Part 14

— Pentti, odotan sinua ulkona.

— Hyvä on, että hän lähti, virkahti ryssä Pentille, kun he olivat kahden. — En istu mielelläni tuollaisten koirien kanssa. En illalla, kun pöydällä on viiniä. Ei, istukaa te, rakas tohtori. Kun kohtaa taatun porvarin, puhelee mielellään hänen kanssaan hetkisen.

Ja insinööri painoi Pentin takaisin istumaan. Pentti alistui, vaikka vastenmielisesti. Hän olisi mieluimmin jo päässyt erilleen humalaisesta, puheliaasta ryssästä.

— Niin, te olette suomalainen, jatkoi ryssä jutteluaan. — Mehän olemme vielä sodassa keskenämme, suomalaiset ja venäläiset. Ah, millaista sodankäyntiä, molemmilla puolilla! No, ja te uskotte tietysti saavanne edullisen rauhan itsenäisyyksineen ja muineen?

— Se on minulle yhdentekevää, vastasi Pentti pysyen järkähtämättä omaksumassaan osassa. — Kommunismi, uusi, onnellinen yhteiskunta on ainoa, millä minulle on arvoa.

Ryssä hymähti.

— Ah niin, suokaa anteeksi. Unohdan alinomaa, että olette kommunisti. Sanotte olevanne... Mistäs me puhuimmekaan? Niin, Suomen itsenäisyydestä. Tietysti saatte sen. Nykyisiltä vallanpitäjiltämme. Mutta — Pyhä Venäjä nousee! Tuhkasta ja raunioista Tsaarin Venäjä! Pietari nousee. Koko maa. Ja silloin, suomalainen ystäväni, silloin me kostamme! Iskemme maailman silmien eteen pitkän syntiluettelon: tätä te teitte meille ja tätä, kun olimme heikot, nyt lyömme me! Ja silloin soi nagaikka. Armotta! Suomen me tahdomme, olkaa hiljaa tai huutakaa ja raivotkaa. Iskemme maahan teidät ja kaikki kirotut virolaiset, lättiläiset ja puolalaiset hullut. Venäjä on pyhä, yksi ja yhtenäinen. Silloin me tapaamme toisemme jälleen, tohtori »Peltonen»! Ja minä tapan teidät. Ja sitten! Sitten me nielemme Ruotsin ja Norjan. Pyhä Venäjä haukkaa ne kitaansa kuin hiljaa surisevat kärpäset. Ja katso: surina kuolee, kukaan ei ole kuullut mitään. Se on Pyhän Venäjän suuri ylösnousemus!

Ryssä joi. Pitkin, ahnain kulauksin. Viini sammutti hurjan tulen ruskeista silmistä.

— Piru vieköön, te olette harvasanainen, tohtori Peltonen, hymähti hän väsyneesti. — Teidän seurassanne tulee ikävä.

Hän nousi horjuvin jaloin paikoiltaan ja painoi soittokellon nappia oven pielessä.

Pentti ajatteli sitä, mitä ryssä oli äsken sanonut. Hän ei pelännyt, että insinööri antaisi hänet ilmi. Mies oli ilmeisesti liian välinpitämätön kaikkeen siihen poliittiseen temmellykseen nähden, joka nyt kuohui hänen ympärillään. Mutta Pentti tunsi kuitenkin värisevänsä.

Tämä outo, aavemainen ympäristö kammotti. Hänestä oli kuin hänen edessään ei olisi ollutkaan Nikolai Ivanovitš, insinööri, tsaristi, joka päivisin oli oikeauskoinen bolševiki. Ei, läpi hämärän tuijottivat häneen ryssäläisen kansan verestävät silmät, vihasta salamoiden. Ja nuo sanat, uhkaavat sanat, nousivat syvältä tämän suunnattoman kansan sielusta. Kostoa ne huusivat, veristä kostoa.

Samanlaisia välinpitämättömiä kuin Nikolai Ivanovitš oli Ryssänmaalla nyt varmaan satojatuhansia, kenties miljoonia. Mutta entä, jos suuren, sekasortoisen valtakunnan ohjaksiin tarttuisi rautainen käsi, uusi tsaari? Silloin — Herra armahtakoon silloin pieniä kansoja! Välinpitämättömyys haihtuisi kuin tuhka tuuleen. »Pyhän Venäjän» asia olisi joka miehen asia...

Suomessa oli niitä, oli paljon, jotka toivoivat, että olot itärajan takana järjestyisivät. Sehän oli samaa kuin toivoa ryssän sotalaumoja tulella ja miekalla hävittämään Suomen maata, hävittämään sen kaupunkeja ja kyliä — jättäen jälkeensä suitsuavia raunioita ja ruumiita, ruumiita...

Kestäisikö silloin Suomen kansa pystyssä pysyen?

Ei, sellaisena kuin se nyt oli! Ei rikkinäisenä. Ei heikkona. Ei pienenä. Ei yksin.

Pentti huokasi.

Hän oli niin lähellä isänmaata. Olihan hän tänään nähnyt Suomenlahden aallot. Ja kuitenkin — miten kaukana!

