat jo painuneet mustanpuhuviksi. Pentti ei siekaillut, seuraavassa silmänräpäyksessä jysähti hänen kiväärinperänsä raskaana keltaihoisen päähän. Kiinalainen retkahti maahan elottomana.

— Näinpä jo helvetin portit, huohotti Laukkanen kömpiessään pystyyn ja koetellessaan lihavilla kourillaan kaulaansa — Kiitos, Kaira!

Mutta Pentti ei enää kuullut. Hän juoksi katua ylöspäin. Heti nähtyään Laukkasen avaavan silmänsä hän oli rientänyt toverien perään. Hän ei voinut katsoa vainajaa.

— Hei, hei, Kaira, reilusti tehty!

Se oli Jännes, joka niska kyyryssä pinnistäytyi Pentin rinnalle.

— Ajoin hevosen hiivatin luuskaksi. Mutta ehdinpäs sentään mukaan! Mitäs sinä nyt niin mustaa naamaa näytät?

Pentti ei vastannut.

— Murehditkos keltanaamaa? Roskaa! Muuta et voinut tehdä. Vielä silmänräpäys, tuota, ja Laukkanen olisi päässyt sisäänkin helvetin portista. Reilusti teit. Sota on sotaa!

Ryssät pakenivat joka taholla. Toiset yrittivät vielä vastarintaa asemalla, mutta Pohjan Pojat valtasivat sen verisellä kamppailulla. Toiset ryssistä pakenivat yli järven, toiset maanteitä pitkin Pohjan Poikien tarkkaan suunnatun tulen harventaessa heidän parviaan. Mies miehen jälkeen kompastui ja jäi liikkumattomana makaamaan veren piinaamalle hangolle.

Taistelu Marienburgista oli päättynyt suomalaisten aseiden loistavaan voittoon.

Neljästoista luku.

— Niin, rippeet meistä on enää jäljellä, virkahti Laukkanen pureskellen alakuloisena kynsiään.

Pentti ei vastannut. Hän ajatteli vainajia. Viimeksi, kun hän näin oli istunut viettäen iltaa yhdessä poikiensa kanssa, oli tunnelma ollut vallan toinen. Silloin oli viimeinen ilta Tartossa, ennen Pajun taistelua. Pentinmäet olivat vielä mukana, ja Pikku-Matti istui hänen vierellään kuunnellen hartaasti Kuikan laulua.

Nyt kyyhötti Torttila penkillä ja tuijotti lattiaan piippuaan imeksien. Laukkanen ja Toikka loikoilivat oljilla äänettömyyteen vaipuneina. Hermanni oli jossakin ulkosalla.

Molemmin puolin oli kertoiltu kokemuksista Pajun taistelun jälkeen. Toikka oli tehnyt selvää kahakoista Valkin ympärillä, Koikylän valtauksesta ja raskaasta marssista Marienburgiin. Pentti oli kertonut Kuikan lopusta ja Pikku-Matin kuolemasta.

Hiljaiseksi se oli painanut joka miehen. Synkkä väsymys kuvastui kaikkien kasvoilla.

— Tämähän on Lättiä! huudahti Laukkanen äkkiä. — Mitä hittoa meillä on täällä tekemistä?

Pentti katsahti mieheen tutkivasti. Sama kyllästymys kuvastui noilla pulleilla kasvoilla, jonka hän oli jo toissa päivänä, heti voitonhuuman hieman väistyttyä, nähnyt niin monilla.

— Pohjan Poika menee sinne, mihin päällikkö käskee, sanoi hän lyhyesti.

— Menee, menee! kivahti Laukkanen kimeällä äänellään. — Mutta ei me, hitto soikoon, mitään palkkasotureita sentään olla, joilla ei ole oikeutta kysyä: mitä varten. Ollaan tässä toki vapaaehtoisia, jotka tulimme puhdistamaan Viroa ryssistä. No, se on puhdas nyt. Eikö se riitä? Olemme väsyneitä, kuolemanväsyneitä, joka mies. Mutta meitä pidetään yhä täällä kuluttamassa voimiamme etuvartiossa tämän kurjan pesän valtauksen jälkeenkin. Viime yönä menetimme taas turhan tautta kymmenen miestä kaatuneina ja saman verran haavoittuneina. Rykmentti hupenee hupenemistaan. Meidän ryhmämme ei ole ainoa, jonka miehistä puolet on kaatunut. Toiset ovat kadonneet kokonaan jäljettömiin.

