Part 4

— Ah, tuon leikkauksen seuraaminen oli vaikein koetus, mitä urallani olen saanut kestää. Hän ei sallinut kenenkään pitää kiinni käsistään. Kourat lujasti nyrkissä, verettömät huulet tiukasti yhteen puristettuina ja katse jähmettyneenä tuijottamaan kattoon hän makasi. Ei ainoatakaan valitusta, ei ainoatakaan tuskan parahdusta päässyt hänen huuliltaan. Mutta juuri tuo äänetön kärsimys, tuo hirvittävällä tahdonvoimalla liikkumattomaksi pakotettu ruumis leikkauspöydällä teki kaamean vaikutuksen.

— Se on oikeata suomalaista sisua! huudahti Pentti ihailevasti.

— Niinkö? virkahti sisar Margot katsoen häneen kostein silmin. — Mutta kun kaikki oli vihdoin ohi, menin huoneeseeni ja itkin... itkin...

— Entä sitten?

— Sitten seurasi rauhaton ilta ja vielä rauhattomampi yö. Vasta aamun sarastaessa hän vaipui levottomaan uneen. Tohtori sanoo, että se on hänen viimeisensä. Ennen sitä unta, josta ei enää herätä.

Sisar vaikeni, eikä Pentti liioin osannut mitään sanoa. Hänen mielensä oli painunut. Lähestyvä kuolema painoi. Hän tunsi suurta ihailua aseveljeä kohtaan, jolla oli edessä pitkä matka. Mutta sittenkin... Loiston rinnalla oli kuvassa niin paljon harmaata. Kuolema vieraalla maalla, kaukana omaisista ja ystävistä — mistä syystä? Siksikö vain, että Eino Halla katkeruuksissaan oli hetkeksi heittäytynyt oikealta tieltä? Ja sitä vartenko vain, että voisi näyttää, ettei ollut raukka? Sekö oli ainoa tarkoitus?

Entä he, Pohjan Pojat? Mikä oli oleva heidän kohtalonsa? Kuolemako? Hän säpsähti, kun tuo ajatus iski mieleen. Joskus ennenkin se oli tullut. Noussut muistona vapaussodan ajoilta. Maatessa vuoteella ja kuunnellessa toverien tasaista hengitystä se oli tullut. Mutta silloin se oli ollut niin kaukainen, takana ja edessä, kaukainen ja kevyt. Nyt se tuli lähelle, niin lähelle, että teki kipeää.

Kuolema... Miten vääntäisi se tovereiden kasvot, jotka nyt värähtelivät naurusta? Entä hänen omat kasvonsa?

Hän vavahti.

Tuntui helpotukselta, kun eräs hoitajatar ilmestyi ovelle ja sisar Margot viittasi seuraamaan sisälle. Eino Halla oli herännyt.

Huone, johon he astuivat, kylpi iltapäiväauringossa. Sen säteet, ulkona pakkassäässä niin avuttomat, valaisivat kirkkaaksi täyteen ahdetun, raskasilmaisen sairassalin. Ne tunkeutuivat kaukaisimpaankin nurkkaan ja loivat säihkyvän kehän kuolevan muukalaisen kasvoille.

Ne olivat kauniit — tällä hetkellä. Auringossa ei nähnyt, että ne olivat parroittuneet, ei kärsimysten jälkiä niillä. Näki vain palavat — viimeistä kertaansa palavat — silmät ja miehekkäät piirteet.

Vuoteissa makasi virolaisia ja Viron saksalaisia. Yhdessä he olivat taistelleet, yhdessä saaneet kärsiä. Ja yhdessä he nyt tähysivät muukalaista, joka oli tullut kaukaa ja oli matkalla vielä kauemmas.

Kun Pentti saapui maanmiehensä luo, oli tämän pää vaipunut jälleen raukeana tyynylle. Silmät tuijottivat jäykkinä ylös kattoon.

— Eino Halla... toveri...

Kuoleva ei kuullut tai ei ymmärtänyt. Katse vain kävi harhailevaksi.

— Eino, Inkeri lähettää sinulle terveisiä. Hän rakastaa sinua. Katuu. Pyytää anteeksi.

— Anteeksi, toisti haavoittunut hitaasti soinnuttomalla äänellä. Mutta katse ei ilmaissut mitään.

Aika oli vähissä. Elämä oli sammumaisillaan.

Pentti pujotti jäykkään nimettömään sormuksen ja nosti käden aivan kuolevan silmien eteen. Auringonsäteet saivat kullan hehkumaan.

Eino Hallan harhailevat silmät pysähtyivät siihen. Ja samassa levisi kasvoille vapautunut hymy. Synkkyys, kovuus sulivat, piirteet pehmenivät ja kirkastuivat.

Hän oli ymmärtänyt.

— Inkeri, kuiskasivat huulet niin hiljaa, että sitä tuskin erotti, — on... antanut... anteeksi...

Hetkistä myöhemmin oli kaikki ohi.

Sairassaliin oli laskeutunut juhlallinen hiljaisuus.

Monessa silmäkulmassa kimmelsi kyynel. Ensimmäinen suomalainen vapaaehtoinen oli käynyt kuolemaan vieraan maan sairaalassa.