Häntä poltti halu päästä kotiin. Suomeen! Työhön!

Entistä selvemmin hän nyt tiesi, mikä se työ oli oleva. Uhrata voimansa, kaikkensa kansansa herättämiseen. Suureksi se oli koetettava luoda. Yhdeksi se oli luotava, niin että se nousisi yhtenä miehenä puolustamaan kotejaan, maataan. Ja tukea oli etsittävä sieltä, mistä tukea oli saatavana: ennenkaikkea kansoilta, joilla oli sama ainainen vaara.

Siinä työssä ei hän olisi yksin. Heitä olisi paljon. Ja sankoin parvin liittyisi vähitellen koko kansa tuon tunnussanan ympärille: nämä ovat meidän kotimme ja vainiomme, meidän kaupunkimme ja kylämme — meidän maamme; vain yli koko kansan ruumiiden käy tänne vainolaisen tie!

Hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi. Ovi aitioon oli avattu.

Sisään astui kaksi naista. Molemmat olivat silmäänpistävän kauniita. Toinen vaalea, sinisilmäinen, vartalo täyteläinen, yllä taivaansininen puku. Toinen miltei yhtä pitkä, mutta hyvin solakka, tummahipiäinen, silmät mustanruskeat. Lyhyeksi leikattu tukka toi mieleen entisajan hovipojat. Hänellä oli yllään polviin ulottuva musta tanssileninki ja hartioilla tulipunainen silkkihuivi, jonka ripsut ulottuivat kapeihin nilkkoihin saakka. Vaalean maalatuilla huulilla karehti vastenmielisen imelä hymy. Tumma silmäili miehiä kylmin, arvostelevin katsein.

Pentti nousi. Nyt oli hänen aika lähteä!

Mutta ryssä ehätti esittämään:

— Kas, siinähän pikku kyyhkysemme tulevat! Kuule, suomalainen ystäväni — hän on ystäväni, Nikolai Ivanovitšin _ystävä_, ymmärrättekö, tytöt. Tässä ovat Annuška ja Maša. Tämä vaalea tässä on Annuška. Hän on minun. Puluseni, lemmikkini, tule! Hän veti vaaleaverikön syliinsä ja suuteli siekailematta hänen silmiään, suutaan, kaulaansa.

Sitten silmäsi hän Penttiin ja toiseen tyttöön, jotka seisoivat katsellen toisiaan. Hän hypähti pystyyn singoten Annuškan luotaan.

— Piru vieköön! Olettehan kuin kirkossa!

Hän sulki tumman tytön syliinsä.

— Maša, kultaseni, ole toki järkevä. Hän on kyllä parroittunut, siivottoman parroittunut, myönnän sen. Ja puku vähän vanha. Mutta hän on tohtori, filosofiantohtori. Viisas ja mainio mies.

Sitten muutti hän äkkiä äänensävyä. Ruskeat silmät säkenöivät kiukkuisina:

— Etkö sinä kuullut, että hän on ystäväni? Serkkusi ystävä! Ymmärrätkö?

— Älähän nyt riehu, Kolja rakas, virkahti tyttö pehmeällä, laulavalla äänellä. — Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että istun hänen seuraansa. Mutta katso nyt häntä! Synkän ja luoksepääsemättömän näköinen hän on, tuo ystäväsi.

— No, sen minä järjestän tuossa tuokiossa, kultaseni, nauroi ryssä. Pentin puoleen kääntyen hän jatkoi käsillään viittoen: — Eikö hän ole nuori? Vasta seitsemäntoista. Ja kaunis? Katso noita silmiä! Mitkä tähdet yössä. Katso tuota nenää! Se tuottaisi kunniaa mille kreikkalaiselle jumalattarelle hyvänsä. Katso tuota suuta! Kuin täyteläinen, veripunainen kirsikka, hehkuva ja viekoitteleva. Katso, mitkä hampaat! Häikäisevänvalkeat kuin norsunluu, virheettömät kuin ihanin helmirivi. Katso, mikä hipiä! Pehmeämpi kuin parhain sametti. Katso, mitkä hiukset! Mustat kuin etelän yö. Katso, mitkä käsivarret ja sääret! Kuningattaret ja keisarinnat kalpenisivat kateudesta nähdessänne. Katso, mikä vartalo! Notkea ja sorja kuin norjin nuori paju. Häntä ei luotu yhdessä päivässä. Helmi hän on. Venäjän ihana helmi! Hänelle ei vedä vertoja ainoakaan sinun maasi naisista, suomalainen!... Eikö kelpaa? Tiedätkös? Serkkuni »Punainen Nataša» on lähettänyt sinulle oman sisarensa! Niin suuressa arvossa hän pitää sinua, minun ystävänäni.

Kun Pentti ei vastannut mitään koko hänen sanatulvaansa, kiihtyi ryssä jälleen:

— Älä suututa minua, suomalainen! Tahdon iloita. Tahdon nähdä iloa ympärilläni. Älä heitä järkeäsi helvettiin, tohtori! Voin käydä vaaralliseksi, jos minua ärsytetään. Ja minä tiedän sinusta aivan liian paljon!