Torttila nosti päätään ja lausahti oikeasta suupielestään hitaaseen tapaansa:

— Ja sinä sanot olevasi väsynyt.

— Minä _olen_ väsynyt!

Torttila irvisti happamasti.

— Jaa, en minä vain ennen ole kuolemanväsyneen kuullut tuollaista puhetta pitävän. Muistutti nälkävuotta. Ei, mies ikävöi vain takaisin tiskinsä taa. Miinansa luo.

Laukkanen lennähti tulipunaiseksi.

— Kyllä minä, hitto vie, kestän siinä missä toisetkin, sähähti hän. — Mutta antaisivat sitten myös kunnon saappaat, millä marssia! Ei se ole herkkua, sen meistä jokainen tietää, marssia yöt ja päivät pakkasessa varpaat hangella.

— Mutta kun saappaita ei ole, huomautti Pentti hiljaisesti.

Toikka oli silmät puoliummessa kuunnellut toverien väittelyä. Nyt hän nousi istuvilleen, pyyhkäisi kämmenellään suuren nenänsä vartta ja järäytti kumealla bassollaan:

— Jaha, ei saappaita? No, siis saappaitta. Tassuttaa meikäläinen varpaillaankin!

Ja hän hörähti nauramaan omille sanoilleen. Pentistä oli virkistävää kuulla tuskallisen lamaannuksen keskellä tuota hevosennaurua, joka paljasti yläleuan mustuneet etuhampaat.

— Saakelin lystiä hommaa! Tämä tappeleminen, jatkoi Toikka leveästi, ottamatta lainkaan pahakseen sitä, etteivät toiset ilmeisestikään keksineet mitään aihetta hilpeyteen hänen sanoissaan. — Taitaa vain loppua kesken tässä maankolkassa. Välipä hällä! Jatketaan Meksikossa! Tuletkos mukaan, puotipoika? Kenraali Toikka tekee sinustakin miehen siellä. Oikein priima miehen Miinallesi!

— Enkä lähde! kivahti Laukkanen. — Tahdon kotiin.

— Jaha, kotiin, murahti Toikka heittäytyen takaisin makuulle. — Saakelin huonoa seuraa! Kappas kummaa, kun ei sulla ole hameita.

Laukkasen pulleille kasvoille lennähti raivon puna. Hän ei saanut suuttumukseltaan sanaakaan suusta.

— Antakaa olla jo, pojat, kiiruhti Pentti rauhoittamaan.

Toikka naurahti säälivästi ja käänsi selkänsä Laukkaselle.

Kukin vaipui märehtimään omia ajatuksiaan...

Ovelle koputettiin. Sisään astui kaksi virolaista sotamiestä.

— Terve, Suomen pojat!

Pentti vastasi miestensä puolesta tervehdykseen. Torttila teki tulijoille tilaa penkillä. Oljilla loikojat vääntäytyivät istumaan. Tarjosihan vierailu vähän vaihtelua.

— Tahdoimme vain omin silmin kerran nähdä Pohjan Poikia, joista on niin paljon puhetta kuulunut, selittivät virolaiset.

— Tässähän niitä nyt sitten olisi, oikein neljä kappaletta, kehaisi Toikka leveästi.

— Merkillisiä miehiä, te, sanoi toinen vieraista, — marssitte noin vain läpi rintaman ja valtaatte vihollisen selän takana sen tukikohtia.

Tunnustus ei ollut vaikuttamatta. Toikka ja Laukkanen innostuivat kertomaan äskeisistä taisteluista. Harvapuheinen Torttilakin sanoi silloin tällöin sanan toisten puheen sekaan. Pentti kuunteli hymyillen ja otti osaa jutteluun vain silloin, kun tulkin apu oli tarpeen.

