Part 12

Huhtikuun loppupäivien aurinko paahtoi kuumana selkään, jota verhosi likainen, haiseva takkiriepu. Hikeä valui pitkin kärsimysten uurtamia nuoria kasvoja. Rääsyihin kiedotut jalat upposivat syvälle maantien lumisohjuun. Mutta hän ei tuntenut mitään. Pitkät, loputtoman pitkät vankeusviikot olivat tehneet hänen ruumiinsa turraksi.

Hän ajatteli kotimaata. Muisteli äitiä ja isää. Muisteli Hannaa. Mitä kauemmas matka joutui sitä kiihkeämmin hänen ajatuksensa tarrautuivat kaikkeen tuttuun ja rakkaaseen.

— Jumala, oli Hanna sanonut, — saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta hän vie aina perille.

Perille?

Kotimaasta hän oli lähtenyt, omaistensa piiristä. Ja nyt hän oli täällä. Viettäen elämää, jota tuskin kannatti elämäksi sanoa. Tänne hän jäisikin. Jäisi ammuttuna virumaan johonkin yhteishautaan... Ja sittenkinkö perille?

Niin, ehkä jossakin mielessä.

Hänen mieleensä muistui kirje, jonka hän Tarttoon saavuttuaan oli kirjoittanut Hannalle. »Monesti», oli hän jossakin yhteydessä sanonut, »on tuntunut, kuin minussa olisi kaksi minää. Toinen, joka tahtoisi tehdä jotakin, ja toinen, joka seisoo vieressä nauraen. Ja siksi kai minun tieni on sellainen kuin se on: kuin karjapolku korvessa. En saa ryhdytyksi mihinkään todenteolla, en päätetyksi mitään.»

Niin, tuo hajanaisuuden tunne oli kiusannut häntä usein kotimaassa. Se oli hellittänyt paljon, kun hän oli joutunut taisteluihin, uusien toverien pariin. Mutta vasta kahden viime kuukauden kaameat kokemukset olivat vapauttaneet hänet lamauttavasta sisäisestä hajanaisuudesta. Nyt hän tunsi, että hän sekä voisi että tahtoi tehdä tarmolla työtä.

Työtä?

Mutta hänhän ei enää ikinä saisi tehdä sitä. Kaikki oli lopussa. Ehdottomasti lopussa!

Äitiä ja isää ja Hannaa hän ei näkisi enää milloinkaan. Eikä koskaan paistaisi hänelle enää isänmaan päivä.

Isänmaa... Kaukainen, ihana isänmaa...

Pelkkä sen ajatteleminen värähdytti häntä, nostatti kyyneleet silmiin.

Isänmaa...

Nyt oli kai kevät jo Suomessakin. Aurinko heloitti päivä päivältä yhä lämpimämmin tutuille hangille. Kuuset hänen ullakkohuoneensa ikkunan edessä olivat vapautuneet lumitaakoistaan. Ja keskipäivän aikaan lirisi pikku puroja pappilan pihamaalla pyrkien urhoollisesti kohti kotijärven rantaa.

Mutta tuskin kevät keväältä tänä vuonna tuntui kotiväestä. Mitenkähän äiti oli kestänyt iskun? Äiti-raukka — oli kovaa menettää kaikki kolme poikaansa... Kuolleena häntä, Penttiä, kotona tietysti pidettiin. Ja parempi olikin niin. Ajatus kuolemasta on helpompi kestää kuin tieto vankeudesta, kidutuksesta.

Kuolleena...

Ajatus tehdä loppu kaikista kärsimyksistä, se oli tullut hänen mieleensä monesti näiden parin kuukauden kuluessa.

Jo ensimmäisessä vankilassa...

»Vankila» tosiaan! Täytyi olla ryssä keksiäkseen sotavangeilleen sellaisen säilytyspaikan. Maakuoppa se oli ollut. Syvä, kostea kuoppa. Piikkilankakatolla varustettu.

Sinne hänet oli heitetty parinkymmenen virolaisen keskelle. Pohjan Poikain puku häneltä oli ensin riistetty, saappaat samaten. Joitakin likaisia ryysyjä oli heitetty hänen peräänsä, niissä oli vangille vaatteita kyllin.

Kaksi viikkoa hän oli saanut virua siellä. Vilua ja nälkää kärsien. Yöt olivat hirveän kylmiä. Ja satanut, satanut oli. Räntää enimmäkseen. Joskus lunta. Jos oli pakkanen, niin että ryssät olivat arvelleet vankiensa saavan olla liian kauan kuivina, olivat he yösydännä valaneet jääkylmää vettä kuoppaan.

Entä tutkinnot? Yhtämittaiset, tuntikausia kestäneet kuulustelut.

Pentti värähti muistaessaan niitä, ja hänen sydämessään kuohahti taas ilmiliekkiin synkkä viha sitä kansaa kohtaan, johon hänen ja hänen kohtalotovereittensa »kuulustelijat» kuuluivat. Kuulustelijat? Ei, kiduttajia ne olivat olleet! Nyrkki, nagaikka ja rautalangat olivat heidän kuulusteluvälineitään.