Yksinäisenä, voimakkaana, jollakin tavoin saavuttamattomana.

Pentti nousi vuoteen äärestä.

Hän ei ehtinyt ovelle asti, kun muuan nuori virolainen ehätti hänen luokseen.

— Te olette myös suomalainen?

Kun vastaus oli myöntävä, jatkoi hän sydämellisesti:

— Me olemme raajarikkoja, me kaikki, jotka jäämme tänne. Eikä meidän äänemme kanna kauas. Mutta omasta ja kohtalotovereitteni puolesta pyydän teitä viemään terveisemme suomalaisille veljillemme. Te tulitte, kun kaikki näytti jo menetetyltä. Te olette ensi iskuihanne luoneet uudesti tämän kansan. Ja te olette opettaneet meille, miten sotilas kärsä ja kuolee ... Hän, toverinne, kuoli eikä kuitenkaan katoa. Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa. Ja... elää rampa-raukkojen sydämissä...

Nyyhkytys katkaisi puheen. Nuori soturi heittäytyi vapaaehtoisen kaulaan ja terveellä vasemmalla kädellään puristi hänet lujasti rintaansa vastaan.

Pentti vastasi lämpimästi syleilyyn. Hänen sydämensä oli yht'äkkiä tulvahtanut valoa ja iloa täyteen.

_Siitä_ syystä he olivat jättäneet rauhaisat kotinsa. He kaikki, Eino Halla ja Pentinmäet ja Pikku-Matti ja Torttila ja Kuikka ja hän ja kaikki muut, sadat ja tuhannet joka kolkasta Suomen maata. Ei suinkaan siitä syystä kuin kukin luuli lähteneensä. Ei, heidän oli ollut pakko lähteä. Heidät oli määrätty välikappaleiksi Luojan kädessä. Välikappaleiksi, joille oli annettu suuri tehtävä täytettäväkseen. Suuri ja voimia kysyvä — kunniakas.

Ja he kävivät kohti kuolemaa. Kuolemaa vieraalla maalla. Mutta eivät vain kuollakseen, vaan luodakseen uudesti hätäänsä sortuneen veljeskansan. Sen tehtävän oli kohtalo heille antanut.

Mitäpä siitä, ettei heidän kärsimyksiään muistettaisi vuosikymmenien taa! Että heidän hautojaan ehkä piankin peittäisi unohduksen lumi! He jättäisivät jälkeensä työnsä ja tekonsa, ja ne eläisivät — vaikkapa nimettöminäkin — tulevaisuudessa. Nykyisyyttä onnellisemmassa tulevaisuudessa.

Seitsemäs luku.

Juna köryytti hiljalleen eteenpäin, pitkä, raskas sotilasjuna.

Yksitoikkoista... Molemmin puolin rataa tiheä kuusiaita, joka sulki junan matkustajineen omaksi, kaikelle ulkopuoliselle vieraaksi maailmaksi.

Vain joskus oli vihreässä muurissa aukko — liekö tahalla jätetty vai syystä tai toisesta jälkeenpäin hakattu. Laaja, luminen lakeus avautui silmien eteen. Yhtä auringoton, harmaa, yksitoikkoinen. Ei kumpuja, ei notkoja, tasaista vain kuin lattia, niin kauas kuin silmä kantoi. Jossakin kaukana taloja, jotka harmaina rykelminä erottautuivat taivaanrannalla siintävästä metsästä. Jokunen yksinäinen tuulimylly, vanhuuttaan vapiseva, puinen tai jylhä, kivestä tehty. Siinä kaikki, ellei ota lukuun likaisia asemarakennuksia, joiden ohi juna silloin tällöin mateli.

Pentti Kaira tuijotti ulos vaununikkunasta. Ja asemasillalla seisoksiva rautatieläinen olisi voinut nähdä ohivierivän junan joka ikkunassa vakavia kasvoja katsomassa hellittämättä vieraan maan lohdutonta tammikuun maisemaa. Niin, hän olisi voinut nähdä, jos olisi vaivautunut kääntämään päätään sinne päin. Nyt hän vain huitaisi kädellään välinpitämättömästi: antaa mennä...

— Saakeli, eikö tuo tarkkailu jo ala riittää?

Pentti silmäsi vastapäätä istuvaan toveriinsa. Hänen ajatuksensa olivat hakeutuneet kotiin. Äitiä ja isää hän oli ajatellut, mutta eniten kuitenkin Hannaa ‒ rakkaita, joista hänet erotti minuutti minuutilta hitaasti, mutta järkkymättä yhä pitenevä välimatka... Miksei hänen annettu olla rauhassa omine ajatuksineen?

Toikka nauraa röhötti. Pienet silmät painuivat entistä syvemmälle naurusta paisuvien poskien varjoon..

— Saakeli soikoon, Kaira! Voisi uskoa sinun luulevan mua polsuksi, niin vihaisesti katsot.

Pentti hymähti. Tuolle jättiläiselle oli turha kantaa kaunaa. Mistä hän saattoi tietää, että ihminen joskus halusi olla yksin ajatuksineen, hänellä itsellään ei ilmeisesti ajatuksia ollut? Ei ainakaan sellaisia, joiden kanssa mielellään on kahden.