— Olimme juuri niinä päivinä lujilla Valkin itäpuolella. Venäläiset ahdistivat kuin vimmatut vähälukuisia joukkojamme. Tuntui vallan mahdottomalta päästä askeltakaan etemmäksi. Yht'äkkiä paine heltisi. Mitä nyt? Oliko se ansa? Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Etenimme varovaisesti. Sitten saimme odottamattoman sanoman: Pohjan Pojat ovat Marienburgissa, venäläiset peräytyvät kiireesti koko rintamalla. Sitä hetkeä ei meistä unohda kukaan. Olisimme tahtoneet syleillä teitä!... Sotilaan paikan täytämme mekin. Mutta te olette toista! Ihmeellisiä, voittamattomia.

Pentti silmäsi Laukkaseen. Mies istui paikoillaan katsoen lattiaan ja pureksien kynsiään. Virolaisen sanat sattuivat.

Nauttien isäntien tupakoista viipyivät vieraat vielä hetken pakinoimassa. Sitten he nousivat hyvästelemään.

— Täytyy lähteä jo. Komppaniamme vapauttaa teikäläiset vartiosta.

Kun he olivat menneet, käännähti Torttila Laukkaseen. Leppoisen ivallinen hymy karehti oikeassa suupielessä.

— No? kysäisi hän.

— Älä huoli, Jussi, puuttui Pentti puheeseen. — Katuu Eerikki jo muutenkin sanojaan. Viime päivien rasitukset vain huulille ne loivatkin. Ja jotakin samantapaista, pelkään minä, olemme itsekukin hautoneet hiljaisessa mielessämme. Vasta tämän käynnin jälkeen ymmärrämme oikein, mikä merkitys Marienburgin valtauksella on ollut. Sen kautta on koko etelärintama päässyt hetkeksi ryssien puristuksesta.

Kellään ei ollut mitään lisättävää.

Talvi-ilta hämärtyi hämärtymistään. Sisällä oli jo niin pimeää, ettei voinut enää erottaa toverien kasvoja.

Kaikki säpsähtivät, kun ovi avautui narahtaen.

— Minä vain, kuului Hermannin käheä ääni. — Minä ja tyttäreni.

Pojat hypähtivät pystyyn.

Hermannin tytär täällä, Marienburgissa! Tieto iski yllättävänä miesten keskeen. Hermannin tytär, joka oli joutunut ryssien käsiin toista vuotta sitten Suomessa ja senjälkeen kadonnut jäljettömiin?

— Laukkanen, sytytä lamppu!

Kun likaisen, käryävän lamppupahasen kelmeä valo työnsi etemmäs nurkkia kohden läpinäkymättömän pimeyden, tuijottivat huoneessaolijat ovelle. Torttilakin oli ällistyksissään vapauttanut vasemman suupielen piipunnysästä.

Hermanni oli vaipunut läheiselle rahille ja istui siinä kumarassa, loivasti taapäin viettävä otsa käsiin vaipuneena.

Ovensuussa nyyhkytti tyttö.

Pentti ei voinut olla tuntematta syvää sääliä katsoessaan noita kahta, isää ja tytärtä, jotka äkkiarvaamatta olivat kohdanneet toisensa täällä, kaukana rauhaisilta kotitanhuvilta.

Hän viittasi tyttöä astumaan peremmälle.

— Tulkaa istumaan, neiti.

Tyttö tuli arkana. Hän istuutui osoitetulle paikalle ja jäi siihen, katse sylissä oleviin käsiin kiintyneenä. Vain kerran hän silmäsi ylös ja katsoi tutkivasti Penttiin. Kyyneleet olivat ehtyneet, mutta huulet vavahtelivat vielä.

Kolkko hiljaisuus laskeutui himmeästi valaistuun huoneeseen.

Pentti tarkasti tyttöä. Jokin vastenmielinen tunne taisteli hänen mielessään säälin kanssa.

