Part 10

No niin, oli liian aikaista ruveta sitä miettimään.

Saaren toiseen päähän ehdittyään hän pysähtyi äkisti.

Alhaalla rannalla istuivat Hermannin tytär ja Jännes maihin ajautuneella hirrellä. Jännes piti kourassaan tytön kättä ja puhui hänelle innokkaasti jotakin, jota tänne saakka ei voinut kuulla. Punakoilla, karkeapiirteisillä kasvoilla oli uusi loiste. Tyttö katsoi hellittämättä poispäin ja puisti silloin tällöin päätään.

Pentti kääntyi ja palasi takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.

Hän kulki hitaasti, ajatuksissaan.

* * * * *

Samana iltana kävelivät Pentti ja Jännes kahden kadulla. Jänneksellä oli tavallista enemmän puhuttavaa. Ja oudon siistiltä hän näytti, viikkokausien parransänki tarkasti pois ajeltuna.

— Se, tuota, tuntuu tietysti hiivatin hullulta. Mutta tuo tyttö! Minun täytyy saada hänet, Kaira!

Kun Pentti ei sanonut mitään, jatkoi Jännes:

— Tuumit kai: kävipäs se nopeasti. Niin kävi. Heti, tuota, nähdessäni hänet aamulla, tiesin sen. En välitä siitä, kuka hän on tai kuinka hän on tullut tänne.

Penttiä alkoi painostaa yhä raskaammin. »Kuinka hän on tullut tänne?» Hermannin tytär. Hän virkahti äänellä, jonka pakotti kevyeksi:

— Oletpa sinä tulessa, Jaakko.

— Olen, myönsi toinen. — Arvaan, tuota, että sinä tiedät kaiken Helmistä. Mutta minä en kysy. En tahdo kuulla mitään. Hän sanoi, ettei hän ole kyllin hyvä minulle. Ajatteles, Kaira! Ei kyllin hyvä minulle!

Ajatus oli Jänneksestä niin hassunkurinen, että hän purskahti nauruun.

— Hiivatti! Kyllä sinä, tuota, tiedät, millainen minä olen. Olen ehkä muuttunut, vähän parempaan päin, sinun seurassasi. Mutta sittenkin. Olkoon hän, tuota, kuka tahansa ja tulkoon mistä tahansa, hänenlaisensa tyttö on aina liiankin hyvä minulle.

Pentti käveli ja kuunteli. Sitten hän kysyi äkisti:

— Mutta oletko varma itsestäsi, Jaakko? Varma siitä, että rakkautesi kestää kyselemättä mitään.

Jännes ajatteli tuokion, sitten hän vastasi lujasti:

— Olen. Minulle riittää, että hän, tuota, pitää minusta.

— Onko hän sanonut sen sinulle?

Jännes naurahti.

— Ei hiivatissa, ei vielä. Mutta kun silmät on päässä, näkee toki, pitääkö tyttö, tuota, edes jonkin verran.

Pentti mietti.

Kuka tietää? Ehkä Jänneksellä tosiaan oli voimaa sellaiseen rakkauteen.

Hän tarkasti sivusta toverinsa karheapiirteisiä, punakoita kasvoja. Voimaa, niin, voimaa niissä oli, niinkuin koko jäyhätekoisessa, hieman kumarassa vartalossa, alkuvoimaista lujuutta.

Ehkä...

Pentin mieli keveni. Häntä oli aamupäivästä saakka painostanut tämä outo käänne. Hän oli pohtinut puoleen ja toiseen: pitikö hänen kertoa toverilleen kaikki, minkä Helmistä tiesi. Hyvä oli, ettei hän ollut tehnyt sitä. Jaakkohan ei tahtonut kuulla. Ja kaikesta huolimatta oli Hermannin tyttäressä ilmeisesti paljon muutakin hyvää kuin soma ulkomuoto.

Ehkäpä...

Pohjan Pojat valmistautuivat jättämään Marienburgin, jonka valloitus oli maksanut niin monen suomalaisen hengen ja jonka puolustus nyt jäisi virolaisten joukkojen tehtäväksi. Rykmentin oli määrä palata Valkiin lepäämään ja valmistautumaan uusiin marsseihin ja uusiin taisteluihin.

Komppaniat seisoivat paikoillaan odottaen lähtökäskyä.

— Kersantti Kaira pataljoonan komentajan luo!

Pentti noudatti viipymättä käskyä. Hän tunsi suorastaan helpotusta päästessään hetkeksi irti lähimmistä tovereistaan, jotka seisoivat rivissä synkkinä ja äänettöminä, saman kalvavan epätietoisuuden vallassa saman raskaan kysymyksen ahdistamina:

Missä on Helmi?

Tyttö oli kadonnut edellisenä iltana. Koko yönä ei häntä ollut kuulunut takaisin, ja aamullakin he olivat turhaan odottaneet häntä palaavaksi.

Jännes ei ollut nukkunut silmäntäyttä. Majapaikan edustalla hän oli kävellyt illasta aamuun raskain askelin, jämerä pää hyvin syvään leveiden hartioiden väliin painuneena. Toveriensa luo palattuaan hän ei ollut sanonut sanaakaan. Omassa nurkassaan hän vain oli kyyhöttänyt, pää polvien välissä ja vasemman posken arpi punaisena palaen. Ikkunaan hän oli rynnännyt joka kerta, kun kadulta kuului askeleita.

