Part 15

— Ja muutama päivä sitten, lisäsi rovasti, — kun lääkäri sanoi, että olit toipumassa kutsuimme kaikki toverisi tänne. Ajattelimme, että heidän näkemisensä auttaisi sinua pikemmin jalkeille.

Pentti kätteli liikutettuna entisiä sotaveikkojaan

— Niin, Kaira, sanoi Torttila tasaiseen tapaansa — Tässä me nyt sitten olemme kaikki. Kaikki, mitä on jäljellä ryhmästäsi. Toikka on Aunuksessa jatkamassa tappelua ryssiä vastaan. Hänen ei tarvinnut vielä lähteä Meksikoon asti saadakseen sotia. Laukkanen kaatui Petserin rintamalla.

Varjo lensi Pentin kasvoille. Laukkanen! Laukkanenkin oli seurannut Pentinmäkiä, Kuikkaa ja Pikku-Mattia. Kaatunut... Hän ei siis milloinkaan päässyt takaisin Miinansa luo, joka oli lähettänyt hänet Viroon, koska hänelle ei kelvannut sodassa käymätön sulhanen.

— Miehenä hän kaatui, lisäsi Hermanni. — Nurkumatta kesti kaiken, kun muut jo napisivat. Sellainen hänestä tuli. Ja paikallensa kaatui.

Hanna huomasi levottomana, minkä vaikutuksen kuolonsanoma Penttiin teki. Hän veti Lindan mukaansa sairaan vuoteen ääreen.

— Ja tässä, sanoi hän iloisesti, — tässä on minun uusi sisareni? Hän on ollut sisareni jo kaksi kuukautta. Ja siksi hän on luvannut jäädäkin.

— Niin, Pentti, virkahti Linda hymyillen hänelle kyyneltensä lävitse, — täältä olen löytänyt toisen isänmaan, toisen kodin.

Pentti katsoi heitä. Siinä olivat kaikki, jotka olivat hänelle rakkaimpia maan päällä.

— Miten ihanaa on olla täällä! huo'ahti hän. — Ja miten hyviä te kaikki olette.

Hanna naurahti iloisesti.

— Mutta tältä vuoteelta et pääsekään karkaamaan niin kuin Tarton sairaalasta. Et, ennenkuin minä annan sinulle luvan.

* * * * *

Iltapäivän aurinko paistoi heleänä.

Kesä oli vihdoin tullut. Tullut kauas Pohjanmaallekin.

Koivujen nuorten lehtien ja tuomenkukkien tuoksu täytti ilman.

Pikkulinnut visersivät iloisesti puutarhan koivuissa. Käki kukkui jossakin kauempana.

Hanna laski laskemistaan, montako kertaa se kukahtaisi. Monta, monta kertaa! Hän tiesi, että Penttikin vieressä kuunteli käkeä.

Onnen vuosiahan käki kukkuu...

Pentin laihoilla, verettömillä kasvoilla leikki hymy.

Kesä... Kesä, jonka hän ei ollut luullut enää milloinkaan hänelle koittavan...

Hän oli nyt ensimmäistä kertaa jälleen ulkona. Hän loikoi nuorelle nurmelle levitetyllä paksulla huovalla pää Hannan sylissä ja hengitti syvään ihanaa, tuoksuvaa kesäilmaa.

Hänen oli niin hyvä olla, sanomattoman hyvä.

Hanna siveli hellästi hänen hiuksiaan.

Oli ihanaa tietää, että Hanna oli siinä. Nyt ja aina!

— Mitä sinä mietit, rakas?

Pentti vei hänen kätensä kaulalleen. Katse hakeutui kauas, yli tyynenä lepäävän kotijärven vuotta sitten.

— Muistelen keskusteluamme puoli vuotta sitten, matkallamme joulukirkkoon, vastasi hän. — Olen ajatellut sitä monesti, siellä kaukana. Muistathan typerät jaaritukseni? Sinä vakuutit, että Jumala voi armossaan vielä antaa minulle takaisin vanhan mieleni. Ja noina kuukausina, taisteluissa ja vankiloissa, sainkin sen takaisin. Poikamaisista haaveiluista kiteytyi siellä miehen ajatuksia, piirtyi miehen työkenttä, suuri, rannaton. Siellä sain vahvan uskon kansamme voimaan, yhtenäisyyteen, puolustuskykyyn. Hanna, palan aivan halusta päästä työhön!