Se oli totta. Ryssä tiesi tai arveli tietävänsä — mikä täällä oli samaa — kyllin toimittaakseen hänet, Pentin, uudelleen vangiksi. Ja silloin!

Hän kirosi ajattelemattomuuttaan, kun oli antanut noiden muutamien saksalaisten sanojen livahtaa huuliltaan. Niitä hän sai kiittää kaikesta tästä. No, ryssä oli jo hyvästi humalassa, pian hän ei näkisi eikä kuulisi enää mitään.

Hän kääntyi tyttöön hymähtäen ja viittasi häntä istumaan.

— Ei siihen! jylisi ryssä. — Leposohvalle, sinne teidän puolellenne! Kas niin, ja sinä, suomalainen ystäväni, istut hänen viereensä. Lähemmäs! Sillä lailla. Katsoppas, Annuška, puluseni, lemmikkini, eikö se ole kaunista? Venäläinen »bolsevikkityttö» ja suomalainen »kommunistitohtori».

Hän nauroi hieroen tyytyväisenä käsiään.

— Minä osaan järjestää, minä! ihasteli hän. — Siihen tarvitaan miestä, jotta saa tuollaisen tervaskannon syttymään. Mutta minäpä en olekaan turhaan Nikolai Ivanovitš, suuri keksijä.

Hän veti vaaleaverikön luokseen toiselle sohvalle.

Mutta vielä kerran hän kääntyi Penttiin:

— Suutele häntä, suomalainen! Kädelle? No niin, onhan se hyvä alku.

Hän täytti kaksi lasia. Annuška tyhjensi lasinsa yhtä nopeasti kuin seuralaisensakin.

— Kas niin, lemmikkini! Nyt voimme ajatella itseämme. Hoitakoot nuo jo omat asiansa.

Pentti ja Maša katsoivat vaieten toisiaan. Pentti totisena. Tyttö keimailevan huvitettuna.

— Saanko pyytää lasin sampanjaa, tohtori?

Pentti nousi paikoiltaan ja täytti lasin.

— Olkaa hyvä, neiti.

Tyttö naurahti.

— Ettekö tahtoisi sanoa: Maša? kysyi hän koskettaen hoikilla, hyvinhoidetuilla sormillaan nuoren miehen käsivartta.

Pentti vetäytyi kauemmas hänestä eikä vastannut. Tyttö oli kaunis, vaarallisen kaunis.

Maša kohautti paljaita olkapäitään, pisti savukkeen suuhunsa ja tarjosi seuralaiselleenkin. Pentti pudisti päätään.

— Olettepa te! hymähti tyttö ivallisesti. — Ette toki kieltäytyne antamasta minulle tulta?

Pentti sytytti vitkastellen hänen savukkeensa.

Molemmat vaikenivat.

Maša poltteli tarkastellen seuralaistaan. Parroittunut, ryysyinen. Mutta silmät, harmaat, omituisen välähtelevät, olivat kauniit, puoleensavetävät. Hän naurahti veikeästi.

Tehän olette Suomesta, tohtori? kysäisi hän heittäen oikean säärensä vasemman yli, niinettä punaisen silkkisukan verhoama siro polvi pisti näkyviin hameenhelman alta. — Ihana maa.

— Oletteko te ollut Suomessa, neiti?

Tyttö oli naisellisella vaistollaan osannut koskettaa oikeata kieltä.

— Kyllä, olen viettänyt siellä monta kesää. Terijoella. Meillä oli kaunis huvila siellä.

— Todellakin?

— Toissa kesänä olimme siellä viimeksi, kertoi tyttö seuraten katseellaan savurenkaiden liitelyä. — Nataša ja minä. Muita ei meitä ole. Äiti kuoli, kun minä synnyin. Isä kaatui Karpaateilla.

Ruskeat silmät kääntyivät nuoreen mieheen. Niiden katse poltti.

— Eikö teille maistu viinikään, tohtori?

Pentti pudisti päätään.

— Ottakaa nyt — minun mielikseni, kuiskasi Maša pehmeästi.

— Ei kiitos.

— Ettekö, vaikka minä kuinka pyytäisin?

— En, en sittenkään, neiti, vastasi Pentti jäykästi.

— Kylläpä te olette kova.

Tytön mielenkiinto kylmää muukalaista kohtaan kasvoi kasvamistaan. Hän oli tullut tänne, kun Nataša oli käskenyt. Välinpitämättömänä. Kasvoilla puolittain katkera, puolittain halveksiva hymy, jonka elämä ja sen kokemukset olivat jähmetyttäneet nuorille huulille. Mutta vähitellen hän oli lämmennyt. Hänessä heräsi vastustamaton halu sulattaa jää, joka oli edessä. Hän oli tottunut siihen, että miehet vaipuivat polvilleen palvomaan hänen kauneuttaan. Ja nyt tämä järkähtämätön suomalainen kieltäytyi suostumasta hänen pienimpiinkin pyyntöihinsä. Hänen naisellinen turhamaisuutensa kiihoitti häntä murtamaan vastustuksen.