Helmi ei ollut palannut.

Kun Pentti astui huoneeseen, jossa pataljoonan esikunta oli Marienburgissa-olon aikana sijainnut, sattui hänen korviinsa katkelma parin upseerin keskustelusta.

— Ryssät ovat toipumassa iskusta. He ahdistavat jälleen joka puolella virolaisia.

— Saa nähdä, eivätkö yritä katkaista meiltä paluutietä.

Pataljoonan komentajan ryhdikäs hahmo ilmestyi ovelle.

— Tulkaa tänne, kersantti Kaira.

Pentti seurasi häntä toiseen huoneeseen. He olivat kahden.

— Minulla on outoja uutisia teille, kersantti. Ikävä kyllä, ne ovat surullisia.

Pentti odotti, että kapteeni jatkaisi. Outoja... surullisia?

— Painakaa puuta, kersantti.

Pentti noudatti kehoitusta. Kapteeni istahti tyhjäksi raivatun pöydän kulmalle ja ryhtyi kuivailemaan silmälasejaan. Raskas edesvastuu ja rasitukset olivat painaneet jälkensä miehekkäisiin piirteihin, silmänalustat siintivät mustina.

— Luokseni tuli äsken eräs virolainen luutnantti, alkoi hän viimein. — Hän saapui suoraan etuvartiosta, taistelusta. Heillä oli ollut raskas yö. Te kai tiedätte jo, että ryssät parveilevat jälleen aivan kauppalan liepeillä?

Pentti nyökkäsi vaieten.

— Yöllä oli komppanian vahvuinen vihollisjoukko hyökännyt hänen johtamansa etuvartion kimppuun. Lopulta heidän onnistui karkoittaa ryssät. Mutta heitä kaatui viisi. Neljä miestä ja yksi — nainen.

Pentti säpsähti.

— Nainen!

Ajatus tuntui mahdottomalta, mutta se iskeytyi sittenkin hänen mieleensä:

— Hermannin tytär?

Kapteeni Hamula nyökkäsi ja alkoi mitellä huonetta edestakaisin.

— Siinä ei ole vielä kaikki, puheli hän. — Tyttö oli tullut etuvartion luo puolenyön tienoissa lopen uupuneena juoksusta. Hän oli kertonut joutuneensa kauppalan läheisyydessä kuulemaan parin ryssän keskustelun. Miehet olivat puhuneet aloitetusta etenemisestä ja maininneet, että öisellä yllätyksellä aiottiin tuhota kauppalan eteläpuolella oleva pieni virolainen etuvartio ja senjälkeen syöksyä nukkuvan kauppalan kimppuun.

Pataljoonan komentaja pysähtyi Pentin eteen.

— Ymmärrättekö, kersantti? Ellei tuota varoitusta olisi tullut, niin... Mehän tiedämme molemmat, millainen tilanne ympärillämme on.

Rypyt kapteenin otsalla syvenivät. Sitten käännähti hän jatkamaan kävelyään.

— Luutnantti oli — niinkuin luonnollista on — suhtautunut epäluuloisesti tytön ilmoitukseen, mutta varokeinoihin hän silti ryhtyi. Puoli tuntia senjälkeen oli taistelu käynnissä. Luutnantin arvelun mukaan ei heistä nyt ainoakaan olisi hengissä, elleivät he olisi saaneet varoitusta. Eikä kai meistäkään, siksi puutteellista kauppalan vartiointi nyt on. Taistelun alkaessa sai luutnantti lähetetyksi sanan pataljoonansa esikuntaan, josta pantiin kaikki liikenevät joukot liikkeelle. Ne saivat kestää sekä oikealla että vasemmalla kiivaan, joskin lyhyen kamppailun, ennenkuin sieltä lähestyvät ryssät vetäytyivät takaisin.

Pentti kuunteli ihmeissään.

Hermannin tytär...

— Ei ole paljon sanottu, jos tunnustan olevani ylpeä siitä, että tuo sankarityttö oli suomalainen, jatkoi kapteeni. — Kymmenen minuuttia kahakan alusta kaatui ensimmäinen virolainen. Silloin juoksi tyttö miehen luo, sieppasi hänen kiväärinsä ja asettui tyhjäksi jääneelle paikalle.

Pentin silmien eteen nousi selvänä kuva Helmistä heidän viimeksi tavatessaan.

Hän oli eilen illalla ollut yksin kävelemässä. Palaillessaan keskikaupungille oli hän odottamatta tavannut tytön.

— Helmi! Minne sinä olet menossa?

Tyttö oli katsonut kauas etäisyyteen, ja äänessä oli ollut omituinen sävy hänen vastatessaan:

— En tiedä.

— Et tiedä?

Helmi oli pudistanut päätään.

— En.

Hänessä oli ollut jotakin poissaolevaa, melkein aavemaista, joka oli estänyt Penttiä utelemasta enempää. Hän oli väistynyt syrjään, kun tyttö lähti jatkamaan matkaa. Mutta tämä oli käännähtänyt takaisin ja tarrautunut kouristuksentapaisesti hänen käsivarteensa.