Epätoivoista joukkoa se oli ollut, tuon »vankilan» onneton asujamisto. Silloin tällöin heitettiin heidän luokseen uusia uhreja. Mutta heidän lukunsa ei silti lisäytynyt. Toisia jäi »kuulustelumatkoille», ainiaaksi. Toisia kuoli kuoppaan, tauteihin sortuneina. Toiset kuristivat itsensä epätoivoissaan.

Silloin oli hänenkin mieleensä monesti tullut ajatus seurata heitä, viekoitteleva ajatus vapautua kärsimyksistä. Mutta vaikka ruumis oli masennettu, ei hänen henkensä tahtonut antaa perään. Sitä piti yllä isänmaan ja toverien muisto ja viha.

Niin, viha. Ryssänviha. Se ei ollut enää mitään sokeata, vaistomaista vihaa. Se oli juuttunut häneen synkällä vaelluksella vankilasta toiseen. Hän oli joutunut näkemään ryssäläisen luonteen kaikessa alastomuudessaan, kaikessa julmuudessaan. Se ei ilmennyt vain heidän, sotavankien, vaan muidenkin kohtelussa. Rauhallisten ihmisten, joiden ainoa »rikos» oli, että he olivat rohjenneet puolustaa itseään ja kotejaan rosvoilta ja murhamiehiltä. Hän oli nähnyt näännytettyjä, kidutettuja vanhuksia, naisia ja lapsia.

Ennen, kotimaassa, hän oli ajatellut itärajan takaista naapuria aivan toisin mielin, niinkuin lukemattomat muut suomalaiset. Kansana, jonka hankkeita piti seurata varuilla ollen, niinkuin Saksa ja Ranska pitävät toisiaan silmällä. Nyt hän tiesi laskeneensa väärin. Ryssänmaa oli hirvittävä, petollinen kaaos. Ryssä itse, kun olosuhteet riisuivat häneltä naamarin — olipa hän sitten ulkoa sivistyksellä silattu tai ei — raakimus, jota vastaan ei pienelle kansalle, jos se tuon kaaoksen partailla tahtoi elää omaa elämäänsä, riittänyt varuillaanolo. Saattoi riittää vain veriin syöpynyt synkkä viha, jota mitkään kauniit sanat ja lupaukset eivät pystyneet sokaisemaan...

Vankijono eteni raskaasti. Se oli juuri sivuuttamassa erään kylän. Suuri, siivoton rakennusrykelmä jäi parinsadan metrin päähän vasemmalle. Uteliaita katsojia oli keräytynyt kylän laitaan tuijottamaan kulkuetta.

Yht'äkkiä kajahti jostakin rakennusten suojasta huuto:

— Pentti! Pentti!

Suomalainen vanki säpsähti. Taas tuo sama huuto. Jänneksen ääni!

Hän jatkoi välinpitämättömän näköisenä kulkuaan. Vartijat silmäilivät tuikeina vankejaan nähdäkseen, koskiko huuto jotakuta heistä. Jos he huomaisivat jotakin, olisi kaikki jälleen ehdottomasti hukassa.

Hetken kuluttua kuului sama ääni:

— Älä masennu! Me seuraamme!

Sitten oli kaikki taas hiljaista. Laahustettiin eteenpäin.

Me? Keitä olivat nuo »me»? Jännes. Niin, uskollinen, sitkeä Jännes. Mutta keitä olivat muut?

Jos Pentti olisi kääntynyt katsomaan taakseen, olisi hän nähnyt kahden ratsastajan ajavan neliä kylästä ja katoavan metsään.

Jännes?

Jännes seurasi siis häntä yhä. Pohjan Poikain rykmentti oli jo palannut kotimaahan kestettyään vielä pitkän ja raskaan taistelukauden Petserin rintamalla, sen hän oli kuullut eräältä äsken vangiksi joutuneelta virolaiselta. Mutta Jännes oli jäänyt. Niin, hän ei ollutkaan mukana rykmentin viimeisissä taisteluissa. Hän oli seurannut vangiksi joutuneen toverinsa jälkiä ja juuri samaan aikaan kuin Pohjan Pojat rynnistivät kohti Petseriä, yrittänyt vapauttaa hänet, Pentin.

Hän hymähti surullisesti muistaessaan sen yön.

Hän oli silloin ollut vankina neljättä viikkoa. Yösydännä oli häntä taas lähdetty kuljettamaan uuteen vankilaan. Saattueena oli ollut kymmenkunta ratsumiestä. Kun he olivat saapuneet metsätielle, oli yöstä suoraan sivulta kajahtanut huuto, jonka hän äsken oli kuullut toistamiseen:

— Pentti! Pentti! Älä masennu! Me seuraamme!

Se oli tullut niin äkkiä ja odottamatta, että hän oli hätkähtäen kääntynyt ääntä kohden.

Vartijoiden päällikkö oli huomannut sen, ja saattue oli pyörtänyt takaisin. Oli ratsastettu vinhaa vauhtia. Hänen siirtämistään toiseen vankilaan ei kuitenkaan ollut jätetty. Samaa tietä oli jälleen lähdetty kulkemaan, mutta nyt oli seurannut viitisenkymmentä ratsumiestä.

