Part 8

Aina siitä asti kuin hän muisti taapäin, oli hän rakastanut toista vuotta vanhempaa, raisua kasvinkumppaniaan. Miten iloinen hän oli ollut pikku tyttönä, kun Pentti oli alentunut leikkimään hänen kanssaan! Hän oli ollut valmis mihin tahansa saadakseen pysyä Pentin seurassa. Hän oli suorastaan kammonnut hevosia — hän ei ollut muuten arka lapsi, kaukana siitä, tuo pelko johtui vain siitä, sanoivat hänen vanhempansa, että hevonen oli potkaissut pahasti äitiä ennen hänen syntymäänsä — mutta hän oli pakottautunut hyppäämään hevosen selkään, kun niitä piti viedä laitumelle ja laskettanut urheasti neliä Pentin rinnalla, vaikka pikku sydän oli ollut kauhusta pakahtumaisillaan. Ja kymmenvuotiaana oli hän eräänä iltana hämmästyttänyt isäänsä ilmoittamalla juhlallisen vakavana:

— Kun minä tulen suureksi, menen naimisiin Kairan Pentin kanssa.

Mutta kyllä hän oli saanut katua noita sanojaan. Isä oli nauraen kertonut juhlallisesta tunnustuksesta rovastille, ja sitä tietä se oli kulkeutunut Pentin korviin. Pentti oli kaihtanut häntä päiväkausia. Ja kun sopu vihdoin palasi ja he olivat jälleen yhdessä vieneet hevoset hakaan, uskoi Pentti hänelle, että hän aikoi suureksi tultuaan mennä naimisiin jonkun linnanneidin kanssa, jonka hän ensin vapauttaisi julman sedän kynsistä.

— Ei nyt enää ole linnanneitejä. Isä on sanonut, oli hän koettanut väittää.

— On niitä, oli Pentti kinannut, mutta lisännyt varmuuden vuoksi: — Tai ellei ole, niin sitten en mene koskaan naimisiin!

Siitä hän sai. Sinä iltana hän oli itkenyt itsensä uneen.

Niin, se oli lapsuutta se. Ihania, huolettomia vuosia.

Lapsenkengistä päästyään oli hän paljon muuttunut. Silmissä, sanoi isä. Muuttunut? Niin, kun oli pakko. Hän oli havahtunut huomaamaan, että äitivainaja oli jättänyt hänelle vaikean paikan täytettäväksi, vaikean niin nuorelle. Isästä oli pidettävä huolta ja taloudesta, ja lisäksi oli hänellä lukunsa. Hiljaiseksi se oli painanut.

Mutta kiintymys kasvinkumppaniin oli säilynyt. Hän salasi sen nyt vain.

Kunnes... Niin, jouluna, senjälkeenkuin hän oli saanut päästötodistuksen kotipitäjän yhteiskoulusta, hän oli huomannut, että Pentti kohteli häntä toisin kuin ennen.

Siitä se alkoi.

Miten kauan hän olikaan ennen vuoteeseen menoa seisonut peilin ääressä hymyillen omalle kuvalleen sinä tammikuun iltana, jolloin Pentti oli sanonut hänelle:

— Sinä olet kaunis, Hanna!

Kesät ja Pentin joululomat olivat menneet kuin lentäen. Ne olivat hänelle olleet yhtä juhlaa, häärivätpä he sitten jouluvalmisteluissa tai kesäisissä puuhissa. Väkevä heinän tuoksu tulvahti hänen sieraimiinsa vielä nytkin, kun hän muisti, miten Pentti oli seisonut heinäkuorman päällä ja ottanut vastaan hänen hangolla kurkottamansa tukot. Kun kuorma oli valmis, ojensi Pentti hänelle kätensä ja veti hänet tuoksuvien heinien päälle. Yhdessä sitten ajaa karautettiin yli sarkojen ladolle. Ja Pentin koti oli vuosien vieriessä muodostunut hänellekin kodiksi.

Se kesä, jolloin Pentti pääsi ylioppilaaksi, nousi selvänä Hannan mieleen. Setä ja täti olivat matkustaneet Helsinkiin ollakseen näkemässä, kun heidän poikansa sai valkoisen lakin. Sitten oli Pentti matkustanut pariksi kuukaudeksi ulkomaille. Se aika oli ollut hänelle, Hannalle, pitkä, vaikka Pentti kirjoitti usein. Tukholmasta hän kirjoitti, Mälarin kauniista kuningattaresta, sen upeista linnoista ja rikkaista museoista. Kööpenhaminasta, sen iloisesta elämästä ja hymyilevästä ihmisvilinästä Strøgetillä. Ja Berliinistä, Tiergartenin syvästä, ihanasta rauhasta ja Saksan pääkaupungin ylpeistä muistomerkeistä. Siihen hänen matkansa oli äkisti päättynyt; Pentin oli pakko palata kesken, uhkaavat pilvet ennustivat myrskyä, maailmansotaa.

