Part 2

Aina tuo sama iloinen tervehdys ja aina sama kysymys, johon jo ennakolta tiedettiin vastaus:

— Kiitos, isäntä, tulemme jalan perässä.

— Niin, niin, ne nuoret, ne nuoret.

Piiska vingahti hevosen sivulla, ja reki lensi ohi.

Aamuyön pimeys, korkeudessa loistavat ja liekehtivät tähtien armeijat, lähitalojen ikkunoista hauskasti tielle lankeava valo, kulkusten helinä, josta Hanna osasi jo kaukaa sanoa, mistä talosta mitkin tulijat olivat, hankeen juoksu ja iloiset, ystävälliset tervehdykset — kaikki tuo oli omiaan nostattamaan mieleen rakkaita muistoja. Äskeinen keskustelu häipyi jonnekin kauas, ja molemmat tunsivat taas olevansa lapsuudenystäviä, erottamattomia.

Kirkonkellojen ääni kajahti yli pimeän tienoon.

Pentin mieleen johtui, miten tuo soitto monesti kesällä tuntui sekavuudessaan kaikkea muuta kuin juhlalliselta. Mutta kun se nyt kaikui läpi pakkassään, julistaen joulurauhaa, vaikutti se häneen mahtavasti. Hänen mielensä kävi nöyräksi. Hänestä tuntui kuin kaikki se, mitä hän äsken oli sanonut Hannalle, olisi joutunut omituiseen kirkkauteen, joka pala palalta syövytti sen pois, ainakin hetkeksi.

— Kotikirkon joulukellot, virkahti hän hartaasti, — mikään ei vedä vertoja niille.

Kirkon edustalla notkossa oli elämää. Hevosia ja rekiä ja ihmisiä sikinsokin; miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Ja yhä uusia reellisiä ajoi mäkeä alas valtamaantieltä kirkon luo kilisevin kulkusin. Hanna ja Pentti pujottautuivat rekien ja hevosten lomitse pääportaita kohden.

Kirkko oli vanha, puinen, ristin muotoon rakennettu, jollaisia tapaa joka puolella Suomea. Se sijaitsi melkein keskellä pienen järven pohjoiselle rannalle painautunutta kylää. Sen ja järven väliin oli jäänyt vanha hautuumaa, jonka koivujen ja pihlajain siimeksessä Hanna ja Pentti lapsuusvuosinaan olivat leikkineet ja tavailleet sammaltuneiden hautakivien kirjoituksia, aurinkoisina, unohtumattoman huolettomina päivinä.

Laiminlyödyltä ja ränsistyneeltä kirkko tavallisissa oloissa näytti, pitäjä ei ollut rikkaimpia, ja kaiken kukkuraksi oli sen väestö varsin halutonta yhteisen omaisuuden korjaustöihin. Mutta näin jouluaamuna oli kirkko kuin uudestisyntynyt, joka ikkuna kirkkaasti valaistuna se teki keskellä pimeyttä suurenmoisen, koko ympäristöä hallitsevan vaikutuksen.

Kun Hanna ja Pentti astuivat sisään, soitettiin juuri alkuvirttä. He istuutuivat sivulaivan ensimmäiseen penkkiin. Pentti tahtoi niin; pappilan väen paikoilta, sanoi hän, ei nähnyt muuta kuin omat kenkänsä ja alttaritaulun- (ja senkin liian läheltä). Hanna, joka tiesi Pentin mielen vanhastaan, astui suoraa päätä tuttuun penkkiin. Siinä olivat heidän paikkansa näin jouluaamuna yhtä varmasti vapaat kuin eturivin penkki.

Kirkko täyttyi viimeistä sijaa myöten. Alkuvirren aikana tunnelma oli vielä epämääräinen, hapuileva. Mutta kun vanha, valkohapsinen rovasti nousi saarnastuoliin julistamaan joulusanomaa, sai oikea tunnelma vallan. Vielä oli hänen selkänsä suora ja äänensä voimakas. Kynttilät hänen molemmilla puolillaan loivat nuortean hehkun hänen voimakaspiirteisille kasvoilleen, ja päivän muisto väkevöitti hänen sanansa. Vain haalistuneet apostolit saarnastuolin kupeilla näyttivät punaisissa ja sinisissä kaavuissaan ja suhteettoman suurine, parran ja tukan peittämine naamoineen yhtä säälittäviltä kuin aina ennen ja juhlamielestä osattomiksi jääneiltä.

Kirkkoon päästyä oli Penttiä taas alkanut painostaa. Niitä vanhoja, kalvavia ajatuksia se tietysti oli, ja jotakin mustatukkaista, palavasilmäistä oli liittynyt siihen. Hän ei kuullut isänsä sanoja, ei nähnyt satoja kynttilöitä, ei tuoksuavaa kuusta alttarin lähettyvillä, ei kasvojen tiheitä rivejä ympärillään. Vain Hannan lähelläolon hän varmasti vaistosi. Siinä vieressä oli joku hänelle läheinen — liian läheinen, kuin läheisyydellään kahlehtiva.

Hän havahtui vasta, kun mahtavasti nousevina ja laskevina aaltoina kajahtivat tutut säveleet:

»Enkeli taivaan lausui näin: Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan Maan kansoille nyt tulevan — — ‒.»