Metsä oli ollut äänetön. Saattue oli matkannut kaikessa rauhassa. Kunnes... Tiheiköstä molemmin puolin tietä oli äkkiä karauttanut esille muutamia ratsumiehiä. Kiväärejä ei kummallakaan puolella voitu käyttää. Iskettiin miekoilla.

Hyökkääjät olivat kyllä havainneet, että vartijajoukko oli kasvanut. Mutta kuolemaa halveksuen he olivat käyneet päälle. Ylivoima oli kuitenkin liian suuri. Kaksi hyökkääjistä oli päässyt pakoon. Muut olivat jääneet tielle makaamaan.

Ryssät olivat ennen matkan jatkamista ryöstäneet ruumiit putipuhtaiksi — tapansa mukaan.

Pentti oli kuullut johtajan mutisevan:

— Omituista. Lättiläisiä.

Lättiläisiä? Oliko Jänneksellä ollut apunaan lättiläisiä? Miten se oli mahdollista?

Sitä Pentti oli pohtinut yöt päivät pääsemättä selvyyteen. Ryssän oli täytynyt erehtyä!

Tuon yöllisen taistelun jälkeen hän ei ollut enää uskonut pelastukseen. Jännes oli kai kaatunut muiden mukana.

Ja nyt?

Nyt hän tiesi, että Jännes oli elossa ja suunnitteli yhä hänen vapauttamistaan.

Mitä vaivoja ja vastuksia olikaan tuottanut hänen jälkiensä seuraaminen, vankilasta vankilaan!

Jännes, niin, hän oli kestävä. Hän ei hevin jättänyt kesken sitä, mihin kerran oli ryhtynyt.

— Kaira, oli hän sanonut Tarton sairaalassa, — Pajun taistelun jälkeen et pääse minusta erillesi. En tahdo muuta kuin olla lähelläsi, seurata sinua. Minne hyvänsä!

Hän, Pentti, ei ollut silloin tiennyt, mihin kaikkeen oli pystyvä se ystävyys, jota nuo sanat tulkitsivat. Eikä kumpikaan heistä silloin voinut aavistaa, mitä tulisivat sisältämään sanat: minne hyvänsä!

Jännes uskalsi henkensä auttaakseen häntä vapauteen. Mutta onnistuisiko hän?

Näissä oloissa? Ei, se oli mahdotonta. Parin päivän, ehkäpä jo päivän, kenties vain muutamien tuntien kuluttua olisi kaikki myöhäistä.

Mutta sittenkin, niin toivoton kuin Jänneksen yritys olikin, tuotti Pentille lohdutusta tietoisuus, että ystävä seurasi häntä ja koetti auttaa.

Me, oli Jännes huutanut. Keitä olivat nuo toiset tai toinen?

Samassa syntyi hämminkiä vankijonossa. Pentin sivulla astunut nuori virolainen oli lyyhistynyt maahan, jalat eivät enää kestäneet.

Pari vartijaa ratsasti paikalle. Kulkue pysähtyi.

— Ylös, sinä sika!

Mies pudisti raukeasti päätään.

Nagaikat vingahtivat ilmassa.

Virolainen vavahti iskujen sattuessa, mutta ei jaksanut nousta. Kirkkaansiniset silmät katsoivat kärsivinä ja avuttomina lyöjiä.

— Äiti, äiti, kuiskasi hän valittaen.

Ryssät tarrautuivat kiinni häneen ja kiskoivat seisomaan. Mutta hän lysähti jälleen maahan.

Ympärillä seisovat vangit tuijottivat osaaottavina makaavaa. Sama kohtalo saattoi minä hetkenä hyvänsä odottaa heitä.

— Älkää toljailko siinä, koirat! karjaisi saattueen johtajat — Eteenpäin, mars!

Ruoskat vinkuivat. Kulkue lähti liikkeelle. Kaatunut jäi makaamaan silmät ummessa huohottaen raskaasti.

Kun oli edetty satakunta askelta, kajahti takaa yksinäinen laukaus.

Nuoren virolaisen maallinen matka oli päättynyt.

Pentin sydäntä kouristi. Hän oli niiden kymmenen vuorokauden kuluessa, jotka he olivat viruneet kohtalotovereina vankilassa, ehtinyt syvästi kiintyä nuorukaiseen, jonka elämänlangan ryssäläinen kiväärinluoti oli juuri äsken katkaissut.

Jüri Kask ei ollut vielä täyttänyt yhdeksäätoista. Hän oli köyhän lesken ainoa poika, Pärnusta kotoisin. Äiti oli raatanut kuukaudesta kuukauteen ja vuodesta vuoteen. Hänellä oli ollut vain yksi suuri unelma, saada poikansa lukutielle, jolle tämän mieli paloi. Yliopistoon saakka poika ehtikin. Sitten alkoivat levottomat ajat. Tuli sota.

Jüri Kask, hän rakasti äitiään, palavasti, yli kaiken.

— Katsos, toveri, oli hän kerran sanonut koruttomasti, — minä olen hänen kaikkensa, ja hän on minun kaikkeni. Hän on sellainen kovan elämän kuluttama vanha nainen, mutta minun silmissäni hän on kaunein kaikista.

— Ja nyt? Miten käy hänen nyt? oli Pentti kysynyt. Nuorukainen oli vastannut ilmehikkäissä silmissään häikäisevä loiste:

— Jumala pitää hänestä huolen.