Salista kuului soitto. Hiljaisina, verhojen himmentäminä kantautuivat intohimoisen valssin sävelet heidän korviinsa.

Säihkyvänä, palavana tytön katse pakotti Pentin katsomaan häntä silmiin. Mutta kun Maša yritti siirtyä lähemmäksi, vetäytyi nuori mies kauemmas.

Hänen täytyi olla varuillaan! Tässä kaikessa oli jotakin satumaista. Kaukaiset, valittavat sävelet saivat veren sykkimään kiihkeänä suonissa. Puolihämärä valo. Tuossa lähellä nuori kaunotar, jonka huulet olivat puolittain auenneet suudelmia janoten, katse kiehtovana, rukoilevana häneen suunnattuna. Ilmakehä voimakkaan hajuveden kyllästämä. Heliotroopin huumaavaa tuoksua.

Hänen oli miltei mahdotonta uskoa, että hän istui siinä, hän, joka vielä muutama päivä sitten virui saastaisessa ryssäläisessä vankilassa, varma kuolema edessä. Hän tunsi olevansa heikko, lopen väsynyt, vankeuskuukausien murtama.

Vaitioloa kesti kauan, liian kauan. Vaitioloa, joka tässä ympäristössä saattoi käydä tuhoisaksi.

— Minusta te, Maria Nikolajevna, ette kuulu tänne, virkahti hän tukahtuneesti. — Olette siihen liian hyvä.

Tytön silmissä välähti riemuitseva katse. Se sammui, ennenkuin Pentti ehti nähdä sen.

Maša sai kyyneleet herahtamaan silmiinsä. »Teidän silmänne ovat aina vaaralliset joka miehelle», oli hänelle sanottu, »mutta se mies on mennyttä, johon ne kyyneleiden sumentamina katsovat.»

Niin, minä tahtoisinkin pois, kuiskasi hän. — Tahtoisin Suomeen. Mutta Nataša ei laske. Viekää te minut sinne!

Pentti säpsähti. Ääni oli kiihkeän rukoileva. Mutta hän ei vastannut.

— Oi, kuinka janoankaan sinne! jatkoi tyttö. — Odotan kesää, jolloin pääsemme takaisin huvilaamme. Lasken kuukausia.

Pentin pää selveni heti. Hänen äänensä oli jälleen kylmä ja kova, kun hän sanoi:

— Laskette kuukausia? Mihin?

Maša huomasi äkillisen muutoksen, mutta ei käsittänyt, mistä se johtui. Hän oli jo luullut olevansa lähellä voittoa. Ja nyt? Nyt oli vastassa entistä lujempi jää.

— Venäjän nousuun, tietysti, vastasi hän suoraan.

— Pyhän Venäjän nousuun, jolloin meille avautuvat taas kaikki portit, jotka nyt ovat kiinni, jolloin meille annetaan takaisin se, mikä meiltä on vääryydellä riistetty.

— Sitäkö te odotatte? Suomeenkin nähden?

Tytön katse ilmaisi lapsellisen vilpitöntä hämmästystä.

— Tietysti, onhan se luonnollista, sanoi hän. — Sitä me odotamme kaikki. Koko Venäjän kansa.

Pentti nousi äkisti. Nikolai Ivanovitš oli nukahtanut vaaleaverikkönsä viereen. Mikään ei enää estänyt hänen lähtöään.

Maša juoksi hänen jälkeensä ja asettui hänen tielleen. He olivat kahden aitioiden takana sijaitsevassa pitkässä käytävässä.

— Älkää menkö, tohtori!

Ruskeissa silmissä paloi rukous. Hän tahtoi, tahtoi saada tuon miehen jäämään. Mutta hän näki harmaista, kovista silmistä, ettei juuri mikään voisi pidättää lähtevää.

— Älkää menkö, tohtori! toisti hän intohimoisesti.

— En päästä teitä! Jääkää luokseni! Minulla on huone ylhäällä. Kukaan mies ei ole ollut siellä ennen teitä, vannon sen pyhän Jumalan Äidin nimessä! Katsokaa, minä olen nuori ja kaunis!

Tyttö tarrautui Penttiin. Notkea vartalo painautui kiihkeästi häntä vastaan, niin että hän tunsi nuoren poven kuumana polttavan silkin alta ruumistaan. Valkeat käsivarret puristivat hänen kaulaansa.

Suuttumus kuohahti Pentissä. Veri syöksähti ohimoille. Hän työnsi tytön inhoten luotaan.

— Sanoin äsken, että olette liian hyvä tänne! huudahti hän. — Kaikkea vielä, tänne te kuulutte, juuri tänne! Ja Jumala varjelkoon, ettei teidän jalkanne enää milloinkaan polkisi Suomen maata!

Sen sanottuaan hän kiirehti pois. Hän raivasi itselleen tien keskeltä tanssijain parvea ja harppi alas kadulle kolme neljä porrasta kerrallaan.

Maša katsoi hänen jälkeensä. Sitten hän käännähti ja palasi aitioon. Katkerasti nyyhkyttäen hän heittäytyi sohvalle.

Siihen heräsi Nikolai Ivanovitš.

— Mikä sinua vaivaa, kultaseni?