— Ettekö te ymmärrä, kersantti Kaira? Ettekö te ymmärrä?

Siniset silmät olivat kyynelissä, ja huulet värisivät.

— Herra Jumala, voi Herra Jumala, miten onneton minä olen!

Samassa hän päästi otteensa ja juoksi pois.

Pentti oli jäänyt seisomaan paikoilleen katsoen tytön perään ymmärtämättä mitään.

Kaikki tämä oli tapahtunut muutamaa tuntia ennen öistä taistelua.

Kapteeni Hamula oli jälleen istahtanut pöydän laidalle.

— Tunnin tuo sankarityttö ampui, jatkoi hän kertomustaan,— ja täytti paikkansa kuin mies. Ja kun rintaan osunut luoti syöksi hänet maahan, ei hän päästänyt valituksen sanaa.. Luutnantti oli tarjoutunut sitomaan haavan, mutta hän sanoi: ei ole aikaa, ampukaa! Kynää ja palan paperia hän vain pyysi. Kun taistelu sitten oli ohi, oli hän vielä hengissä. Luutnantilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kertoi, miten riemullinen hymy oli ilmestynyt tytön kylmeneville huulille, kun hän oli ymmärtänyt, että taistelu oli päättynyt voittoon. »Kirje», oli hän kuiskannut, enempää ei. Sen ruumiin ääressä oli jokainen eloonjäänyt seisonut kauan, paljain päin.

Pataljoonan komentajan äänessä värähteli liikutus. Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Hänen kädestään löydettiin tämä kirje. Se on osoitettu teille, kersantti.

Pentti otti rypistyneen paperin ja astui ikkunan luo lukemaan sitä.

Se oli lyijykynällä kirjoitettu. Käsiala oli suurta ja lapsellista. Oli vaikea saada siitä selvää, kun kirjaimet olivat väliin päällekkäin, väliin kaukana toisistaan, rivit sekaisin. Mutta juhlallisella hartaudella Pentti tutki koukeroita, jotka sankarityttö haavoittuneena oli piirtänyt paperille taistelun riehuessa ympärillä.

»Kersantti Kaira!

Kuolen pian. Haluan sitä ennen kiittää Teitä.

En voinut elää. Ehkä olisin voinut, ellei Jaakko olisi tullut. Kun hän puhui rakkaudestaan, riemuitsi sydämeni ja samalla itki surusta ja — häpeästä.

Tahdoin kuolla. Kuljin kulkemistani — silloin tapasin Teidätkin. Rukoilin Jumalaa, ensi kertaa täydellä todella, että Hän armahtaisi minua ja antaisi tehtävän, minkä puolesta kuolla. Ja Hän kuuli rukoukseni.

Kuolen pian. Mutta olen niin onnellinen. Tunnen olevani yksi teistä.

Sanokaa Jaakolle, että viime hetkinäni siunaan häntä. Kuolen pian. Viimeinen ajatukseni on oleva: Isänmaa!»

Pentti ojensi kirjeen kapteenille ja käännähti ikkunaan.

Miten väärin hän oli tuominnut Helmiä! »Torpantyttö ei — ainakaan meidän päivinämme — pidä suurta melua», muisti hän kirjoittaneensa ivallisesti Hermannin tyttären kohtalosta kotiin. Nyt hän häpesi noita sanoja.

Ulkona seisoi pataljoona odottaen liikkeelle lähtöä.

Pentti katsoi ryhmäänsä, joka oli aivan lähellä esikuntataloa. Kun joku nainen ilmestyi näköpiiriin, käännähti Jännes tulijaan. Vihreissä silmissä odotuksen jännitys, joka kuitenkin heti laukesi. Turhaan, aina vain turhaan! Hän odotti kuitenkin, toivoi yhä. Odotti tyttöään, joka makasi virolaisten vainajien keskessä, huulilla työnsä kunnialla loppuun suorittaneen tyyni hymy.

Viidestoista luku.

Hevoset ravasivat tasaisesti.

Pentti Kaira ja hänen toverinsa olivat ratsastaneet jo tuntikausia kenenkään virkkamatta sanaakaan. Ympärillä oli kammottava äänettömyys.

He tuijottivat synkkinä eteensä näkemättä muuta kuin pimeyden, läpitunkemattoman pimeyden, joka piiritti heitä joka puolelta.

Ja kuitenkin — minä hetkenä hyvänsä voi kaikki muuttua. Yössä leimahdella tulia vihollisen kiväärinpiipuista. Hiljaisuus vaihtua taistelun melskeeksi, taisteluksi elämästä ja kuolemasta.

Tehtävä, jota he olivat suorittamassa, oli vaarallinen.

