Part 14

Päästyään vihdoin rauhaan huomasivat Archie ja hänen morsiamensa olevansa neljännestunnin ajan kahdenkesken biljaardihuoneessa.

Archie, joka oli täysin tietoinen uhkaavasta vaarasta, parodioi leikillisesti: "Hän sanoi: 'Mitä minä olen tehnyt suututtaakseni sinut, rakas Ethel?' Tyttö sanoi — — hm — — hmm — — No, mitä hän sanoi?"

"Mitä minä sanon? 'Hyvää yötä' kaiketi?"

"Aha, olet suutuksissasi. Nyt on sinun vuorosi olla mustasukkainen!"

"Mitä lorua!" tiuskasi tyttö.

Sitten hän nopeasti jälleen siirtyi huolettomaan sävyyn: "En ole lainkaan vihainen — miksi ihmeessä olisin vihainen? Mutta olen saanut marssia yli viisitoista mailia lasten kanssa, ja olen väsynyt. Tahtoisin päästä varhain rauhaan tänä iltana."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin, siinä kaikki."

"Etkö istu edes kahdeksi minuutiksi tähän" — hän työnsi nopeasti eteenpäin toisen suurista nahkatuoleista — "ja anna minun istua käsinojalla puhelemassa. Liian väsynytkö?"

"Aivan liian väsynyt."

"Ei sitten." sanoi Archie Laverock kylmästi.

Hänen silmänsä olivat vähemmän välinpitämättömät kuin hänen äänensä; niissä näkyi suuttumuksen, huvin, hellyyden, hurjuuden hehkua — — ristiriitaisia aineksia, jotka kaikki kiinnittivät häntä tähän tyttöjen tyttöön.

"Hyvää yötä," sanoi Ethel ja käänsi poskensa hänen suudeltavakseen.

Mutta Archie ei koskettanut hänen poskeaan.

Hän vain seisoi siinä tammiseinää vastaan katsellen tyttöä tämän vaietessa; tytön toinen käsi nojasi biljaardipöydän reunaan.

Hänen kätensä olivat vähimmän kauniit koko tytössä; nähdessään hänen loistavan kauniit kasvonsa, hänen kaunismuotoiset olkapäänsä ja käsivartensa, sopusuhtaisen nuoren vartalonsa ja sievät jalkansa, olisi odottanut hänellä olevan kauniit kädet. Mutta ne olivat odottamattoman kulmikkaat, vahvat, miltei poikamaiset; ei lainkaan sievät. Mutta Archie Laverockille tämä (hänen vähimmin kaunis piirteensä) oli erikoinen viehätys. Hän kumartui äkkiä ja suuteli keveästi jokaista sormea.

"Minä rakastan sinun käsiäsi," sanoi hän asiallisimmalla äänellään kohottaen jälleen hehkuvat kasvonsa. ".Hyvää yötä." Sitten äkkiä äänellä, joka värisi kiihkosta, hän huudahti: "Sinä punatukkainen kourallinen! Minä — —"

Tyttö luuli sekunnin ajan, että Archie aikoi painaa hänet rajusti rintaansa vasten. Mutta tämä kääntyikin vain avointa liettä kohti ja työnsi korollaan erään puun tuleen.

"Hyvää yötä," sanoi hän jälleen tavallisella äänellään. Tyttö hiukan alistuvasti: "Hyvää yötä, Archie."

Archien täytyi panna kaikki jarrut toimintaan, jotta hän ei lausuisi toista sanaa ja loisi vielä katsettaan tyttöön hänen pujahtaessaan pois.

Ethel meni; makasi kauan valveilla kahdeksan jalan levyisessä vuoteessa, ajatellen häntä; ajatellen, ajatellen.

_Seitsemäs päivä._ — Archie vältti tahallaan Etheliä.

Olosuhteet auttoivat häntä. Metsästysseurue tarvitsi lisää pyssymiehiä, ja koska heidän yhteiskunnallinen katsantokantansa oli muuttunut varsin demokraattiseksi, vietti Archie koko päivän vieraiden joukossa metsästysmaalla. Hyvä päivä.

Ja lisäksi sir Kabe kysyi, pelasiko nuorukainen kenties biljaardia; tämän vastatessa myöntävästi hän sanoi toivovansa, että neiti Ethel jonain iltana suostuisi luopumaan muutamaksi tunniksi hänen seurastaan.

Ethel oli nähtävästi yhtä innokas viettämään koko illan ilman Archien seuraa. Mutta ilta oli kuiva ja ihana, lisäksi oli kuutamo ja seurue hyväsydäminen. Niinpä ilta päättyi nuoren parin kävelyretkeen.

Ethelille se alkoi oikealla moitteiden tulvalla; moitteiden, mutta myöskin hellimpien hyväilysanojen, mitä Archien ääni pystyi lausumaan.

"Kultaseni, kuinka olet koko päivän saattanut olla niin häijy minua kohtaan? Niin, koko päivän. Et ole sanonut minulle sanaakaan. Et edes katsonut minuun! Joko nyt olet kyllästynyt minuun? Joko ajattelet minusta niinkuin tuosta toisesta miesraukasta, jonka kanssa olit kihloissa — että tuntui aivan siltä kuin olisit istunut konsertissa valojen sammuttua?"