Sota — siihen ei hän, Hanna, ollut ensi päivinä kiinnittänyt lainkaan huomiota. Olihan hän juuri saanut Pentin kotiin, Pentin, jota hän oli odottanut häälyen toivon ja epäilyksen välimailla. Olihan Pentti ollut ulkomailla, nähnyt niin paljon uutta ja kaunista. Millaisena hän palaisi? Ei kai hän enää välittäisi yksinkertaisesta pohjalaistytöstä.

Hän muisti selvästi sen päivän aattoillan, jolloin Penttiä odotettiin kotiin. Hän oli rauhattomana kulkenut metsissä ja vainioilla.

Aurinko oli jo laskenut. Lehtikään ei liikkunut. Lintujen laulu oli vaiennut. Vastapäinen metsä oli musta. Sen takana hehkuva rusotus.

Auringon puna oli vaalennut. Se jätti jälkeensä vain kelmeän, keltaisen heijastuksen. Muutamia tummia pilviä ui hitaasti taivaalla.

Notkelmasta nousi usvaa. Salaperäisenä se leijaili häntä kohden.

Ja usvassa — siinä liihotteli häntä vastaan naisia, kauniita, hienoja. Katsellen häntä säälivän ivallisesti.

— Meille, meille kuuluu sinun Penttisi!

Hänen sydäntään kouristi kauhu. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin, ja hän kääntyi juoksemaan kohti kotia.

Hän ei ollut uskaltanut katsoa taakseen. Sieltä ne tietysti tulivat, nuo naiset. Ne ajoivat häntä takaa kurkottaen sormuksista välkkyviä sormiaan tarttuakseen hänen pitkiin palmikkoihinsa ja nauraen pilkallisesti, voitonriemuisina.

Kovalle otti, kun sinä iltana piti istua vastapäätä isää illallispöydässä. Mutta hän kesti, hän oli jo oppinut kestämään. Vasta päästyään omaan, rauhaisaan huoneeseensa hän voi antaa vallan tunteilleen.

Eikä kiduttava levottomuus ollut väistynyt edes seuraavan päivän valoa. Ei, ennenkuin Pentti oli tullut kotiin.

Samanlaisena oli Pentti tullut takaisin, kuin oli joulun jälkeen lähtenyt. Vain paljon iloisempana. Miten hän, Hanna, olikaan ihaillut häntä tuollaisena, uuden uusi valkea lakki päässä, kultalyyra loistaen!

Samana iltana olivat he olleet purjehtimassa. Tuuli oli tyyntynyt elokuun lauhan illan pimetessä. Mutta he eivät huomanneet sitä. Pentti istui peräsimessä ja kertoi. Hän, Hanna, istui lähellä pidellen purjenuoria. Tähdet olivat syttyneet. Toinen toisensa jälkeen. Mutta yhä he viipyivät ulkona järvellä... Sinä iltana suuteli Pentti häntä ensi kerran...

Vuodet vierivät. Yhä lujittui heidän ystävyytensä. Pentti uskoi hänelle kaikki huolensa, kaikki toiveensa ja tulevaisuudenunelmansa... Miten hän oli ihaillut Penttiä! Tuollainen juuri oli hänen ihanteensa: mies, joka tahtoi suurta. Nuo unelmat olivat muodostuneet hänenkin omikseen. Viittoivathan ne tietä tulevaisuuteen, joka olisi heille yhteinen.

Sitten tuli raskas, synkkä syystalvi ja sen jälkeen vapaussota. Pentti veljineen oli lähtenyt taisteluun.

Lähtönsä edellisenä iltana oli Pentti antanut hänelle sormuksen. Briljantti välkkyi siinä.

Hanna katsoi sormusta siinä maatessaan ja muisteli Pentin sanoja: »Muistatko, Hanna, sinä sanoit kerran lapsena, että kun tulet suureksi, menet naimisiin minun kanssani?»

Hän oli vastannut hymyillen kyyneltensä takaa:

— Ja sinä vakuutit, että tahdoit linnanneidon, halvempi ei kelvannut.

— Niin, oli Pentti sanonut, — mutta sinäpä oletkin minun linnanneitoni.

Se kevät oli ollut toivottoman pitkä, odotusta ja kaipausta täynnä. Hän ei osannut pelätä Pentin kaatuvan. Hänellä oli ollut silloinkin tuo sama horjumaton usko, ettei Pentille voinut tapahtua mitään.

Surullinen oli kevät sittenkin. Yrjö, Pentin veli, haavoittui vaikeasti ja kuoli pari päivää myöhemmin. Täti-raukka, se oli ollut hirveä isku hänelle.

Toukokuussa olivat he kaikki matkustaneet Helsinkiin. Isä, täti, setä ja hän. Se oli hänen ensimmäinen pääkaupungissa-käyntinsä. Sinä päivänä juhli pääkaupunki, vietettiin vapaussodan päättymisjuhlaa. Paljon siellä oli katseltavaa, mutta kaiken voitti Pentin näkeminen harmaassa sotilaspuvussa. Kun Pentti oli hymyillyt hänelle komppanian marssiessa ohi, oli hän unohtanut kenraalit, soiton, liehuvat liput, katsojien tuhatpäiset joukot.

* * * * *

Muiston toisensa jälkeen noustessa mieleen olivat Hannan kyyneleet ehtyneet.

