Part 10

Archien mielessä, jolla oli (suorastaan naisellinen) tunne eri kasveja kohtaan, yhtyivät määrätyt kukat ehdottomasti muistoihin eräistä tärkeistä tapahtumista hänen elämässään... Myöhemmin olivat valkoiset kiertokukat aina tuova hänen mieleensä tämän aurinkoisen aamun ja kukkaniityn Ranskan ihanalla pohjoisrannikolla, jonka yllä pääskyset liitelivät ja visertelivät rajattomassa sinessä. Ne toivat hänen mieleensä myöskin hiekkalinnat, jotka syntyivät tänä aamuna kahden puisen lapion ja laakean liuskakivenpalan käytöstä. Niitä hoitelivat nuorukainen, lapsi ja hänen herttainen äitinsä.

Marcus, riemuissaan ja innostuneena työstään, kuulutti: "Minä rakennan sitä jollekin. Äiti, arvaahan kenelle minä rakennan sitä? Arvaahan kuka siinä saa asua?"

Geneviève Wilmot, joka pienillä käsillään muovaili hiekkaa muurin muotoiseksi, arvasi: "Eiköhän äitisi?"

Poika pudisti tummakiharaista päätään. "Ei; se on miestä varten."

"Kas vain!" huudahti Archie Laverock, ryömien maassa linnan päätypuolella ja kaivaen parhaillaan liuskakivellään vallihautaa sen ympärille. "Kas vain, Jennie, kuinka teidän kävi!" kiusoitteli hän nuorta äitiä puoleksi nauraen, puoleksi ilkeästi — mikä määrätyissä olosuhteissa kahden ihmisen välillä on paljon läheisempää kuin kohteliaisuus. "Olen lyönyt teidät laudalta." Ja naisen tarkka korva olisi huomannut, että näiden sanojen takana piili toisia, joita Archie Laverock ei rohjennut lausua.

"Se on maailman meno", härnäsi hän hilpeästi. "Kuinka pian poika heittääkään äitinsä esiliinannauhan, kun hän saa miehen toverikseen! Siis minä saan asua sinun linnassasi, Marcus."

Mutta nuori Laverock ei ollut ottanut lukuun lasten erinomaista kykyä tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä heiltä odottaisi.

Sillä toistamiseen pikku poika pudisti päätään. "Linna ei ole teitäkään varten, mr Lav-er-rock. Kenties rakennan toisen teille. Tämä on minun miestäni varten." Näin sanoen hän kourasi pientä taskua hiekkaisessa mekossaan ja veti esiin rakkaan lelunsa. "Jonka te annoitte minulle. Pähkinämiestäni varten."

"Se on maailman meno", mutisi Geneviève Wilmot vahingoniloisesti vilkaisten Archieen hiekkavallin yli. "Se oli oikein hänelle, Marcus."

Mutta lapsi oli jo juossut etäämmälle kokoamaan näkinkenkiä linnansa koristeeksi.

Nuori Laverock, vastaamatta seuralaisensa viimeiseen huomautukseen, huudahti äkkiä: "Kunpa se olisikin noin yksinkertaista!"

"Yksinkertaista", toisti tämä hämmästyneenä, polvillaan hiekassa, "mikä sitten?"

"Asuntokysymys", vastasi Archie Laverock totisesti ja nyökäyttäen hiekkalinnaa kohden. "Jospa saattaisi rakentaa linnan hiekasta ja asua siinä. Minä ajattelin kaikkea sellaista tänä aamuna juuri ennenkuin te tulitte, Jennie."

"Tarkoitatteko hiekkalinnoja?"

"Minä en tarkoita hiekkalinnoja. Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä tarkoitan."

Amerikatar piirteli hiekkaan sanomatta mitään.

"Älkää piirrelkö hiekkaan tuollaisella hermostuttavalla tavalla, kun teiltä kysytään jotain", muistutti nuori mies. "Sanokaa minulle, tiedättekö mitä minä tarkoitan?"

Jennien katse antoi selvän vastauksen: "Tarkoitatteko te mitä minä tiedän?" Mutta hän vastasi vain: "Kenties vaivautuisitte tekemään sen hiukan helpommin käsitettäväksi?"

Archie pudisti päätään tälle teeskentelijättärelle. Sitten hän kohottautui istumaan hiekassa, solmi sormensa polviensa ympärille ja jäi nojaten leukaansa niihin tuijottamaan lapsen pientä vartaloa poukaman toisella puolella. Sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja tyynesti, kuin hän olisi oikeudessa esittänyt jotain asiaa.

"Ihmiset puhuvat aina 'nykyisestä sukupolvesta' (tarkoittaen minun sukupolveani) ja meidän 'vaatimuksistamme' ja meidän 'ylellisestä elintasostamme' ja kuinka me 'yritämme livistää velvollisuuksista, jotka isämme kestivät nurisematta'. Meidän isämme! Heidän oli suhteellisesti paljon helpompaa mennä kolmensadan kuukausipalkalla naimisiin ja kasvattaa kuusi, seitsemän, vaikkapa kymmenenkin pientä Marcusta ja Jennyä. Mutta nyt on toista! Silloin sai pojan kengät sillä, mitä nyt saa maksaa yksinkertaisimmasta kaulahuivista! Ja koulumaksut olivat halvempia siihen aikaan. Sitäpaitsi he silloin tiesivät, mitä varten he kasvattivat ja kouluuttivat lapsiaan. He tiesivät mitä heidän maansa tarvitsi; mutta kuka meistä nyt tietää, mitä Englanti tarvitsee?"