"Archie!" väitti tyttö kiihkeästi vastaan, mutta tuntien helpoitusta. Hän oli pelännyt, että Archie eilisillan jälkeen olisi loukkaantunut ja vaitelias, ja jättäisi hänen tehtäväkseen sovinnon aikaansaamisen. Se on tavallinen miehinen tapa, jota naiset niin vihaavat ettei ole sanoja sen katkeruuden kuvaamiseksi, jonka se saa aikaan pilaten suloisimmankin sovinnonteon. Mutta Ethelin ei olisi tarvinnut pelätä. Archie ei käyttänyt niin karkeita aseita.

Ethelin väittäessä vastaan: "Sinähän olit häijy minua kohtaan." hukkuivat hänen väitteensä Archien tulisiin suudelmiin. Molemmat hänen käsivartensa kiertyivät Ethelin paksun päällystakin ympärille. Hetkeksi hänen huulensa painuivat Ethelin huulia vastaan. Ja ennenkuin Ethel ehti väsyä tähän, työnsi Archie huulillaan hiukset pois Ethelin korvalta, eleellä, josta neiti Rice-Mathews olisi voinut kertoa omia kokemuksiaan, ja kuiskasi: "Enhän minä ollut", ja suudelmien lomassa: "Enhän!"

Ethel työnsi hänen käsivartensa syrjään ja katsoi syyttäen häntä suoraan silmiin, hentona ja kalpeana kuutamossa.

"Minä näen lävitsesi," huudahti tyttö. "Sinä luulet voivasi uskotella minulle vaikka mitä. Mutta vaikka olenkin vain punatukkainen kourallinen, niin näen suoraan lävitsesi, kapteeni Laverock, niin juuri!"

"Silloin et näe mitään," vastasi Archie Laverock hellimmällä äänellään, "mikä ei olisi sinun omaasi."

Se oli niin sievästi sanottu, että tuskin olisi luullut sen olevan vilpitöntä puhetta, mutta siitä huolimatta oli se silkkaa totta.

_Kahdeksas päivä_ — Aamulla puhalsi mereltäpäin kostea tuuli. Koska oli sunnuntai ja metsästys oli loppunut, oli seurue aikonut lähteä huviretkelle John o'Groatsiin lounas mukanaan, mutta sade käännytti heidät kotiin ja he söivät ruokasalissa voileipiä ja kylmiä leikkeleitä paperilautasilta, koska kaikilla palvelijoilla oli lomaa.

Nuori Laverock — jonka asema nykyään oli palkkaa nauttivan vieraan — oli mukana lounaalla; tätä nykyä näki hänen pienen majansa isäntäväki häntä verrattain harvoin. Sir Kabe oli hyvin kiintynyt nuorukaiseen, kysellen häneltä hänen tulevaisuudensuunnitelmiaan ja luvaten kirjoittaa hänestä ystävilleen kaupungissa; se oli lupaus, joka saattoi merkitä hyvin paljon tai hyvin vähän. Archie toivoi parasta.

Iltapäivällä alkoi ilma kirkastua ja teen jälkeen kiisivät autot seitsemän penikulman päässä sijaitsevaa John o'Groats-hotellia kohti.

Tämä hotelli oli jykevä ja epäromanttinen rakennus. Aivan sen alapuolella reunusti rannikkoa vyöhyke tummia kallioita, joiden alla oli valkoinen hiekkaranta — jonka vuoristotuulet olivat murentaneet raakunkuorista ja liuskakivestä. Meri oli kirkas kuin kristalli; pienet lätäköt kallionkoloissa kimalsivat kuin lasi. Jokainen kivenpala tällä rannikolla oli tuulen pyöristämä ja siloittama.

"Varmaan puhtain paikka mitä eläissäni olen nähnyt," arveli Ethel Johnstone silmäillen ympärilleen.

Seurueen miesten noustessa hotellin baariin ja naisten irroittaessa autoharsojaan hotellin kuvastimien edessä lähtivät lapset tarkastelemaan ympäristöä, ja Archie ja Ethel seurasivat heitä.

Tällä hetkellä he olivat yhtä onnellisia ja asiallisia kuin lapsetkin. He keskustelivat seudusta ja ihmisistä. Kirjoista — hyvin vähän. Laverock, kuten useat nuoret miehet, joiden suurinta mielenkiintoa persoonallisuudet herättävät, ei välittänyt paljoakaan kirjoista. Kirjeiden kirjoittaminen kuului myöskin hänen heikkoihin puoliinsa; Ethel oli saanut auttaa häntä hänen kirjoittaessaan Ethelin tahdosta tämän äitipuolelle. Nyt Ethel härnäsi häntä siitä, kuinka huono kirjeenvaihtaja hänellä olisi, kun Archie sir Kaben vaikutusvaltaisten ystävien toimesta joutuisi Englannin siirtomaihin tai jonnekin muualle ulkomaille.