Mutta nyt?

Nykyisyys iski taas kyntensä häneen.

Miten toisenlainen oli Pentti ollut jo viime joululomalla! Hän oli puhunut ivaten kaikesta siitä, mikä heille molemmille oli yhteistä, rakasta.

Mutta Hanna ei tahtonut ajatella sitä.

Pentti, hänen Penttinsä oli haavoittunut! Ja nyt jälleen vaarassa. »Olkoon se minulle vaikka kuolemaksi, minun täytyy päästä täältä», oli hän kirjoittanut. Taisteluun, vaaraan paloi hänen mielensä. Ei kotiin.

Miksi ei kotiin?

Hanna tuijotti eteensä — eikä nähnyt mitään.

Hän kirjoittaisi Pentille, hänen täytyi saada kirjoittaa!

Hän nousi ylös, sytytti kynttilän ja kirjoitti nopeasti sydämen takoessa rauhattomasti, kiivaasti:

»Rakas Pentti!

Kiitos kirjeestäsi!

Se saattoi minut niin surulliseksi. En voi olla ajattelematta Pentinmäen kunnon veljesten isää. Ajatella: menettää kaikki kolme poikaansa kahdentoista kuukauden sisällä. Entä iloisen, huolettoman Kuikan iäkkäät, köyhät vanhemmat? Hänhän oli heidän ainoa poikansa! Ja Linda-parka, miten läheinen onkaan hänen surunsa minulle! Kuka tietää, miten pian hänen kohtalonsa on minunkin osani?

Te miehet kuljette omia teitänne. Teidän maailmanne ei ole meidän. Me naiset avaamme teille selkosenselälleen portin omaan maailmaamme, te saatte vapaasti käydä sisään ja ulos, me olemme aina toivottamassa teidät, rakkaamme, tervetulleiksi. Mutta meidän edessämme on rautainen salpa, jos yritämme teidän maailmaanne. Se on meille vieras, vieraita sen olosuhteet, vieraita sen lait.

Kyllä tiedän, että tehtävä, jota sinä ja toverisi siellä suoritatte, on suuri ja pyhä. Et saa luulla, etten tuntisi Suomen suvun asiaa omakseni, minäkin, ja olisi sen hyväksi valmis uhrauksiin. Mutta muistatteko te, ettette pidä käsissänne vain omaa kohtaloanne, vaan myöskin meidän kotonaolijain.

Pentinmäet kaatuivat veljeskansan vapauden ja isänmaan kunnian puolesta, niin. Ihailen heidän sankaruuttaan. Mutta oletteko te, oletko sinä, Pentti, ajatellut, mitä he jättävät jälkeensä? Sankarien muiston, niin kyllä. Mutta myös raunioita. Kohtalon murskaaman isän. Hoitamatta jääviä peltoja. Ehkä lisäksi nuoria sydämiä, joille uusi kevät ei enää milloinkaan kuki, yhtä vähän kuin haavoitetuille linnuille.

Samaten muut. Ne kymmenet nuoret miehet, jotka jäivät Pajun kentälle. Ja ne, jotka vielä kaatuvat. Verisissä taisteluissa, joihin Sinun mielesi niin palaa.

Tiedän, etten saisi kirjoittaa näin. Että minun pitäisi iloita, ylpeillä Sinun urhoollisuudestasi. Mutta, Pentti, en jaksa enää. Sydämeni nousee kapinaan.

Pentti, Pentti! Jospa tietäisit, miten mieleni on raskas! Kauhea aavistus painaa minua. Aavistus, että kadotan Sinut.

Enkö sitten enää milloinkaan saa hivellä Sinun rakasta tummanruskeaa tukkaasi? Enkö kuulla ääntäsi, joka on minulle koko elämä? Etkö enää milloinkaan suutele tyttöäsi täällä kaukana pohjoisessa?

Rakas, miten minä ikävöin Sinua. Unissa olet Sinä tullut luokseni, ottanut minut käsivarsillesi ja suudellut, suudellut...

Ensi yönä en voi nukkua. En tahdo nukkua. Minua vainoaa ajatus, että jos nukun, näen unissa Sinun tulevan luokseni veren tahraamissa vaatteissa, silmissä hirvittävä lasimainen kiilto niinkuin vanhemmalla Pentinmäellä Pajun kartanon hangilla.

Pentti, rukoilen Sinua: palaa takaisin!

Tiedät, että tämä on ensimmäinen pyyntöni Sinulle. Tähän asti olen vaiennut, antanut Sinun kulkea omaa tietäsi. Silloinkin, kun Sinä läksit luotamme sinne kauas. Kärsin, oi, miten sydämeni kärsi. Mutta en koettanut estää Sinua. Nyt en jaksa enää vaieta. En jaksa!

Sinä ehkä ihmettelet, millä oikeudella pyydän Sinua palaamaan. Rakastavan sydämen oikeudella, sydämen, joka on itkenyt Sinua päivästä päivään ja viikosta viikkoon.