Jo ensi säveleet, varhaisimmasta lapsuudesta saakka tutut, pyyhkäisivät pois painostavat, sekavat mietteet. Hän tunsi jotakin nousevan kurkkuunsa. Eikä hän pannut vastaan. Tuntui suloiselta heittäytyä tuon mielialan valtaan. Nuo säveleet olivat aina temmanneet hänet mukaan, olipa hän saapunut millä mielellä hyvänsä joulukirkkoon. Jotakin suli hänen sisässään kuin routa kevätauringossa. Ja tämän aamuisen jumalanpalveluksen kaikessa yksinkertaisuudessaan lumoava kauneus valtasi kokonaan hänen mielensä.

Hän jäi kuuntelemaan vierustoverinsa ääntä. Täyteläisenä ja hartaana se helkkyi. Hannalla oli pehmeä, kaunissointinen altto, ja hän osasi käyttää sitä.

Pentti kääntyi katsomaan tyttöä sivusta. Hanna oli ottanut päästään päähineen, mutta silti helmeili tässä kuumuudessa, jonka synnyttivät palavat kynttilät ja kirkontäyteisen kuulijakunnan hengitys, hänen korkealla — liian korkealla, muisti Pentti joskus arvostelleensa — otsallaan aivan hiusrajassa hikipisara. Läheisen kruunun kynttiläin valo lankesi suoraan pehmeälle, kullanruskealle tukalle pannen sen sädehtimään. Hiukset oli kammattu sileästi jakaukselle ja kiedottu suurelle sykkyrälle niskaan. Ne jättivät näkyviin pienet, somat korvat, jotka punoittivat vielä pakkasen jäljeltä. Kasvot olivat terveen verevät, piirteet sopusuhtaiset ja pehmeät. Hänen laulaessaan paljastuivat valkeiden hampaiden virheettömät rivit. Leuka oli pyöreä, kenties hieman liian voimakas. Päällystakin aukeamasta näkyi tummansinisen puvun rintamus jättäen paljaaksi siron kaulan.

Hän on niin selväpiirteinen, niin hyvä ja niin voimakas, ajatteli Pentti. Sekä ruumiilta että sielulta.

Voimakas, niin. Sen ominaisuuden Hanna oli perinyt äiti-vainajaltaan. Pentti oli ollut poikapahanen, kun Kerttu-täti oli kuollut. Mutta hän oli kuullut paljon puhuttavan Hannan äidistä, joka oli menettänyt henkensä annettuaan elämän toiselle lapselleen, terhakalle pojalle.

Hänessä, Kerttu-tädissä, oli lujuutta ja rohkeutta. Vaimoaan hiljainen ja hieman saamaton Perälän Martti oli saanutkin kiittää siitä, että heidän taloutensa oli ollut esimerkillisessä kunnossa.

Monesti vieläkin innostuivat naapurit kehumaan Kerttu-tädin rohkeutta. Renki-Pekan vaimo ei väsynyt kertomaan, miten Perälän Kerttu, Hannan äiti, oli puoli vuotta ennen poikansa syntymää pelastanut heidän kolmivuotiaan Liisansa hukkumasta. Naisväki oli ollut yksin niityllä koskenniskan lähettyvillä. Miten ollakaan, Liisa oli joen rannalla leikkiessään horjahtanut veteen ja päästänyt kauhun parahduksen, kun virta oli tarttunut häneen alkaen kuljettaa häntä aika vauhtia koskea kohden. Syntyipä siinä hälinä. Naiset olivat juosseet pitkin rantaa huutaen ja käsiään väännellen. Kerttu-täti oli ollut ainoa, joka ei menettänyt malttiaan. Hän viskasi yltään päällimmäiset vaatteet ja hyppäsi siekailematta jokeen. Uskoa käsivarsien jäntevyyteen se kysyi. Virta, joka alempana, ennenkuin se leveni kotijärveksi, oli rauhallinen, oli näet koskenniskassa varsin vuolas. Katsojien jännitys oli sietämätön, kun he henkeä pidättäen seurasivat tapahtumien kulkua. Ehtisikö pelastaja paikalle, ennenkuin koski kiskaisisi tyttösen pyörteisiinsä? Kerttu-täti oli ehtinyt ja taistellut kalliine saaliineen rantaan, niissä hän laski lapsen äidin syliin. »Että sinä jaksoit!» ihmettelivät toiset. »Sitä vartenhan Herra on meille kädet ja jalat antanut», oli Kerttu-täti hymyillyt, tietämättä, että neljä vuotta myöhemmin sama koski nielisi lapsen, jota hän sydämensä alla kantoi.

Hanna oli ilmeisesti tullut äitiinsä, sanottiin. Sama voimakas ja samalla solakka ruumis. Sama tyyni ja luja luonto. Lapsena hän oli kyllä ollut hieman arka, mutta hänen varttuessaan karisi se pois. Ja siitä lähtien, kun hän sitten oli ehtinyt kyllin suureksi ottaakseen osaa taloudenhoitoon, olivat Martti-sedän asiat vuosi vuodelta jälleen parantuneet. Ne olivatkin noina välivuosina joutuneet vähän rappiolle. Martti-setä oli kelpo maanviljelijä, hänkin, tavallaan. Mutta näytti siltä kuin hän tarvitsisi jonkun valvomaan töitä. Jos hän jäi yksikseen, pyrki kaikki myöhästymään. Hän saattoi istahtaa jollekin jokirannan kivelle ja istua siinä tuntikausia tuijottaen virtaan. Ihmiset sanoivat, että hän ikävöi entistä elämäänsä ja että ero tukkilaisen reimasta touhusta se hänet oli niin harvapuheiseksi ja itseensäsulkeutuneeksi uudessa ympäristössään tehnytkin.