Kerran he olivat puhelleet kansojensa tulevaisuudesta.

— Suomen suvun esitaistelijoina nousevat meidän kansamme, oli Jüri Kask sanonut. — Yhdessä pysyen Suomi ja Viro muodostavat jo jommoisenkin mahdin. Ja niiden avulla nousevat vielä kerran Inkeri, Aunus ja Vienan Karjala yhteiseen suursuomalaiseen rintamaan! Ja silloin seisoo Suomen suku eikä enää kaadu!

Kun hän puhui, oli kuin hento vartalo olisi kasvanut. Pentti oli kuunnellut häntä ihmeissään, oudon liikutuksen vallassa.

Suomen suku. Suomi... Viro... Inkeri... Aunus... Vienan Karjala...

Niin, siinä oli mahtia. Voimaa, jonka ei tarvitsisi vavista ryssien miljoona-armeijainkaan edessä!

— Te, minä, me kaikki, jotka olemme täällä, ja tuhannet ja taas tuhannet meidän jälkeemme, me sorrumme, oli nuori virolainen lisännyt kasvoilla hurmioitunut ilme. — Mutta mitä siitä! Minä näen, minä näen: Suomen suuri suku nousee, nousee!

Niin, hän oli sortunut heistä ensimmäisenä...

Satoja virolaisia vankeja Pentti oli tavannut vankiloissa. Eikä hän ollut voinut olla panematta merkille, miten erilainen henki vallitsi viimeksi vangiksi joutuneissa kuin niissä, joiden kanssa hän oli viettänyt kaksi ensimmäistä vankeusviikkoaan. Viron armeija oli suuresti muuttunut. Niissäkin sen sotilaissa, joiden kohtaloksi oli jäänyt joutua ryssien käsiin, vallitsi nyt horjumaton luottamus voittoon ja kansansa tulevaisuuteen. He olivat uljaita ja kestäviä urhoja. Kylmäverisinä, melkein iloisina he kävivät kohti synkkää kohtaloaan.

Pentti oli oppinut ihailemaan heitä. Kuperjanovin sankarien henki paloi nyt yksinkertaisissa kansanmiehissäkin.

Uusien vankien kautta he olivat saaneet tuulahduksia ulkomaailmasta, tietoja rintaman suurista tapahtumista. Ja mitä kurjempaa heidän oma elämänsä oli ollut, sitä suuremmalla riemulla oli tervehditty virolais-lättiläisen armeijan voittoja. Ryssät lyötiin kerta kerralta takaisin, kun he yrittivät yli Viron rajojen, ja Lätinmaa puhdistui viikko viikolta. Riemulla, johon kuitenkin sekautui alakuloinen tietoisuus siitä, etteivät he saaneet olla mukana noita voittoja voittamassa eivätkä milloinkaan niiden hedelmistä nauttimassa...

* * * * *

Marssia, aina vain marssia...

Vangit eivät huomanneet, että maantie päättyi ja että nyt kuljettiin huonosti kivettyä katua. Mitäpä se sitäpaitsi heitä liikutti..

Vasta kun komennettiin pysähtymään, nostivat he katseensa.

He seisoivat jonkin rautatieaseman edustalla. Pihkova. Pihkovaan heidät oli siis tuotu.

Ympärille keräytyi väkijoukko toljailemaau heitä. Aseman portailla ja ikkunoissakin näkyi uteliaita tarkastelijoita. Asemasilta oli mustanaan samaa joukkoa. Odotettiin kai junaa.

Aivan likelle sitä kohtaa, missä Pentti seisoi, tunkeutui muuan kumarainen ukko.

Joku utelias, joka tahtoo oikein läheltä nähdä kuolemaantuomittuja, ajatteli Pentti, mutta kääntyi kuitenkin katsomaan miestä. Pitkän, harmaan parran peittämät suuret kasvot tuntuivat hänestä omituisen tutuilta.

Kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, tunsi hän tarkastelijan. Se oli Jännes. Varmasti!

Pienet, räpyttelevät silmät kääntyivät katsomaan toisia vankeja. Samassa ukko kuiskasi:

— Kohta!

Jälleen lähdettiin liikkeelle. Töllistelijät työnnettiin kovakouraisesti syrjään. Vankijono laahusti suureen odotussaliin.

Joka ovella seisoi vartijoita pistinniekka kiväärit kourassa. Penkeillä istui äänettömiä, rääsyisiä miehiä. Ainoakaan heistä ei nostanut katsettaan uuden joukon saapuessa. Vankeja hekin. Lättiläisiä sotavankeja.

Keskellä avaraa huonetta pesi muuan hento nainen lattiaa. Väliin hän oikaisi särkevää selkäänsä, mutta painui sitten jälleen kiireesti työhönsä pälyillen pelokkaasti ryssiin.

Penttiä töytittiin takaa, niin että hän joutui lopulta seisomaan aivan lähelle naista.

Hän ei nähnyt tämän kasvoja, mutta kuvitteli, että niillä kuvastui häpeää ja surua. Nuori hänen täytyi olla, nuori ja kenties kauniskin. Tukka oli peitetty likaisella huivilla, mutta muutamia kiiltävän mustia suortuvia oli varastautunut sen alta vapauteen muodostaen jyrkän vastakohdan kaunismuotoisen niskan hohtavanvalkealle hipiälle. Käsivarret, joista hihat oli kääritty ylös, olivat sirot, veri kuulsi hienon ihon alta.