Tai, Pentti — sekin ajatus juolahti mieleeni, kun sinä niin odottamatta läksit — jos Sinä lähdit minun vuokseni, jos tunsit olevasi jollakin tapaa sidottu ja tahdoit päästä irti minusta, tule sittenkin. Sinun ei tarvitse edes nähdä minua, ellet tahdo. Tule vanhempiesi vuoksi!

Pentti, jospa Sinä näkisit äitisi! Et voisi olla palaamatta. Niin hän suree Sinua. Yksin hän istuu ja itkee. Hän on käynyt niin väsyneeksi, harmaaksi ja mennyt kumaraan. Sinä olet hänen viimeinen poikansa!

Ja isäsi. Pitäjällä sanovat, ettei hän ole enää entisensä. Ei ole saarnoissa samaa henkeä ja voimaa. Suru ja huoli painavat. Huoli sinusta.

Pentti, palaa Jumalan tähden. Sinä olet meidän kaikkemme.»

* * * * *

Pitemmälle hän ei ehtinyt. Ovelle koputettiin.

Ruustinna astui sisään.

— Rakas täti! Ettekö ole vielä makuulla?

Hanna riensi tulijaa vastaan ja talutti hänet mukavaan nojatuoliin.

— En, lapsi kulta, en saanut unta. Isä ja minä odotimme niin sinua koko illan. Tuntui tyhjältä, kun et tullut. Lähdin tänne, kun ajattelin, että olet ehkä kuullut jotakin Pentistä.

Viimeiset sanat tulivat värähtelevien huulten yli hiljaa. Ja loisteettomissa silmissä oli hätäytynyt, rukoileva ilme.

Hanna katsoi vanhusta. Sääli ja hellyys täyttivät hänen sydämensä.

— Olen, täti, sanoi hän. — Sain häneltä tänä iltana lyhyen kirjeen. En vain ehtinyt tulla kertomaan, kun innostuin vastaamaan. Pentti on terve ja hyvällä mielellä. Paljon terveisiä hän lähettää.

— Jumalan kiitos! huo'ahti ruustinna. — Olipa kuin kivi olisi pudonnut sydämeltä. Viikkokausia olen ollut niin raskaalla mielellä. Aivan kuin Pentti olisi hirveässä vaarassa. Isälle en ole uskaltanut puhua. Hän suree Penttiä muutenkin niin suuresti. Ja — Jumala paratkoon — kaikillahan meillä on omat huolemme ja murheemme.

Hetken hän vielä istui. Nyökyttäen ajatuksissaan päätään. Mutta silmissä oli iloisempi ilme.

— Ei, nyt minun täytyy lähteä, sanoi hän sitten nousten. — Äläkä sinäkään kirjoita enää kauan. Sano terveisiä. Kirjoitan hänelle huomenna.

Hän tuli Hannan luo ja suuteli häntä hellästi:

— Hyvää yötä, lapsi. Herra siunatkoon sinua, tyttöseni! Mihin joutuisimmekaan ilman sinua?

Hanna kietoi käsivartensa ruustinnan ympärille.

— Tulen saattamaan teitä, rakas täti.

Kun hän palasi huoneeseensa, istuutui hän lukemaan kirjettään.

Nyt, näin luettuna, se pani hänet ajattelemaan.

Mikä oikeus hänellä oli kirjoittaa tuolla tavoin Pentille?

»Rakastavan sydämen oikeudella», oli hän kirjoittanut.

Rakastavan sydämen? Saneliko se tuollaista? Ei, polttava ikävä, kaipaava, kuuma veri se oli. Ja niiden sytyttämä itsekkyys.

Kirje sattuisi Penttiin. Se kirvelisi. Eihän hän kuitenkaan voisi lähteä kesken, pettää tovereitaan ja yhteistä asiaa.

Eikö Pentillä ollut muutenkin kyllin suruja, kärsimyksiä? Marsseilla, taisteluissa, kuolemankentillä?

Mikä oikeus oli hänellä, kotona-istujalla, lisätä Pentin taakkaa? Siihen ei voinut olla mitään oikeutta.

Häntä kauhistutti Lindan kohtalo.

Mutta Linda kantoi kohtalonsa. Suri, mutta ei valittanut. Pentinmäen ja Kuikan vanhemmat kestivät nurkumatta — siitä hän oli varma. Kaikkien heidän murheellisissa, autioituneissa sydämissään asui ilo siitä, että he olivat saaneet uhrata isänmaan ja Suomen suvun hyväksi jotakin, hyvin rakasta.

Nurkuisiko hän sitten? Hän, jonka rakastettu oli vielä elossa. Säikkyisikö hän pahoja aavistuksia? Olisiko hän arka raukka siinä, missä toiset olivat voimakkaita?

Ei!

Hanna avasi pöytälaatikkonsa ja kätki kirjeen muiden paperien alle.

Huomenna kirjoittaisi hän uuden. Iloisen, rohkaisevan. Sellaisen, jota sotilas kaukana kotoa tarvitsee ja kaipaa.

Tuon toisen, sen, jonka hän juuri oli kirjoittanut, tallettaisi hän odottamaan Pentin paluuta. Ehkäpä kuuma levottomuus, joka huokui noista riveistä, silloin ilahduttaisikin Penttiä, joka niin monesti oli kuohahtanut hänen »jäisen tyyneytensä» vuoksi, niinkuin hän sitä oli nimittänyt.