— Katselin vain noita peltoja, sanoi hän. — On omituista ajatella, ettemme tiedä, ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa niitä.

Vaunussa oli aika rähinä. Arvaahan sen, kun moniakymmeniä sotilaita istuu yhteen sullottuina. Vain lähimpänä istujat kuulivat senvuoksi hänen sanansa. Pikku-Matin siniset lapsensilmät suurenivat tähytessään ulos. Laukkasen kynnet hakeutuivat avuttomina suuhun. Kuikankin aina hymyyn valmiit huulet puristuivat tiukasti yhteen.

Mutta Toikka vain nauroi:

— Älä ole akkamainen, Kaira! Mitäs mies paluuta ajattelee? Kaikkihan on edessä: tappelut, tappelut, pojat! Saakeli, pojat, Tallinnassakin ryssän uffarien kanssa...

Pentti keskeytti hänet:

— Kyllä koko rykmentti tietää sinun yhteenottosi, Kalle.

Toikka räjähti nauramaan:

— Kappas vain miestä. Ei ole juttutuulella, vai? No, annetaan armon käydä oikeuden edellä, niinkuin herrat pruukaavat sanoa. Märehdi nyt sitten, kun sitä haluat. Lauletaan me pojat. Laula sinä, Kuikanpoika!

Pentti kääntyi jälleen tuijottamaan ulos.

Hitaasti köryytti juna edelleen. Kohti etelää. Ja mitä muuta kohden?

Etelä?

Hänen mieleensä muistuivat Erkan — miten pikku luutnantti olikaan täällä paisunut ja pöyhistynyt, no niin, luutnantilla ja tavallisella vaivaisella kersantilla on niin peräti vähän toistensa kanssa tekemistä — sanat: »Saattaa sattuma viskoa niinkin, että tiemme vie sinulle rakkaille maille.» Niin, Katherine...

Kiihoittavan selvänä sukeltautui lättiläistytön kuva esiin muistin komeroista. Kun hän sulki silmänsä, oli hän jälleen tuntevinaan vaaleanpunaiseen silkkiin verhotun hennon ruumiin painautuneena rintaansa vastaan. Ja aistivinaan mustien hiusten tuumaavan tuoksun. Näkevinään palavat, mustat silmät. Ja kuulevinaan ilkamoivan, kiihtävän naurun.

Katherine... Muistikohan hän vielä heidän tanssiaan tuona iltana? Entäpä, jos kohtalo veisi heidät kaksi vielä kerran yhteen...

Laulua. Kuka lauloi? Niin, sehän oli Kuikka, joka kauniilla tenorillaan lauloi jotakin muunnosta »Jääkärin laulusta»:

»Sun viimeinen kuiskeesi, kulta Konsa tempasin laukkuni mie: Se mun lietsoi rintani tulta, Siitä erkani kohtalon tie.»

Vaunussa oli hiljaista. Kaikki olivat vaipuneet kuuntelemaan.

Laulaa, niin. Kunpa, osaisikin laulaa.

Pentti tunsi taas, niinkuin monesti ennen, kadehtivansa kaikkia niitä, jotka osasivat laulaa. Antaa laulussa purkautua mielen. Ilman sitä patoutui rintaan päivien, viikkojen ja kuukausien kuluessa jotakin, jolle ei löytänyt ilmaisumuotoa. Sinne se jäi, sydänalaan, kalvamaan, painostamaan, niin että joskus teki mieli itkeä. Itkeä noin vain, ilman mitään syytä.

Kuikka keskeytti äkkiä, keskelle säettä.

— Katin hännät! Ei kannata. Ei, kuulkaapas tätä!

»Eikä se ollut kevätpäivä, Kun minä tänne synnyin; vaan se oli synkeä syksypäivä, kun minä kulkija synnyin.

Äitini itki ja kukkia katsoi, kun mua kuopusta kantoi; tulipunakukkaa äitini katsoi, kun mulle rintaa antoi.»

— Eikös se sovi minulle? Melkein kuin nyrkki ryssän silmään!

— Jatka, Tahvo, pyysi Pentti.

— Weiter? naurahti Kuikka. — Ei, veli hyvä, ei käy. En milloinkaan jaksa laulaa samasta laulusta kahta säkeistöä enempää. Ei huvita. Yksitoikkoista. Ei, mutta, pojat, kerronkos ensimmäisestä tuttavuudestani »tulipunakukan» kanssa?

— Kerro!

Iloinen hymy välkehti hänen silmissään..

— Juu, sillä tuttavuudella oli vähä tekemistä koko elämänjuoksuni kanssa, niinkuin sanotaan. Juttusinhan teille jo, että viidennen luokan alkuun se minun herraksitekoni jäi. Ja, kissa vieköön, vähän äkkiä jäikin. Sellaista se on, kun muori liiaksi tirkistelee tulipunakukkia!

— Asiaan! virkahti Laukkanen.

Kuikka jäi tuijottamaan pulleisiin kasvoihin. Sitten huiskautti hän kättään.