Hanna hymyili hänelle hellästi. Hän punnitsi mielessään ajatuksia, joista Pentti oli sairasvuoteella maatessaan kertonut hänelle. Niitä, jotka olivat tulleet, kun Pentti virui Pajun kentällä haavoittuneena: isänmaasta, kaiken keskinäisen katkeruuden takana olevasta, häikäisevästä, voittavasta isänmaasta... Niitä, jotka olivat hänen seuranaan, kun hän matkasi kohti Marienburgia Pikku-Matin ruumis vierellään: varjopuolella elävien auttamisesta, jotta yhteiskuntaluokkien välissä ammottava kuilu saataisiin luoduksi umpeen, yhteisestä rehellisestä uurastuksesta rinnakkain, joka vähitellen, vuosien vieriessä, loisi eheäksi Suomen kansan ja rakentaisi sille kansallisen kalliopohjan millä seisoa... Niitä, jotka olivat painuneet syvälle hänen sydämeensä, kun hän virui ryssäläisissä vankiloissa: suuresta Suomen suvusta, joka nostettuna, yhteenkoottuna muodostaisi sekä henkisesti että aineellisesti suuren mahdin... Niitä, jotka olivat muodostaneet tuolle kaikelle uhkaavan taustan, tietoisuus, joka oli syöpynyt hänen mieleensä, kun hän kuolemanväsyneenä harhaili kohti isänmaata: hirvittävästä ryssäläisestä kaaoksesta, suunnattomasta kansasta, joka odotti vain rautaista kättä tarttumaan ohjaksiin syöksyäkseen Suomen yli, hävittäen, polttaen kaiken, niin köyhän kuin rikkaankin kodin, uhkasta, joka sisälsi Suomen koko kansalle osoitetun voimakkaan kehoituksen yksimielisyyteen, jos se tahtoi elää...

Niin, noissa ajatuksissa aukeni suuri työsarka, vaikea ja raskas. Aukeni sadoille ja tuhansille, joille isänmaa ja omat kodit olivat rakkaita. Sadat ja tuhannet uupuisivat siinä työssä, mutta toiset, jälkeen tulevat, pääsisivät kenties saran päähän — heidän täytyi päästä!

Hanna tunsi ilon ailahtavan sydämessään: Pentti, hänen Penttinsä oli yksi tuon saran työntekijöistä.

— Niin, rakas, sanoi hän. Se on miehen työtä. Yrjö-veljesi ja Pentinmäkien, Kuikan, Pikku-Matin, Laukkasen ja satojen muiden sankarivainajien työn jatkamista. Mutta ensin täytyy sinun kunnolla parantua. Muista toki, että olet vasta ensimmäistä päivää ulkona.

Hän tarttui Pentin käteen ja painoi sen poveaan vastaan.

Miten voimaton tuo käsi nyt oli! Kestäisi kuukausia, ennenkuin se saisi takaisin entisen jäntevyytensä. Eikä aikakaan voisi pyyhkiä pois kaikkia hirveiden kärsimysten jälkiä. Se ei voisi tummentaa harmaantuneita hiuksia rakkailla ohimoilla. Ne jäisivät, jäisivät muistuttamaan kiduttavista päivistä ja kaameista öistä ryssäläisissä vankiloissa.

Kesä kukki ja tuoksui heidän ympärillään.

— Tuntuu sadulta, että makaan tässä, virkahti Pentti. — Kaiken sen jälkeen.

— Niin, Pentti. Jumala on johdattanut sinua raskasta tietä pitkin. Mutta Hän toi sinut kuitenkin kotiin.

Pentti katsoi nuorta morsiantaan. Hänen äänessään oli ollut arka, rukoileva sävy. Luuliko Hanna, että hän, Pentti, kantoi kaunaa kärsimyksistään?

— Niin, sanoi hän. — Muistatko, mitä sanoit minulle viime jouluaamuna? »Jumalan tiet eivät ole ihmisten teitä», sanoit sinä, »ja siksi on ihmisten monesti niin vaikea hänen teitään ymmärtää. Hän saattaa kuljettaa monen mutkan kautta, mutta Hän vie aina perille.» Niin, Hän on kuljettanut minua monen mutkan kautta. Enkä tiedä, mikä on oleva tuo »perille». Mutta Hän on antanut minun löytää tien, joka johtaa työhön ja jolle paistaa toivon ja luottamuksen ihana päivä. Kiitän Häntä siitä.

Hanna kumartui ja suuteli kiitollisena rakkaita, välähteleviä silmiä. Minkä vapautuksen nuo sanat olivatkaan tuoneet hänelle! Hän oli pelännyt, pelännyt, että Pentti... Nyt hän oli niin iloinen ja onnellinen!

Aurinko painui yhä lähemmäs taivaanrantaa. Ihana, valoisa pohjolan ilta oli käsissä.

Pentti nousi seisomaan. Hän ei malttanut enää maata.

Hän ojensi kätensä kohti laskevaa aurinkoa, joka kultasi kotijärven pintaa, vastapäisen rannan viljavainioita ja puiston puita.

— Isänmaa! Meidän rakas, ihana isänmaamme, joka kutsuu meitä kaikkia astumaan tielleen, isänmaan onnen ja kunnian tielle! Nyt ja aina.