"Miksi onkin niin," kysyi tyttö, "että paras rakastaja aina on huonoin rakkauskirjeiden kirjoittaja ja päinvastoin?"

"Mitä sinä tiedät siitä, neitikulta?" kysyi Archie nauraen heidän kävellessään häikäisevää hiekkarannikkoa myöten vastatuuleen.

Kerran vuoksi ei kummallakaan heistä ollut halua suudella eikä kinata.

"Me kinaamme varsin usein; oletko tullut ajatelleeksi sitä?" sanoi poika vihdoin heidän vaiettuaan hetkisen. "Tulin juuri ajatelleeksi, kuinka usein olemme sitä tehneet mentyämme kihloihin."

Ethel sanoi: "Se on aivan luonnollista."

"Olenko minä niin riidanhaluinen ihminen? Vai oletko sinä?"

"Ei se ole siihen syynä, Archie, vaan — se, että minulla aina on ajatuksissani —"

"Ajatuksissasi? Mitä sitten, kultaseni?"

"Nuo tytöt," sanoi Ethel, katsoen pois näin kallioita kohti. "Kaikki tytöt, jotka ovat olleet sinun elämässäsi — ennen minua."

Hänen kirkasta ja aurinkoista mieltään näytti varjo himmentävän äkkiä kuten tummat pilvet meren yllä.

"Hyvä Luoja" huudahti Archie harmissaan. "Miksi puhua heistä. Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat. Tytöt — —"

"Niin. Tytöt, joita sinä olet tuntenut ja ihaillut. Tytöt kuten Lucy Joy. Tytöt, joita olet suudellut. Tytöt, joita olet rakastanut. Minä tiedän. Minä sanon sinulle, että aina olen tiennyt sen." Hän käänsi Archieen päin närkästyneet kasvonsa; punainen kihara solahti esiin hänen urheilulakkinsa alta ja valui hänen kaulalleen. "On turhaa uskotella minulle, ettei heitä ole ollut."

"Minä en aio uskotella sinulle yhtään mitään," tunnusti Archie vilpittömästi. "Mutta sinä tiedät, että minä rakastan sinua. Sehän muuttaa kaiken — niinkuin ei koskaan olisi mitään tapahtunutkaan —"

"Mutta yhtäkaikki se on tapahtunut."

"Niin, mutta — kuulehan nyt, kultaseni. Ole nyt järkevä. Kuinka monta kahdenkymmenenkuudenvuotiasta miestä on mennyt naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, jonka he ovat nähneet? Ja jos he menevät niin mikä siitä on seurauksena? Varsin ikävä juttu tytölle, luulen minä."

"Niin. Minä tunnen nuo puheet," vastasi Ethel äänellä, joka jyrkkeni hänen jatkaessaan. "Kerran eräs naimisissa oleva ystäväni sanoi jostain avioliitosta: 'Miehellä on siis aivan koskematon sydän? Ja tytölle se oli hänen ensimmäinen suuri rakkautensa? Lapsiraukka, hän saa kovin kömpelön ja kokemattoman miehen. Ja sinä olet siis samaa mieltä, Archie!"

Kuinka syyttävän katseen hän suuntasikaan nuorukaiseen!

"Niin, minä tiedän sinun olevan samaa mieltä," jatkoi tyttö. "Sinun mielestäsi minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että sinä olet oppinut kuinka tyttöjä on kohdeltava, Olenhan sanonut sinulle näkeväni lävitsesi. Sinä tiedät millä mielellä milloinkin olen. Sinä tiedät kuinka tartut minuun. Sinä tiedät kuinka syleilet minua Sinä tiedät kuinka suutelet minua. Kuinka saat äänesi kaikumaan suudelmilta silloinkin kun et suutele minua! Luuletko etten ole huomannut kaikkea sitä?"

"Tahtoisitko minun toivovan, ettet koskaan huomaisi mitään minusta?"

"Nyt ainakin toivot sitä — yrittäessäsi vetää minua nenästä," vastasi tyttö, suoristautuen ja katsoen jälleen merellepäin.

"Mutta kultaseni, kuinka naurettavaa — —"

"Se ei ole lainkaan naurettavaa," intoili punatukkainen kourallinen. "Naiset ovat opettaneet sinulle kaiken — —"

"Rakas lapsi, sinähän puhut aivan kuin en olisi eläissäni tehnyt muuta kuin pyörinyt naisten hameenliepeissä," huokaili Archie. "Laupias taivas, kuullessaan sinun puhettasi voisi luulla sen olleen ainoan elämäntehtäväni — — Ikäänkuin olisin ollut oikea Don Juan — —"

"Et voi väittää, ettet olisi ollut enemmän tekemisissä naisten kanssa kuin kuka tavallinen nuorukainen hyvänsä."

"Minähän olen aivan tavallinen nuorukainen —"

"Mitä sitten tarkoitit eräänä iltana," kysyi tyttö kiivaasti, "kun minä kysyin oliko sinulla ollut hauska kesä ja sinä nauroit. Sinä nauroit. Mitä sinä kutsut hauskaksi kesäksi? Uutta rakkausjuttua sekä touko-, kesä-, heinä- että elokuussa, vai mitä?"