— Asiaan? Sanotko sinä: asiaan? Sinusta, Miinan Eerikki-poika, taitaa tulla suuri mies. Oikea lainlaatija. Nehän ne siellä valtiopäivillä kirkuvat toisilleen: asiaan, kun mieli tekee päästä pöytäkirjaan eikä muutakaan sanottavaa ole. No niin, pysytään asiassa. Siitä ensimmäisestä rakastumisestahan olin juttuamassa. Juu, se oli sillä lailla, että rehtorillamme... Tiedättekös te, kaverit, mikä se semmoinen rehtori on?

Pojat nyökkäsivät.

— Jaha, katsopas, Kaira. Sinulla on ollut onni matkassasi. Et ole saanut ryhmääsi ainoatakaan tomppelia. Teräviä poikia, oikeita eläviä tietosanakirjoja, joka sorkka. Nicht wahr? Juu, sillä suurimmalla peruukillamme oli seitsentoistavuotias tytär, oikea herranenkeli. Koettakaa nyt kuvitella sellaista. Ja minä olin kuudennellatoista. Sehän passas. Mutta kuinka ollakaan, kun olin yhtenä iltana pussaamassa tyttöä, tulla tuiskahti siihen se peruukki, rehtorimme, meinaan. Siitäkös äläkkä syntyi, oikein pirunmoinen metakka! Minä olin muka vietellyt rehtorin suloisen, kiltin tytön. Ja sen tien sain matkapassit koulusta. Katin hännät siitä, mutta tuo viettelyjuttu minua kaivaa vieläkin. Vietellyt? Luuleekos teistä kukaan, että täyttä naista tarvitsee vietellä muutamaan viattomaan pusuun? E-hei! Kuinkas se taas olikaan? »Kukkanen kuihtuvi kastelematta, neitonen poikien suutelematta!»

Ja Kuikka purskahti iloiseen nauruun, johon kaikki yhtyivät.

Kun se oli hiljennyt, käännähti Kuikka Toikkaan.

— Mutta sinä, helvetin kuumuutta merillä kärsinyt. Sinä tuijotat vain savukkeesi päähän. Ja naama noin synkkänä. Lyönpä vetoa sieluni autuudesta tuota natsaa vastaan, että ajattelet ensimmäistä rakkauttasi, sinäkin. No, sanopas, menikö pojalta ainoan sielunsa autuus!

Puhuteltu silmäsi ylös, naurahti jäyhästi ja sanaa sanomatta pisti savukkeensa Kuikan suuhun.

— Sanoinhan minä! riemuitsi tämä vetäen pitkän haiun. — No, kerro sinäkin!

Toikka sytytti uuden savukkeen.

— Kertoa? virkahti hän oudon kumeasti. — Tylsää. Mutta olkoon.

Hän ei kuitenkaan alkanut heti, poltteli vain mietteissään.

‒ Sattuu sitä, tällaisenkin elämässä, sanoi hän viimein raskaasti. — Yhdeksäntoistavuotiaana eksyin ensi kerran Kööpenhaminaan. Oli kai vuosi 13. Kansanjuhlassa, mikä lie ollut, näin likkalapsen. Akkaihmisen parissa. Tuollainen korea, vaalea, se likkalapsi meinaan. Isoilla silmillään tirkisteli jungmannia ja uutta pyhätakkiani. Ja sekös nousi pojan päähän! Tuli tanssittua. Ja saatolle läksin, akka oli häipynyt hiivatin tuuttiin ja jouti häipyä. Mikä lie ollut, vietävästi mua vain veti siihen likkalapseen? Suutelin sitä kuin hullu.

Kauempaa ei Kuikka jaksanut ääneti kuunnella.

‒ Älä! huudahti hän. — Pistitkös nenäsi siksi aikaa taskuun?

Toikan silmissä välähti. Ja kotvaksi keskeytyi kertomus.

‒ Taisi olla sitä niinsanottua rakkautta, se hulluus, jatkoi hän hetken kuluttua naurahtaen karhumaisesti. Ja saakeli soikoon! Molemminpuoliselta näytti. Minä saattelin tyttöä kotiinsa päin. Ja se taas minua satamaan. Edestakaisin. Koko yö siinä meni. Ja joka penkillä tuli istuttua, jaariteltua ja suudeltua. Olihan poika vasta yhdeksäntoista! Loppui se sentään. Aamun valjetessa piti laivan lähteä. Kirosin laivaa ja erosin. Mutta likka vietävä, se pureutui huuliini ja itki, jotta koko ruumis vapisi. Ja kaksi kertaa vielä perääni juoksi.

Ja sitten taas pussattiin, pisti Kuikka nauraen väliin. — Juu, juu, tunnetaan.

Toikka ei kuullut hänen sanojaan, jatkoi vain raskaasti:

— Satamaan tulin. Mutta sieltä pyörsin takaisin. Juoksin. Etsin sen ja seuraavat päivät. Turhaa touhua. Sinne jäin, rahatta, tavaroitta.

— Yhden tytön haku suuresta kaupungista, hymähti Kuikka, — juu, se on samaa kuin Saharasta etsisi kadonnutta nuppineulaa. Siihenkös se loppui?