Pohjan Pojat olivat palaamassa Marienburgista Valkiin. Rivit pahasti harvenneina ja lopen uupuneena tarvitsi voitokas rykmentti ehdottomasti lepoa. Mutta paluu saattoi muodostua voimia kysyväksi taisteluksi. Muutamia päiviä sitten suoritetulla Marienburgin valtauksella rintama oli kyllä työnnetty kauas etelään, mutta ryssät olivat ehtineet jo toipua säikähdyksestään. Heidän suuret joukkonsa olivat taas kaikkialla etenemässä. Marienburg oli kyllä vielä virolaisten hallussa, mutta sinne sijoitettujen heikkojen puolustusjoukkojen asema kävi päivä päivältä yhä uhatummaksi. Menestys rohkaisi ryssiä niin, että he liikehtivät yhä uhkaavammin. Väestön ilmoitusten mukaan oli heitä näkynyt jo puolimatkaan ehtineiden suomalaisjoukkojen edessäkin, siis kaukana varsinaisen rintaman takana. Arveltiin heidän pyrkivän katkaisemaan Pohjan Pojilta paluutien.

Pentti muisteli pataljoonan komentajan huolestunutta ilmettä, kun hän oli selvittänyt tilannetta:

— Lännessä kulkevia teitä myöten ryssät voivat kuljettaa kokonaisia rykmenttejä eteemme. Käykää ryhmänne kanssa tarkastamassa, onko siellä jotakin tekeillä. Me lepäämme täällä yön ja jatkamme matkaa vasta aamulla. Teidän ei kannata välittää vihollispartioista. Tuhotkaa ne, mikäli mahdollista. Jos kohtaatte suurempia joukkoja, kiiruhtakaa takaisin. Muuten jatkatte matkaa tienristeykseen Valkin eteläpuolella ja odotatte meitä siellä. Luotan teihin, kersantti Kaira. Onnea matkalle!

Illan suussa he olivat nousseet ratsaille. Miehet olivat väsyksissä ja lisäksi oli matkattava nopeaan, joten ei voinut ajatellakaan lähteä jalkaisin. Kahteen rekeen he kyllä olisivat mahtuneet, ja rekiä oli Hermanni puolestaan innokkaasti puoltanut, mutta vihollinen olisi silloin voinut paljon helpommin yllättäen tuhota tuollaisen raskasliikkeisen partion. Pentti oli pitänyt päänsä ja myöskin hankkinut hevoset.

Pysähtymättä he olivat ratsastaneet. Hermanni oli aluksi murissut — siitä oli vuosia, kun hän oli viimeksi istunut hevosen selässä — mutta pian tottui hänkin, ja olihan se helpompaa antaa hevosen kantaa, etenkin hänelle, jolle marssiminen oli vaikeaa jalan vuoksi.

Olihan marssi sujunut häneltä näihin asti, vaikka vasen jalka olikin oikeaa lyhyempi, kun kaikella oli ollut oma merkityksensä. Mutta nyt... niin Helmin kuoleman jälkeen... tuntui Hermannista kaikki niin tyhjältä. Nyt vasta, menetettyään tyttärensä ainiaaksi, hän oli havahtunut huomaamaan, miten kiintynyt hän sittenkin oli tyttöön. Hänen vuokseen hän oli koko retkelle lähtenytkin. Jonkinlainen hämärä aavistus oli ajanut hänet esille rauhaisasta, yksinäisestä kolostaan. Ei hän kyllä ollut voinut kuvitella tapaavansa Helmiä täällä, mutta hänessä oli, jossakin syrjäisessä sopukassa, itänyt toivo saada tietoja jäljettömiin kadonneesta tyttärestään. Kenties hän oli ajatellut yllyttävänsä täällä ne ryssät, jotka olivat lyöneet hajalle hänen kotinsa, ja nehän olivat ainoat, jotka jotakin Helmistä saattoivat tietää. Ja nyt? Nyt makasi Helmi kylmänä haudassa... Onnellinen hymy huulilla, oli Kaira sanonut, työnsä kunnialla loppuun suorittaneen tyyni hymy... Niin, niin, mutta vanhan isänsä hän oli jättänyt yksin... yksin...

Hermanni huokasi lipoessaan mietteissään alahuulella siivottomia viiksiään. Miten väsyneeksi hän tunsi itsensä, väsyneeksi ja vanhaksi!

Toinenkin kuudesta matkalaisesta ajatteli Helmiä. Se oli Jännes, joka ratsasti ensimmäisenä. Kun Pentti oli kertonut tytön kuolemasta, oli hän jäänyt tuijottamaan toveriinsa kyyneleettömin silmin, mutta katseessa sellainen ammottava tyhjyys, että Pentti oli hätkähtäen kääntynyt poispäin.

Jotakin oli Jänneksessä sinä hetkenä kuollut: kaikki se uusi ja hellä, jonka Helmi lähelläolollaan oli synnyttänyt. Tuskin sanaakaan hän senjälkeen oli lausunut, seurannut vain äänettömänä ja synkkänä tovereitaan. Kuultuaan tästä partiotehtävästä oli hän ensimmäistä kertaa Marienburgista lähdön jälkeen hymyillyt.

Vaarallinen retki — hyvä! Juuri sitä hän kaipasi, vaarallista retkeä, jota Kaira johtaisi. Niin, Kaira... Nyt, kun Helmi oli lähtenyt hänen luotaan, oli hänen sydämeensä jäänyt jäljelle enää vain kiintymys Kairaan pitämään häntä kiinni elämässä.