Tyttö oli nuori. Niin, eihän hän ollut vielä kahdeksaatoista enempää. Ja sievä hän oli. Isäänsä hän ei ollut ainakaan tullut. Leveähkö nenä oli varmaan ainoa, mihin Hermanni oli ollut mallina. Silmät olivat jo vallan toista maata, helakansiniset ja kauniit. Hermannin vaimo-vainajan oli täytynyt olla komea ihminen, vaikka toverit olivat hymyilleet epäuskoisesti, kun Vaari oli joskus »toisella kymmenellä» ollessaan innostunut ylistämään Mariansa. »Siinä, pojat, siinä oli naisihminen, jota kelpasi kattella. Herratkin sitä havittelivat. Ja itse nimismies, jolla se palveluksessa oli, kehui, että Mari se on enemmän kuin maalaiskorea. Ja, pojat, sen tukka, sen tukka oli kuin kultaa!»

Kuikka-vainaja, joka silloin vielä oli elossa, oli nauravin silmin pistänyt väliin:

— Kai katinkulta riittäisi, Vaari? Eikös? Ja kuinkas uskalsit hänet ottaa? Vanhatkin sanovat: Älköhön poloinen poika, puuttuvalla polvellansa, naiko naista nuoremmaista, kovin kaunista katselko.

Hermanni oli hiponut alahuulellaan viiksiään niin vimmatusti, että ne olivat kokonaan kadonneet jykevän, eteentyöntyvän alaleuan peittoon. Mitään hän ei ollut vastannut. Mutta liekö ollut: syy sitten Kuikan pilailun vai sitä säestäneen toverien naurun vai jonkin muun, mutta senjälkeen ei häntä ollut millään saatu puhumaan vaimo-vainajastaan.

Tytön näkeminen johti Pentin mieleen tuon juttelun. Tyttö oli ilmeisesti äitinsä kuva. Vartalo nuorekkaan sorja. Tukka, joka oli irtautunut sykkyrältä ja valui nyt kampaamattoman takkuisena pitkin selkää ja yli olkapäiden, oli runsas, päälaelta se oli tummunut, mutta latva oli kauniin kellervä. Kasvojen piirteet olivat pehmeät. Vain suupielissä näkyi hieman kova ilme. Puku oli epäjärjestyksessä, mutta sen, mistä se oli peräisin, näki silti liiankin hyvin: ryöstettyjen aateliskartanoiden vaatekaapeista. Se johti räikeän selvästi mieleen lahjoittajansa — ryssän, yhden niistä, joita vastaan he, Pohjan Pojat, taistelivat.

Hermanni oli nostanut päänsä. Siinä hän nyt istui silitellen karhealla kädellään yksinäistä hiustupsua niskassaan.

— Ala kertoa, Helmi! ärähti hän sitten. — Niin, Kaira. Helmiksi hänet äitinsä määräsi. _Helmi_ tosiaan!

Toverit eivät sanoneet mitään. He eivät voineet. Jokainen odotti jatkoa.

— Kuuletko, likka? Kerro näille miehille! Päättäkööt he sitten.

Pentin puoleen kääntyen Hermanni lisäsi neuvoton ilme rosoisilla kasvoillaan..

— En jaksa ajatella. Tuumin: no niin, Hermanni, Kaira on viisas mies, Kaira tietää... Mihin minä tuon likan panen? En voinut sitä kadullekaan jättää. Isähän sitä on. Kaikesta huolimatta.

— Oikein, Hermanni, sanoi Pentti. — Tuumitaan yhdessä. Olemmehan täällä yhtä perhettä.

Hän istahti olkikuvolleen. Toiset seurasivat esimerkkiä.

— Jaha, että korkia oikeus siis istuu, naurahti Toikka sipaisten kämmenellään nenänsä vartta. — Menishän se, näin tottumattomaltakin, mutta saakeli, suitsutusneuvot on otsas, niinkuin virolainen sanoo.

— Niin, ollapa tupakkaa, huokasi Hermanni raskaasti.

Torttila otti piipun suustaan ja ojensi hänelle.

— Ime tuosta. On vielä muutama piipullinen jäljellä.