Hanna, niin hän oli äitinsä tytär. Mutta kenties hän oli perinyt jotakin isältäänkin. Enemmänkin kuin vain nuo harvinaisen suuret, syvänsiniset silmät. Isältään sellaisena kuin tämä oli ollut ennen nuorena, ennenkuin tasainen maamiehen aherrus painoi hänet hiljaiseksi.

Hannasta siirtyi Pentin katse muihin ympärillä istuviin. Tuttuja kasvoja kaikki, mutta nyt loisti niillä uusi ilme. Kaikki kova, arkielämän luoma oli sulanut pois. Joulun valo pehmensi niitä.

Itse kirkko oli uudestisyntynyt. Nuo viisi kruunua keskellä kolminekymmeninekaksine ja kuusinetoista kynttilöineen, jotka päivänvalossa olivat vain tavallista tummunutta messinkiä, loistivat kuin puhtain kulta. Kuusisärmäinen tähti katossa niiden yläpuolella vallan säikkyi valkeuttaan. Ja lukemattomat kynttilät alttarin suurissa kynttiläjaloissa ja kirkonpenkkien kansilaudoilla loivat välkettä ja hohtoa vanhoille, joskus muinoin valkeaksi maalatuille seinille.

Yht'äkkiä helähti Pentin rinnassa soimaan:

»Kunnia olkoon Jumalalle korkeuksissa. Maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto.»

Hän tarttui Hannan käteen ja puristi sitä sydämellisesti.

Kolmas luku.

Joulunpyhät olivat olleet ja menneet. Oltiin jo siirtymässä uuden vuoden puolelle. Pari päivää oli enää jäljellä tätä vuotta.

Pentti oli sulkeutunut ullakkohuoneeseensa ilmoittaen, ettei hänen lukujaan saanut häiritä. Hän istui pöydän ääressä kirja edessään. Mutta hän ei lukenut, katselihan vain ulos illanhämärään. Ikkunan edessä kohosi jylhän kauniita kuusia lumitaakkoineen ja jokunen alaston koivu. Puolisensadan metrin päässä oikealla loisti vuokraajan punaiseksimaalatun talon ikkunoista valoa, mutta Pentti vältti katsomasta sinne päin.

Ulkona oli äänetöntä. Talvi-illan tyyni rauha oli kietonut tienoon kuuraiseen vaippaansa. Alhaalta salista kuului hiljaista pianonsoittoa, mutta se pikemmin syvensi kuin rikkoi hiljaisuutta. Hanna kai soitti vanhuksille.

Niin, Hanna... Hanna?

Pentti tuijotti eteensä synkin katsein. Mitä piti hänen tehdä?

Hän veti taskustaan esille rypistetyn kirjeen, oikoi sen ja luki uudelleen:

»Helsinki 28.XII.—18.

Vanha kaveri!

Muistatko Varkautta ja siellä vannomaamme aseveljeyttä? Sen valan nimessä nyt kutsun sinua.

Olen näkevinäni ihmettelevällä naamataulullasi kysymyksen: minne? Viroon, veliseni!

Polsut ovat hyökänneet sinne. Kohta puoleen nuo helvetin koirat aikovat pääkaupunginkin ottaa. Apua ovat sinne Suomesta pyytäneet ja apua saavat. Ensimmäisestä vapaaehtoisrykmentistä on osa jo päässyt lähtemään, ja toista, tätä meidän, pannaan juuri alulle.

Olen pestautunut mukaan luutnantiksi ja joukkuepäälliköksi. Tule sinä minulle varamieheksi! Yhdessä me sitten lystit pidämme.

Onpa jo aika päästäkin taas vähän jäseniä verryttelemään. Ja mainio tilaisuus nyt on tarjolla. Sanovat niitä virolaisia veljeskansaksi; jaa, sen parempi: kirkkaamman kunnian kruunun saamme ja sitä suurempia vapaussankareita olemme.

Toiset pelkäävät, että ensimmäinen rykmentti ehtii tehdä koko työn, ennenkuin me suoriudumme lahden ylitse. Mutta kyllä vain puuhaa meillekin jää. Ja ellei jää Virossa, niin painutaan eteenpäin. Tule mukaan, vanha kaveri! Saattaa sattuma viskoa meitä niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille. Ymmärrätkös yskän? Täällä kerrotaan näes sinun silmittömästi rakastuneen johonkin lättiläistyttöön. No jaa, tiedänhän minäkin siitä jotakin, vaikken tiennyt, että vieraan maan tyttö sylissäsi silloin oli. Jos hänestä tietoja haluat, niin voin kertoa, että hän on matkustanut kotiinsa. Kuuluu olevan kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta. Jaa, jaa, eikös mielesi tee saada voiton seppeltä hänen kätösistään ja tuliaissuukkoa hänen rusohuuliltaan? Minä puolestani lupaan, etten silloin herrasväkeä häiritse.