Torttila karautti Pentin rinnalle.

— Kaira, edessä vasemmalla vilkkuu tulta, virkahti hän oikeasta suupielestään.

Partio pysähtyi. Kaikki tähysivät osoitettuun suuntaan.

— Näyttää siltä, kuin se tulisi jonkin talon ikkunasta, sanoi Pentti. — Näillä paikkeilla pitäisi olla kartanon, josta pataljoonan komentaja mainitsi.

— Hitunen ruokaa ei, saakeli soikoon, olisi haitaksi, murahti Toikka.

— Hyvä, levähtäkäämme hetkinen, myöntyi Pentti ja ratsasti ryhmän johtoon.

Vähän matkan päässä erkani tie taloon. Hiljaista hölkkää eteni partio kohti valaistua ikkunaa. Lähemmäksi tultua havaitsivat miehet, että valo tuli kaksikerroksisen kartanon yläkerrasta.

He olivat päässeet parinsadan metrin päähän talosta, kun Pentti pysähdytti äkisti hevosensa. Toisetkin olivat kuulleet saman äänen.

Hiljaisessa yössä kantautui käskevällä äänellä huudettu ryssäläinen komennus kauas: avatkaa!

Toisesta kerroksesta loistanut valo sammui samassa. Hetkisen kuluttua avautui ikkuna. Heleä naisen ääni sanoi:

— Tämä ei ole mikään majatalo. Ovi on ja pysyy lukossa.

Kiväärinlaukaus oli vastauksena. Ja heti senjälkeen jysähtivät ensimmäiset kiväärinperien iskut tukevaa ovea vastaan.

Pentti kääntyi miehiinsä.

— Ryssiä!

— Päälle vain, sähähti Hermanni.

Ryssiä! — niin, sen tunsi vanha metsäläinen omissa suonissaan. Veri kiersi niissä kuumana ja kiihkeänä, niinkuin aina, kun hän sattui yhteen ryssien kanssa. Vihaa se oli, sammumatonta vihaa, jota tuskin kuolema pystyisi lievittämään.

Nyt leimahti laukaus yläkerran ikkunasta. Kartanoa puolustettiin! Jollakin käsiaseella vain, mutta puolustettiin kuitenkin. Se merkitsi taistelua ja ryssien sisälle päästyä veritekoja. Ulkoa vastattiin kiväärinlaukauksella.

Pentti kuunteli vielä hetken.

— Niitä on kymmenkunta, sanoi hän sitten. — Ajaa karautamme niiden keskelle. Sitten seuraavat Jännes ja Hermanni minua. Sinä, Torttila, jäät Laukkasen ja Toikan kanssa kartanoon ja tarkastat sen. Onko selvä?

Torttila ei ollut tyytyväinen jakoon, hänkin olisi tahtonut päästä mukaan takaa-ajoon. Mutta hän ei yrittänyt asettua vastahankaan.

— Selvä, murahti hän.

— Hö-hö, naurahti Toikka hieroen kämmenellään suurta nenäänsä. — Tämä se on jotakin! Toista kuin hiilien lapiointi!

Ryssät olivat niin syventyneet oven murtamispuuhaan, etteivät kuulleet hevosten kavioiden iskuja suojan pehmentämällä tiellä. Pohjan Pojat pysähtyivät viimeisten puiden luo.

— Tähdätkää ääniä kohden, pojat, kuiskasi Pentti.

— Yksi laukaus ja sitten päälle!

Hetkistä myöhemmin pamahti melkein yhtä aikaa kuusi kivääriä. Oven luota kuului kauhunparahdus. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä karauttivat Pohjan Pojat yllätettyjen ryssien keskelle. Pari kivääriä laukesi, mutta kuulat lensivät korkealta hyökkääjien päiden ylitse.

Viholliset eivät yrittäneet kauempaa vastarintaa, vaan hajautuivat hillittömään pakoon. Pari kaatui Pohjan Poikain kiväärinperien maahan iskeminä. Kolme saavutti lähelle sidotut hevosensa. Muut syöksyivät puistoon ja sen turvissa kohti läheistä metsää.

Pentti, Jännes ja Hermanni kääntyivät ajamaan takaa ratsuilla pakenevia. Ryssillä oli paremmat hevoset, joiden kanssa eivät Pohjan Poikain työhevoset pystyneet kilpasille. Pilvestä esiin pistäytyvän kuun kelmeässä valossa huomasivat takaa-ajajat välimatkan pitenevän.

Pentti pysähdytti hevosensa ja tarttui kivääriinsä.

Toiset seurasivat esimerkkiä. Kuutamossa saattoi hyvin tähdätä. Ratsumiehet erottautuivat selvästi lunta vastaan. Laukauksien kajahdettua näkyi edellä kaksi valtoiminaan nelistävää hevosta, kolmas oli syöksynyt maahan, luoti oli osunut sen jalkaan. Ratsastaja oli heti pystyssä, hän koetti ensin turhaan saada kiinni toista toveriensa ratsuista, sitten kääntyi hän epätoivon vimmalla juoksemaan yli lakeuden kohti metsää.