Valju hymy vilahti Hannan kasvoilla.

Niin, tuo levollisuus. Se oli joskus kiusannut häntä itseäänkin. Se oli jonkinlainen toinen luonto, joka peitti hänen oikean minänsä kuin kuori.

Sanottiin, että hän oli tullut tyyneen äitiinsä. Kenties, hän oli ollut liian nuori äitinsä kuollessa tietääkseen tämän sisäisestä elämästä. Mutta kun isä joskus, näinä loputtomina viikkoina oli tullut hänen luokseen ja häntä ilahduttaakseen kertoillut nuoruutensa ajoista, reippaasta, levottomasta elämästä tukkijoella, oli hän sydämessään tuntenut levänsä isänsä tytär. Nuorta, kuohuvaa, vaativaa verta!

Pentti kai ilostuu huomatessaan palattuaan hänen muuttuneen, »jäisen tyyneyden» pettäneen.

Palattuaan?

Niin, mutta palaisiko Pentti enää milloinkaan?

Hanna käännähti, ja samassa hänen katseensa sattui vuoteen kohdalla riippuvaan soikeaan tauluun. Se oli vaatimaton jäljennös, kullanväristen puitteiden kehystämä. Kaunis pojan pää, silmät suuret, sielukkaat. Napoleonin poika.

Hän jäi tuijottamaan siihen. Kuuma kaipuu syöksähti vereen.

Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja painoi päänsä syvälle pieluksiin.

Nyyhkytykset tärisyttivät nuorta ruumista.

Kolmastoista luku.

Reen jalakset narskuivat kovalla tiellä. Aamuyön pakkanen pureutui kiukkuisena kasvoihin ja sormenpäihin. Ja reen pohjalla maatessaan tunsi Pentti puoleksi parantunutta haavaansa ilkeästi särkevän. Vilu puistatti koko ruumista, lukuunottamatta vasenta kylkeä, jota vastaan Jännes oli tiukasti painautunut.

Kaikkialla oli hiljaista. Luminen metsä molemmin puolin tietä oli kaamean äänetön. Kun silloin tällöin ajettiin jonkin talopahasen ohi, ei pihamaalla eikä ikkunoissa näkynyt ketään, ei koiranhaukuntaakaan kuulunut. Kaikki oli niin hyljättyä ja rappioitunutta, että oli valmis uskomaan elämän näiltä mailta kuolleen. Pienoiset peltoaukeamatkin tuntuivat joskus muinoin raivatuilta ja sitten jälleen metsän keskelle oman onnensa nojaan jätetyiltä.

Kolkkoon ympäristöön sopeutui hyvin kuskipukilla sivuttain nököttävä ajomies. Harmaa, takkuinen parta, tihruiset, puoliavoimet silmät ja rokonarpisilla kasvoilla huonosti salattu kiukku, joka ei sulanut kilometrien jäädessä taakse.

Ukko-parka, häntä suututti tietysti. Arvaahan sen, joutua noin vain ilman muuta lämpöisestä kolostaan keskellä yötä purevaan pakkaseen kyyditsemään kahta kirottua suomalaista. Ja vielä ainoalla hevosellaan läpi yksinäisten seutujen. Ei silti, että mies olisi surrut, vaikkapa seikkailijat — minäpä muina hän olisi voinut kyydittäviään pitää — joutuisivat kaikkialla parveilevien ryssäläispartioiden käsiin. Mutta siinä kahakassa saattaisi kuula sattua häneenkin ja hänen hevoseensa.

Pentti käsitti hyvin ukon mielialan. Mutta heillä puolestaan ei ollut valitsemisen varaa, heidän täytyi saavuttaa rykmenttinsä ennen taistelua, tuli mitä tuli. Murrettuaan ryssien vastarinnan Koikylän seutuvilla se oli painunut yhä kauemmas kaakkoon. Päämääränä oli Marienburgin kauppala kaukana lättiläisasutuksen keskellä, sen he olivat kuulleet Valkissa. He olivat matkanneet rautateitse niin pitkälle, kuin se oli käynyt päinsä. Mutta sitten oli täytynyt turvautua hevoskyytiin. He olivat ottaneet parhaan hevosen kylästä, mutta vain uhkauksin he olivat sen saaneet.

Jännes liikahti rauhattomasti.

— Hiivatti, miten puree!

Kun Pentti ei vastannut, jatkoi hän hetken kuluttua:

— Herramme hylkäämiä seutuja, nämä. Tämäkös, tuota, on nyt sitten mukamas sitä lättiläisten maata?

— Niin kuuluu olevan. On ollut sitä muuten jo heti Valkista lähdettyämme.

Molemmat vaikenivat.

— Ryssän näköinen tuo ukko ainakin on, aloitti Jännes taas hetken kuluttua. — Eikä, tuota, ihmisen kielestä hajuakaan ymmärrä. Nie panimaju vaan. Samaa hiivatin kepulisakkia taitavat olla, tuota, nämä lättiläiset ryssien kanssa.