Nuori amerikatar, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Archiea, katsoi nyt häneen mietteliäästi ja arvostelevasti. "Kaikki tuo on niin outoa minulle. Minun maassani miehet eivät jää murjottamaan ja suremaan sitä, että elinkustannukset ovat nousseet ja niin edespäin. He yksinkertaisesti tekevät työtä siksi kunnes he saavat tulonsa nousemaan tarvittavaan määrään."

Archie, joka jo oli tuhlannut niin monta katsetta tuolle sievälle olennolle, katsoi jälleen häneen; mutta tällä kertaa hän ei nähnyt hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, vaan hänen yksinkertaisuudessaankin hienon pukunsa kallisarvoisuuden, helminauhan hänen kauniilla valkoisella kaulallaan, hänen hiekkaisissa sormissaan kimaltelevat jalokivet ja kilpikonnanluisen kahvan päivänvarjossa, jonka Jennie huolettomasti oli heittänyt viereensä hiekkaan. Ja kaikkien näiden esineiden takana hän saattoi nähdä koko Euroopan matkan menot, hänen hotellilaskunsa, hänen laivapilettinsä ja juomarahansa.

Hän virkkoi töykeästi: "En luule teidän ymmärtävän minua. Teidän on varmaan aina ollut hyvä olla."

"Kyllä", myönsi amerikatar hiukan hämmästyneenä hänen sävystään. "Isäni piti meistä tytöistä hyvää huolta. Meillä oli hyvin kaunis koti."

"Ja sitten menitte naimisiin rikkaan miehen kanssa, eikö niin?"

"Otis oli hyvin varakas," myönsi leski yksinkertaisesti. "Hän omisti puolet kaikista sisustusarkkitehtitoimistoista valtiossamme meidän mennessämme naimisiin, ja kuitenkin hän oli alkanut vain myyjänä toisen liikkeessä! Hänellä oli erinomainen liikeäly, Otiksella. Hän osasi järjestää asioita."

"Minä ymmärrän," sanoi Archie epävarmasti. (Amerikkalaisten ajatustapa oli usein hänelle käsittämätön.) Sitten, nopeasti ja hiljaa hän lisäsi: "Kuinka vanha teidän miehenne oli mennessänne naimisiin hänen kanssaan?"

"Oh! Hän oli minua paljon vanhempi. Minä olin silloin yhdeksäntoistavuotias; hän oli minua kaksikymmentäseitsemän tai -kahdeksan vuotta vanhempi."

"Minä käsitän", sanoi Archie jälleen. "Niin aina käy."

"Niin aina käy? Luuletteko kenties, etten ollut onnellinen?" kysyi amerikatar närkästyen. "Otis oli paras mies, mitä kukaan tyttö olisi saattanut toivoa. Hän oli oikea mies. Ja jaloin mies mitä koskaan on ollut." Hänen ruskeat silmänsä katsoivat moittien Archieen.

"Anteeksi," sanoi tämä nopeasti. "Minä erehdyin. Antakaa minulle anteeksi."

"Kyllä!... Ihmiset ovat mielettömiä puhuessaan iästä!" Hän tyyntyi. "Eräs tyttötovereistani sanoi minulle, että hänen mielestään oli hirveätä, että menin naimisiin niin lihavan miehen kanssa. Otis oli lihava, ja se teki hänet kenties vanhemman näköiseksi kuin hän muutoin olisi ollut. Mutta en käsitä, mitä se vaikuttaisi asiaan."

Archie katsoi hämmästyneenä häneen.

Luonnollisesti hän oli ennenkin kuullut, että amerikkalaiset naiset eivät, mikäli on kysymys rakkaudesta, tee mitään eroa miehen ja miehen välillä. Mutta saattoiko se pitää paikkansa Jennieenkin nähden?

Tämä lisäsi: "Olihan siinä tietysti muuan seikka..."

"Mikä?" kysyi Archie, yhä katsoen tähän tyttöön. "Lapsi," selitti hän, katsahtaen poikaan, joka lähestyi näkinkenkineen. "Myöhemminhän olisi saattanut tuntua siltä, kuin hän olisi ollut hiukan liian vanha Marcukselle..."

Archie nyökkäsi.

"Mutta toisaalta", jatkoi Jennie, "minulla ei saattanut olla ainoatakaan toivomusta, jota hän ei heti olisi kiiruhtanut täyttämään. Hän olisi työskennellyt kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, jos minä olisin sitä häneltä pyytänyt; hän tahtoi tehdä elämän minulle helpoksi ja onnelliseksi. Sellaisia ovat meidän miehemme."