Hän on mennyt, mennyt, itki tyttö nostamatta päätään. Sydäntä kirveli. Loukattu itserakkaus kirveli. Mutta ei vain se. Kalpea, kylmä suomalainen oli kaiken sen saastan keskessä, jossa hän eli ja jota vastaan nuori sydän joskus kapinoi, tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— Mennyt? Piru vieköön!

Ryssä oli heti jalkeilla. Hän riensi juoksujalkaa ulos kadulle.

Mutta silloin oli jo myöhäistä. Pentti ja Jännes olivat kaukana.

— Tuota, kyllä sinä viivyit, virkahti Jännes, kun he olivat päässeet ahtaalle sivukujalle.

— Viivyin, myönsi Pentti, — mutta kiitän onneani, että edes nyt pääsin siitä hornankattilasta. Nyt, Jaakko! Nyt jätämme suoraa päätä tämän saastaisen luolan.

* * * * *

Ilta oli käsissä.

Pentti ja Jännes makasivat hievahtamatta paikoillaan ja tuijottivat eteensä.

Parinsadan metrin päässä luikersi heidän silmiensä edessä kapea joki.

Rajajoki!

Heidän katseensa hivelivät vastapäistä rantaa. Siitä alkoi Suomi. Isänmaa!

Kyyneleet herahtivat Pentin silmiin. Hän ei jaksanut pidättää itkua. Sydän takoi haljetakseen.

Isänmaa!

Se oli niin lähellä. Tuntui melkein, että jos ojentaisi käsivartensa, voisi koskettaa sitä. Syleillä sen rakkaita puita.

Ja kuitenkin — miten saavuttamattomalta se tuntui! Pentti oli lopen uupunut. Vuorokausia kestänyt harhailu kohti rajaa nälkäisenä, viluisena, alinomaa peläten kiinnijoutumista oli käynyt liiaksi hänen murtuneille voimilleen. Jos hän nousisi, eivät jalat, turvottuneet jalat, kantaisi metrinkään päähän, siitä hän oli varma.

Tänne hän jäisi. Tänne kuolisi. Kappale isänmaata edessä. Tuon elottoman ja hänestä kuitenkin niin ihanan rannan hänen silmänsä näkisivät viimeiseksi. Sen kuvan hän veisi mukanaan yli suuren tuntemattoman rajan.

— Tuota, kohta täytyy yrittää, kuiskasi Jännes.

Mutta Pentti pudisti toivottomana päätään.

— Mahdotonta. En jaksa. Jos sinulla on voimia, niin yritä yksin.

— Kaira!

Jännes tarttui toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.

— Kaira, toisti hän, — kyllä sinä tiedät, että yksin, tuota, en lähde. Hiivatti. Omasta hengestäni minä viis. Mutta sinä, Kaira, Sinun, tuota, sinun täytyy pelastua.

Pentti hymyili raukeasti.

Niin. Jännes kesti. Kesti hänen vuokseen. Kertaakaan eivät hänen voimansa eikä neuvokkuutensa olleet pettäneet hänen pyrkiessään pelastamaan toveriaan. Tasaisena, hieman umpimielisenä ja jurona hän oli huolehtinut heidän hyvinvoinnistaan raskaan vaelluksen kestäessä, niin hyvin kuin se niissä oloissa oli ollut mahdollista. Aina hän oli sälyttänyt raskaimmat tehtävät omille hartioilleen koettaen säästää ystäväänsä.

‒ Jaakko, kunnon toveri, kiitos noistakin sanoista. Kiitos kaikesta. Mutta — minä en jaksa. Loppu on tullut.

‒ Kaira, älä hiivatissa sano niin. Sinun täytyy jaksaa. Ajattele äitiäsi ja isääsi. Tuota, ajattele tyttöäsi siellä kaukana pohjoisessa. Ajattele isänmaata.

Äiti ja isä ja Hanna — niin... Heidän surunsa ja tuskansa... Isänmaa...

— Mutta se on mahdotonta. Alinomaa vartiopatrulleja. Turha yrittääkin.

— Tuota, juuri sitä vartenhan valitsimme tämän kohdan. Leveimmän. Huonoimmin vartioidun.

— Mutta sittenkin... epäröi Pentti.

— Tuota, suunnitelmani on valmis, Kaira. Ryömimme hitaasti, hiivatin hitaasti kyynärpäiden ja polvien varassa rantaan ja painumme jokeen.

Mutta Pentti ei uskonut onnistumiseen.

— Joku partio saattaa kuulla veden loiskeen, kun hyppäämme jokeen, väitti hän. — Ilta on tyyni, äänetön. Silloin olemme hukassa.

— Olen, tuota, ajatellut sitäkin, sanoi Jännes. — Sitä varten otin mukaan onttoja ruokoja. Jokeen päästyämme piiloudumme veden alle. Hiivattikaan ei löydä meitä sieltä. Hämärässä ei erota pinnan ylitse kohoavia ruokojen päitä, jotka tuovat meille ilmaa. Saatamme, tuota, olla piilossa tarpeen tullen kauankin. Ja uida osaamme molemmat. No, mitä sanot?