— Ei aivan, vastasi Toikka. — Vasta Lissabonissa.

— Oho!

— Kaksi vuotta jaksoin. Muistelin sitä ja toivoin, hölmö! Mutta Lissabonissa se loppui. Läksin kaverien kanssa likkapaikkaan. Sattui kouriini sellainen saakelin musta ja pulska. Sillä oli ilkeät silmät. Mutta — niin, se huohotti samalla lailla kuin se Kööpenhaminan likka: »Kuinka väkevä sinä olet!» Ja huulissa oli sama maku. Prikulleen! Siinä ei voinut erehtyä. Silloin käsitin. Käsitin, minkälaista olin muistellut ja toivonut.

Kun hän lopetti, ei kukaan sanonut mitään. Kuikkakin tuijotti sanattomana eteensä.

Kertoja hypähti pystyyn ja pudisti valtavaa ruhoaan kuin karkoittaakseen kirvelevän muiston.

— Mitä saakelia, kaverit! Miksette naura? Hameväki hiivatin tuuttiin! Joka sorkka! Aina niitä sen verran jää, ettei vallan unohda, mitä ne ovat. Mitäs mies niistä, niinkauan kuin sotia riittää? »Iloinen ja irti maasta meinaan olla aina!»

Sitten heittäytyi hän jälleen istumaan, niin että penkki rytisi ja nojaten päänsä selkämystään jäi katsomaan kattoon.

Illan hämärä kietoi tienoon yhä tihenevään huntuunsa. Sisällä vaunussa pimeni pimenemistään. Lamppuja ei ollut. Silloin tällöin vain sähähti yksinäinen tulitikku liekkiin, ja siellä täällä loisti palava savuke.

Laulu ja sukkeluudet ja nauru olivat tauonneet. Hämärä hillitsi, ja se loi verhon, jonka suojissa nuoret soturit saattoivat heittää pois naamarin ja hiljentyä muistelemaan entistä elämäänsä, kotia ja kotiin jääneitä. Siellä täällä puheli pari ystävystä puoliääneen.

Pentti havahtui mietteistään, tuntiessaan aran kosketuksen käsivarressaan.

— Minusta tuntuu niin oudolta, Kaira, kuiskasi Pikku-Matti. — En saa mielestäni sanojasi: ketkä meistä ovat paluumatkalla katsomassa näitä peltoja.

Hän nyökkäsi etelään:

— Minä jään tuonne, Kaira. Varmasti.

Pentti puristi hänen kättään.

— Kaikki on Jumalan kädessä, sanoi hän hiljaa.

— Uskotko niin, Kaira? Niinhän Pentinmäetkin sanovat. He sanovat, että kävi miten kävi, niin meidän kuolemallamme niinkuin elämällämmekin on oma suuri tarkoituksensa. Luuletko, että minunkin kuolemallani olisi?

— Varmasti. Kerroinhan sinulle, mitä virolainen invaliidi Tallinnassa sanoi minulle: »Sankari elää. Elää tulevissa vuosikymmenissä. Tuhkasta nousevissa kirkoissa ja kodeissa. Lainehtivissa viljavainioissa.»

‒ Mutta Kaira, tunnen itseni niin pieneksi ja huonoksi. Sankari on jotakin suurta ja pyhää.

Pentin teki mieli kietoa suojelevasti käsivartensa nuoren toverinsa ympärille, mutta olihan Matti sotilas. Hän ei olisi kai pitänyt siitä.

— Olemme kaikki pieniä ja huonoja elämässämme. Mutta tehtävämme on suuri ja pyhä.

Pikku sotilas ei sanonut mitään. Mutta kädenpuristus, jonka Pentti sai vastaukseksi, oli lämmin ja peloton.

Molemmat vaikenivat. Pentti muisteli herttaista lapsuudenystäväänsä, jonka alttiin rakkauden hän oli niin huonosti palkinnut. Ja Matti ajatteli isäänsä, joka oli saanut luodin päähänsä Viipurin valloituksessa kaatuen paikoilleen samoin kuin Sotilaspojan isä.

Juna vihelsi pitkään.

Tartto... Tartto!

Äänettömyys, alakuloiset ajatukset olivat kuin poispyyhkäistyt. Kaikki ryntäsivät vasemmanpuolisiin ikkunoihin.

Asemasillalla seisoi virolainen kunniakomppania, sotilassoittokunta ja siviiliväkeä. Ja molemmin puolin vanhaa, synkännäköistä asemataloa häämötti musta massa — vastaanottajien parvet.

Tahvo Kuikka oli tuskin ehtinyt vilkaista ulos ikkunasta, kun hän jo hihkaisi:

Tämä on toista kuin Tallinna! Luulen, että viihdymme Tartossa!

— Kuikalle riitti, kun hän näki pari naisihmistä, naurahti Torttila oikeasta suupielestään. — Pelkäsitkös, että Tartossa on vain miehiä?

Juna pysähtyi. Väsyttävä rautatiematka oli lopussa. Pohjan Poikain ensimmäinen pataljoona oli saapunut Viron sydämeen.