Tule!

Veljesi Erkka.»

Hän oli nauranut kirjeelle luettuaan sen ensimmäisen kerran lävitse. Hän jonnekin hänelle vieraaseen, yhdentekevään maahan, tappelemaan, näyttelemään vapaussankarin osaa! Erkalle se saattoi sopia. Hän, Pentti, puolestaan oli saanut siitä narrinpelistä jo kotimaassa kyllikseen. Mutta nyt, luettuaan kirjeen uudelleen, hän ei enää nauranut.

Hän punnitsi asiaa.

Kunnian kruunusta ja vapaussankarin seppeleestä hän viis. Mutta mitalilla oli toinenkin puolensa, ja sitä kannatti harkita.

Päästä pois! Häntä oli alkanut ahdistaa sitä enemmän, kuta kauemmin hän kotona viipyi. Häntä kiusasi epämääräinen, ratkaisematon suhde Hannaan. Hanna itse oli samanlainen kuin ennenkin, yhtä tasaisen iloinen, yhtä ystävällinen. Mutta — liekö sitten asia todella ollut niin, vai kuvitteliko Pentti vain — hänestä tuntui kuin kaikki muut, isä ja Hannan isä, vieläpä äitikin, olisivat odottaneet häneltä jotakin ratkaisevaa.

Mitä hän vastaisi, jos he kysyisivät häneltä suoraan? Siinäpä se: hän ei tiennyt, mitä vastaisi.

Hänen oli mahdotonta päästä selvyyteen. Siksi pois!

Sitten vielä kalvavat ajatukset, jotka lamauttivat koko työhalun. Kaipa ne vaikenisivat luotituiskussa. Varmasti. Siinä unohtaa kaiken. Unohtaa, kuka olen, mistä tulen, mitä olen ajatellut ja surrut, mitä minusta piti tulla. Muistaa vain olevansa sotilas. Tuskin on selvillä siitä, mihin komppaniaan ja ryhmään kuuluu. Mutta sitä räikeämmin on tietoinen siitä, että pitää ampua. Ellen ammu tiuhaan ja tarkasti, ampuvat vastassa olijat minut...

Ja vielä toverin kirjeen viimeiset rivit! Ne loihtivat tuon tanssiaisillan niin elävänä mieleen. Millainen tyttö! Katherine oli siis matkustanut kotimaahansa. »Te olette antanut minun elämälleni uuden sisällyksen. Sytyttänyt minussa isänmaanrakkauden», muisti hän tytön sanoneen. Mitähän uusi elämän sisällys oli Katherinelle lopultakin antanut? »Kartanontytär jostakin Viron eteläpuolelta», oli toveri kirjoittanut. Hm, olisihan se somaa...

Pentin päätös oli valmis. Hän tarttui kynään.

»Pappila 29. XII —18.

H. V. Kutsustasi kiitos. Lähden heti pyhien jälkeen.

Tuus Pentti.»

Sitten hän nousi epäröimättä ja lähti alas.

Salissa oli perhe koolla. Rovasti istui keinutuolissa piipunnysä hampaissa ja sanomalehti polvillaan kuunnellen Hannan soittoa. Ruustinna kutoi sukkaa takkatulen ääressä. Hannan isä istui perimmäisessä nurkassa etukumarassa tukien kyynärpäillä polviin ja katsoen hellittämättä ristissäolevia suuria ja karheita kouriaan.

Pentti pysähtyi kynnykselle. Hiljainen rauha, joka henki häntä vastaan huoneesta, sai hänet aprikoimaan. Mennä heidän luokseen ilmoittamaan, että parin päivän kuluttua hän lähtisi sotaan, jota käytiin monien satojen kilometrien päässä täältä, rauhaisasta Pohjanmaan pitäjästä, sehän olisi samaa kuin heittää pommi omaistensa keskuuteen.

Mitähän äiti sanoo? iskeytyi hänen mieleensä. Äitikulta, joka istui siinä pyylevänä, rauhallinen ilme herttaisilla, lihavilla kasvoillaan. Entä isä? Isän kookas, ryhdikäs olento ja tuuhean, harmaan tukan ympäröimä! lujat kasvot olivat omiaan herättämään kunnioitusta, johon sekautui vähän arkuuttakin. Jos isä sanoisi ei, olisi hänellä kova kamppailu edessä. Isä ei hevin antanut myöten, jos jotakin päähänsä sai. He kaksi, isä ja hän, olivat liiaksikin toistensa kaltaisia, ei vain ulkonäöltä, vaan suureksi osaksi myöskin luonteeltaan. Yrjö-veli — hän, jonka tappava luoti tavoitti Varkauden taistelussa — sensijaan oli tullut äitiin, yhtä hellä ja herttainen hän oli ollut.