Pentti oli kuunnellut tarkkaavasti. Suunnitelman onnistuminen ei ollut mahdoton. Jännes oli kekseliäs. Hän otti kaiken huomioon.

— Hyvä on, vastasi hän päättävästi. — Koettakaamme.

Kun vartiopatrulli oli taas kulkenut ohi, lähtivät he liikkeelle. Hitaasti, sanomattoman hitaasti se kävi. Pentin voimat olivat miltei lopussa. Heidän täytyi levähtää vähäväliä. Silloin tällöin kulki patrulli heidän editseen pitkin rantaa. He saattoivat selvästi kuulla ryssien puhelevan puoliääneen. He makasivat hiljaa kuin hiiret, kunnes vartiomiehet olivat häipyneet pimeään. Sitten he jatkoivat hidasta ryömimistään. Parinsadan metrin taival kesti toista tuntia.

He olivat jo aivan lähellä rantaa. Jälleen kuului askeleita, uusi patrulli.

— Kim nuo ovat menneet ohi, silloin, tuota, ruoko suuhun ja veteen, kuiskasi Jännes.

He pidättivät hengitystään, kun ryssät sivuuttivat heidät niin läheltä, että kädellä olisi hyvin yltänyt tarttua ohikulkevien jalkoihin.

Askeleet etääntyivät. Hiljaisuus oli täydellinen.

Nyt!

He kohottautuivat ja juoksivat muutamat jäljelläolevat askeleet.

Vesi loiskahti peittäessään pakolaiset.

— Piru vieköön! Siellä oli joku.

— Takaisin!

Pentti ja Jännes kuulivat ryssien huudot, kuulivat patrullin juoksujalkaa palaavan. He olivat sittenkin kiirehtineet liiaksi. Heidän olisi pitänyt odottaa hieman kauemmin, jotta ryssät olisivat ehtineet loitota pitemmälle.

Hiljaisuutta kesti kotvan.

— Joella ei näy ketään.

Mutta täällä oli joku! Kuulin varmasti vedenloiskeen.

— Näethän itse, Pjotr: ei ketään.

— Sen on täytynyt sitten piiloutua!

Ryssät hakivat rannalta, mutta eivät löytäneet mitään.

— Tyhjiä. Pjotrin korvat valehtelivat! Mennään pois, vartiovuorokin lähenee loppuaan.

— Ei! Haetaan vene, niin saamme nähdä, valehtelivatko korvani.

— Niin, haetaan!

Äänet loittonivat.

Ryssät hakisivat veneen! Hetket olivat kalliit.

— Pidä ruoko mukanasi, kuiskasi Jännes, kun he nousivat pinnalle. — Saatamme, tuota, tarvita sitä toisella rannalla.

Pentti huohotti. Hän oli ollut tukehtua veden alla.

Ja pohjassa oli ollut vaikea pysytellä.

He uivat nopein vedoin kohti pimeässä häämöittävää rantaa.

Takaa kuului loisketta. Ryssät saapuivat veneineen sauvoen pitkin rantaa.

Hakekoot!

— Katsokaa! Tuolla! Kaksi päätä vedessä!

— Missä?

— Tuolla suoraan!

— En näe.

— En minäkään.

— Mutta minä näen! kuului Pjotriksi nimitetyn karkea ääni.

Samassa kantautui pakolaisten korviin tuttu ääni: kivääri oli ampumavalmis.

Luoti lensi vinkuen yli heidän päänsä.

Kolme neljä kivääriä pamahti hetken perästä, mutta niiden kuulat iskivät veteen kauas taakse ja sivuille.

Pentti ja Jännes ponnistelivat eteenpäin. Ranta oli jo aivan lähellä.

Taas kajahtivat laukaukset. Likelle osuivat. Kaiku kiiri pitkin hiljaisia rantoja.

Nyt! He tunsivat pohjan allaan.

— Veden alle! huudahti Jännes. — Kulkeudutaan, tuota, tuonne niemen taa. Siellä maihin.

Samassa kun heidän päänsä katosivat pinnalta, paukahtivat kiväärit kolmannen kerran. Luodit pureutuivat rannan turpeisiin.

— Poissa! kuului toiselta rannalta riemukas huuto.

— Niihin osui, osui varmasti!

Äänet vaikenivat.

Mutta pakolaiset eivät nousseet rannalle. Ryssät saattoivat odottaa sormi liipasimella, ilmestyisikö sittenkin joku pää pinnalle.

Jännes konttasi edellä pohjaa pitkin. Pentti laahusti perässä.

Vihdoinkin! Jännes nosti päänsä pinnalle ja tuijotti yöhön. He olivat turvassa.

— Pelastetut! Tule, Kaira!

Hän ojensi toverilleen kätensä ja tuki häntä.

— Pelastetut, mutisi Pentti, mutta ei käsittänyt. Hän vaistosi hämärästi veden loppuvan, kuiva maa oli jalkojen alla.

Mutta enempää hän ei kestänyt. Kaikki pimeni. Hän kaatui suulleen maahan ja jäi siihen liikkumatta makaamaan.