Kahdeksas luku.

Aurinko paistoi sisään. Sen säteet tanssivat iloisesti pappilan salin valkeaksi maalatulla lattialla, mattojen välissä. Oli kuin ne olisivat iloinneet siitä, että olivat päässeet lämpöiseen huoneeseen paukkuvasta pakkasesta ja narskuvalta pihamaalta, jota oli toivotonta koettaakaan sulattaa, niin hyytävän jäistä se oli.

Miten hyvin ymmärsikään niiden ilon, olihan se niin lyhyeksi tuomittu. Parin tunnin perästä kaikki olisi taas ohitse, ohitse ehkä päiväkausiksi. Sellainenhan se on, Pohjanmaan talvi, pitkä ja pimeä.

Ruustinna ja Hanna istuivat salissa ompeluksineen. Mutta vain ruustinna neuloi, täyteläinen vartalo kumartuneena syvään työn yli. Aurinko hehkui hänen tukassaan, joka kerran oli ollut runsas ja kiiltävän musta. Nyt se oli kierretty takaraivolle pieneksi, yksinkertaiseksi sykkyräksi, ja mustien hiusten keskessä välkkyi jo joukoittain hopeanhohtoisia suortuvia.

Hannan käsityö oli vaipunut syliin. Hänen katseensa seurasi auringon säteiden leikkiä lattialla. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut jotakin yhteistä noiden viluisten säteiden kanssa.

Nekin olivat näköjään niin iloisia, huolettomia. Ja kuitenkin niissä värisi elämän pelkoa ja elämän tuskaa. Kuluttavaa, jäytävää kammoa.

Ne tanssivat... Niin, pitää olla iloinen, iloinen nopeaan kiitävän hetken. Pian saattaa tulla pilvi tai yö. Yöhön niiden satu loppuisi.

Entä hän, Hanna? Yöhönkö hänenkin satunsa loppuisi?

Vaistomaisesti painoi hän kädet poveaan vastaan. Siellä oli Pentin viime kirje.

Suuret, kauniit silmät ryöpsähtivät täyteen kyyneleitä. Hän kumartui nopeasti työhönsä.

Ruustinna nosti katseensa ompeluksesta.

— Onkohan siellä etelässä yhtä kylmä kuin täällä? Kunpa Pentti pitäisi vain kylliksi lämmintä yllään.

Hanna nyökkäsi kohottamatta päätään. Hän ei uskaltanut.

Vanhat silmät katsoivat hellästi tyttöä, joka näppärin sormin jatkoi työtään. Miten hän näinä viikkoina olikaan kiintynyt tuohon herttaiseen, reippaaseen tyttöön! Hannan seura viihdytti rauhatonta sydäntä. Heissä oli niin paljon samanlaista, vaikka toinen oli nuori, toinen vanha. Hän ymmärsi, mikä sai hoikat sormet noin kuumeisesti työskentelemään. Sydän se oli, rakastavan nuoren naisen levoton sydän.

— Rakas lapsi, kenelle sinä kudot villapaitaa?

— Pikku-Matille, vastasi tyttö.

Molemmat jatkoivat työtään äänettöminä. Sitten ruustinna virkahti hiljaisesti:

— Olen alkanut pitää Pentin tovereista. Jumala siunatkoon ja varjelkoon heitä! Pentin kirjeet tuovat heidät niin lähelle. On kuin olisi jo kauan tuntenut heidät. Tuntuu rauhoittavalta tietää, että hänellä on sellaisia ystäviä ympärillään kuin Torttila ja Pentinmäen veljekset.

— Niin, ja Pikku-Matti huollettavanaan, lisäsi Hanna. — Ja Penttihän sanoo, että koko rykmentti on täynnä samanlaisia miehiä. Jäyhiä ja karuja ulkokuoreltaan, hurjiakin joskus, mutta sydän kullasta... Täti, mikseivät ihmiset täällä kotona ymmärrä heitä?

— Se on niin inhimillistä, rakas lapsi. Ei jakseta tai ei tahdota ymmärtää suuruutta, joka on niin lähellä. Jumalan avulla kansamme vielä kerran osaa antaa heidänkin työlleen oikean arvon. Mutta vuosia siihen menee... Kuulitko heitä taas solvattavan?

Hanna nyökkäsi. Siniset silmät katsoivat katkerina eteensä.

— »Ne ovat pelkkiä hurjia, ryöstöihin ja murhiin valmiita veitikoita, joille kotimaan kamara on käynyt liian kuumaksi», sanottiin.

— Entä, mitä sinä vastasit? kysyi ruustinna värähtelevällä äänellä.

— Osasin vastata niin huonosti, täti. Niinkuin aina, kun tulistun. Sanoin vain, etteivät he tunne noita miehiä. Niin, kenties jonkun heistä arkioloissa, mutta eivät sellaisina, miksi suuri tehtävä on luonut heidät. Saattepa nähdä, sanoin, että isänmaa on tulevaisuudessa vielä ylpeä juuri näistä pojistaan, jotka ovat jättäneet kaiken ja rientäneet maksamaan kansamme velkaa pirstoiksi lyödylle heimollemme.