— Odottakaa, pojat, virkahti Pentti kaivaen taskujaan, — minulla on vielä laatikollinen kotimaan savukkeita.

Miehet panivat halukkaasti tupakaksi. Suomalaiset savukkeet alkoivat olla lopussa, ja tupakanpuutteella oli oma — eikä niin pienikään — osuutensa siihen alakuloisuuteen, joka ylenmäärin rasitetuissa joukoissa oli pääsemässä vallalle.

Huoneessa ei kuulunut muita ääniä kuin hiljainen ritinä palavista savukkeista ja Torttilan piipusta miesten vetäessä syviä rintahaikuja. Tyttö istui liikahtamatta paikoillaan. Jostakin etäältä kuului hiljaisena haikea laulu:

»Jäivät itkemään äiti ja siskot ja mun tyttöni turvaton jäi...»

— No niin, virkahti Pentti viimein, — kertokaa nyt, neiti.

Tyttö nosti katseensa ja silmäsi puhujaan. Sinisissä silmissä oli uhmaava ilme, mutta vähitellen se suli, ja hän alkoi puhua katkonaisesti:

— Tiedän, että halveksitte minua... Mutta mitä minä voin?... Kuolla en tahtonut... En sittenkään ... Kärsin kaiken... Jospa tietäisitte... Olen kärsinyt... kärsinyt... Ne laahasivat minut mukaansa... Pietariin... Narvaan... Tarttoon... Valkkiin... Lopuksi tänne... Vihasin niitä... ja pelkäsin... Tehkää minulle, mitä tahdotte... Kaikki on samantekevää... samantekevää...

Ja hän purskahti uudelleen itkuun.

Pentti antoi hänelle aikaa rauhoittua. Vihdoin hän sanoi:

— Erehdytte, neiti. Kukaan meistä ei halveksi teitä. Tunnemme vain sääliä. Tahtoisimme auttaa teitä.

Helmi hymähti katkerasti:

— Auttaa? Minua? Te?

— Niin, vahvisti Pentti. — Tahtoisitteko palata Suomeen?

Tyttö vavahti. Isänmaan nimi tunki omituisen kipeästi ja kuitenkin samalla sykähdyttävän suloisena kärsimysten turruttamaan nuoreen mieleen. Hänen äänensä värähteli liikutuksesta, kun hän kuiskasi:

— Suomeen? Saisinko minä palata Suomeen?

— Tietysti, vastasi Pentti. — Kai teillä on omaisia siellä?

Hermannin sameihin, vihreisiin silmiin oli syttynyt toivon kipinä. Hän ehätti sanomaan tyttärensä puolesta:

— On. Sisareni toki elää.

— Se on hyvä, virkkoi Pentti. — Rykmenttimme palaa parin päivän kuluttua Valkiin, neiti. Puhun pataljoonan komentajalle, hän kyllä antaa teille luvan seurata mukanamme. Valkista pääsette helposti kotimaahan tätinne luokse.

Toiset eivät olleet lainkaan ottaneet osaa keskusteluun. Toverit olivat tottuneet siihen, että kun jokin pulma tuli eteen, jäi sen ratkaiseminen Pentin huoleksi. Mutta nyt virkahti Torttila ykskantaan:

— Tuo puku...

Se sattui kuin ruoskanisku. Tyttö karahti tummanpunaiseksi.

— Kyllä sekin järjestyy, lohdutti Pentti. — Olemmehan kauppalassa. Huomisaamuna ostamme uuden. Siihen meillä on aina varaa. Ja viereinen pikku huone on tyhjä, sinne voimme valmistaa teille vuoteen. Kuten näette, neiti, kaikki järjestyy.

Pentti kohtasi Hermannin kiitollisen katseen. Hän virkahti kevyesti, veitikkamaisen hymyn karehtiessa suupielissä:

— Oikeastaan, neiti, me olemme täällä jo kovasti kaivanneet naisen auttavaa kättä, joka mies. Vaatteemme vallan itkevät pikaisten korjausten tarpeessa. Kyllä teillä työtä on näinä päivinä. Enemmän kuin tarpeeksi. Vai mitä, toverit?