"Minä käsitän", sanoi Archie nyt jo kolmannen kerran. "Ja nyt minä kerron teille jotain." Hän muutti asentoaan hiekassa ja katsoi suoraan noihin kirkkaihin ruskeihin silmiin, jotka samalla olivat sekä äidin että lapsen; silmiin, joissa hän oli nähnyt äidin hellyyyden ja lapsen rajattoman riemun. Hän mietti miltä ne mahtoivat näyttää säteillessään rakkautta.

Hän jatkoi: "Muutamat meistäkin työskentelevät kaksikymmentäneljä tuntia päivässä pääsemättä sittenkään eteenpäin. Esimerkiksi minä olen köyhä. Minulla ei ole penniäkään."

Genevièven silmät kuvastivat hämmästystä. "Köyhä?"

"Hyvin köyhä", sanoi Archie. "Tehän tiedätte missä työssä minä tällä hetkellä olen. Toverini veneen lapsenhoitajana. Ja mitä luulette sen tuottavan minulle? Ruoan ja asunnon ja kesäloman. Mitä luulette minun tekevän, kun tämä homma loppuu viikon tai parin kuluttua?"

"Mutta — ettekö ole jonkun suuren lontoolaisen autoliikkeen palveluksessa?"

"Minä olin," vastasi Archie, ja ilme hänen kasvoillaan synkkeni hänen muistaessaan, kuinka hänet oli otettu vastaan, kun hän kiireellisen sähkösanoman kutsumana oli palannut Walesista Lontooseen. "Sain eroni noin kolme viikkoa sitten, Jennie. Minut eroitettiin toimestani."

"Miksi?" kysyi Jennie, ja hänen sävynsä muistutti niin paljon pikku Marcuksen kysyvää ääntä, että Archie hymyili.

"Minulle ei lainkaan sanottu syytä, miksi minut eroitettiin," sanoi hän. "Mutta minä saatoin arvata sen. Se tapahtui erään tytön tähden — —"

"Tytön," toisti Jennie nopeasti. "Minkävuoksi hänen tähtensä?"

"Liikkeelle ei luonnollisestikaan ollut niin mieluista, että heidän myyjänsä hakkaili heidän asiakkaittensa tyttäriä," selitti Archie punastuen tummasta ihostaan huolimatta. "Senvuoksi he keksivät tekosyyn päästäkseen minusta."

"Te olitte siis hakkaillut häntä?"

"Luultavasti — niin. Olin kyllä," tunnusti Archie synkällä äänellä.

Tässä Jennie teki todellista mielenkiintoa ilmaisevan kysymyksen, jonka jokainen naiskuulija tässä kohdassa olisi tehnyt. "Ja tyttö — oliko hän sievä?"

Archien mielessä välähti kuva Mauve Rice-Mathewsin alakuloisista kasvoista tammenlehvien, märän sammaleen ja pisaroivien sananjalkojen taustaa vastaan. "Hän ei ollut oikeastaan sievä," sanoi hän. Mutta samassa hänen eteensä kohosi toinen kuva: sama Mauve seisoi siinä loistavana ja punastuvana aurinkoisella heinäniityllä, jolle Archie oli pysähdyttänyt matkavaununsa... "Kyllä, kyllä hän oli," korjasi hän. "Hän oli sievä!"

"Niinkö?"

"Kaikki tytöt ovat sieviä", selitti Archie naurahtaen. "Nimittäin... määrätyissä olosuhteissa!"

"Mutta tuo tyttö; aioitteko mennä naimisiin hänen kanssaan?"

Tähän ei Archie vastannut. Siihen kysymykseen oli vaikea vastata. Mutta naisten mielestä se on niin yksinkertainen.

Amerikatar huomautti, ikäänkuin hän olisi arvannut enemmän kuin Archie oli hänelle kertonut: "Tuolla tytöllä oli siis omaisuutta. Hän olisi kai mennyt naimisiin teidän kanssanne?"

"Oh... enpä tiedä... sitä en voi väittää," sanoi Archie hämillään. "Jos — hän — se tahtoo sanoa, minä — me —"

Tämän änkytyksen keskeytti Jennien tekemä uusi kysymys:

"Mutta kuinka sai liikkeenne tietää — että mitään hakkailua oli ollutkaan?"

"Ei ainakaan häneltä itseltään, sen minä vannon! (Hän oli hieno tyttö!) Eikä liioin asiakkaalta, jota opetin ajamaan," lisäsi Archie miettivämmin.

Hän oli usein miettinyt tuota viimeisen edellistä iltaa Rhosissa, jolloin vanha mr Rice-Mathews oli kysynyt häneltä: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä?"

Hän jatkoi: "Joka tapauksessa oli se jollain tavoin tullut liikkeeni tietoon, sillä minulle sähkötettiin, että palaisin viipymättä Lontooseen, ja sinne tultuani sain eroni. Johtajamme poika (joka oli minun ja Stickin rykmenttitovereita) lähetettiin sanomaan minulle, että minun toivottiin jättävän toimeni. Poika-raukka, se ei ollut hänelle mieluinen tehtävä! Hän melkein itki. Hän tahtoi lainata minulle rahaa. 'Ota edes sen verran, että voit alkaa jotain muuta', sanoi hän kyyneleet silmissä, Jennie! Tietystikään en voinut suostua siihen. Mutta kun hän ehdotti tätä hommaa Dulciella, otin sen kernaasti vastaan. Kenties hän voi keksiä minulle jotain muuta työtä, kun palaan Lontooseen. Mutta se ei varmastikaan tuota niin paljoa, että te kutsuisitte sitä rahaksi."