Archie Laverock, suorastaan loukkaantuneena kuullessaan näin rohkeita (kuten ne nyt tuntuivat hänen mielestään) ja perättömiä mielipiteitä, sanoi jokseenkin ankarasti: "Taivaan tähden, Ethel, älä puhu tuollaista, sinä et tiedä mitä sanot." Ja sitten lempeämmin: "Kaikki mikä on ollut, on nyt mennyttä. Etkö voi uskoa sitä? Etkö? Jokainen etsii elämässään todellisuutta. Jokainen on niin kirotun kärsimätön saavuttaakseen sen, rakas Ethel. Jokainen koettaa ja ajattelee: 'Kenties tämä tie vie perille.' Ja mies toivoo sitä sydämensä pohjassa alituisesti," selitti nuori Laverock kuunnellen omaa puhettaan kuin jotain vierasta olentoa, mutta kuitenkin olentoa, jonka kanssa hän koko ajan oli yhtä mieltä. "'Tämä tie vie perille', ajattelee hän, kunnes hän saa huomata, että se jälleen on ollut silmänlumetta... että se jälleen on ollut suuri erehdys. Tiedätkö, että monen vuoden ajan olen aavistanut jälleen löytäväni sinut?"

"Minut?"

"Minä tiesin, että minua odotti jokin, joka tekisi kaiken muun olemattomaksi —"

Archien äänen olisi tullut tehdä Ethel vakuutetuksi hänen sanojensa vilpittömyydestä, mutta nyt tyttö ajatteli enemmän omia sanojaan ja oman sydämensä mustasukkaisuutta; hän oli kiihdyttänyt itsensä vihaan, joka ei ollut niin äkkiä lauhdutettavissa.

"'Olemattomaksi' — niin kyllä, sinulle, koska olet mies," vastasi hän katkerasti. "Mutta minulle se ei ole olematonta. Joka hetki minä muistan sitä. Ja minä sanon sinulle, etten koskaan lakkaa muistamasta — —"

"Eikö sitten minulla olisi mitään muistettavaa? Luuletko, rakas tyttö, minun unohtaneen, että sinä olit kihloissa ennenkuin — —"

"Puh!" sähähti tyttö. "Onko se sama asia? Onko? Muutamien viikkojen kihlaus? Ja sitten monta vuotta ilman ketään, joka olisi minusta välittänyt, monta vuotta, jotka sain viettää vain ajatellen ja muistellen — sinua. Sinua, joka sillä välin liehuit seikkailusta seikkailuun, joiden paljas ajatteleminenkin tekee minut hulluksi!"

Kiivaassa mustasukkaisuudessaan hän ylitti rajan, jota hänen olisi tullut noudattaa; hän sinkosi Archielle sanoja, joiden sisältöä hän ei itsekään uskonut, ja joita hän käytti vain loukatakseen Archieta.

"Sinä, joka olet kylmä ja teeskentelevä ja tunteeton — ja naistenhurmaaja! Sinä, joka olet koettanut kaikkea — —"

Mutta tässä nuori Laverock (jota nyt oli loukattu sekä miehenä että rakastajana) pysähdytti tämän viattoman, ihastuttavan raivottaren katseellaan. Tyynesti hän katsoi häntä silmiin vivahtelevilla, mutta lujilla silmillään. Ja tyynesti ja tiukasti hän puhui.

"Pyydän sinua uskomaan ainakin sen mitä nyt sanon, Ethel. Minä en ole milloinkaan koettanut mitään," sanoi hän, "paitsi rakkautta."

Kenties ei Ethel ymmärtänyt hänen sanojaan. Tavallinen hyvinkasvatettu tyttö lukee kaikenmoista ja kuulee paljon asioita ja näkee paljon — oppimatta mitään elämästä ja rakkaudesta. Monet erinomaiset vaimot ja perheenäidit vaeltavat siten kunnialliseen hautaansa saakka. Ja siihen suuntaan viittasivat myöskin Archie Laverockin punatukkaisen kourallisen taipumukset.

Mutta vaikkapa hän ei olisikaan ymmärtänyt Archien sanoja, saivat hänen äänensä tyyni arvokkuus ja tuon poikamaisen olennon rauhallinen katse, joka olisi saattanut olla paljoa vanhemman miehen, tytön ymmärtämään, että hän oli mennyt liian pitkälle. Mutta hänelle ei jäänyt aikaa vastata.

Huudot: "Tänne! Tänne! Lapset! Hoi! Babs! Babs! Freddie!" kaikuivat heidän ympärillään.

Seurue oli lähdössä jälleen kotiinpäin.

_Yhdeksäs päivä._ — Tämä päivä oli kuin jumalilta ryöstetty. Se oli sir Kaben syntymäpäivä; ja tämä hyväsydäminen ja ihmisystävällinen mies oli keksinyt oman tapansa sen viettämiseksi.