— Älähän sano, virkahti Pentti. — Onhan, meillä kummallakin omassa nahassamme muistomerkki siitä, että lättiläisen käsi ei vapise, kun hänellä on kivääri kourassa.

Jännes tuhahti kiukuissaan.

— Ryssä, tuota, ryssä on se, joka ryssän sinelli niskassa ryssän kivääreillä ampuu, intti hän.

Pentti käänsi keskustelun toisaalle:

— No, niin peräti siivoa joukkoa eivät kaikki meikäläisetkään ole. Luutnantti Tuomisesta kuulin Valkissa aika juttuja.

— Älä hiivatissa! Likkojako se taas on ahdistellut?

— Ei, tällä kertaa ei kysymys ollut siitä. Ennen Koikylään lähtöä Tuominen vain oli jälleen ratkennut juomaan, tiedäthän hänet. Oli juonut aamusta iltaan ja illasta aamuun. Kunnes eräät hänen upseeritoverinsa olivat sanoneet, että hän oli oikeastaan ryypännyt itsensä jo vainajaksi. Hän oli jäänyt märehtimään sitä omaan nurkkaansa. Sitten hän hyppäsi pöydälle, joi lasinsa tyhjäksi ja paiskasi sen seinään huutaen: »Niin, olette oikeassa, minä olen kuollut! Vainaja, mars manalaan!»

— Entäs sitten?

— Tuominen painui kaupungille. Aamun sarastaessa hän tapasi muutamia sotilaitamme, heidät hän komensi mukaan. Eräs kukkakauppias ajettiin yöpuulta myymään seppelettä, jonka Tuominen ripusti kaulaansa. Sotilaat saivat luvan hankkia herra luutnantille ajurin, ja niin matkattiin kaupungin toiseen päähän ruumisarkkuliikkeeseen. Sieltä osti »vainaja» itselleen arkun. Se sijoitettiin ajurinrattaille, ja herra luutnantti seppele kaulassa siihen istumaan. Matkalla pakotettiin »vainajan» nimenomaisesta vaatimuksesta kaikki vastaantulijat liittymään »surusaattueeseen». Siten saatiin kokoon kolmikymmenhenkinen seurue ennen hautuumaalle tuloa.

— Hiivatti! huudahti Jännes käännähtäen toveriinsa. Suurilla, punakoilla kasvoilla kuvastui hämmästys. — Tuota, että minnekä tuloa?

— Hautuumaalle, toisti Pentti. — Siellä laskettiin »vainaja» avoimeen hautaan. Eräs sotilas piti muistopuheen ylistäen hänen avujaan, jolloin Tuominen nousi seisomaan ja kurkottautui puristamaan puhujan kättä kyyneleet silmissä. Mutta kun sitten alkoi muistopuheen toinen osa, jossa selostettiin hänen hurjastelujaan Tallinnassa, Tartossa ja Valkissa peloittavana ja varoittavana esimerkkinä jokaiselle kunnon Pohjan Pojalle, suuttui Tuominen ja alkoi kiukkuisesti puolustautua. Pojat puolestaan, kyllästyneinä koko komediaan, heittivät multaa hänen silmilleen toivottaen rauhallista ikuista unta, ampuivat »kunnialaukaukset» ja livistivät hautuumaalta välittämättä »vainajan» hätähuudoista. Lopen uupuneena tuloksettomista ylösnousemusyrityksistään paneutui Tuominen vihdoin nukkumaan arkkuunsa. Vasta illalla kiskoi hautuumaan vartija kylmästä hytisevän luutnantin jälleen ihmisten ilmoille.

— Ja, tuota, siihenkös juttu jäi?

— Siihen, vastasi Pentti. — Mutta jossakin määrin toisena miehenä Tuominen ylös tuli. Sen jälkeen hän ei ole enää maistanut tippaakaan.

Jännes silmäsi toveriinsa epäuskoisena.

— Hiivatti! Sehän on mahdotonta!

— Eikä ole. Sen yön hän makasi kuumeessa ja seuraavana aamuna lähti pataljoonamme mukana Koikylään, jossa tappeli kuin leijona. Ja tiedäthän, ettei pataljoonan komentaja kärsi väkijuomia taisteluretkillä.

— Tuota, no sitten sen ymmärtää, myönsi Jännes naurahtaen. — Mitäs sinä meinaat jutusta?

— En tiedä oikein. Itkeä tai nauraa sille pitäisi. Mutta kumpaa?

Jännes tuumi hetken hieroen kämmenellään mustan, tiheän parransängen peittämiä leukapieliään. Sitten hän sanoi:

— Tuota, sinusta, Kaira, ei pääse selville. Sinä juttelet ja juttelet. Kaikenlaista. Outo luulisi sinun olevan hiivatinkin hyvällä päällä. Mutta minusta tuntuu, että tuumit vallan muuta. Tuota, kuinka minä sanoisin? Jotakin raskasta.

Pentti ei pitänyt kiirettä vastauksella. Ryppy silmäkulmien välissä painui entistä syvemmäksi. Tuuheat silmäripset olivat painuneet alas kätkien toverilta alakuloisen, raskaan katseen.