Jennie katsahti häneen pahoillaan.

"Ja minunlaisiani miehiä on meidän maassamme tällä hetkellä lukemattomia", vakuutti Archie hänelle. "Ajatelkaahan nyt minua. Olen kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, vanhaa sotilassukua — eipä siltä, että sillä nykyään olisi mitään merkitystä — olen saanut hyvän kouluutuksen — —"

"Mutta opinnot," keskeytti Jennie kaikella amerikkalaisella kunnioituksella tätä tekijää kohtaan, "eivätkö nekään siis merkitse mitään?"

Archie kohautti olkapäitään. "Kenties niin paljon että voin niiden perusteella ansaita ruokani. Mutta vaatteitani en niillä saa. Mitä sanotte sellaisesta tilanteesta?"

"Mielestäni se on kauheata," vastasi amerikatar, mutta hänen äänensä ja katseensa paheksuva sävy kohdistui vähemmän Archien vaikeaan tilanteeseen kuin hänen asenteeseensa. "Mutta niin ei saa olla. Miehen täytyy kyetä löytämään itselleen miehen arvoista työtä ja käymään siihen käsiksi. Niin juuri!" vakuutti tämä reippaamman, avaramman, nuoremman maanosan lapsi. "Minusta tuntuu, että teiltä puuttuu tarmoa tarttua johonkin. Minä uskon, että jos vain kyllin hartaasti haluaa jotain, niin tämä halu antaa innostusta ja voimaa, joka vie toivottuun päämäärään."

"Niinkö luulette, Jennie?"

"Minä tiedän sen. Ajatelkaa sitä," lopetti tämä ja hypähti kevyesti jalkeille pudistaen hiekkaa puvustaan. "Ja kun olette ajatellut —"

Hän pysähtyi. Hänen sydämensä oli raskas, niin kevyesti kuin hän olikin puhunut. Hän ei pystynyt hallitsemaan tilannetta, johon hän yhtäkkiä huomasi joutuneensa tämän miellyttävän ja Marcuksen ihaileman nuoren englantilaisen kanssa. Heidän välilleen kohosi ylitsepääsemätön muuri. Jennie ajatteli vain: "Jos hän todellakin tahtoo minut, niin hän tekee mitä hyvänsä saadakseen minut." Archie ajatteli: "Eikö hän ymmärrä minua?"

Jennie sanoi: "Kun olette viikon ajatellut asiaa, mr Archie Laverock, niin voitte kirjoittaa minulle ja kertoa mihin tulokseen olette tullut."

Archie, joka nyt myöskin oli noussut jalkeille, katsoi rikasta nuorta leskeä, jolle raha ei koskaan ollut merkinnyt mahdottomuutta, suoraan silmiin.

"Kirjoittaa?" toisti hän. "Miksi kirjoittaisin? Voinhan sanoa sen teille. Minä olen silloin vielä täällä."

"Mutta minä en enää ole täällä," sanoi amerikkalainen tyttö.

Tämän ratkaisun oli hän samassa hetkessä keksinyt.

Hämmästyen Archie vastasi: "Ette täällä? Lähdettekö pois? Amerikkaanko?"

"Ei kotiin saakka. Lähdemme vain edemmäksi rannikolle. Kenties Concarneauhon, missä saa aina nähdä purjeita ja kalastusta. Tahtoisin kernaasti nähdä sen — poikani myöskin —"

"Te aiotte lähteä sinne?" toisti Archie yhä allapäin. "Ensi viikolla?"

"Kenties jo aikaisemminkin. En luule, että Marcuksen on niinkään hyvä olla aina noin suuressa tyttöjoukossa. He hemmottelevat hänet piloille," selitti nuori äiti vakavasti. "Minä olen jo jonkun aikaa ajatellut, että meidän olisi kai parasta muuttaa pois Ker Babelista. Ei hyödytä olla koko kesää samassa paikassa, jollei ole mitään mikä pidättäisi; ja sitähän ei tässä tapauksessa ole."

"Käsitän," sanoi Archie Laverock katsoen sametinhohtoisiin kasvoihin, joiden veitikkamaisen ilmeen takana yhä väikkyi kehoitus.

Jennie tarkoitti: "Jos rakastatte minua, niin seuratkaa minua. Jos kysymys on rahasta, niin hankkikaa sitä, niinkuin meidän miehemme hankkivat meille kaiken mitä haluamme!"

Mutta silloin heidän kaksinpuhelunsa keskeytti pikku Marcus, joka tepasteli takaisin näkinkenkineen, pienet kasvot loistaen riemusta ja tyytyväisyydestä.