Ja Martti-setä? Hän ei kai sanoisi mitään, hymyilisi vain tapansa mukaan surumielistä hymyään, johon sekautui hitunen ivallisuutta. Merkillistä muuten, että isä ja Perälän Martti olivat niin hyvät ystävät keskenään. Olisi luullut, ettei heillä ollut paljoa yhteistä, niin erilaisilta he vaikuttivat. Mutta isä kai tunsi syvemmin kuin muut tanakkavartisen, parrakkaan Martti-sedän, jossa toiset eivät nähneet muuta kuin työteholtaan keskinkertaista heikomman maanviljelijän, ehkä hän näki sieluun, jota suuret, surulliset, syvänsiniset silmät heijastivat.

Hanna? Niin Hannaan hänen uutisensa sattuisi kai kipeimmin. Murtaisikohan se hänen tyyneytensä, jonka järkkymättömyys oli joskus suorastaan suututtanut häntä, Penttiä? Hanna soitti jotakin Sibeliuksen sävellystä. Pentti näki vain hänen tummanvihreään pukuun verhotun selkänsä ja kullanruskean tukan, jossa pianon kynttiläin säteet leikkivät. Hellyys tuota sorjaa tyttöä kohtaan läikähti hänen rinnassaan. Miten hän voisi...?

Mutta päätös kuin päätös.

Hän astui huoneeseen.

Hanna keskeytti heti soiton ja pyörähti tulijaan päin silmissä lämmin ilo. Äiti ja isäkin kääntyivät häneen hymy huulilla. Vain Perälän Martti ei ollut huomaavinaan hänen tuloaan.

Pentti istuutui äidin viereen ja tarttui hänen käteensä sivellen sitä hiljaa.

— Virossa kuuluu veljeskansalla olevan ankarat ajat, aloitti hän kömpelösti.

— Niinhän lehdissä kerrotaan, myönsi rovasti. — Samanlaista kuuluu olevan kuin Etelä-Suomessa viime kevättalvena. Ryssien laumat ahdistavat aseetonta kansaa. Ryöstöjä, murhia... Ihmis-parat. Herra armahtakoon heitä heidän tuskassaan.

Ruustinna ja Hanna eivät sanoneet mitään. Mutta molemmat tarkkasivat Pentin kasvoja. He olivat heti vaistonneet, että noiden välinpitämättömiksi tarkoitettujen, mutta epävarmalla äänellä lausuttujen sanojen takana piili jotakin.

— Mutta eivätköhän asiat siellä nyt parane, kun suomalaisia vapaaehtoisia lähtee sinne tuhatmäärin, virkahti rovasti hetken kuluttua.

Pentti kohtasi äidin tutkivan, tuskaisan katseen, ja silloin hän heitti enemmät kiertelyt.

— Minäkin lähden sinne. Heti uudenvuoden päivän jälkeen matkustan, sanoi hän.

Oli todella kuin pommi olisi heitetty keskelle rauhallista kotia.

Ruustinna tarrautui kiinni poikansa käsivarteen. Kyyneleitä ryöpsähti silmiin.

— Pentti, kuiskasi hän tukahtuneesti. — Poikani ... Viimeiseni!

Pentti silitti rauhoittavasti äitinsä kättä ja kääntyi katsomaan toisia.

Rovastin keinutuoli oli pysähtynyt äkillisellä nykäyksellä. Hän oli ottanut piipun suustaan ja tuijotti poikaansa.

— Mitä hulluja! murahti hän sitten, pisti piipun takaisin suuhunsa ja jatkoi keinumistaan. Mutta vihaisesti pöllähtelevät savupilvet ilmaisivat, ettei hän ollut niin tyyni, kuin miltä koetti näyttää.

Hanna oli valahtanut kalman kalpeaksi. Suuret silmät katsoivat Penttiin säikähtyneinä, mutta kyyneleettöminä. Eikä hän sanonut mitään, kääntyi vain puolittain poispäin ja painoi päänsä alas.

Martti-setäkin oli vilkaissut Penttiin yllätettynä, mutta painunut sitten taas hymähtäen entiseen asentoonsa.

— Isä, sinä sanoit äsken, että siellä on nyt samanlaista kuin Etelä-Suomessa vajaa vuosi sitten, alkoi Pentti puhua nopeasti. — Tuo aika on meiltä itseltämme ohitse. Mutta siksi velvollisuutemme nyt onkin auttaa veljeskansaa, joka kärsii niin kuin me vuosi sitten, mutta ei yksin kykene ravistamaan vainolaista harteiltaan. Ajatelkaa koteja, vanhuksia, naisia ja lapsia, jotka siellä parastaikaa kärsivät! Eikö meidän, eikö myöskin minun velvollisuuteni ole kiiruhtaa auttamaan heitä?

Noita kiihkeitä sanoja seurasi äänettömyys. Rovasti katkaisi sen viimein.

— Niin no, jos ajattelet noin ja jos tuntosi käskee sinua lähtemään, niin... virkahti hän hieman väräjävällä äänellä.

Pentti oli kuvitellut, miten vapauttavalta tuntuisi, kun isä antaisi suostumuksensa. Mutta minkäänlaista vapautusta hän ei nyt tuntenut. Pikemmin päinvastoin: nuo suostumuksen sanat painuivat kirvelevinä hänen mieleensä, »_Jos_ sinä ajattelet noin», oli isä sanonut. Mutta hänhän ei ajatellut niin kuin äsken oli puhunut. Mistä lienevätkään mieleen juolahtaneet nuo mahtipontiset sanat? Veljeskansa — mitä tiesi ja välitti hän siitä? Kaukaiset uhatut kodit — mitä liikutti niiden kärsimys häntä? Hänen olisi pitänyt välittää ja sen olisi pitänyt liikuttaa, tuntui hänestä. Mutta niin vain oli, että se oli hänelle yhdentekevää. Niinkuin miltei kaikki muukin.