Hermanni nosti uudelleen kiväärin poskelle.

— Älä ammu! huusi Pentti.

— Ei meillä ole varaa ottaa vankeja, murisi Hermanni, mutta laski kuitenkin kiväärin.

Pentti hoputti hevosensa neliin. Välimatka hänen ja pakenijan välillä lyheni sekunti sekunnilta.

— Antautukaa!

Ryssä vastasi kääntymällä ja ampumalla lähestyvää vihollista. Kuula ulvahti ilkeästi lentäessään ohitse. Samassa pamahtivat myöskin Jänneksen ja Hermannin kiväärit pöllähdyttäen lunta pakenijan jalkojen juuressa. Mies ymmärsi turhaksi jatkaa vastarintaa ja pudotti aseen käsistään. Kun Pentti ehti hänen luokseen, sanoi hän:

— Olen upseeri ja toivon tulevani sellaisena kohdelluksi. Keitä te olette?

— Suomalaisia!

Pentin vastaus vaikutti ryssään kuin sähköisku. Hän heittäytyi sivulle ja sieppasi maasta nagaaninsa.

Silmänräpäykset olivat kalliit. Pentti ei siekaillut. Hän syöksyi satulasta vihollisen päälle. Syntyi hurja käsirysy. Sokeana raivosta ryssä yritti irtautua sen verran vastustajastaan, että olisi päässyt ampumaan. Mutta Pentin kourat puristivat häntä kuin rautapihdit, ja hetken kamppailun jälkeen kirposi ase ryssän herpautuneesta kädestä. Samassa karauttivat Jännes ja Hermanni paikalle.

— Siinä näit, murisi Hermanni sitoessaan ryssää.

— Olisit antanut ampua. Salakavalia koiria ne ovat, joka sorkka!

Pentti ei vastannut, pyyhki vain takinhihaan hikeä otsaltaan. Ohimoissa jyskytti viha. Päästyään hieman rauhoittumaan kääntyi hän vankiin.

— Tämän vaivan olisitte tosiaan voinut säästää meiltä.

Ryssä kyräili voittajiaan kulmien alta.

— Mutta sanoittehan olevanne suomalaisia, huomautti hän.

— Entä sitten?

— Suomalaiset ampuvat kaikki vankinsa, kyllä minä tiedän. Ajattelin: myynpähän henkeni niin kalliista kuin voin, kun se kerran kumminkin on mennyttä.

Pentti naurahti. Vai sellainen käsitys ryssillä oli heistä. No, se oli kenties hyväksi vain. Ymmärsivätpä sitten ainakin tarpeeksi pelätä vihollisiaan.

Ryssä koetti kelmeässä kuunvalossa tutkia hänen kasvojaan. Kourat, niin, kourat tuolla miehellä oli juuri sellaiset kuin maine suomalaisista tiesi kertoa. Mutta kasvot olivat toista maata, hienot ja älykkäät.

— Olette kai tiedustelumatkalla? kysäisi hän.

Hermanni ei ymmärtänyt sanaakaan vangin solkkauksesta, mutta sitä synkempää vihaa hän miestä kohtaan tunsi. Hän kääntyi Penttiin.

— Tehdään nyt loppu, Kaira, sähähti hän. — Johan Kuikka-vainaa selitti: »Häviävä!» sanoi piru kun ryssän loi. Annetaan tämän hävitä!

Mutta Pentti pidätti häntä.

— Älähän nyt intoile, Vaari. Voimme saada mieheltä tärkeitä tietoja.

Ryssään päin kääntyen hän lisäsi:

— Oikein arvattu. Olemme tiedustelemassa.

— Jos takaatte, ettei minua kiduteta eikä ammuta, ei teidän tarvitse kauempaa hakea tietoja, puhkesi ryssä puhumaan nopeasti. — Minä tiedän kaiken ja kerron kaiken. Rehellisesti, vannon sen upseerikunniani kautta.

— Hyvä, vastasi Pentti. — Jos vastaatte rehellisesti kaikkiin kysymyksiini, annan sanani, ettei teille tapahdu mitään.

Kun he kääntyivät palaamaan kartanoon, virkahti vanki kevyesti:

— Miksi en vastaisi? Olen keisariajan upseeri. En voi pitää tätä taistelua omanani. Olen mukana vain, koska en muutakaan voi.

Hänellä ei ilmeisesti ollut syytä pelkoon, olihan partion johtaja taannut hänen henkensä. Ja suomalaisilla — oli hän kuullut — oli omituinen tapa pitää sanansa, olipa se sitten annettu vaikka veriviholliselle. Hieman häntä sentään hermostuttivat nuo kaksi perässä tulevaa miestä, varsinkin vanhempi. Se asteli jäljessä muristen kuin vihainen karhu. Mutta päällikköään ei kai sekään sentään uskaltanut uhmata.

Hän alkoi tuntea olonsa yhä varmemmaksi, kävi puheliaaksi ja tarinoi keisariajasta ja maailmansodasta.

— Harvinainen nautinto nykypäivinä, huomautti hän, — tavata sivistynyt ihminen. Nautinto meikäläiselle — näissäkin oloissa.