"Äiti, äiti! Mr Lav-er-rock! Katsokaa mitä minä olen löytänyt!" Hän hyppi ja tanssi ojentaen heitä kohti pitkulaista valkeata esinettä. "Eikö se ole kaunis?... Minä panen sen hiekkalinnaani... Minä itse löysin sen! Eräällä pojalla Hotel de la Merissä on samanlainen. Mutta hänen ei ole niin suuri kuin minun! Se on mustekalan kilpi — —"

Hän ei voinut ajatella eikä puhua muusta kuin vastalöytämästään aarteesta: "Mr Lav-er-rock, kuinka mustekala on kadottanut kilpensä? Mihin se mustekala sitten joutui, jonka kilpi tämä on? Voiko mustekalan kilvistä todellakin tehdä hammasjauhetta? Kuinka sitä tehdään? Mutta eikö mustekalalla ole muuta kilpeä kuin tämä ainoa?" — ja niin edespäin koko matkan St. Enogatiin.

"Pojalle on hänen oma löytämänsä kapine aina monin verroin kallisarvoisempi kuin kaikki, mitä voisimme ostaa hänelle." selitti Laverock Marcuksen äidille heidän kävellessään tietä eteenpäin.

He kohtasivat tietysti toisia kylpyvieraita, jotka koskettavat tätä kertomusta kuten, päivänvalon välkähdykset; englantilaisia nuorukaisia golfmailoineen, nuoria ranskattaria leveine hattuineen ja ohuine hihattomine pukuineen ja auringonpaahtamina, niinkuin kaikki kylpyvieraat tänä kesänä. Sitten, kolmikon lähestyessä kallioportaita, jotka vievät rantahietikolle, heidät sivuutti klassillisen kaunis ja pitkä tytönvartalo sinisessä puvussa.

Tämä meni heidän ohitseen nopeasti ja katsomatta heihin.

"Selma," huudahti Geneviève Wilmot, "Selma, eikä hän nähnytkään meitä!"

Mutta niinpian kuin he olivat kääntäneet selkänsä ruotsalaiselle tytölle, kääntyi tämä katsomaan heidän jälkeensä. Niinkuin auringonkukka kääntää kehänsä aurinkoa kohden, niin kääntyi tytön kultahiuksinen pää vastustamattomasti kärkkymään viimeistä vilahdusta Archie Laverockista.

Archie ei ollut uhrannut hänelle ainoatakaan ajatusta. Hänen suurin huolensa tällä hetkellä oli: "Miten paljon maksaisi matka Concarneauhon? Kuinka kallista olisi elää siellä? Mistä voisin saada tarvittavat rahat?"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Käänne pelissä.

Niin voitokkaan pelaajan elämän pelissä kuin Archie Laverockin tarvitsee välittää vähän muista sattuman peleistä.

Hän ei ainakaan ollut astunut jalallaan Boulevard President Wilsonin kasinoon, joka ulkopuolelta muistuttaa jättiläisen hääkakkua ja sisäpuolelta on englantilaisen ja ranskalaisen arkkitehtuurin sekasotkua.

Mutta muutamia iltoja tuon hiekkalinnojen luona vietetyn aamun jälkeen oli Archie kansainvälisen joukon keskellä, joka surisi kuin hyttyset valojen ja vihreiden pöytien ympärillä.

Hän mietti itsekseen: "Minä pelaan kymmenellä frangilla; sitten lähden. Jos voitan jotain (mikä ei ole minun tapaistani), niin hyvä on. Ellen, samantekevä. Enhän menetä muuta kuin kymmenen frangia."

Hän veti ne lompakostaan. Kymmenen noita rikkinäisiä ja likaisia frangin seteleitä. Kun hän heitti ensimmäisen niistä erään vihreäpukuisen naisen olan yli pöydälle, hän ajatteli: "Mahdankohan päästä tällä Concarneauhon?"

Peli tempasi sen häneltä kuin lehden, jonka tulviva virta vie mennessään.

"Kuten tavallisesti," ajatteli hän naurahtaen. "Olenpa oikea aasi."

Hän vetäytyi taaksepäin ja seisoi syrjässä.

Hänen franginsetelinsä oli yhtä heikko pankkia vastaan kuin hän itse — Archie Laverock, hänen pyrkimyksensä, hänen seikkailunsa, hänen kunnianhimoiset unelmansa, hänen rakkautensa, hänen toivonsa — pysähtymättä pyörivää maailmaa vastaan... Pyörikö se? Viimeisinä kuutena vuotena se ei ollut tuntunut niin paljon pyörivän kuin syöksyvän syvyydestä syvyyteen joltakin maailmankaikkeuden jyrkänteeltä.

Hän katsahti kansainvälistä joukkoa kohti; eloisia kasvoja, loistavia silmiä, himokkaita suita — mitä ne halusivat? Koko paikka oli painostava; tuoksui hajuvesille. Hän kääntyi vaistomaisesti pyrkimään raittiiseen ilmaan, kohti suuria lasiovia äänekkään, täyden, tuoksuavan salin päässä. Nuo ikkunat avautuivat pengermälle, josta voi nähdä lahdelle. Kuin jonkin vetämänä Archie pyrki tungoksen läpi ikkunoita kohti; silloin hän huomasi, mikä hänet oli sinne vetänyt.

Se oli silmäpari, joka oli kiintynyt häneen, jonkun silmäpari, joka seisoi ulkona pengermällä ja katsoi valaistuun huoneeseen.