Martti-setä silmäsi ylös.

— Vai sotateille? hymähti hän hieman ivallisesti. — Se yskä kyllä ymmärretään.

Ruustinna taisteli itkua vastaan. Tuon tuostakin täytyi hänen pyyhkäistä etusormellaan lasien alitse silmäkulmiaan. Hänestä tuntui, että nyt häneltä viedään hänen viimeinenkin lapsensa. Viimeinen... Paljon rakastanut ja paljon kestänyt vanha sydän oli aivan pakahtua tuskasta.

Hän tunsi katkeruutta tuntematonta maata ja kansaa kohtaan, joka kutsui hänen viimeistä poikaansa. Vanhimman oli tauti murtanut. Keskimmäinen oli kaatunut vapaussodassa. Vain Pentti oli jäljellä. Ja nytkö oli hänen vuoronsa tullut? Kohtalon raskaasti koetteleman äidin sydämessä kuohahti viha noita koteja ja vanhuksia, naisia ja lapsia kohtaan, jotka vaativat suojakseen hänen poikaansa. Ja ennenkaikkea viha tuon maan miehiä kohtaan, jotka eivät yksin jaksaneet suojata kotejaan ja omaisiaan.

Mutta ääneen hän sanoi:

— Auttaa veljeskansaa... pelastaa koteja... suojella heikkoja ja turvattomia... Voihan se kaikki olla kansamme velvollisuus. Mutta voi Pentti, onko sinun, juuri sinun, välttämättä lähdettävä mukaan? Onhan sinulla kyllin tehtäviä ja velvollisuuksia omassa maassa.

‒ Minua tarvitaan nyt kaikkein kipeimmin siellä, äiti-kulta.

‒ Kuulehan, äiti, puuttui rovasti puheeseen, — jos pojan tunto kerran käskee häntä lähtemään, niin emme me voi muuta kuin rukoilla hänelle Herran varjelusta hänen vaikealla matkallaan.

Ruustinnan alaleuka alkoi täristä, kyynelvirrat ryöpsähtivät poskipäille, ja hän kiiruhti huoneesta.

Hanna ei ollut koko keskustelun aikana siirtänyt katsettaan lattiasta. Nyt hän nousi hiljaa paikoiltaan ja pujahti ulos ovesta.

Ruustinna seisoi makuuhuoneessa nojautuneena raskaasti ikkunanpieleen. Kuullessaan askeleita takaansa käännähti hän ja heittäytyi itkien Hannan kaulaan.

— Hän ei tule takaisin, vaikeroi hän. — Tunnen, ettei hän ikinä palaa!

Hanna koetti rauhoittaa häntä hyväilyin ja hellin sanoin, mutta kyyneleet eivät ehtyneet.

Yht'äkkiä irtautui ruustinna tytön syleilystä, jäi hetkeksi tuijottamaan hänen kasvoihinsa ja sanoi sitten:

— Mikset sinä sanallakaan koettanut estää häntä? Vai onko teidän välillänne tapahtunut jotakin?

Veri syöksähti Hannan poskipäille. Hänen oli vaikea hillitä enää itseään. Katkonaisesti hän kuiskasi:

— Ei mitään ole tapahtunut... Mutta ettekö ymmärrä, täti...? Mitä auttaisivat minun sanani? Minun, juuri minun kaikkein vähimmän!

Ruustinna katsoi pitkään sinisten silmien kärsivää ilmettä. Katkera, epätoivoinen tuska paloi niissä. Ja seuraten äkillistä mielijohdetta hän veti tytön luokseen ja painoi hänet hellästi pehmeää poveaan vastaan.

— Lapsi, lapsi-parkani!

Neljäs luku.

Ulkona oli samea suojapäivä. Puiston puiden alastomat oksat olivat menettäneet hohtavan valkeat vaippansa. Katu kasarmin ja puistikon välissä oli harmaa ja sohjuinen. Räystäistä tippui vesi.

Pentti Kaira puri huultaan tuijottaessaan ulos.

Mitä tekemistä minulla on täällä? Mikä mieletön päähänpisto lähteä tällaiselle retkelle!

No, oltiinhan vielä kotimaassa. Niin että tarkasti ottaen ei vielä ollut mahdotonta kääntyä takaisin. Mutta...

Hän käännähti ikkunasta pois.

Samaa harmaata.

Kolkko kasarmihuone, josta kuukausien tuuletus ei ollut saanut ryssänhajua lähtemään. Se istui sitkeänä lattiassa, katossa ja seinissä tuottaen kestävyydellään ansaitsematonta mainetta alkuperälleen. Harmaapukuisia, juroja miehiä istui sänkyjen laidoilla imeskellen piippua tai poltellen savuketta tuumivan näköisinä. Koti-ikävä ja pettymys kalvavat, ajatteli Pentti. Hän oli koettanut muutaman kerran tänä ensimmäisenä päivänä lähestyä noita jäyhiä miehiä, mutta keskustelu oli aina tyrehtynyt alkuunsa. Ei ollut mitään yhteistä pohjaa.