Archielle ja Ethelille se merkitsi sitä, että hän antoi heille lomaa kello kahdestatoista saakka; hän itse sijoitti heidät kahden istuttavaan autoon ja järjesti heille eväskorin, joka sisälsi kylmää kananpaistia ja juustovoileipiä ja kaakkua ja vanukasmuotin ja muutamia valkoviini- ja olutpulloja ja kahvia termospullossa.

"Kas niin, tämän pitäisi riittää teille. Neiti Johnstone, vaimoni lupaa pitää silmällä pikkuväkeä siksi kunnes palaatte. Lähtekää, Archibald. Huomenna olette toimessa, kuten tavallisesti, Laverock."

"Kyllä, Sir. Kiitos, Sir. Tuhannet kiitokset."

Niin he lähtivät viettämään elämänsä toistaiseksi ihaninta päivää. Myrsky oli puhdistanut ilman Ethelin sydämessä; heidän onnensa oli yhtä pilvetön kuin taivas heidän yllään. Sillä sää oli äkkiä muuttunut moitteettomaksi. Oli aivan tyven ja mitä ihanin auringonpaiste. Kostean usvan sijaan täytti maiseman kanervantuoksu, joka on poutailman sielu.

Istuen kanervapeitteisellä maalla ja nähden etäällä siintävän meren he nauttivat lomapäivästään. Yhdessä he hautasivat riidanaiheensa ja levittivät sammalille aamiaiskorinsa nauttien lounaansa miltei vaieten, liian onnellisina puhuakseen.

Ethel ei tupakoinut; hän selitti olevansa "liian uudenaikainen". Tämä miellytti Archieta niinkuin kaikki muukin Ethelissä. Hän huomasi vihaavansa tupakoivia naisia. Miksi he tupakoivat? Yksinomaan tavan vuoksi — aivan kuin lampaat. Tai näyttääkseen kauniita käsiään, eräs hänen tuntemansa tyttö oli varmasti tupakoinut vain siitä syystä. Mutta hän nautti Ethelin sytyttäessä hänen savukkeensa ja puhaltaessa siitä pari savukierrettä kesäiseen ilmaan ennenkuin hän sijoitti sen Archien huulien väliin.

"Ah!" huokasi hän onnellisena. Sitten, tupakoituaan tuokion, hän heitti pois savukkeensa sammutettuaan sen ensin huolellisesti kosteata maata vastaan. Sen jälkeen hän otti lakin päästään, ojentautui selälleen, pani päänsä Ethelin syliin ja katsoi taaksepäin Ethelin kasvoihin.

"Onnellinen?" kysyi tyttö hellästi.

"Suunnattoman onnellinen — paitsi yhdessä suhteessa."

"Ja mikä se on?"

"En voi sietää ajatusta, että olemme vain kihloissa — ettemme edes tiedä, milloin voimme mennä naimisiin."

Tyttö päästi pienen helakan ja pikkuvanhan naurun katsoen poispäin Archiesta punertavan niityn yli lahdelle päin, joka siinsi heidän alapuolellaan. Hän ajatteli: "Mikä vahinko ettemme tulleet ottaneeksi uimapukuja mukaamme. Jos emme olisi 'vain kihloissa', niin voisimme juosta rantaan ja uida yhdessä näinkin; hän ei ole koskaan nähnyt minun uivan. Tosiaan vahinko — —"

"Annan pennin ajatuksistasi, Ethel."

"Minä — minä ajattelin, että kenties tämä on onnellisin tapa olla kihloissa. Juuri koska se on niin epämääräinen. Ei mitään huolta järjestelyistä. Se jatkuu sellaisenaan. Ja minä luulen, että se juuri sen takia miellyttää sinua, Archie! Tiedätkö, minun on mahdotonta kuvitella sinua — naimisissa. Se ei ole lainkaan sinun loppusi."

"Varmasti, neiti. Millä tavalla oikeastaan kuvittelet minun lopettavan nuoren ja loistavan elämäni?"

"Oh, jollain paljon koristeellisemmalla ja traagillisemmalla tavalla, kenties jollain 'jota jumalat rakastavat’-eleellä. Kenties uiden suunnattomien ulappojen yli saadaksesi minut ja hukkuen nuoruutesi ja voimasi kukoistuksessa, kuten Leander — —"

"Vai niin. Erittäin ystävällistä sinulta!"

He nauroivat vallattomasti ja vaipuivat sitten haaveihinsa. Archie mutisi: "pian se kumminkin on päätettävä", ja "toivoisinpa noiden sir Kaben ystävien vähitellen kirjoittavan".

"Kenties sinua odottaa kirje jo palatessamme kotiin," arveli tyttö. "Lady Kabe aikoi käydä postitoimistossa. Mutta kuulehan," virkkoi hän hengittäen syvään, "eikö tämä kanervantuoksu ole jumalallista?"

"Hyvä tuoksu," vastasi Archie vakavasti. "Tosiaan hyvä tuoksu."

Ethel kosketti keveästi silkkisiä hiuksia helmassaan silittääkseen niitä, mutta veti sitten nopeasti kätensä takaisin.