Hän astui Archiea kohti. Se oli Selma, ruotsalaistyttö. Pitkin, kevein askelin hän astui Archien luo, ennenkuin tämä ehti kynnyksen yli.

"Hyvää iltaa", sanoi Archie hymyillen.

Vakavasti tyttö vastasi hänen tervehdykseensä ranskaksi. Kaikki nuo Ker Babelin tytöt puhuivat ranskaa oman kielensä lisäksi, mikä kieli se lieneekään ollut. Mutta hän tiesi tuon skandinaavialaisen jumalattaren osaavan myöskin englantia. Archie kysyi siis tällä kielellä, pelasiko hän.

Tyttö vastasi ranskaksi: "Ei, monsieur; minä join kahvia pengermällä; tulin sisään tuodakseni teille viestin."

Selman ranskassa, vaikka se olikin sujuvaa, huomasi oudon ääntämistavan. Laverock havaitsi äkkiä panevansa merkille kaikenlaista tästä tytöstä, joka kohosi korkealle parrakkaitten ranskalaisten ja toisten naisten ravintolahattujen yli.

"Taivas, miten hän näyttää sievältä tänä iltana! Tuo puku kai sen aiheuttaa. Valkoinen ja keltainen, ja nuo meripihkahelmet — kuinka viisas yhdistelmä! Hän on käsittänyt, että juuri vaaleiden tyttöjen pitää tukkansa värin vuoksi käyttää kultaa ja keltaista — ei tummaveristen... Mutta hän on liian pitkä... luultavasti miltei kuusi jalkaa. Mutta ihana vartalo! Mikä ihastuttava morsian hänestä tuleekaan jollekin miehelle..."

Kaikki tämä välähti Archien mielessä hänen vastatessaan ääneen: "Viestin?" Hän ajatteli, että viesti varmaankin oli Geneviève Wilmotilta.

Mutta Selma ilmoitti: "'Äiti' sanoo, että se säästää häneltä kortin kirjoittamisen vaivan, mr Laverock, jos sanotte minulle, tulisitteko huomenna lounaalle Mon Reposiin. Tuletteko?"

"Mielelläni."

"Neljännestä yli kaksitoista?"

"Hyvä", sanoi mies. Sitten: "Oletteko yksin?"

"En. Oh, en. Olen 'Äidin' — ja Dorothyn kanssa." Hän käänsi päätään hiukan suuriin lasioviin päin. Mutta hän seisoi paikoillaan, kuin jokin olisi pidättänyt häntä palaamasta seuransa luo. Archie ei liikahtanut. Vielä hetkisen he seisoivat hiljaa, vaieten keskellä tuota levotonta joukkoa, tuota ääntensorinaa, jota keskeytti vain croupierin koneellinen "faites votre jeu!"

Sitten kuului Selman moitteeton ranskankieli: "Onko teillä ollut onnea, mr Laverock?"

"Minullako?" Hän naurahti. "Pelissä? En ole koskaan voittanut penniäkään eläissäni."

"Niinkö? Onko teillä niin huono onni?"

"Uskomattoman huono!"

Selma ei katsonut häneen, mutta hänen tummansiniset silmänsä laajenivat, ikäänkuin hän olisi juuri ajatellut jotakin erikoista. Hän puhui miellyttävällä ja vakavalla äänellä. "Sallitteko minun antavan teille onnea?"

"Voitteko sen tehdä? Millä tavoin? Järjestelmällä vaiko maskotilla?"

"Tällä." Hän kohotti kätensä niskaansa. Hän irroitti kaulastaan meripihka-helmet.

Nuo hunajanväriset pitkulaiset helmet, jotka olivat vielä lämpimät hänen maidonvalkoisen, hienosti muovaillun kaulansa kosketuksesta, hän laski Archien käteen.

"Lainatkaa nämä minulta, monsieur", ehdotti hän tyynesti. "Minulta — naiselta — joka — no niin, ne tuottavat teille onnea. Pitäkää ne — —"

"Saanko? Saanko todellakin? Hyvä." Archie jatkoi kaksikielistä keskustelua. "Hirveän herttaista teiltä. Kiitoksia paljon. Minä koetan niitä." Hänen sormensa, jotka pitelivät lämmintä merenpihkaa kuin olisi se ollut käsi, jota hän ei vielä halunnut päästää, pujahtivat hänen takkinsa taskuun. "Pitelenkö niitä pelatessani?"

"Ei. Minä pelaan teidän puolestanne. Antakaa minulle rahanne."

"Tässä on kaikki, mitä minulla on." Hän veti alakuloisena taskustaan pienen ryppyisen setelipinkkansa. "Yhdeksän frangia — ne ovat todellakin kauhean likaisia teidän käsienne koskettaviksi. Oletteko pahoillanne — —"

Hän kokosi ne yhteen. "Se riittää. Yhdeksän on hyvä luku."

"Onko? Hyvä! Katsokaamme mitä ne minulle tuottavat. Tulkaa."