Sääli valtasi Pentin mielen. Nainen oli ilmeisesti tottunut aivan toisenlaiseen elämään. Hän ei sopinut tähän hien, kurjuuden ja väijyvän kuoleman ilmapiiriin. Nais-parka!

Hän ei voinut katsoa kauempaa pesijätärtä, vaan kääntyi ikkunaan. Silloin hän hätkähti. Ruutua vastaan olivat painautuneet eräät kasvot. Vihreät silmät tuijottivat hellittämättä naiseen. Se oli ukko tuolta ulkoa. Jännes!

Mitä hullua? Antoiko hän joitakin merkkejä?

Samassa kasvot katosivat.

— Pentti.

Hän tuskin kuuli hiljaisen kuiskauksen.

Mistä? Kuka?

Pentti katsahti ympärilleen. Muutaman askeleen päässä seisoi hänen kohtalotovereitaan. Kukaan heistä se ei voinut olla.

Nainen? Mutta hänhän jatkoi työtään kuten ennenkin.

— Älkää katsoko minuun, älkää antako niiden huomata mitään, jatkui kuiskaus. — Teidät viedään vaunuihin. Sitten ammuttaviksi. Kaikki. Jättäytykää loppupäähän, Pentti. Jännes on asemasillalla. Hänen kohdallaan heittäytykää ihmisjoukkoon. Seuratkaa Jännestä.

Katherinen ääni!

Katherine? Tuo nainen?

Nainen kääntyi pesemään lattiaa aivan vangin jalkojen juuressa silmäten samalla ylös.

Silloin Pentti tunsi. Se oli Katherine.

Silmänräpäyksen he katsoivat toisiaan. Tytön mustissa silmissä kuvastui rukous, anteeksipyyntö. Sitten hän kumartui jälleen työhönsä.

Katherine! Niin, Pentistä tuntui nyt ihmeelliseltä, ettei hän ollut jo äsken tuntenut tyttöä. Mutta eihän hän ollut voinut kuvitellakaan, että Katherine olisi täällä.

Miten kalpeat hänen kauniit kasvonsa olivat olleet, verettömät ja rasittuneet.

»Me», oli Jännes huutanut hänelle, »me seuraamme!» Katherine oli siis toinen hänen auttajistaan. Katherine, joka kaksi kuukautta sitten oli toimittanut hänet ryssien käsiin!

Pentti kääntyi katsomaan vartijoita. Ei, kukaan heistä ei ilmeisesti ollut huomannut mitään.

Mutta nyt astui muuan ryssä naisen luo ja potkaisi häntä.

— Oletko hullu, akka? tiuskaisi hän. — Ei lattiaa kannata nyt pestä! Saat tulla tunnin kuluttua takaisin.

Katherine nousi nöyränä, otti ämpärinsä ja riepunsa ja lähti pää painuksissa huoneesta.

Ammuttaviksi! Nyt heidät siis vietäisiin ammuttaviksi. Olihan hän, Pentti, aavistanut sen. Olivathan he kaikki aavistaneet sen. Mutta sittenkin, tieto siitä viilsi kuin kylmä teräs rintaa. Se oli siis varmaa, peruuttamattoman varmaa.

Hän katsoi kohtalotovereitaan. Heitä oli seitsemisenkymmentä. Virolaisia, lättiläisiä ja hän suomalainen. Miehiä parhaassa iässä, joukossa joku harmaahapsinen ja muutamia poikasia. Tunnin, parin kuluttua olisi heidän elämänsä lopussa. Ja vain siksi, että he olivat nousseet puoltamaan maataan ryssien sortoa vastaan!

Seitsemänkymmentä! Niin, seitsemänkymmentä miestähän hekin, Pohjan Pojat, olivat menettäneet Pajun kartanon luona. Kaatuneina ja haavoittuneina. Mutta sittenkin, kaatua kivääri kourassa, se on toista kuin tulla ammutuksi. Ammutuksi kuin hullu koira!

Jännes ja Katherine uskoivat saavansa hänet pelastetuksi tuosta kohtalosta. Hänet — hänet yksin? Niin, oli tietysti mieletöntä ajatellakin, että he olisivat voineet pelastaa heidät kaikki. Mutta sittenkin...

Hänestä tuntui kuin hän tekisi jollakin tavoin väärin kohtalotovereitaan kohtaan yrittäessään yksin pakoon.

Pako. Voisiko se onnistua? Oliko suunnitelmalla, jonka Jännes ja Katherine olivat laatineet, mitään onnistumismahdollisuuksia?

Hän koetti uskoa. Mutta hän ei jaksanut. Olihan ensimmäinenkin yritys epäonnistunut, ja siihen oli kuitenkin käytetty paljon enemmän voimia, ja se oli suoritettu paljon suotuisammissa olosuhteissa. Tämä oli epätoivoinen koe, hukkuvalle heitetty oljenkorsi. Hullua oli ajatella vangin riistämistä ryssien pistinten välistä. Mutta hänen ystävillään ei ollut kai valitsemisen varaa.