Pitkän, tukevan pöydän kummassakin päässä oli peliseurue koolla. Lyötiin pennin nakkia. Ja tavanmukaiset korttisukkeluudet säestivät uutuuttaan kiiltävien korttien läiskettä. Käden ulottuvilla lepäsi vielä muutamia avaamattomia pakkoja parhaita ja kestävimpiä pelikortteja. Oltiinhan lähdössä sotaretkelle, josta ei kukaan tiennyt, kestäisikö se viikon vai iäisyyden, joten oli varminta varustautua pahimman varalle.

— Pata putosi, mutta ei hiivatti halennut!

Pentti käännähti katsomaan huutajaa. Se oli Jaakko Jännes, tanakka, jäyhätekoinen mies. On siinäkin Luojalla ollut raaka-ainetta, mutta ei aikaa, ajatteli Pentti tarkatessaan miestä. Vasemmassa poskessa näkyi arpi, kuin puukonviilloksen jättämä; milloin suuttumus, milloin innostus sai sen punaisena palamaan. Jämerä pää oli painunut hieman kumaraan leveiden hartioiden väliin. Punakat, näppylöiden rumentamat kasvot olivat karvaiset, parransänki oli musta ja tiheä, ja kauluksesta työntyi ulos pitkiä tummia karvoja. Ja kuitenkin — tuossa lujatekoisessa miehessä oli jotakin, mikä veti puoleensa. Se oli kai silmissä, tavallisen näköisissä, vihreissä silmissä. Toisinaan kuvastui niissä vain ilkeys, pahansuopuus. Mutta hetken kuluttua ne saattoivat katsoa kirkkaan rauhallisina, lempeinä.

— Kersantti Kaira rykmentin komentajan luo!

Ovella seisoi pieni lähettipoika — vapaaehtoisen harmaassa puvussa hänkin, varmaan ei vielä kuuttatoista täyttänyt.

Korttipelit pysähtyivät hetkeksi. Jännes käännähti puhuteltuun, silmäsi häntä ilkeästi kiireestä kantapäähän ja puhalsi sitten tupakansavun halveksivasti sieraimistaan ulos.

‒ Taitavat, tuota, esikuntaan meinata, irvisti hän.

— Ja sitä olet tietysti tullutkin kärkkymään. Maisteri! Minä, tuota, tiedätkös, minä en oikein tykkää herroista. He—heh, esikuntajessukseksi, hän! Tai kuormastokenraaliksi, he-heh!

Korttiseurueet purskahtivat äänekkääseen nauruun. Toisetkin silmäsivät ihmeissään Kairaan, joka sanaa sanomatta kääntyi seuraamaan lähettiä.

Veri suhisi Pentin korvissa hänen astellessaan pienen aseveikkonsa rinnalla. Mokoma suunsoittaja! Mutta antaahan olla, tämä päivä ei vielä ole viimeisemme, ei hänen eikä minun, ajatteli hän kostonhaluisena.

Kun he laskeutuivat ensimmäiseen kerrokseen, tuli hän katsahtaneeksi hiukan tarkemmin seuralaistaan, joka pää pystyssä ja joustavin askelin asteli hänen edellään alas portaita. Nuori, miten nuori, melkein lapsi vielä. Lapsen ruumis. Lapsen pehmeäpiirteiset, kauniit kasvot.

— Kuulehan, toveri, miten vanha sinä oikeastaan olet?

Poikanen pysähtyi ja katsoi kersanttiin. Ystävällinen puhe ja miellyttävä ääni tehosivat häneen. Hän tunnusti suoraan:

— Viisitoista täytin marraskuussa, kersantti.

— Mutta silloinhan sinulla täytyi olla isäsi lupatodistus päästäksesi mukaan.

Nuoren sotilaan ääni värähti, kun hän vastasi:

— Minulla ei ole isää. Hän kaatui Viipurin valloituksessa.

Pentti laski suojelevasti kätensä pojan olkapäälle.

— Entä äitisi?

Ei minulla ole oikeata äitiä. Äitipuoli vain. Ja hänen nimensä minä väärensin lupakirjan alle.

— Väärensit?

— Niin, kersantti. Ah, jospa ämmä tietäisi, miten kaunista käsialaa herrat uskovat hänen osaavan kirjoittaa! Hän kuolisi varmasti ilosta. Hän on, nähkääs, sitä lajia, että hän on kuin paratiisissa, kun saa olla jossakin tekemisissä herraskaisten kanssa. Mutta sitä autuutta ei hänen osalleen ole liiemmälti tullut. Ja siksi kai elämä kotona tahtookin tavallisimmin helvettiä muistuttaa.

Ja lähetti nauroi vapaata pojan naurua.

— Mutta ettehän sano muille, kersantti, että todistukseni on väärä, jatkoi hän vakavaksi käyden. — Ne lähettävät minut silloin takaisin kotiin. Enkä halua sinne. Tahdon teidän mukaanne.

— Miksi niin?

— Tahdon taisteluun, veljeskansan ja oikeuden puolesta!

— Ja siksikö lähdit mukaan?

— Siksi!