Hän tarttui tyttöä hiljaa käsivarteen ohjatakseen hänet väentungoksen läpi. Ihmiset katsoivat heihin luultavasti otaksuen tätä huomiotaherättävää paria veljeksi ja hänen ohjaamakseen sisareksi. Archie tunsi olkapäätään vastaan tytön käsivarren lämpimän pehmeyden, kun hän laski pöydälle ensimmäisen franginseteleistä. Archie ei katsahtanut siihen. Hän katseli tyttöä, joka pelasi hänen puolestaan.

Hän oli kaunis. Hän oli todella hyvin kaunis. Eräällä tavalla niin epäenglantilainen, ja toisella tavalla taas miltei englantilainen tyypiltään, polveutuva roduista, jotka painoivat merkkinsä Englannin saariin vuosisatoja sitten.

Tyttö keräsi kokoon joitakin rahoja. Hän ei katsonut Archieen. Hän pani toisen setelin pöydälle. Archie, joka kymmenen minuuttia sitten oli kaivannut takaisin Dulcieen ja ajatellut vain Geneviève Wilmotia, huomasi nyt haluavansa jäädä vielä hetkiseksi Genevièven ystävättären luo.

Sekainen maailma, missä luultiin, että yhden naisen kaihoaminen esti toista tuottamasta minkäänlaista mielenliikutusta. Niin ei ollut, huomasi Laverock. Toinen tyttö näytti kuin johtavan toisen luo. Oliko se vastakohtaisuusvaikutusta?

Archie ajatteli: "Missä olen kuullut, että skandinaavialaiset naiset ovat kuin tulivuori jään alla?"

"Faites votre jeu!" kehoitti croupier.

Selma keräsi taas rahoja. Voittiko hän? Todellakin?

Archie ajatteli: "Mikä ajanhukka, etten voi suudella häntä!"

Sitten hän ajatteli: "Mutta samantekevä! Kun ottaa lukuun, että tahdon rahaa vain voidakseni lähteä toisen naisen jäljessä Basse Bretagneen, niin mitä ihmettä tämä on?"

Siihen ei löydy mitään vastausta meidän aikamme sivistyksessä.

Vihdoin tyttö vetäytyi taapäin ja kääntyi jälleen Archien puoleen sanoen:

"Se riittää. Nyt lopetamme. Yhdeksän on hyvä numero. Olette voittanut yhdeksäntuhatta frangia, monsieur Laverock."

Archie Laverock hätkähti. Sodan jälkeen hän ei ollut nähnyt yhtaikaa niin paljon rahaa kuin hän nyt näki ojennettavan itseään kohti — häntä itseään! Hän näki ryppyisen setelitukun tuon tytön kädessä, joka tuotti hänelle onnea.

"Yhdeksän — tuhatta — frangia!" toisti hän, "satakahdeksankymmentä puntaa?"

"Niin. Ja oletteko nyt hyvä ja annatte minulle kaulakoristeeni takaisin, sillä minun täytyy palata toisten luo."

Archie otti rahat häneltä ja palautti helmet. Hän näki tytön kiinnittävän ne kaulaansa ja näki hänen hymyilevän vastaukseksi hänen kiitoksilleen.

"Älkää tulko pengermälle kanssani," sanoi hän ja Archie käsitti, että hän todella tarkoitti sitä. "Hyvää yötä."

"Huomiseen," sai hän sanotuksi, juuri tytön poistuessa nopeasti kasinon lasiovesta.

No niin, hän tapaisi hänet huomenna. Hänhän menisi lounaalle Mon Reposiin. Hän tapaisi myös Jennien. Hän voisi sanoa hänelle (Jennielle), että he tapaisivat toisensa pian Concarneaussa. Hänen matkakassansa oli nyt kunnossa. Yhdeksäntuhatta frangia! Ajatellapa sitä! Miltei kaksisataa puntaa vain tuhlattavaksi, ajatteli Archie innostuksissaan. Hei!

Tuo ihastuttava, kultainen tyttö... jolla oli niin tyyni ääni, mutta joka ei sittenkään näyttänyt aina olevan niin järkähtämättömän tyyni. Hän ei tainnut tietää, minkä onnen hän oli tuottanut Archielle.

Sininen Concarneau, Jennien ja pikku pojan kanssa...

Miten hän odottikaan huomista, kello kahtatoista...

Niin, mutta miksi? Vain tuon tummakiharaisen amerikattaren vuoksiko? Eikö hän halunnut nähdä tuota kultatukkaista pohjolan tytärtä? Kumman, kumman kanssa hän kernaammin halusi lounastaa?

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Valinta.

Yllätykset odottivat nuorta Laverockia, kun hän lounaan aikaan seuraavana päivänä saapui kukkien peittämään huvilaan.

Kerran vuoksi ei parvekkeilta eikä kentältä kaikunut ääntensorinaa. Ei missään näkynyt ainoankaan verkkopallopuvun kirkasta väriä. Kentältä, minne keinotekoinen foxterrieri oli asetettu suloiseen sopuun jänisten kanssa, ilmestyivät näkyviin "Äidin" harmaatukkainen Beethoven-pää ja juhlalliset laskokset.

Hän ojensi kätensä leveästä enkelinhihastaan. "Hyvää päivää, mr Laverock", tervehti hän nuorukaista virheettömällä englanninkielellä. "Olen iloinen nähdessäni teidät; on hyvin ystävällistä teiltä tulla ilostuttamaan yksinäisyyttäni. Tiedättehän, että koko nuori väkeni oli järjestänyt huviretken; minä saan siis pitää teidät kokonaan itseäni varten."