"Pane se takaisin," torui Archie (vähääkään muistamatta Mauve Rice-Mathewsia).

"Ajattelin, että kenties et pitäisi siitä, että silitän ja sekoitan hiuksiasi."

"Sitä en tosiaan ole koskaan sietänyt. Mutta minä pidän siitä, jos sinä teet sen," sanoi Archie poikamaisesti.

Sitten, ikäänkuin hän äkkiä olisi tullut ajatelleeksi jotain, hän nousi istumaan. Kepeällä liikkeellä hän nosti kätensä hiuksiinsa. Hän pudisti paksun, kullanvärisen tukkansa otsalleen ja hieroi sitä tytön kaulaa ja poskia vastaan.

"Silitä se jälleen järjestykseen," pyysi hän.

Ja käsillään tämä silitti ja painoi hänen hiuksensa jälleen paikalleen.

Hämmästyneenä hän kuiskasi: "Archie! Archie. Oh, mutta miksi teit tämän? Minusta tuntuu niinkuin — niinkuin olisit antanut minulle jotain jotain, jota ei kukaan aikaisemmin ole omistanut —"

"Niin. Ei olekaan."

"Tarkoititko sen siten?"

"Tarkoitin, rakkaani. Sinä ymmärsit sen? Armaani!"

"Archie — minä tahtoisin sanoa sinulle jotain."

"Niin. Mitä?"

"Eilen — minä olin niin häijy sinua kohtaan —"

"Niin olitkin. Entä sitten?"

"Niin, minusta tuntuu, että kaikki on muuttunut hyväksi jälleen. Nuo toiset tytöt — —"

Vaikeneminen. Muuan lokki lensi heidän yllään ja kirkui ja hävisi. Nuori Laverock, katse kiintyneenä mereen, odotti.

Ethel sanoi miettivästi: "Nuo toiset... He eivät merkitse mitään. Minä tiedän, että se kaikki on mennyttä. Kukaan heistä ei enää palaa takaisin."

"Mutta senhän minä sanoin sinulle."

"Niin, mutta minä en ymmärtänyt sitä. Uskotko, että nyt ymmärrän sen? Ethän enää pidä minua pienenä punatukkaisena kourallisena?"

"En, vaan pienenä punatukkaisena sylillisenä", nauroi Archie ja vahvisti sanansa sulkemalla hänet syliinsä.

Suloisessa sovussa he jättivät tämän paikan ja heidän noustessaan autoonsa kääntyi Ethel takaisin heittäen sille lentosuukon. Tyyninä ja onnellisina he ajoivat kotiinpäin.

Linnaan johtavalla tiellä juoksi pikku Freddie Royds heitä vastaan tuoden Laverockille kaksi kirjettä.

Toinen niistä oli naisen käsialaa. Toinen oli suljettu liikemäiseen kuoreen.

Molemmat olivat varsin tavallisen näköisiä kirjeitä!

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Archie avasi ensiksi liikemäiseltä näyttävän kirjekuoren, arvellen sen sisältävän jonkun ilmoituksen sir Kaben ystäviltä.

Mutta kirje, jonka eräs toveri hänen entisessä lontoolaisessa liikkeessään oli lähettänyt edelleen, oli kirjoitettu erään pohjoiswalesilaisen asianajotoimiston paperille. Se kuului näin:

Herra Archie Laverock. Ilmoitamme täten Teille mr Rice-Mathewsin kuolleen viime heinäkuun 15 p:nä. Ennen kuolemaansa määräsi mr Rice-Mathews-vainaja meidät testamenttinsa toimeenpanijoiksi.

Mr Rice-Mathews-vainaja teki ennen kuolemaansa testamentin, jossa hän määrää teille puolet irtaimesta omaisuudestaan. Arvelemme teidän tietävän hänen omistaneen varsin huomattavia maa-aloja ja liuskakivilouhoksia; mikäli olemme näihin mennessä saattaneet arvostella hänen teille määräämäänsä omaisuutta, arvelemme perintöosuutenne tuottavan Teille arviolta viidentuhannen punnan vuotuiset tulot.

Käydessänne toimistossamme olemme mielihyvällä esittävä teille asian lähemmät yksityiskohdat.

Ymmärrätte luonnollisesti, että on kestävä jonkun aikaa, ennenkuin saatatte ottaa vainajan määräämän omaisuuden haltuunne, koska testamentin valvominen ja erinäiset muodollisuudet sen täytäntöönpanossa ovat sitä ennen suoritettavat.

Kunnioittaen

Pritchard, Morgan ja Poika.

Archien päästyä kirjeen loppuun kysyi Ethel pelokkaasti: "Archie, onko se jotain lähdöstäsi — —"

"Ei, ei. Muuan tuttavani on kuollut... En voinut aavistaa — —"

"Oi, Archie!" Tyttö katsoi osaaottavasti häneen. "No niin, tapaan sinut tänä iltana kuten tavallisesti. Nyt minun täytyy mennä — —"

Hän lähti nopeasti huolehtimaan velvollisuuksistaan.