— Ja he?

— He! huudahti Hanna suuttumuksen punan lehahtaessa kasvoille. — He hymähtivät minulle säälivästi.

Ruustinna huokasi raskaasti ja painui työhönsä.

Hetken kuluttua hän sanoi:

— Etkö laulaisi jotakin, rakas lapsi?

Tyttö nousi heti ja meni pianon ääreen.

— Mitä täti tahtoisi kuulla?

Ruustinna vastasi miltei kuiskaten:

— Jos voit, lapsi, sen, mistä Pentti niin paljon piti.

Hanna säpsähti. Sydänalasta vihlaisi. Mutta tyynesti istuutui hän pianotuolille, ja kauniina helähtivät Merikannon ihanat sävelet ilmoille. Ja niihin yhtyi kaunis ääni:

»Kun ärjyivät rannan hyrskyt, niin kantelo vienosti soi. Kun ulvoivat syksyn myrskyt, se kevättä rintahan toi.»

Säveliin valoi Hanna sielunsa, sydämensä. Niissä väreili nuoren naisen tuska ja kaipuu. Paljastui voimakkaan sydämen koko hehkuva rakkaus.

Ruustinnan käsityö oli vaipunut helmaan. Katsoessaan laulajaa, jonka kaunis niska kohosi valkeana tummansinisen puvun soikeasta kaula-aukosta, täytti sanomaton hellyys hänen sydämensä. Siinä oli tyttö, joka oli kuin luotu hänen poikansa elämänkumppaniksi. Pikku Pentin, joka lapsesta saakka oli ollut niin uhmapäinen, helposti tulistuva, mutta jo seuraavassa hetkessä saattoi epätoivoisena heittäytyä äitinsä syliin. Siinä hän rauhoittui hellien sormien hivellessä tuuheata tukkaa. Nosti päänsä ja katsoi äitiä silmissä sekaisin itkua ja naurua. »Kas niin, nyt se on taas ohi, musta hetki.» Ja hän nousi ja pyöräytti villisti äitiään. »Sinä rakas, rakas!» Usein silloin hän oli jäänyt kyynelsilmin katsomaan poikansa jälkeen. Pentillä oli vaikea luonne. Mitä tulisikaan hänestä, ellei äidin paikkaa kerran täyttäisi nuori nainen, joka ymmärsi tuota rajua ja samalla hellyyttä kaipaavaa luonnetta?

Hanna ymmärsi. Hanna...

— Äiti! kuului kansliasta rovastin ääni. — Tulehan vähän tänne.

Laulu keskeytyi. Hanna käännähti ruustinnaan hymyillen.

— Ei, jatka sinä, rakas lapsi. Tulen pian takaisin.

»Soi vienosti murheeni soitto, soi hellästi kaihoni, soi! Mut hellimmin helise hälle, joka murheen mun rintaani...»

Laulu katkesi äkkiä. Hanna heittäytyi koskettimien päälle ja purskahti itkuun.

Hän kykeni hillitsemään itsensä, kun muita oli läsnä. Täytyihän hänen jaksaa. Jaksaa hymyillä, olla iloinen, rauhoittaa. Mutta yksin...

Ja tämä laulu! Laulu, jota hän oli laulanut Pentille niin monesti. Tuntien harmaiden silmien kuumasti polttavan niskaansa.

— Miksi sinä aina tahdot tätä kuulla? oli hän joskus kysynyt. — Minulle se nostattaa kyyneleet silmiin.

— Niin minullekin, oli Pentti vastannut. — Mutta samalla tekee mieleni nauraa. Nauraa onnesta!

Pentti, Pentti!

Veri suonissa poltti. Kuohuva, janoava veri.

Hän ei voinut muuta kuin itkeä.

Ruustinna oli ilmestynyt ovelle. Hanna ei kuullut hänen tuloaan.

Vanhat, hellät silmät täyttyivät kyynelillä. Lapseni, minun molemmat rakkaat lapseni!

Hiljaa hän vetäytyi ovelta. Eteisessä risti hän kätensä.

— Herra, Herra, varjele poikaani kaukana maailmalla! Varjele heidän puhdasta rakkauttaan! rukoili hän palavasti.

Sitten sanoi hän ääneen:

— Hanna! Voitko tulla tänne?

Tyttö hypähti pystyyn ja kuivasi nopeasti kyyneleensä.

— Heti, heti, täti!

Ruustinna tuli kynnykselle.

— Siellä on Mustikkamaan torpan väki, selitti hän. — Esikoinen pitäisi kastaa. Pyytävät sinua ja Penttiä poikansa kummiksi.

— Kummiksi?

Se tuli tukahtuneesti nuoresta rinnasta. Sitten lisäsi hän iloisesti:

— Sehän on hauskaa.

Kansliassa seisoi torppari nuoren vaimonsa kanssa. Miehellä oli käärö käsivarrellaan. Sen pieniä, punaisia kasvoja hän tarkasteli, katseessa hellää ylpeyttä. Ja kalpea, hento vaimo katsoi noita kahta kostein, onnellisin silmin.