"Sepä ihastuttavaa," mutisi Archie Laverock kohteliaasti, vaikka hölmistyneenä.

Jennie ei siis tulisikaan? Eikä Selma? Ei kukaan heistä, ei kukaan tytöistä? Lounas kahdenkesken "Äidin" kanssa? "Äidin", joka oli vaiennut kuin muuri aina ensi kerrasta asti, jolloin hän ja Stick olivat käyneet huvilassa! Archie oli ollut vakuutettu siitä, että hän puhui tuskin sanaakaan muuta kieltä kuin omaa tanskaansa — mutta...

Tuossa hän nyt joka tapauksessa oli ja puhui englantia, ei vain yhtä hyvin kuin Archie itse, vaan vieläpä paljon sujuvammin kuin mihin tämä hämmästyksissään kykeni.

"Tahdotteko tulla sisään? Olen asettanut lounaspöydän niin lähelle ikkunaa, että olemme aivan kuin ulkona puiden alla," sanoi hän. Hän meni edeltä siistiin, monipöytäiseen ruokasaliin, joka oli nyt niin omituisen tyhjä, jossa kaikuivat vain pienen ranskalaisen tarjoilijattaren askeleet — ja joka odotti ihmeellisintä kaikista niistä lounaista, jotka Archie Laverock oli syönyt naisen seurassa.

Se tarjoiltiin hyvin ja oli erinomaisesti valmistettu: salaatteja ja munaruokia ja harvinaisia kalaruokia, jotka nuorukainen hyväksyi. Mutta äkkiä hän tuli vakuutetuksi jostain: "Hän on pyytänyt minut tänne puhuakseen minulle kahdenkesken jostakin; mutta mitä se on?"

Hän alkoi samalla tavalla kuin kaikki naiset alkavat keskustelun miehen kanssa. "Kertokaa minulle jotain itsestänne, mr Laverock." Hän jatkoi nopein, älykkäin kysymyksin siitä, mihin hän oli ollut komennettu sodassa, ja missä hänen kotinsa oli. Eikö hänellä ollut oikeaa "kotia"? No, sitä ei kai nykyään enää pidetty niin suurena tragediana kuin ennen?...

Archie arveli ihanan kala-annoksensa lomassa, että mies kaipasi jonkinlaista pohjaa, joskus. Nykyäänkin.

"Teillä ei siis ole äitiä", sanoi tanskalainen nainen myötätuntoisesti. "Entä sisaria?"

Hän pudisti päätään. Ei, hän huokasi (koska hän alkoi tuntea olonsa helpommaksi.) Sisaria! Hän oli aina arvellut, että se olisi ollut ihanaa toveruutta. Oikeastaan ainoa tapa, jolla mies voi saada käsityksen ystävyydestä toista sukupuolta kohtaan, ilman — ilman mitään sekaannusta ja häiritseviä olosuhteita!

"Mahtaisittekohan te suuria välittää siitä ystävyydestä, herraseni," huomautti "Äiti" hiukan kuivasti — ja siirtyi heti keskustelemaan kansallisuuksista; hän alkoi puhua tyypeistä kysymättä Archielta hänen mielipidettään.

"Olen täysihoitolassani aina voinut tutkia kaikkien kansojen lapsia", selitti hän. "Ranskalainen tyttö — viisain eräällä tavalla. Mutta — hän näkee vain tosiasiat. Hän luulee ulkonaisten tosiasioiden olevan kaiken. Mutta sitä ne eivät ole, kuten tiedätte. Vähän lisää juotavaa monsieurille, Simone."

Archie kuunteli sangen huvitettuna, mutta oliko tämä emäntä, joka puhui kuin kirjasta ja joka oli kuin Rodinin Balzac-patsas, kutsunut hänet tänne vain puhumaan tällaisista ylimalkaisista asioista?

Tanskatar jatkoi: "Amerikkalaiset naiset — —"

Archie kohotti katseensa.

"Kun puhuu amerikkalaisesta, niin täytyy ensin ajatella: onko hän latinalais-amerikkalainen, vai germaanilais-amerikkalainen, vai etelä-amerikkalainen vai englantilais-amerikkalainen? Se on ensimmäinen kysymys, jonka eurooppalainen tekee kohdatessaan heitä."

"Hm — monet amerikattaret", sanoi nuorukainen mielessään vain yksi, "monet amerikattaret, joita tapaa, voisivat olla erikoisen onnistuneita englannittaria."

"Mutta siinä on ero", keskeytti "Äiti". "Englannitar parhaimmillaan on ihastuttava. Hän osaa olla iloinen, kun sitä eniten tarvitaan ja kun siihen on vähiten syytä. Ja mitä työhön tulee — minä tunnen englantilaiset sotahoitajattaret. Vain yhdessä suhteessa englannitar ei loista."

Archie (joka yhä ajatteli: "Mistä tämä henkilö oikeastaan tahtoo puhua kanssani?") kysyi: "Missä suhteessa?"