Jäätyään yksin avasi Archie Laverock kuin kivettyneenä toisen kirjeen. Se oli hänelle tuntematonta naisen käsialaa, ja alkoi "Rakas Archie".

Hän vilkaisi loppuun. "Mauve", sanoi hän.

"Mauve?"

Hän luki:

Rakas Archie. — Kirjoitan sinulle, koska sisareni omaiset ovat kertoneet sinun olleen ulkomailla, ja koska arvelen, ettet niinollen vielä ole kuullut isoisän kuolemasta. Tiedän sinun iloitsevan kuullessasi hänen kuolleen aivan kuten hän aina sanoi toivovansa, ilman tuskia tai sairautta. Hän istui lukien suuressa nojatuolissaan parvekkeella, ja meidän mennessämme sanomaan hänelle, että tee oli valmis, hän näytti nukkuvan, mutta kaikki oli jo lopussa. Tiedän sinun olevan suruissasi minun vuokseni, mutta isoisän takia sinun ei tarvitse surra.

Hän oli hyvin kiintynyt sinuun, ja puhui lähdettyäsi usein sinusta. Archie, minusta tuntuu, että minun on kerrottava sinulle, että vaikka hän kerran kuvittelikin sinun ja minun aikovan mennä naimisiin keskenämme, oli hän heittänyt tämän järjettömän ajatuksen mielestään jo monta viikkoa ennen kuolemaansa. Hän tiesi minun olevan kihloissa erään toisen kanssa ja oli viimein hyvin tyytyväinen siihen, tietäessään minun olevan kiintynyt tähän toiseen. Sinulla ei siis tarvitse olla vähääkään omantunnonvaivoja rahoista, jotka hän määräsi sinulle. Olen siitä hyvin iloinen. (Vaikka pelkään sen olevan entiselle liikkeellesi suorastaan järkyttävän tapahtuman; luulen isoisän vihjanneen heille jotain siihen tapaan sinun vielä ollessasi Rhosissa.)

Hän on määrännyt minulle toisen puolen rahojaan ja samoin Rhosin, johon aiomme jäädä asumaan. Sinun pitää myöhemmin käydä meitä tervehtimässä.

Ensi kuussa vietän häitä majuri Lionel Ellisin kanssa. Isoisä ei sietänyt mitään lykkäyksiä, ja testamentissaan hän erityisesti sanoo toivovansa, ettei kukaan käyttäisi surupukua hänen muistokseen, koska hän aina eläissään rakasti värejä. Ihmiset täällä ovat aivan kauhuissaan isoisän määräyksestä, ettei häntä saa haudata perhehautaan isoäidin viereen, vaan että hänen ruumiinsa on poltettava ja sirotettava tuulien kuljetettavaksi tuntureilla Rhosin takana. En voi olla muistamatta, kuinka hän kerran puhkesi sanomaan sinulle ja minulle: "Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset ympäröineet minua!" Lionel sanoi, että hän nähtävästi ainakin kuollessaan halusi päästä heistä. Lionel ymmärtää asiat niin hyvin. Sinun täytyy tutustua häneen.

Toivota minulle onnea, Archie, niinkuin minä toivotan sitä sinulle.

Sydämellisin terveisin

Mauve.

Näitä kahta yllätystä Archie pohti viedessään auton vajaan ja istuessaan illallisensa ääressä — jonka hän tänä iltana kernaammin söi omassa majassaan kuin linnassa vieraiden parissa.

Hänen ensimmäinen selvä tunteensa oli järkytys. Vanha mr Rice-Mathews oli siis kuollut.

"Kuoli viime heinäkuun 15. p:nä," sanottiin kirjeessä.

"Minun ollessani Dinardissa," muisti Archie.

"Minun kuljeskellessa St. Malossa."

Kuollut! Tuo ystävällinen, erikoinen vanhus! Hänen muistonsa kohosi selvänä Archien mieleen: terhakat silmät ohuen tukan alla, laihat kädet, hienot vanhat huulet, jotka antoivat kahdennenkymmenennen vuosisadan huolimattomalle puhetavalle hienostuneen sävyn.

Kaikki mennyttä. "Tuuliin hajoitettua!" Jos koskaan mikään sielu riemuitsi vapautuessaan ruumiista, ajatteli nuori Laverock, niin oli se tuo vanha sairas mies, joka oli niin rakastanut värejä, nuoruutta, elämää, romantiikkaa... ja joka oli ollut niin kahlehdittu...

Hän oli välittänyt Archiestakin.

"Archie, rakas poikaseni." Miten usein olikaan tuo heikko, vanha ääni niin lausunut!

Hän oli suunnitellut Archien tulevaisuutta!

"En voi koskaan kiittää vanhusta tästä," ajatteli Laverock, ja pala nousi hänen kurkkuunsa. "Voi! En edes sanonut hänelle kunnollista hyvästiä. Toivoisin, että vain kerran vielä saisin nähdä hänet."

Tässä skotlantilainen taloudenhoitajatar tuli sisään ja asetti Archien eteen olutpikarin.