Aseman edustalle puuskutti juna ajaen sillan toiseen päähän. Veturi ja kolme suljettua vaunua.

Heidän junansa! Kuolemanjuna.

Ulkona syntyi liikettä. Sillalla tungeksivaa yleisöä työnnettiin oikealle ja vasemmalle. Odotussalin ovelta vaunuille muodostettiin vartioketju, miehet parin metrin päähän toisistaan.

Vartijat alkoivat järjestää vankeja parimiehiseen jonoon. Pentti painautui toisten taakse. Ryssät huomasivat hänet viimeiseksi.

Ovet avattiin, ja murheellinen kulkue työntyi hitaasti asemasillalle.

Pentti tunsi vapisevansa. Sydän takoi aivan haljetakseen.

Ensimmäinen vaunu oli täynnä. Raskas salpa työnnettiin oven päälle.

Vankijonon loppupää lähti liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti.

Toisen vaunun ovi paukahti kiinni.

Pentti astui ulos asemasillalle. Ympärillä vallitsi kuolemanhiljaisuus. Hän tarkasti kasvoja molemmin puolin. Useimmissa silmissä kova, eläimellinen katse. Muutamissa pelokas, säälivä ilme. Mutta kaikki vaikenivat. Joku humalainen vain naurahteli käheästi.

Outoja! Outoja kaikki.

Tuolla! Muutaman askeleen päässä näki hän tutut kasvot. Jännes seisoi taampana, neljä tai viisi ihmistä oli hänen edessään. Hän seisoi nyt suorana ja katsoi toveriinsa edessäolevien päiden ylitse.

Epäonnistunut? Kaikki oli hukassa!

Ei, Jännes hymyili hänelle rohkaisevasti.

Äkkiä syntyi tungosta. Takaa työnnettiin edessäseisovia, jotka vasten tahtoaan painautuivat vartijoiden päälle. Huutoa. Kirouksia. Sotamiehet kääntyivät ympäri, komensivat ja ärjyivät. Mutta he eivät voineet käyttää pistimiään tungoksessa.

Sitä silmänräpäystä käytti Pentti hyväkseen. Kun vartijoiden huomio oli kokonaan kääntynyt yleisöön, kumartui hän nopeasti ja syöksähti tungeksijoiden väliin.

Sekasortoa kesti vain hetken. Vartijat saivat yleisön työnnetyksi takaisin.

Mutta järjestyksen palautuessa oli Pentti jo turvassa. Hän seisoi pusertuneena kahden paksun, haisevan juutalaisen väliin. Hänen likainen, löyhkäävä pukunsa ei millään tavoin eronnut ympärillä olevien vaatteista.

Mutta hän vapisi vielä. Hirvittävän jännityksen lauettua pettivät hänen hermonsa. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun.

Viimeiset vangit katosivat vaununovesta sisään. Hetkistä myöhemmin juna lähti liikkeelle.

Pentti seisoi paikoillaan tuijottaen jäykin katsein vaunujen perään.

Siellä menivät hänen vankitoverinsa. Milloinkaan he eivät palaisi. Eivät milloinkaan...

Hän havahtui vasta tuntiessaan jonkun ohikulkijan töytäävän häntä kylkeen.

Asemasilta oli jo melkein tyhjä. Katsojat olivat saaneet uteliaisuutensa tyydytetyksi ja olivat palailemassa hiljaisina koteihinsa.

Pentti etsi katseellaan sitä, joka oli työntänyt häntä. Muutaman askeleen päässä mennä lyntysti tuttu ukko. Hän kiiruhti miehen jälkeen. Mutta kun hän aikoi puhutella ja kiittää pelastajaansa, välähti räpyttelevissä silmissä vihainen katse, ja ukko jatkoi matkaansa kumarana ja raskaasti kuin ei olisi nähnyt hänelle ojennettua laihaa, vapisevaa kättä.

Miten varovaiseksi Jännes oli käynyt! Mutta lähtiessään seuraamaan miestä huomasi Pentti, että siihen oli täysi syy. Pari aseman vartijaa seisoi muutaman metrin päässä kyräillen häntä epäluuloisesti.

Varovainen täällä täytyi olla. Muuten saattoi vieläkin kaikki olla hukassa.

Edellä kulkeva ukko ei pysähtynyt, ei kertaakaan katsonut taakseen.

Pentti asteli perässä päästämättä häntä hetkeksikään näkyvistä.

Hän kulki kuin unessa. Vapaa? Oliko hän todella vapaa?

Joka hetki hän pelkäsi kuulevansa taas ruoskan vingahtavan päänsä päällä ja mustan raakimuksen ärjyvän: »Astu tahdissa, senkin sika!»

Mutta ruoska ei vinkunut. Kukaan ei huutanut hänelle.

Hän oli _vapaa!_

Se, joka on sotavankina virunut kaksi kuukautta ryssäläisissä vankiloissa ja pelastettu juuri, kun hän on astumassa yli kuoleman kynnyksen, vasta se oikein käsittää, mitä on vapaus.

Pentti ei katsonut oikealle eikä vasemmalle. Hän ei nähnyt vastaantulijoita eikä taloja kadun molemmin puolin. Tunteet ryöppysivät hänen rinnassaan.