Kahdeksastoista luku.

Kun Pentti tuli jälleen tajuihinsa, häikäisi kirkas valo hänen raollaolevia silmiään.

Missä minä olen? Missä ihmeessä olen?

Sitten välähti hänen aivoissaan:

Minähän olen kuollut. Ryssäläiseen vankilaan. Kuoppaan, johon vartijat valoivat jääkylmää vettä pakkasella. En kestänyt sitä. Tein lopun kärsimyksistä.

Mutta ei. Nehän eivät päättyneet tuohon kuoppaan. Olin toisissa vankiloissa. Ryssät löivät minua. Puristivat rautalangoilla ranteista ja nilkoista, niin että luuli kämmenten ja jalkaterien irtautuvan. Se oli tuskallista, hirvittävän tuskallista. Miksi ne niin tekivät? Niin, nehän tahtoivat pakottaa minut tunnustamaan, tunnustamaan jotakin. Mitä, sitähän ei jaksanut muistaa.

Siihen kai kuolin.

Mutta ei. Pari ystävää pelasti minut jollakin asemalla. Keitä ne olivat? Niin, Jännes oli toinen. Ja joku nainen oli hänen seurassaan.

Ja Jänneksen kanssa pääsin Pietariin. Johonkin piilotettuna. Ahdasta siellä oli.

Sitten jouduin hämärästi valaistuun huoneeseen. Punaiseen huoneeseen jonkun tytön kanssa, joka riippui kaulassani, jonka punaiset huulet rukoilivat minua kiihkeästi — niin, nuo huulet... kuka oli sanonut, että ne olivat kuin täyteläinen kirsikka, hehkuva ja viekotteleva? — ja jonka nuori povi poltti rintaani läpi silkin.

Siihen kuolin. Pehmeät, sirot kädet kuristivat minut

Mutta ei. Minähän olin Jänneksen kanssa Rajajoella ja katsoin kirvelevin silmin vastapäistä isänmaan rantaa. Rantaa, jota en milloinkaan saavuttanut...

Olin vedessä. Jäisessä vedessä, johon olin tukehtua. Sitten uin, uin. Näkemättä mitään. Tuntematta mitään. Ammuttiin. Kuka ampui? Enhän tahtonut muuta kuin päästä kotiin. Miksi ne ampuivat?

Tulin rantaan. Niin, mehän saavutimme rannan. Sittenkin. Siihen kaaduin.

Entä sitten?

Hän ei muistanut, mitä senjälkeen olisi tapahtunut.

Ei, vaikka kuinka olisi pinnistänyt muistiaan.

Sitten? Sitten ei enää mitään. Vain pimeätä, pimeätä...

Siihen siis kuolin. Rajajoen Suomen puoleiselle rannalle.

Tässä on hyvä olla. Pehmeä maata. Ja niin helppo hengittää.

Joku oli polvillaan hänen jalkopäässään kasvot ristissä oleviin käsiin painettuina. Joku valkea ja hyvä.

Hän sulki silmänsä väsyneenä.

Miten hyvä minun on tässä! Hyvä maata kuolleena. Kukaan ei enää lyö, ei kiduta, ei kurista hennoilla käsillään, ei ammu.

Mutta tuo valo? Merkillinen, häikäisevä valo.

Hän avasi silmänsä.

Niin, nyt hän näki, kun silmät olivat selkosenselällään.

Valo tunkeutui ikkunan edessä olevien valkeiden verhojen lävitse. Aurinkohan se oli.

Enkö sitten olisikaan kuollut?

Hän käänsi katseensa ikkunasta.

Huoneessahan hän oli. Huoneessa, joka tuntui merkillisen tutulta.

Olen varmasti ollut täällä ennenkin. Usein. Mutta tässä vuoteessa en ole maannut. Tämä on niin pehmeä ja valkea. Suloista on maata.

Missä minä olen?

Hän tahtoi tietää ja kohottautui kyynärpäittensä varaan. Se vaati ponnistusta. Ja päätä huimasi.

Miten väsynyt olenkaan!

Silloin kohottautui vuoteen jalkopäässä ollut valkea olento. Suurissa, syvänsinisissä silmissä loisti riemu.

Miten tutulta hän näyttää! Korkea otsa. Pehmeä, kullanruskea tukka. Terveenverevät kasvot, pehmeät piirteet. Pyöreä, voimakkaanlainen leuka. Siro kaula. Kuka? Kuka ihmeessä?

Samassa hän muisti:

Hanna se oli. Hänen rakas oma tyttönsä! Hän oli kotona! Makasi Hannan rauhaisassa huoneessa.

Hän yritti ojentaa kätensä valkeaa olentoa kohden. Väsyneiden huulien ylitse vierähti kuiskaus:

— Hanna!

Mutta enempää hän ei jaksanut. Kädet vaipuivat peitteelle. Pää retkahti raukeana tyynylle.

‒ Pentti! Jumalan kiitos, viimeinkin! Minun Penttini!

Sairas kuuli hänen sanansa, ne lämmittivät niin suloisesti. Kuuli tutun, pehmeän äänen, josta tunsi, että sanat tulivat syvältä sydämestä.