— Sanokaapa, keskeytti Pentti hänen juttelunsa, onko teidän joukkojanne paljonkin näillä mailla.

— Ei, vastasi vanki suoraan,— ehkä parisataa ratsumiestä, hajautuneina pikku partioihin.

— Entä suuremmat joukot?

— Joukkiot; ehkä olisi parempi sanoa joukkiot, ehdotti ryssä, — muutahan meillä ei enää ole. Toista oli ennen. Silloin oli armeija, mahtava armeija. Nyt on vain suurempia ja pienempiä joukkioita, typerien, kyvyttömien päällikköjen johdossa. Meitä upseereja, onhan meitäkin, mutta meihin ei luoteta — ei enää tai ei vielä, kumminpäin sen nyt tahtoo sanoa. Meille annetaan vain kymmenen, parikymmentä miestä johdettaviksemme. Niin, suuremmat joukkiot, niitähän kysyitte? Ne ovat etelämpänä. Valmistavat »suurta» hyökkäystä.

— Marienburgia vastaan?

— Niin. Ensi kuun ensimmäisenä päivänä vallataan se takaisin.

Pentti naurahti.

— Vallataan? Näyttepä te sittenkin luottavan »joukkioihinne». Ihmeellisesti.

— Kyllä se onnistuu, niillekin, vastasi ryssä varmasti. — Nyt, kun suomalaiset joukot ovat poistuneet sieltä.

Pentti ei sanonut mitään. Niin, kuka tietää? Ryssillä oli jälleen yliote koko eteläisellä rintamalla. Marienburgin puolustusjoukot olivat aivan liian heikot. Koikylän ja Marienburgin uljailla taisteluilla olivat Pohjan Pojat valloittaneet seitsemänkymmenen kaatuneen ja haavoittuneen hinnalla tuon lättiläisen kauppalan. Sitäkö varten vain, että se näin pian jälleen menetettäisiin?

— Teitä Pohjan Poikia me pelkäämme, suoraan sanoen, jatkoi vanki. — Miehistöön on syöpynyt taikauskoinen kammo teitä kohtaan. Nytkin, kun kuultiin teidän palaavan Valkiin, tahtoivat päälliköt lähettää muutamia rykmenttejä katkaisemaan teiltä paluutien. Hyvä, rykmentit lähtivät liikkeelle, tunkivat virolaiset sivulle, joten tie olisi ollut vapaa. Mutta silloin levisi miesten keskuuteen — piru nuo tyhmät lampaat periköön — tieto, että heidät aiottiin viedä suomalaisia vastaan. Ja arvatkaapa, mitä silloin tapahtui?

Pentti pudisti päätään. Hän oli ryssän puhuessa katsonut tätä tutkivasti. Tuossa laihassa, pitkässä miehessä, hänen tummissa kasvoissaan ja kiiluvissa silmissään oli jotakin luhistunutta ja samalla eläimellistä, joka sai hänet katumaan, ettei sittenkin ollut antanut Hermannin tehdä mielensä mukaan.

— Ette arvaa, sehän on luonnollista, pakinoi vanki edelleen. — Me olemme vihollisia, me kaksi, olosuhteiden pakosta. Ja kuitenkin täytyy minun sanoa, että te olette pirunmoisia sotilaita, te ja teidän toverinne. Narva, Valk ja Marienburg — loistavasti suoritettuja kaappauksia! No niin, rykmentit jäivät siihen paikkaan. Päälliköt — nuo avuttomat raukat — uhkasivat ja rukoilivat, kirosivat ja itkivät, mutta miehet eivät suostuneet ottamaan enää askeltakaan. »Emme lähde surman suuhun», selittivät he. »Suomalaiset karkoittivat Narvasta moninkertaiset joukkomme. Suomalaiset iskeytyivät läpi kallionlujien asemiemme Valkiin. Suomalaiset sieppasivat selkämme takana Marienburgin.. Meillä on kotona vaimo ja lapset, emme lähde voittamattomien suomalaisten teurastettaviksi!» Ja niin jäi koko puuha. Vain parisataa ratsumiestä — reippaita miehiä, joille eivät merkitse mitään sellaiset lapsellisuudet kuin henki ja kotonaolijain kurjuus — suostui lähtemään, ja tehtäväksemme annettiin häiritä paluutanne niin paljon kuin mahdollista.

He saapuivat kartanon edustalle. Kaikissa ikkunoissa loisti tulta. Oven pielessä seisoi Laukkanen vahdissa. Hänen pulleille kasvoilleen ilmestyi leveä irvistys, kun hän näki vangin.

— Hei, Kaira! Pääsikös ainoakaan karkuun?

— Ei, entäs teiltä?

— Kahta emme löytäneet, vastasi Laukkanen. — Kolme pääsi hengestään tässä oven luona, ja kaksi tavoitimme puistossa. Painukaa sisään vain. Minä hoidan kyllä hevoset.

Jo eteinen todisti talon varakkuutta. Puoliväliin seiniä ulottui tumma tamminen laudoitus. Kaikki huonekalut olivat tukevatekoisia ja taiteellisilla leikkauksilla koristettuja.