Vapaa! Hetken kuluttuahan saisi puristaa toverin, ystävän, pelastajansa kättä! Ja sitten! Kohti kotia.

Isänmaata!

Vaaroja täynnä se tie olisi. Mutta kävihän se kohti Suomea!

He poikkesivat syrjäkadulle. Ilkeä löyhkä leyhähti sieltä vastaan, mutta Pentti ei tuntenut sitä.

Hän ajatteli kotia...

Opas pysähtyi katsomaan erästä kellarimyymälän ikkunaa. Kaikenlaista kamaa oli kerätty siihen.

Kun Pentti ehti hänen luokseen, kääntyi hän puhuttelemaan:

— Taidat olla, toveri, outo tässä kaupungissa?

Pentti tuijotti ystäväänsä ällistyneenä. Jännes puhui ryssää!

— Jaakko! Mistä sinä olet oppinut...?

Räpyttelevissä silmissä välähti varoittavasti.

— On täytynyt oppia, hiukkasen, kuiskasi Jännes liikkumattomin huulin suomeksi. — Puhu ryssää.

Seinilläkin on täällä korvat.

Sitten lisäsi hän ääneen:

— Etsitkö kattoa pääsi päälle, toveri?

— Sitä juuri, sitä juuri, isäseni, myönsi Pentti.

— Seuraa minua, toveri. Hyvän huoneen saat.

He kääntyivät yhdessä jatkamaan matkaa. Silloin tällöin he vaihtoivat muutamia turhanpäiväisiä sanoja.

— Jumalan tähden, rakkaat herrat, pieni almu!

Matalan, ränstyneen puutalon portin varjossa seisoi nainen lapsi käsivarrellaan.

Pentti hätkähti silmätessään heihin. Naisella oli yllään risainen hame. Yläruumista peitti vain likainen huivi. Jalat olivat paljaat, punaiset ja turvottaneet. Tukka oli likaisenharmaa, takkuinen ja riippui hajallaan. Kasvot tuhkanväriset, posket kuopille painuneet. Nainen ei kai ollut vielä kolmeakymmentä, mutta hän näytti kurjassa asussaan paljon vanhemmalta. Lapsi oli kääritty löyhkääviin riepuihin. Pienet kasvot ja paljaat käsivarret olivat niin laihat, että teki pahaa.

Pentti ei saanut sanaakaan suustaan.

Mutta hänen toverinsa ärjäisi:

— Jumala! Etkö sinä, akka, tiedä, että muut jumalat ovat kuolleet paitsi toveri Lenin?

— Luulin... arvelin... änkytti nainen.

— Älä arvele mitään, niin teet viisaimmin! karjaisi Jännes. — Eikä meillä ole varaa almuihin. Täytyy päästä tyttöjen luo illalla.

Naisen silmissä välähti. Rukoileva sävy oli tipotiessään hänen äänestään, kun hän raa'asti naurahtaen kuiskasi:

— Tulkaa sitten minun luokseni, toverit. Minulla on kauniita ja nuoria tyttöjä. Hienoja tyttöjä. Tulisia kuin vanha viini. Tulkaa! Ette kadu. Että mistäkö löydätte? Kysykää vain Marusjaa, jokainen minut tuntee.

Pentti kääntyi inhoten poispäin. Mutta Jännes vastasi silmää iskien:

— Näkemiin siis, pikku äiti.

Kun he olivat kulkeneet kappaleen matkaa äänettöminä, virkahti Pentti:

— Iljettävää.

Jännes silmäsi varovaisesti ympärilleen. Kun kadulla ei näkynyt ketään, uskaltautui hän puhumaan kuiskaten suomea:

— Tuota, sellaista täällä on kaikki. Olen kuullut Marusjasta. Se, hiivatti, on kapteenin leski. Miehen murhasivat polsut.

— Ja nyt hän?

— Tuota, et taida oikein käsittää näitä oloja, sanoi Jännes raskaasti. — Nyt on leski polsujen kätyri. Yksi pahimmista.

Pentti alkoi ymmärtää. Häntä oli äsken hirvittänyt toverinsa raaka puhe.

— Ja siksikö sinä äsken...? kysyi hän.

— Siksi. Moni, jonka kanssa tuo hiivatin nainen on aloittanut keskustelun samoin kuin äsken, kituu nyt vankilassa odottaen vastavallankumouksellisen tuomiota: kuolemaa. Siinä sivussa se, tuota, pitää likkapaikkaa. Hyvin kannattaa, kuulemma. Likat enimmäkseen entisen hienoston tyttäriä. Itse, ruoja, on everstin tytär.

Pentti ei sanonut mitään. Sydänalassa etoi. Inhoon sekautui halveksuntaa tätä kansaa kohtaan, jonka keskuudessa kaikki tuntui olevan mahdollista.

Hetken kuluttua lisäsi Jännes:

— Sellainen se on, tuota, ryssäläinen luonne. Siihen elämään, mistä meikäläinen tekisi hiivatin nopean lopun, sopeutuu ryssä. Se tottuu, tottuu kaikkeen. Soromnoo vain.

Samassa vaihtoi hän kieltä. Poikkikadulta läheni pari sotilasta.