Miten minä olenkaan kaivannut tuota rakasta ääntä! välähti hänen mielessään. Näinä pitkinä, kauheina kuukausina.

Hän tunsi, että tytön pää lepäsi hänen rinnallaan. Hanna itki, nyyhkytykset värisyttivät nuorta, sorjaa vartaloa.

Hänen teki mieli sanoa jotakin, jotakin hellää, hivellä kullanruskeita kutreja, hiljaa, lempeästi. Mutta hän ei jaksanut.

— Pentti, rakas Pentti! nyyhkytti tyttö. — Palasit siis sittenkin luokseni. Saan sinut, saan takaisin kuoleman portilta. Ah, miten Jumala on hyvä, hyvä! Olen rukoillut sinua Häneltä, Pentti. Rukoillut ja itkenyt. Yöt päivät. Näinä pitkinä, lohduttoman pitkinä viikkoina, senjälkeen kuin saimme sinut kotiin.

Viikkoina? Oliko Hanna sanonut: viikkoina? Oliko hän, Pentti, ollut jo viikkoja kotona? Hän ei muistanut siitä mitään. Yhtä vähän kuin siitä, miten hän oli kotiin tullut. Kotiin!

Tyttö jatkoi, kuin olisi aavistanut sairaan ajatukset:

— Kun Jännes sähkötti, että sinä makasit kuumeessa Viipurin sairaalassa, emme ensin voineet uskoa, että se olit todella sinä. Olimmehan saaneet ilmoituksen, kauhean ilmoituksen, että olit kuollut. Olimme itkeneet sinua viikkokaudet. Vanhempasi ja minä matkustimme heti Viipuriin. Ja Jänneksen kanssa toimme sinut tänne. Olet ollut sairaana, rakas, hyvin sairaana.

Pentti kuunteli tarkkaavasti. Sitten kuiskasi hän tuskin kuuluvasti:

— Äiti... isä...

Tyttö nousi.

— Menen ilmoittamaan heille, rakas. Miten he ilostuvatkaan!

Äiti...

Pentti aukaisi silmänsä. Luomet tuntuivat lyijynraskailta, mutta katse oli kirkas ja selvä.

Huone oli tyhjä. Hanna oli poissa.

Niin, Hannahan oli mennyt ilmoittamaan äidille ja isälle.

Sairas hän oli siis ollut. Ja Hanna oli hoitanut häntä. Omassa rauhaisassa huoneessaan, johon mikään häly ei kantautunut.

Nyt! Kiireisiä askeleita, monia askeleita. Ovi avautui.

— Poikani, poikani! Oma pikku Penttini!

Ruustinna heittäytyi itkien poikansa vuoteen ääreen.

Pentti silitti hellästi ohutta tukkaa. Harmaaksi se oli käynyt. Ei ainoatakaan tummaa hiusta harmaiden keskellä. Äiti-raukka, miten hän oli mahtanutkaan kärsiä.

— Äiti, rakas äiti.

Äidin takana seisoi isä. Vanhentuneena, paljon vanhentuneena, hänkin. Vielä puoli vuotta sitten niin ryhdikäs vartalo oli painunut kumaraan. Silmissä, jotka katsoivat häneen hellinä, oli kostea kiilto.

Hanna seisoi vuoteen jalkopäässä hymyillen hänelle iloisesti. Hänen vieressään oli Martti-setä tanakkana, surullisissa sinisilmissään lempeä ilme.

Mutta muut? Nuo, jotka olivat pysähtyneet ovensuuhun?

Siinähän seisoi Jännes, hänen uupumaton, rohkea pelastajansa ja Torttila, hiljainen, urhoollinen Torttila, mutta iänikuisen piippunsa hän oli unohtanut vasemmasta suupielestään. Heidän välissään seisoi Hermanni, sitkeä, vanha metsäläinen lipoen paksulla alahuulellaan takkuisina riippuvia viiksiään. Kaikki he katsoivat häneen kyyneleisin silmin. Rakkaat, uskolliset sotaveikot!

Mutta siellä oli vielä eräs. Nuori nainen.

Nuo ruskeat kiharat olen nähnyt ennenkin, mietti Pentti. Ja harmaanvihertävät silmät, joiden katse oli surullinen, ikäänkuin sisäänpäinkääntynyt.

Kuka?

Linda! Neiti Laglehan se oli. Urhean, iloisen Kuikka-vainajan morsian.

Rovasti oli seurannut poikansa katsetta.. Nyt hän virkkoi:

— Kutsuimme tänne toverisi, kaikki, jotka olivat olleet sinua lähellä siellä kaukana. Kun luulimme menettäneemme sinut, tahdoimme edes kuulla kaiken sinusta. Poikani, olen ylpeä sinusta.

Ja vanhus puristi lujasti Pentin kättä.

— Jumalalle olkoon kiitos, että saimme heidät tänne, lisäsi äiti hiljaa. — Ensin Lindan — sinähän olit kirjoittanut hänestä meille niin paljon. Sitten tuli Torttila pistäytymään täällä. He ovat auttaneet meitä kestämään tuskamme.