‒ Anteeksi nyt, Hanna-neiti, sanoi torppari. — Mutta me tuumattiin, että onnea se lapselle tietäisi, jos saatais itse pappilan maisteri morsiamineen sille kummiksi.

— Niin mielelläni! Ja kyllä Penttikin varmasti ilolla suostuisi, jos olisi täällä.

Kastetoimitus alkoi.

Hanna ei kuullut rovastin sanoja. Ei nähnyt muuta kuin köyhän pariskunnan ja pienen käärön.

Hän seisoi liikkumatta, hymyillen ystävällistä hymyään. Mutta sydänalaa painoi, kirveli.

Lapsi...

Veri suhisi hänen ohimoillaan.

Hänen teki mieli siepata lapsi ja painaa se lujasti polttavalle povelleen.

Mutta lapsihan oli heidän, noiden kahden onnellisen. Hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen.

Hän koetti panna vastaan, mutta ei voinut olla kadehtimatta nuorta, kalvakkaa vaimoa.

Hän tunsi heidät. Tiesi heidän tarinansa. Olihan hän lapsena leikkinyt Maijan, suuren talon tyttären kanssa, joka oli mennyt emännäksi pieneen Mustikkamaahan. Niukassa oli leipä siellä. Mutta hän olisi antanut paljon, antanut kaiken, jos olisi saanut seisoa tuossa Pentti rinnallaan.

Vihdoin oli kaikki ohi. Kättelyt, onnittelut ja ristiäiskahvit. Mustikkamaan väki oli lähtenyt.

He istuivat jälleen salissa. Ruustinna ja Hanna töihinsä syventyneinä. Rovasti keinutuolissa ladaten piippuaan.

— Kuulepas, Hanna, virkahti rovasti.

Tyttö lehahti tummanpunaiseksi ja kumartui syvempään työnsä yli. Oliko setä ehkä huomannut? Olivatko silmät paljastaneet hänen ajatuksensa, kuuman, kiihkeän veren jostakin syvältä, rinnan hetteistä esille loihtimat ajatukset?

Mutta ei. Rovasti jatkoi rauhallisesti:

— Äiti kertoi, että sinä olet saanut Pentiltä eilen kirjeen. On kai se sinulla mukanasi, Hanna?

Kun tyttö nyökkäsi, jatkoi hän:

— Sanottakoon pojasta mitä hyvänsä, tunnustaa täytyy, ettei hän unohda omiaan. No niin, he eivät vielä olekaan joutuneet rintamalle. Sitten ei sieltä usein kuulumisia saakaan... Lukisitko minulle kirjeen, Hanna? Äitikin kuuntelisi sitä varmasti mielellään toistamiseen.

Hanna veti kirjeen esille ja alkoi lukea:

»Tartto 27.1.—19.

Rakas Hanna!

Eilen saavuimme tänne Viron sydämeen. Ja miten erilaista kaikki täällä onkaan kuin Tallinnassa! Kaupunki itse oikea suomalaistyylinen. Täällä voi taas hengittää vapaasti. Entä ihmiset sitten? Täällä olemme ensi kertaa kohdanneet oikean Viron kansan, heimokansan, josta tuntee, että he ovat lihaa meidän lihastamme ja luuta meidän luustamme.

Oikein hävettää se juhlallinen vastaanotto, joka eilen tuli osaksemme, ensin asemalla ja sitten marssimme aikana läpi kaupungin. He kohtelivat meitä kuin sankareita, vaikka emme ole saaneet tilaisuutta vielä mitään tehdä heidän puolestaan.

Aseman tausta oli mustanaan väkeä. Ja koko puistokatu, joka lähtee asemalta, niinikään. Puutkin olivat täynnä tervehtijöitä.

Kun marssimme läpi ihmisjoukon, kukitettiin meidät, joka mies. Eikä se ollut mikään sellainen virallinen toimitus kuin Tallinnan satamassa. Ei, tässä annettiin kukat samalla kertaa riemulla ja kyynelsilmin. Ja ympärillä seisovat hurrasivat ja — itkivät. Mutta Tartto onkin saanut kärsiä ryssien vainosta aivan toisin kuin Tallinna.

Minulla oli niin paljon tekemistä poikieni tarkastelemisessa, etten ehtinyt edes nähdä, kuka minulle kukat antoi.

Olisitpas nähnyt, miten Pikku-Matti pöyhisteli, kun hän sai kukkansa! Hänen pienet, pyöreät lapsenkasvonsa aivan säteilivät, ja rinta nousi koholle.

Ja Hermanni — hän sai elämänsä ensimmäiset kukat. Hän katsoi vuoroin niitä ja niiden antajaa, erästä vanhaa, surupukuista naista, ja — uskomatonta! — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Silloin huomasin taaskin langettaneeni väärän arvostelun lähimmäisestäni, nim. kirjoittaessani sinulle, että niin rumia silmiä kuin Hermannilla en muista pitkiin aikoihin nähneeni. Ainakin sillä hetkellä ne olivat kauniit.

Kun menimme eteenpäin, kuiskasi hän minulle lipoen alahuulellaan iänikuisia viiksiään:

— Kaira, kunpa meillä olisi voimaa maksaa heille takaisin!