Pentti katsoi pojan rehellisiin, intoa hehkuviin silmiin. Ja hän häpesi pikku miehen edessä. Mitkä olivatkaan ne syyt, jotka olivat aiheuttaneet hänen oman liittymisensä apuretkikuntaan!

— Mutta etkö sentään ole liian nuori sotaan?

— En, oli varma vastaus, ja pyöreiden lapsenkasvojen siniset silmät säikkyivät innostuksesta. — Luin pari kuukautta isäni kuoleman jälkeen »Vänrikki Stoolia». Siitä alkaen oli päätökseni valmis. Muistattehan, kersantti?

Ja poikanen lausui värähtelevällä äänellä:

»Kun viisitoista vuotta vaan ma kerran täyttää saan, samaanpa käyn ma taisteluun ja samaan kuolemaan.»

Pentin silmät kostuivat. Hän tarttui pienen toverinsa käteen ja puristi sitä lujasti.

Sitten he jatkoivat matkaansa. Lähettipoika ylpeänä uudesta ystävästään. Pentti mieleltään hyvän joukon äskeistä nöyrempänä.

Hetkistä myöhemmin seisoi kersantti rykmentin esikuntahuoneessa.

Pöydän ääressä istui lyhyenläntä, tanakka mies, silmät terävät, silmäkulmien välissä pari tarmokasta ryppyä. Kasvot kuin puuhun veistetyt, ajatteli Pentti seisoessaan nyt ensi kertaa silmästä silmään uuden rykmentin komentajansa kanssa. Mies oli eversti Kulma, toisen vapaaehtoisen suomalaisrykmentin päällikkö.

Ikkunan luona seisoi pitkä, hienonnäköinen mies, jonka silmien ilmeestä estivät pyöreät sangattomat silmälasit saamasta oikein selkoa. Hän oli Pohjan Poikain ensimmäisen pataljoonan nuori komentaja kapteeni Hamula.

Eversti Kulma oli lopettanut tarkastelunsa. Nähtävästi miellytti nuori aliupseeri häntä, hänen äänensä oli näet tavallista vähemmän karski, kun hän puhutteli tätä:

— Vapaussodassako ansaitsitte arvonne, kersantti?

— Niin, herra eversti.

— Ja siviilissä maisteri?

— Niin, herra eversti.

— Tarvitsen teidänkaltaistanne miestä, kersantti.

Kun puhuteltu ei vastannut mitään, lisäsi eversti:

Saatte jo tänään aloittaa työnne esikunnassani.

Pentti katsoi tyynesti tuimiin kasvoihin vastatessaan:

— Herra eversti, rykmenttimme on vapaaehtoinen, niin että minulla täytyy olla oikeus suostua tai kieltäytyä. Ja minä kieltäydyn.

Everstin ohimosuonet paisuivat. Hän ei ollut tottunut siilien, että hänen ehdotuksensa torjuttiin, mutta hän ei sanonut mitään.

— En ole liittynyt rykmenttiin madellakseni esikunnan matkassa, herra eversti. Haluan etulinjoille ja riviin. Ellei sitä minulle suoda, en lähde koko retkelle.

Kiivas vastaus pyöri everstin kielellä, mutta ennenkuin hän ehti mitään sanoa, astui kapteeni Hamula hänen luokseen ja kuiskasi jotakin. Eversti nyökkäsi vastahakoisena. Hän nousi pystyyn ja kääntyi selin kersantti Kairaan katsomaan ulos ikkunasta.

— Luutnantti Tuominen on puhunut teistä minulle, virkahti kapteeni Hamula tarkastellen ilmeisellä mielihyvällä itsepäisiä kasvoja edessään. — Hän kiitti teitä pystyväksi ja urheaksi sotilaaksi.

— Olen hänen vanha sotaveikkonsa, herra kapteeni, niin että hän liioitteli varmaan.

— Hän suositteli teitä joukkueen johtajaksi.

— Herra kapteeni, vastasi Pentti itsepintaisuutta pursuvalla äänellä, — vapaussodassa totuin johtamaan ryhmää. Olen kiitollinen, jos voitte uskoa minulle ryhmän pataljoonassanne. Korkeammalle en tahdo. Jos sallitte minun vielä jatkaa, herra kapteeni, niin sanon, etten ole lähtenyt tälle retkelle ansaitakseni tähtiä. Jokin vain on saanut minut liittymään vapaaehtoisten joukkoon, mutta mitä se hekin, niin kunnianhimoa se ei ole.

Kapteeni Hamula naurahti huvitettuna.

‒ Hyvä, hyvä. On hauskaa kuulla, että rykmentissämme on teidänkin kaltaisianne miehiä, sanoi hän.

Kun Pentti palasi tupaan, käännähti Jännes häneen ilkkuen:

— No tarjottiinkos sulle paikkaa esikunnassa, hiivatin korkeastioppinut?

— Kyllä.

— Ja sinä, tuota, sanoit jotta: tattis sano ruotsalainen.

— Ei, myönsin, etten ole oikea mies esikuntaan. Sanoin, että sinne ovat omiaan miehet, joilla on prenikkanälkä ja nauhajano, mutta jos miesten mittelystä kysymys on, housuissa — jänis.

Koko tupakunta räjähti nauruun.