"Kiitos," sanoi hän hajamielisesti, kaatoi itselleen hiukan olutta ja nousi äkkinäisen päähänpiston vallassa tuoliltaan.

Seistessään avoimen ikkunan vieressä, nähden vilahduksen merestä ja iltataivaasta, nuori mies kohotti tuoppinsa. Hän joi hiljaisen maljan, ikäänkuin hän olisi kunnioittanut poismenneitä tovereitaan.

Hän ei ollut luullut voivansa minkään kuolonsanoman vuoksi enää olla niin järkytetty ja suruissaan.

Hengähtäen syvään hän vihdoin päätti katsoa, mitä toisessa kirjeessä oli ollut.

Mauve aikoi mennä naimisiin! Aivan kuten Lucy Joy!. "Totta totisesti, minähän mahdan olla oikea onnentuoja. Tuskin minä tutustun tyttöön, kun hän jo menee kihloihin jonkun toisen kanssa."

Tytöt, ajatteli hän, näyttivät vaihtavan mielipidettään sangen nopeasti. Onneksi heille; varmastikin onneksi Mauvelle!

Lionel Ellis? Lionel?

Se poikako? Niin. Persia ja hopeinen ruusuvesipirskoitin. Hän muisti. Se oli onneksi molemmille!

Ja sitten vihdoin hämmästys ja kummastelu alkoi haihtua nuorukaisen mielestä, ja hänelle alkoi selvitä, mitä se kaikki hänelle henkilökohtaisesti merkitsisi.

Viisituhatta puntaa vuodessa!

Ministerin palkka.

Verrattuna siihen seurueeseen, joka nyt aterioi linnassa, ei hän, nuori Laverock, ollut rikas.

Mutta se oli silti yltäkyllin. Yltäkyllin.

Hän näki itsensä pyytävän sir Kaben ja hänen ystävänsä luokseen metsästämään seuraavana vuonna!

* * * * *

Tänä iltana hänen tyttönsä saapui häntä tapaamaan.

"Ethel kultaseni, anna minulle anteeksi. Minun oli vastattava kahteen kirjeeseen, ennenkuin pääsin lähtemään. Kahteen hyvin tärkeään kirjeeseen. Todellakin" — — hän änkytti innosta — — "ne ovat — valmistauduhan nyt johonkin suureen. Kultaseni — ei, tässä ne ovat, sinun on parasta lukea ne itse. Täällä on vielä kyllin valoisaa. Lue tämä, Ethel. Lue ne. Tämä ensin."

Hän ojensi hänelle asianajajan kirjeen.

Seisten tytön vieressä hän luki uudelleen kirjeen samalla kuin hänkin.

"Mitä," alkoi tyttö hämmästyneenä kääntyen vihdoin hänen puoleensa. "Mutta kuka tämä herra oli — — mitä se on?"

Hän kiiruhti selittämään. "Ja tuo miesparka — käsitätkö? Käsitätkö? Hän tahtoi jättää kaiken tämän minulle. Se on niin liikuttavaa, se on — — Tiedätkö, että minä olin kuin sekaisin päästäni? Mutta Ethel! ymmärrätkö sitä vieläkään?"

"Luulen — — luulen niin", sanoi tyttö hyvin hitaasti, kohottaen katseensa paperista ja katsoen yli niittyjen ikäänkuin jotain sellaista kohti, jota Laverock ei voinut nähdä. "Se merkitsee, että sinä — — "Sinun ei tarvitse lähteä ulkomaille ellet tahdo. Sinun ei tarvitse lähteä. Voit jäädä, tehdä niinkuin itse tahdot. Archie! Sinun ei tarvitse lähteä!"

"Ei! Eikä minun tarvitse enää odottaakaan," huudahti Archien ääni. "Tietysti voin tehdä niinkuin itse tahdon. Niinkuin tahdon! Me voimme mennä heti naimisiin — —"

Viimeiset sanat keskeytyivät. Oli kuin hänen oma äänensä olisi paljastanut hänelle jotain hänen tätä sanoessaan.

"Voimme mennä heti naimisiin."

Naimisiin — —

Heti — —

Hän, naimisiin — —

Aivan hänen tahtomattaan ja tietämättään omituinen ilme häilähti hänen kasvoilleen. Se kuvasti tuota salamannopeaa tunnetta syvällä nuorukaisen alatajunnassa.

Se oli pettymystä. Aivan ehdottomasti hänen kauniissa silmissään näkyi alakuloisuutta; se oli kuin jonkun vapaan ja villin eläimen katse, eläimen, joka harhailtuaan koko elämänsä onnellisena ja vapaana äkkiä huomaa olevansa — ansassa!

Kuin salama tuo ilme haihtui samalla kuin se tunnekin, joka oli sen aiheuttanut. Sekunttia myöhemmin Archie tuskin itsekään tiesi, että sellaista ilmettä oli ollut hänen kasvoillaan.

"Kultaseni," jatkoi hän mitä hellimmällä ilolla, "kuulehan, kultaseni! Käsitätkö, mitä se meille merkitsee!"