Hienossa, kirkkaasti valaistussa salissa, johon ovi eteisestä oli auki, näkyivät Torttila ja Toikka istumassa hämillään. He silmäilivät väliin suuria, häikäiseviä peilejä seinillä, väliin kauniita rokokoohuonekaluja; sitten katse painui taas omiin kouriin.

He tunsivat olonsa peräti oudoksi. Kun he näkivät Pentin, valahti kasvoille helpotuksen ilme.

Salista kuului keveitä askeleita. Kartanon emäntä astui kynnykselle.

— Te? Pentti!

— Katherine!

Hän se todella oli. Tapaaminen oli niin odottamaton, että veri syöksähti Pentin kalpeille, voimakaspiirteisille kasvoille, kun hän tunsi hennon vartalon, kauniit kasvot, mustan tukan ja palavat silmät.

Molemmat seisoivat paikoillaan katsoen hellittämättä toisiaan muiden seuratessa uteliaan yllätettyinä kohtausta. Kummankin mieleen oli välähtänyt muisto juhlasta, jossa he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Miten toisenlainen olikaan tämä kohtaaminen! Musiikista olivat tällä kertaa huolehtineet kuolemaa kylvävät kiväärit. Eikä Katherinen ollut helppo tuntea juhlapukuista tanssitoveriaan tuossa parroittuneessa miehessä, jonka yllä oli harmaa asetakki. Ensi hämmästyksestä selvittyään huomasi Penttikin, että tyttö oli muuttunut. Se ei johtunut vain yksinkertaisesta, mustasta puvusta. Ei, Katherine oli todella muuttunut. Kapeat huulet olivat puristuneet yhteen. Suupielissä oli päättäväinen, kova ilme. Ja katse!

Pentti muisti puhellessaan tytön kanssa Helsingissä aprikoineensa, mitä merkitsi mustiin silmiin hetkeksi ilmestynyt outo kiilto. Nyt hän sen tiesi: se oli fanaattisuutta. Se oli — Luoja ties, minkä kehityksen kautta — astunut etualalle työntäen naisellisen pehmeyden sivuun tai ehkä paremminkin taka-alalle.

Hän tunsi kirpeää pettymystä. Kaunis nainen hänen edessään ei ollut se tyttö, joka intohimoisen kuumana, pehmeän kiehtovana oli monesti sekautunut hänen uniinsa, niin että hän oli herännyt aamulla polttavin ohimoin ja ruumis velttona ja veressä vastustamaton ikävä. Ei, siinä seisoi vieras nainen, oman, hänelle, Pentille, uppo-oudon maailmansa kynnyksellä.

Narri, narri olen ollut, kun olen hänen kuvaansa ajatuksissani hellien varjellut, välähti hänen mielessään. Ja kuitenkin — hän tunsi veren polttavan suonissaan. Tunne, hänen ailahteleva tunteensa, nousi nyt, niinkuin monesti ennen, järkeä vastaan. Hän on kaunis! Kuulukoon hän miten outoon ajatusmaailmaan tahansa, viekoittelevan kaunis hän on! Ja se riittää minulle, verelle.

— Tervetuloa kotiini, maisteri Kaira, sai Katherine vihdoin sanotuksi.

Pentti tarttui hänen ojennettuun käteensä ja puristi sitä lujasti.

— Kiitos, Katherine! Enpä aavistanut avatessani tämän talon oven, että te olisitte toivottamassa minut tänne tervetulleeksi.

Sydämellinen hymy häivähti tytön huulille ja poskipäille. Sinä hetkenä hän oli taas entinen hurmaava Katherine.

— Enkä minä, että te, Pentti, kunnioittaisitte kotiani käynnillänne, sanoi hän. — Toisenlaisen vastaanoton olisin silloin valmistanut teille. Nythän saitte tunkeutua tänne läpi ruudinsavun.

— Mutta se ei riippunut teistä, rakas neiti. Pikemminkin tästä herrasta, huomautti Pentti osoittaen ryssää.

Vanki ehätti puhumaan:

— Pyydän tuhannesti anteeksi, kaunis neiti. En tiennyt... en todellakaan tiennyt...

Katherine käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä.

— Suokaa anteeksi, Pentti! huudahti hän. — Enhän ole edes pyytänyt teitä istumaan, niin pyörällä päästä olen. Enkä ole vielä kiittänytkään teitä yhtä tervetulleesta kuin odottamattomastakin avustanne.

— Ei kestä kiittää, Katherine. Sallikaa minun puolestani lausua julki ihailuni rohkeudestanne. Te kai ammuitte ryssiä ikkunasta?

— Minä, myönsi tyttö naurahtaen. — Olen täällä yksin isännyyttä pitämässä. Molemmat veljeni ovat sodassa. Palvelijani ovat pelkkiä raukkoja. Olin juuri makuulle menossa, kun rauhanhäiritsijät tulivat. En jaksanut millään hillitä itseäni, olen jo niin väsynyt niihin. Pelkään muuten, että olisin ampunut teitäkin, jos te olisitte olleet tunkeutumassa sisään.

Pentti katsoi ihmeissään tyttöön. Taas oli tutuilla, nuorilla kasvoilla tuo uusi, kova ilme.