— Niin, ehkä, virkkoi hän viimein äänellä, josta äskeinen ilakoiva sävy oli kaukana. — Taisin, suoraan sanoen, ajatella Pajun lakeutta ja Marienburgia. Kukahan ryhmästämme tänä päivänä seuraa Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.

Kummallakaan ei ollut halua jatkaa puhelua. Hiljaisuuden käydessä yhä syvemmäksi ajettiin eteenpäin.

Miten hitaasti matka joutui! Kiduttavan hitaasti. Epätietoisuus raateli mieltä. Kun oltiin toverijoukossa, levättiinpä sitten tai oltiin taistelussa, oli paljon helpompaa. Tiesi ainakin, mitä tapahtui.

Pakkanen oli alkanut hellittää. Taivas peittyi vähitellen raskaitten pilvien taa, jotka painuivat yhä alemmaksi, kunnes henkeä vallan salpasi.

Alkoi pyryttää. Ensin hiljalleen. Kuin leikitellen putoilivat hiutaleet hyväillen matkamiesten kasvoja. Mutta sitten lumentulo tiuheni tiuhenemistaan.

Yht'äkkiä säpsähtivät kaikki. Ajomies vetäisi säikähtyneenä ohjakset kireälle, seistiin liikahtamatta keskellä tietä. Hiljaisuuden rikkoutuminen oli niin odottamaton, että molemmat vapaaehtoiset hypähtivät vaistomaisesti reestä. Ja vaikka äkillistä häiriötä seurasi heti entistä syvemmältä tuntuva hiljaisuus, vavahteli hevonen yhä.

Sitten hymähti Pentti ja laski kiväärinsä takaisin rekeen.

— Se kuului kaukaa, ainakin parin kilometrin päästä, virkahti hän.

— Se? murahti Jännes. — Monta niitä oli, jos, tuota, noita laukauksia tarkoitat.

— Niin, niin kai, myönsi Pentti. — Yhteislaukaukselta kuulosti.

— Väijytys ehkä.

Pentti nyökkäsi.

‒ Ei meidän kuitenkaan kannata tässä seisoa. Jatketaan matkaa, Jaakko.

Jännekseltä pääsi kirous, kun hän pyörähti ajomieheen päin. Tämä oli juuri kääntämässä hevostaan.

— Katsos lurjusta! huusi hän, ja posken arpi paloi pahaenteisenä. — Kaira, ryssänkielen taitoasi taas tarvitaan. Tee nyt sille hiivatille kerta kaikkiaan selväksi, että suorinta tietä se helvettiin pääsee, jos vikuroi!

Ukko näki kyydittäviensä kasvoista, mitä he ajattelivat hänen puuhastaan. Hän ryhtyi sopertaen puolustautumaan:

— Ampuvat, ampuvat. Hevonen menee. Henki menee. Herroilta henki myös. Paras kääntyä. Minulle paras. Herroille paras.

Lyhyiden, jyrkkien selvittelyjen jälkeen taipui hän kuitenkin ajamaan eteenpäin.

— Piru heidät periköön! mutisi hän istahtaessaan jälleen raskain mielin kuskipukille. — Piru periköön, periköön...

— Pidä kivääri valmiina, virkahti Pentti, kun hevonen lähti jatkamaan hiljaista hölkkäänsä.

— Valmis on, vastasi Jännes ykskantaan.

Ajettiin hetkinen äänettömyyden vallitessa. Joka hermo jännittyneenä istuivat vapaaehtoiset tähyten kumpikin tiukasti omaa tiepuoltaan.

— Seis! huudahti Pentti äkkiä hypäten reestä.

Reki pysähtyi tienristeykseen. Jännes ei ollut kuullut mitään.

— Mitä hiivattia nyt?

Pentti kiskoi hevosen rekineen puiden suojaan ja asettui tiheikön taa aivan tien laitaan virittäen kiväärinsä hanan.

— Juokse toiselle puolen ja ota ukko mukaasi. Pian! käski hän. Kun Jännes yhä vitkasteli, lisäsi hän: — Etkö kuule? Suoraan edestä nelistää tänne joku tai joitakuita.

Jännes ei odottanut kauempaa. Hän veti vastaanrimpuilevan ajomiehen niskasta mukaansa ja katosi tien toiselle puolen tiheikköön.

Nyt kuului kavionkapse jo paljon selvempänä. Ratsastajia ei voinut olla enempää kuin yksi. Mutta hän ajoikin ilmeisesti henkensä edestä.

Pentti tähysi tielle, joka jatkui suorana parisensataa metriä ja katosi sitten metsään. Nyt! Ratsastaja syöksyi esiin mutkan takaa.

Pentti hypähti tielle. Hän oli heti tuntenut tutun sotilastakin.

— Jännes, tänne! huusi hän. — Omia miehiä!

Toverukset juoksivat tulijaa vastaan. Ajomieskin löntysti uteliaana perästä.

Ratsastaja huomasi heidät heti. Käheästi huudahtaen veti hän ohjakset kireälle ja sai höyryävän hevosensa pysähtymään muutaman metrin päähän tovereistaan.