Miehet purskahtivat vapautuneeseen nauruun. Arka, kiitollinen hymy häivähti tytönkin kasvoille. Ja äkkiä, odottamatta, kumartui hän ja suuteli Pentin kättä.

* * * * *

Aurinko paistoi vanhan linnan raunioille.

Pentti ja hänen toverinsa tähysivät kauppalaa, joka täältä saarelta näytti aika somalta mataline, yksinkertaisine puutaloineen. Heidän seurassaan oli myöskin Jännes, joka oli saanut tahtonsa läpi ja siirtynyt Kairan ryhmään. Muutaman askeleen päässä kivenlohkareella, joka kerran oli kuulunut linnanmuuriin, istui Helmi. Uuden, yksinkertaisen puvun kerällä oli hänen olemuksensakin muuttunut eilisestä toiseksi. »Lapsi», oli Pentti ajatellut nähdessään tytön ilon, kun hän oli saanut ylleen uudet vaatteet. Oli kuin hän samalla olisi karistanut yltään menneiden kuukausien kärsimykset, hän puheli ja nauroi huolettomasti. »Lapsi». Mutta tuolla valoisalla kuvalla oli myöskin taustansa, musta tausta, ja se oli pakottanut Pentin ajatuksissaan lisäämään: »Lapsi-parka.»

— Juhlalliseksi käy mieli, virkkoi Pentti, — kun seisoo tällä paikalla, näillä kivillä, jotka kerran olivat koko ympäristöä hallitseva linnoitus. Toverit! Kolmattasataa vuotta sitten vallitsi täällä, Marienburgin linnassa, ruotsalais-suomalainen varusväki. Kuka tietää, vaikka juuri tänä samana vuodenpäivänä ja samalla vuorokaudenhetkellä tuona kaukaisena aikana olisi tällä samalla paikalla seisonut joku esi-isistämme katsellen Marienburgia niinkuin nyt me.

Ajatus oli niin juhlallisen kiehtova, että he antautuivat sen valtaan. Äänettöminä, hartaina he seisoivat historiallisen linnan raunioilla.

Kolmattasataa vuotta sitten... Tuo ajatus antoi ikäänkuin syvemmän merkityksen heidän omille taisteluilleen, liitti heidät, Pohjan Pojat, elimellisesti kansansa kohtalon ketjuun, joka lähti jostakin kaukaa vuosisatojen ja -tuhansien hämärästä, ja johti heidän kauttaan jonnekin kauas, vuosisatojen ja -tuhansien ₍ hämärään, vaihtelevana, mutta katkeamattomana.

Torttila katkaisi äänettömyyden:

— Kaira, pitäisi kai palata kauppalaan? sanoi hän tasaiseen tapaansa. — Tänäänhän on paraati.

— Niin, lähdetään, vastasi Pentti.

Mutta kääntyessään tovereihinsa huomasi hän, että Jännes oli poissa. Ja kivi, jolla tyttö oli istunut, oli tyhjä.

— Menkää te edeltä, sanoi hän. — Tulen Jaakon kanssa perästä.

Jäätyään yksin ei hän kuitenkaan heti lähtenyt etsimään tyttöä ja toveriaan, vaan istahti kivelle ja sytytti savukkeen.

Hermannin tytär ja Jännes...

No niin, ajatus ei ollut niin mieletön kuin miltä se ensi hetkellä tuntui. Olihan tyttö sievä. Eikä Jännes tiennyt hänen kohtaloistaan sen enempää kuin muutkaan, heitä viittä ja pataljoonan komentajaa lukuunottamatta.

Hän, Pentti, oli jo aamulla huomannut Jänneksen katselevan tyttöä peittelemättömän ihastuneena. Ja tyttö? Kenties Jänneksen katseilla oli oma osuutensa siinä äkillisessä muutoksessa, joka Helmissä eilisen jälkeen oli tapahtunut.

Mutta...

Pentti heitti savukkeen menemään ja nousi.