Niin sitä nyt eletään, toveri, kun herrasroistoista on päästy.

Oikein, toveri! huusivat ryssät nauraen. — Eläköön pyhä vallankumous!

Jännes ja Pentti huikkasivat vastaan:

— Eläköön!

Vihdoin olivat he perillä.

Jännes astui edellä. Talo oli viimeisiä vuosiaan pystyssä pysyvä kaksikerroksinen puuhökkeli. Tilan hämärä kätki tulijoiden silmiltä porraskäytävän törkyisyyden. Mutta haju oli sietämätön.

Jännes avasi oven toisessa kerroksessa. He astuivat hämärään eteiseen. Saatuaan oven tarkoin lukituksi oikaisi Jännes vartalonsa, sinkosi harmaan tekotukan ja -parran luotaan ja kääntyi toveriinsa.

— Kaira!

Pentti tarttui hänen tukevaan kouraansa.

— Sinä kunnon toveri! Jaakko, en löydä sanoja...

Hänen oli vaikea puhua. Kyyneleet pyrkivät väkisin silmiin. Nyt, kun ei enää tarvinnut pelätä vakoilevia silmiä, ryöpsähtivät pidätetyt tunteet esiin. Hän heittäytyi ystävänsä syliin ja puhkesi itkuun. Jalat tuntuivat pettävän. Jännes tuki häntä.

Kumpikin ajatteli samaa: sitä kaikkea, mitä oli ehtinyt tapahtua viime tapaamisen jälkeen.

Jänneksen olisi tehnyt mieli nauraa, huutaa, jollakin tavalla päästää ilmoille ilonsa siitä, että vihdoinkin, kaksikuukautisten ponnistelujen jälkeen, oli hänen onnistunut vapauttaa toverinsa. Mutta hän pakottautui seisomaan hiljaa. Kaira tarvitsi aikaa rauhoittuakseen.

Vihdoin Pentti tyyntyi ja irroittautui pelastajansa syleilystä.

— Jaakko, häpeän heikkouttani, mutta...

Jännes ehätti sanomaan:

— Ymmärrän, Kaira.

Viitaten eteisestä vasemmalle johtavaan oveen hän lisäsi:

— Hän on tuolla, Katherine. Tuota, Kaira, älä ole hänelle vihainen. Katunut hän on.

— Vihainen?

Pentti katsoi ihmeissään toveriinsa. Sitten hän käsitti, mitä Jännes tarkoitti.

— Ole huoleti, Jaakko.

Kun he koputtivat oveen, kuului sisältä Katherinen ääni:

— Jumalan kiitos! Viimeinkin!

Pentti ja Jännes astuivat sisään.

Huone oli pieni, köyhästi kalustettu, mutta siisti. Oikealla oli jäyhätekoinen pöytä kömpelöine sohvineen ja tuolineen. Vastapäisellä seinällä oli kaksi kokoontyönnettyä harmonikkasänkyä. Ainoan ikkunan luona oli pieni kirjahylly.

Jännes nyökkäsi iloisesti tytölle ja vetäytyi ikkunan ääreen kääntäen toisille selkänsä.

Katherine ja Pentti katsoivat toisiaan. Pitkään, niinkuin tuona kohtalokkaana iltana pari kuukautta aikaisemmin.

Miten toisenlaista kaikki oli nyt!

Katherine näki edessään rääsyihin puetun miehen, jonka kärsimykset olivat näännyttäneet. Kasvot olivat hirvittävän laihat ja verettömät. Parta peitti leuan ja posket mustana, siivottomana. Hoidotta jäänyt tummanruskea tukka valui alas niskaan ja oli harmaantunut ohimoilta. Vain tuuheiden silmäripsien lomitse säteilevät silmät olivat entisensä.

Pentti silmäili tyttöä. Vaateriekaleiden verhoamana pisti Katherinen kauneus kahta selvemmin silmään. Ja kuitenkin — hän oli suuresti muuttunut. Kasvoissa oli rasituksen jälkiä. Mutta samalla oli niistä kadonnut se korskeus, jonka Pentti edellisellä kerralla oli pannut niissä merkille. Sirot, kapeat huulet vavahtelivat. Ja suurissa silmissä oli kostea kiilto.

— Pentti, kuiskasi tyttö rukoilevasti, voitteko antaa minulle anteeksi?

Pentti ojensi hänelle molemmat kätensä.

— Rakas ystävä, olen jo kauan sitten antanut anteeksi. Kun näin kärsimyksenne sinä yönä kotikartanossanne, sammui minussa kaikki kauna teitä kohtaan.

Katherine värähti, kun nuori mies mainitsi tuon kauhean yön.

— Pentti, ette tiedä, miten olen katunut ja kärsinyt. En ole saanut hetkenkään rauhaa julman tekoni muistolta. Ja viimeiset sananne minulle: »Kiitos, neiti, te olette antanut minulle hyvän opetuksen, minkä verran lättiläisen ystävyyteen voi luottaa», ovat polttaneet minua päivin ja öin.

— Tulin lausuneeksi ne katkeruuksissani, sanoi Pentti. — Nyt tunnen teitä kohtaan vain kiitollisuutta.

Jännes kääntyi heihin.