— Pikku-Matti!

Poikanen tuijotti sumentunein silmin kersanttiaan. Hän painoi vasenta kättään lujasti kylkeensä, ja nuoren toverinsa luokse juostuaan näki Pentti käden alta pursuvan verta. Asetakki ja hevosen kuve olivat myös punaisena verestä.

‒ Kaira, äännähti Pikku-Matti.

Enempää hän ei saanut sanotuksi, vaan horjahti satulasta ystävänsä syliin.

Kesti kauan, ennenkuin toverit saivat sotilaspojan virkoamaan. Ennen niin säteilevät silmät avautuivat vihdoin raskaina ja sameina. Kun niiden katse osui Penttiin, jonka sylissä hänen päänsä lepäsi, suli jäykistynyt ilme kasvoilta antaen tilaa lapsen pehmeille piirteille.

— Kaira, kuiskasi hän onnellisena, — Kaira, ajattelin juuri sinua. Ajattelin, että kunpa näkisit minut. Näkisit, että haavoittuneenakin kestin hevosen selässä.

Pentti silitti hyväillen pojan hiuksia. Hänen mielensä oli raskas. Hetkeä aikaisemmin hän oli kysynyt: »Kukahan tänä päivänä seuraa Pentinmäen veljeksiä ja Kuikkaa? Kenties Torttila. Tai Hermanni. Tai Pikku-Matti.» Pikku-Matti se siis oli. Sitoessaan äsken haavaa hän oli nähnyt, että Pikku-Matti oli mennyttä. Pikku-Matti... Nyt vasta, kun hän sen tiesi, ymmärsi hän täydellä todella, miten kiintynyt hän oli pieneen toveriinsa. Mennyttä oli Pikku-Matti, jota ei jäisi suremaan kukaan, pieni orpo-raukka! Tai ei sentään, kaikki he surisivat häntä, toverit, ja muistaisivat koko elämänsä.

— Kaira, virkahti haavoittunut, äänessä huolestunut sävy, — satulalaukussa on tärkeä ilmoitus. Antaessaan sen minulle sanoi pataljoonan komentaja: »Sinä olet Kairan poikia. Minä luotan sinuun.» Ryssien väijytyksestä päästyäni ajattelin: olen haavoittunut, mutta täytyy kestää, Kairan poikien täytyy kestää. Ajattelin: jos ei muu auta, tarraudun niin satulaan, että kuolleenakin tulen perille. Tähän tienhaaraan olisin aina kestänyt, ja tästä vie tie suoraan määräpaikkaan. Olisin kestänyt, Kaira, varmasti. Mutta kun te äkkiä ilmestyitte eteeni, en jaksanut enää... Kaira, ilmoituksen täytyy tulla perille. Taistelu on alkanut... Verta vuotaa...

Poikanen ei jaksanut puhua pitemmälle. Raukeana painui pieni pää Pentin rintaa vastaan, ja silmät sulkeutuivat.

Pentti ja Jännes katsoivat toisiaan. Taistelu oli alkanut. Taistelu, johon kummankin mieli paloi.

— Jaakko, sanoi Pentti viimein, — minä en voi lähteä hänen luotaan. Mutta ilmoituksen täytyy joutua perille. Sinun on noustava ratsaille. Löydät kyllä tien.

Jännes tuijotti synkkänä maahan. Jämerä pää painui entistä syvemmälle hartioiden väliin, ja harmi sai vasemman posken arven taas painumaan punaiseksi.

— Tuota...

— Et kai tahdo, että ilmoitus, jonka vuoksi Pikku-Matti antoi henkensä, jää saapumatta perille?

Jännes ei vastannut.

— Aja lujaa ja samaa vauhtia takaisin, ehkä ehdit vielä mukaan.

— Käskystä, kersantti!

Jännes heilautti ruhonsa satulaan, ja hetkistä myöhemmin katosi hän lennossa vasemmalle, rautatielle päin.

Ajomies oli hakenut hevosensa rekineen jälleen maantielle.

— Jatketaan, herra, sanoi hän ja hänen äänessään värähti karua myötätuntoisuutta. — Ehkä pojan voi vielä pelastaa.

Pentti kumartui haavoittuneen puoleen.

— Pikku-Matti, kuiskasi hän. — Voitko sinä kuulla?

Poikanen avasi silmänsä.

— Ilmoitus...

— Ole rauhassa, Pikku-Matti. Se on jo matkalla. Jännes vie sen perille. Varmasti.

Raukea, tyytyväinen hymy levisi kalpeille kasvoille.

— Pikku-Matti, luuletko, että jaksaisit maata reessä? Ajaisimme varovasti. Sitomapaikalle..

Haavoittunut pudisti väsyneesti päätään.

— Ei, Kaira. Ei kannata. Anna minun levätä tässä. Loppu tulee pian.

Pentti ojensi ajomiehelle savukelaatikkonsa. Ukko pani tupakaksi ja istahti tyytyväisenä tien laitaan vedellen hartaana haikuja. Väliin hän kääntyi katsomaan noita kahta ja puisti osaaottavana päätään.